omaan huoneeseensa, Sigrid istui Sisselin kanssa omassa kamarissaan.
Kyökki oli tyhjä, virkahuone tyhjä, tyhjiä olivat nyt kaikki huoneet.
Hän oli Ragnille luvannut lukevansa ne muistelmat, jotka Ragni oli
häntä varten kirjoittanut, -- niin ne olivat siellä Karlen kirjeen
alla ja niitä ympäröivään päällystään oli kirjoitettu vain sana:
"sitten". Mutta hän ei nyt voinut ja tuskin hän voisi niitä lukea
koko sinä aikana, jonka Ragni vielä oli täällä kotona. Hän pysähtyi
Ragnin kirjahyllyn eteen ja katseli sitä, -- se oli kuva Ragnista,
sekin. Kuinka usein hän oli jo ennenkin sitä katsellut ja hymyillen
silmäillyt kirjojen nimiä. Hänen silmänsä kiintyivät nyt Henrik
Ibsenin "Villisorsaan". Pitkä kun oli, voi hän helposti ylhäältä päin
nähdä, että sen loppupuolella oli aukko lehtien välissä. Hän otti
kirjan esille ja huomasi, että Ragni oli leikannut siitä pois ne
lehdet, joilla kerrottiin Hedvigin surullisen elämäntarinan loppu,
sen paikan, jossa hän ampuu itsensä ja myöskin ne lehdet, joilla
kuvataan sitä, mikä sitten seuraa. Ragni oli leikannut sen pois, hän
ei tahtonut, että niin kävisi.
Tuskinpa mikään olisi tehnyt voimakkaampaa vaikutusta. Hän heittäysi
sohvalle ja itki kuin lapsi, jota on pahasti kohdeltu. Ragni oli
tietysti liian hienotunteinen ja arka, se maailma, jossa me elämme
ja taistelemme, on vielä liian raaka, sen on tultava paremmaksi,
ennenkuin sellaiset kuin Ragni voivat siinä elää. Ragni oli koettanut
leikata siitä pois sen, josta hän ei pitänyt, mutta hän tulikin itse
leikatuksi.
11.
Pikku Edvardilla oli silloin, kun hänen kasvatuksestaan riideltiin,
ollut yskä jo muutamia päiviä ja saman sunnuntain iltana hän tuli
sairaammaksi, joten hänen oli pysyttävä sisällä.
Parin päivän perästä hän pääsi jälleen ulos ja näytti koko lailla
terveeltä, mutta iltasella hän yski jälleen ja olipa hänellä
kuumettakin. Hänen oli pysyttävä taas sisällä. Poika oli tottunut
askartelemaan ulkoilmassa ja siksipä hän tulikin nyt juonikkaaksi ja
kadotti ruokahalunsa; Josefine puuhasi aika lailla hänen kanssaan,
ja olipa lopulta ankarakin. Silloin poika äkämystyi ja tahtoi mennä
mummon luo, mutta sinne häntä ei laskettu. Mutta kun mummo sitten
tuli hänen luokseen, käänsikin hän töppöset toisaanne ja juoksi
isänsä turviin. Sieltä hän palasi itkien takaisin, hän ei ollut
saanut ottaa kirjoja alahyllyltä rakentaakseen niistä taloja.
Äkäpäissään hyökkäsi hän sänkyynsä. Hän valitti yskiessä koskevan
rintaansa. Yöllä oli hän kovassa kuumeessa ja houraili, että Kristen
Larssen muka suuri säkki kädessä ajeli poikia takaa, halusi pistää ne
säkkiin ja kantaa helvettiin.
Josefine hoiteli häntä tärpättikääreillä ja muilla tiedossaan
olevilla keinoilla, mutta kun pappi aamulla tuli katsomaan, pyysi hän
tätä hakemaan lääkäriä.
Kent oli heidän kotilääkärinsä, mutta hän ei voinut tulla ennenkuin
iltapäivällä ja silloin kävi tutkimuksesta selville, että pojalla oli
keuhkotulehdus. Josefine oli menetellyt aivan oikein. Tohtori määräsi
ruokajärjestyksen, kirjoitti lääkettä, jota olisi annettava joka
toinen tunti ja pyysi, että kutsuttaisiin hänet heti paikalle, jos
kuume sattuisi nousemaan yli 39°.
Seuraavina päivinä poika tuli paremmaksi, söi hiukan ja yski
vähemmän. Kuume ei noussut yhtenäkään iltana yli 38°. Jumalan kiitos!
Vaikka vaara oli ollutkin näin pieni, tuntui sentään sekä
Tuftista että Josefinesta kuin joku näkymätön käsi olisi levännyt
heidän hartioillaan. Pojan sairauden aikana he tunsivat hitaasti
lähestyvänsä toisiaan ja he hakivat tilaisuutta saadakseen puhella
toistensa kanssa -- tosin vain lapsen tilasta, mutta heidän äänensä
sävyssä oli jotain anteeksipyytävää.
Yskä ja pistokset kupeessa lakkasivat, poika parani huomattavaa
vauhtia, mutta ruokahalu ei ollut kehuttava ja kuumetta oli vielä
hiukan joka päivä eikä voimatkaan ruvenneet palautumaan. Hänelle
ostettiin uusia askareita, jotka ensimäisenä päivänä huvittivat
häntä, mutta toisena hän jo niihin kyllästyi. Isä ja äiti kertoivat
vuorotellen hänelle satuja. Hän kuunteli niitä tekemällä kysymyksiä.
Mummosta hän ei välittänyt ollenkaan. Joskus kuume kohosi äkkiä ja
silloin häntä värisytti. Kent oli levoton varsinkin sen johdosta,
että kuume kohosi aina iltasella. Hän määräsi kiniiniä ja käyttipä
jo espanjan-kärpästäkin. Josefine ei ollut juuri liikahtanutkaan
sairasvuoteen äärestä eikä tahtonut kuulla puhuttavankaan avusta. Ei
poikakaan halunnut ketään muuta läheisyyteensä.
Mutta poika oli aina vain paranemaan päin ja pappi sanoi eräänä
iltana heidän ollessaan kuumetta mittaamassa: "Kyllä me vielä pelosta
pääsemme, Josefine." Josefine katsahti häneen, Tuft ojensi kätensä:
hän tarttui siihen, mutta häpesi taas ja veti kätensä pois.
Tohtori Kent oli kertonut heille, että rouva Kallem oli kovin
sairaana eikä voinut enään huoneestaan liikkua. Toisilta he sitten
kuulivat, että Ragnilla oli keuhkotauti ja kumpikin he kysyivät
asianlaitaa tohtori Kentiltä, joka ilmoitti sen olevan vieläpä
nelistävää keuhkotautia.
Pappi ei sanonut mitään Josefinelle, mutta Kentille hän sanoi, että
se varmasti oli onneksi hänen langolleen, ehkäpä hänestä nyt tulee
vapaa mies ja sen kautta voi myöskin henkisesti kasvaa.
Josefineen se vaikutti toisin. Tuft huomasi sen siitä, että Josefine
tuli hiljaiseksi ja umpimieliseksi. Vain jonkun sanan hän silloin
tällöin sai vaimoltaan.
Kerran iltapäivällä aikoja sen jälkeen loikoili Josefine sängyssä
ja mietiskeli, minkälaisen vaikutuksen mahtaisi Ragnin kuolema
tehdä hänen veljeensä, -- ja hän oli näkevinään hänet. Ei hän ensin
sitä ajatellut, mutta sitten muodostui tuo kuva niin ihmeellisen
selväksi. Hän näki hänen lepäävän pitkältä pituuttaan virkahuoneensa
sohvalla. Hän näki koko huoneen, sen uutimet, kirjahyllyt, kirjat,
kirjoituspöydän, kaksi muuta pöytää, suuren nojatuolin, useita
avattuja kirjoja, kirjoitettuja papereita, arkkeina toinen toisensa
vieressä, ... hän näki joka lehden, jokaisen yksityiskohdan ja
Kallemin itsensä ruskeassa puvussa, jota hän ei ennen ollut nähnyt
hänen käyttävän. Mutta koko virkahuoneessa hän ei ollut käynyt,
sen jälkeen kun se oli kalustettu, lainkaan ja noita huonekaluja,
uutimia, tapetteja hän ei ollut koskaan vielä nähnyt, mutta hän ei
vähääkään epäillyt, etteivät ne olisi sellaisia todellisuudessa.
Jonain muuna aikana tämä olisi vaikuttanut häneen vallan toisella
tavalla, mutta nyt haihdutti kaiken muun tietoisuus siitä, että hän
sai nähdä veljensä, ja niin kuihtuneena surusta! Mitä tarkemmin hän
häntä katsoi, sitä kovemmin se häneen koski. Niin, Josefine näki
nyt hänet sellaisessa epätoivossa, ettei mikään tätä ennen, ei edes
isän kuolemakaan ollut häneen kovemmin koskenut. Hän näki veljensä
kiemurtelevan tuskissaan ja itkevän ääneensä, hän näki hänen yhteen
puristetut kätensä, hän näki lopuksi vain yksinomaan hänet, hänen
vaikeroivan katseensa tuuheiden kulmakarvojen alta ja silmälasien
takaa ja äärettömän tyhjyyden hänen ympärillään... Josefine heräsi
tästä aivan kylmänä hiestä ja niin väsyneenä, että tuskin voi
kättänsäkään liikuttaa. Tämän jälkeen tunsi hän aina selittämättömän
pelon painostusta, se vei häneltä unenkin. Koskiko se hänen veljeänsä
vaiko poikaansa? Pikku Edvard lepäsi siinä hänen vieressään yskässä
ja hengenvaarassa, mutta hänestä tuntui kuin poika olisi ollut
hänestä hyvin kaukana. Poikansa korkea otsa näytti hänestä tyhjältä,
hänen katseensa häilyvältä, kätensä eivät enää olleet lapsen käsien
näköiset, ne eivät olleet elämätä varten. Josefine kiiruhti joskus
hänen luokseen tullakseen vakuutetuksi, että poika oli häntä lähellä.
Niin, siellä hän oli, mutta herrajumala! -- eihän hän vain kadottane
pikku Edvardia. Tässä kärsimyksessään hän huomasi yhtäläisyyttä
veljensä surun kanssa. Pikku Edvardin ja Ragnin kohtalot näyttivät
hänestä samankaltaisilta. Unettomina öinä ja raskaina päivinä ne
kietoutuivat hänen mielikuvituksessaan niin toistensa yhteyteen, että
hänestä tuntui kuin molemmille lankeisi sama tuomio.
Tähän saakka hänen uskonnollinen tunteensa oli ollut oikeastaan
vain vapauden kaipausta ja järkähtymätöntä totuuden rakkautta.
Tässä tuskassa ja pelossa tunsi hän taipumattoman salaperäisen
kohtalon painostusta. Häntä säikytti pieninkin seikka. Joka
paikassa näki hän enteitä ja merkkejä. Poika voi levätä ainoastaan
sairaalla kupeellaan, muussa asennossa häneen koski niin, että hänen
täytyi valittaa, ... ja Josefinesta tuntui häntä auttaessaan tämä
käsittämättömältä. Hän koetti asettaa hänet tyynyjen nojaan, mutta
poika rukoili sydäntä vihlovasti, että annettaisiin olla hänen
rauhassa. Josefine ei saanut enää koskea hänen jalkaansakaan, sillä
poika tahtoi levätä polvet koukussa ja toinen polvi määrätyssä
asennossa toisen päällä, ... selittämättömiä päähänpistoja, jotka
ikäänkuin sysäsivät hänet syrjään. Merkitsikö tämä sitä, että hänen
olisi opittava ymmärtämään, että hän itse asiassa olikin kaikkien
tiellä.
Lopulta hän vallan hermostui tästä. Jo tuo hänen pelkonsa, jota hän
tunsi poikaa hoidellessaan, olisi ollut kylliksi, mutta ajatukset,
jotka hänessä silloin heräsivät, tekivät hänet vallan hulluksi
epätoivosta. Kenellekään hän ei siitä puhunut. Tuo jalkojen pitäminen
tuossa asennossa tuntui hänestä niin hirvittävän salaperäiseltä
ja merkilliseltä, että hän sen johdosta rupesi pelkäämään koko
poikaa, hän ei tuntenut häntä enää omakseen. Vasta myöhemmin
ja aivan sattumalta hän huomasi, että jalat olivat nilkkaluun
kohdalta turvoksissa. Hän oli aina kuullut, että se merkitsi lopun
lähenemistä. Töintuskin jaksoi Josefine laskeutua portaita alas
pastorin kansliaan, jossa pappi istui savupilven ympäröimänä. Pappi
näki edessään vaimonsa kalpeana ja kauhistuneena, yllä valkea
yöpuku: "No mutta rakas Josefine, mitä on tapahtunut?" Josefine
kertoi huomionsa ja he riensivät molemmat ylös. Olekin näki nyt,
että jalat olivat turvoksissa, laskeusi polvillensa vuoteen ääreen
ja kumartui rukoukseen. Pienokaisen lyhyt hengitys ja nuo välkkyvät
mutta välinpitämättömät silmät, joilla hän katsoi isäänsä, vihloivat
Josefinen sydäntä. Hänkin olisi tahtonut rukoilla, mutta samassa
tyrkkäsi poika isäänsä kädellään, hän ei kärsinyt tupakan hajua.
Siten esti poika äitinsä rukoilemasta.
Tohtori Kentin hymyily, hänen hiljainen, mutta varma lausuntonsa,
että tauti oli samalla asteella kuin silloinkin, kun hän ensikerran
huomasi tulehduksen, ei se ollut lainkaan pahemmaksi muuttunut, jalat
olivat varmaankin turvonneet polvien kummallisesta asennosta, -- se
rauhoitti heitä siinä määrin, että Josefine ihan itki ilosta. Tohtori
tutki virtsaa ja se vahvisti hänen sanansa.
Sinä yönä Josefine nukkui enemmän kuin pitkään aikaan sitä ennen,
mutta sittenkin tunsi hän itsensä entistä väsyneemmäksi.
Taas kului joku aika. Sitten eräänä iltana tuli pappi tohtori Kentin
seurassa tavallista juhlallisempana ylös Josefinen ja pojan luo.
Josefine lepäsi täysissä pukimissa vuoteellaan, hän kohottautui
istumaan noustakseen sängystä, mutta sekä Kent että pappi pyysivät
häntä vain lepäämään rauhassa. Tohtori Kent kertoi, että edellisenä
päivänä oli rouva Kallem kuollut. Molemmat miehet katsoivat
Josefineen, hän sulki silmänsä. Hetkisen vallitsi syvä hiljaisuus.
Mutta nähdessään Josefinen kasvojen värähtelevän kiiruhti Tuft
lausumaan: "Asiain näin olen se on vain hyväksi Edvardille. Tietysti
se koskee nyt häneen kovasti, mutta kyllä se vielä onneksi hänelle
kääntyy. Se tulee häntä varmasti kohottamaan." Josefine käänsi
kasvonsa poispäin. Silmät pysyivät ummessa, sitten purskahti hän
itkuun.
Samassa huomasi Tuft sanoneensa jotain edeltäpäin opittua, niin,
hän tunsi olleensa suorastaan raaka. Pojan sairaus ja viime aikojen
tuskainen yhdyselämä oli aikaansaanut hänessä jonkinlaisen muutoksen.
Nuo hänen entisestä olennostaan lähteneet sanat saivat nyt erikoisen
leimansa, muodostuivat hänen äänettömiksi vainoojikseen, ne olivat
"jumalan lähettejä", sillä lausuttiinhan ne tänä merkillisenä hetkenä
ja kohtasivathan ne Josefinen polttavaa tuskaa ja heidän omaa
sairasta lastaan.
Aina siihen saakka, kun nämä sanat tulivat lausutuiksi, oli Josefine
ääneti rukoillut silloin kun pappikin rukoili, mutta tästä lähtien
hän ei sitä enää tehnyt. Niin hän nytkin tunsi samaa kuin silloin
heidän yhdyselämänsä alkuaikana, kun hänen miehensä oli ollut siksi
typerä, että oli pyytänyt häntä laulamaan virsiä yhdessä kanssaan.
Silloin ei Tuft ollut huomannut mitään, nyt hän havaitsi heti
asian oikean laidan. Mutta juuri siksi _täytyi_ hänen turvautua
seurakuntaan, saada ennenkaikkea juuri se rukoilemaan hänen sairaan
lapsensa puolesta. Hän kääntyi rukoushuone-ystäviensä puoleen: niihin
hän luotti. Nämä tuskaiset päivät, pelkonsa pojan kohtalosta ja hänen
iloton rakkautensa saattoivat hänet voimakkaasti laskemaan ilmoille
oman sielunsa hätähuudon, hän pyysi heitä rukoilemaan kanssaan, hän
huusi jumalalta armoa: kunpa vain nähtäisiin, että hän ansaitsi
jumalan yhteyden, niin silloin ei tämä koetus tuntuisi niin ankaralta.
Hän vallan säteili uskonhartautta tullessaan kotiin ja kertoessaan
siitä. Kun voima hänessä purkausi ilmoille, silloin oli hän miesten
miehiä, mutta se tapahtui niin harvoin.
Josefinen tila kävi arveluttavaksi. Se, että hän viikkokausiin oli
vailla raitista ilmaa ja säännöllistä lepoa ja tässä alituisessa
jännityksessä kadotti ruokahalunsakin, se uhkasi murtaa tuon tuiki
terveenkin naisen. Kaikessa hiljaisuudessa puheli Tuft siitä jo
Kentinkin kanssa, mutta mitään ei voitu tehdä, kun Josefine itse ei
tahtonut.
Pitäessään silmällä hänen mielialojaan täytyi Tuftin vastoin
tahtoaankin eräänä päivänä ilmoittaa hänelle, että Ragnia ei aiottu
haudata tänne, vaan lähimpään maaseurakuntaan. Siinähän ilmeni langon
viha ja halveksiva mieli mitä räikeimmässä muodossa. Epäilemättä oli
se tähdätty koko seurakuntaa, mutta varsinkin juuri heitä vastaan.
Mitä Josefine tunsi, sitä ei Tuft saanut tietää, mutta häneen
itseensä koski se kovasti. Yhden ainoan kerran osoitti Josefine,
miten kärsimättömäksi hän oli tullut. Tuft oli kumartunut pojan
yli, mutta tullut häntä liiaksi lähelle ja silloin oli pikku Edvard
hotaissut häntä kädellään menemään pois. "Mutta etkö sinä voi olla
tupakoimatta", sanoi silloin Josefine kärsimättömästi. Tuft kääntyi
häneen päin ja sanoi nöyrästi: "Voinhan sen heittää." Noustuaan
sitten vuoteen äärestä lisäsi hän huolestuneena: "Edvard on huonompi
taas tänään." -- "Niin", vastasi Josefine hiljaa. Häntä hävetti tuo
tapa, millä hänen miehensä katseli pojan sairautta.
Laitettiin hakemaan tohtoria. Tämä oli tottunut noihin kiireellisiin
hakuihin, ja hän otti asian hyvin rauhallisesti. Hänellä oli myös
harvinainen kyky rauhoittaa toisia. Heti tuli pojalle vanhempain
mielestä parempi ruokahalu ja näytti siltä kuin poika olisi
välittänyt mummostakin nyt enemmän kuin ennen. Neljästi päivässä
kävi mummo hänen luonaan ja tapa, jolla hänet otettiin vastaan, oli
sairauden mittarina.
Mummo oli sattunut kulkemaan sairashuoneen ohitse ja nähnyt silloin
Kallemin ja Karl Meekin saattavan Ragnin ruumista. Arkku oli valkea
ja lepäsi mustalla jalustalla. Etupuolia, ajajan vieressä istui
Sigrid, sitten seurasivat Kallem ja Karl Meek toisella reellä. Siinä
koko saattue.
Tieto tästä Ragnin viimeisestä matkasta ja siitä, että ainoastaan
Karl Meek oli mukana, tuli heille aivan odottamatta. Merkitsikö
tämä sitä, että Kallem ei Karlea ollenkaan epäillyt? Tai, mikä oli
luonnollisempaa, että hän oli antanut anteeksi? Taikka jospa hän
tahtoi peittää kaikki ja sillä tavoin osoittaa Ragnille viimeisen
palveluksensa? Miten hyvä hän sentään voi olla!
Seuraavana yönä tuli Josefine miehensä luo tämän nukkuessa. Hiuskassa
oli auennut ja musta, epäjärjestykseen joutunut tukka ympäröi
kauhuisia kasvoja, silmät tuijottivat jäykkinä yli lampun, joka
hänellä oli kädessään: hän näytti unissakulkijalta. Tuft karkasi
pystyyn, ja oli jo hyppäämässä sängystä lattialle, mutta Josefine
pysäytti hänet kädellään ja virkkoi yksitoikkoisella äänellä: "Minä
tahdon puhua kanssasi, Ole, minä en voi nukkua. Veljeni vaimo tahtoo
riistää meidän poikamme."
Ole tunsi veren syöksähtävän sydämeensä. "Mitä sanot?" kuiskasi hän.
"Me olemme olleet liika kovia, me kumpikin. Nyt saamme sen korvata ja
hän ei tyydy vähempään." -- "Rakas Josefine, ethän enää tiedä, mitä
sanot. Joka tapauksessa meidän on hankittava apua!" ja hän karkasi
lattialle. -- "Niin, apua juuri olenkin hakemassa. Kaikki, jotka
voivat rukoilla, tulkoot nyt! Kuuletko, Ole!"
"Mutta rakas --!"
"Vai etkö sinä usko, että te olette voimakkaammat häntä, etkö sitä
todellakaan usko? Sinä tulit niin iloisena rukoushuoneelta, --
oh, sinä tunnet heidät, anna heidän tulla, anna heidän vihdoinkin
tulla, kuuletko, Ole!" -- hän alkoi värähdellä liikutuksesta ja
puhkesi kyyneliin. "Kristityn velvollisuus on auttaa meitä tässä,
sillä eiväthän he suinkaan tahtone nähdä sitä, että hän meidän
poikamme riistää!" Ääni muuttui yhä enemmän valittavaksi. Ole istahti
sängyn laidalle, hän oli jo pukeutunut alusvaatteisiinsa, mutta
jäi nyt istumaan housut käsissä. "Rakas, hyvä Josefine, usko sinä
vain, että Jumalalla on valta eikä kenelläkään muulla. Josefine,
sinä olet sairas!" Ole oli kovasti huolissaan ja rupesi sukimaan
vaatteita ylleen. "Tahdotko siis todella mennä heitä hakemaan?" kysyi
Josefine iloissaan ja laski lampun kädestään pöydälle. "Kiitos,
sen minä arvasinkin! Minä vakuutan sinulle, Ole, että nyt on
todellakin hätä käsissä!" -- Ole kiiruhti kyllä pukeutumistaan, mutta
virkkoi: "Sinä tiedät, Josefine, että meidän on oltava varovaisia
silloin, kun me rukoilemme maallisia asioita." Tämä teki Josefinen
levottomaksi, hän ojensi kätensä Olea kohti. Kevyt yöpuku riippui
auki hänen yllään, hihat luisuivat alas, -- miten uskomattomasti
hän oli laihtunut! -- ja Tuftin valtasi kauhistava pelko. Josefinen
hurja katse, houraileva puhe, laihtunut olento...! "Jumala sinua
varjelkoon, Josefine, mutta älä sentään liikoja toivo rukouksesta,
-- muuten se voi sinut masentaa, niin heikoksi kun olet tullut!"
-- "Etkö sinä siis _uskokaan_, Ole?" kirposi kuin salamana hänen
suustaan. "Kyllä, kyllä! Mutta jos jumalan tahto ei ole sama kuin
meidän tahtomme, rakas lapsi?" -- tuo tuskainen muisto Andersenin
kuolemasta heräsi hänen mielessään -- "sinä pyydät ihmetyötä,
Josefine!" -- "Niin tietysti! Luonnollisesti! Mitäpäs muuta me
rukoilemmekaan?" -- "Me rukoilemme päästäksemme yhteyteen jumalan
kanssa, Josefine, ainakin minä teen niin. Silloin on kaikki hyvin,
silloin on mieleni saanut vahvistusta, -- ja sitä minä usein kipeästi
kaipaan." -- "Taivuta jumalan sydän, niinhän siellä luetaan. Eikö
niin, Ole? Taivuta jumalan sydän? Kuuletko, Ole! Taivuta jumalan
sydän? Vastaa minulle?" -- Ole oli polvillaan uunin edessä, halko
toisessa kädessä ja puukko toisessa, hän tahtoi laittaa tulta uuniin.
Olihan Josefine niin kevyessä puvussa. Mutta äkkiä keskeytti hän
hommansa ja katsoi surullisesti Josefineen: "Minä en uskalla rukoilla
ihmetyötä, Josefine, en ole kylliksi arvokas sellaiseen." Ole tuli
tätä sanoessaan niin liikutetuksi, että hänen oli pantava halko ja
puukko pois käsistään. Hän kätki kasvonsa käsiinsä. Mutta kun hän
taas katsahti ylös, hypähti hän pystyyn, sillä vaikka Josefinellä
olisi ollut syli täynnä mitä kalleinta posliinia ja olisi ne
pudottanut tuhansiksi pirstoiksi ... ei hän sittenkään olisi voinut
olla pelästyneemmän näköinen. Kädet harallaan hän tuijotti mieheensä
kuin järkensä kadottanut ja näytti siltä kuin kaatuisi siinä
silmänräpäyksessä. Mutta niin ei kuitenkaan tapahtunut, sillä hän
heräsi horroksestaan heti kun Tuft tarttui hänen käteensä. Tultuaan
tajuihinsa virkkoi hän nopeasti: "Sitten on meidän lähetettävä
hakemaan veljeäni! Hän kyllä voi saada Ragnin jättämään poikamme
rauhaan." Tämä Josefinen kummallisen ajatusjuoksun viime ilmaus
sattui Ole Tuftin jalompiin tunteisiin. Tuhansia kertoja oli Ole
ajatellut samaa, everstin paraneminen oli saattanut hänet miettimään
asiaa ja moni oli häntä kehoittanut kääntymään Kallemin puoleen,
mutta aina tähän saakka ei hän vielä ollut sen pitemmälle päässyt.
Hetkisen kuluttua hän oli matkalla tohtori Kentin luo, jolta ensin
oli neuvoa kysyttävä.
Yö oli kylmä ja kirkas. Päivällä oli ollut nuoska, mutta yöllä oli
pakastanut ja hänen oli senvuoksi kulettava varoitellen, -- mikä oli
hyvinkin tukalaa tällaisessa mielentilassa. Mitä arvoa oli raamatun
kertomuksilla luomisesta, syntiinlankeemuksesta ja kaikesta muusta
silloin, kun kuolema kolkutti ovelle? Mikä oli silloin arvossa
ensimäinen ja mikä kahdeskymmenes?
Kentin asunnossa ei kukaan ollut herätä, pappi soitti soittamistaan
kuulematta itse kellon ääntä, olikohan kello otettu pois? Sitten
rupesi hän jyskyttämään niin että kumisi ja kaikui paikat ja siinä
jyskäessään hänestä tuntui kuin olisi kuolemakin kolkuttanut ovelle.
Vihdoin tuli palvelustyttö ja äkäili jotain siellä oven takana,
mutta nähtyään papin hän meni heti tohtorille ilmoittamaan. Tuo
kärsivällinen Kent tuli ovelle, pyysi papin sisään ja kuunteli
rauhallisesti, mitä hänellä oli asiaa. Ilomielin selitti hän
lähtevänsä Kallemin luo. Jos hän olisi luullut sen käyvän laatuun,
olisi hän sen itsekin jo kauan sitten tehnyt.
Kun Tuft tuli takaisin, oli Josefine ylhäällä pojan luona. Tuft
kertoi, että Kent oli luvannut mennä Kallemia hakemaan, mutta
Josefine käsitti hänet väärin ja luuli veljensä tulevan heti
paikalla. Ja kun kello löi jo seitsemän, kahdeksan ja yhdeksänkin
eikä Kallemia kuulunut, joutui Josefine aivan pois suunniltaan ja
pelkäsi, ettei veljensä tahdokaan tulla. Papin täytyi taas lähteä
ulos. Hänellä oli paljon puuhaa, ennenkuin sai Kentin käsiinsä,
mutta tältä hän sai kuitenkin kuulla, että Kallem ja hän saapuisivat
täsmälleen kello yksitoista. He tulivatkin silloin, mutta kun papin
oli sillä välin täytynyt lähteä virkamatkalle, ei heitä kukaan ollut
vastassa. Kallem ei ollut jalallaan astunut heidän portailleen
ollenkaan sen jälkeen, kun kaupunkiin tultuaan oli siellä ensi kerran
käynyt.
Sattuu usein että, kun jotakin oikein kiihkeästi kaivataan, käy
samoin kuin Josefinelle nyt. Hän oli ajatellut koko aamun veljeänsä,
mutta kun Kent ja Kallem vihdoinkin astelivat paksuilla matoilla
peitettyjä portaita ylös, ei hän enää häntä muistanutkaan. Josefine
oli juuri kumartunut pojan yli antaakseen hänelle juotavaa, kun
ovelle koputettiin. Hän säpsähti ja ponnahti pystyyn eikä voinut
saada sanaakaan suustaan. Ovi avattiin kuitenkin ja Kent antoi
Kallemin edeltäkäsin astua sisälle.
Kuului heikko huudahdus. Josefine oli vähällä pudottaa sen, mitä
hänellä oli kädessään: hän säikähti veljensä ulkonäköä! Hänestä
näytti kuin itse kuolema olisi astunut huoneesen ankarana ja
säälimättömänä, ei auttaakseen, vaan riistääkseen häneltä pojan, sen
Josefine heti huomasi.
Kallem loi sisareensa lyhyen ja säälimättömän katseen, jossa ei
ollut vähintäkään myötätunnon loistetta, vaikka sisareenkin oli suru
lyönyt leimansa. Hän käänsi katseensa poikaan eikä sen koommin ollut
sisarestaan tietävinäänkään. Josefine vetäytyikin syrjään. Kent astui
sisään, tervehti ystävällisesti ja meni sitten Kallemin luo. Nyt
tapahtui Kentille aivan samoin kuin Kallemille silloin, kun tohtori
Meek tutki Ragnia, hän katsoi poikaa nyt vallan toisilla silmillä ja
rupesi pelkäämään pahinta. Se, mitä hän tätä ennen ei ollut tahtonut
uskoa, se ilmeni nyt aivan kuin itsestään; -- "empyème?" kuiskasi
hän ranskaksi Kallemille, joka ei vastannut, mutta kumartui lähemmäs
poikaa, tunnusti valtimon heikkoa tykytystä, koputti aivan hiljaa,
kuunteli hengitystä, katsahti kuumelistaan ja tarkasti hiukan pojan
yskimää sylkeä. Sitten keskustelivat lääkärit hetkisen keskenänsä.
-- Josefine kuuli joka sanan, vaikka hän seisoikin heistä hiukan
syrjässä, sängyn toisella puolen, -- pojan sänky oli nimittäin
nyt siinä, missä isän sänky ennen oli sijainnut --, mutta hän ei
ymmärtänyt tieteellisiä nimityksiä, eikä senvuoksi käsittänyt heidän
puhettaan. Mutta jotain kauheaa se oli, sen hän tunsi. Hän pusersi
kädellään rintaansa ja katsahti levottomasti väliin yhteen väliin
toiseen. Kent tuli sitten pari askelta lähemmäksi ja kysyi vain,
saisivatko he pistää rintakehään hienon ruiskunkären. "Tehdäänkö
leikkaus?" kuiskasi Josefine ja varjeli itseään kaatumasta.