yski hirveästi. Kallem lensi nuolena rappuja ylös, yskäkohtaus
oli jo ohitse, mutta hikimärkänä oli Ragni ja niin heikkona, niin
uupuneena, että hän varmasti oli nyt pyörtymäisillään. Se, mitä
hän oli sylkenyt, oli vihertävää ja veristä, -- Kallem tiesi, mitä
se merkitsi. Hän ymmärsi asian siten, että hän oli viipynyt liian
kauan poissa. Ragni oli tullut levottomaksi ja tuntenut kuumentavan
ruumistaan, oli heittänyt peitteen päältään ja sitten... Silmät
ummessa hän lepäsi siinä ja Kallem auttoi häntä sellaiseen asentoon,
että hän saisi nukkua. Tämän jälkeen Ragni ei enää huoneesta
poistunut.
Kallem meni kirjoituspöytänsä ääreen ja kirjoitti tohtori Meekille,
mitä oli tapahtunut ja asiaa sen tarkemmin selittämättä liitti
kirjeensä loppuun: "Jos Karl on saapunut, niin kai me kohta hänet
näemme luonamme. Minä tiedän nyt kaikki."
Hän meni etsimään jotain vaimoa, joka valvoisi Ragnin luona ja
palattuaan hän riensi heti taas hänen luokseen. Ragnin oli nyt
helpompi olla, hän oli vaipunut uneen. Herättyään hän huomasi
Kallemin vuoteensa vieressä. Kallem autteli häntä, antoi hänelle
juotavaa, hyväili häntä ja vastasi hänen kysyviin silmäyksiinsä
suutelemalla hänen laihaa kättään. Hänen huulensa vapisivat silloin
ja silmälasit kostuivat kyyneleistä.
Mutta he puhelivat aivan muista asioista, -- Ragni mainitsi, ettei
hänen sisarensa voinut tullakaan tänne ja Edvard taas kertoi itse
käyneensä hakemassa Sissel Aunen valvomaan Ragnin luona, sillä
hän oli Kallemin mielestä sopivin ja sitäpaitsi heidän ystävänsä.
Ragni nyökkäsi siihen myöntävästi. He katselivat toisiansa yhäti,
kyllästymättä. Ja kumpikin he ajattelivat sitä, minkä he nyt
molemmat tiesivät, -- nimittäin syytä siihen, miksi Ragni nyt lepäsi
vuoteessa. "Karl parka!" kuiskasi Ragni. "Karl parka", vastasi Edvard.
Kallemin täytyi nousta, hän oli muka unhottanut toimittaa jotain
siellä alhaalla. Ainahan jonkin syyn voi keksiä.
Jospa hän sentään olisi saattanut puhua Ragnin kanssa! Mutta hän ei
uskaltanut, -- eikä hän saanut myöskään tilaisuutta olla yksin. Hän
kerkisi töintuskin käydä sairashuoneella ja ottaa vastaan muutamia
sairaita kotonaan, kaikesta muusta hän kieltäytyi saadakseen istua
Ragnin luona.
Hänen mielestään oli julmaa, että oli uhrannut omaisuutensa ja työnsä
noiden ihmisten hyväksi, jotka nyt puolestaan murhasivat hänen
elämänsä onnen! Millä mitalla nuo ihmiset oikeastaan mittaavat,
kun eivät jo heti nähtyään Ragnin voi käsittää, että _hän_ heistä
hienoin ja puhtain luonne sittenkin oli? -- tämä selittämätön
arvoitus kiusasi alati häntä, ihmisten sokeus oli kerrassaan
harmillista. Niiden mukaan, jotka hän tunsi, tuomitsi hän muutkin, --
keskinkertaista väkeä, arkioloissaan siveitä, mutta kukaan heistä ei
jaksanut kohota arkipäiväisyyden yläpuolelle, kaikki he olivat kirkon
ystäviä, rukoushuoneessa kyhjöttäjiä, pastori Tuftin henkivartijoita.
Oli hän heidän joukossaan tavannut useita, varoitellen kulkevia
kelpoihmisiäkin, mutta kaikilta heiltä puuttui edesvastuuntunnetta
langettaessaan tuomioitaan, kaikki he olivat niin rakastettavia
julmureita, -- aivan syyttömiä murhaajia.
Ei löytynyt ketään, jonka kurkkuun olisi voinut karata: "sinä
olet syypää, sinä siitä saat vielä vastata!" Kaikki eikä kukaan.
Rakastettavia syyllisiä he olivat, suopeita ihmisiä, jotka kylläkin
tiesivät olevansa rikollisia. Mutta yksi heidän joukossaan kuitenkin
oli, joka eroittui muista, -- Josefine. Josefinen keksintöä tämä
ei saattanut olla, hänen luonteensa mukaista tällainen ei ollut.
Mutta uskoa sellaista hän kylläkin saattoi, kun se koski ihmistä,
jota hän vihasi. Jääkylmällä vaiteliaisuudella antoi hän muiden
ilkeämielisyyden ilmausten olla sellaisia kuin ne olivat, tai --
antoi hän niiden kasvaa. Vihaa tunsi Kallem nyt häntäkin kohtaan!
Vaikkapa hän epäilemättä ei ollutkaan pääsyyllinen -- Kallemin täytyi
aina tämä toistaa, sillä tuskinpa Josefine oli tuota parjausta edes
huulilleen päästänyt, siksi ylevä luonne hän oli --, niin Josefine
kuitenkin oli tästä murhasta eniten vastuunalainen! Kallem oli
vakuutettu siitä että Josefineakin, vaikka hän olikin itse asiassa
hyvin vähäisessä määrässä kristitty, oli katkeroittanut tuon pikku
olennon epäusko ja myöskin se seikka, että noin syyllinen ihminen
uskalsi ylenkatsoa heidän uskoansa. Siitä tuo liiallisuuksiin menevä
"oikeudenmukaisuus", joka niin varmasti ja hyvää tarkoittavasti
surmasi.
Mutta niin paljon oli Kallem sukua Josefinelle, että _hänkin_ tunsi
halua kostaa. Myöskin hän piti sitä "oikeudenmukaisena", eikä hänellä
ollut vähintäkään aavistusta siitä, että hän erehtyi. Ei hän koskaan
sellaista tuntenut istuessaan Ragnin luona, sillä jo yksistään Ragnin
läsnäolo teki hänet hyväksi. Kun nämä ajatukset hänen siellä Ragnin
luona istuessaan pyrkivät esiin, tuli hän aina hyvin liikutetuksi,
puristi Ragnin kättä, siveli hänen otsaansa, katsoi häntä silmiin,
autteli häntä, -- kunnes hänen täytyi lähteä, muuten hän olisi
langennut polvilleen ja joutunut kokonaan pois suunniltaan.
Nyt siellä istui tuo kelpo Sissel Aune; hänen tummat silmänsä
valvoivat ymmärtäväisinä ja rauhallisina Ragnia ja katsahtivat joskus
osaaottavasti myöskin Kallemiin. Hänessä näki Kallem kaikkien niiden
edustajan, joiden mielestä hän oli jotain ollut ja jotka nyt olisivat
tahtoneet auttaa, jos vain olisivat voineet. Aase ja Sören Pedersen
tulivat joka aamu salaa kyökkiin kysymään, kuinka rouva voi ja kun
tieto tästä levisi, tuli niitä yhä useampia ja useampia, kaikki
hiljaisina ja osaaottavaisina. Sigridin oli niin vaikea tulla rouvan
luo, sillä silloin hänet itku aina valtasi. Mutta hän tuli kuitenkin
sellaisissa tapauksissa kuin esim. silloin, kun everstinna Bajer
eräänä kylmänä talvipäivänä saapui kukka päällysviittansa alla ja
pyysi että se vietäisiin rouvan huoneesen ja asetettaisiin sellaiseen
paikkaan, että rouva voisi sitä katsella. Palvelustytöllä, jonka
lapsen Kallem oli pelastanut vaikeasta taudista (samalla tytöllä,
joka oli nähnyt Kristen Larssenin kummittelevan!), oli myöskin kukka,
yksi ainokainen vain, ja kun hän sai kuulla everstinnan lahjasta, toi
hänkin omansa. Ruukku oli tosin yksinkertainen, mutta yks'kaikki. --
Ilman näitä ystävyyden osoituksia ei Kallem olisi voinut kaikkea tätä
kestää.
Eräänä päivänä palattuaan sairashuoneelta hän näki vieraita
päällysvaatteita eteisessä. Ennenkuin itsekään riisui yltään avasi
hän salin oven, siellä seisoi parveke-ikkunan luona Otto ja Karl
Meek. Karl käännähti ensin ja riensi heti Kallemin kaulaan. Hän
näytti kuihtuneelta ja hänessä oli jotain levotonta, melkeinpä
hermostunutta. Hänen pitkä tukkansa oli epäjärjestyksessä, hänen
soikeat kasvonsa näyttivät ikäänkuin tulleen suuremmiksi, hänen
silmänsä kuvastivat omituista, liekehtivää voimaa, jota Kallem ei
niissä ennen ollut huomannut. Ne katsoivat taukoamatta Kallemiin.
Anteeksi pyytävinä ja tuskaisina ne häntä seurasivat. Karl ei voinut
hillitä liikutustaan, ei olla rauhallinen ja kun Kallemin täytyi
myöskin puhella isän kanssa, alkoi Karl katsella ympärilleen,
kävi flyygelin luona, hiveli kädellään pöytiä, kosketteli kukkia,
aukoi nuottivihkoja, -- meni sitten ruokasaliin, virkahuoneeseen,
oli siellä kotvan aikaa yksinään, sieltä kyökkiin Sigridin luo ja
sinne hän jäikin. Kallem katseli useasti ympärilleen, minne Karl
oli mahtanut hävitä, tohtori Meek huomasi sen ja virkkoi: "Meillä
Meekeillä on kaikilla voimakkaat tunteet. Me olemme koettaneet
hillitä niitä, mutta hän tuolla, hän ei niitä voi hillitä. Jos ne
toisaalla suljetaankin, purkautuvat ne toisaalta ulos." Karl tuli
sisään ja näytti kovin itkeneeltä, Kallem ei halunnut, että hän
menisi Ragnin luo, joka tapauksessa hänen tulisi odottaa siksi
kunnes rauhoittuisi. Itse hän vakuutti, että hän siellä ylhäällä
heti muuttuisi levolliseksi, hän rukoili hartaasti, että saisi
nähdä Ragnin, mutta mikään ei auttanut. Koko sinä päivänä ei Karl
sinne päässyt, iltaisin oli Ragni aina huonompi, eikä hän saanut
tietääkään, että Karl oli tullut.
Seuraavana aamuna kertoi Kallem Ragnille, joka oli silloin virkeämpi,
että tohtori Otto Meek oli tullut kaupunkiin ja käynyt heillä eilen
kysymässä Ragnin vointia. "Entä Karl", kysyi Ragni. -- Niin, Karl oli
ollut mukana. -- Ragni lepäsi hetken sanomatta mitään. "Kyllä kai
soitto sieltä alhaalta kuuluu tänne ylös." -- "Kyllä, jos salin ovi
on auki, mutta onko se hyvä --?" Eteinen oli lämmin ja sen kautta
tuuletettiin näitäkin ylähuoneita, niin että sen puolesta ei ollut
mitään estettä. "Mutta luuletko voivasi kestää musiikkia?" -- "Minä
kaipaan musiikkia", vastasi Ragni. Sissel Aune katsoi tohtoriin, hän
uskoi varmasti, että se ei olisi hyväksi. "Eikö Karl saa tulla sinua
tervehtimään?" Ragni lepäsi ja käänteli toisella kädellään lakanan
nurkkaa, toisessa hänellä oli nenäliina. Hän ei vastannut, mutta
selvästi huomasi, ettei hän sitä tahtonut. "Mutta saahan tohtori Meek
käydä sinua katsomassa?" -- "Eikö sitä voi välttää?" Kallem toivoi,
että tohtori Meek saisi nähdä hänet. Päivemmällä saapui tohtori Meek
ja Kallem kertoi hänelle kaikki. Karl pyysi niin nöyrästi, että
saisi seista edes toisten takana ovella. Hän ei virkkaisi sanaakaan,
eikä liikahtaisi vähääkään ja poistuisi heti. Kallemia säälitti
poika parka eikä hän voinut sitä häneltä kieltää. Hän meni itse
ensin sisään ja ilmoitti Meekin, joka tuli heti jälestä. Tohtori
Meekin leveän selän takaa Karlea ei näkynyt, hän seisoskeli oven
pielessä. Ragni lepäsi niin, että kasvot olivat oveen päin. Hän ei
nähnyt Karlea, mutta Karl näki vilaukselta nuo kuihtuneet kasvot,
sisäänpainuneet, kuumetta hehkuvat posket ja kuivat huulet. Katseen
loisto oli kuin kauan kaikuva hätähuuto. Myöskin Sissel joutui
puolittain Ragnin eteen, sillä hänen täytyi olla sängyn toisella
puolen antamassa juotavaa, Ragnia kun vaivasi näet yöt päivät kalvava
jano.
Meek kyseli yhtä ja toista, Ragni vastaili hajamielisesti ja kurkaili
arasti hänen molemmille puolilleen. Aavistiko Ragni, että Karl oli
siellä? Sitten muutti hän asentoa ja Sissel vetäytyi pois. Nyt olisi
hän voinut nähdä Karlen, mutta Karl oli jo mennyt.
Hänet löydettiin sitten salista aivan murtuneena, epätoivon vallassa.
Hän rukoili, että saisi jäädä tänne ja että saisi entisen huoneensa,
-- vaikkapa ei saisikaan enää Ragnia nähdä, -- hän ei voinut olla
täältä poissa. Kallem ei saattanut häneltä sitä kieltää ja isäkin
näytti sitä toivovan. Karlen koko olennossa oli jotain, joka herätti
heissä vakavia mietteitä.
Seuraavana aamuna soitti Karl. Salin ovi oli auki ja Ragnin kamarin
ovi raollaan. Soitto kaikui sinne ylös hillittynä ja kuului
kauniilta. Karl oli edistynyt soittotaidossa. Kappaletta Ragni ei
tuntenut, mutta se vaikutti häneen, ja hän käski sanoa Karlelle
terveisiä, että hän oli hyvin kiitollinen soitosta. Karl soitti
myöhemmin vielä yhden kappaleen ja seuraavana aamuna soitti hän
myöskin. Seurauksena tästä oli, että hän sai luvan päästä Ragnia
tervehtimään. Karl lupasi olla hiljaa, niin hiljaa, ja viipyä
siellä vain silmänräpäyshetken. Jo eteisessä alkoi hän kulkea
varpaillaan ja hän hiipi sisään kuin varjo. Kuitenkin oli hänellä
työ ja tuska hillitessään tunteitaan. Mutta heti, kun Ragnin katse
valtasi hänet, kuten aina ennenkin, tunsi hän, että Ragni häntä
arkaili ja toivoi hänen poistumistaan. Tämä lamautti häntä ja hän
katsoi rukoilevasti Ragniin. Ragni huomasi tämän muutoksen Karlessa.
Kallem tarttui silloin Ragnin käteen ja hän rauhottui. Mitä kauemmin
Karl siinä seisoi, sitä suuremmaksi kasvoi Ragnissa säälintunne
häntä kohtaan. Karl oli kärsinyt, hän oli hyvä poika, Ragni koetti
hymyillä ja ojensipa vielä laihan kätensäkin häntä kohti. Karl katsoi
Kallemiin eikä tarttunut siihen, ei hän edes liikahtanut, mutta
ankara mielenliikutus pyrki purkautumaan esille ja ikäänkuin sitä
tukahduttaakseen kuiskasi Ragni: "Karl hyvä!" Silloin Karl läksi.
Tämän käynnin jälkeen hän oli hiljainen ja ajatuksiinsa vaipunut,
kuin ajattelisi hän jotain erikoista. Hän puheli harvoin Kallemin
kanssa, eikä muiden kanssa vaihtanut sanaakaan. Joka aamupäivä hän
sai hetkisen olla siellä ylhäällä, hän soitteli Ragnille salista ja
vaelteli muuten koko päivän yksinään.
Kun hän taas eräänä aamupäivänä soitti, tunsi Ragni jo heti ensi
säveleistä, että se oli jotain Karlen omaa. Pari kertaa ennenkin
hän oli soittanut pieniä kappaleita, jotka Ragni oli tuntenut hänen
itsensä säveltämiksi, nyt noudatti hän uusia esikuvia ja hänen oma
erikoisuutensa siitä kärsi. Tämä uusi kappale oli yritys johonkin
suurempaan, alku hurjaa, myrskyistä intohimoa, -- herra-jumala, tämä
kuvaa varmasti häntä itseään! ajatteli Ragni. Keskellä pauhaavaa
sävelmerta tuli äkkiä hiljaisuus, ja silloin alkoi kuulua laulava
sävel, luottava ja koruton, enköhän se vaan ole minä? Sitten alkoi
kajahdella kirkunaa ja ulvomista tämän rauhallisen ja onnellisen
säveleen ympärillä, -- oli muutama tahti tätä laulavaa säveltä ja
sitten monta tahtia valitusta ja kirkumista ja kaiken tämän ohella
humisi tuo ensimäinen teema. Siinä oli todellisuutta, liiaksikin
todellisuutta, sillä se vaikutti väkisinkin naurettavasti. Ragnin
täytyi pidättää itseään purskahtamasta nauruun, hän ei kärsinyt
mitään tällaista. Hän katsahti Sissel Auneen ja aikoi pyytää häntä
menemään alas sanomaan Karlelle, että lopettaisi, mutta Sissel Aunen
viisaat kasvot olivat niin kummastuksissaan noista luonnollisista
huudoista, -- hyvä ystävä, voiko ihmiset musiikissakin huutaa?
Viimeinen jäte Ragnin entistä hilpeyttä purkausi esiin parina
naurunpuuskana, sitten vielä parina, -- ja sitten tuli yskäkohtaus!
Se uudistui yhä, yhä ja yhä, -- ankarampana kuin koskaan tätä ennen.
Soittaessaan Karl kuuli, että kyökin kello soi vimmatusti, hän
kuuli Sigridin hyökkäävän portaita ylös ja kohta taas rientävän
alas, huutaen tohtoria. Karl tiesi, että Kallem oli juuri mennyt
sairashuoneelle ja läksi heti juoksemaan sinne ilman lakkia ja
päällysnuttua, ei löytänyt häntä heti, joten kohtaus oli jo ohi kun
he saapuivat. Ragni oli yskinyt verta enemmän kuin tavallisesti,
Kallem oli kovasti säikähtänyt, sen näki Karl, joka tietämättään oli
rientänyt hänen jälestään ylös. Hän vetäytyikin heti takaisin.
Päivemmällä tuulautettiin huonetta ja Kallem oli vielä siellä.
Silloin tuli Karl oven ulkopuolelle ja kuuli Kallemin puhuvan,
uskalsipa hän kurkistaa sisällekin. Ragni lepäsi heikkona ja
väsyneenä, mutta Kallem oli juuri kysynyt, eikö nyt tuntunut
helpommalta. Ragni näki vilaukselta Karlen suuret, kauhistuneet
kasvot. Hän muisti nauraneensa hänelle ja hän oli Kallemilta kuullut,
että Karl oli tuskissaan juossut häntä hakemaan ilman hattua ja
päällysnuttua. Silloin viittasi hän Kallemille, että Karl saisi tulla
sisälle. Hän hymyili Karlelle ja nostipa hiukan -- hyvin hiukan --
kättänsä, kiittääkseenkö häntä? Karl uskalsi nyt astua lähemmäksi,
tänään hän kyllä sen ottaisi vastaan. Hän tahtoi enemmänkin, hän
tahtoi kumartua sen ylitse ja hänen silmiinsä ilmestyi ihmeellinen
loisto. Kallem, joka seisoi Ragnin oikealla puolen, huomasi sen,
huomasi myöskin, että hän aikoi kumartua sen käden ylitse, jossa
Ragnilla oli nenäliina, ehkäpä vielä suudellakin sitä, ja hän
kiiruhti sanomaan: "Elä tee sitä, Karl!" -- Karl nousikin heti ja
katsoi heihin kumpaankin, mutta taas sävähti hänen silmiinsä tuo
ihmeellinen loiste ja siinä silmänräpäyksessä oli hän nojautuneena
sekä käden että nenäliinan yli ja suuteli niitä molempia. Ennenkuin
ehdittiin mitään sanoa, oli hän taas pystyssä ja näytti siltä
kuin tahtoisi hän tapella tai kuin olisi hän suorittanut suuren
sankarityön. Ragni lepäsi toivottomana ja ymmärtämättä asian
todellista laitaa, Karlen sotilaallista ryhtiä, hänen suurta tekoaan
hän ei ymmärtänyt, mutta sitä paremmin käsitti hän Karlen hirvittävän
varomattomuuden. Karl oli jo hävinnyt huoneesta.
Jos hän tahtoi kuolla Ragnin kanssa, niin oli se erehdys, joka
jossain toisessa tilaisuudessa olisi synnyttänyt suurtakin
hauskuutta, varsinkin niissä, jotka tiesivät, että Ragni oli juuri
vähää ennen puhdistautunut yskäkohtauksen jälestä ja että nenäliina
oli uusi ja puhdas. Mutta Kallem ajatteli vain sitä, että kun kaikki
oli saatu hyvälle kannalle, voi joku hullu tulla ja pilata koko
homman, -- Ragnia oli säikytetty.
Niin pian kuin suinkin voi, Kallem kiiruhti etsimään Karlea. Tämä
oli juuri päällysvaatteissaan hyökkäämässä ulos. Mutta Kallem huusi:
"Minnekä sinä aijot mennä?" Karl ei vastannut, hän näytti olevan
ankaran mielenliikutuksen vallassa ja tahtoi vaan rientää ulos.
Kallem veti hänet takaisin, asetti hänet eteensä, katsoi häntä
vakavasti silmiin ja kiersi ystävällisesti kätensä hänen kaulaansa.
Silloin purskahti Karl itkuun. Hän valitti olevansa aivan mahdoton,
menetteli joka kerta mielettömästi, hän ei kelvannut mihinkään. Hän
ei ottanut kuuleviin korviinsa, mitä Kallem hänelle sanoi, hän ei
huolinut lohdutuksesta, hänen kurjuutensa ja halpuutensa oli niin
hirvittävän suuri, eikä hänellä ollut edes kykyäkään mihinkään.
Hänen viimeinen sävellyksensä, joka jos mikään oli hänen omaa
elämäänsä, se oli todellisinta, mitä hän voi saada aikaan ja kun
hän nyt aamupäivällä oli sitä soittanut, oli se tuntunut hänestä
naurettavalta, niin hirvittävän naurettavalta! -- Ohoo, ajatteli
Kallem, sitäkö se onkin!
Ja sitä se oli. Ragnin läheisyydessä tunsi Karl, että Ragnikin sen
tuomitsi.
Kallem käsitti nyt, miten suuresti hän oli erehtynyt siinä, että oli
sallinut Karlen tulla tänne, hän ajatteli kauhistuksella, mitä Ragni
oli mahtanutkaan kestää hänen tähtensä. Hänellä itselläänkin oli nyt
täysi työ pitää häntä tasapainossa.
Eräänä päivänä sanoi hän Ragnille -- kun Ragni sattui kysymään Karlea
--: "Sinulla on ollut hänestä paljon enemmän huolta kuin mitä olen
voinut aavistaakaan?" Ragni sulki silmänsä, avasi ne jälleen ja
hymyili.
Karl ei tullut enää ylös Ragnin luo, eikä hän enää pyytänytkään
sinne päästä. Hirveissä tunnetuskissaan ei hän voinut soittaakaan,
Kallemin täytyi oikein pakoittamalla pakoittaa häntä soittamaan
joitakin omia pikkusävellyksiään. Tämä tapahtui nyt suljettujen ovien
sisällä, mutta Ragni kuuli sen kuitenkin ja sanoi Kallemille, että ne
kappaleet olivat hyviä ja sitä mieltä oli myöskin Kallem. Tästä tuli
Karl taas iloiseksi, hänen itseluottamuksensa palasi vähitellen -- ja
hän alkoi taas muuttua rakastettavaksi.
Heti kun Kallem oli saanut ympäristönsä rauhoittumaan, tuli hänen
oma vuoronsa. Hänen miehekkäästä taistelustaan ei aina ollut
toivottua tulosta, ja Karl tuli vihdoinkin käsittämään, että täällä
oli muitakin, jotka kärsivät, eikä yksin hän ja että muitakin oli
otettava huomioon. Ja nyt hänessä tapahtui täydellinen muutos, hän
eli yksinomaan Kallemin hyväksi, oli huomaavainen ja kekseliäs. Yksi
lohdutuskeino oli, joka aina auttoi ja johon hän useasti turvautui:
hän alkoi puhua Ragnista, ylistää hänen sielunominaisuuksiaan.
Hän osasi luoda hienon kuvan siitä, mikä oli erikoisinta ja
ominaisinta Ragnin olennossa, hän osasi taiteellisesti värittää
Ragnin pienimmänkin teon tai sanan ja se jumaloiva ihastus, jolla
hän hänestä puhui, juuri vaikutti Kallemiin, ja myötätuntoisuuden
lämpöähän Kallem tarvitsikin, sillä yhä masentuneemmaksi hän tuli
kuta enemmän Ragni heikkoni. Ragni ei voinut enää pitää päätään
tyynyllä, se solui aina milloin sen toiselle milloin toiselle
puolelle, hänen silmissään oli ikäänkuin henkistä loistoa ja hän näki
kaikki nyt kirkkaammassa valossa, hänen ohuet, äänettömät huulensa
olivat avoinna ja hän muistutti, siinä valkeassa huoneessa, valkeiden
lakanoiden välissä ja valkeassa puvussaan jotain avutonta, untuvia
vailla olevaa linnunpoikaista hyljätyssä pesässä. Usein oli Karl
se, joka sai Kallemin rauhoittumaan, kun tämä tuli sieltä Ragnin
luota voimattomana hillitsemään suruaan tai kuolemanväsyneenä ja
Karl se aina löysi sattuvat sanat ja saipa vielä hänet rajattomasti
ylistämäänkin Ragnia.
Ragni ei voinut paljoa puhua, eikä hän halunnutkaan, mutta se
mitä hän sanoi, osoitti, ettei hän koskaan erehtynyt tilastaan,
-- niinkuin rintatautiset tavallisesti. Eräänä päivänä viittasi
hän Kallemia kumartumaan lähemmäksi häntä. "Kristen Larssen",
hän kuiskasi, "on tuolla nurkassa". Sitten hän hymyili ja hetken
päästä lisäsi: "Nyt minä en häntä pelkää." Toisen kerran lähetti
hän hakemaan Kallemia saadakseen vain sanoa: "Sinä et saa olla
kenellekään vihainen -- minun tähteni." Hän ei maininnut nimiä.
Kallem puristi hänen kevyttä kättään ja Ragni katsoi häneen silmät
täynnä säteilevää hyvyyttä. Joskus koetti Ragni hymyilläkin,
mutta siihen ei hänellä enää ollut voimia. Kun hän näki Kallemin
kyynelissä, viittasi hän hänen kumartumaan ja hän siveli kädellään
hänen tukkaansa. Kerran kun Kallem tällaisena hetkenä kiitti
häntä kaikesta, mitä hän oli hänelle ollut, -- koetti Ragni häntä
rauhoittaa, hänen tulisi heittää sellaiset ajatukset.
Sittenpä he eivät enää monta sanaa vaihtaneet. He puhuivat
silmäyksillä ja merkeillä. Heidän tuskansa oli yhteinen eikä heidän
välillään ollut mitään, josta he eivät olisi puhuneet. Heidän
kiitollisuutensa, heidän surunsa ei tarvinnut enää sanoiksi pukeutua.
Hetki lähestyi.
Eräänä iltapäivänä kuultiin Sisselin soittavan, soittavan, soittavan.
Sigrid hyökkäsi ylös ja hänen jälestään Kallem ja Karl. Tämä
viimemainittu jäi oven ulkopuolelle. Hän kuuli, että Ragnilla oli
yskäkohtaus ja vallan hirvittävä. Hän ei luullut enää Ragnilla olevan
voimia kestää tuollaista, jokainen yskäys koski hänen rintaansa,
leikkasi, viilsi hänen sydäntään. Ragnin tuskainen ääni nosti hien
hänen otsalleen, hän ei voinut kuunnella eikä uskaltanut lähteä. Tämä
oli varmaankin Ragnilla viimeinen hetki. Hän kuuli Sigridin itkevän,
hän kuuli hänen nyyhkyttävän: "Rouva! rouva!" -- ja heti sen perästä:
"hän kuolee!" Silloin avasi Karl oven. Ensimäinen, mitä hän näki, oli
verta ja silloin hän tunsi voimiensa pettävän, hän pyörtyi.
Päästyään taas tajuntaansa huomasi hän olevansa omassa sängyssään.
Sigrid istui siinä sängyn vierellä ja itki. Sitten muisti hän, mitä
oli tapahtunut ja kysyi: "Onko hän kuollut?" -- "Tohtori luulee, että
se pian tapahtuu."
Myöhemmin saivat he kumpikin tulla sisälle. Ragni lepäsi vuoteella
aivan kuin olisi nukkunut, yhtä kalpeana kuin lakana, joiden
välissä hän lepäsi. Kallem piti häntä kädestä. He eivät voineet
nähdä Kallemin kasvoja, mutta he näkivät olkapäiden tuon tuostakin
vavahtelevan ja kuulivat hänen nyyhkytyksensä. Toisella puolen
seisoi Sissel. Kuinka kummallista oli nähdä näitä kahta surun
eri ilmestymistapaa. Vaikka Sisselin lujat, rehelliset kasvot
ilmaisivatkin osanottavaisuutta, -- niin oli hän kuitenkin vieras,
näytti aivan siltä kuin olisi hän peninkulman päästä katsellut
Kallemin äänetöntä epätoivoa. "Onko hän kuollut?" kuiskasi Sigrid.
Sissel puisti päätään. Ragni kuuli kysymyksen ja avasi silmänsä.
Hän tahtoi vielä viimeisillään hyvittää heitä, koettamalla, ei
hymyillä, sillä sitä hän ei jaksanut, vaan lähettää heille viimeisen
tervehdyksensä. Hänen katseensa suuntautui Sigridiin ja Karleen,
mutta siirtyi heti Kallemiin. Hetken kuluttua hän oli kuollut.
Toiset poistuivat, yhäti istui Kallem.