heillä oli ollut pitkiä ja ankaria taisteluja. Mutta _niin_ kova
ei Josefine ollut vielä koskaan ennen ollut, miehensä uskoon hän
ei vielä koskaan tätä ennen ollut kajonnut. Hän oli puolustanut
oikeuttaan elää omaa elämäänsä -- tehden sen ohella kylläkin ankaria
hyökkäyksiä miehensä elintapaa vastaan. Hän oli terävin asein
ottanut vastaan miehensä pauhaavat mielenpurkaukset, mutta koskaan
hän ei vielä ollut sanonut sellaista tai julistanut ehtoja kuten
nyt. Tuftilla oli kyllä kauan ollut painostava tunne rajuilman
lähestymisestä, -- mutta tätä edeltäpäin harkittua hyökkäystä,
jossa kuvastui tuollainen kiivaus, tuollainen tahdon lujuus, hän ei
ollut aavistanut, -- nyt seisoivat he silmä silmää vasten, nyt oli
heidän koeteltava toistensa tahdon syvyyttä. Myöskin Tuft kiehui
nyt raivokkaana kiukusta, -- ja leikatakseen heti paikalla kaulan
kaikelta väärinkäsitykseltä hän lausui: "Poika jää minulle!" --
"Sinulle?" -- Josefine sävähti tuhkanharmaaksi. "Onko _sinulla_
suurempi oikeus häneen kuin minulla? Oletko _sinä_ hänen äitinsä?"
-- "Minä olen hänen isänsä. Raamattu ja laki tunnustavat isän lapsen
omistajaksi."
Nyt alkoi Josefine astella edestakaisin, mutta vain ikkunan ja
oven väliä, niinkuin olisivat ne olleet salpoja häntä ympäröivässä
häkissä. Hänen povensa aaltoili, hänen hengityksensä kuului selvästi,
hänen kasvojensa väri, äänensä ja silmänsä kuvastivat, miten
hirvittävän kuohunnan vallassa hän oli. Hän ei ollut uskonut, että
Ole voisi mennä näin pitkälle. -- -- "Etkö sinä häpeä? Tahdotko
_sinä_ pitää pojan?" -- "Se on tahtoni, niin totta kuin se on Jumalan
käsky. _Sinä_ et saa turmella meidän poikaamme!" -- "Turmella häntä?
Minä? Ei, nyt sen olet kuuleva! Juuri sillä tavoin sait _sinä_
minut valtaasi jo silloin kun minä olin lapsi. Sinä valtasit minun
ymmärrykseni järkähtämättömän uskosi avulla, ilman että minä sitä
tiesinkään, sillä sinä olit hyvä ja luotit minuun. Sillä tavoin
sinä tukahdutit alkuperäisen luontoni, niin, -- sen sinä teit!
-- sillä minun luontoni tähtäsi toisaanne. _Sinä_ annoit minulle
elämäntehtävän, sinä annoit päämäärän, minä en siitä mitään tietänyt.
Minä sanon asian, niinkuin se on, enkä sinua suinkaan siitä moiti.
Mutta sinun täytyy tietää, miksi _sinä_ et saa valtaa myöskin lapseni
ylitse! Niin kauan kuin minussa on kipinäkin elämää, et sinä sitä saa
-- -- sanoipa laki tai raamattu mitä tahansa. Siitä saat olla varma,
ja sen olet vielä näkevä!"
Jos Josefine olisi tietänyt, että Ole jo kauan, kauan oli
odottanut, että juuri tällä tavoin Josefine kerran olisi puhuva
suunsa puhtaaksi, niin ei hän olisi tehnyt sitä noin hirvittävällä
kiivaudella. Ole tunsi olevansa täydellisesti tunteidensa herra.
"Niin, sinun jumalallisen luontosi olen minä eksyttänyt väärille
poluille, -- sen minä olen jo kauan tietänyt! Minä olen tehnyt sen
uskon johdattamana, -- jota sinä et koskaan ole omistanut! Sen minä
huomasin, rakkaani, jo ennen kuin sinä matkustitkaan." Hän sanoi sen
tyydytyksellä ja varmasti. "Vai niin, sinä siis tiedät sen!" huudahti
Josefine samalla säihkyvällä kiivaudella, "sinä siis tiedät sen!
Sinun uskoasi minä en koskaan ole omistanut, se ei ole soveltunut
minulle. Mutta muutakaan uskoa minä en ole omistanut, minä olen
kulkenut ja miettinyt, että oli syntiä se, etten voi uskoa niinkuin
sinä, minä olen tuntenut musertavaa tuskaa siitä, etten ole voinut
uhrata kaikkia voimiani johonkin sellaiseen, joka olisi omaani.
Siksi minä en ole tullutkaan sellaiseksi kuin muut. Harhateille minä
olen joutunut!" -- "Miksikä sinä sitten olisit halunnut tulla?"
-- "Oh, odota kuulevasi pahinta, -- ratsastajattareksi!" vastasi
Josefine silmiään räpäyttämättä. Tuft jäi ällistyneenä seisomaan,
hän ei uskonut silmiään eikä korviaan: "Ratsastajattareksi!" Hän
naurahti pilkallisesti. "Niin, oli suuri vahinko maailmalle -- ja
sinulle itsellesi, Josefine, ettet siksi tullut!" -- "Tiesin, että
ajattelisit tuolla tavoin. Mutta, jos olisin saanut käsiini jonkun
sirkuksen johdon, olisin hankkinut sadoille leipää ja tuhansille
tervettä huvia. Se ei ole vähän, se, -- se on enemmän kuin mitä
monetkaan tekevät. Mitä olen minä saanut aikaan? Tyhjänpäiväistä on
minun hommani ollut? Mitä olen saavuttanut? Sen, että olen vähällä
halveksia sekä sinua että itseäni. Mitä on _meidän_ elämämme ja miksi
on meidän suhteemme muuttunut? Voitko edes sanoa, että rakastat
minua? Voinko minä sanoa pitäväni sinusta?" -- "Ei, Josefine, me
tiedämme kumpikin, kenestä _sinä_ pidät." -- Jos Olekin olisi lyönyt
häntä samoinkuin veljensä silloin kerran, ei Josefine olisi voinut
enemmän raivostua -- ensiksikin siksi, että se oli tullut sanotuksi
(hän tuskin tiesi, että Ole oli ajatellut myös, mitä sanoi), ja
toiseksi senvuoksi, että sen oli sanonut mies, jonka oli oltava
kiitollisuuden velassa sekä hänelle että hänen veljelleen siitä,
että oli se, mikä hän nyt oli, ja sitäpaitsi syyllinen siihen, että
sisarukset olivat vieraantuneet toisistaan. -- "Niin, _hänellä_ on
sitä, mitä sinulla ei ole!" vastasi Josefine loukatakseen häntä
oikein tahallisesti: "On muuten halpamaista, että sinä lausut tuolla
tavoin!" -- "Niinkö? Sinä et kai usko minun tietävän, että juuri
hänen tähtensä minä olen kadottanut sinut, kadottanut kotirauhani,
kadottanut kaiken ilon kutsumuksessani, -- ja nyt uhataan riistää
lapsenikin?"
Hänen äänensä värisi, alussa hän oli tuntenut vihaa, nyt muuttui
se syväksi suruksi ja samoin kävi Josefinenkin. Hän tunsi halua
itkeä ääneen. Mutta kumpikaan ei tahtonut antaa tunteillensa
valtaa. Josefine seisoi ikkunan luona ja katseli ulos. Ole asteli
edestakaisin lattialla. Pitkä, hyvin pitkä hiljaisuus. Sen kestäessä
heräsi Josefinessa uudelleen vihan kuohu. Olen raskas astunta
kuulosti uhkamieliseltä, sama sävy oli myöskin tällä hiljaisuudella.
Ja se, mitä Ole äsken oli lausunut, oli suorastaan hävytöntä.
"Niin", sanoi Josefine kääntämättä päätään, "sinä tiedät nyt ehtoni.
Sinä puhut sellaisista jutuista kuin tuokin Kristen Larssenin
kummitteleminen, ollenkaan ottamatta selkoa asiasta! Samoin on
paratiisisatujenkin laita, niitä sinä et usko ja kuitenkin niistä
juttelet! Voinko minä kunnioittaa sellaista? -- Veljeni on sentään
toista laatua, hän on rehellinen! Jos sinä vielä kerrot pojalleni
noita satuja selittämättä, että ne ovat satuja", -- ja nyt hän
kääntyi Oleen päin -- "niin silloin on yhteiselämämme lopussa, Ole.
Jumalan nimessä, se on niin käyvä. Tuollaisilla keinoilla sinä
et koskaan tule häntä minulta riistämään." Hän astui lähemmäksi
miestään: "Kuule, minä en koskaan siihen suostu!" Sen sanottuaan hän
poistui huoneesta.
* * * * *
Samana sunnuntaina ja samaan aikaan tuli Kallem kotiin päivälliselle.
Heillä syötiin vähän myöhempään kuin pappilassa.
Jo kyökin ovesta näki hän Ragnin suuri esiliina edessä hakkaavan
vihanneksia kyökin penkillä. Hän heitti palttoonsa eteisen naulakkoon
ja meni sitten kyökkiin Ragnin luo. Hän oli viime aikoina tuntenut
yhä kasvavaa levottomuutta ja koetti sitä salata. Vaikuttiko tuo
valkea esiliina sen, että Ragni nyt näytti niin kalpealta, vai
aiheuttiko sen Sigridin keitoksesta nouseva höyry, -- hän näytti nyt
niin kauhean sairaaloiselta. Ja hän oli varmasti itkenyt? Se koski
Kallemiin kovasti. Ragni ei katsonut ylös työstään, vaan sanoi: "Me
saamme vieraita päivälliselle." -- "Mekö?" -- "Niin, Otto Meek,
Karlen isä oli täällä aamupäivällä ja tulee nyt päivälliselle."
-- "No mitenkäs Karl jaksaa?" -- "Ei kovinkaan hyvin. Mutta
tuossahan Meek jo tuleekin!" Aidan toiselta puolen näkyi tulijan
suuri pää karvalakkineen, nyt astui hän pihalle. Kallem meni häntä
vastaan. Siihen aikaan, kun Meek hoiti lääkärinvirkaansa, kuuluivat
rintataudit hänen erikoisalaansa ja ne olivatkin hyvin yleisiä
näillä seuduin. Ja hän seurasi nyt Kallemin tutkimusten tuloksia ja
toimintaa sairashuoneella mitä suurimmalla innolla. Kallem ilostui
kovin hänen tulostaan. Auttaessa palttoa hänen yltään, Kallem sanoi
Ragnin kertoneen, ettei Karl muka voinut hyvin. "Ei hän voikaan."
-- "Mikä häntä vaivaa?" -- "Niin, senvuoksi minä juuri tulinkin",
vastasi Meek. -- "Te olette puhunut minun vaimoni kanssa?" -- "Olen."
He menivät sisään, siellä oli lämmintä ja kodikasta ja piano oli
avattu. Oliko Ragni ollut soittamassa, kun Meek koputti ovelle? Siis
hän ei ollutkaan niin sairas kuin näytti. Kallemilla oli palava halu
tutkia häntä.
Tänään oli Meek tavallista alakuloisempi ja hiljaisempi. "No", sanoi
Kallem, "tulitteko te ja vaimoni yksimieliseen tulokseen, mitä
Karlelle olisi tehtävä?" Meek katsahti hiukan kummeksien häneen:
-- "Tarkoitatte kai, että hänelle olisi kirjoitettava?" -- "Niin,
vaikkapa sitä. Samoin -- kuin joskus ennenkin -- on nytkin ollut
hyrrä langalla?" -- "Niin", vastasi Meek, vaipuen ajatuksiin. --
"Luulette kai, että minä tiedän siitä? Ei, en tiedä rahtuakaan koko
asiasta." Meek näytti yhä miettiväisemmältä. "Olen sanonut teidän
rouvallenne, että hänen pitäisi sanoa se teille. Kyllähän hän on
siinä kauniisti tehnyt, kun ei ole kertonut, mutta nyt alkaa asia
saada vaarallisen käänteen." Hänen alakuloiset silmänsä katsoivat
Kallemiin. "Vaarallisen, sanotte?" -- "Niin, minun täytyy ottaa
hänet kotiin." -- Kallem ponnahti ylös tuoliltaan. Meek jatkoi:
"Hänen siellä olostaan ei ole mitään hyötyä." -- "Hyvä ystävä, mitä
sitten on tapahtunut. Tahdotteko, että me yrittäisimme taas hänen
kanssaan?" -- Kallem ajatteli mahdollisuutta, että poika olisi
uudelleen langennut. Meek katsoi tutkivasti, melkeinpä kauhistuneena
häneen. "Kuinka on oikeastaan teidän rouvanne laita?" hän kysyi.
Kallem punastui, se sattui kuin laukaus keskelle hänen salaista
tuskallista aavistustaan. "Hän vilustui joku aika sitten ja se
sairaus on kestänyt yhä, minä luulin ensin, ... mutta sanokaas,
ettekö te haluaisi tutkia häntä?" Hänen oma epäilynsä oli muuttunut
varmuudeksi, hänen sydämensä löi kovasti, niin että hän ei itse
olisi voinutkaan häntä tutkia. Meek katsoi häneen yhäti ja Kallemin
levottomuus kasvoi. "Kuulkaa, ettekö te tahdo häntä tutkia?" --
"Kyllä, tietysti. Ettekö ole äskettäin itse tutkinut?" -- "En aivan
äskettäin. En. Minä en ole tahtonut häntä säikyttää, sillä hänen
mielikuvituksensa liittyy silloin siihen ja se on hänelle hyvin
vaarallista. Sitäpaitsi oli jotain muutakin... Mutta nyt minä" -- ja
hän aikoi mennä hakemaan Ragnia. "Tunsitteko hänen isänsä?" kysyi
Meek. Jääkylmä väristys kulki läpi Kallemin ruumiin. "Oletteko te
---?" -- "Kyllä, olin kalastajain lääkärinä siellä pohjan perillä."
-- "Oliko _hänellä_ --?" kysyi Kallem henkeään pidättäen. Meek vain
nyökäytti päätään, Kallem tarttui molemmin käsin päähänsä, kiiruhti
ovea kohti, tuli takaisin: "Niin, tutkittehan hänet nyt samalla?" --
"Kuten tahdotte." -- Kallem tuli sävyisänä sisään mukanaan Ragni eikä
Ragni ollut ennättänyt edes suurta esiliinaa riisua yltään, varovasti
talutti Kallem hänet ikkunan luo. Aivan oikein, hän oli itkenyt, --
ja nuo mustat juovat silmien alla, tuo laihuus, tuo väri --! Ragni
näki Kallemin kauhun ja erehtyi sen vaikuttimesta. Ragni oli kyökissä
ajatellut: -- nyt ne varmaankin puhuvat Karlesta, nyt saa Kallem
tietää, mikä on syynä siihen, että minä en enää tahdo vastaanottaa
Karlelta kirjeitä. Kun hän nyt näki Kallemin hermostuksen, ajatteli
hän: onko hän vihainen minulle siitä, etten ole mitään hänelle
sanonut? Ragni ei sellaista sietänyt, häntä palelsi ja kuumensi. --
"Rakas Ragni kulta, -- nyt täytyy sinun antaa tohtori Meekin tutkia
rintaasi." Sitäkö se olikin --! Ragni pelästyi kovin, katsoi häneen
kuin sairas eläin, joka rukoilee armoa. Mutta Kallem pyysi uudelleen
ja alkoi varovasti riisua esiliinaa hänen yltään. Tottelevasti
antautui Ragni heidän käsiinsä.
Tohtori Meekin tutkintatavasta Kallem heti aavisti, että jotain
kauheaa oli tapahtunut. Ragni katsoi säikähtyneenä mieheensä ja se
lisäsi Kallemin tuskaa, -- aavistiko Ragni sitä itse? Tai nuhteliko
Ragni häntä siitä, että antoi toisen tutkia?
Nyt oli tuo suuri pää Ragnin selkäpuolella. Oikealla puolella,
niin ... tihennys keuhkonpäässä? Reikiä kudoksissa? Hän aavisti
pahinta, -- ja Ragni myöskin, Kallem näki sen. Tiesikö Ragni ehkä
enemmän kuin oli tahtonut ilmaista. Salasiko hän jotain, niinkuin
hänkin salasi pelkoaan?... Herrajumala, noin surullisen tutkivasti
kenenkään silmät ei toiseen ihmiseen katso muulloin kuin
kuolontuskassa. Kuolontuska valtasi Kalleminkin.
"Oletteko yskinyt tavattoman paljon viime aikoina?" Ragni näytti
olevan epävarma, mitä hänen olisi vastattava ja katsoi rukoilevasti
Kallemiin. Hänen kätensä vapisivat ja hän tahtoi, ettei sitä
nähtäisi. Meek näki sen. -- "Tunnetteko väsymystä ollessanne
kävelyllä?" kysyi hän. Taas katsoi Ragni epätoivoisesti Kallemiin
aivankuin tahtoisi hän pyytää sitä häneltä anteeksi. "Hengästyttekö
pian?" kysyi taas tohtori. -- "Kyllä." -- "Tunnetteko itsenne toisin
ajoin hyvin väsyneeksi, -- aivan kuin olisitte vähällä pyörtyä?"
Kauhistavan tuskan vallassa loi Ragni nyt silmänsä Kallemiin. --
"Ehkä olette pyörtynytkin?" -- "Olen." -- "Oletko todellakin?"
huudahti Kallem. "Kyllä, tänään", kiiruhti Ragni lisäämään, hän
vapisi. -- "Senkö jälkeen, kun minä olin puhunut kanssanne?" "Niin,
-- sillä tahdoin sitten saada hiukan raitista ilmaa ja --" kyyneleet
tulivat hänen silmiinsä.
Meek odotti hetken. "Yskiessänne kaiketi koskee tänne?" -- hän
osoitti oikeaa solisluuta. Ragni nyökäytti myöntävästi: -- "Oletteko
milloinkaan katsonut yskimäänne sylkeä?" Ragni ei vastannut. "Ettekö
koskaan?" -- "Kyllä, eilen illalla." -- "No, ja millaista?" Ragni
vaikeni, tuijotti vain lattiaan. -- "Oliko siinä verta?" Ragni
nyökkäsi, kyyneleet vierivät lakkaamatta, hän ei uskaltanut enää
katsoa ylös.
Kallem seisoi tyrmistyneenä. Meek ei kysellyt enempää. Ragni järjesti
pukunsa, Meek ojensi äänetönnä hänelle huivin, jonka hän tutkinnon
alkaessa oli ottanut pois. Ja Ragnin istuessa siinä avuttomana ja
koettaessa saada huivia päähänsä oli Kallem muistavinaan, että
hänen oli tuotava jotain virkahuoneesta. -- Hän viipyi kauan
sillä tiellään. Ragni ymmärsi, miksi hän viipyi, ja epäili kovin,
jaksaisiko nousta. Hänestä tuntui siltä, kuin rupeaisi häntä
pyörryttämään, mutta Kallemia ajatellessaan hän voitti heikkoutensa,
hän tahtoi mennä hänen luokseen. Senvuoksi pyysi hän Meekiltä
anteeksi, nousi ylös, meni ruokasalin ovelle ja sieltä yhä eteenpäin.
Sinne jäi hänkin.
Meek odotti ensin hetken, sitten vielä hetken, odotti kauankin.
Sitten hän meni eteiseen, otti palttoon ylleen, sanoi kyökin ovelta,
että hänen täytyi mennä ja käski sanoa terveisiä.
Sigrid haki heitä salista, koputti virkahuoneen ovelle, ei saanut
vastausta, kuunteli, ja avasi oven. Kallem lepäsi sohvalla, Ragni
oli polvillaan hänen edessään ja nojasi häneen. Sigrid ilmoitti
hiljaisella äänellä päivällisen olevan valmiina ja mainitsi myös
tohtori Meekin lähteneen. Kumpikaan ei vastannut, kumpikaan ei
katsahtanut ylös.
Kallem ja Ragni olivat tähän asti luulleet, että se päivä, jolloin
Ragni läksi Amerikaan, oli kaikista tuskallisin, mitä he olivat ikinä
kokeneet. Sekä kirjeissä että suullisesti he olivat lausuneet, että
heistä tuntui silloin siltä kuin olisi kuolon hetki heillä käsissä.
Mutta kuolema on vallan toista, sitä ei voi verrata mihinkään. Sen he
saivat nyt tuntea.
Tämän päivän perästä seurasi pitkä aika täynnä toivotonta taistelua,
tuskallista epätoivoa ja syvää, mutta ilotonta rakkautta. Ragnilla
oli yhtä ja toista "järjestettävää" ja hän suoritteli näitä hommiaan
kaikessa hiljaisuudessa. Hänellä oli paljon kirjoitettavaa ja hän
kirjoitteli niin usein kuin vaan hänen voimansa sallivat. Kirjoitti
ja pyyhki pois, -- pitkällisen työskentelyn tulos supistui hyvin
lyhyeen. Mutta niinkauan kuin tätä kesti hän oli verrattain virkeä.
Se ihan kummastutti Kallemia.
Itse oli Kallem menettänyt kaiken tarmonsa. Hän aavisti pahinta.
Hän lykkäsi Ragnin rintaulostusten tutkimisen niin pitkälle kuin
suinkin, ... sillä hän tiesi jo edeltäkäsin, että silloin hän löytäisi
keuhkotautibasillin, -- sen vihollisen, jonka vastustamiseksi hän oli
päättänyt uhrata koko elämänsä ja omaisuutensa. Se oli yllättänyt
hänet hänen omassa kodissaan. Mutta eräänä päivänä hänen täytyi se
tehdä -- ja hän löysi basillin. Hän ei juoksennellut edestakaisin
laboratooriossaan, ei itkenyt, eikä väännellyt käsiään. Hän vain
koetti pitää ajatuksiaan Ragnista kaukana, mutta aina vaan Ragni
niihin sekoittui. Heidän ensi kohtauksestaan saakka --kaikki
pikkuseikat, Ragnin rakkauden ja lahjakkuuden pienimmätkin ilmaukset,
hänen heikkoutensa samoinkuin hänen hiljainen, runollinen rakkautensa,
kaikki muistui nyt tuskan hetkenä Kallemin mieleen iloisina muistoina,
kaikki nämä olivat nyt yhtä rakkaita, yhtä mahdottomia kadottaa, --
lukemattomia tapauksia täynnä iloa, onnea, pelkoa, kauneudentuntoa,
hetkellistä ihastusta, kaikki nämä muistot katselivat häneen kuin
silmät. Minne menisi hän sitten, mikä työ häntä voisi enää innostaa?
Olihan Ragni hänen ajatuksissaan silloinkin, kun hän työskenteli.
Uunin ranssilla oli valokuva, jonka Ragni oli otattanut ollessaan
kolmatta vuotta Amerikassa. Se oli aikoinaan ollut ensimäisenä kuvana
siitä, miksi hänen henkinen kehityksensä oli hänet siellä muodostanut,
se vahvisti kauniilla tavalla ne toiveet, joita Kallemilla oli ollut
häntä sinne lähettäessään. Tuossa kuvassa hänen silmänsä nytkin kuten
aina ennenkin hakivat Kallemin katsetta. Miten kallis olikaan ollut
tuo hänen hymynsä silloin heidän odotusaikanaan! Nyt muistui elävästi
hänen mieleensä heidän ensimäinen tapaamisensa eron jälkeen, heidän
ensimäiset sanansa, heidän pitkällisen eronaikansa aiheuttama
ensimäinen ujostelu, ja se hetki, jolloin he taas täydellisesti
tunsivat toisensa, ensi kerran syleilivät toisiaan...
Nyt olisi siis kaikki lopussa. Kaikki, mitä hän oli jo ajatellut
ja tehnyt eläessään yhdessä Ragnin kanssa, kaikki tuo yhteiselämän
synnyttämä ilo ja tarmo ja usko. Mitä ihmettä oli nyt tapahtunut?
Ei, kyllä hänen pitäisi puhella kerran siitä Ragnin kanssa, jotain
oli, jota Ragni salasi? Olikohan se joku varomattomuus, jota hän ei
uskaltanut tunnustaa? Mitä voisi se olla? -- Mutta vaatelias hänen ei
tulisi olla.
Kun hän eräänä päivänä tuli kotiin, ei hän löytänyt Ragnia alhaalta.
Ja kun hän tuli yläkertaan, oli Ragni siellä vuoteessa! Hän ojensi
kätensä Kallemille -- voi, miten laihaksi se oli tullut! -- ja hänen
suuret silmänsä katsoivat väsyneesti Kallemiin: "Minä tulin tänne
hiukan levähtämään", hän kuiskasi, -- "hetkeksi vain". -- Hän ei
näyttänyt sairaalta, mutta kaiketi siksi, että hän oli pitkällään.
Kallem istahti hänen viereensä ja tarttui molemmin käsin hänen
hentoon, laihaan käteensä.
"Kaiken tämän alla", hän virkkoi, "piilee jotain, josta minä en
ole selvillä. Kerran minä jouduin aivan väärille poluille, mutta
senkin jälkeen on tämä kehittynyt nopeammin kuin minä olen voinut
käsittää, -- siitä syystä, että en ole ollut tarpeeksi huolellinen.
Tässä piilee jokin salaisuus, joku suuri varomattomuus, jota minä en
ole ottanut lukuun. Rakas Ragni, sano se nyt minulle, muuten en saa
rauhaa." --
"Minä sanon sen sinulle. Olen sitä nyt juuri miettinyt. Siellä
alhaalla _minun_ pöytälaatikossani on muutamia papereita, siellä
vasemmanpuolisessa laatikossa, ne kuuluvat kaikki sinulle. Ne saat
sinä lukea sitten, kun --", hän keskeytti lauseensa. "Sitten",
lisäsi hän ja puristi heikosti Kallemin kättä. -- "Enkö siis nyt
sitä saa tietää?" -- "Kyllä, sen kyllä, mitä kysyit. Minä vaan en
ehtinyt vielä sanoa sitä," Hän pyysi, että Kallem auttaisi häntä
toiseen asentoon, ja Kallem teki sen. -- "Niin, sinä saat sen
tietää. Yksinomaan sinun tähtesi olen sen pitänytkin salassa", --
Ragnin silmät kyyneltyivät -- "sinä minun", -- taas puristi hän
heikosti Kallemin kättä ja hymyili. Kallem kuivasi hänen kyyneleensä
liinallaan ja käytti sitä myöskin omien silmälasiensa alla. Ragni
katsoi häneen äänetönnä. Oliko Ragni jo unhottanut sanottavansa,
vai epäröikö hän? Kallem kumartui hänen puoleensa: "No niin --?"
hän kysyi, "etkö voi sitä sanoa minulle?" -- "Kyllä. Päällimmäisen
paperin sieltä, sen, joka on Karlen käsialalla, sen voit sinä lukea
heti. Muita et vielä saa." -- "Onko se sitten Karlen kirjeessä?"
Ragni nyökkäsi tuskin huomattavasti, sitten sulki hän silmänsä.
"Avain?" kuiskasi Kallem. "Se on siellä lukossaan", vastasi hän
avaamatta silmiään ja laski irti hänen kätensä.
Kallem meni alas, avasi laatikon, otti esille kirjeen, jonka me jo
tunnemme, ja istuutui mukavaan asentoon sitä lukemaan.
Mutta kuinka hän kauhistui! Ja mikä ääretön vihan -- ja
voimattomuuden tunne hänessä syntyi! Ja tästä ei hänellä ollut
vähintäkään aavistusta! Hän ponnahti ylös seisoalle ja raivosi,
ja vaipui taas sohvalle kuin olisi saanut halvauksen, -- hän
teki suunnitelmia ja hylkäsi ne taas, hän tahtoi mennä kaikkien
luo ja huutaa heille, että he valehtelivat. Hän tahtoi tunkeutua
rukoushuoneesen jonakin päivänä, kun se olisi pakatellen täynnä
väkeä, hän nousisi tuolille ja syyttäisi heitä kavalimmasta ja
kurjimmasta murhasta ... muisti sitten, että Ragnille, vaikka olisi
aivan tervekin, tämä olisi kuolinisku.
Hän itse eli tehdäkseen voimiensa mukaan ihmisille hyvää, eikä heistä
yksikään ollut siksi jalomielinen, siksi kiitollinen taikkapa vain
siksi vihamielinen, että olisi sanonut hänelle: sinun on suojeltava
omaa ja vaimosi mainetta, varjeltava avioliittosi kunniaa. Ei
edes niin paljon ollut heillä edesvastuun tunnetta! Niin paljon
saattoi siis löytyä halpamaisuutta ja panettelun halua tuossa
"kristillisessä" yhteiskunnassa! Nyt ymmärsi hän sisarensa: Josefine
uskoi noita panetteluja! _Siitä_ juuri puhuakseen hän oli odottanut
häntä tuona iltana, jolloin --! Ja tästä kiukustuneena -- ja uskoen
lujasti noihin juoruihin (vapaa-ajattelijastahan ihmiset saivat
uskoa mitä hyvänsä) -- Josefine oli hommannut tuon "valaskalan"
aivan heidän eteensä! Kaikki uskoivat juoruja, kaikki langettivat
tuomioitaan, -- ei yksikään noussut heitä puolustamaan, ei kukaan
tullut varoittamaan!
Tuo oli siis palkka siitä hyvyydestä, jota Ragni oli osoittanut
Karlea kohtaan. Se ei ollut ollenkaan itsekästä, ei, sillä olihan
Ragnin toisinaan alkuaikoina pitänyt pakoittaakin itseään olemaan
hänelle ystävällinen. Kukaan ei voinut olla Ragnia sydämellisempi. Ja
hänen puhtaan sydämensä he tahtoivat...! Nuo ilkiöt, nuo edesvastuun
tunnetta vailla olevat autuuden apostolit, nuo ulkokullatut virsien
veisaajat, nuo kylmäsydämiset rukousten rustaajat! Hän luki Karlen
kirjeen uudelleen ja hänen kävi sääliksi tuota poikaa. Poika parka!
Olihan aivan luonnollista, että hänessä heräisi rakkaus, sillä kukapa
kunnon mies ei jumaloisi ihmistä, joka hänen tähtensä saa kärsiä
tuollaista vääryyttä? Täytyihän pojan kiitollisuuden ja ihailun
pakostakin muuttua rakkaudeksi. Heti kotiin tultuaan saisi Karl tulla
tänne, niin, sen hän saisi tehdä! Ja täällä Ragnin luona hän saisi
olla hänen viimeiseen hengenvetoonsa saakka! Ja hänet ottaisi Kallem
rinnalleen, hänet eikä ketään muuta ... tuona kauheana päivänä,
jolloin hän kulkisi lähinnä Ragnin ruumisarkun jälestä! Kallem
heittäytyi sohvalle ja huusi tuskassaan. --
Kenties hän oli kuluttanut aikaansa liian paljon omissa töissään,
hänen olisi pitänyt seurustella enemmän ihmisten parissa, ja viedä
Ragni heidän seuraansa, niin silloin ei tätä varmaankaan olisi
tapahtunut. Ei kukaan, joka kerran olisi oppinut tuntemaan Ragnin
puhtaan ja jalon sydämen, ei kukaan olisi uskaltanut, ... vaikka
kukapa sen tietää! Uskonsääntöjen ja tapojen orjat eivät sellaista
näe.