parempi, että me puhumme siitä! Elkää antako Kallemin siitä tietää!
Minua hävettää niin kauheasti, minä olen niin onneton, voi, jospa Te
tietäisitte, miten onneton minä olen! -- mutta säästäkäämme häntä!
"Siksi minä kirjoitankin tämän erityiselle arkille ja vastakin
menettelen samoin.
"Teen sen myöskin toisesta syystä, joka nyt seuraa, rakkaani, rakkaani!
"Siitä saakka, kun te ensikerran osoititte minulle ystävällisyyttä,
rakastin Teitä rajattomasti, en uskonut että rakkauteni Teitä
kohtaan enää voisi suuremmaksi kehittyä. Mutta nyt me tässä häpeässä
ja tuskassa olemme ikäänkuin sulautuneet yhteen, me kaksi, ja
nyt, kautta Jumalan, minä elän, kärsin ja työskentelen yksinomaan
ajatellen Teitä. Te olette aina minun ajatuksissani, joka hetki
aamusta iltaan, ja yöllä minä uneksin Teistä.
"Minä rakastan Teitä, rakastan, rakastan Teitä. Kyynelsilmin minä
kirjoitan tätä. Minä rakastan, rakastan Teitä.
"Kenties peloittaa Teitä tämä sana, peloittaa enemmän kuin se toinen,
jonka pakoittamana se tulee ilmoille. Mutta tietäisittepä, miten
suurta iloa minulle tuottaa yksistänsä se seikka, että saan sen
kirjoittaa ja tietää, että Te luette sen! Te olette niin hyvä ja Te
tiedätte, että minä kunnioitan Teitä rajattomasti -- -- --."
-- Kun Kallem kahdeksan tienoissa tuli kotiin, oli illallinen katettu
ruokasalissa. Virkahuoneessa oli valoisata ja lämmintä. Mutta
kummassakaan huoneessa ei ollut ketään. Sali oli pimeänä. Sigrid toi
sisälle teetä ja kertoi, että rouva oli vuoteessa. -- Vuoteessa?
Oliko hän sairas? -- "Luullakseni hän oli väsyksissä."
Kallem riensi heti ylös. Makuuhuone oli pimeä, mutta kuun valossa
hän näki yöpukuisen valkean käsivarren ojentuvan itseään kohti. "Suo
anteeksi, mutta minä tunsin itseni niin väsyneeksi ja sitten minä
sain vielä kirjeen sisareltani ja se teki minut niin surulliseksi.
-- Ei, elä sytytä kynttilää! Näin on niin suloista." Miten virkeältä
ja terveeltä Kallem tuntui, miten voimakkaana hänen äänensä kajahti,
kun hän vastasi: "Sisareltasi?" -- "Niin, hän viihtyy huonosti siellä
ylämaassa." -- "Entäs, jos me saisimme hänet tänne?" -- "Tahdoin
juuri sitä sinulta pyytää. Sinä olet niin hyvä!" ja hän purskahti
itkuun. -- "Mutta Ragni kulta, miksi sinä itket? Minä vakuutan
sinulle, että ainoana syynä, miksi en ole siitä ennen sinulle
virkkanut, on ollut se, että sinä tahdoit, että olisimme yksinämme."
-- "Niin, se oli kylläkin ihanaa. Mutta jos toinen meistä sattuisi
sairastumaan?" -- "Joutavia! Emme me tule sairaiksi. Olethan sinä
nyt tullut niin terveeksi. -- Sinun otsasi on vähän kuuma. Annas,
kun koetan suonta! -- No, sinä tarvitset vain lepoa. Oli hyvä, että
kävit levolle. Minä menen alas syömään, olen hirveän nälissäni, annan
sinun levätä rauhassa. Sinä sait kirjeen Karlelta?" -- "Kyllä se on
siellä pöydällä." -- "Hyvä, minä luen sen syödessäni. Sitten minulla
on vielä paljon toimitettavaa. Hyvää yötä siis!" -- Hän suuteli
Ragnia, Ragni kiersi käsivartensa hänen kaulansa ympäri, veti hänet
lähemmäksi itseään ja suuteli häntä. "Sinä kaunis luonne!"
Kallem läksi. Ragni kuuli hänen nopeat askeleensa portaissa ja salin
ovella, nyt aukasi hän siellä oven ja sulki jälkeensä.
Taaskin tunsi Ragni rinnassaan tuon saman tuskan, jonka Kallemin tulo
oli haihduttanut. Jotain raskasta, kauheaa se oli, koskaan hän ei
siitä erilleen pääsisi, ja häntä alkoi vilustaa. Kylmyys, kylmyys,
kylmyys, -- nyt se oli päässyt hänen sydämeensä. Nyt hän käsitti,
miksi tuo "valas" oli tullut ja jäänyt asumaan tuohon viereiseen
taloon eikä muualle enää tahtonut mennä. Nyt hän ymmärsi, miksi
toiset sen olivat sallineet tapahtua.
"Ei, ei, kuinka se on niin käynyt, mitä olen minä tehnyt?" valitteli
Ragni ja peitti kasvonsa tyynyyn ikäänkuin häveten omia ajatuksiaan.
Karlen rakkaudentunnustus oli kuin kuiskaus keskellä meren pauhinaa.
Poika parka! Ragni lepäsi täällä pimeässä, jotta ei kukaan häntä
näkisi ja hän saisi rauhassa ajatella. Mitä hän tekisi? Viimeisen
arkin hän oli ottanut pois, näyttäisiköhän hän sen Kallemille? --
Kun Kallem kahdentoista jälestä tuli ylös, oli Ragni jo nukkunut ja
päässyt surullisista mietteistään. Kallem sytytti kynttilän hänen
takanaan, katsahti hänen kasvoihinsa ja kuunteli hänen hengitystään.
Hän nukkui suu auki, viattomuuden unta.
Seuraavan aamupäivän Ragni asteli edestakaisin talon eteläisellä
seinustalla, yhtä pelokkaana, yhtä epävarmana. Oli satanut lunta,
ensi kerran tänä vuonna ja se oli juuri sulamaisillaan pois.
Tunturien liepeillä lepäsi paksu sumu, niin sakea, että se näytti
olevan kuin erikoinen, läpitunkematon maa, joka ulottui tuntureista
niin pitkälle kuin silmä kantoi. Tuosta ihmeellisestä maasta laskeusi
pitkä niemeke alas metsään ikäänkuin salaperäisyyden äärimmäisenä
huippuna. Ragnia värisytti. Hän ei voisi mennä pitkälle, sillä tiellä
kulkijat voisivat hänet nähdä ja tänään hän ei halunnut näyttäytyä,
tuskinpa enää koskaan.
Tuolla kaukana kartanoiden välillä kävivät eri puulajit keskenään
lystikästä taistelua. Kauimpana taloista oli mäntymetsää,
tässä raskaassa ilmassa se näytti melkein mustalta, lähempänä
taloja sekaantui siihen lehtimetsää, pitkäkaulaisia haapoja ja
selkäänsä saaneita koivuja, jotka tummalla pohjalla loistivat
vaaleankeltaisina, lähinnä olivat veripunaiset pihlajat ja tuomet,
vaahterat ja muut aina pellavankelmeistä punakeltaisiin. Korkeita
puita ja haapoja, liian vanhoja lehtiäkseen, alastomia oksia siellä
täällä lepattavine lehtineen näkyi toisten värikkäiden puiden
yläpuolella aivankuin harmaansinertävässä sauhussa.
Ragni tunsi jalkojaan kylmäävän, hän ei voinut saada niihin millään
keilin lämpöä. Hän ei tahtonut mennä ihmisten nähtäville eikä
sisäänkään ennenkuin tietäisi, mitä hänen olisi tehtävä. Jos Kallem
saisi tämän tietää, entä sitten? Entä jos hän ei saisi sitä tietää?
Tuolla oli niittyä ja mustaa, vastakynnettyä peltoa, vaaleanvihreitä,
nyt syksyllä kylvettyjä ruislaiho- vainioita ja kylvöheinäpeltoja.
Mutta noita tyytymättömiä, harmaita, tuolla kauempana asunnoista
olevia ahotilkkuja, joita ei koskaan hoidettu muulloin kuin silloin,
kun niistä sato riistettiin, niitä oli aivan liian paljon tässä
maassa.
Juanita? Kuinka hän ilmestyi tähän syksyiseen tauluun? Hän, tuo
kevätajan ensimäinen ja tuorein, liikuttavin muisto! Ah, täällä
ulkona heräsi kaipaus lapsiin. Nyt oli Ragni varma siitä, ettei Kule
ollut siellä, missä lapset, -- siispä hän voisi matkustaa Rendalenin
luo niitä tervehtimään!
Niin kauan kun tämä matka oli hänellä ajateltavana, ei hänen
tarvinnut lainkaan ratkaista, mikä toimenpide olisi paras ja hän
tahtoikin lykätä ratkaisun tuonnemmaksi. Vain lyhyt kirje Karl
Meekille, ettei hän saisi kirjoittaa nyt useammin kuin ennenkään,
kenties sitten tuonnempana, kun saisi lähemmän vastauksen. Nämä
muutamat sanat Karlelle -- entäpä jos hän ne sähköttäisi? Ei täältä!
Mutta hänpä lähtisikin nyt heti matkalle ja sähköttäisi matkan
varrelta.
Hänessä heräsi vastustamaton halu nähdä vielä kerran lapsia. --
Kun Kallem vähän ajan perästä tuli kotiin ja näki Ragnin kulkevan
edestakaisin lattialla saadakseen jalkansa lämpimiksi, sai hän
häneltä kuulla, että nyt hänen täytyisi päästä katsomaan lapsia.
Kallem sai sen vaikutuksen, että muistot yhteiselämästä Kulen
kanssa olivat herättäneet hänessä kaipauksen lapsiin, sehän oli
aivan luonnollista. "Lähde nyt kohta!" sanoi hän, "jos jätät sen
tuonnemmaksi, niin tulee kylmä aika sulle matkustaa." Eihän Kallem
tarkoittanut, että sen piti tapahtua juuri tänä päivänä, mutta Ragni
tahtoi niin ja iltapäivällä Kallem saattoi hänet asemalle.
Heti Rendalenille päästyään Ragni kirjoitti hyvin epätoivoisen
kirjeen. Kohtaus lasten kanssa oli ollut julmaa, ne eivät tunteneet
häntä! Eikä hänkään niitä tuntenut! Kyllähän he olivat hyvin
kasvatettuja, mutta ne eivät olleet hänen sisarensa lapsia, eikä
hän huomannut niissä omaakaan sukulaisuuttaan, -- sen sijaan niissä
oli Kulea: hänen sukunsa oli kai voimakkaampi kuin heidän. Suuria
ne olivat ja lihavia, ne katsoivat häneen aivankuin eivät olisi
ymmärtäneet, mitä hän tahtoi. Ja kaikki nuo oudot ihmiset sitten,
jotka koko ajan katselivat. Hän olisi tahtonut palata heti paikalla
kotiin, jollei olisi niin pahasti kylmettynyt. -- Myöhäisempi kirje
oli iloisempi, ei senvuoksi, että hän olisi ollut tyytyväisempi
lapsiin, ne olivat yhtä vieraita "hengettömiä", joka kerta, kun hän
vei heidät huoneeseensa puhellakseen heidän kanssaan tai soittaakseen
heille, tunsi hän, että ne halusivat pois. Ei, mutta seurustelu
noiden kunnon ihmisten kanssa koululla ja sen ulkopuolella tuotti
hänelle iloa, "ollapa meillä jotain sellaista", hän huokasi.
Myöskin Rendalenilta sai Kallem kirjeen, jossa lennokkaasti kuvattiin
sitä iloa, minkä Ragnin tulo oli synnyttänyt koko siirtokunnassa.
Hän lähetti "kaikkien yksimielisen pyynnön", että saisivat vielä
jonkun aikaa pitää häntä luonaan, Ragni oli sitäpaitsi matkasta vielä
väsynyt eikä voinut oikein hyvin, hän näkyi tarvitsevan lepoa.
Ensin kahdeksan päivää ja sitten vielä kahdeksan viipyi Ragni poissa.
Oli jo täysi talvi, kun hän eräänä kylmänä päivänä palasi kotiin,
kalpeana, yhä vielä kylmettymisestä sairaana ja pelokkaana. Hänellä
ei ollut voimaa lausua, miten kauhistavalta tuntui muuttaa taas
ihmisten pariin, jotka pitivät häntä huonona naisena. Kallem ihan
säikähtyi hänen kylmettymisensä johdosta, sillä Ragni näytti kovin
sairaalta. Heidän tapaamisensa oli kaikkea muuta kuin iloinen. Kallem
kävi heti huolestuneena tutkimaan Ragnin rintaa, Ragnin kertoessa
laimeasti matkamuistojaan. Ragni oli väsynyt ja halusi vuoteelle.
Kallem kysyi, oliko Karl kirjoittanut, hän ei ainakaan ollut saanut.
-- Ragni vastasi, ettei hänkään ollut saanut. -- Eikö Ragni sitten
ollut kirjoittanut? -- Ei, Karl oli käynyt liian tuttavalliseksi
ja siitä hän ei pitänyt. Usein oli langassa ollut solmuja, joista
Kallem oli saanut kuulla vasta jälestäpäin, ja kun Ragni vältti hänen
katsettaan, ymmärsi hän, ettei hänen sopisi siitä enempää kysellä.
Ragni oli monta päivää vuoteen omana. Hänellä oli kiusallinen kuiva
yskä, josta ei tahtonut tulla loppua. Muuten ei voitu huomata mitään
arveluttavia merkkejä. Kun hän sitten eräänä päivänä nousi jalkeille,
oli hän Kallemin mielestä hyvin kuihtuneen näköinen. Kasvoilla
oli väsynyt, sairaloinen ilme ja silmien alla mustat juovat.
Hänen täytyi päästä raittiisen ulkoilmaan, mutta hän kieltäytyi
jyrkästi lähtemästä kävelyille puutarhaa ulommaksi. Hän sanoi ensin
syyksi, että häntä ei haluttanut, mutta kun se keino ei auttanut,
turvautui hän voimakkaampaan: hän hyrskähti itkuun. Kallemista tämä
oli kummallinen ilmiö, -- eihän Ragnilla vain liene syytä toivoa
tulevansa äidiksi? Tässä toivossa Kallem jäi odottamaan. Ragni
käyskenteli puutarhassa ja kertoi tästä Kallemille jonkinlaisella
ylpeydellä, mutta jätti mainitsematta, että se etupäässä tapahtui
hämärän aikana. Omasta mielestään hän tunsi paranevansa ja sitä
mieltä oli myöskin Kallem.
Kului joku aika. Kallem odotti saavansa kuulla, mitä toivoi, hän
luuli huomaavansa useita sitä ilmaisevia merkkejä, mutta se häntä
vaivasi, että Ragni kävi yhä heikommaksi ja kadotti tykkänään
ruokahalunsa. Eräänä iltana Kallemin ollessa poissa hän oli taas
ollut kävelyllä hämärissä ja tuntenut jälestäpäin väristyksiä
ruumiissaan ja pistoksia rinnassaan. Hän nukkui silloin, kun Kallem
kävi levolle, mutta Kallem heräsi yöllä hänen yskintäänsä. Hän
sytytti kynttilän ja näki, että Ragni painoi kädellään rintaansa.
"Koskeeko sinuun?" -- "Koskee," -- "Mihinkä paikkaan?" -- "Tähän!"
Ja hän osoitti oikeanpuolista solisluuta. -- "Pistääkö siinä, kun
yskit?" -- "Pistää!" Samassa sai hän ankaran yskäkohtauksen. Kallem
nousi ylös, pukeutui, sytytti takkaan tulen, soitti palvelustytön
huoneesen: oli mentävä hakemaan lääkkeitä. Sillä aikaa Kallem tutki
Ragnia ja kyseli häneltä kaikenlaista ja sai kuulla, että hän oli
vilustunut eilen illalla ja että hän mieluimmin käveli hämärissä.
"Hämärissä!" huudahti Kallem ja Ragni kätki kasvonsa. -- Niin,
nyt hän saisi luvan siitä tavastaan luopua, sillä nyt olisi hänen
pysyttävä vuoteessa, vieläpä useampia päiviä. Sinappipaperia Ragni
ei kärsinyt rinnalleen, mutta yskäpillerit sitävastoin tekivät
hyvän vaikutuksen. Kallem salasi huolestumisensa leikkisyydellä ja
hyväilyillä, -- ja muutaman päivän perästä Ragni oli tosiaankin
koko lailla parempi. Nyt hän oli käynyt tottelevaiseksikin, hän
pysyi kiltisti sisällä kokonaista parisen viikkoa. Yskäkohtaukset
uusiintuivat harvemmin, rintaan tosin koski vielä yskiessä, mutta
muuten hän kyllä tunsi voivansa jotenkin hyvin, paitsi, että oli
koko lailla väsynyt ja hengästynyt, eikä siis tuntenut halua
soittamaankaan. Puutarhassa lapioitiin häntä varten tie ja kun hän
sinne meni kävelemään Kallemin kanssa ensi kertaa keskipäivällä,
tahtoikin hän heti päästä takaisin sisälle, -- Kallem ensin siitä
pelästyi, pelästyi aivan hirveästi, mutta tavasta, jolla Ragni sen
ilmaisi, hän päätti, että se oli vain tavallinen päähänpisto. Ragni
tunsi itsensä väsyneemmäksi kuin tahtoi itsekään myöntää. Seuraavana
päivänä hän yritti sinne Sigridin kanssa, mutta hengästyi heti ensi
askeleilla ja hänen täytyi levätä, pyysi, ettei Sigrid kertoisi tästä
mitään, kyllä se menisi ohitse, kun hän "saisi vähän harjaantua".
Ilma muuttui lauhkeaksi, keskipäivällä oli lämpöasteitakin. Ragni
tunsi voivansa paremmin ja jaksoi jo olla kauemmin jalkeilla. Kallem
riemastui nähdessään hänen eräänä päivänä avaavan pianon.
Sören Pedersen tuli kerran iltahämärissä kalpeana ja yksin, --
kumpikaan eivät olleet tavallisia ilmiöitä. Mitä oli tapahtunut? --
Kristen Larssen kummitteli! Kallem nauroi ääneensä, mutta Sörenin
naama ei värähtänytkään: -- Kyllä se oli varma asia, että Kristen
Larssen kummitteli! Elämänsä viime vuosina Kristen Larssen ei koskaan
soittanut viulua, hän antoi sen Aunelle. Mutta nyt soittaa hän viulua
omassa asunnossaan! -- Eikö siellä ollut ketään asujamia? -- Ei,
ovet olivat lukossa, mutta siellä hän vaan soitti! Useat henkilöt
olivat kuulleet sen samalla kertaa, siitä ei voinut olla pienintäkään
epäilystä. -- Sinne oli siis joku vekkuli hiipinyt. Kellä oli avain?
-- "Vaimon serkulla." -- "Kuka se on?" -- "Aune." -- "No, siinäpä
se onkin!" -- "Mutta Aune on itse ollut mukana tutkimassa taloa
perinpohjin, ja Aune pelkää kaikista eniten." -- Muuan palvelustyttö,
jonka lapsi oli sairaana -- Kallem tunsi hänet, sillä hän oli hänen
lääkärinsä -- oli eräänä yönä ulkona käydessään nähnyt Kristen
Larssenin hiiviskelevän pitkin talonsa seinustaa! Sitten olivat
useat muutkin sen nähneet. "Kukaan ei epäillyt", vakuutti hän. Mitäs
tohtori siitä arveli, kun rouva Bajer, everstinna, tuli kerran heidän
puotiinsa kertomaan heille nähneensä unta, että Kristen Larssen
oli istunut suuressa salissa useiden oppineiden herrojen seurassa,
jotka kaikki opettelivat tavaamaan? Everstinna oli tuntenut tarvetta
kertoa tämä Sören Pedersenille, jonka Kristen Larssen oli harhateille
vietellyt. "Ja ajatelkaas, herra tohtori, että samana yönä sekä minä
että Aase näimme unta, että everstinna tuli puotiin!"
"Minäpä kerron teille jotain aivan yhtä merkillistä, Sören Pedersen.
Ajatelkaas, että minä ja vaimoni ollessamme ensimäistä päivää täällä
kaupungissa tapasimme muurari Andersenin, Karl Meekin, Kristen
Larssenin, Sigridin, teidät ja vaimonne neljännestunnin kuluessa!"
Sören Pedersen pyöritteli ymmyrkäisiä silmiänsä, hän ei käsittänyt
siinä olevan mitään merkillistä! -- "Mutta niitä satoja muita, joita
kohtasimme, me emme huomanneet. Samoin kuin tekin, Sören Pedersen,
ette kiinnitä huomiotanne niihin satoihin, joista uneksitte,
ennenkuin näette heidät seuraavana päivänä puodissa."
Tämä ei saanut Sören Pederseniä luopumaan mielipiteestään.
Taikauskoa oli ilmassa. Toinen veti toisenkin mukaansa, eikä
kohta koko kaupungissa puhuttukaan muusta, varsinkaan sitten, kun
pappi oli sekaantunut asiaan. Keväästä saakka oli Ole Tuft elänyt
yksistään äitinsä seurassa -- hänen vaimonsa ja poikansa olivat
olleet matkoilla ja vasta äskettäin palanneet --, tällä ajalla hänen
saarnansa olivat käyneet yhä vain ankarammiksi ja viime aikoina oli
niihin ilmestynyt kiihkoa, joka ennusti myrskyä. Nyt julisti hän
rukoushuoneella, että uskovaisella on olemassa tietoisuus, että
henget tosiaankin elävät ja vaikuttavat meidän keskellämme ja monien
täytyy kuoleman perästä vaeltaa rauhatonna paikasta paikkaan, nämä
olivat muka todistettuja seikkoja, jotka tuon tuostakin uudistuivat
varoitukseksi joka sukupolvelle.
Kun Kallem sai kuulla tästä, teki hän totta kauan hautomastaan
tuumasta ottaa Aune tilille. Aune ei siihen kernaasti olisi suostunut
ja keksi kaikellaisia keinoja pelastuakseen; hänellä oli hyvä
puhelahja ja hänen oli onnistunutkin jo narrata Kallemia, mutta
nyt ei hän siitä enää pääsisi puuhun eikä papuun. Vaimo oli aivan
yhtä mieltä Kallemin kanssa, ja eräänä sunnuntai-aamuna sairaalan
virkahuoneessa, vaimon läsnäollessa Kallem ottikin Aunen tilille, --
ensiksikin viinan juonnista ja sitten tuosta kummitusjutusta, joka
tietysti oli tämän vekkulin hommia. Ja aivan oikein, hänen työtään
se _olikin_. Nyt kohtasi sentään vaikeus: jos tämä tulisi tiedoksi,
olisi Aune hukassa. Sen huomasi vaimo heti ja rukoili miehensä
puolesta. Siis ei ollut muuta keinoa kuin kieltää Aunea ja -- olla
vaiti koko jutusta.
Tämä ei kuitenkaan estänyt Kallemia aamukävelyllään kertomasta
Kentille, joka uskoi kummituksia yhtä vähän kuin Kallemkaan, että
nyt hän tiesi, kuka oli aiheuttanut tuon jutun Kristen Larssenin
kummittelemisesta. Nimeä hän ei voinut mainita, mutta koko tuo
peijaus oli elävän ihmisen hommaa. Kun tohtori Kent tapasi Josefinen
erään sairaan luona ja tiesi, ettei mikään olisi hänelle mieluisempaa
kuin kuulla jotain uutta veljestään, niin toisti hän Josefinelle
Kallemin sanat. Päivällispöydässä kertoi pikku Edvard, joka muuten
joka päivä jutteli näistä kummitusjutuista, että Kristen Larssen oli
taas näyttäytynyt kahdelle pojalle, joista toinen oli Aunen poika ja
toinen maallikkosaarnaajan! Edvard oli vallan haltioissaan. Lyhyesti
ja jyrkästi selitti äiti hänelle, että kaikki oli vain petkutusta,
eräs kaupungin lääkäri tiesi, kenestä se oli alkuisin, eihän Kristen
Larssen enää kummitellut.
Kun poika oli lähtenyt pöydästä, sanoi pappi, että Josefine
hänen mielestään oli menetellyt sopimattomasti. "Millä tavoin
sopimattomasti?" -- "Minkävuoksi juuri _sinun_ piti sanoa pojalle,
kuulithan, että hän heti puolusti itseään sillä, että minä
uskoin kummituksia!" Papin ääni ei ollut ylenkatseellinen, eikä
nuhtelevakaan ja Josefinestä tuntui, että Ole oli oikeassa, siksi hän
ei vastannutkaan mitään. Mutta hän ajatteli asiaa kuitenkin ja hetken
kuluttua näki Ole hänet kanslian ovella.
"Olen ajatellut tarkemmin sitä, mitä äsken sanoit." Tuft istui
sohvan nurkassa ja tupakoi, mutta nousi siitä ylös valmistaakseen
sijaa vaimollensa. Hän oli hyvillään siitä, että Josefine tuli
hänen huoneesensa. Mutta Josefine jäi seisomaan. "Täytyykö pojan
pitää totena kaikkea sitä, mitä sinä olet sanonut, myöskin siinä
tapauksessa, että se ei olekaan totta?" -- "Ei, mutta voisithan
sinä jättää sen minun oikaistavakseni." -- "Onko sanottu, että
sinä sen teet?" -- "Mitä sinä tarkoitat?" -- "Tarkoitan, että sinä
opetat hänelle yhä edelleenkin seikkoja, joita sinä et itsekään
usko." -- "Mitä tämä on?" Tuft punastui, sillä hän käsitti, että
nyt oli tilinteon hetki käsissä. "Minä olen viime aikoina monesti
aikonut puhua siitä kanssasi", sanoi Josefine, "ja nythän se voi
tapahtua. Sinä et usko, että maailma on luotu kuudessa päivässä
noin kuusi tuhatta vuotta sitten, tai että kertomukset ensimäisistä
ihmisistä ja patriarkoista ovat muuta kuin satua? Samoin pidät sinä
paratiisitaruakin satuna. Maa ja ihmiset eivät ole voineet olla
alkujansa täydellisiä. Mutta sellaista sinä kuitenkin opetat lapsille
ja viime aikoina myöskin Edvardille."
Tuft käveli edestakaisin huoneessa, Josefine seisoi salin ja eteisen
ovien välillä. Joka kerta häntä lähestyessään Tuft katsoi terävästi
häneen ja Josefine tunsi, että tuolla tavoin ei katso se, jolla on
paha omatunto. Ja näyttääkseen, missä hengessä keskustelun tulisi
jatkua, Tuft seisahtui ja sanoi rauhallisesti: "Istummeko, Josefine?"
-- "Ei", vastasi tämä, "minä kuitenkin heti taas nousisin ylös."
"Siinä, jota sinä kutsut saduksi", virkkoi Tuft, "piilee kuitenkin
se ijankaikkinen totuus, että Jumala on luonut kaiken olevaisen
ja että hänestä luopuminen on syntiä." --- "Miksi et sitten opeta
sitä heille tuolla tavoin, vaan saatat heidät uskomaan valheellisia
kuvia?" -- "Lapset käsittävät sen parhaiten kuvista." -- "No, sano
sitten heille, että ne ovat vain satuja." -- "Se ei ole lainkaan
tarpeellista." -- "On hyvinkin tarpeellista se, ettei lasten ole
opittava ijankaikkisia totuuksia valhekuvista, -- ainakin minun
mielestäni." -- Tuft huomasi, miten kiivaasti Josefine puhui, ja
varoitti häntä siitä, pitäisihän heidän voida puhua kiivastumattakin
tästä. "Ei", sanoi Josefine, "sitä minä en voi, sillä täytyyhän
sinun tietää, että tämä koskee pojan tulevaisuutta, ja myöskin sinun
ja minun." Josefine meni pöydän luo ikäänkuin tullakseen häntä
lähemmäksi, mutta kai myöskin saadakseen siitä tukea.
Mutta pappi ei antanut itseään häiritä. "Jos sinun sielusi, Josefine,
olisi niin suuressa määrin tuon mainitsemasi ijankaikkisen totuuden
läpitunkema kuin sinä tahdot uskotella, ja jos sinä sen puolesta
nousisit vastarintaan, niin siinä tapauksessa tämä olisi sinusta
vähemmänarvoista. Siltä, jota me haluaisimme asettaa sijaan,
puuttuu varmuutta. Me tiedämme tosin, että sillä tavoin kuin tuo
kunnioitettava kirja ne asiat kertoo, ne tuskin lienevät tapahtuneet,
mutta me emme tiedä, kuinka ne todella ovat tapahtuneet. Vain sen
me tiedämme, että Jumalasta on elämämme alkuisin ja että meidän
onnemme riippuu hänestä. Annettakoon lasten ja aikuisten ajatella
näitä alkuasioita niinkuin isätkin niitä ovat ajatelleet, -- ainakin
toistaiseksi." Hänen sanoistaan uhkui vakaumuksen voima ja ne tekivät
vaikutuksen. Senpävuoksi olikin Josefine kauan aikaa vaiti, mutta
äkkiä purkausi uusi ajatus esille. "Tiedätkö, että ilman tuota
rajatonta pakkoa, joka minun ymmärrystäni ja tahtoani kahlehti jo
lapsuuteni aikana, minä olisin tullut... aivan toiseksi kuin mitä
nyt olen?" -- "Niin, minä aavistin", sanoi Tuft kylmästi, "että sinä
viime aikoina olet tullut siihen käsitykseen, että usko on elämäsi
onnettomuus." -- "Sitä minä en ole koskaan sanonut!" kivahti Josefine
kalpeana, "enkä ole koskaan sitä tarkoittanutkaan." Mutta jatkoi
rauhallisemmin: "Uskoani Jumalaan ja Jeesuksen vapahtaja-toimeen en
ole koskaan pitänyt minään ymmärrykseni kahleena. En koskaan." --
"Sepä hyvä!" sanoi Tuft, mutta huokasi syvään. -- "Niin, jos et tahdo
kuulla minua, niin sanon suoraan ja lyhyesti asiani. Joko lakkaat
sinä kertomasta pojalle satuja, jotka eivät ole viattomia, koska ne
voivat sekoittaa lapsen ymmärryksen, -- taikka en katso enää voivani
pitää sinua kylliksi omantunnonmukaisena, Ole!"