edes noita tavallisia nimettömiä kirjeitä! Edellinen sattuma
riippui kai siitä, että he seurustelivat tuskin kenenkään kanssa,
jälkimäisen aiheutti kai ihmisten luulo, ettei Kallem siitä sen
enempää välittänyt, vapaa-ajattelijoillahan on höllät käsitteet
siveellisyysasioissa. Kevätpuolella nähtiin Kallemin saattavan
vaimoaan ja Karl Meekiä laivalle, heidän piti näet mennä selän
toiselle puolelle, nähtiinpä myös, että hän oli laiturilla heitä
vastassa maanantain aamupäivällä. Tiedettiinpä edelleen, että Kallem
oli poissa kotoa koko päivän ja nuo toiset sillä aikaa kahdenkesken
joko puutarhassa tai sisällä huoneissa.
Karlen tutkinto meni jotenkin hyvin, vaikka hän oli ollut koko
lailla jännityksessä. Se päivä lähestyi, jolloin hänen olisi
erottava isäntäväestään. Yleensä oli Ragnista ollut tämä yhdyselämä
hauskaa, mutta Karlen epäsäännöllinen lukuhalu oli tuottanut hänelle
tukaluuttakin ja Karlen intohimoinen luonne kehittyi samalla kun
ruumiskin voimistui. Hänen syvällinen kiintymyksensä Ragniin sitä
hiukan vaimensi, mutta jo sen ilmenemistapakin kiusasi usein Ragnia.
Rakastihan Ragni tasaisuutta ja rauhaa. Hän ennusti, että Karlen
kävisi kerran vielä huonosti, sillä Karl käytti liian suuria purjeita.
Ragni kaipasi yksinäisyyttä. Hän puhui siitä Kallemille, mutta
tämä vain kiusasi häntä sillä, että tuskinpa kolmeakaan viikkoa
kuluisi, niin Ragni jo kaipaisi Karlea. Karl Meek aikoi ensin viettää
kesälomansa kotona, mutta lähteä sitten Saksaan antautuakseen
musiikki-alalle. Vaikka hän oli tottunut elämään ja ajattelemaan
Ragnin läheisyydessä, totellut ja alati ihaillut häntä, -- oli
hänestä kuitenkin mieluista lähteä kulkemaan omin päin. Eron hetki ei
tulisi olemaan kovinkaan tukala.
Mutta sitten hän eräänä päivänä vähää ennen lähtöään sattui olemaan
erään toverinsa luona, -- ainoan, jonka luona hän silloin tällöin
oli pistäytynyt koko sinä aikana, jolloin hän Kallemilla oli asunut
--, ja lähdöstä puhuttaessa virkkoi toveri: "Sanoppas nyt oikein,
millaisissa väleissä sinä olet rouva Kallemin kanssa?" Karl ei
käsittänyt hänen tarkoitustaan ja alkoi ylistellä Ragnia. Toinen
keskeytti: "Niin, tuon minä kyllä tiedän, mutta suoraan sanoen, --
etkö sinä ole jonkinlaisissa suhteissa häneen? Ihmiset juttelevat
sellaista." Karl kysyi, millä oikeudella hän sellaista sanoi! Hän
saisi vastata sanoistaan! Mutta ystävällä oli vain vakava tarkoitus
varoittaa Karlea, sillä hän oli itse vasta äskettäin saanut tiedon
tästä huhusta, joka ei vielä ollut yleinen. Kärsivällisesti kesti
hän Karlen raivon ja sai hänelle sanotuksi, että olihan aivan
luonnollista, että ihmiset jotain arvelivat, siksi varomattomia he
olivatkin olleet. -- --
Kallemilla ei voitu käsittää, mikä Karlelle oli niin äkkiä tullut.
Parina viimeisenä päivänä ei hän ollut sisällä, pistäytyi harvoin
kotona ja oli käynyt yhtä hiljaiseksi, araksi ja synkäksi kuin
oli ollut sinne tultuaankin. Lähinnä oli otaksuttavissa, että hän
oli suruissaan pian tapahtuvan erohetken johdosta ja varsinkin
siksi, että täytyi erota Ragnista, mutta merkillistä oli, että suru
valtasi hänet juuri kolmen ja viiden välillä keskiviikkoiltana!
Kolmen ajoissa he olivat mitä hilpeimmällä tuulella soittaneet
yhdessä, kello viideltä piti Ragnin kerrata hänen kanssaan muuan
kohta viimeisessä tutkintoaineessa ja silloin tuli hän kotia niin
hajamielisenä, että heidän täytyi keskeyttää. Siitä lähtien oli hän
sitten sellainen ollutkin. Kallem kiusaili Ragnia sillä, että poika
oli muka rakastunut, se oli vallannut hänet juuri vähää ennen "eron
katkerata hetkeä". Kallem lauloi: "Kaksi rastasta pyökin oksalla
istui", ja ennusti, että Ragni pian saisi vastaanottaa rakkauden
tunnustuksen, otaksuttavasti runomuodossa, -- hän oli itse aikoinaan
sellaisia rustaillut useitakin. Kukaties oli Karlella aikomus
ampuakin itsensä. Elköön Ragni vaan luulotelko, että tuonikäinen
mies pääsee Ragnin vinosta nenästä vähemmällä kuin pienellä sydämen
haavalla.
Kun poika istui ja tuijotti Ragniin hirvittävän äänettömänä, ei
syönyt eikä puhunut ja kun hän soitti surumielisiä säveliä tai haki
yksinäisyyttä, sanoi Kallem: "Huh, kuinka elämä on kurjaa!" Hän matki
pojan sammuvia silmäyksiä, huokaili kolme kertaa perätysten, repi
molemmin käsin tukkaansa ja ulvoi. Mutta Karlea itseään kohtaan hän
oli hyvin ystävällinen.
Kaikki pila katosi eron hetkellä, sillä Karl oli niin epätoivon
vallassa, ettei kukaan voinut puhutella häntä, vaan ainoastaan
kiiruhtaa häntä joutumaan matkalle. Ragni ei halunnut lähteä
saattamaan asemalle, pojan liiallisuus peloitti häntä. Mutta nähtyään
hänen jäävän portaille Karl hyppäsi alas vaunuista ja kiiruhti hänen
luokseen. Ragni väistyi, mutta hän seurasi jälestä, katsoi Ragnin
silmiin ja itki niin, että palvelustyttö, joka seisoi taampana,
rupesi säälistä myöskin itkemään. Ragni pysyi kylmänä ja ääneti,
hän ei voinut aavistaa, että Karl nyt menetteli kauniimmin ja tunsi
syvemmin kuin koskaan ennen.
Asemalla oli ihmisiä, jotka huomasivat sekä hänen surunsa että
Kallemin vakavuuden. Mutta varsinkin sen, että Ragni ei ollut mukana.
Oliko Kallem nyt saanut sen tietää?
* * * * *
Se seikka, että heidän yhdyselämänsä Karl Meekin kanssa päättyi tällä
tavoin, jätti katkeran jälkimaun. He eivät puhuneet siitä keskenänsä,
molemmat he epäilivät, oliko oikein, että he olivat antautuneet
sellaiseen kokeiluun. Olisihan heidän ehkä pitänyt edeltäkäsin
arvata, että se tulisi päättymään tällä tavoin. Mutta sitä he eivät
toisilleen sanoneet. Heidän oma yhdyselämänsä tuli sydämellisemmäksi,
Kallem ei koskaan ennen ollut pysynyt niin paljon kotosalla eikä
uhrannut niin paljon aikaa Ragnin hyväksi kuin nyt.
Koko kesän seurasivat he innolla "kuumepaviljongin" valmistumista,
kumpikaan ei väsynyt katselemaan sen rakentamista, sisustamista
ja kuntoon laittamista. Nyt, kun kaikki kesäteltit olivat siellä
valmiina, annettiin määräys kalustaa ja järjestää sairashuonekin
uuteen uskoon.
Mutta heidän ollessaan yksin, toimissaan ja sairashuoneella,
puutarhassa, kirjan tai pianon ääressä, tuli heidän elämäänsä
joitakin sellaisia vivahduksia, joita he kauan olivat kumpikin
ajatelleet, ja jotka kasvoivat juuri siksi, että niistä ei mitään
mainittu. Kohta he eivät voineet enää toisiansa tavata lukematta
jotain toistensa silmistä.
Miksi he eivät saaneet lapsia? Oliko vika Ragnissa? Eikö hän mitään
tahtonut tehdä sen hyväksi?
Kallem oli vähitellen tullut huomaamaan, että Ragni oli liian ujo ja
että _hänen_ olisi mainittava siitä ensiksi. Eikö Ragni sitä itse
uskaltanut sanoa? Eikö edes sanallakaan viitata siihen suuntaan,
jolloin Kallem voisi häntä avustaa puhumaan asiasta tarkemmin. Mikä
oli syynä? Pelkäsikö Ragni tutkimusta, -- mahdollista leikkausta?
Aina hänet nähdessään tunsi Kallem, että nyt hän ajatteli sitä. Ja
Ragni taas puoleltaan: Edvard kaipaa lasta. --
Elokuun lopulla sai Ragni paksun kirjeen, jossa oli Berlinin
postileima, -- se oli Karl Meekiltä! Se oli heille molemmille
tervetullut, niin, vieläpä suuremmassa määrässä kuin he ensin
tahtoivat tunnustaakaan.
Karl oli ollut Bayreuthin juhlanäytännöissä ja hän kuvaili nyt
hehkuvin värein ja lennokkain sanoin niiden vaikutusta. Koko kirje
kertoeli yksinomaan niistä ja vain neljä viisi riviä sisälsi
kiitoslauseita ja terveisiä -- sekä lopuksi kysymyksen: "saanko luvan
kirjoittaa teille vastedeskin?" Sekä Kallem että Ragni. ymmärsivät
heti, että nämä neljä viisi riviä oikeastaan olivatkin kirjeen
ytimenä ja kaikki muu oli henkevää päällystä. Siitäpä Kallem juuri
pitikin ja tahtoi, että Ragni rupeaisi kirjevaihtoon Karlen kanssa,
se voisi olla pojalle suureksi hyödyksi hänen ulkomailla ollessaan.
Tuntematta erikoista halua -- kuten monesti Karlen kanssa
työskennellessään --, Ragni nöyrästi ja sulasta hyvyydestä istahti
pöytänsä ääreen, kyhäsi leikkisän kirjeen, sillä siten hän paraiten
pulmasta selvisi. Ja sai vastauksia, toisen toisensa perästä, pitkiä
vastauksia, kokonaisia päiväkirjoja.
Eräänä päivänä lokakuun alussa oli Ragni puutarhassa korjaamassa
hedelmiä ja kyökkikasveja. Hän oli juuri menossa kirkkotien aitauksen
luo, kun samassa joku ajoi vaunuilla tietä ylös. Vaunuissa istui
lihava mies, hän antoi vaunujen nytkytellä itseään aivankuin maito
kiulussa. Ragnin kyyhkyset tulivat suhisten kirkon harjalta ja
lensivät aivan vaunujen ylitse, siipien omituinen suhina sai miehen
kääntämään päänsä sinnepäin. "Olivatko ne kyyhkysiä?" kysyi hän ja
ajaja vastasi myöntävästi.
Ragni oli juuri nousemassa tikaportaille noppiakseen omenia puusta,
mutta hänen täytyi tarttua äkkiä puun runkoon, sillä hän oli vähällä
pudota: tuo raskas ääni, tuo verkkaisa puhe, tuo norlantilainen
yksitoikkoisuus oli Sören Kulen! Hänen sokeat silmänsä olivat
puoliksi kääntyneet sinne päin, jonne kyyhkyset olivat lentäneet,
puoliksi taas kohti ajajata, joka hänen kysymykseensä oli vastannut.
Hiljaa vierivät rattaat eteenpäin.
Sören Kuleko täällä? Sokea, puoliksi halvattu mies ei juuri
matkustele! Oliko perintö, joka kaksi kertaa oli joutunut hänelle,
oliko se tuonut hänet tänne?
Hetkisen kuluttua tuli Kallem kotiin. Ragni huomasi kohta, että
hänkin oli nähnyt Sören Kulen, -- ja Kallem taas havaitsi heti, että
Ragni oli vetäytynyt saliin piiloutuakseen. Siellä he kohtasivat
toisensa, Ragni painoi päänsä hänen rintaansa vasten. Hän tunsi
pahojen henkien liikkuvan ilmassa.
Kallem mietti itsekseen: Jos Sören Kule ottaa haltuunsa jonkun
niistä tiluksista, jotka täällä ovat joutuneet sisaruksille, ja
muuttaa tänne, niin on Josefine ollut siinä jutussa mukana, hänen
"oikeudentuntonsa" on siinä ollut vaikuttamassa.
Ainoa ihminen, jota kohtaan Kallem tunsi menetelleensä väärin
sovittamatta tekoaan, oli tuo sokea mies.
Minä tahdon mennä hänen luokseen, ajatteli hän, tahdon puhua hänelle
suoraan. Samalla voin selittää hänelle, että Ragnin vuoksi hänen ei
olisi jäätävä tänne.
Hän sai pian tietää, missä Kule asui. Aivan heidän oman talonsa
takana, puistossa sairashuoneen sivulla!
Se osa perintöä oli siis tullut Sörenin osaksi. Siinä hän siis tulisi
elämään päivät pääksytysten! Kallem käyskenteli kauan päästäkseen
tunteidensa herraksi, mutta vielä seisoessaan talon edustalla hän oli
siksi kuohuksissa, että työllä ja tuskalla sai itsensä hillityksi.
Talo oli pieni, kaksikerroksinen kivirakennus, edustalla sijaitsi
puutarha. Eteisessä kuuli hän astioiden kolinaa kyökistä ja katsahti
ensin sinne, -- siellä oli ruijalainen jättiläisnainen hihat ylös
käärittyinä, niin muuttumattomana kuin olisi hän eilen hänet
viimeksi nähnyt. Kun ovi avautui, katsahti nainen häneen yli olkansa
ja tunsi heti tuon kookkaan, kaarevanenäisen ja tumma-kulmaisen
silmälasiherran, hymyili ja kääntyi häneen päin. "Ettekös te ole
Kallem?" laulahti hän. -- "Kyllä." -- "Minä kuulin eilen, että
Te asutte täällä", -- hänen hymynsä kävi leveämmäksi. Ah, sinä
läskikala, sinä olet tiennyt sen jo kauankin -- ajatteli Kallem.
"Koskas te tulitte?" -- "Eilen tultiin." -- "Kristianiastako?"
-- "Niin. Kule on perinyt tämän talon ja sanonut elannon täällä
tulevan huokeammaksi." Kallemin takana avattiin ovi. Hän kääntyi
ympäri ja näki jykeväruumisen miehen varovasti kurkistavan tuvan
ovesta ja tirkistelevän häntä epäilevästi viisailla, pienillä
silmillään. Kallem sulki kyökin oven ja jykeväruumiinen astui
eteiseen painaen tuvan oven jälestään kiini; siinä he seisoivat nyt
vastatusten. Mutta kyökin ovi avautui jälleen ja ruijalaisnainen
hymyili tuolle jykeväruumiiselle. Kallem aavisti, että tässä
piili suloinen salaisuus. "Onko tämä sinun miehesi?" -- "Onhan se
kesästä lähtien ollut." Mies näytti merimieheltä. "Voiko saada
puhutella Kulea?" Jykeväruumiinen otti ylleen juhlallisen hahmon
ja lupasi mennä kysymään. Kauan hän siellä viipyi. Kallem kuuli,
että siellä keskusteltiin hiljaisella äänellä, kuului milloin Kulen
yksitoikkoista ja venyttelevää puhetta, milloin toisen harvasanaista
ja kuivaa selittelyä. Sillävälin kertoi Oline miehestään. Tämä
oli käynyt seminaaria, suorittanut perämiestutkinnon, osasi
espanjankieltä ja oli nyt Kulen sihteerinä ja asiamiehenä. Sitten
hän jutteli lapsista, sanoi niiden olevan rouva Rendalenin
kasvatuslaitoksessa länsirannikolla, -- muuten se kasvatuslaitos
ei nykyisin enää ollutkaan rouva Rendalenin huostassa, vaan hänen
poikansa, "hänen, joka asui meillä". Ja sitten hän yhtäkkiä
kysyä pölläytti: "No, entäs rouvan-ne? Kuinkas hän voi? Teidän
helluksennehan hän sittenkin joutui, vai kuin-ka? Ei mutta, lystipä
on saada --." Nyt avautui ovi, jykeväruumiinen asettui juhlallisena
sen ulkopuolelle: Kallem sai luvan mennä hänen sivuitsensa Kulen luo.
Kule istui samassa pyörätuolissaan, sama lauta jalkojen edessä, samat
espanjalaiset kuvat ympärillään, samat olivat huonekalutkin, vaikka
niitä verhosivat nyt jo toiset haalistuneet päällystimet. Flyygeli ja
lasten askareet olivat poissa.
Itse hän oli harmaantunut ja tullut hiukan liikuntakykyisemmäksi.
"Rukkaskädet" lepäsivät tuolin käsinojilla kuten ennenkin, suuri
piippu oli vieressä ja sen koppa tyhjänä.
Kallem mainitsi nimensä. Kule ei vastannut, mutta hänen terveen
kätensä pieni hytkäys ja muutamat ähkyvät äänet hänen kurkussaan
ilmaisivat, että hänen sisässään kuohuili.
Myöskin Kallemilla oli suuri vaiva pysyttäytyä rauhallisena.
Tehdäkseen hetken kiusallisuuden lyhyeksi hän sanoi heti, että Kule
ei kai tietänyt, että he olivat nyt naapureita. Kyllä hän sen tiesi.
-- "Sitä minä en uskonut", vastasi Kallem sellaisella äänensävyllä,
että helposti saattoi huomata, mitä hän tarkoitti.
Kule vaikeni.
"-- Aiotteko jäädä tänne asumaan?"
"Aion." --
Kallem katseli tuota sokeata naamaa, se oli jäykkä ja ilmeetön.
Kallem tunsi, että ei maksanut vaivaa koettaa saada tuota miestä
ajattelemaan, minkälaisia kärsimyksiä tämä tulisi tuottamaan
Ragnille. Kauhea vastenmielisyys valtasi hänet. "Siinä tapauksessa
minulla ei ole muuta sanottavaa", lausui hän ja nousi lähteäkseen.
Kyökin ovi oli raollaan. "Olkaa niin hyvä ja sanokaa terveisiä
rouvalle!"
Vasta ulkona muisti Kallem alkuperäisen asiansa, mutta tämä Kulen
raaka kohtelu hänet siitä vapautti. No niin: tästälähin Kule oli
heidän naapurinsa. Siis täytyi heidän kärsiä entisyytensä varjosta,
heidän niinkuin muidenkin.
Hän läksi kävelemään kaupungin ulkopuolelle. Hän tunsi, ettei hän
voinut mennä suoraa päätä kotiin. Ragni ei kärsinyt nähdä pahaa
missään muodossa, Kallemin täytyi nyt ajatella, miltä kannalta tämä
olisi otettava.
Ragni oli virkahuoneessa ja oli jo sytyttänyt lamput, kun Kallem
pitkältä kävelyltään saapui kotiin. Heti luki Ragni tuomionsa hänen
kasvoistaan, -- niin, hän oli kuullut sen jo miehensä askeleista. Hän
vaipui istumaan tuolille ja hänestä tuntui kuin olisi nyt kaikki ilo
mennyttä.
Kallem koetti hänelle selittää, ettei hänen, joka oli syytön,
tarvitsisi mitään pelätä, -- mutta Ragni puisti päätään, sillä eihän
se ollut sitä. Ei, vaan sitä ilkeyttä ja kylmyyttä, sitä hän ei voisi
kestää. Hän muistutti Kallemille, mitä Kallem oli lausunut Kristen
Larssenin haudalla.
Mutta eiväthän he olleet Kristen Larssenin asemassa? Olihan heillä
niin paljon sellaista, joka antoi lämpöäkin. Oli kyllä, -- mutta
maine! "Ottamalla _sen_ minulta he riistävät kaiken lämmön." --
Ja hetkisen kuluttua: "Se on juuri kylmyyttä." Hänen itkunsa oli
toisellaista kuin muulloin.
"Sitten me muutamme pois!" huudahti Kallem.
Aivankuin olisi sen jo kauan sitten selväksi ajatellut, vastasi
Ragni: "Missäpä olisi niin rikasta lääkäriä, joka voisi ostaa
kaiken sen, mitä sinä olet tähän pannut? Ja sinun työsi? Jonka
hyväksi sinä uhraat elämäsi ja joka tekee sinut onnelliseksi! Ei,
Edvard!" -- "Mutta enhän minä voi työskennellä enää, jos sinä tulet
onnettomaksi." Hän suuteli Ragnia. Ragni ei vastannut. -- "Mitä sinä
mietit?" -- "Minä luulen, että sinä voisit." -- "Mitä minä voisin?"
-- "Työskennellä ja tulla onnelliseksi ilman minuakin", vastasi Ragni
ja purskahti itkuun. Edvard sulki hänet syliinsä odottaen hänen
rauhoittumistaan, hänen täytyi tuntea, että oli loukannut miestään.
"Oikeastaan minä en sovellu sinulle." -- "Mutta Ragni!" -- "Niin,
hyvänä toverinasi kyllä, paraimpana koko maailmassa. Voi jospa saisin
vielä kauan olla sellaisena!" -- -- Hän pusertausi lujasti Edvardin
rintaa vasten, ikäänkuin estääkseen häntä mitään virkkamasta.
10.
Sumuinen oli seuraava päivä. Vaikka Ragni oli nukkunut hyvin ja
uneksumatta, tuntui hänen päänsä kuitenkin raskaalta, hän näki kaikki
eilisessä kylmässä valossa. Entinen loisto oli kaikkialta kadonnut.
Kyökkiin hän ei tahtonut ensin mennä lainkaan, sillä hän kuvitteli
mielessään, että hän sieltä voisi ehkä nähdä talon, jossa Kule asui.
Vihdoin hän kuitenkin rupesi sitä epäilemään ja uskalsi mennä, --
eikä se näkynytkään sinne. Ei hän uskaltanut lähteä tavalliselle
aamukävelylleenkään puutarhaan, sillä saattaisihan tapahtua, että
Kule sattuisi ajamaan ohitse. Hän istahti flyygelin ääreen, --
mutta nousi siitä heti taas ylös, ryhtymättä soittamaan. Sitten
kirjoitti hän kirjeen Karlelle, jonka kahteen viime kirjeesen hän
ei vielä ollut vastannut, sillä jotainhan hänen täytyi hommata.
Nykyisen tunnelmansa vallassa hän kirjoitti, että pahuus, ilmenipä se
sitten missä muodossa tahansa, valheena, salakavaluutena, polkevana
vainoomisena, viekkautena, petoksena, oli aina _kuolonkylmyyttä_.
Sitä vastaan me taistelemme. Elämä on lämpöä. Toiset ihmiset ovat
vilustumiselle enemmän alttiita kuin toiset, aivan samoin kuin
muutamilla on heikompi kyky vastustaa keuhkotautia kuin toisilla,
ja hän oli varmasti yksi näitä onnettomia. Lapsuudestaan saakka hän
oli saanut tuntea kylmyyttä ja vihdoin tuli tämä kylmä virtaus niin
voimakkaaksi, ettei hän jaksanut enää sitä vastustaa.
Kirje ei venynyt pitkäksi, sillä ajatellessaan lapsuuttaan ja
kokemuksiaan aina siihen saakka, kun oli joutunut Kulen kanssa
naimisiin, hänessä heräsi halu panna niitä paperille ja jossain
sopivassa tilaisuudessa antaa ne Kallemin luettavaksi. Suullisesti
hän ei voinut niitä kertoa, mutta kirjeessä? Kyllä, sen hän voisi.
Jokin selittämätön pelko häntä myös siihen kiihotti, ja jo samana
päivänä hän alkoi.
Hän ponnisti kaikki voimansa näyttääkseen levolliselta ja varmalta,
kun Kallem tuli kotiin. Kallem katsoi häneen tutkivasti, mutta oli
itse mitä suurimman jännityksen vallassa aivan toisista syistä. Hänen
olisi tehtävä leikkaus, jonka onnistumista toiset kaksi lääkäriä ja
eräs kolmas kaukaa kutsuttu epäilivät.
Eräs paikkakunnan arvokkaimpia miehiä, eversti Bajer oli kuukauden
päivät sairastanut vatsakalvon tulehdusta, olipa huomattu merkkejä
_septichaemiinkin_. Sotilaslääkäri, tohtori Arentz oli häntä hoitanut
ja määrännyt hänelle tavanmukaisia vesikääreitä ja opiumia. Mutta
sairaus oli saanut arveluttavan käänteen ja Arentz oli tahtonut, että
olisi neuvoteltava myöskin Kallemin kanssa, mitä olisi tehtävä. Rouva
oli pannut vastaan, -- ei juuri siksi, että oli harras kristitty,
vaan senvuoksi, että Kallem oli hänestä vastenmielinen henkilö. Hän
oli hyvä ja ystävällinen ihminen, mutta hysteerinen ja sellaisissahan
vastakkaiset tunteet esiintyvät voimakkaasti. Pastori Tuft oli kerran
hänestä tehnyt uskovaisen, pelastanut hänet. Hän oli ollut ihan
sairaana pettymyksistä, mikään ei ollut auttanut ennenkuin Tuft oli
tullut ja vahvistanut hänen uskoaan, -- tapaus, jonka kaikki uskoivat
todeksi, ja siitä saakka hän oli ollut vallan hurmaantunut pastoriin.
Noudettiin tohtori Kent ja eräs toisella paikkakunnalla asuva
lääkäri, mutta he olivat rehellisiä ja sanoivat suoraan, ettei
enään mitään voitaisi tehdä, everstin kuolema oli varma ja leikkaus
mahdoton.
Nyt voitti puolison rakkaus kaiken vastenmielisyyden, rouva käski
valjastaa hevoset ja läksi itse noutamaan Kallemia, joka heti
paikalla ja arvelematta tahtoi toimittaa leikkauksen. Toisten
vastaväitteistä huolimatta Kallem avasi vatsaontelon, löysi sieltä
vettä ja leikkasi paksusuolen auki.
Varsinkin sentähden, että toiset olivat häntä koettaneet tästä estää,
hän sai koota koko luontonsa lujuuden. Everstiä pidettiin kunnon
miehenä, koko kaupungissa ja ympäristöllä seurattiin taudin kulkua,
ja rouvan mielentila oli tätä nykyä sellainen, että jos mies kuolisi,
niin hän varmasti tulisi hulluksi. Entinen vastenmielisyys Kallemia
kohtaan oli nyt muuttunut rajattomaksi luottamukseksi, Kallemin
läsnäolo näytti huumanneen hänet. Kaikki tämä saattoi Kallemin
vakavaksi.
Ragni ei joutanut ajattelemaan itseään, hän sai nyt muutakin
miettimistä nähdessään miehensä huolen ja rauhattomuuden ennen
leikkausta ja varsinkin sen jälkeen. Tällaisissa tapauksissa Ragni
osoitti suurta taitoaan poistaa kaikki pikku huolet Kallemin
mielestä. Hän vahvisti ja ilostutti häntä, uhrasi kaikkensa
yksinomaan häntä varten. Jo se seikka, että saattoi olla jonakin
tällaiselle miehelle, antoi kylliksi "lämpöä"!
Eversti toipui ja Kallem ihan säteili ilosta. Ragni soitteli jälleen;
toimitteli tavallisia hommiaan, niin, uskalsipa puutarhaankin mennä
ja katsoa tuota ylempänä olevaa taloa! Hän kuuli vaunujenkin vierivän
ohitse eikä hän tuntenut kuin pikkuisen vavistusta. Norlantilaistyttö
mennessään torille puhutteli häntä ja vaikka hänestä silloin tuntui
kuin kärme olisi häntä pistänyt, ei hän kuitenkaan kuollut. Jopa hän
eräänä päivänä jutteli enemmänkin hänen kanssaan, -- niin, saattoipa
hän jo aamuisin häntä odottaakin ohikulkevaksi lähtemättä karkuun.
Rohkeudesta tämä ei suinkaan tapahtunut, kaukana siitä, mutta se
tapahtui vaan eikä se hänessä pahoja tunteita herättänyt.
Ilma oli muuttunut kylmäksi ja koleaksi, pohjoinen viima lennätteli
lehtiä puista. Maa tuli routaan, joka aamu se oli paksussa kuurassa.
Takkavalkeat räiskyivät ja savupiipuissa kävi humiseva veto.
Routaisella tiellä synnyttivät ajajien vaunut hirvittävää jyrinää.
Joka päivä oli puhetta siitä, että sisäikkunatkin olisi jo pantava
paikoilleen, mutta aina se lykättiin toivossa, että vielä tulisi
kauniitakin päiviä.
Eräänä päivänä hän oli saanut kirjeen Amerikasta, Norlannista ja
Berlinistä. Tämä viimeinen oli Karlelta. Hän oli avannut ne kaikki,
mutta ei ollut vielä yhtäkään niistä lukenut, oli niin paljon
tehtävää, kun talo piti järjestää talvikuntoon. Sisarensa kirjeen hän
kuitenkin iltapäivällä lukasi ja se vaikutti häneen surullisesti,
sisar voi huonosti. Ragni ajatteli hommata hänet tänne luokseen.
Karlen pari kolme viimeistä kirjettä olivat olleet täynnä pelkkää
koti-ikävää, hän oli alakuloinen eikä Ragni senvuoksi liioin tuntenut
halua tietää, mitä hän nyt kirjoitti. Viime aikoina Ragni oli lukenut
erästä amerikalaista romaania, se oli _Howellin_ parhaimpia, sattuvaa
sielunkuvausta, jota seurasi jännityksellä, sen otti hän käsiinsä
vasta sitten, kun iltasella istahti miehensä virkahuoneeseen. Mutta
kertomuksessa oli jotain, joka sai hänet ajattelemaan Karlea,
hän pani kirjan pois ja otti esiin hänen kirjeensä. Sitä oli
tavallisuuden mukaan arkkimääriä, huvittava se kylläkin oli, mutta
sävy oli niin surumielinen. Päästyään viimeiseen arkkiin Ragni näki,
että sen yläreunaan oli punaisella lakilla kirjoitettu: "_Ainoastaan
Teidän luettavaksenne!_"
Hän kirjoitti: "Olen ollut epätietoinen, -- siitä saakka, kun sain
Teidän kirjeenne 'pahuuden kylmyydestä' --, sanoisinko Teille, että
minä heti sen ymmärsin. Minä olen jo kauan tietänyt, mitä meistä
sanottiin. Sellaista raakaa panettelua! Juuri se seikka oli vähällä
tehdä hulluksi minut silloin kesällä, saatuani kuulla siitä vähää
ennen eroamme. Eikö se ole kauheata? Luulin, ettei minulle koskaan
voisi tapahtua sellaista, joka järkyttäisi mieltäni suuremmassa
määrin, mutta nyt se on tullut: Tekin olette siitä kuullut, -- sillä
sitähän Teidän kirjeenne tietysti tarkoittaa.