en ole sanonut sellaista." -- "Niin näetkös, löytyy sellaisia, jotka
ovat toista mieltä kuin sinä, ja niitä loukkaa tuollainen puhe.
Tuollaisten sanojesi kautta sinä revit alas kaiken sen, mitä olet
täällä rakentanut, sen minä sinulle sanon." Kallem tunsi hänet taas
näistä sanoista. "Niin, on tietysti mieletöntä lausua sillä tavoin.
Mutta totisesti on myöskin mieletöntä kiusata sellaista miestä kuin
Kristen Larssen. Niinkauan kun hänellä on ymmärrys päässään ei kukaan
saa häntä uskomaan helvettiin, joten voivat kernaasti antaa hänen
olla rauhassa." -- "Eihän ne sitä hänelle tahdokaan." -- "No, mitä
sitten?" -- "Sinä, Edvard, tiedät sen yhtä hyvin kuin minäkin, ja
sinun itsesi vuoksi minä pyydän, ettet pilkkaisi vakavia ja kelpo
ihmisiä." -- "Minä en ole tahtonut ketään pilkata, minä sanon vain,
että saisivat säästää vaivat sekä itseltään että häneltä". -- "Hän
on liian kylmäkiskoinen?" -- "Kylmäkiskoinen tai lämminsydäminen,
se riippuu itsekunkin luonteesta ja siitä, miten hän on elänyt."
-- "Mutta ihmiset voivat elää niin, että sielu tulee kylmäksi, ja
niin juuri on hän tehnyt." -- "Kenties, mutta minä tunnen henkilön,
joka on kylläkin lämminsydäminen, mutta ajattelee aivan samoin kuin
Kristen Larssen. Siis se ei siitä johdu." -- "No, mistä sitten?" --
"Tuhansista eri seikoista. Se nainen, joka tässä muistui mieleeni,
ajattelee mieluimmin vertauksissa, siitä hetkestä saakka, kun hän
näki vanhan piirroksen kolminaisuudesta: suuren kolmipäisen ruumiin,
ja kuuli, että keskimäinen oli noiden kahden, isän ja äidin poika
(tiedät kai, että pyhä henki oli alkujaan nainen), ei hän koskaan
enää ole uskonut kolminaisuuteen, hän nauraa sille. Ja hän on, kuten
sanoin, kylläkin lämminsydäminen." "Äsjh!" sähähti Josefine koko
harminsa voimalla, "lämmin hän ehkä voi olla, mutta hänen täytyy olla
_saastainen_!" Kallem tunsi piston sydämessään, Josefine tähtäsi
Ragnia. Sisar oli ilkeä ja näytti epämiellyttävältä aivan kuin
tyttöaikoinaan, -- ja heti muuttui Kallemkin sen ajan poikanassikaksi
--: läiskis! -- Josefine sai korvapuustin. Se osui hattuun, mutta
tarkoitus oli rehellinen.
Säihkyvin silmin Josefine hyökkäsi häntä kohti aivankuin heidän
entisinä tappeluaikoinaan. Sisar kähisi: "Minä luulen, että sinä --!"
ja vallan säkenöiden kiukkua ja ylenkatsetta kääntyi ympäri ja meni
matkoihinsa.
Oliko joku heidät nähnyt? He olivat yksin kadulla. Kallem tunsi
epämääräistä pelkoa: tämän saisi ehkä Ragni vielä maksaa.
Kallem luuli, että sana "saastainen" Josefinen suussa tarkoitti
Ragnin entisyyttä -- ja siksipä se kiukuttikin häntä kovin. Mutta
mitä olisikaan hän tehnyt, jos olisi tietänyt, että se vielä enemmän
tähtäsi Ragnin nykyisyyttä? Kun papin perhe kotiin tulonsa jälkeen
oli pysyttäytynyt heistä erillään oli siihen syynä ollut sekin,
että Jumalan pilkkaajaa Kristen Larssenia oli suosittu Kallemin
kodissa ja että Ragni oli opettanut hänelle englanninkieltä ja että
Kallemilla oli ollut tapana keskustella hänen kanssaan. Useimmat
seurakuntalaiset pitivät Kristen Larssenia jonkinlaisena perkeleenä
ja kun nyt nämä uudet tulokkaat, sekä mies että vaimo olivat
lyöttäytyneet Larsseniin samoinkuin sitä ennen Sören Pederseniin,
niin pidettiin sitä tahallisena ärsytyksenä. Heti sen jälkeen oli
Karl Meek tullut taloon ja sitten oli Ragni nähty aina vain hänen
seurassaan. Vihdoin he olivat yhdessä matkustaneet salokylään,
-- enempää ei tarvittu, varsin kun oli kysymys miehensä luota
lähteneestä naisesta, joka oli sitäpaitsi vapaa-ajattelija ja
ennenkin tehnyt aviorikoksen.
Josefine oli tullut rehellisesti varoittamaan veljeänsä. Jos hän
olisi saanut rauhassa puhua, olisi hän kertonut kaiken tämän, hän ei
peljännyt veljeänsä ja hän piti hänestä paljon. Nyt meni hän kotiin
tuskastuneena veljensä ylenkatseesta.
Hänen salattu kärsimyksensä puhkesi esiin, ensin katkerana vihana
sitä naista kohtaan, joka eroitti veljen sisaresta, mutta sitten
kaikkea vastaan, joka oli siihen syynä. Muurari Andersenin kuolema,
-- mitä syvemmin se vaikutti hänen mieheensä, sitä selvemmäksi tuli
heidän välinen eronsa -- ja vieläpä niin sopimattomaan aikaan.
Kaikki, mistä Tuft itseään soimasi, oli oikeastaan myönnytyksiä
vaimolleen, ja nyt juuri tahtoi hän tehdä siitä lopun. Pahemmin ei
olisi voinut sattua.
Viereisessä talossa asusti vanha mummo, papin äiti. Hän halveksi
vastapäätä olevaa taloa. Ei hän koskaan sinne jalallaankaan astunut
silloin kun siellä oli vieraita, harvoinpa hän muulloinkaan sinne
tuli, ainoastaan kotihartaushetkiin ja päivällisille kirkollisina
juhlapäivinä. Miniän koko olento, tanssiminen, puvut ja ystävättäret
olivat hänelle kauhistus ja papin ainainen liehakoiminen syntiä.
Pikku pojasta sai hän vakoilijan. Josefine istui eräänä kesäpäivänä
avatun oven toisella puolen ja kuuli hänen kysyvän pojalta, ketä
siellä edellisenä päivänä oli ollut vieraina, mitä he olivat syöneet,
olivatko juoneet viiniä ja monenkolaista. "Mummo kysyy, meneekö äiti
tänäänkin kaupungille", sanoi poika kerran. "Ja sitten hän kysyy,
mitä isä sanoo äidille, kun äiti tulee kotia, ja onko isä nukkunut
meidän kanssamme ylhäällä."
Josefine kesti sen rauhallisesti. Mutta se seikka, että hän tiesi
anopin olevan papin kristillisten neuvojen takana, ei hänen
luonnettaan tehnyt ollenkaan taipuisammaksi. Hän aikoi elää niinkuin
itse halusi, mies saisi tehdä samoin.
Sillä Ole Tuftille tämä oli samaa taistelua kuin nuoruudesta lähtien,
taistelua, joka oli alkanut silloin, kun hän oli Josefinen vuoksi
hylännyt lähetystyöunelmansa, ja aina oli tulos ollut sama: rakkaus
sorti hänet. Ei senvuoksi, että Josefine häntä viekoitteli, ei,
päinvastoin! Kun Josefine joskus kyllästyi sekä häneen että kaikkeen
-- sillä siinä naisessa kulki voimakkaat vihurit --, niin silloin oli
hän Olen mielestä kaunein, himoittavin, aivankuin tarujen naiset.
Silloin hän ei voinut vastustaa.
Mutta se suuri tehtävä, jonka Jumala antoi hänelle ystävän
sairasvuoteen ääressä, se näytti hänelle, mitä hän elämässään oli
laiminlyönyt: siinä oli hedelmä hänen myöntyväisyydestään!
Kun hän itsensä koettelemisessa oli päässyt niin pitkälle, että hän
voisi puhua asiasta vaimolleen, oli Josefine juuri oman sisällisen
kamppailunsa vallassa. Tuon saamansa korvapuustin jälkeen hän oli
heti selvillä, mitä nyt oli tehtävä -- kosto oli hänen mielityötänsä
--, mutta samalla hän käsitti, että veli oli havainnut hänenkin
kieron asemansa. Siitä saakka, kun oli tanssinut veljensä kanssa,
hän tiesi, ettei kukaan häntä ymmärtänyt niin hyvin kuin Edvard, ja
heidän viime kohtauksensa selvitti hänelle, että veli halveksi hänen
sekaantumistaan uskontoasioihin. Ja siihen hänellä olikin oikeus. Ei
koskaan hän ollut tehnyt suoraa tiliä, aina vain tyytynyt siihen,
että hänen miehensä uskoa ja toimintaa kunnioitettiin ja että hän
itse sai olla rauhassa. Niin ei saanut enää jatkua, hän ei sietänyt
veljensä ylenkatsetta.
Pappilassa pidettiin hartaushetkiä aamuin ja illoin, silloin astui
aina mummo ensin sisään, hänen jälestään palvelustytöt ja viimeksi
pappi. Josefine ei tullut aina aamurukoukseen, iltarukouksenkin hän
laiminlöi, silloin kun sattui olemaan vieraita. Pappi aloitti ja
lopetti hartaushetken sopivalla rukouksella. Viime aikoina olivat
rukoukset olleet pitkiä ja hartaita, -- ja Josefine jäi niistä pois.
Nämä juhlalliset toimet kiusasivat häntä, yleiset vielä enemmän kuin
yksityiset. Viimemainitut tapahtuivat aina nukkumaan käydessä, kun
poika oli jo unessa, ja yhteinen hartaushetki päättynyt. Jos Josefine
sellaista edeltäkäsin aavisti, meni hän sänkyynsä, eikä pappi häntä
silloin aina seurannut. Mutta tänä iltana hän tuli. Josefine oli
kuullut sen jo hänen askeleistaan kansliassa ja hän kuuli nyt hänen
astuvan portaita ylös. Hän ei avannut ovea ja antoi suuren lampun
palaa. Mutta kun nyt Ole tarttui oveen, sanoi hän: "Sinä et saa tulla
sisälle." -- "Kyllä." - "Ei ennenkuin minä olen riisuutunut." --
"Minä odotan." -- Ole meni alas jälleen ja Josefine jatkoi verkalleen
riisuutumistaan.
Tämä huone oli yläpuolella pastorin kansliaa, ikkunat olivat
puutarhaan päin. Sen oikealla puolella vieraskamarin yläpuolella
oli Josefinen pukeutumishuone ja vasemmalla pukuhuone. Tämän
sein'vierelle nousivat portaat kanslian eteisestä. Nyt kuuli Josefine
toista kertaa miehensä askeleet portaissa, mutta silloin hän oli
jo sängyssä. Ovi oli keskellä seinää, vastapäätä ikkunoita, heidän
vuoteensa olivat oven oikealla puolen, Josefinen lähinnä. Poika
nukkui oven vasemmalla puolen, pukuhuoneen seinän vieressä.
Pappi ei enää kysynyt, saisiko tulla, vaan avasi oven. Josefine
lepäsi valkeassa yöpuvussaan, musta tukkansa oli tavanmukaisesti
solmittuna. Pää oli vasemman käden nojassa, aivankuin olisi hän
ponnahtamaisillaan istumaan.
Pappi istahti hänen sänkynsä laidalle, Josefine, siirtäytyi heti
hiukan syrjemmälle, ikäänkuin ei olisi sietänyt hänen lähestymistään.
Pappi oli synkkä. "Josefine, sinä et välitä minusta, se ei ole oikein
tehty, minä kaipaan lohdutusta ja neuvoja. Tuo entinen levottomuus
on vallannut minut, eikä selvitystä voida nyt pitemmälle lykätä." --
Hän katsoi surullisesti vaimoonsa, Josefine katsoi häneen, mutta ei
vastannut mitään. "Sinä tiedät, mikä minua vaivaa. Minä elän täällä
luonasi onnessa ja nautinnossa ja seurakunnassa minua kunnioitetaan.
Mutta tällaisessa elämässä ei jumalanmies kehity luonnollisella
tavalla. Äsken minut punnittiin ja löydettiin köykäiseksi." Hän
kätki kasvot käsiinsä ja istui kauan hiljaa, aivankuin rukoillen.
"Rakas, rakas Josefine!" -- nyt katsahti, hän ylös - "auta minua!
Minun täytyy muuttaa kaikki ympärilläni, minun täytyy elää ja toimia
toisella tavalla." -- "Millä tavalla?" -- "Niin, minä en ole pappi,
etkä sinä ole papin vaimo, meidän tahtomme turmeltuu!" -- "Kaikki
sinun yrityksesi alottaa toisenlaista elämää, Ole, alkavat aina
minusta ja minun talostani. Alota itsestäsi! Minä olen sellainen
kuin haluan, ole sinä sellainen kuin sinä haluat. Ja koti, niin, se
on ainoastaan sellainen kuin pitääkin olla perheellä, jolla on makua
ja varoja. Jos se ei sellaisenaan sinua miellytä, niin onhan sinulla
omat huoneesi, järjestä ne miten vain tahdot. Jos tahdot elintapaakin
muuttaa, niin sano vaan!" -- "Niin", vastasi pappi, "sinä voit
sen saada supistumaan yksistään huoneiden tai jonkun ruokalistan
muutokseen." -- "Tuollaisille yleisille valituksillesi minä en
anna vähintäkään arvoa." -- "Siksi, ettet ymmärrä niiden henkistä
perustusta." -- Josefine kalpeni. "Minä en tiedä muuta", vastasi hän
kylmästi, "kuin että minä en tahtonut olla niin aistillinen kuin
sinä, -- ja siitä se alkoi." -- "Tuota sinä annat minun kuulla joka
kerta. Mutta minä en häpeä sitä, että ensimäinen ristiriita syntyi
liian voimakkaan lihanhimon ja sinun vastustuksesi johdosta, se minut
juuri herätti. Minä en häpeä sitä. Sillä kun minä tahdoin, että me
uudistaisimme --" -- "Kielsinkö minä sen ehkä sinulta?" keskeytti
Josefine. "Niin, alkaakseni itsestäni kielsin sen, -- alota sinäkin
itsestäsi, Ole!" -- Pappi nousi seisomaan: "Sinä et käsitä minua,
sinä et käsitä Jumalan tahtoa meidän suhteemme. Minä pysyn siinä
mielipiteessä, että sinussa, Josefine on jotain epähengellistä,
sinä et ole koskaan heltynyt katumaan tai rukoilemaan, et koskaan
antautunut autuaallisesti ylistämään Jumalaa, sinun mielesi ei
halaja tuonne äärettömyyteen, vaan ainoastaan maailmaan. Sinulla on
kylliksi tahtoa olla kristitty, mutta sinä et tee mitään sen hyväksi.
-- -- Sinä et vastaa? Etkö siis tahdo sitä koettaa? Nyt, minun
kanssani? Josefine! Voi, miten minä kärsin -- sinunkin tähtesi."
Hän istuutui taas nöyrästi vaimonsa viereen. -- "Tarkoitatko, että
minun pitäisi seurata sinua zulujen maahan?" vastasi Josefine
kylmästi. -- "Minä tarkoitan, että me yhdessä tulisimme täydellisiksi
kaikessa hyvässä, rakas Josefine, sitten saa Jumala meitä johtaa."
-- "Lörpötyksiä minä en ymmärrä", vastasi Josefine, "sano suoraan,
mitä meidän olisi tehtävä?" -- "Meidän pitää uskossa Jeesukseen
elää vähäosaisten hyväksi ja heidän keskellänsä." -- "Kuule, Ole,
sitä minä osaan paremmin kuin sinä. Sinä et ole koskaan valvonut
öitä sairasvuoteen ääressä köyhissä kodeissa, mutta sen teen minä
useinkin. Ja minä olen perustanut 'keskinäisyyden'" (näin sanottiin
kaupungin parempiosaisten naisten yhdistystä, siinä oli jokaisella
jäsenellä omat köyhänsä, joille hän hankki työtä ja apua. Josefine
oli yhdistyksen johtaja ja jakoi toimet). -- "Niin", vastasi hänen
miehensä, "sinulla on hallinnollista kykyä -- kuten veljelläsikin.
Mutta se ei ole sitä, jota minä tarkoitan: elää itse isosti ja vain
joskus alentua käymään vähäosaisten luona, ei, minä tarkoitan, että
meidän on elettävä heidän keskellänsä ja omistettava koko elämämme
heidän hyväkseen." -- "Pitääkö meidän myydä talo? Muuttaako tuonne
kaupunkiin? Sano, mitä sinä oikein tahdot!" -- "Jos Jumala meidät
siihen pakoittaa, on sekin tehtävä! Mutta se on tehtävä uskossa,
Jeesuksen tähden, Josefine, muuten se ei merkitse mitään." --
Josefine ei vastannut sanaakaan.
"Mitä sanot sinä, Josefine? Etkö tahdo, että me alottaisimme oikeata
kristityn elämää?" Hän katsoi rukoilevasti vaimoonsa, hänen kätensä
haki vaimon kättä: "Josefine!" Tämä veti kätensä pois. "Ei, sinä
tiedät, etten minä käsitä, minkävuoksi minun olisi tehtävä oma
elämäni viheliäiseksi, se ei hyödyttäisi ketään ja minua se vain
vahingoittaisi." -- "Elä sano niin! Jospa koettaisimme? Elää uskossa
Jeesukseen, yksinomaan tehdäksemme hyvää toisille?" -- "Joutavia!
Niin, samantekevää, vaikka se sinua loukkaisikin, mutta se, mitä
minun olisi uskottava Jeesukseen auttaakseen köyhiä, on turhaa
puhetta. Niin, se ei hyödytä. Minä sanon, mitä ajattelen." -- "Jos
sinä _uskoisit_ Jeesukseen, niin ymmärtäisit myöskin perusteen."
- "En minä ole koskaan sanonut, etten usko Jeesukseen." -- "Oi,
Josefine, tuollainen ei ole mitään uskoa! Ethän sinä edes käsitä,
mitä usko onkaan! Tuohon sinun suureen puutteellisuuteesi olen minä
vikapää, minä sinun kanssasi elän vuodet läpeensä pääsemättä sen
pitemmälle!" Hän kumartui vaimonsa ylitse, hänen silmänsä olivat
kyyneleissä. "Miten ihanata meidän yhteinen elämämme olisikaan, jos
sinä tahtoisit taipua Jumalan edessä, -- sillä piileehän sinussa
suuria voimia, -- oi, miten sinua rakastan" -- hän tahtoi syleillä
hellästi vaimoaan. -- "Osjh!" sanoi Josefine ja ponnahti istumaan.
Pappi hypähti ylös kuin neulan pistämänä. Josefinen silmät
säkenöivät, -- sitten hän laskeusi taas pitkäkseen vuoteelle molemmat
kädet pään alla. Hänen rintansa kohoili kiivaasti, hänen mielensä oli
kuohuksissa. "En tiedä, uskallammeko Jumalan silmien edessä jatkaa
näillä ehdoilla", sanoi pappi. -- "Tee niinkuin tahdot."
Pappi kääntyi poispäin, sillä hän katsoi arvoaan alentavaksi vastata
mitään. Pikku poikanen äännähti unissaan ja vääntelihe aivankuin
häntä olisi häiritty. Tuft katseli häntä, pienokainen nukkui
käsivarsi pään alla ja suu puoleksi avoinna. Tuft tunnusteli hänen
otsaansa, sellainen oli ollut hänen isällään ja sellainen oli hänellä
itselläänkin, hiukset myöskin, vieläpä pienen käden rakenne, sormet
ja kynsien asemakin. Mutta kerran kai tulisi sekin päivä, jolloin
tämä poikakaan ei olisi enää hänen omansa, -- jos tällaista jatkuisi.
"Niin, Josefine, -- näin tämä ei saa jatkua. Jumala auttakoon meitä
molempia, mutta taistelua ei enää lopeteta."
Hänen sydämellisen hyvyytensä takaa oli hänen luonteensa mahtava
puoli astumaisillaan etualalle. Josefine tunsi sen ja hänenkin
sisässään kuohahti. Pappi asteli kansliassaan edestakaisin kauan
ja levähtämättä, hän ei tuntenut mielessään epäilystä. Josefine ei
voinut nukkua.
Kun Kristen Larssen oli saanut tietää tilansa toivottomuuden, tappoi
hän jo seuraavana päivänä itsensä. Tämä säikäytti ihmisiä hirveästi,
oltiin kuin kummituskauhun vallassa, tuskinpa uskallettiin kulkea
hänen asuntonsa ohitse. Levisipä huhu, että Kallem olisi muka
lainannut revolverinsa Larssenille sitä varten, mutta sen julistivat
perättömäksi Larssenin vaimo, Sören Pedersen ja Kallem itse.
Kristen Larssen oli päättänyt päivänsä ilmoittamatta siitä
edeltäkäsin kenellekään ja kiittämättä ketään. Vaimolleen hän oli
sanonut, että pikainen kuolema olisi parasta hänelle. Mutta ei siitä
heidänkään välillään oltu mitään päätetty eikä sovittu eikä Larssen
ollut hänellekään hyvästiä sanonut. Larssen oli lähettänyt vaimonsa
hakemaan Sören Pederseniä, sillä välin kömpinyt ylös ja hänelle
ominaisella perusteellisuudellaan tehnyt tekosensa.
Tavanmukainen hautaus kiellettiin, hautausmaan pohjanpuoleisessa
kiviaidan nurkkauksessa osoitettiin paikka, ja sinne kaivoi kolme
miestä hänelle haudan. Hautajaispäivänä oli ilma hyvin kolea, ja
olipa paljon sellaisia ihmisiä, jotka sitäkin sanoivat jumalan
lähettämäksi. Epätavalliseen aikaan, iltapäivällä näet, laskettiin
Kristen Larssen maan poveen ilman kellojen soittoa, ilman pappia,
ilman veisuuta. Läsnäolijoista oli Aune enimmän huomiota herättävä,
sillä hän oli humalassa ja keppelehti joka paikassa, -- niin vähissä
vaatteissa, että ihan värisytti katsellessakin tuota sinertynyttä
miestä. Sören Pedersen pyysi häntä monesti olemaan hiljaa, mutta
siitä ei ollut apua. Sörenin kiiltävästä naamasta ei näkynyt muuta
kuin nenä, silmät ja vähän poskia, alaosa oli suuren, moneen
kertaan kaulan ympäri kierretyn villahuivin ja yläosa silmille
painetun karvalakin peitossa, käsissä hänellä oli norlantilaiset
rukkaskintaat -- sellaiset, joita kalastajat käyttävät, ja jalassa
kallokkaat. Sören Pedersen oli lihonut, palttoo oli käynyt ahtaaksi,
noine laitoksineen hän näöltään muistutti hummeria. Aase, jolla
oli yllään lyhyt vaippa ja päässä karvalakki, pysyttelihe lesken
rinnalla. Tämä oli pitkä ja laiha nainen, jalassa kallokkaat ja
puettuna pitkäliepeiseen vaippaan, joka oli yhtä leveä ylhäältä
kuin alhaaltakin, päässä hänellä oli musta villahuivi, ja selvästi
huomasi, että hän koki peitellä kasvojaan. Aune kekkelehti kertomassa
jokaiselle, että hän oli ollut "viemässä lesken tavaroita asemalle".
Ja nyt hän oli "sulkenut talon, hik", ja näytteli "avainta
thaskustaan". Täältä aikoi leski mennä suoraa päätä asemalle ja
matkustaa erään parin peninkulman päässä asuvan sukulaisensa luo,
sieltä jatkaisi hän matkaa synnyinkyläänsä. Paitsi näitä neljää
oli läsnä kaksi haudankaivajaa, toinen seisoi lapioonsa nojaten,
takkisillaan ja rukkaset kädessä, seisoi siinä ja pureskeli koko
ajan tupakkamälliä, toinen tirkisteli ruskean partansa sisältä, oli
kumaraselkäinen ja näytti nyrpeältä.
Kiviaidan vierustalle oli tuiskunnut lunta ja pakkautunut siinä
kovaksi hangeksi. Karl Meek ja Ragni tulivat kävellen ja asettuivat
seisomaan hangelle. Kaikki odottivat Kallemia, joka oli viivästynyt,
mutta saapui nyt kiirettä pitäen paikalle. Hän nosti lakkiaan
leskelle ja muiden häntä tervehdittyä astui hän haudan ääreen. Hän
tahtoi kernaasti lausua muutaman sanan, mutta odotti, että sitä ennen
tapahtuisi jotain. Kun mitään ei kuulunut, lausui hän:
"Minä en tunne sen miehen entisyyttä, jonka me nyt hautaamme,
enkä tuntenut häntä itseäänkään. Olen kuullut, että hänellä
oli toisellaiset mielipiteet uskonasioista kuin niillä, joiden
keskuudessa hän eli ja hän on niiden vuoksi saanut kärsiä
rangaistuksen. Sekä hänen että vaimonsa elämän päämääränä oli
päästä vapaaseen Amerikaan." (Amerikaa mainitessa alkoi kuulua
nyyhkytyksiä.) "Hän yritteli opiskella englanninkieltä, se merkitsi
hänelle samaa kuin siipien hankkiminen.
"Mutta tämän lausuttuani ja lisättyäni vielä, että hän totisesti oli
lahjakkain mies, jonka täällä olen tavannut, niin olenpa lausunut
jotenkin kaikki, mitä hänestä tiedän.
"Senpävuoksi minä en voikaan häntä tuomita. Minuun teki hän usein
sellaisen vaikutuksen kuin olisi häntä paleltanut. Kylmyys hänen
ympärillään oli tunkeutunut hänen olemukseensakin.
"Niin on siis käynyt, että ainoastaan me viisi kuusi henkeä
olemme hänelle jäähyväisiä lausumassa. Mutta kaikki ne, joita
hänen kekseliäs toimintansa on hyödyttänyt, ja varsinkin kaikki
ne tuhannet, joiden elämää hänen keksintönsä ovat keventäneet
ja senkautta tuottaneet suurempaa iloa kuin muuten olisi ollut
mahdollista, -- kaikki ne ovat hänelle kiitollisuuden velassa ja
heidän kiitoksensa tahdon minä julkilausua."
Tuli hiljaisuus, kylmä lumi narahteli jonkun liikahtaessa,
mutta kukaan ei halunnut lähteä. Silloin hoiperoi Aune haudan
reunalle. "Niin, niin, kiitoksia paljon myöskin viulusta! Ja -- ja
syntien-anteeksiannosta, ja, ja voi hyvin", -- hän oli vähällä pudota
hautaan. Sören Pedersen tarttui harmistuneena hänen käsivarteensa,
kääntyi vaimonsa puoleen ja sanoi: "Kuules nyt, pikku Aase, sinä
luet niin kauniisti isämeidän, tee se nyt!" Ja Aase astuikin esille,
riisui kintaansa ja pani kätensä ristiin. Kaikki miehet paljastivat
päänsä ja loivat katseensa maahan ja Aase luki isämeidän-rukouksen.
Tämän jälkeen putosivat ensimäiset multamöhkäleet arkun kannelle,
kuului siltä kuin olisi se murskautunut niiden painosta.
Vaimo astui Kallemin luo. Nyt vasta sai hän nähdä lesken läheltä,
kyynelten murtamana, valvonnasta rasittuneena, melkein kaikki
voimansa ja viimeisen toivonsa kadottaneena. Mutta lujasti puristi
hän Kallemin kättä, katsoi häneen syvin ja ääretöntä tuskaa
kuvastavin silmin ja liikutustaan pidättäen nyökäytti hänelle
päätään, hän ei voinut puhua. Sydämellisempää kiitosta ei kukaan
ole osakseen saanut. Myöskin pudisti hän Ragnin kättä, josta
tämä säikähtyi kovin, sillä Ragni ei tiennyt sitä ansainneensa.
Leski läksi kiiruhtamaan toisten ohitse kaupunkia kohti, Sören
Pedersenin ja Aasen oli vaikea seurata. Mutta Ragni tarttui Kallemin
käsivarteen, hän olisi tahtonut heittäytyä miehensä kaulaan ja itkeä
ääneensä.
9.
Kristen Larssenin taio jäi autioksi. Ei kuulunut ostajia eikä
vuokraajia ja samoinkuin taloa kartettiin myöskin hänen ystäviään.
Jos Sören Pedersenin toimeentulo olisi riippunut enemmän kaupungista
kuin maaseudusta, olisi hänen käynyt huonosti. Ragni ei tietänyt
mitään siitä, että häntä näihin aikoihin pidettiin silmällä enemmän
kuin ennen ja että hänestä puhuttiin enemmän kuin tavallisesti,
eikä osannut olla lainkaan varuillaan. Yksistään jo se seikka, että
papin perhe kieltäytyi seurustelemasta hänen kanssaan, saattoi hänet
alttiiksi panetteluille. Ja hän tahtoi olla lisäämättä vettä myllyyn.
Kaikkea sitä vastaan, mitä nyt keksittiin, ei Ragni saattanut
puolustautua, sillä hän ei sellaista aavistanut. Jos hän ja Karl Meek
jäällä pitivät toisiaan kädestä tai jos Karl sai hänet hymyilemään
kiinnittäessään luistimia hänen jalkaansa, tai jos Ragni koetti
tyrkätä Karlea hankeen, heidän seisoessaan kumpikin jalaksellaan
Kallemin reen kannoilla, tai jos he laskivat yhdessä mäkeä tai
soittivat nelikätistä, kun joku sattui olemaan vieraisilla heidän
luonaan, -- niin aina oli joku huomannut silmäyksen, josta ei muka
voinut erehtyä, kuullut sanan, jolla muka oli salainen merkityksensä,
tai nähnyt heidän suovan toisilleen vapauksia, jotka olivat muka
mahdottomia muiden kuin niiden kesken, jotka olivat tottuneet vielä
suurempiinkin. Vuokralaisen kanssahan Ragni edelliselläkin kerralla,
ja nyt samoin, mitä Kallem voisi muuta odottaakaan? Siinä sai hän
oikeudenmukaisen rangaistuksensa.
Sören Kulen suku juorusi eniten. Se oli laajalti levinnyt suku
täällä sisämaassa, ja sillä oli vilkas mielikuvitus -- varsinkin
aistillisissa asioissa.
Olisipa vain kuultu, miten Lilli Bing lasketteli Ragni Kulen
aikoinaan "joka ilta" menneen Kallemin huoneesen, sinnehän pääsi
samasta eteisestä. "Mutta, hyvä ystävä, mitäpäs pahaa siinä oli, kun
he kerta pitivät toisistaan? Kukahan siinä nyt olisi voinut elää
yhdessä tuon ilettävän Sörenin kanssa?"
Ettei nykyisen rouva Kallemin tarvinnut mennä edes eteisenkään
taakse, oli itsestään selvää. Kerran sanoi Lilli Bing: "kun ei hän
koskaan saa lapsia, niin mitä pahaa siinä sitten on?"