sentapaiseen, -- tupakan savuun, punssilöyhkään, ruuan hajuun ja
näki edessään muutamia läskinaamaisia herroja. He eivät olleet
juhlapuvuissa, mutta tuolta tuli eräs, joka oli. Ja kun hän
vihdoinkin osui oikeille portaille, näki hän ohitsensa kulkevan
useita juhlapukuisia herroja, ne olivat tietysti menossa tupakoimaan
ja punssia juomaan. Kallem vihasi ja halveksi tupakkata, punssia ja
kapakkaelämää, mutta varsinkin herroja, jotka eivät jaksa tanssia
nauttimatta kiihoittavia aineita.
Tanssiaisiin ei ole kenenkään tultava myöhään. Kallem vilkaisi
kelloonsa, se oli jo yli yksitoista, eikä kymmenen, niinkuin hän
oli kuullut. Hän oli joko tullut kotiin liian myöhään tai oli hän
lukenut liian kauan. Muutamia lämpimänsä saaneita hiestyneitä nuoria
miehiä tuli juuri huuruisesta salista ulos -- sieltä näet pöllähti
joka kerta huurua, kun ovea avattiin, -- ne tervehtivät Kallemia
ja merkitsivät senkautta muistiinsa, että hän oli tullut. Kallem
meni vaistomaisesti eteenpäin ja vei palttoonsa naulaan. Eteisessä
oli paljon lämminneitä, hiestyneitä ihmisiä. Yksi näkyi rientävän
jonnekin siksi että toinenkin meni, heidän keskustelunsa oli
joutavanpäiväistä, silmänsä hehkuivat ja naurunsa kuulosti siltä kuin
olisi se lähtenyt tyhjästä tynnöristä. Tulipa sieltä naisiakin, kolme
neljä yhdessä joukossa, olivat kuin puhjenneita ruusuja, nauroivat
tyhjälle ja puhuivat tyhjänpäiväistä, -- valmiita vietäviksi soiton
ja tanssin kuhinaan. Soitto oli kurjaa, lamppuja verhosi tomuharso ja
kattokruunut himmottivat keltaisen punervina.
Liiaksi oli tänne väkeä kerääntynyt, suurella vaivalla saattoi
pujottautua kaikkien noiden kavaljeerien välitse, jotka siinä
seisoivat joutilaina oven edessä, aivankuin ahdettuina yhteen kasaan.
Siinä oli samalla hienoutta ja raakuutta, -- oikea norjalainen
sekoitus.
Tanssittiin paraikaa kotiljonkivalssia. Pitkä mies kun Kallem
oli, saattoi hän nyt pyyhittyään silmälasinsa nähdä, että hänen
sisarensa ei ollut tanssivien joukossa, tuskinpa koko salissa. Mutta
hän unhotti hänet, sillä tämä näky täällä oli joissakin suhteissa
hänelle uutta, hän nimittäin tunsi Norjasta vain rannikkoseudun
ja Kristianian. Norjalaisen sisämaan kaupungin tanssiaisilla on
ominainen leimansa. Naisia ja herroja, jotka saattaisivat esiintyä
vaikkapa hienoissa Parisin tanssiaisissa, liitelee välitse neitosten
ja nuorukaisten, joissa kuvastuu arkipäiväisyys ja jotka eivät ole
oppineet tanssitaitureiksi, mutta noudattavat kuitenkin hartaasti
tahtia aivankuin olisivat he vakavassa työssä. Miehiä takissa,
miehiä frakissa, naisia avokaulaisessa tanssipuvussa, naisia
yksinkertaisessa, mustassa surupuvussa, nuoria ja vanhoja, kaikki
huvittelemassa omalla tavallaan.
Vahingossa jouduttuaan ravintolan puolelle tai sen läheisyyteen ja
senkautta punssin löyhkään ja tupakan savuun, jota hän inhosi, tuli
hän huonolle tuulelle ja näki kaikki mustissa väreissä. Mutta täällä
tanssisalissa se katosi, kun hän sai nähdä niin paljon hilpeätä
omintakeisuutta. Tuossa valssasi muuan pari ohitse, herra frakissa
ja neiti tummassa soljilla varustetussa villapuvussa, pysytteleivät
lujasti toisissaan, eivätkä pysähtyneet, jatkoivat vain menoaan,
vakavina ja varotellen. Tuossa sujahti heidän ohitsensa pitkä,
vaaleaverinen merimiehen mekkoon puettu nuorukainen, varmaankin joku
nuori merimies, joka vietti jouluaikaansa kotipuolessaan. Hän vei yli
neljäkymmenvuotiasta naista, epäilemättä omaa äitiään, joka näytti
vielä vallan hyvin voivan olla mukana navakassa tuulessa. Tuolla
tanssi eräs tunnettu rautatienvirkamies pää pystyssä, mustatakkinen
miehenkoikelo, keikuttaen kummallisesti ruumistaan, astuessaan
oikealla jalalla heilahti hän oikealle ja astuessaan vasemmalla
heilahti hän vasemmalle, aina vaan mitä omantunnon-mukaisimmassa
tahdissa ja niin iloisena, niin viheltävän rautatie-iloisena.
Nainen, jota hän: tanssitti, hymyili kaiken aikaa, mutta ei
suinkaan ujoudesta, kaukana siitä, vaan hauskuuden tunnosta. Ja
he tanssivat lakkaamatta, pääsivät tuskin istumaan, kun jo taas
pyörähtelivät permannolla. Tuossa kiiti ohitse muuan kauppias,
hänen jälestään upseeri, kumpikin moitteettomasti pirteän, nuoren,
tuoreen tanssipukuisen neitosen kera, sitten seurasi hassunnäköinen
pitkätukkainen mies rotevan, mustapukuisen naisen kanssa. He
hyökkäsivät halki pitkän tanssisalin, edes ja takaisin, ihmiset
pelkäsivät ja pakenivat heidän tieltään aivankuin hurjien hevosten
edestä. Tuossa taas liukui ohitse kuin mikäkin torni, leveä, pyöreä,
korkea torni, sivullaan pieni hontelo nainen, joka nojasi häneen kuin
tikapuut ikään. Tornin yläosa ei liikkunut, pyöri vaan, jos hänen
päänsä päälle olisi pantu soppalautanen, ei siitä olisi niin pisaraa
läikähtänyt. Sitten tuli kaksi, jotka pitivät käsiään ylhäällä
kuin purjeita, kaksi kookasta ihmistä vallaten tilan, joka olisi
hyvin riittänyt kolmellekin tavalliselle parille. Mutta tanssitapa
näytti täällä olevan sellainen, että kaikilla oli oikeus vallata
niin paljon tilaa kuin jaksoivat ottaa, ja mennä sellaista vauhtia
kuin halusivat: jokaisella oli oikeus tanssia omalla tavallaan ja
tulla tänne sellaisessa puvussa kuin halusi. Täällä tanssi kukin
oman itsensä vuoksi, kukaan ei tanssin tähden, kaikki vain omaksi
hauskuudekseen.
Mutta kas, tuossa tuli kaksi, jotka osasivat tanssia! Ne tulivat
syrjähuoneesta, reipas, parraton ratsuväen luutnantti ja kookas,...
Josefine! Hän oli mustalla reunustetussa punaisessa silkissä, hänen
lujarakenteinen kaulansa, hänen paljaat, lämminväriset käsivartensa,
hänen viljava tukkansa ominaisessa sykerössään, hänen intohimoiset
silmänsä, sillä sitä ne olivat, ja tuo vartalo, niin, hän oli
totisesti tanssiaisten kuningatar. Ja entä hänen tanssinsa! Nytpä sen
saattoi huomata, miten voimakas ja luontaisen notkea hänen vartalonsa
oli. Ja nyt kuohuili kiihkoisa veri, tuo oli Josefinea, tuo! Veli
pyrki lähemmäksi, hän tuskin saattoi hengittää. Ja hänestä näytti
kuin katselisivat kaikki näitä kahta, jotka liitelivät ympäri väliin
oikealle, väliin vasemmalle, sitten pyörivät samalla paikalla, ja
taas hurjaa kyytiä ympäri salin. Ei yhtään uutta tanssijaa astunut
lattialle, kaikki katselivat, ja vähitellen taukosi moni niistäkin,
jotka olivat tanssimassa, hekin tahtoivat nähdä. Luutnantilla oli
se vika, ettei hän ollut naistaan pitempi, mutta hän oli vankka ja
uhkea mies ja vei naistaan kerrassaan komeasti. Tanssi oli näillä
kahdella perin terveellä ihmisellä intohimoa ja huumausta, siltä
se ainakin näytti. Ja se huumasi muitakin. Kallem ei voinut sitä
vastustaa, hän tahtoi tanssia, hänkin, ja tanssia Josefinen kanssa,
ja kernaimmin nyt heti. Kun he seuraavan kerran loistavasti pyörivät
hänen ohitsensa, katsoi hän sisareensa ja katsoi niin, että hän
tiesi sisaressaan heräävän halun katsoa sinne, missä hän seisoi. Ja
niin kävikin. Josefine pysähtyi aivankuin joku olisi ottanut häntä
vyötäisiltä ja pysäyttänyt hänet. "Tuhannet kiitokset!" sanoi hän
kavaljeerilleen. Heti paikalla oli Kallem hänen vierellään, mutta
samassa myöskin Josefinen ystävätär Lilli Bing. "Tule istumaan
viereeni!" sanoi tämä ja kääntyen heti Kallemiin: "Olipa hauska nähdä
teidätkin täällä." -- "Saan kiittää kutsumuksesta", vastasi Kallem
kumartaen molemmille. "Mutta minä olen saanut sellaisen halun tanssia
kanssasi, Josefine", hän veti hansikkaat käsiinsä, "sallitteko?"
-- hän kumarsi luutnantille, joka kohteliaasti kumarsi vastaan.
"Haluttaako _sinua_?" sanoi hän Josefinelle. Josefine oli hengästynyt
kiihkeästä tanssista, mutta hänen tummat silmänsä säteilivät.
"Kyllä", vastasi hän hiljaa. Lattia oli taas täynnä tanssijoita, he
seisoivat senvuoksi hetkisen ja odottivat. Mutta kun tungoksesta
ei tullut loppua, otti Kallem sisartaan vyötäisiltä alkaakseen.
"Ei se käy!" kuiskasi Josefine. -- "Kyllä käy!" sanoi Kallem ja
läksi viemään. He pyörivät tanssijoiden ohitse tuuppimatta ketään
ja pysähtymättä vaarankaan uhatessa. Niin, Kallem enemmän kantoi
sisartaan kuin ohjasi. Mutta kohta hän huomasi, kuinka tarpeetonta
se oli. Josefine seurasi mukana ja noudatti hänen käsivartensa
pienintäkin viittausta. He eivät olleet siksi paljon samankaltaisia,
että heidän tanssinsa olisi sulautunut kokonaisuudeksi, eivätkä niin
erilaisia, että se olisi näyttänyt epämiellyttävältä, he olivat nyt
mieltyneet toisiinsa ja nauttivat aselevosta ennen taistelua. He
katsahtivat toisiinsa, aina samalla aikaa, Kallem punoittavana ja
Josefine kalpeana.
Nyt loistivat lamput kirkkaina, soitto oli vilkasta, ihmiset iloisia
ja luonnollisia, tanssisali mainio. He eivät olleet tanssineet
toistensa kanssa sen jälkeen, kun Kallem oli ensimäinen mies
tanssiaisissa, ja Josefine epämiellyttävä tytönheilakka, jota hän
armosta vei pari kertaa salin ympäri. Mutta ryhdissä, tahdissa ja
tanssimistavassa olivat he kuin yksi ja sama, heidän tanssinsa
oli kevyttä, he olivat onnellisia. Pitäessään kiini toisistaan
he eivät voineet ajatella eri tavalla, heidän ajatuksensa olivat
kietoutuneet yhteen. He kuuluivat toisilleen luonnon lujien siteiden
kautta -- nyt, kun he olivat löytäneet oikean pohjan. Kaikki, mikä
heitä eroitti, häipyi pois aivankuin olisi se ollut jotain vierasta
ja tilapäistä. Ja kun heidän yhteiset kokemuksensa oikeastaan
kuuluivat lapsuuden aikaan ja toiseen maahan, siirtyivät he kumpikin
ajatuksissaan sinne. Päivän kuumasti paistaa hellittäessä merelle
ja rannikolle olivat he ratsastavinaan kummallisen isän vierellä,
kumpikin omalla pikku ponillaan, isä oli niin kaunis hevosen selässä.
Veli, joka oli pitempi, katseli sisaren leveätekoista päätä,
sellainen oli heidän isälläänkin ollut. Josefine ajatteli myöskin
isää katsellessaan veljensä teräviä kasvojen piirteitä, mutta
kuitenkin muistutti veli enemmän äitiä kuin hän. Josefine tunsi
hänessä äidin viisauden ja hyvyyden, joskin hänessä kuvastui myöskin
isän ankarat piirteet. Josefine olisi voinut luottavasti nojautua
häneen kuin äitiinsä, -- niin, aivankuin tuona erojaisiltana siellä
heidän vuonokaupungissaan. Eikä hän mitään koko maailmassa sen
enempää halunnut.
Nyt päättyi valssi.
Käsitysten kulkivat he sinne, jonne Lilli oli heille paikat varannut,
-- lämminneinä, kiitollisina. Siellä oli Lilli ratsuväkiluutnantin
seurassa, Lilli aivan hurmautuneena ja luutnantti tapansa mukaan
säädyllisenä ja kohteliaana.
Hetkisen kuluttua oli Kallemilla palttoo yllä. Hylkeennahkaiset
tohvelit jalassa ja kädet syvälle taskuihin painettuina hän riensi
taas ulos lumisateesen. Joko täytyi hänen saada olla sisarensa
kanssa kahden, tai oli hänen poistuttava. Tämä koski häneen kovasti.
Hänen kiintymyksensä sisareen oli syvällistä, ja sisaren kiintymys
häneen ehkä vieläkin voimakkaampaa. Niinä hetkinä, jolloin hän oli
saanut katsahtaa sisaren koko olemukseen, oli hän nähnyt, miten se
muokkaantui aivan omien vaistojensa mukaiseksi. Jokapäiväisissä
oloissa sitä sitoi jokin voima, kristinusko se tuskin oli, mutta mikä
sitten? Josefine teki vallan mitä tahtoi, mistään välittämättä, -- ja
kuitenkin hän oli enemmän sidottu kuin monet muut.
Lunta vaan satoi ja satoi. Valoisata sentään oli, vaikka kuuta ei
näkynytkään. Hän oli näkevinään sisarensa leijailevan edessään
ilmassa, avopäin ja paljain käsivarsin, silmät tulta säikkyvinä.
Kaukaa kuului soitto.
Mutta kun hän oli tullut valkoiseen makuukamariinsa, jonka kelpo
palvelustyttö oli pitänyt lämpimänä, lensivät hänen ajatuksensa
salokylän tanssiaisiin. Ragnia tanssitti muhkea metsänomistaja,
niin että tuskin hänen varpaansa lattiaan tapasivat, -- hän kieppui
ympäri salia pikku lasten kera, lenteli "teeren" tai jonkun
pääkaupunkilais-nuorukaisen kanssa; -- Kallem oli näkevinään hänet
onnesta säteilevänä jokaisen tanssin jälkeen ja kuulevinaan hänen
huudahtavan: "Oi, miten hauska minulla on, Edvard!" ja siihen hän
nukkui.
Ja seuraavana päivänä -- hän oli juuri syönyt päivällisensä yksin ja
noudattaen totuttua tapaansa mennyt suureen saliin, sillä silloin
Ragni tavallisesti kävi soittamaan, -- aukenikin ovi ja Ragni, -- hän
ei uskonut omia silmiään! -- niin, Ragni se oli tuo, jonka silmät
loistivat kaiken tuon turkispaljouden sisästä! Kallem antoi hänen
tulla luokseen pehmoisena, lumivalkeana ja hyväilevänä -- ja nosti
hänet käsivarrelleen ja kantoi hänet...
"Ei", sanoi Ragni, kun he hetken kuluttua istuivat rauhassa, "nyt
siellä alkoi jo käydä yksitoikkoiseksi ja minä kaipasin sieltä
pois." -- "Sinulla on vino nenä!" -- "Ja entäs sinä kun olet ollut
tanssiaisissa!" -- "Sinulla on vino nenä!" -- "Sitä tuskin huomaa.
Mutta tiedätkös, Karl ei olekaan niin kiltti? Nyt minä sanon sen
sinulle." -- "Karl?" -- "Niin, minua kohtaan kyllä! Minulle hän
on kovin kohtelias, et voi kuvitellakaan, miten hyvä hän on minua
kohtaan. Mutta sisaruksiaan hän kohtelee aivan toisin, hän on
kiivas, hyvin kiivas, oikkuileva ja itsevaltainen." -- "No sen minä
kyllä uskon." -- "Tiedätkös mitä, senkin vuoksi minä halusin nyt
tulla: me tahdomme olla kahden, eikö niin? Muuten hän on aina meidän
kintereillämme." -- "Mutta herrannimessä, oletko sinä häneenkin jo
kyllästynyt?" -- "Sitä minä en lainkaan ole sanonut. Mutta se, että
hän on aina meidän läheisyydessämme, se käy --" "-- ikäväksi?" --
"Vaikkapa niinkin, ikäväksi kyllä, se on totta. Niin, minä olen paha.
Kuules, minä tahdon pyytää suita vielä yhtä, mutta ole nyt kiltti
eläkä sano minua kaunosieluksi!" -- "Mitä sitten?" -- "Älä anna
Kristen Larssenille tietoa, että minä olen tullut. Kuule, ethän tee
sitä! Olkaamme kerrankin oikein rauhassa." -- "Mutta nyt on tullut
muutamia lapsia, jotka --" "Ei, ei! Ei lapsiakaan! Voi eihän!" -- Ja
hän purskahti itkuun.
"Rakas, pikku Ragniseni --!" -- "Niin, -- niin, se on niin itsekästä,
mutta minusta tuntuu kuin en jaksaisi, se ei sovi minulle." --
Hetkisen kuluttua kajahteli flyygelistä rikkaina sävelsointuina
riemuhymni Ragnin kotiintulon johdosta; kauneuden henget leijailivat
talossa. Ne liihoittelivat ylhäällä laipion rajassa, laskeutuivat
ikkunoihin, kulkivat ovien kautta, ylös makuuhuoneeseen, kyökkiin,
virkahuoneeseen ja lauloivat, lauloivat, lauloivat, niin että
keuhkotautibasillit, joita tohtori tutki, karkelotahdissa kieppuivat
vasten surmaajaansa; -- laulu aukaisi kyökin oven, niin että kaikki
pestävinä olevat astiat joutuivat tanssimaan, kahvipannu kiehui
yli ja tuolla ylhäällä vinnillä uusi samettikoristeilla varustettu
leninki, jonka Sigrid oli rouvalta saanut jouluna, ja nyöreillä ja
tupsuilla koristettu päällysvaippakin vaipuivat tanssiajatuksiin.
8.
Seuraavana päivänä Kallem tuli Sissel Aunen, tuon pesijättären luota.
Hän oli purkanut vihaansa miehelle, joka ylenpalttisessa ilossaan oli
laittanut viulunsa kielet kuntoon, soitteli nyt kapakoissa ja joi
itsensä humalaan. Kallem halusi koettaa hänen suhteensa samaa keinoa
kuin Sören Pederseninkin ja meni sentähden Sörenin luokse päästäkseen
hänen avullaan käsiksi tuohon tunteelliseen Auneen. Mutta hän
tapasikin ainoastaan Aasen yksinään puodissa auttamassa yhtä Sisselin
lapsista satulaan istumaan, niitä oli neljä kappaletta puodissa,
viides nukkui sisähuoneessa. Sören Pedersen ei ollut kotona, hän oli
Kristen Larssenin luona, joka oli tullut sairaaksi. Kristen Larssen?
-- Niin, hän oli ollut kovissa tuskissa ja oli jo sylkenyt vertakin,
mutta hän ei halunnut puhua siitä tohtorille. Kallem aikoi heti
lähteä sinne, mutta tahtoi ensin täällä vähän rahallisesti avustaa
lasten ylläpitoa. Tarjousta ei kuitenkaan otettu vastaan. Tänään oli
Aase saanut myydyksi kahdet silat ja yhden vieterisängyn. Nyt oli
heillä työssä lisänä eräs Aasen serkuista, nainen, jonka nimi oli
myöskin Aase; eroittaakseen heidät toisistaan Sören kutsui serkkua
Aasen Aaseksi.
Kallem tapasi Kristen Larssenin vuoteen omana, karvaisissa käsissään
hänellä oli joku työ ja Sören Pedersen luki hänelle ääneen. Ikkunan
ja pöydän välisessä nurkassa, aivan perimmässä sopessa kyyrötti vaimo
ja neuloi sukkaa, huivi silmillä niin että kasvot olivat varjossa.
Huoneessa oli tavattoman huono ilma. Nähdessään sairaan Kallem
vallan säikähtyi, hän oli raihnaampi, harmaampi ja laihempi kuin
tavallisesti. "Oletteko syönyt rasvaista jouluna?" -- "Hm, meillä
oli sylttyä." -- "Oletteko ennen tuntenut samallaisia kipuja?" --
"Kyllä, välistä." -- "Ei, ei niin kovia kuin nyt", sanoi sukanneuloja
nurkasta -- "Onko teillä nyt tuskia?" -- "Ei tällä hetkellä! Mutta
tuontuostakin." --"Sydänalassako ja vatsassa?" -- "Niin." -- "Ja
tuskat uusiintuvat usein?" -- "Aivan niin." -- "Se on kasvanut
nopeasti", sanoi vaimo penkiltään. Kallemin mieliala kiihoittui.
Miksi hän ei ennen ollut ruvennut tutkimaan Larssenin terveydentilaa?
Vaimon katse seurasi häntä, hänen puikkonsa liikkuivat hitaammin,
hän ikäänkuin jähmettyi. Tohtori koetti näyttää levolliselta, mutta
vaimo ei antanut pettää itseään. Myöskin Kristen Larssenin kylmät
silmät tarkastelivat tutkivasti tohtoria. Kallem käski avata pellit
ja antaa niiden olla auki yöt ja päivät. Sören Pedersen nousi
avaamaan ne kiiruusti. Sekä Kristen Larssen että vaimo katsoivat
häneen paheksuen, eiväthän polttopuut olleet tohtorin. Voittaakseen
aikaa ja rauhoittuakseen Kallem otti ylös kirjat, jotka olivat
siinä lattialla. Ne olivat hänen omia englantilaisia kirjojansa
ja muuan konetaito-oppi, sitten hän rupesi tuijottamaan sairaan
käsissä olevaan työhön. "Mikä se on?" Sören Pedersen selitti, että
se oli parannus Kristen Larssenin tekemään kutomakoneesen. Tämän
selityksen aikana Larssen liikutteli sormillaan pyöriä ja puikkoja
niin kätevästi ja hiljaisesti hyväillen, että helposti huomasi, miten
rakas tuo keksintö hänelle oli.
Kaikkialla huoneessa, työpenkillä, lattialla, pöydällä oli
paljon korjattavaa tavaraa, -- kelloja, pyssyjä, ompelukoneita,
kahvimyllyjä, lukkoja, särkyneitä työkaluja. Kallemin revolveri
oli otettu ulos kotelosta ja hänelle sanottiin, että se oli ainoa,
minkä Kristen Larssen oli joulun tienoissa saanut laitetuksi
kuntoon. Sörenin puhellessa tästä oli Kallemilla tilaisuus miettiä,
mitä tässä olisi tehtävä. Nyt hän oli siitä selvillä. Hän puheli
ruokajärjestyksestä ja kipua huojentavista lääkkeistä sekä pyysi
Sören Pederseniä mukaansa hakemaan viimemainittuja.
Heti kadulle päästyään Kallem lausui, että Larssen oli mennyttä
miestä ja että hänellä oli epäilemättä pitkälle kehittynyt syöpä
vatsassa.
Itsetyytyväinen sukkeluus hiipi esille Sören Pedersenin naamasta
kaikenlaisia takateitä myöten, kasvonsa olivat tyhjät, ovet ja
ikkunat niissä selkosellään.
"Kohta voin sen varmuudella sanoa, ja silloin on teidän, joka
tunnette hänet paremmin kuin minä, ilmoitettava se hänelle!" Kallem
unhoitti kokonaan puhua Aunesta.
Muutaman päivän kuluttua tiesi koko pikkukaupunki, että tuhattaituri
Kristen Larssen lepäsi kuoleman omana syöpä-taudissa, olipa siitä
uutinen sanomalehdessäkin. Siinä nimitettiin häntä "paikkakunnallamme
hyvin tunnetuksi konesepäksi ja keksijäksi". Jokaisessa talossa,
johon Kallem vain pistäysi, kyseltiin sairaasta, ja jokainen
tuttava, jonka hän kadulla tapasi, tiedusteli häneltä Kristen
Larssenin vointia. Kun Pedersen oli ilmaissut sairaalle hänen tilansa
toivottomuuden ja Kallem ensi kertaa tämän jälkeen tuli Larssenin
luo, ei siitä mainittu sanaakaan. Larssen lepäsi vuoteellaan
käsitellen yhäti keksintöään, jotenkin heikkona tavattoman ankaran
tuskakohtauksen perästä. Parta oli saanut kasvaa, koko näky teki
muuten vastenmielisen vaikutuksen. Vaimo kutoi nytkin, mutta oli
siirtynyt hiukan lähemmäksi vuodetta. Englantilaiset kirjat oli pantu
toiseen paikkaan ja tämä olikin ainoa ulkonainen merkki siitä, että
tulevaisuuden tuumista oli luovuttu.
Kallem meni sieltä Sören Pedersenin luo ja sai tältä kuulla, että
sairaalan entinen portinvartija oli käynyt Larssenia käännyttämässä,
hän ei muka saisi missään nimessä joutua suoraan helvettiin. Larssen
ei ollut vastannut mitään, pyytänyt vain, ettei häntä häirittäisi,
hänellä oli käsillä työ, joka oli juuri valmistumaisillaan. Sitten
tuli pappi sinne. Tämä rupesi puhumaan asiastaan kauniimmin ja
varovaisemmin, mutta kentiespä senvuoksi juuri Larssen sillä kertaa
kadottikin kärsivällisyytensä, hänen kiehuva sappensa purkausi
kiivaiksi sanoiksi ja vaimo huivi silmillään ja sukankudin käsissään
asettui merkitsevästi oven luo. Pappi ymmärsi ja lähti sävyisästi
ulos. Muurari Andersen-jutun jälestä pappi ei ollut enää sama mies
kuin ennen. Se suututti sentään jonkun verran seurakuntalaisia.
Nuorten miesten yhdistyksen kokouksesta tuli lauluseura Kristen
Larssenin asunnon edustalle ja viritti hiljaisella äänellä virren.
Sinne kerääntyi muitakin ihmisiä, mutta kaikessa hiljaisuudessa. Tämä
tapahtui juuri, kun sairaalla sattui olemaan ankara tuskakohtaus,
hän sanoi tuntuvan siltä kuin olisi tuhat nuppineulaa häntä alinomaa
pistellyt, -- ja näiden kärsimysten aikana laulu häntä vaivasi, niin
että Kallemin täytyi sekaantua asiaan ja kieltää kaikki semmoiset.
Kaksi maallikkosaarnaajaa, entinen portinvartija ja eräs toinen
kävi sairashuoneella tohtorille selittämässä, että tämä kaikki
oli tapahtunut hyvässä tarkoituksessa ja että ei käynyt laatuun
kuolevalta kokonaan jumalansanan kuulemista riistää. Kallem kiivastui
ja vastasi heille kovia sanoja.
Kun hän eräänä iltana tavalliseen aikaan oli Kristen Larssenin
luona, oli hän varmasti näkevinään ihmiskasvoja ikkunassa. Sairas
kysyi juuri tohtorilta kuinka kauan hän eläisi ja lisääntyisivätkö
tuskat aina vaan ankarammiksi, -- niin ettei Kallem välittänyt sen
enempää ulkona olijoista, pyysi vain ripustamaan jotakin ikkunan
eteen. Hän mietti, voisiko hän lausua Larssenille sulan totuuden, ja
tuli siihen johtopäätökseen, että se kävisi päinsä. Hän kertoi siis,
että se voisi kestää vielä noin kolme neljä kuukautta ja että tuskat
tulisivat uusiintumaan yhä useammin, -- joskaan ei joka päivä yhtä
usein eikä yhtä ankaroina. Vaimo kuunteli.
Ketään ei ollut ikkunan ulkopuolella, kun Kallem tuli ulos, mutta
hiukan kauempana asteli kadulla eräs nainen, -- verkalleen, aivankuin
odottaisi hän jotakin. Huomattuaan hänet nainen kääntyi tulemaan
häntä vastaan. Se oli hänen sisarensa. "Sinäkö se katsoit Kristen
Larssenin ikkunasta?" -- "Minä?", vastasi Josefine, -- ja Kallem
näki hänen punastuvan, "minulla ei ole tapana kurkistella ihmisten
ikkunoista." -- "Anteeksi, mutta minä näin varmasti, että joku sieltä
katsoi." -- "Niin, kyllä minä näin."!
-- "Tunsitko sinä heitä?" -- "Tunsin kyllä. Mutta minä olen tullut
puhuakseni sinun kanssasi, Edvard. Minä tiesin, milloin sinun oli
tapana käydä täällä." "Mitä sinä minusta tahdot?" -- nyt vasta hän
huomasi, että sisarensa oli kiihoittunut.
"Onko totta, että sinä olet sanonut ottavasi vastuun niskoillesi
siitä, että Larssen joutuu helvettiin?" -- "Enhän minä edes helvettiä
uskokaan."