vinoon kohti polviniveltä, sekä, paha kyllä, suuri verisuoni
puristunut luupalasten väliin, niin että oli tapahtunut veren
seisaus, se ulottui muutamia tuumia ylös reiteen.
Luonnollisesti sahattiin jalka poikki, se oli tehty neljännestunnissa.
Kaikkien, joilla mahdollisesti oli jotain tekemistä hänen
kanssaan, piti varoa, ettei hän saisi siitä mitään tietää. Hän ei
saanut joutua mielenliikutukseen, jotta hän ei nousisi istumaan,
tarttuisi jalkaansa tai muuttaisi asentoaan, sillä jos pisarakaan
seisahtuneesta verestä pääsisi tipahtamaan, olisi kaikki lopussa.
Jalka lastoitettiin lanteesta saakka, jalan tynkä käärittiin
karbooliharsolla ja vahakankaalla ja sidottiin hyvin.
Sitten herätettiin hänet vuoteellaan ja varoitettiin olemaan hiljaa.
Hän sai viiniä, mutta vain lusikalla, jottei hän millään tavoin
tulisi liikahtaneeksi, myöskin annettiin hänelle lihalientä ja
munanruskuaista ja kohta sen jälkeen hän nukkui.
Heti muutettuaan toiset vaatteet ylleen meni Kallem hoitajattarien
huoneesen, jossa Andersenin vaimo odotti, kertoi hänelle, mitä
oli tapahtunut ja kuinka vaarallista oli, jos Andersen joutuisi
mielenliikutukseen. Kallemia ihan miellyttivät nuo leveät, viisaat
kasvot kotkannenineen. "Jos käy hullusti", hän sanoi, "niin on teillä
monta ystävää". -- "Jumala elää", kuiskasi vaimo.
Kello kolmen ja neljän välillä heräsi Andersen, sai taas lusikalla
viiniä, lihalientä, munanruskuaista ja maitoa, hän vakuutti voivansa
hyvin paitsi että pohkeesen koski, väliin oli hän tuntevinaan kipuja
kantapäässään. Iltapuolella hän oli virkeämpi ja tahtoi pappia taas
luokseen. Juuri kun vaimo aikoi lähteä hakemaan, tuli hän itsestänsä.
Kallem oli vaatinut häntä puhumaan niin kuin jalka olisi vielä
paikoillaan.
Huomattiin kohta, että Andersen levätessään ajatteli vain sitä. "Nyt
luulen voivani sanoa, että jumala on kuullut rukoukseni", hän sanoi,
"senvuoksi on jumalaa kiitettävä arvokkaalla tavalla".
Tämä liikutti pappia ja hän lähettikin sydämellisen kiitoksen
siitä, että jalka oli tullut sairaalle pantiksi jumalan armosta ja
yhdistänyt hänet vielä lujemmilla siteillä vapahtajaansa. Andersen
näkyi miettivän tätä, hetken kuluttua hän virkkoi: "Rukoilkaa, ettei
hän ottaisi jalkaa myöhemminkään." Kuinka hän nyt sitä ajatteli?
-- "Siksi, että siihen niin koski." -- "Mutta juurihan hän uskoi,
että rukouksensa oli kuultu?" -- "Niin, mutta auttaa paremmin, jos
rukoilee lakkaamatta." Pappi kieltäytyi, mutta heti tuli tuo vakaa
mies levottomaksi ja silloin kuiskasi vaimo papille, että Andersenin
tahtoa olisi noudatettava. Pappi teki sen. Mutta enemmän vaimon
vastuulla kuin omallaan. Kallem oli juuri tullut kotiinsa, kun
pappikin tuli sinne hyvin kalpeana ja kertoi, mitä oli tapahtunut.
"Tätä minä en tee enää toista kertaa", hän sanoi.
"Voin vakuuttaa sinulle, että olet tehnyt hyvän työn." Pappi seisoi
palttoo yllä ja lakki päässä, käsi oven rivassa. Kallemin sanat ja
ääni loukkasivat häntä. "Ainoastaan totuudessa me voimme lähestyä
totuuden jumalaa. Hyvästi!" Tohtori meni hänen perästään: "Sinä uskot
siis että, jos nyt sanot Andersenille jalan olevan poikki sahatun,
jumala voi hänet pelastaa!"
"Niin", vastasi pappi vihoissaan, taaksensa katsomatta.
Nyt ei Kallem uskaltanut matkustaa. Hän kirjoitti pitkän kirjeen
Ragnille ja lupasi tulla niin pian kuin voisi.
Seuraavana aamuna oli kaikki hyvässä kunnossa, mutta Kallem määräsi
sairaan olemaan hiljaa eikä hän saisi puhua niin paljon. Iltapäivällä
pyysi Andersen herran-ehtoollista, mutta hoitajatar vastasi, ettei
hän kestäisi mielenliikutusta. "Minä tahdon uudistaa liittoni jumalan
kanssa", vastasi Andersen.
Tätä pyyntöä he eivät uskaltaneet hylätä, mutta eivät uskaltaneet
täyttää sitä kysymättä lupaa tohtorilta ja hänet oli aamupäivällä
haettu eräälle synnytykselle. Hoitajatar neuvotteli silloin
portinvartijan kanssa, joka jo kauan oli ollut kaikkivaltias
sairashuoneella. Hänelle toisti Andersen pyyntönsä yhtä jyrkästi ja
portinvartija ei luullut sitä voitavan kiertää, hän lupasi ottaa sen
vastuulleen. Jonkun ajan kuluttua lämmitti hän asunnossaan papin
kanssa viiniä, ilta oli muuttunut aika kylmäksi. Sitten he kumpikin
menivät ylös sairaalaan. Andersen ilostui kuullessaan, kuka sieltä
tuli, "tiesinhän minä sen", hän sanoi.
Pappi kysyi, oliko hänellä jotain erikoista asiaa.
"Oli kyllä."
Toiset poistuivat huoneesta. Silloin lausui Andersen, että hän
nuorena oli vahingoittanut erästä poikaa samalla jalalla, joka nyt
oli kipeänä. Ei suinkaan häntä nyt siitä syystä rangaista? -- "Ei."
Mutta hän oli ruvennut sitä ajattelemaan ja haluamaan ehtoollista.
-- Eikö siis ollut mitään muuta sitä estämässä? -- Ei. -- Pappi
pyysi häntä kokoamaan ajatuksiaan, he rukoilisivat nyt yhdessä.
Andersen vaikeni ja he rukoilivat. Rukouksen jälkeen ilmoitti pappi
hänelle synninpäästön ja sanoi nyt antavansa leivän ja viinin. --
"Odottakaahan vähän! -- Olen saanut syntini anteeksi ja nyt on
tauluni kirkas. Nyt me kirjoitamme siihen minun jalkani, jotta se
luettaisiin taivaassa. Minä tunnen itseni niin iloiseksi, niin, minä
olen niin äärettömän iloinen!"
"Koko ihminen on mukana liitossa, rakas Andersen." -- "Niin, mutta
tällä kertaa jumala lupaa minun vaimolleni ja lapsilleni, että
jalkani tulee terveeksi. Tulkaa nyt!" -- Hän ojensi paleltuneet
kätensä.
Pappi oli kuin tulisilla hiilillä. "Tätä minä en voi", hän kuiskasi
-- aivan tietämättään.
Andersenin huulet vavahtelivat, hänen kääreiset kätensä hapuilivat,
hän vei ne silmilleen, mutta tapasi niissäkin kääreen. "Me emme voi
tunkeutua jumalan sallimukseen", sanoi pappi, "ajatelkaas, jos meidän
tahtomme olisikin mahdotonta".
Oliko jotain papin äänensävyssä, vai oliko se pelkkä vastustelu, joka
pani Andersenin epäilemään?
Mitään vastaamatta repi hän kääreet silmiltään, nousi äkkiä istumaan,
viskasi peiton syrjään ja putosi takaisin tyynyille, tarttui
rintaansa ja huusi olevansa tukehtumaisillaan, hengittäen kiivaasti.
Keuhkoissa oli syntynyt veren seisaus.
Pappi oli lähättänyt kapineet käsistään, juoksi ovelle, jonka
ulkopuolella portinvartija ja toiset seisoivat, nämä juoksivat
hakemaan tohtoreita Arentzia ja Kentiä, mutta ennenkuin kumpikaan
heistä ehti saapua, oli Kallem palannut. Silloin oli pappi jo mennyt.
Andersen kuoli sitten yöllä.
6.
Portinvartija sai ensiksi kärsiä tapahtuman johdosta. Hänen täytyi
muuttaa samana päivänä.
Sitten lähti Kallem Andersenin lesken luo: "Te olette kelpo ihminen.
Jos tahdotte, saatte ruveta portinvartijaksi ja taloudenhoitajaksi
sairashuoneella. Ottakaa toimi vastaan ja ruvetkaa jo huomenna
panemaan kokoon tavaroitanne ja muuttamaan lastenne kanssa, niin
ajattelette vähemmän suruanne. -- Onko teillä kunnon palvelustyttö?"
-- "On." Ottakaa hänet mukaan! Enempää ei tarvita. Kaikki muu on
valmista ja hoitajattaret auttavat teitä.
Ylihoitajatar sai ankarat nuhteet, mutta siihen se jäi. Erehdyksensä
hän sai palkita auttamalla Andersenin eukkoa parhaimpansa mukaan.
Pappia ei Kallem mennyt tapaamaan, eikä pappikaan hänen luokseen
tullut. Toisilta hän sai kuulla, että pappi oli sairastunut, mikä
olikin luonnollista. Pari päivää sen jälkeen tapasi Kallem Josefinen
kadulla, mutta sisar ei ollut häntä näkevinäänkään.
Tämän tapauksen vaikutusta ei ole helppo kuvata. Koko kaupunki
joutui kuohuksiin. Eikö usko ollut sentään kummallista, kun usko
valheesenkin saattaisi pelastaa miehen varmasta kuolemasta?
Portinvartija suuren perheensä kera joutui tietysti papin ja hänen
vaimonsa niskoille. Josefinen täytyi antaa rahoja kirjakauppaa
varten, -- ja vieläpä enemmän kuin olisi haluttanutkaan.
Siitä miehestä tuli Kallemin luja ja todellinen verivihollinen. --
Heti tämän jälkeen matkusti Kallem salokylään. Hän ei ollut
ilmoittanut tulostaan mitään, hän ajoi eräänä kuutamoiltana asemalta
ja saapui kartanolle juuri pihamaan ja tiensuun ollessa täynnä rekiä,
mitkä tyhjinä, mitkä taas väkeä täynnä, vanhat ja nuoret olivat
lähdössä rekiretkelle, he läksivät täältä ja aikoivat palata tänne
takaisin tanssimaan.
Ei kukaan kiinnittänyt huomiota tuohon asemalta tulijaan: luultiin
hänenkin kuuluvan seurueeseen. Vasta hänen seisoessaan eteisessä,
jossa talon väki ja vieraat juuri pukivat päälleen, huomasivat
muutamat, että hän oli vieras, mutta eivät siitä sen enempää
välittäneet. Ragni oli juuri saanut turkin yllensä, kun tunsi jonkun
syleilevän itseään takaapäin, hän huudahti ja katsahti taakseen. Voi,
mikä ilo siitä nousi! Entäs Karl, joka seisoi nurkassa, puuhaten
suurten saappaittensa kanssa, sanaakaan sanomatta otti ne jalastaan,
heitti turkin yltään, viskasi koipensa ilmaan ja kiiti käsillään
tervehtimään Kallemia, -- nyt hän oli tuon taidon jo oppinut! Isä
seisoi siinä tuuheine hiuksineen ja synkkine kasvoineen, hän esitteli
Kallemin vaimolleen, joka oli kalpea ja kohtelias, puhui heikolla
äänellään seutukunnan murretta -- siinä kaikki, minkä Kallem huomasi.
Nyt hän ei ehtinyt muuta kuin kiiruhtaa mukaan.
Hevosten hirnuntaa, huutoa, naisten kirkaisuja ja nauruja kajahteli
ennenkuin koko jono oli lähtövalmiina ja ensimäinen reki, jossa oli
nainen ja turkkiin puettu mies takana, lähti kiitämään. -- Sitten
seurasi reki reen perästä, leveitä ja kapeita resloja, joiden
edessä oli yksi tai parikin hevosta. Koko jono näytti pitkältä,
mustanharmaalta, solmuiselta nuoralta, joka lumisten seutujen kautta
kuutamossa kiemurteli metsään, jossa kohta puiden välillä kajahteli
kulkusten helinä, koirien haukunta, nauru ja puhelu. Joku heläytti
lauluksi, toiset yhtyivät siihen, mutta oli mahdotonta pysyä tahdissa
ja se raukesi. Kallem istui vaimoineen tilavassa reessä, Ragni oli
niin tavattoman suloinen noissa turkiksissaan, että Kallemin täytyi
monta kertaa pyytää saada suudella häntä, -- mikä oli hyvin tukala
tehtävä. Voi, kuinka paljon Ragni oli kokenut! Kuunnellessaan häntä
Kallem tajusi, että Ragni vasta nyt eli nuoruuden elämää. Hän ei
ollut koskaan aavistanut, että Ragnissa piili niin paljon ilon
tarvetta. Samaa johtui hän ajattelemaan myöhemminkin iltasella, kun
he tanssivat, leikkivät, rupattelivat ja aterioivat, -- Ragni iloitsi
nyt monen vuoden edestä. Joko sitten joku jäykkä maanviljelijä oli
kiertänyt kätensä hänen hoikan vartalonsa ympärille ja vei häntä
niin, että tuskin varpaan nenät lattiaan tapasivat, tai oli hän
tavannut jonkun lapsista ja valssasi hänen kanssaan, tai Karl tai
joku muu koululainen tai ylioppilas häntä pyöritteli, -- alati
säteilivät hänen kasvonsa, aina oli hän yhtä riemuitsevana ja villinä
ilosta. Tanssittiin ja leikittiin talon suuressa tuvassa, mutta
kuhina virtasi sieltä muihinkin huoneisiin, jopa talon toisessa
päässä olevaan kyökkiinkin, sen ovi oli avoinna. Jotkut vanhemmat
herrat yrittivät kortinlyöntiä eräässä nurkassa, mutta se ei sujunut,
sillä heitäkin pyydettiin vähänväliä tanssiin. Iloon ottivat osaa
sekä vanhat että nuoret.
Kello yhdentoista aikaan seuraavana päivänä Ragni vielä nukkui, ja
kun hän keskipäivällä tuli ulos huoneestaan hiukan väsyneenä, vähän
päästään sekavana ja kovasti kummastuksissaan siitä, ettei ollut
kuullut Kallemin ylösnousua, saikin hän kuulla, että Kallem olikin
jo matkustanut! Sähkösanoma tohtori Kentiltä, joka taas oli tullut
huonommaksi, teki hänelle mahdottomaksi jäädä kauemmaksi aikaa.
Aamiaista syödessään hän oli kirjoittanut muutaman rivin Ragnille ja
ne lohduttivat Ragnia hiukan. Kallem näet kirjoitti, ettei hän ollut
voinut herättää häntä niin rasittavan yön jälkeen, vielä vähemmin
ottaa häntä mukaansa, mutta koskaan hän ei ollut tuntenut niin
rajatonta riemua kuin eilen illalla nähdessään Ragnin niin iloisena.
Heti kotiin tultuaan Kallem löysi kutsumuksen erääsen "yhdistyksen
iltamaan". Ja sinne tahtoi hän mennä. Kutsu oli hänen sisarensa
kirjoittama (hän kuului johtokuntaan) ja se oli osoitettu "tohtori
Kallemille rouvineen". Kas vaan!
Sähköttäisiköhän hän tästä Ragnille? Hän päätti antaa Ragnin olla
siellä, missä hän oli, siellä hän viihtyi niin mainiosti.
Sillävälin sotkeutui hän sangen vakavaan juttuun. Ensi työkseen hänen
oli samana iltana lähdettävä sairasmatkalle kaupunkiin, erään köyhän
pesijättären, Sissel Aunen luokse, jolla oli paljon lapsia, hän oli
saanut keuhkotulehduksen. Etupäässä hänen tähtensä oli tohtori Kent
lähettänyt sähkösanoman Kallemille. Seitsemäs vuorokausi oli kulunut
ilman ratkaisua, ja kun tämä yö. oli kulunut puoleen, oli yhdeksäskin
vuorokausi ohitse. Eläisikö vaimo sen yli? Tulehdusta oli keuhkojen
sekä ylä- että alapäässä, sydän tykytti epätasaisesti, valtimo löi
heikosti ja muitakin huonoja merkkejä oli olemassa, -- koettaisikohan
hän atropiinillä keventää sydämen toimintaa? Sitä keinoa ei oltu
käytetty tällaisissa tapauksissa, mutta se oli kuitenkin järkevä
ajatus. Tämä kysymys seurasi häntä, menipä hän minne tahansa, tekipä
mitä hyvänsä. Sairaan viisi lasta olivat Sören Pedersenin ja hänen
vaimonsa Aasen luona. Tällaisissa tapauksissa nämä kaksi olivat
verrattomia.
Toistamiseen meni hän sairaan luo, ja jäikin sinne samalla, nyt oli
taisteltava kuolemata vastaan.
Huone oli pieni, mutta siisti, siinä oli kolme sänkyä, geranium
raukka ikkunalla ja kuningas Kaarlo viidennentoista kuva oli seinällä
kehyksissä, sitäpaitsi pari nuppineulalla kiinnitettyä valokuvaa
ja niiden vieressä viulu, jossa oli vain kolme kieltä viritettynä,
neljäs oli katkennut. Nainen, joka tuossa makasi sairaana, oli ollut
aikoinaan kaunis, terveeksi ja reippaaksi tulisi hän varmasti,
jos paranisi. Nyt hän lepäsi tuossa kuihtuneena, karheat työkädet
kuluneella peitteellä. Mutta mies, joka istui vuoteen vieressä,
ei ollut yhtä vahvatekoinen kuin hän, ei, hän oli hyvin heikko
ja hinteliäs! -- kasvonsa olivat miellyttävät, niissä oli jotain
samallaista sävyä kuin viulussa tuolla seinällä, niin ehkäpä olikin
hänessä itsessään joku kieli särkynyt, koska tuo viulun neljäs
kieli sai riippua käppyrässä. Väsyneenä ja valvomisesta riutuneena
hän siinä yksinänsä istui, ei siksi, etteivät naapurit olisi
tahtoneet auttaa häntä, vaan sentähden, että se henkilö, joka tässä
viimeksi valvoi, lepäsi nyt, kunnes pahin hetki alkaisi. Kallem oli
liikutuksella katsellut, miten naapurit lähitaloissa vartioivat,
etteivät iloiset jouluvieraat saisi kulkea tästä ohi; vartioita
vaihdettiin pitkin yötä. Hän kuuli tämän vaimolta, joka yhdentoista
tienoissa tuli taas valvomaan. Tässä ei ollut juuri mitään tehtävää
muilla kuin tohtorilla, eikä hänkään tiennyt, uskaltaisiko tehdä
mitään.
Ruiskutettiin aluksi 1/3 milligrammaa, ja suonen tykytys vilkastui.
Kallem alkoi jo toivoa, mutta ei uskaltanut virkkaa vielä mitään
miehelle, sillä saattoihan toivo pettääkin. Suonen tykytys pysyi
samallaisena noin parin tunnin ajan, mutta heikkeni sitten.
Ruiskutettiin uusi annos ja se taas vilkastui. Kallem odotti mitä
suurimmalla jännityksellä. Hänellä oli mukanaan kirja, hän koetti
lukea sitä, jonkun ajatuksen hän siitä kyllä tajusi, mutta se unohtui
kohta. Ei lausuttu sanaakaan, ainoastaan hiljaisia huokauksia
kuului. Viimeinen huudahdus jossain kaukana, viimeinen kulkusen
helähdys oli jo kauan sitten häipynyt, viimeinen ovi suljettu, yö
oli synkkä ja hiljainen. Viisi lasta, joista vanhin kymmenvuotias,
oli menettämäisillään huoltajansa, ja hän, joka tuossa istui
milloin torkkuen milloin polviaan sivellen milloin taas kuukottaen
kyynärpäittensä varassa -- ja tuijottaen väliin sairaasen, väliin
tohtoriin, niinpä niin, huoltajansa oli kadottamaisillaan hänkin.
Heti kun suonen tykytys alkoi heiketä ruiskutettiin uusi annos ja
hyvällä tuloksella, joten näytti todellakin siltä kuin olisi tämä
keino oikea. Mutta käännettä ei vaan näyttänyt tapahtuvan, keskiyö
oli jo ohitse ja sen mukaan, mitä oli sanottu, yhdeksäskin vuorokausi
kulunut, mutta sentään kesti vaan tuota kauheaa kamppailua. Kallem
pelkäsi ja toivoi, nousi seisomaan, istuutui jälleen, otti kirjansa,
piti sitä edessään, pani sen pois -- ja meni taas koettamaan
valtasuonta. Niin, nyt olivat voimat kohta lopussa, mies näki sen
tohtorin silmistä ja taisteli itkua vastaan. Tohtori pyysi häntä
olemaan hiljaa. Jälleen uusi yritys, ja hetken päästä sairas vaipui
uneen. Niin, mutta olikohan se todella unta? Kallem kuunteli. Toiset
valvojat katsoivat häneen ja hän heihin. Hän poistui hetkiseksi
sängyn luota rauhoittuakseen ja voidakseen tarkemmin ottaa kaikki
huomioon: kyllä se oli oikeaa, levollista unta! Hän loi katseensa
mieheen ja tohtorin kasvoista säteilevä elämän valo siirtyi hänen
kasvoihinsa. Mies nousi ylös ja voimakas mielenliikutus tahtoi
purkautua kyyneltulvaksi. "Menkää nukkumaan!" kuiskasi tohtori. Mies
heittäytyi läheiseen sänkyyn, kasvonsa painoi hän tyynyä vasten ja --
purskahti rajuun nyyhkytykseen.
Takan ääressä istuva vaimo nousi ylös ja kuiskaten antoi tohtori
hänelle määräyksiä. Kallem lupasi tulla taas aamupäivällä. Vaimo
auttoi palttoota hänen ylleen, hän aukaisi oven ja sulki sen hiljaa
jälkeensä. Äsken oli taivas ollut pilvessä, nyt oli ruvennut
satamaan kovasti lunta. Ei niin valon välkähdystä näkynyt mistään
ikkunasta, ainoastaan sieltä näkyi tulta, missä valvottiin ja
vaalittiin uudelleen syttynyttä elämän kipinätä. Kallem ei voinut
olla kulkiessaan verhoilukaupan ohitse koputtamatta ovelle, mutta
siellä nukuttiin sikeästi. Hän koputti uudelleen, sillä hän oli varma
siitä, että he olivat antaneet pienen lämpöisen huoneensa lapsille ja
nukkuivat nyt itse puodissa. Aivan oikein. "Kuka siellä?" kysyi Sören
Pedersenin fyeniläinen ääni. "Sanokaa lapsille, kun he heräävät, että
heidän äitinsä tointuu." -- "Sepä mainio asia", vastasi fyeniläinen
ja hänen takanaan kysyi Aasen norjalainen ääni: "Elähän, mitäs hän
sanoo?" -- Kallem: "Tulkaa siis lasten kanssa huomenna minun luokseni
päivälliselle!"
7.
Koko sen yön ja seuraavan päivän satoi tavattomasti lunta,
illansuussa rupesi pyryämään ja lumi kasaantui suuriin kinoksiin.
Pyry laimeni, mutta lumen tuloa jatkui yhä. Ne, jotka maaseudulta
saapuivat tanssiaisiin, saivat kaupunkiin saakka ajaa lanattua tietä
myöten. Kaupungissa vedettiin lanaa jo toista kertaa sinä päivänä.
Tanssiaisiin, tanssiaisiin! Ensimäiset suuret tanssiaiset jouluaikana.
Tanssiaisiin, tanssiaisiin! Suurissa kaupungeissa, joissa tanssi on
perheissä ja yhdistyksissä niin tavallista, ei ole käsitystäkään
siitä, miten suurta riemastusta tieto ensimäisistä joulutanssiaisista
herättää pikkukaupungissa ja niissä maaseudun nuorukaisissa ja
neitosissa, jotka sinne rientävät tanssipuku turkin alla. Mutta
samoinkuin lana hyväntahtoisesti työntää liian lumen syrjään, samoin
myös poistaa kaavamainen seurustelu ja luonnollinen kursailu enemmän
kuin puolet siitä, mitä nuoret ovat mielessään kuvitelleet. Siellä
nähdään vain kainostelevaa, siivoa nuorisoa, ja alussa näyttää siltä
kuin eivät he tuntisikaan toisiaan.
Kallem lepäsi sohvalla ja oli hyvällä tuulella. Tuo kelpo Sissel Aune
rupesi taipumaan, mies kulki tänään päihtyneenä ilosta ja viinasta,
jota naapurit hänelle tarjoilivat. Lapset olivat olleet Kallemin
luona päivällisellä, vaikka palvelustyttö ei ollut siitä hyvillään,
hän oli siinä suhteessa Ragnin kaltainen, jota hän yleensäkin
tavoissaan hyvin paljon muistutti.
Lapset eivät olleet yhtä ujostelevia kuin muurari Andersenin, jotka
myös olivat olleet mukana. Kallem oli soittaa rimputellut heille
pianoa kehnonlaisesti, mutta sen sijaan kävellyt mainiosti käsillään.
Verhoilija oli surkutellut Andersenin kuolemaa: muurari Andersenin
oli surmannut totuus, niitä on niin monta, jotka elävät valheesta,
joten kyllä voi käydä laatuun, että joku kuolee totuudestakin, --
arveli hän ja lasketteli muutakin samanlaatuista, joka Aasen mielestä
kuului varsin merkilliseltä.
Pitkä, hirmuisen hupaisa kirje Ragnilta lepäsi Kallemin vatsan
päällä, hän oli lukenut sen jo toistamiseen. Karl oli liittänyt
siihen ilmoituksen Ragnin voinnista tohtorin lähdön jälkeen,
huvittava oli sekin, varsinkin kuvaus Ragnin ensimäisestä
hiihtoretkestä (joka myöskin oli hänen viimeisensä). Tavallinen
pelkuruutensa siihen tietysti oli syynä.
Nyt aikoi Kallem tanssiaisiin, joissa papin rouva oli johtavana
sieluna! Josefine ja hänen elämänhaluinen ystävättärensä, rouva Lilli
Bing. Olikohan Josefine tässä hommassa vastoin miehensä tahtoa?
Julkinen salaisuus tiesi kertoa, että niin oli asianlaita, Lilli Bing
oli siitä jutellut Kallemille. Papin rouva oli ensimäisenä kaupungin
tanssiaisissa! Herrat kilpailivat yksin siitäkin, kuka saisi häntä
viedä vaikka yhden ainoan kerran salin ympäri kotiljongissa. Hän oli
näkevinään hänet edessään, komeana, avokaulaisena, tummasilmäisenä ja
tanssista lämminneenä. Niin, Kallem tahtoi tanssia hänen kanssaan.
Hän kaipasi sisartaan, hän ei sitä itseltään salannut. Ragnin ja
Karlin kirjeet pani hän syrjään, ja myöskin kirjan, jota hän oli
lukenut, nousi ylös, sammutti lampun, ilmoitti palvelustytölle
lähdöstään -- ja suoraa päätä yläkertaan pukeutumaan!
Lunta tuli kuin turkin hihasta, se ei putoillut valkeina tähtinä,
vaan suurina höytäleinä, jotka ajelivat toisiansa takaa. Jollei olisi
ollut tyyni, olisi ollut mahdotonta löytää tietä. Lyhdyt valaisivat
himmeästi, valo pääsi tuskin lasia edemmäksi ja ympärillä vallitsi
hiljaisuus. Kun sataa vettä, niin kuuluu edes pisaroiden ropina
ja näkyy maisema, mutta lumi peittää kaiken, eikä milloinkaan ole
ihminen niin yksin kuin lumisateessa. Ei edes aita ollut Kallemilla
seuralaisena, ei yksikään kivi häntä tien varrella tervehtinyt,
ei yksikään puistikon puu hänelle kumartanut, hän ei nähnyt niitä
enää, ne oli kääritty verhoihin ja viety pois. Kirkko kyllä oli
vielä pystyssä, mutta se oli muuttunut kiviraunioksi, josta kohosi
valkoinen patsas. Hän ja kirkko, kirkko ja hän, mietiskeli Kallem,
ketään muita ei ollut olemassa.
Talot alhaalla kadun varrella vetäytyivät syrjään, ne istua
kyyröttivät muuttuneina aaveiksi, joiden käpälät lepäsivät maassa.
Ennen nämä käpälät olivat olleet portaina. Ja rantakadun vierustalla
oli pari kumoonkaadettua venettä, ne muistuttivat levolle käyneitä
valkeita elefantteja. Ulappa oli yhtenä lumimerenä, mutta merkillistä
kyllä, saari oli irtautunut paikaltaan ja uinut pois, sitä ei näkynyt
enää. Almanakan mukaan piti nyt olla täyden kuun aika, eikä nyt
pimeä ollutkaan, vaikkakin kuuvalo oli hävinnyt näkymättömiin tästä
loihditusta maailmasta.
Kallem itse astella humppasi eteenpäin kuin alassuin käännetty
sokeritoppa. Hän ja lumihöytäleet vain nyt olivat liikkeessä. Ei
niin ainoatakaan tulisilmää näkynyt taloista, vaikka kello vielä oli
tuskin kymmentä. Sammutettu oli nyt kaikki tulet, suljettu jo kaikki
ikkunat ja ovet ja verhottu lumiseen vaippaan. Himmeästi palavien
lyhtyjen sydämet yksin todistivat, että tässä kerran oli ollut elävä
kaupunki.
Mutta nytpä hän kuulikin klarinetin vingutusta ja
bassoviulun murinata, -- varmaankin kettu ja jääkarhu oli jossakin
tanssailemassa. Kuului hipsutusta ja humpsutusta, lumihöytäleet
leijailivat ja talot istuivat ja haaveksivat.
Hän asteli edelleen ja näki vihdoin valoa jostakin suuresta talosta.
Sieltä se vingutus ja murina kuului. Sinne hän suuntasi askeleensa.