kielot kun auki on umpunsa luoneet,
pienoiset linnut syöneet ja juoneet, --
laulaneet: vieläpä koivut ja haavat
lahjaksi saavat
uljahan latvan, ja virtojen tyrskyt
toivehen kohdata viel' meren myrskyt.
Silloin on aamu,
oikea aamu.
Vaan, kun synkkä on sää
ja mieli pilvinen,
en aamua nää
minä, en!
Milloin on oikea aamu?
Silloin, kun myrskyissä, suruissa palaa
hehkuen voimat ja auringon valaa
sieluusi, niin että riemuisinta
lämpöä rinta
taas tuntee ja kuulee kutsua syvää:
ain' ole kaikille, kaikille hyvä.
Silloin on aamu,
oikea aamu.
Voima suurin se on,
-- vaan ei tuhoton --,
sä tahdotko sen?
Juuri sen!
Sekä sävel että säestys olivat omituisia. Ragni huudahti: "Kas vaan,
miten se kajahtelee!"
Kallem kysyi, mikä naisten laulu se oli. Tilla vastasi, että se oli
sanomalehdessä, se oli varmaankin joku käännös. Mutta kun vieraat
olivat poistuneet, uskoi Ragni miehelleen, että tuo "naisten laulu"
oli hänen kääntämänsä! Kallemin serkku oli sen antanut erääseen
norjalais-amerikalaiseen lehteen, sieltä se kai oli sitten levinnyt.
Tämä sattuma teki sen, että Kallem jo seuraavana päivänä meni
Karl Meekin luo, -- ja kolmen päivän perästä tämä oli pianoineen,
kirjoineen ja vaatteineen muuttanut Kallemin taloon, suureen
puistonpuoleiseen ullakkokamariin. Ragni oli ollut kovasti sitä
vastaan, mutta Kallem oli saanut hänet myöntymään.
5.
Sitten siellä istui pöydässä pitkätukkainen pojanvetkale jalat
kiedottuina tuolin jalkoihin, punertavat, hoikat sormensa olivat
niin jääkylmät ja hikiset, ettei Ragni voinut niihin koskea. Ei
hän voinut tätä nuorukaista puhutellakaan senjälkeen, kun oli
Kallemilta saanut kuulla hänestä yhtä ja toista, ensi näkemällä
saatu kaunis vaikutuskin sen kautta hävisi. Hänen tulonsa huoneesen
oli kiireellistä aivankuin olisi hän sitä opetellut, hänen nuttunsa
tai hihansa takertui oven ripaan tai hän ei saanut ovea kiinni
ensi vetäisyllä, taikka hän liukastui, survaili tuolia tai törmäsi
palvelustyttöä vastaan, kun tämä tuotuaan jotain pöydälle oli menossa
pois huoneesta. Hän ei katsonut silmiin, hänen kauniit silmänsä
olivat uneliaat ja puoliummessa, poskien väri oli tuhkanharmaa, hän
tarkasteli lautasiin maalattuja kuvia ja kiinalaista leipäkoria,
joka oli hänen edessään. Hän ei puhunut sanaakaan, kun joku hänelle
sanoi jotakin, säikähtyi hän ja vastaili "niin" tai "ei", aivankuin
olisi hän saanut hehkuvia hiiliä suuhunsa. Mutta hän söi -- Ragnin
käsitystavan mukaan -- kuin hevonen. Kun hän siveli hikisillä
sormillaan housujaan tai tuuheaa, rasvaista tukkaansa, oli hän
ilettävämpi kuin Kristen Larssen.
Tämä epämiellyttävä poika pöydässä jok'ikinen päivä ja Kristen
Larssen joka ilta! Sitäpaitsi vielä vanhat akat, joita Kallem haalasi
sisään, jotta Ragni niille antaisi villavaatteita, ja kakarat, jotka
monestikin olivat puettavat kiireestä kantapäähän, -- ne olivat
Kallemin keuhkotautisia ystäviä!
Mutta ei ainoastaan henkilöiden epämiellyttäväisyys häntä kiusannut,
mutta kun kaikki ovetkin olivat avoinna eikä hänellä ollut
rauhallista paikkaa, eikä aikaa omia hommiaan varten. Kallemille
ei olisi maksanut vaivaa siitä puhua niinkauan kuin se, mikä
Ragnille oli suurinta tuskaa, oli hänelle suurinta hupia. Siihen
sekottui hiukan vielä mustasukkaisuuttakin, Kallem ei olisi nähnyt
häntä ja hänen harrastuksiaan. Suhde hänen ja sisaren välillä jäi
entiselleen, papin perhe oli aikoja sitten tullut takaisin, Josefine
oli eräänä aamupäivänä pistäytynyt heidän puutarhassaan tuomassa
kukkia vanhan Kallemin haudalta, langokset tapasivat toisensa kadulla
ja sairasvuoteiden ääressä, siellä kohtasi Kallem joskus myöskin
sisarensa, joka oli avulias köyhiä kohtaan. Mutta Kallemin luo hän
ei tullut eikä Kallem hänen luokseen, -- eikä papin perhe pitänyt
tuliaisiakaan heidän kunniakseen, niinkuin kaikki olivat odottaneet,
eikä sinne muuten enää vieraita kutsuttukaan. Ragni ei hetkeäkään
epäillyt, mikä siihen oli syynä. Kallem ei käsittänyt, miten
suuressa määrin tämä selvittämätön suhde piinasi Ragnia ja kuinka
se tavallaan sulki hänet kaupungista, eikä hänkään halunnut sillä
Kallemia kiusata. Kallemilla oli paljotöisen miehen vapaus viskata
syrjään kaikki, joka ei häntä miellyttänyt. Hänen jokapäiväisessä
keuhkotauti-metsästyksessään olivat akat ja kakarat, joita hän
kuletti mukanaan, hänestä suurempiarvoisia kuin "kaikki uskonnolliset
rettelöt", -- ja paha kyllä suurempiarvoisia kuin se ilo ja kauneus,
jota Ragni välttämättä kaipasi.
Sairaalan suuren pihamaan äärimmäisessä laidassa oli pitkä
varastorakennus puuliitereineen y.m. Sinne laittoi Kallem
voimistelusalin, jossa hän joka ilta voimisteli kello kuudesta
saakka tuon tuhkanvärisen pojan kanssa. Niinkauan kuin tätä kesti,
tuli hän säännöllisesti kotiin, hän teki itsekin liikkeitä,
perusti voimisteluseuran ja toimi siinä johtajana. Alussa oli se
kehnonlaista, luonnonomaisella pontevuudellaan hän sai sen kuitenkin
järjestykseen ja vauhtiin. Tuo nuhjotteleva poika oli tuskin
avannut pianoaan tulonsa jälkeen, hän ei uskaltanut soittaa Ragnin
kuullen. Silloinpa pälähti Kallemin päähän mennä istumaan kirjoineen
puoleksi tunniksi pojan huoneesen, hänen siellä lukiessaan piti
Karlen soittaa. Lääkärinä oli hän saavuttanut pojan luottamuksen,
ystävällisellä huolenpidolla hän vaali häntä, ja siitä olikin
kohta tuloksena, että poika rupesi tulemaan levollisemmin sisään
hiipimättä heti ulos jälleen. Vihdoin rohkaisi Ragnikin mielensä --
Kallemin alituisten kehoitusten vaikutuksesta -- ja sanoi eräänä
sunnuntaiaamuna pojalle: "Ei, elkäähän menkö ylös, -- tulkaa, niin
koetetaan soittaa vähän nelikätisesti! Otetaan helppoja kappaleita",
lisäsi hän. Poika oli aivan epätoivon partaalla, mutta kaikeksi
onneksi kaatoi hän istumaan ruvetessaan tuolinsa ja oli vähällä
kaataa Ragninkin tuolin, kun rupesi omaansa nostamaan, -- ja silloin
he nauroivat kumpikin. Se auttoi voittamaan pahimman kainostelun.
Niin, Ragni istui siinä reippaana ja solakkana punaisessa
silkkipuvussaan, pitsit verhosi käsivarsia ja kaulaa, hänen valkeat,
pitkät soittajansormensa lähestyivät pojan punoittavia ja hoikkia,
hänen henkevät kasvonsa kääntyivät useasti poikaan päin, resedan
lemu virtaili hänen leningistään ja tuoksu hänen tukastaan...
poika vapisi ujoudesta. Ja miten epämiellyttävä hän oli nyt omasta
mielestäänkin! Entäs hänen tukkansa haju! Hän koetti soittaa, kunnes
hän jo kohta meni päästä pyörälle ja teki tyhmyyksiä. "Te ette
varmaankaan ole soittotuulella tänään", sanoi Ragni ja nousi ylös.
Poika luikki matkoihinsa kuin lyöty koira, vääntelihe tuskissaan, ja
tahtoi juosta karkuun, maksoi mitä maksoi. Päivälliselle ei häntä
kuulunut, häntä ei löytynyt koko talosta ja Kallemin täytyi kysyä
Ragnilta, mikä siihen mahtoi olla syynä. Ragni kertoi silloin, miten
hullusti soitto oli mennyt, poika oli väsynyt jo puolessa tunnissa.
Nuorta miestä, joka ei sen enempää jaksanut, hän ei voinut sietää.
"No sinä olet se ainainen kaunosielu!" -- Kallem meni etsimään
poikaa, hukkasi siihen koko kauniin sunnuntai-iltapäivänsä ja tuli
vasta illan suussa kotiin, poika mukanaan. Silloin kuiskasi Ragni
miehellensä heidän istuessaan virkahuoneessa, että hän tästä lähin
olisi kiltimpi. Kristen Larssen tuli ja nöyrempänä kuin lyöty koira
istui Ragni lukemaan englanninkieltä hänen kanssaan.
Alusta pitäen oli häntä säälittänyt tämä merkillinen mies, mutta hän
oli jääksi jäätymäisillään hänen seurassaan ja saadessaan tuntea
hänen hengityksensä hajua. Senvuoksi pitikin hän itseään suurena
raukkana, kun jatkoi yhä vaan nurkumatta lukuja, sillä säälistä hän
ei sitä olisi tehnyt. Säännöllisesti ja täsmälleen määrätyllä kellon
lyömällä tuli Kristen Larssen pitkässä, ruskeassa, kaitahihaisessa
nutussaan, tuoden mukanaan työmiesten ijänikuista, inhoittavaa hien
hajua vaatteissaan ja ruumiissaan. Hengityksen haju löyhkysi pöydän
toisellekin puolen. Ragni tunsi sitä silloinkin, kun se sinne asti
ei ulottunutkaan. Larssen otti tuolin, istui ja aukaisi kirjansa
ja löydettyään paikan hän suuntasi kylmän, hirvittävän katseensa
Ragnin arkoihin, lempeisiin kyyhkys-silmiin, jotka säikähtyneinä
hapuilivat sinne tänne huoneessa. Larssen tarttui pitkillä ja
mustilla, tukasta likaantuneilla sormillaan kirjaan, toisen käden
sormet toimivat luvun osoittajina, sitten selvitti hän kurkkunsa
ja aloitti vihdoin, tavallisesti kysymällä jotain viime kerralla
puheenaolleesta aineesta. Tämän hän teki aina hyvin viisaasti,
epäillen Ragnin erehtyneen tai luullen, että Ragnilta puuttui
tarpeellisia tietoja tai johdonmukaisuutta. Hän saattoi tehdä Ragnin
epävarmaksi silloinkin, kun Ragni oli täysin varma asiastaan. Kun hän
hitaasti ja tyystin ajateltuaan sanoi sanan toisensa perästä ja Ragni
uskalsi häiritä häntä hänen tehdessään virheitä, -- niin painoi hän
lujemmin sormensa kirjaan nähdäkseen, missä hänet oli keskeytetty,
sitten katsahti hän ylös vastahakoisesti ja epäilevästi. Ragni toisti
epävarmasti oikaisunsa, mutta koskaan hän ei onnistunut tekemään
sitä kyllin selvästi, Larssenin täytyi aina pyytää seikkaperäisempää
selvitystä. Ragni sanoi silloin sen kolmannen kerran ja armosta
tyytyi siihen Larssen. Joka kerta häntä keskeyttäessään tiesi Ragni,
mitä sitten seuraisi -- ja tiesi myös, että nyt se taas tuo inhottava
hengen haju löyhähteli häntä vastaan.
Mahtoi olla tälle miehelle ääretön työ ja vaiva esiintyä sellaisella
varmuudella eikä koskaan tehdä virhettä, joka kerran oli jo oikaistu.
Ja mahtoipa hän olla lahjakaskin, sillä hän teki kysymyksiä, jotka
olisivat tuottaneet kielentutkijallekin kunniaa. Ragni huomasi
kaiken tämän, mutta Kristen Larssen oli hänestä niin äärettömän
vastenmielinen. Hän muistutti niin tavattomasti erästä vanhaa apinaa,
jonka hän oli nähnyt syövän hopealusikalla. Tuo kuva häilyi alinomaa
Ragnin mielessä.
Ragnin jokapäiväisessä elämässä oli yksi huvittava puoli, se oli
työskentely palvelustytön kanssa ja heistä tuli tavattoman hyvät
ystävät. Ja he olivatkin koko reippaita työskentelemään yhdessä,
-- Ragni keksi kaikellaista ja toinen taas pani ne toimeen. Ragni
työskenteli mielellään ja oli käsistään aika sukkela, palvelustyttö
oli taitava ja halusi mielellään oppia. He viihtyivät varsin hyvin
toistensa seurassa Pari viikkoa tuon onnistumattoman soittokokeen
perästä sanoi Ragni Karl Meekille: "Mitäs luulette? Jos koettaisimme
vielä kerran?" -- "Ei, kiitoksia, se ... se ei luonnista!" vastasi
poika kuin puusta pudonneena. -- "No, mutta minullapa sattuu olemaan
nelikätistä, jota te varmaankin osaatte." Ragni otti nuotit esille,
Karl Meek seisoi parin kyynärän päässä ja kurkisti niihin, --
punastui ja sipasi nopeasti tukkaansa. "Tunnetteko tämän?" Hän ei
vastannut, sehän oli eräs hänen omia kappaleitaan, jolle hän oli
antanut nimen "tunturipuro" ja jota hän oli usein siellä huoneessaan
soittanut Kallemille. Nyt oli se sovitettu nelikätiseksi, Ragni
tahtoi sillä tavoin hyvittää hänet jälleen.
"Tulkaa nyt!" Samassa punaisessa silkkipuvussa, jossa samat pitsit
verhosivat pitkiä soittosormia, istui Ragni siinä, samat rinnat,
samat kummallisen uinailevat silmät, jotka joskus katsoivat häneen
niin, että häntä ihan värisytti. Mutta istuipa hän itsekin uudessa
puvussaan Ragnin vieressä ja tukkansa oli nyt leikattu ja hyvässä
kunnossa samoinkuin koko hänen olentonsa. Ja tunturipuro riensi
hypähdellen Ragnin reippaiden sormien alla, jos hän ei voinut
seurata, odotti Ragni häntä. Viimein alkoi se mennä, joskaan ei
hyvin, niin kaikissa tapauksissa kuitenkin sillä tavoin, että Ragni
lupasi armollisesti vastedes jatkaa harjoituksia.
Karl Meek kumarsi ja aikoi lähteä. "Nyt on sunnuntai", sanoi Ragni,
"ei suinkaan teillä ole mitään tekemistä?" -- "Ei." -- "Eikö mennä
kävelemään?" -- "Niin, jos rouva Kallem ... mennään!"
Nuolen nopeudella riensi hän alas palttoossa ja karvalakissa, Ragni
oli heittänyt ylleen kauniin viitan, päässään hänellä oli reipas,
ameriikkalainen, sulilla kaunistettu barettilakki.
"Menkäämme tohtoria vastaan." He läksivät. Koko ajan täytyi Ragnin
ylläpitää keskustelua ja hän kertoi lumimyrskyistä Amerikan
preerioilla ja ikävistä seurauksista, joita ne aiheuttivat ihmisille
ja eläimille. Karl Meek näki, miten Ragni sai vähitellen punaa
poskilleen, näki myös hänen pienten jalkojensa liikkeet. Oli
pilvinen, vaikka ei tosin kylmä lokakuun päivä, pellot olivat
mustia ja surullisen näköisiä, lehtiä putoili puista. Mutta Karl
Meek ei huomannut lainkaan tätä, hän oli vallan pyörällä siitä,
että Ragni tahtoi kävellä hänen kanssaan, Ragni, joka oli hienoin
ja musikaalisin nainen, mitä hän oli tavannut. Hän olisi ollut
valmis iloisena kiemurtelemaan tomussa ja tuhkassa, ampumaan itsensä
pistoolilla tai hyppäämään järveen hänen kunniakseen. Tämä ei ollut
mikään kuviteltu nainen, tämä oli rouva Ragni Kallem punaisessa
silkkipuvussaan ja yllään pehmoinen viitta, ja päässä tuo sulilla
kaunistettu ameriikkalainen barettilakki, -- tämä oli se, josta
hänen toverinsa haaveilivat. Nuo silmät katsoivat _häneen_, eikä
hän uskaltanut niiden katseeseen vastata. Kaikkien ihmisten nähden
kulki rouva Kallem hänen kanssaan ja puheli hänelle. Rupesipa
hänkin kertomaan, kun he Amerikan talvesta johtuivat juttelemaan
saloseutujen talvesta. Hänen isänsä, pastori Meekin poika Otto, oli
tohtori, mutta joutunut kotivävyksi erääsen saloseudun suurimpaan
taloon ja eleli siellä talonpojan tapaan. Karl oli käynyt isoisänsä
kanssa joen takana tunturimetsien äärettömässä yksinäisyydessä,
oli ollut mukana tukin hakkuussa, ansapyydyksiä kokemassa, ja
metsästämässä, hän kertoi sellaisista maisemista ja havainnoista,
joista Ragnilla ei ollut aavistustakaan. Hän kuvasi teeren ulkonäön,
kosinnan, leikin ja kuherruksen niin elävästi, että Ragni kutsuikin
häntä sittemmin "teereksi".
He eivät tavanneetkaan Kallemia ja palasivat sentähden samaa tietä
takaisin. Uudelleen soittivat he nyt sen nelikätisen kappaleen ja se
meni jo paremmin, heidän täytyi harjoitella voidakseen soittaa se
jonakin iltana hyvin, kun Kallem istui virkahuoneessaan! Kallem oli
korkeinta, mitä Karl Meek tiesi.
Vähitellen sai Ragni "teeren" valtaansa, tottui hänen soikeisiin
kasvoihinsa, hänen vaihtelevaan mielialaansa, joka ilmausi milloin
uhkuvana ilona, milloin alakuloisuutena, kärsimättömyytenä,
nöyränä tottelevaisuutena, lyhyinä ahkeruuden puuskina ja
pitkinä _dolce far niente_-uinailuina, tottuipa myöskin hänen
koreilevaan pukeutumishulluuteensa, jossa oli kuitenkin paljon
huolimattomuutta. Ragnin mielestä hän oli jo kauniskin ja hänen
käteensäkin voi jo tarttua. Ragni auttoi häntä läksyjen luvussa,
varsinkin englanninkielessä. Pojan tiedot olivat epätasaiset ja
siksipä ehdottikin Kallem, että hän eroaisi koulusta ja ottaisi
yksityistunteja niissä aineissa, joissa oli heikoin ja hän kirjoitti
siitä heti paikalla Karlen isälle. Siitä lähtien istui sitten Karl
suuressa salissa kirjojensa ja kirjoitustensa ääressä, soitti ja luki
ja luki ja soitti, -- sekä yksin että Ragnin kanssa.
Iltapäivin he tekivät pitkiä kävelymatkoja. Heti kun lumi oli
verhonnut maan, -- ja se tapahtui tänä vuonna marraskuun alussa
--, oli heillä tapana mennä Kallemia vastaan ja kotimatkalla he
seisoivat reen kannoilla. Vuonon jäädyttyä he olivat jäällä, ja
vieläpä ahkerimpain joukossa. Mutta yhtä urheilua harrastivat Kallem
ja Karl kahden, nimittäin käsillään kävelemistä. Mitä suurimmalla
vakavuudella nosti tohtori hänen pitkät koipensa ylös ja piti
niistä kiinni, toisen koettaessa parastaan, kunnes tämä ei enää
jaksanut. Alussa ainoastaan voimisteluhuoneessa, mutta sittemmin
myöskin salissa, käytävässä, niin, vieläpä kuistissakin juuri
ennen päivällistä ja illallista: "Koivet ylös, poika!" Kylläpä
kelpasi Ragnille nauru joka kerta kun poika kaatua rumahti! mutta
toivoi kuitenkin, että se kerrankin onnistuisi, -- se ei nimittäin
onnistunut koskaan: poika oli "liian veltto". Sitten muuttui tämä
Karlelle kunnia-asiaksi ja oikeastaan myöskin Ragnille. Ragni näet
halusi kovasti, että poika "miehistyisi", hänen veltto olentonsa,
hänen taipuvaisuutensa haaveiluun ja kuhnailuun suututti Ragnia, hän
sanoi sen pojalle itselleenkin. Mutta poika ei kärsinyt paljoa ja
tuli kohta epäkohteliaaksi. Silloin Ragni häntä rankaisi pysymällä
hänestä erillään. Vaikka Karl oli aivan masentunut, vaikka hän satoja
kertoja lupasi parantaa käytöstään, niin, vaikka hän itkikin, -- ei
Ragni antanut perään, ja saattoi hänet aivan kuolemantuskaan, kun
uhkasi valittaa Kallemille. Hän ei auttanut häntä sanallakaan, joka
ei kuulunut oppiaineisiin, hän kieltäytyi lähtemästä kävelyille
hänen kanssaan, hän ei ollut häntä näkevinäänkään, -- kunnes taas
Kallemin läsnäollessa hän puheli, kuin ei mitään olisi tapahtunut.
Näistä heidän jokapäiväisen elämänsä varjopuolista ei Kallemilla
ollut vähintäkään aavistusta. Kallem ei seurustellut kenenkään
kanssa, siihen ei hänellä ollut aikaa. Ei hän joutanut edes kaikkia
sairaitaankaan hoitamaan, jonkavuoksi hän teki toden tuumastaan ja
pyysi tohtori Arentzin, tuon nuoren sotilaslääkärin, apulaisekseen.
Se tapahtui loppupuolella marraskuuta ja siitä päivästä lähtien hän
otti enemmän osaa opetukseen ja kotielämään, joka sen kautta tulikin
eheämmäksi.
Karl Meekin isä tuli kaupunkiin heitä kiittämään ja pyytämään
tulemaan pojan kanssa salokylään jouluksi. Otto Meek oli pitempi ja
tukevampi kuin hänen vanha isänsä, kasvonjuonteet olivat selvemmät,
enemmän "bourbonilaiset", mutta kasvojen ilme oli alakuloinen tai
pikemminkin synkkämielinen. Kutsumukseen suostuttiin ja Kallem sopi
kohta virkatoveriensa kanssa loma-ajasta. Mutta kun lähtöaika läheni,
sairastuikin tohtori Kent ja Ragni sai matkustaa yksinään Karlen
kanssa, Kallem tulisi jälestäpäin. Ragnille ostettiin matkaturkki,
karva-lapikkaat ja jalkapeitto, sitäpaitsi hän oli Karlelta saanut
lahjaksi kallisarvoisen karvalakin. Hän muistutti näissä pukimissaan
grönlantilaista.
Kallem saattoi heitä asemalle. Ragni oli hiukan itkenyt --
erosivathan he ensi kertaa naimisiinmenonsa jälkeen. Kun hän jo istui
vaunussa ja Kallem seisoi ulkopuolella, tahtoi hän välttämättä palata
kotiin jälleen, Kallemin täytyi mennä sisään häntä torumaan. Niinpian
kuin suru oli lauhtunut, astui Kallem ulos ja katsahti Karleen, joka
istui siellä vaunussa terveenä ja iloisena. "Kuuleppas, sinä rakas
teeri, tästälähin minä sinuttelen sinua ja sanon sinua Karleksi,
sillä sinä olet kelpo poika!" Silloin hyppäsi Karl alas ja heittäytyi
Kallemin kaulaan.
Sitten he läksivät.
Kallem lueskeli eikä hänestä ollut lainkaan ikävää istua rauhassa,
viime aikoina olivat ne häirinneet häntä koko lailla. Mutta
kolmantena päivänä, joka oli jouluilta, tuntui sentään kurjalta, hän
aikoi vallan odottamatta hämmästyttää heitä tulollaan, olihan tohtori
Kent jo paranemaan päin. --
Kun hän joulupäivän iltana tuli juuri Kentin luota ja oli menossa
sairashuoneelle, huomasi hän jo kaukaa joukon ihmisiä portin edessä.
Joku ajoi juuri matkareellä portista ulos, reki oli täynnä olkia
ja sänkyvaatteita. Varmaankin oli tuotu joku sairas. Hän kuuli
sieltä lapsen itkua. Kukahan oli vahingoittunut! Se oli muurari
Andersen, -- sama mies, joka uutisrakennukseltaan oli tervehtinyt
Kallemia ja rouvaa silloin kun he olivat ensi päivää kaupungissa.
Muurari Andersen piti pientä kulkukauppaa talvisin, kun ei ollut
muuraustöitä, ja eräällä metsäharjanteella hän oli eksynyt tiestä,
kaatuessaan satuttanut itsensä eikä päässyt paikalta liikahtamaan.
Sattumalta oli hänet löydetty. Hoitajattarien luota tapasi Kallem
hänen surusta masentuneen vaimonsa ja sai tältä kuulla, että hänen
ahkera miehensä oli ollut kaupustelumatkoilla aivan nyt jouluun
saakka ja oli aikonut oikoteitse tulla kotiin jouluillaksi, sillä
Andersen oli niin "kotiarakastava". Mutta hänellä oli huonot silmät,
oli liukastunut ja katkaissut jalkansa ja siellä hän oli levännyt
voimatta paikaltaan liikahtaa. Sellaista se oli hänen joulunsa ollut.
"Me uotettiin ja uotettiin", sanoi hän, "ja entäs lapset sitten!"
Kallem kiiruhti sairaan luo, joka oli nyt sängyssä, lämpimässä
huoneessa. Tuota suurikasvuista, ruskeapartaista miestä tuskin
saattoi tuntea, silmät olivat sisäänpainuneet, luomet jäykkinä ja
turvoksissa. Silmän limakalvo oli tulehtunut; sarveiskalvoa uhkasi
tulehdus myöskin ja kun pieninkin valon vilahdus tuotti tuskaa, oli
tässä suuri vaara uhkaamassa sairasta. Kasvoissa oli sinipunervia
turvonneita läikkiä, kummankin käden sormet olivat valkeat ja
tunnottomat, käden selät paisuneet ja täynnä vesirakkoja. Oikea jalka
oli pohjeluun yläpäästä poikki ja murto ulottui polvinivelen sisään,
haava oli suuri ja luusiru tökötti siitä ulos kuin mikäkin sormi.
Tähän verraten olivat kaikki muut jalan kärsimät vauriot vähäpätöisiä.
Andersenin oli vaikea puhua, mutta vähänväliä hän murisi jotain
siitä, että jalkaa ei saisi sahata poikki. Kallem vastasi, ettei
sitä voisi päättää ennenkuin huomenna päivän valossa, ja auttoi
häntä mukavampaan asentoon. Huone tehtiin heti hämäräksi, silmille
pantiin boorivesikääreitä ja niiden vaihdosta käskettiin pitämään
tarkkaa huolta, kasvot voideltiin öljyllä ja peitettiin hienolla
pumpulikerroksella, samoin kädet, jalassa oleva haava puhdistettiin
karbolivedellä, pieni vertavuotava valtasuoni sidottiin, haavaan
pantiin jodoformia, käärittiin pumpulia ympärille ja lastoitettiin.
Jos hän heräisi ja olisi väsynyt, olisi käytettävä naftaa joka toinen
tunti ja jos tuskat lisääntyisivät, morfiniruiskutusta.
Tämän jälkeen sairas nukkui ja valitti aina herätessään äärettömiä
kipuja -- ei niin paljon itse luunmurroskohdalla kuin sääriluussa ja
jalkapöydässä, hän oli alituisessa pelossa, että jalka sahattaisiin
poikki.
Kello yhdeksän aikaan seuraavana aamuna hän oli Kallemin mielestä
kaikin puolin parempi. Ajatuksetkin olivat nyt selvemmät, mutta
pyörivät aina jalassa ja sen säästämisessä. Hän tahtoi nähdä hyvää
ystäväänsä pappia. Hänen vaimonsa oli läsnä ja lähti heti hakemaan
pappia sinne ennenkuin tämä ennättäisi mennä kirkkoon. Sillävälin
tarkastettiin sairaan silmiä, ne eivät olleet enää niin turvoksissa,
mutta valoa ne eivät vielä sietäneet, käytettiin atropiinia ja
vesikääreiden sijaan pantiin kevyttä harsoa. Kun Andersenin vaimo
saapui pappi mukanaan, meni Kallem heitä vastaan. Hänen mielestään
Andersenin jalka oli ehdottomasti _exarticuleerattava_, sahattava
poikki polven kohdalta, mutta siitä ei sairas saisi toistaiseksi
tietää. Vaimo, joka tähän saakka oli ottanut asian jotenkin
rauhallisesti, masentui kokonaan, niin ettei Kallem uskaltanut
päästää häntä sisälle papin kanssa.
Papista tuntui vaikealta seista sairaan ystävänsä luona tässä
hämärässä huoneessa, varsinkin nähdessään tuon vahvan miehen
näkönsä kadottaneena, kasvot tuntemattomina, kädet kääreissä, ja
kuullessaan hänen: valittavan. Mutta kohta sai hän ihmetellä sairaan
mielenlujuutta ja hänen lujaa uskoaan. Andersen tahtoi, että hänen
puolestaan rukoiltaisiin kirkossa, "kaikkihan ne minut tuntevat", hän
sanoi. Pappi lupasi sen, mutta rukoili tässäkin tilaisuudessa hänen
ja hänen perheensä puolesta. Rukous elähytti sairasta, hän kuiskasi:
"Minä olen tehnyt liiton jumalan kanssa jalastani." -- ja lepäsi
hiljaa sen aikaa, kun pappi lausui Paavalin siunausta. Tuskin tunti
sen jälkeen tuli tohtori Arentz ja Andersen vietiin leikkaussaliin.
Hänet piti nukuttaa, jotta voitaisiin perinpohjin tutkia jalkaa,
sanottiin hänelle, ja kun tuska siinä yhä oli sietämättömän suuri,
suostui hän siihen heti paikalla, "mutta jalkaa ei saisi leikata
poikki".