Sören Pedersen ja hänen vaimonsa työhön, kun emme onnistuneet
saamaan niitä, joita olisimme halunneet. Mutta sellaisille ei
pitäisi koskaan antaa työtä." -- "Kuinka niin?" -- "Kyllähän he ovat
reipasta työssään, mutta juovat kaiken mitä ansaitsevat ja ovat
kokonaisia päiviäkin pois työstä, kuten ovat täälläkin tehneet.
Sellaiset herättävät suurta suuttumusta seurakunnassa." -- "Sepä
merkillistä." Ragni kulki aivan Kallemin sivuitse silitellen
kädellään hänen päätänsä, oli ottavinaan jotain pianon päältä. Pappi
ei antanut kuitenkaan Kallemin ylenkatseellisen äänen itseänsä
säikyttää. "Me olemme koettaneet tehdä kaikki voitavamme heidän
hyväkseen -- niin, vaimo on yhtä suuri juomari kuin mieskin. Te
hämmästyisitte, jos kuulisitte, miten hyviä ihmiset ovat olleet heitä
kohtaan. Mutta kaikki on ollut turhaa ja enemmän kuin turhaa. -- No
niin, en tahdo tähän asiaan nyt syvemmälle kajota", hän katsahti
vaimoonsa, joka siinä istui ruumiinmukaisessa puvussaan, voimakkaana
ja läpitunkemattomana, lujaluontoisena kiireestä kantapäähän.
Harjaantuneiden luomien alta katsoivat silmät, vaikka ne eivät olleet
katsovinaan. Kallemin teki mieli hyökätä hänen luokseen ja ärjäistä
hänelle. Mutta taampana, vastapäätä miestään seisoi Ragni, toisten
häntä näkemättä.
"Minua harmittaa, että se vanha lääkäri on rakentanut talonsa aivan
sairashuoneen viereen", sanoi Kallem. "Siinä on vieraita ihmisiä
aivan nenän edessä." -- "Niin, hän rakensi sen langollensa. Ja nyt
on hänkin kuollut." -- "Olen kuullut sen. Jos minulla olisi varoja
panna enemmän rahaa likoon, niin ostaisinpa sen, vaikka minä en
sitä tarvitsekaan." Josefine käänti hiukan päätään, epäilemättä
nähdäkseen, seisoiko Ragni siellä. "Minä en luule sen olevan
myytävänä", hän sanoi, "minä tunnen perilliset". Tuli hetkisen
kestävä hiljaisuus.
Pappi siirsi keskustelun toiseen aineesen. Hän oli aamupäivällä
lukenut "Morgenbladetista" kirjoituksen, jossa kuvailtiin Amerikassa
kaikilla aloilla vallitsevaa epävarmuutta. Hän puhui kuin olisi hän
asian hyvinkin tuntenut ja kääntyen aina vaimonsa puoleen. Jos hän
sattui luomaan katseensa toiseen -- kuten nyt Ragniin, joka oli
tullut Amerikasta --, tapahtui se vain sivumennen, ja hän kääntyi
taas vaimonsa puoleen.
Pastori Tuft oli komea ja kaunis mies, varsinkin nykyisin, kun
jonkunlainen hyvinvointi oli tasoitellut kasvojen epätasaisuuksia,
ääni oli selkeä ja Melanchton-silmät säteilivät hänen puhelunsa
mukaisesti. Hänen sanansa ja olentonsa tekivät melkein uskottelevan
vaikutuksen, mutta lempeyden alta pilkisti esiin oman arvon tunto.
Aivan odottamatta tekee hänen vaimonsa päällään merkitsevän liikkeen.
"Niin, tietysti on aika jo lähteä!" sanoi pappi ja nousi tuoliltaan,
"olin jo aivan unohtaa. -- No, -- te lähdette mukaan?" -- Josefine
nousi seisomaan, samoin Kallem. Mutta oli Kallemillakin vaimo, joka
loi silmäyksiä, harmaita ja hyvin lempeitä. "Kiitos, me olemme
väsyksissä. Mutta pidämmehän muistissa."
Ja niin saatettiin vieraat ulkosalle. Kallem meni ikkunaan
katselemaan, kun he kookkaina ja voimakkaina astelivat pois. Kohta
olivat he jo kirkon tuolla puolen, kaikki ohikulkijat tervehtivät
heitä kunnioittavasti. Hän seisoi siinä vielä, vaikka heitä ei enää
näkynytkään, asteli pari kertaa yli permannon, käännähti sitten
äkkiä ympäri: "Jaa, kutsuppas Sören Pedersen ja hänen vaimonsa
Aase tänne!" -- ja hän läksi itse niitä hakemaan. Mutta niitä ei
löytynyt mistään, Sigrid kertoi niiden lähteneen heti, kun pastorin
herrasväki oli tullut. "Saadaanpas nähdä, ne juovat itsensä humalaan!
Juokse hiidessä niiden jälestä ja pyydä heitä tulemaan luoksemme
illalliselle. Sano, että vieraat ovat lähteneet." Palvelustyttö läksi.
Kallem huusi vielä hänen jälkeensä: "Tuo ne mukanasi, joko ne sitten
tahtovat tai ei!"
"Kuulkaas nyt, verhoilija!" sanoi tohtori, kun Pedersen seisoi taas
salissa Aase takanaan, "kuulkaas nyt --: pastori sanoo, että te
juotte, sekä te että vaimonne ja ettei hän saa teitä siitä tavasta
taukoamaan". -- "Pastori on siinä puhunut totta." -- "Mutta se on
paha tauti, Pedersen." -- "Kyllä niinkin, -- sitten jälestäpäin."
-- "Tahdotteko antautua minun parannettavakseni?" -- "Hihii, aivan
kernaasti, herra tohtori! -- mutta vakavasti sanoen: se vie paljon
aikaa!" -- "Kaksi minuttia." -- "Kaksi minuttia?" Hän hymyili,
mutta ennenkuin hymy oli poistunut hänen kasvoiltaan, seisoi Kallem
hänen edessään luoden häneen terävän ja läpitunkevan katseen.
Verhoilijan kasvot muuttivat väriään, hän hätkähti taapäin. Tohtori
seurasi häntä ja käski hänet istumaan. Pedersen teki sen paikalla.
"Katsokaa minuun!" Aase oli vähällä joutua päästä pyörälle. "Istukaa
tekin!" sanoi tohtori Aaselle, ja tämä lysähti istumaan tuolille.
Tohtori oli jo eilen nähnyt, minkälaatuisten ihmisten kanssa hän oli
tekemisissä. Sören Pedersen tarvitsi tuskin kahtakaan minuttia kun
oli jo hypnoottisessa unessa, eikä vaimo sen enempää, vaikka tämä oli
vain katsellut, mitä tapahtui. Tohtori käski heidän avata silmänsä
jälleen, he tottelivat kumpikin heti. "Kuulkaa nyt, Sören Pedersen!
Nyt lakkaatte te juomasta viinaa ja muita väkijuomia missä muodossa
hyvänsä, te ette maista viiniä, eikä oluttakaan -- yhteen kuukauteen.
Kuulkaa! Kun kuukausi on kulunut -- nyt on kello puoli seitsemän,
niin te tulette tänne täsmälleen samaan aikaan."
"Ja te myöskin, Aase. Joka kerta kun miehenne tahtoo juoda, niin te
huudatte. Ja sitten te molemmat rupeatte laulamaan." -- "Mutta me
emme osaa laulaa." -- "Yhdentekevä, te laulatte kumminkin."
4.
Josefine matkusti pois kaupungista. Hän otti poikansa mukaan
länsirannikolle nauttimaan merikylpyjä. Hänen miehensä tulisi
kohta perästä, hänellä ei ollutkaan sitten papiksi tultuaan
vielä ollut virkavapautta. Hän oli heti tutkinnon suoritettuaan
tullut tänne apulaiseksi ja saavuttanut siihen määrin seurakunnan
luottamuksen, että kun kaupunki kaksi vuotta takaperin eroitettiin
maaseurakunnasta, hänet valittiin kaupungin papiksi. Hän oli
työskennellyt hartaasti lähes kuusi vuotta, siksipä hän kaipasikin
hiukan lepoa. Josefine oli eräänä päivänä veljensä luona, mutta tämä
ei sattunut olemaan kotona. Hän oli silloin kertonut lähtevänsä
matkalle, sanonut jäähyväiset ja pyytänyt sanomaan veljellensä
terveisiä.
Ragnille selvisi heti, että koko matkatuuma oli päätetty yksinomaan
senvuoksi, ettei heidän tarvitsisi esitellä häntä tutuilleen, he
eivät tahtoneet saada kärsimyksiä hänen tähtensä. Kallemille, joka
oli vähemmän epäluuloinen, hän ei virkkanut siitä mitään. Kallem
unohti koko suhteen, sillä hänellä oli niin tavattoman paljon työtä
ja touhua. Tohtori Kent halusi lähteä ulkomaille ja Kallemin oli
hoidettava oman virkansa ohella hänenkin tehtäviään palkkioksi siitä,
että hän oli ennen Kallemin tuloa ollut lääkärinä sairashuoneella.
Kolmantena lääkärinä paikkakunnalla oli nuori sotilaslääkäri. Hänen
nimensä oli Arentz ja hän herätti huomiota tavattoman suuren rintansa
vuoksi. Kallem tunsi hänen täsmällisissä tiedoissaan oppikirjan
sanat, alussa Kallemia halutti kutsua häntä Niemeyeriksi, mutta ei
tehnyt sitä kuitenkaan hänen jalomielisyytensä vuoksi. Kun elämä
tuolla maanteillä ja kaduilla alkoi käydä Kallemille sietämättömäksi,
tuumi hän ottaa Arentzin apulaisekseen. Jos hän itse tahtoisi olla
vapaana, täytyisi hänen järjestää toimintansa toisella tavalla.
Ragni näki hänen hotaisevan kiireesti päivällisensä ja tulevan
kotiin vasta illalliselle. Saattoipa hän istua sitten hetkisen
Ragnin kanssa avokuistissa tai astella puutarhassa, ja auttaa Ragnia
jossakin hommassa, mutta se tapahtui harvoin, -- kirjojensa luo
hänen täytyi päästä. Olihan se sitten toisenlaista, kun virkatoveri
palasi taas kotiin. Kallem halusi nyt voittaa takaisin sen, minkä oli
laiminlyönyt ja siksi hän olikin nyt alinomaan joko laboratooriossaan
tai virkahuoneessaan. Sinne muutti vihdoin Ragnikin, hän sai
oman tuolinsa ja oman kirjahyllynsä, virkahuone muuttui heidän
asuinhuoneekseen.
Tuntikausia he lukivat kumpikin kirjaansa ja vaihtoivat tuskin
kymmentä sanaa keskenään. Kallem oli syventynyt laajaperäiseen
tutkimukseen eikä aavistanut, miltä näytti, kun hän siinä lukemisensa
väliaikoina lepäsi pitkin pituuttaan sohvalla ja katsoi vaimoonsa
lausumatta sanaakaan, tai, kuten tavallisesti, seisoi ikkunan edessä
tuijottaen ulos. Jos hän sattui tulemaan Ragnin eteen, kääntyi hän
ympäri ja meni taas ikkunan luo. Hän väitti, että hänen ajatuksensa
liikkuivat silloin monta vertaa paremmin kuin muulloin, se tapa oli
perintönä hänen isältään.
Koti oli hänen ihastuksensa ja aina hän sinne tullessaan ylisteli
sitä. Silloin hän asteli ympäri huoneita, huoletonna ja iloisena
kuin pääskynen. Päivällisen jälkeen hän halusi mielellään kuulla
musiikkia, mutta ei silloin monestikaan huomannut, mitä Ragni soitti.
Entä Ragni? Joka päivä kiintyi hän yhä lujemmin kotiin ja
kotiaskareihin. Miestään hän kutsui taaskin "valkeaksi pashaksi",
flyygeliä "saduksi". "Nyt taas yksi satu!" sanoi hän aina
soittamaan ruvetessaan ja totutti miehensäkin siihen. Sänkykamaria
hän kutsui nimellä: "tähtien keskellä", kyyhkysiä, jotka oli
saanut helluntaiksi, nimitti hän "helluntaililjoikseen", Sigridiä
"seitsenkätiseksi". Kun hän Kallemin kanssa istui virkahuoneessa
lukemassa, tuntui hänestä siltä kuin he purjehtisivat kauas pois,
kumpikin omalla purrellaan, kumpikin omaan maahansa. "Mennäänkö nyt
sisälle purjehtimaan?" oli hänen tapansa sanoa.
Ragnin taipumukseen käyttää vertauksia oli Kallem tutustunut jo
Amerikan-kirjeissä. "Me työskentelemme maailmantunnelin päissä,
kumpikin puolellamme ja lähestymme hitaasti toisiamme", oli Ragni
kirjoittanut, ja tätä tunnelivertausta oli hän käyttänyt monesti.
Vihdoin "he olivat niin lähellä toisiaan, että hän saattoi jo
kuulla Kallemin puhelua!" -- Höyrylaivoista, "jotka uivat heidän
yläpuolellaan" kuljettaen heidän kirjeitään, kirjoitti hän "että
niitä toisen kaipaus veti ja toisen työnsi takaa".
Eräänä sateisena iltana heidän istuessaan kuivina kuistin katon
alla, sanoi Ragni: "Tällaisilla rakennuksilla pitäisi olla pää." --
"Pääkö?" -- "Niin, pää siipien välissä niinkuin kiltillä kanalla
ainakin." -- "Vai niin, vai sillä tavalla!" -- "Minusta tuntuu aina
siltä kuin olisin kahden siiven alla ja hautuisin." -- "Kuule,
mikäs siihen oli syynä kun sinä et lapsuudessasi tottunut raamatun
vertauksiin?" -- "Syynä siihen oli se, että minulla oli isä, joka
jutteli minulle lajien synnystä jo kymmenvuotiaana, kasvit, eläimet
ja ihmiset kuuluivat samaan perheeseen, -- sellainenhan sopi minun
luonteelleni! Kun minä sitten sain isäpuolen, joka, pappi kun oli,
väitti, että maa ja ihmiset olivat alusta pitäen olleet täydelliset,
niin minä en uskonut sitä. Sitäpaitsi oli isäni hiljainen ja
kivuloinen mies ja minä rakastin häntä, isäpuoleni oli tulinen ja
voimakas, häntä minä pelkäsin."
Kallem kysyi, eikö hän tahtoisi erota lapsuudestaan ja
kehityksestään. Siihen antoi Ragni jyrkästi kieltävän vastauksen.
* * * * *
Kristen Larssen oli saanut tohtorilta työkseen kalustaa laboratorio
ja laittaa ilmanvaihtolaitos kuntoon ja sitäpaitsi muita pienempiä
hommia. Kallem ei ollut vielä elämässään joutunut tekemisiin niin
vaiteliaan ja epäluuloisen, mutta samalla viisaan miehen kanssa kuin
Larssen oli. Hän tuli eräänä sunnuntaina elokuun alussa Kallemin
luo paraimmassa puvussaan: pitkä, ruskea takki, hihat tavattoman
ahtaat, liivi ruudukas ja liian lyhyt, housut harmaat ja valmistetut
n.s. englantilaisesta nahkista. Arkipäivinä hänellä oli tapana
kulkea avopäin, kaupungille hän meni pitäen hattua kädessään,
hän ei sietänyt mitään päässään, jollei ilma sattunut olemaan
hyvin kylmä. Hän seisoi virkahuoneessa, pitkänä, laihana, tukka
lyhyeksi leikattuna, kasvot puhtaaksi pestyinä, leukaa tummensi
musta parransänki. Valkea paidan kaulus oli käännetty punaruutuisen
kaulahuivin päälle. Tohtori pyysi häntä istumaan ja kysyi, mikä häntä
vaivasi. Hän sai vastaukseksi -- ensin tutkivan silmäyksen, sitten
selityksen, ettei hän koskaan ollut valittanut vaivojaan.
Kallem huomasi, ettei Kristen Larssenin ollut helppo tuonlaisen
vastauksen jälkeen ilmoittaa asiaansa, mutta Kallem ajatteli: se
tekee hänelle hyvää.
Viimein sai hän lausutuksi, että hän oli kuullut "tohtorinnan"
olleen viisi kuusi vuotta Amerikassa, tokkohan hän lainaisi hänelle
englantilaisia kirjoja? Ehkäpä voisi rouva vielä neuvoa, miten hänen
olisi meneteltävä, hän oli hiukan opiskellut omin päin.
Aikoiko hän siis muuttaa maasta? -- No, vaikkapa niinkin, "mutta
norjalaisten orjaksi hän ei halunnut mennä ... siihen leikkiin
hänen mielensä ei lainkaan tehnyt". -- "Miten vanha te olette?" --
"Hjaa, neljäkymmentä vuotta ja ylikin." -- Hän näytti jo ainakin
viidenkymmenen vanhalta. "Luullakseni minun vaimoni mielellään
opettaisi teille englanninkieltä, vaikkapa iltapuhteilla." Ei, sitä
hän ei millään muotoa tahtonut. Mutta Kallem selitti hänelle, että
oli mahdotonta oppia ääntämään omin päin. Ragni tuli samassa sisään
ja tohtori selitti hänelle, että Kristen Larssenille englanninkieli
merkitsisi samaa kuin kaksi siipeä. Ragni ensin hiukan punastui,
sillä se ei ollut nimittäin ainoa epämieluinen tehtävä, jonka Kallem
oli hänelle antanut, varmaankaan Kallemin mielestä ei Ragnilla
ollut kylliksi työtä ja puuhaa. Itse hän olisi mieluummin ollut
vapaana. Mutta kun hän katsoi Kristen Larsseniin ja muisti Kallemin
sanoneen häntä viisaammaksi mieheksi, mitä oli tavannut, rupesi häntä
säälittämään. Larssen tutki paraikaa erästä englantilaista kirjaa
ja ymmärsi töintuskin, mistä siinä puhuttiin. Ragni ei ainoastaan
tarjonnut hänelle apuaan, vaan vieläpä pakoitti hänet apuansa
vastaanottamaan. Jo saman päivän iltana kello viiden ajoissa tuli
Kristen Larssen ja siinä he sitten istuivat tavailemassa erästä
helppoa kappaletta. Kallem näki kotiin tultuaan nuo molemmat päät
kumartuneina yli saman kirjan, toinen pitkulainen, mustatukkainen ja
kulmikas, -- toinen taas hienomuotoinen ja tukka punaiseen vivahtava,
hän näki Larssenin jääkylmät, ryppyiset ja likaiset kasvot ja
Ragnin keväiset, hohtavat ja terveet. Ragni piti nenäliinaa suunsa
edessä ja kärsi huomattavasti siitä, että täytyi istua Larssenin
vieressä. Silloin muisti Kallem, että hänkin oli huomannut, miten
epämiellyttävältä Larssenin henki löyhkyi. Kallem hommasi kohta
heille kaksi kirjaa ja he saivat istua kumpikin omalla puolellaan
pöytää. Ragni toimitti tehtävänsä niin nopeasti kuin suinkin voi.
Tätä peittääkseen Kallem pyysi Larssenia illalliselle ja hän koetti
sulattaa hänen jääkylmää luontoaan, mutta hän oli lähtiessään yhtä
kylmä ja varovainen kuin tullessaankin. Larssen antoi hänelle
ajattelemisen aihetta. Mikä hän oikeastaan mahtoi olla miehiään ja
kuinka hän oli tuollaiseksi tullut?
Sopivan tilaisuuden sattuessa Kallem läksi asialle hänen asuntoonsa.
Täällä tapasi hän laihan naisenkäppyrän, pää käärittynä suureen
huiviin, se oli Larssenin vaimo. Jos mies piti liian vähän päässään,
niin oli tällä sen sijaan liian paljon. Ei yhtään lasta. Ei tulta
takassa, vaimo sanoi keittävänsä ruokaa moneksi päiväksi yhdellä
kertaa. Vaimo käveli huoneessa ja kutoi sukkaa, varovaisena ja
epäilevänä. Kallemissa heräsi ajatus, että he olivat päättäneet
elää näin puutteellisesti säästääkseen matkarahoja. Vain yksinomaan
sitä varten, että olisi jotain asiaa, oli Kallem ottanut mukaansa
revolverin, joka ei tahtonut laueta, se oli lippaassa ja hän
oli ottanut lippaankin mukaansa, mutta huomasi vasta nyt, että
ampumavaratkin olivat tulleet siinä mukana. Kallem näytti sitä
vaimolle. "Tällaisia täällä on kosolta", vastasi vaimo, asetti
sen lippaaseen, sulki ja pani sen miehensä työpenkin yläpuolella
olevalle hyllylle. Sekä penkki että hylly oli täynnä korjauksen
alaista tavaraa. "Hänellä on nykyisin paljon ulkotyötä", sanoi vaimo,
"tuollaiset pikkutyöt saavat odottaa". Tämä heidän huoneensa oli
samalla kertaa työpajana, kyökkinä ja makuuhuoneena. Seinäkello,
pöytä, sänky, penkki ja kolme puujakkaraa, siinä koko huonekalusto,
-- ja sitäpaitsi ilettävä löyhkä.
Kotimatkalla hän kulki Sören Pedersenin verhoiluliikkeen ohi. Kallem
oli avustanut häntä liikkeen aloittamisessa ja se menestyi hyvin.
Siellä seisoi Kristen Larssen pitäen toisessa kädessään lasia ja
toisessa pulloa ja Sören Pedersen vaimoineen huusi ja lauloi siinä
lasin ja pullon ääressä, -- se muistutti pitkää, surkeata koirien
ulvontaa. Kristen Larssen nauroi sydämensä pohjasta. Tässä naurussa
oli jotain leveää, ääretöntä onnentuntoa, se oli ilkeän sydämen
syvintä paljastusta, se oli keksijän hurjinta riemuhuutoa. Kenties
nuo kaksi herättivät hänen mielenkiintoaan, kukapa sen tietää? Tekikö
hän tätä joka päivä?
* * * * *
Kallemin kykyä panna ihmisiä työhön sai Ragni vielä voimakkaammin
kokea.
Pienessä seurassa tohtori Kentin luona piti heidän tavata vanha
pastori Meek ja hänen tyttärensä tytär Tilla Kraby, he olivat
palanneet ulkomaamatkaltaan lähteäkseen uudelleen. Lyhyellä täällä
oloajallaan, joka luultavasti oli viimeinen näillä seuduin,
kestittiin heitä kovasti. Tämä illanvietto oli myöskin heitä
varten ja Kallemkin vaimoneen, vaikka he muuten pysyivätkin
erillään seuraelämästä, menivät sinne ainoastaan nähdäkseen heitä.
Kunniavieraat antoivat itseänsä odottaa ja sillä välin esiteltiin
Ragnille muuan hyvin lihava nainen, tuskin kolmenkymmenen ikäinen,
vilkas ja kaunis. Hän säikäytti Ragnia sanomalla: "En tiedä
tuntuneeko teistä ikävältä, mutta minä olen Sören Kulen sisar."
Nähdessään Ragnin joutuvan kovasti hämilleen hän vei hänet nopeasti
syrjään: "Älkää nyt luulkokaan muuta kuin että minä olisin tehnyt
aivan samalla tavoin kuin tekin", kuiskasi hän. "Ja kun sitäpaitsi
löytää sellaisen miehen kuin teidän on", -- hän puristi Ragnin
käsivartta. Hän oli reipas ja vilkas eikä ollenkaan aavistanut,
miten hän kiusasi tuota hienotunteista ihmistä, jonka käsivarsi oli
hänen kainalossaan. Jo se seikka, että hänen kasvonsa ja ruumiinsa
muistuttivat sitä "valasrotua", oli jo kylliksi, Ragni tunsi halua
lähteä karkuun, mutta seisoi ja ajatteli: kiduta vain! Silloin
nähtiin vanhan Meekin tulevan tyttärensä tyttären kanssa, isäntä
sisarineen -- tohtori Kent ei ollut naimisissa -- meni heitä vastaan
ja melkein koko seura jälestä. Etumaisten sanoessa "hyvää päivää"
ja "tervetuloa" kuuluivat takimaisten kuiskaukset: "Kas, miten
reippaalta hän näyttää!" ja "kyllä se Tilla saa nyt matkustaa!" --,
ja sillä aikaa seisoivat Kallem ja Ragni ihmetellen, ketä nuo kaksi
muistuttivat, kasvot näyttivät tutuilta.
Pastori Meek oli tavallista kookkaampi, leveähartiainen ja hiukan
kumaraselkäinen. Päänsä piti hän pystyssä, se oli leveä ja huomiota
herättävä, sitä ympäröi tuuhea, valkoinen tukka. Ragni kuiskasi: "Nyt
minä tiedän! He ovat varmaankin sukua sille nuorelle miehelle, jonka
me tapasimme ensi päivänämme täällä. -- Muistathan hänet, joka oli
niin kaunis?" -- "Niin, siinäpä se onkin! Samat kaartuvat kasvot.
Saattaisipa luulla heidän olevan bourbonein sukua." Vanhus lausui
matalalla, sointuvalla äänellään kiitokset kaikista "tervetulon"
toivotuksista. Hänen silmissään ei ollut mitään iloista, pikemmin
niissä oli jotain tarkastelevaa ja kohtaloonsa alistuvaa. Hän ei
näyttänyt vanhalta, mutta sangen hyväntahtoiselta ja mietiskelevältä.
Joka kerta, kun pari korkeampaa virkamiestä puhutteli häntä, tuli
hän vanhan tavan mukaan juhlallisen kursailevaksi. "Uusi tohtori"
esitettiin ja rouva Lilli Bingin päähän pälähti sanoa Ragnille:
"Mutta tehän sopisitte varmaankin yhteen! Saanko esitellä: rouva
Kallem, neiti Kraby." Hiukan hämillään he tervehtivät toisiaan
ja johtuivat puhelemaan siitä nuoresta miehestä, joka oli niin
neiti Krabyn näköinen. Nuori mies olikin hänen serkkunsa ja hyvin
musikaalinen. Tästä johtui keskustelu musiikkiin ja he olivat yhdessä
koko illan.
Harvoin -- niin, Kallemia lukuunottamatta -- oli Ragni tavannut
ihmistä, johon olisi niin ihastunut kuin häneen. Tämä samalla kertaa
hiljainen ja eloisa, vaaleanverinen tyttö oli niin rakastettava
käytökseltään ja hänen ajatuksensa olivat omintakeisia. Ja nyt piti
hänen muutaman päivän perästä lähteä kaupungista ainiaaksi! Tunne
siitä, että tämä olisi ainoa kerta, jolloin he tapaisivat toisiaan,
kiinnytti heitä kaihoisalla tavalla toisiinsa. Tämä oli syynä
siihenkin, että Ragni halusi nyt soittaa, kun kerran isäntä oli häntä
veitikkamaisesti pyytänyt. Hän tahtoi antaa uudelle ystävälleen
itsestään niin paljon kuin suinkin.
Ragni kuiskasi hänelle: "Rakas ystäväni, seisokaa sellaisessa
paikassa, että minä voin nähdä tutut kasvot edessäni", ja alkoi
soittaa Solvejgin laulua "Peer Gyntistä". Oltiin kyllä odotettu
jotain loistokappaletta eikä tällaista yksinkertaista laulua, mutta
kun flyygeli oli sen "laulanut" loppuun, olivatkin kaikki niin
ihastuksissaan, että kaupunginvouti, joka tällaisissa tilaisuuksissa
mielellään oli johtavana sieluna, pyysi sen toistettavaksi ja he
saivatkin sen kuulla vielä kerran. Sitten seurasi noitamarssi
samasta kappaleesta ja Ragni soitti sen verrattoman pontevasti,
heti sen jälkeen tuli Selmerin "lastenleikki" -- mitä hienoimpana
ja ihanimpana vastakohtana, hän soitti sen yksityiskohtiin saakka
menevällä kuvailutaidolla, sitten kauniin, vanhanaikaisen laulun
Sindingiltä, jossa jokainen sävel oli kuin erityinen sana, lisäksi
vielä iloisen ja reippaan kappaleen Svendseniltä ja lopuksi Selmerin
juhlamarssin. Nyt hän ei pelännyt lainkaan, hänen katseensa toivat
sanomia satumaailmasta Tillalle ja hänen kauttaan monelle muulle.
Seura oli hurmaantunut, kaupunginvouti kulki yli lattian riemuissaan
kuin räikkyvä torvi. Vanha Meek tuli vanhanaikaisen kohteliaana
kiittämään, Tilla kuiskasi: "Isoisä on hyvin musikaalinen."
Tunnin perästä vanha Meek poistui, hän ei koskaan ollut kauemmin
vieraissa. Hänen tyttärensä tytär lähti myöskin, Kallem ja Ragni
liittyivät heidän matkaansa.
Ilta oli lauha ja leppoisa siihen nähden, että elokuu oli lopuillaan,
jolloin auringon laskettua ilma niin nopeasti muuttuu, kuitenkin se
oli senverran viileä, että täytyi syysviitta heittää hartioille.
Kävelijöitä oli kaikkialla. Kun he tulivat Kallemin portille, kysyi
Ragni, joka muuten oli niin kainoluontoinen, eivätkö he tahtoisi
astua sisään, ja vanhus vastasi kohteliaasti, että jos oli toivoa
saada kuulla enemmän musiikkia, niin he mielellään ottaisivat
kutsun vastaan. Salissa sytytettiin lamput, flyygeli avattiin, ja
avonaisten ikkunain kautta kajahteli ulkoiseen ilmaan italialainen
barcarole. Vanha Meek riemuitsi ja uskalsipa vielä kysyä, saisiko
hänen poikansa poika, joka kävi täällä koulua, tulla kuulemaan
rouvan soittoa, -- tietysti ainoastaan silloin, kun hänestä ei
olisi vastusta. Hän oli ikävä kyllä niin kiintynyt musiikkiin, että
vaikka oli jo yhdeksäntoista vuotias ei vieläkään ollut suorittanut
ylioppilastutkintoaan, mutta kun kerran oli niin onnettomasti laita,
pitäisi hänen saada mieluimmin kuulla hyvää musiikkia. Ragni vastasi,
että se huvittaisi häntä. Kallem kysyi, voisiko hän mennä siitä
hänelle puhumaan. Vanhus oli siitä hänelle kovin kiitollinen ja vielä
enemmän hän olisi, jos tohtori samalla tutkisi, mikä poikaa vaivasi,
sillä jotain hänellä oli. Kallem sanoi sen jo huomanneensa ja luuli
tietävänsä, mitä se oli.
Vanhus istuutui flyygelin ääreen: "Nyt saatte kuulla yhden hänen
lauluistaan", sanoi hän. Ja vähemmän jäykillä sormilla kuin olisi,
odottanut, ja matalalla äänellä, joka oli sellaista kuin olisi
kirkonkelloja koskettanut, hän alkoi laulun:
Milloin on oikea aamu?
Silloin, kun sätehet vuorella väikkyvät,
kultana sen lumihuipulta läikkyvät
kohden lahdelman kukkaista rantaa.
Siellä se antaa
virvelle voiman suureksi suortua,
korrelle uskon uudeksi nuortua.
Silloin on aamu,
oikea aamu.
Vaan, kun synkkä on sää
ja mieli pilvinen,
en aamua nää
minä, en!