viereiseen kylpyhuoneesen ottamaan suihkua, olipa vanhalla lääkärillä
ollut senverran mieltä päässä! Tuskin vielä puoliksi pukeutuneena
hän riensi ulos parvekkeelle ihailemaan avarata näköalaa. Hän
huusi Ragnille, että hänkin juoksisi ottamaan suihkukylpyä ja
tulisi sitten tänne katsomaan. Mutta edellisenä päivänä oli Ragni
saanut tuntea, miten hirvittävää oli kylmä vesi ja siksipä hän nyt
lepäsi sängyssään ja tuumiskeli, laiskottelisiko vai rohkaisisiko
luontonsa. Hän päätti laiskotella ja kohta seisoikin hän aistikkaassa
aamupuvussaan Kallemin rinnalla. Mutta vaikka hän kuinka viattomasti
olisi katsellut miestään ja kuinka innokkaasti ylistellyt
kaunista näköalaa, -- niin ei sittenkään hänen miehensä unohtanut
suihkukylpyä. Ragni oli edellisenä päivänä juhlallisesti luvannut
ottavansa suihkua säännöllisesti heti seuraavasta aamusta alkaen.
Hän kun oli niin herkkä vilustumaan, täytyisi hänen tehdä sitä
joka päivä, ja varsinkin täällä, jossa kylmä ja lämmin alituiseen
vaihtelevat. Siis --! Ragni pani liikkeelle hellimmän hyväilytaitonsa
ja koetti kääntää koko jutun leikiksi, -- mutta hänen miehensä
viittasi suihkua kohti, tahtoisiko hän syödä sanansa? Jos hän
rikkoisi nyt lupauksensa, rikkoisi hän sen usein vastedeskin. Ragni
suuteli miestään, ja sanoi, että Edvard oli paha, Edvard suuteli
häntä ja sanoi, että Ragni oli suloinen, mutta se suihku! Silloin
Ragni hyppäsi sisään, riisui aamupuvun yltään ikäänkuin lähteäkseen
suihkukylpyyn, mutta ykskaks hän olikin sängyssään. Kun Edvard tuli
sisään, veti Ragni peitettä korviinsa, mutta empimättä otti Edvard
peitteen sisällyksineen ja kantoi sitä ovea kohti, silloin rupesi
Ragni niin liikuttavasti rukoilemaan ja niin säikähtyneellä äänellä,
että Edvardin täytyi viedä hänet takaisin. Ragni kietaisi kätensä
hänen kaulalleen ja veti hänet sänkyyn, Ragni suuteli häntä ja
kuiskasi jotain hänen korvaansa, ja silloin hänen lämpimän ruumiinsa
ääressä unohtuivat johdonmukaisuuden säännöt.
Kirkonkellot soivat yhäti, ohitse kulki ajajia, poispäin kaupungista.
Niitä kulki toinen toisensa perästä. Ovi oli avoinna, joka kerran kun
kellojen kolmea lyöntiä seurasi hiljaisuus, kuului kärpästen surinaa
huoneesta ja lintujen viserrystä ulkoa. Silloin he kuulivat myöskin
pienen laivan kohinaa lahdelta, he olivat nähneet sen tulevan selän
toiselta puolen, varmaankin siinä oli huviretkeläisiä. Jossain taisi
olla juhlat, koska noin väkeä virtaili.
Hieno tuulenhenki kävi lounaasta, ja joka tuulahduksella virtasi
huoneesen suloinen tuoksu metsistä ja pelloilta. Kumahtelujen välillä
kuului kuiskauksia ja hyväilyjä; ilma oli huumaavaa.
Jonkun ajan kuluttua he seisoivat jälleen ulkona parvekkeella ja
katselivat kirkkoon menevätä kansaa. Mutta yhä ajoi ihmisiä, vaunut
kukkuranaan, kirkon ohitse ja siitä vielä eteenpäin. Laiva oli tullut
aivan lähelle, nyt kuului junankin vihellys. Heidän katseensa kiintyi
kahteen pääskyseen, jotka silminnähtävästi leikkivät varjonsa kanssa
avokuistin edustalla. Ne lentelivät toistensa ylitse ja sivuitse ja
varjot hietikolla tekivät samoja liikkeitä, linnut sujahtivat alas
niiden luo ja vilahtivat jälleen ylemmäs, ja kun ne olivat kohonneet
liiaksi korkealle, hävisivät varjot, mutta ne laskeutuivat uudelleen
maanperään ja löysivät varjonsa jälleen. Ragni kuiskasi, että ensi
vuodeksi he laittaisivat niille pesänalustoja.
Pukeuduttuaan he menivät alakertaan aamiaiselle. Sören Pedersen
vaimoineen oli jo aikoja sitten tullut, he olivat jo syöneet
aamiaisensa ja työskentelivät nyt ahkerasti.
Nyt he saivat kuulla, että kaikki, jotka kynnelle kykenivät, olivat
nyt menossa naapuripitäjään, sen johdosta, että pastori _Meek_ siellä
vietti viisikymmen-vuotisjuhlaansa ja piti jäähyväissaarnaansa.
Kaiken aamua oli mennyt jalkamiehiä, nyt tuli hevosella-kulkijoita,
ja höyrylaiva toi täyden lastin ihmisiä selän toiselta puolen. Meek
oli ollut viisikymmentä vuotta virassaan, -- hän oli "hirveän hyvä
mies".
Kallem ja Ragni söivät suuressa salissa, mutta kesken aamiaista
koputettiin ovelle ja sisään astui vanhahko ja laiha, silmälasia
käyttävä mies hymyilevänä ja kohteliaana. Se oli tohtori _Kent_,
sama, joka tähän aikaan hoiti sairashuonetta, sieltä hän tuli
nytkin. He nousivat kumpikin häntä tervehtimään. Hänen äänensä oli
miellyttävä ja hiljainen, puhuessaan hän hymyili ystävällisesti.
Hän istahti hiukan syrjemmälle, toiset jatkoivat syöntiään. Ja
hän antoi lyhyitä tietoja "parantolan" sairaista ja yleisestä
terveydentilasta paikkakunnalla. Kallem kyseli häneltä yhtä ja toista
ja Kent luetteli hänelle ne viranomaiset, joiden luona Kallemin olisi
käytävä tervehdyksellä, ja ne puheenjohtajat ja oikeusvirkamiehet,
jotka hänen olisi tunnettava. Tohtori Kentin suussa kuuluivat
kuivatkin asiat hauskoilta. Kun hänen vaununsa tulivat oven eteen
-- hänen oli näet mentävä maaseudulle sairasmatkalle --, pyysi
Kallem saada lähteä mukaan, mutta Ragni halusi myöskin. Silloin
piti heidän lainata suuremmat vaunut ja kohta he kaikki kolme
istuivat niissä. Lähtiessä muisti Ragni, että flyygeliä olisi
hiukan viritettävä ja hän kysyi Sören Pederseniltä, tuntisiko hän
ketään, joka osaisi virittää jotta se kestäisi ainakin jonkun
aikaa? Kyllä, Kristen Larssen oli sellainen mies. Kent kertoi, että
Larssen oli kasvanut hyvin huonomaineisella paikkakunnalla ja jonkin
vähäpätöisen asian vuoksi olivat viranomaisetkin häntä vainonneet,
-- hän oli muistavinaan sen tapahtuneen siitä syystä, että Larssen
oli kutsunut erästä soittokappalettaan "syntien anteeksi annoksi".
Kristen Larssen oli keksijä, hänen keksintöään oli eräs nykyisin
hyvin yleisessä käytännössä oleva kutomakone ja sitäpaitsi hän oli
keksinyt kaikenlaisia työkaluja. Hän oli luonteeltaan kylmä mies,
-- kylmä kuin rauta pakkasessa. Muita seurakumppania hänellä ei
ollut kuin Sören Pedersen ja hänen vaimonsa. Millaisia ne sitten
olivat? Heidän entisyyttään ei tohtori Kent tuntenut, vaimo oli
täältä Norjan tuntureilta, mies Fyenistä. He olivat kumpikin kelpo
työntekijöitä, mutta pian tuli yleiseksi tiedoksi, että he joivat.
Siitä tavasta oli pappi koettanut saada heitä luopumaan, hän oli
tullut tuntemaan heidät, silloin kun he olivat olleet työssä hänen
uudessa talossaan. Merkillistä kyllä, pappi siinä onnistuikin, he
eivät ainoastaan lakanneet juomasta, vaan tulipa vielä Sörenistä
innokas raittiusmieskin ja lisäksi hyvin jumalinen, raamatunkin osasi
hän ulkoa! Hän jutteli usein itse, kuinka hänen suurimpia ilojaan
oli se, että Aase kuunteli häntä, ja pienemmissä seuroissa hän luki
kokonaisia lukuja ulkoa raamatusta, toisten seuratessa kirjasta.
Pappi ilmoitti hänet erääsen raamattukouluun, ja hänen suurin
toivonsa olikin päästä sinne, mutta hän tahtoi Aasen mukaansa. Siihen
kun ei kuitenkaan suostuttu, jätti hän koko raamattukoulun ja rupesi
epäilemään kaikkea.
Sitten kohtasi hän tuon tuhattaiturin, Kristen Larssenin, joka juuri
silloin oli asettunut tänne asumaan. Kristen Larssen oli kuullut
Sören Pedersenin kyvystä oppia ulkoa ja sen koneiston tahtoi hän
saada selville. Mutta minkäänlaista koneistoa hän ei Sörenin päästä
löytänyt, kaikki oli vain jumalan armolahjaa, sillä eihän jumalalle
ole mikään mahdotonta.
Tuo on Matheuksen evankeliumissa, sanoi Kristen Larssen, mutta
tuomarein kirjassa sanotaan, että herra oli Judan kanssa, mutta Juda
ei voinut karkoittaa vihollista laaksosta, sillä vihollisella oli
rautavaunuja.
Tuo kelpo Sören Pedersen oli kovasti kauhuissaan siitä, ettei
juutalaisten jumala voittanut rautavaunuja. Samassa kirjassa --
jatkoi Kristen Larssen -- sanotaan: "ei sinun pidä tappaman", mutta
siellä sanotaan myöskin, että herra yhä edelleenkin käski lyödä
kuoliaaksi. Sellaisia ristiriitoja sieltä löytää.
Tämä oli aivan uutta Sören Pedersenille, ja kuitenkin hän osasi
raamatun ulkoa. Hän tahtoi tietää, kuinka tämä oli käsitettävä, ja
jokaisessa uskovaisten kokouksessa vaati hän selitystä. Vihdoin oli
hänellä ainakin sata ristiriitaa kysyttävänä, häneltä ei saatu enää
rauhaa. Toiset nauroivat hänelle läkähtyäkseen, toiset suuttuivat.
Vihdoin viimein hänet suljettiin pois kokouksista, sekä hän että
Aase. "En tiedä uskaltaisinko teille kertoa", sanoi tohtori Kent,
"että teidän lankonne on omin käsin viskannut ulos sekä Sören
Pedersenin että hänen vaimonsa Aasen -- ulos rukoushuoneesta! He
olivat tulleet ennen muita sisään eivätkä tahtoneet poistua. Teidän
lankonne on hyvin vahva mies, mutta Sören Pedersen piti puoliaan,
kunnes pappi vihdoin hoksasi, että ensin oli Aase saatava ulos,
ja sitten he raastoivat häntä kuin halkopuuta." Kallem ja Ragni
olivat katketa naurusta. "Minä olen omin silmin nähnyt erään
yhteentörmäyksen", sanoi tohtori Kent. "Pastori oli koululla
toimittamassa kuulustelua, ja minä kuulun muiden mukana koulun
johtokuntaan. Sören Pedersen ja hänen vaimonsa Aase olivat saapuvilla
ja kaikki aavistivat, että jotain kummaa vielä tapahtuisi". "Jumala
ei voi valehdella", sanoi pappi. Silloin nousi Sören Pedersen
seisomaan: "Sanassa sanotaan, että herra johdatti profeetoihin
valheen hengen." Taas pakoitettiin Sören Pedersen poistumaan.
Näille hupaisille jutuille naureskellen he ajoivat nyt läpi ylävän,
heleässä vihreässä loistavan tasangon, jossa siellä täällä rehoitti
suurempia ja pienempiä metsikköjä, -- tai oikeammin sanoen, siellä
oli metsää, jonka keskellä oli siellä täällä viljeltyjä maatilkkuja.
Talot olivat hyvästi rakennettuja, pellot hedelmällisiä, tie kulki
halki metsien ja peltojen, poikki mäkien ja purojen. Kiviraunioita
nähtiin mitä merkillisimmissä paikoissa, teitä ja polkuja kulki
ristiin rastiin. Tulipa Amerikan lakeuksiin ja keski-Europan
tasankoihin tottunut oikein hyvälle tuulelle nähdessään kaikkea
tätä vaihtelua. Aurinko paistoi yhtä kirkkaasti ja säteilevästi
kuin eilenkin, yhtä voimakas oli myös niityiltä ja metsästä leyhyvä
tuoksu, -- ja entäs tuo kukkasloisto ja lintujen laulu, -- tuolla
kukkui käki!
Juhannus oli juuri tulossa ja kukkia oli senvuoksi runsaasti, Ragnia
niiden paljous riemastutti. Kasvitiede miellytti häntä kaikista
aineista eniten, ja häntä huvitti suuresti vertailla tätä kasvistoa
siihen, jota hän oli tutkinut. Hän kysyi, kasvoiko akileia ja
berberis villinä, monessakin kohden Norjassa? Tohtori Kent oli sitä
mieltä, että ne olivat tulleet maahan jo aikoja sitten, ehkäpä olivat
tuolla alhaalla olevan luostarin munkit niitä aikoinaan tuoneet.
Kun he taas olivat niityltä saapuneet pieneen viidakkoon, näki
Ragni kolmannen kerran vanamoita, silloin hän ei voinut enää pysyä
vaunuissa ja he nousivat kaikki niistä ulos.
Vanamo oli juuri alkanut availla vaaleanpunaisia kellokukkiaan, sen
hieno tuoksu tuntui läpi metsän. Ragni joutui kohta supatuksille
sen kanssa, kunpa hän nyt vain saisi olla yksin! He eivät olleet
nähneet toisiansa kuuteen vuoteen, tai oikeammin kuuteen ja
puoleen, sillä keväthän silloin oli, kun hän läksi matkalle. Hän
poimi muutamia vanamoita ja huomasi silloin myöskin yksinäisen
ja kaihomielisesti kumartuneen _pyrola unifloran_. Kallem oli
myös löytänyt samallaisen ja Ragni kysyi, miksi sitä nimitettiin
Norjassa? Kallem kysyi Kentiltä, eikö se ollut pyhän Olavin
kynttilänjalka, -- hän kysyi kuin apteekkari ja vastaus tuli kuin
kasvikokoelmasta. Ragni poistui heistä yhä kauemmaksi haeskelemaan
kukkasia. Poimimiensa kukkien tuoksu kiihoitti häntä yhä syvemmälle
metsään, se oli lähetetty houkuttelemaan häntä yhä edemmäksi. Siis
yhäti syvemmälle metsään, mutta myös -- kauas toisista. Ragni kuuli
kukkien tarinoivan, metsässähän kuulee niin hyvin, hän kuuli myös
miten pari pelästynyttä pikku lintua pyrähti lentoon. Mutta hänen
ympärillään ei kuulunut muita ääniä kuin hänen omain askeltensa
ripsettä. Yhden ainoan ketunleivän hän tapasi kukalla. Se näytti niin
alakuloiselta korttiristin muotoisten lehtiensä keskellä, -- tiesikö
se kadottaneensa kaikki toverinsa?
Edemmäs vaan, sanoivat kaikki. Niin, tuonnehan ne houkuttelivat
vanamotkin ja metsän pyhät kynttiläjalat ja ketunleipä. Ja nyt oli
Ragni siellä -- metsätähtien joukossa suuressa perhekokouksessa, ne
odottivat kaikki häntä nähdäkseen, tänne ei ollut ihmisjalka vielä
tänä vuonna astunut. Ragni laskeusi polvilleen niiden joukkoon ja
kertoi niille, että hän oli tullut hyvin, hyvin kaukaa, niin, hän
kertoi, kuten nekin, lausumatta sanaakaan, sehän ei ollut heidän
kesken tarpeellista. Nyt oli hän avannut oven toisensa perästä
päästäkseen oikein Norjan sisään, niinpian kun hän oli avannut
yhden, oli toinen taas edessä, ... kunnes hän nyt oli päässyt
heidän luokseen. Hän käsitti kohta vanamon nähtyään, että nyt oli
hän viimeisellä ovella. Täällä hän oli nyt sisimmässä pohjukassa.
Kaikki tuo suuri, ulkoa uhkaava vaara aina mereltä alkaen, kaikki
tuo voima ja viha, tuo särkynyt ja kehno, kaikki tuo ihanuus ja
pelko ... viittasi astumaan syvemmälle sisään. Tänne täytyy meidän
tulla voidaksemme käsittää, että ei suinkaan kaikki mene tuhansiksi
pirstaleiksi. Nämä täällä sisällä kaiken kulkua ohjaavat.
"Me olemme sinua odottaneetkin. Syvin salaisuus on täällä." -- "Oi,
kertokaa se minulle?" -- "Ole kiltti!" -- "Niin, ainoastaan siihen
luulen itselläni taipumusta olevankin. Mutta kun nyt ne muut eivät
--?" -- "Anna toisten olla sellaisia kuin tahtovat, mutta ole sinä
kiltti."
Nyt Ragni sen ymmärsi, sillä hän oli tullut aivan sisimpään
pohjukkaan. Nyt hän ymmärsi, missä suurin voima oli. Metsätähdissä.
"Ragni", kuului kaukaa Kallemin huuto, hänen kirkas äänensä kaikui
metsässä. "Jaa!" Muutamat tästä metsätähtien perheestä tahtoivat
päästä mukaan, hän poimi ne käteensä.
Sitten hän kiiruhti taas tielle päin. Metsän laidassa oli muuan
_actaea_, -- hänelle näyttämässä tietä metsään, jos hän olisi
sattunut sen kohdalla astumaan ulos vaunuista. Nyt tahtoi se mukaan.
Ja aivan tien vieressä oli lontama ja sinne oli piiloutunut joukko
kieloja, missä olivat olleet hänen silmänsä? Kielot ymmärsivät, mistä
hän nyt tuli, myöskin ne olivat siinä näyttämässä hänelle tietä
metsään. Heti kun olivat toisensa nähneet, he ymmärsivät toisiaan.
Niin, sellaistahan se on niiden tunne-elämä, jotka ovat sukua
toisilleen. Muutamat kieloistakin tahtoivat päästä mukaan.
"Ragni", huusi Kallem. "Kyllä -- kyllä!" ja hän tuli nyt tielle
ja näki, että oli jäänyt paljon toisista jälelle. Molemmat herrat
seisoivat vaunujen luona ja puhelivat keskenään, tuolta kummun
harjulta eroitti selvästi Kallemin suoran vartalon ja tuon toisen
pienen ja hinteliään olennon. Molemmilla oli kädet täynnä kukkia.
Ragni kiiruhti askeleitaan ja kuuli jo kaukaa Kallemin esitelmöivän
ukonhatusta, jota hän heilutteli kädessään, hän mainitsi saksaksi
erään saksalaisen kasvitieteilijän lausuman ihastuksen tästä
komeasta kukasta, jonka hän oli tavannut Norjassa. Tohtori Kent
ojensi Ragnille kohteliaasti _polygala amaran_, hän tiesi tuon
sinisen kukan olevan uuden Ragnille, joka tuli Amerikasta. Ragni
lausui sydämelliset kiitoksensa. He astuivat vaunuihin ja alkoivat
heti järjestellä löytöjään ja pyysivät Ragnia, että hän valitsisi
itselleen. He olivat käyneet pienellä suolla, Kentillä oli suopursun
kukka napinlävessä ja he olivat ottaneet mukaansa kaikki mitä
olivat tavanneet, yksinpä kihokinkin, -- "tuon petoeläimen", kuten
Ragni sitä nimitti, hän ei tahtonut sitä, sehän oli sitäpaitsi niin
"likainen". -- "Sinä olet kaunosielu kaikessa", huomautti Kallem,
-- ja sai vastaukseksi katseen, joka muistutti vanamoiden tuoksua.
"Huomaatteko, että me olemme yksiksemme koko tiellä?" kysyi tohtori
Kent ja hän kertoi, että kaikki olivat rientäneet kirkkoon, jossa
vanha Meek piti jäähyväissaarnaansa, oltuaan virassa viisikymmentä
vuotta. "Kahdenkymmenen vanhana hän oli tullut kappalaiseksi isänsä
seurakuntaan -- se oli niitä aikoja, ja kirkkoherran virka oli
mennyt sitten perintönä hänelle. Nyt seitsemänkymmenen vanhana
-- hän aikoi lähteä ulkomaamatkalle tyttärensä tyttären kanssa!"
-- "Reipas ukko siis?" -- "Onpa kylläkin, mutta hyvin hän pitääkin
terveydestään huolta, aina on hän liikkeessä. Hän oli välittäjänä
täällä." -- "Välittäjänä?" -- "Niin, joka seudullahan on välittäjänsä
tieteen ja käytännön välillä. Hänestä johtaa alkujuurensa tämän
seudun ja koko lähitienoon varallisuus." -- "Hänestä pidetään siis?"
-- "Enemmän kuin kenestäkään muusta näillä seuduin." -- "Minkälainen
hän on saarnatuolissa?" -- "No niin, hän on nyt seisonut siellä
viisikymmentä vuotta kertomassa juttuja. Aikoinaan sille naurettiin
ja muutamat pitivät hänen juttujaan pyhyyttä loukkaavinakin, nyt on
jo paljon sellaisia, jotka pitävät niistä." -- "Minkälaisia juttuja
hän sitten kertoo?" -- "Se tarina, jonka tohtori Kent oli viimeksi
kuullut, oli eräästä vaimosta, joka St. Louis'issa Amerikassa oli
ollut kolmekymmentä vuotta vankeudessa, hän oli jo seitsemänkymmenen
vanha ja kuitenkin pahin kaikista vangeista. Sattuipa sitten niin,
että vangit piti muutettaman toiseen vankilaan, jonka johtajattarena
oli kveekari. Vanhus ei tahtonut muuttaa, hän teki kaikin voimin
vastarintaa, hänet täytyi panna köysiin ja kantaa pois tuoliin
sidottuna. Kun he toivat häntä, seisoi vankilan johtajatar ovella
ottamassa vastaan tuota hurjaa vanhusta. 'Päästäkää hänet irti!'
sanoi johtajatar. 'Mutta kuinkas se käy päinsä?' -- 'Päästäkää
irti!' Se tehtiin. Heti kun vanhus oli päässyt kahleistaan, kumartui
johtajatar hänen puoleensa, kiersi käsivartensa hänen kaulaansa ja
suuteli hänet tervetulleeksi aivankuin sisar tekee sisarelle. Silloin
vaipui vanha vaimo polvilleen ja kysyi: 'Uskotko todellakin minussa
olevan jotain hyvää?' Siitä lähtien hän totteli johtajatarta."
Nyt astuivat Kallem ja Kent ulos vaunuista, heidän oli poikettava
erääsen talonpoikaistaloon, joka oli vähän matkaa syrjässä tiestä.
Talon kuistin edestä nousi musta koira seisomaan, se katsoi vaunuja
kohti ja haukahti, mutta vain pari kertaa, kulki sitten muutamia
askeleita tulijoita vastaan ja nuuskittuaan heitä meni takaisin ja
paneutui maata.
Ketään muita eläviä olentoja ei näkynyt. Poika käänsi hevoset ja
ajoi ne tien laidalle. Molemmat lääkärit menivät sairaan luo, Ragni
käveli edestakaisin pihalla. Ikkunasta näki hän vanhan ukon makaavan
sängyssä, hänen vierellään istui hänen vaimonsa. Vaimo lauloi
värisevällä äänellä sairaalle, ja jatkoi lauluaan vielä sittenkin,
kun ovi avattiin hänen takanaan.
Ragni tarkasteli ympärilleen pihalla, sitten hän laskeutui istumaan
aitan rapulle.
Ei mikään tee ihmistä niin äänettömäksi kuin rauhallinen
talonpoikaistalo. Ei edes metsäkään, sillä siellä rasahtelee
alituiseen: siellä täytyy kuunnella ja tähystellä, eikä myöskään
meri, sillä se ei koskaan saa täydellistä rauhaa, eikä niittykään,
sillä siellä versoo elämä ja me näemme sitä toisaalta. Mutta toista
on talonpoikaistalossa, kanaparvi siellä kaakattaa ja tarinoi
keskenään ja synnyttää turvallisuuden tunteen, ja pihalla nukkuu
koira ja kissa astuu pari askelta, pysähtyy ja kulkee pari askelta
jälleen, ja aurat nojaavat vasten karhia, tahkokivet seisovat
kuivina, vaunujen aisannenät nojaavat maahan, ruokakello lepää
äänettömänä. Kaikki, mikä on ollut liikkeessä, lepää kuten sinä
itsekin, ja se, mikä vielä liikkuu ja äännähtelee, lisää vain rauhaa.
Katsoppas sikaa, joka tuolla seisoo ja tonkii maata, kuinka se on
tyytyväinen, ja jos hevonen tuolla syö ja huiskauttelee hännällään
pois kärpäsiä, osoittaa sekin hyvinvointia, ja jos taas pikku linnut
tulevat tervehtimään, niin synnyttää se suruttomuuden tunnetta, joka
rauhassa aina piilee.
Keskelle tätä rauhaa hiipi se levottomuus, jonka kohtaus Josefinen
kanssa oli synnyttänyt. Syyttikö omatunto Ragnia? Ei, tuhat kertaa
ei! -- Eikä myöskään hänen sisarensa lapset? -- Ei, sellaisilla
ehdoilla hän ei olisi voinut niiden hyväksi elämätään uhrata. Mitä se
sitten oli? Mitä oli hän tehnyt? Rakastanut Kallemia. Minkävuoksi hän
ei olisi saanut rakastaa?
Hiljaisuus oli kadonnut. Ragni meni rakennusten toiselle puolen,
sieltä hän löysi kaksi _orobus_-lajia, jotka olivat aivan lähekkäin,
ensin linnunherneen niityltä ja sitten vielä toisen, jonka nimeä hän
ei muistanut. Tielle päin kulkiessaan hän löysi komean kukonharjan
ja kolmannenlaisen orvokin, toiset kaksi hän oli saanut Kallemilta
ja Kentiltä. Mikä loistava kasvisto! Katsos tuolla! Mitä kaunein
_veronica_, voi sentään, siitä putosi kukka, mutta tuolla oli toinen,
siinä pysyi kukka. Hän sai sittemmin kuulla, että tätä hentoa kukkaa
kutsuttiin täällä "miehen uskollisuudeksi".
Hän meni taas pihalle. Ikkunasta näki hän Kallemin kuuntelevan
sairaan vanhuksen rintaa. Kohta tuli tohtori Kent ja miehen vaimo
ulos tuvasta, tohtori puhui hyvin kovalla äänellä, mutta vaimo
ei sittenkään tahtonut kuulla mitään. Kallem seisoi ovella niin
juhlallisen kookkaana, ja nyt tuli hän Ragnia vastaan. Kuinka Ragni
häntä rakasti!
* * * * *
Iltapäivällä he istuivat kahdenkesken tohtorin työhuoneessa, jonka
ikkunat olivat kaakkoon päin. He lukivat kumpikin kirjaansa ja kaikki
oli niin kuin olla pitikin. Sören Pedersen tuli sisään vaimonsa
kanssa, he olivat tulleet eteisestä ruokasalin läpi. Sören näytti
viekkaalta, akka taas säikähtyneeltä: pappi tuli juuri rouvineen
portista!
Kallem huomasi, että Ragni kalpeni. Vieraiden läsnäollessa ei Kallem
voinut muuta kuin sanoa kehoittavasti: "Tule siis!" -- meni saliin ja
sieltä eteiseen heitä vastaan.
Kohtaus oli jäykkä. Pastori pyysi anteeksi, että he tulivat
tällaiseen aikaan, mutta tämä aika sopi hänelle paraiten, hän tuli
iltakirkosta. He aikoivatkin vain tulla kysymään, eikö lanko voisi
tulla rouvineen heille illalliselle? Sunnuntaina ei pappi juuri
tahdo olla oma herransa ennenkuin iltasella. -- Äänessä oli hiukan
saarnantapaista juhlallisuutta, kasvot ja koko olento muistuttivat
kirkkoa. Josefine seisoi ja katseli ympärilleen, jonkun ajan päästä
ei pappikaan muuta neuvoa keksinyt.
Hänestä täällä oli "hauskannäköistä", flyygeli oli "oiva kapine".
Sitä heidän katsellessaan sanoi Josefinekin sanansa kääntyen äkkiä
Ragnin puoleen: "Tehän soitatte niin hyvin?" -- "Ooh!" -- "Etteköhän
voisi soittaa meille vähän?" -- "Niin, tehkää se!" lisäsi pappi.
Ragni katsoi mieheensä, -- kuin hukkuva, joka etsii apua. "Ragnin
täytyy olla sillä tuulella voidakseen soittaa", sanoi Kallem. "Hän
on tietysti väsyksissä", sanoi pappi puolustukseksi. He istuutuivat,
pappi ja Kallem vastatuksin, Josefine hiukan syrjemmälle, Ragni jäi
seisomaan.
"Onhan luonnollista, että te molemmat olette väsyksissä", jatkoi
pappi, "olettehan tulleet niin pitkältä matkalta ja nyt järjestäneet
täällä kotianne, minähän kuulin tohtori Kentiltä, että täällä on
melkein valmista?" -- Kyllä niinkin, mutta heillä oli ollut sellaisia
oivallisia avustajia kuin Sören Pedersen ja tämän vaimo Aase. Ragni
pelkäsi heidän vielä olevan ruokasalissa ja kiiruhti sinne. Ei,
poissa ne olivat, eikä niitä näkynyt tohtorinkaan huoneessa.