hänen omastaan. Hän tunsi vain suuttumusta, mutta ymmärsi kohta, että
Ragni ehkä itki hänen omituisen käytöksensä johdosta. Hän veti Ragnin
lähemmäksi aitaa, ja asettui itse selin sitä vasten: "Olenko minä
käyttäytynyt tyhmästi?" -- "Sinä olit niin paha, -- oh, niin paha,
eikä ainoastaan heitä kohtaan, vaan myös minuakin, niin, etupäässä
minua kohtaan. Et katsonut minuun, etkä ottanut lainkaan minun
läsnäoloani lukuun." -- "Mutta, rakkaani, juuri sinun tähtesihän
minä --!" -- "Niin, mutta mieluummin tahdon minä matkustaa takaisin!
Sellaista minä en voi kestää!" Hän heittäytyi Kallemin rintaa vasten.
"Mutta, rakas Ragni! Näitkö sinä, millainen oli Josefine?" -- "Näin
kyllä", vastasi Ragni nostaen päänsä ylös, hattu niskassa ja tukka
epäjärjestyksessä: "Hän vielä tappaa minut kerran!" Ja uudelleen
painautui hän Kallemia vasten. -- "No, no", sanoi Kallem, "hän ei saa
tehdä sinulle vähintäkään pahaa. Mutta enkö minä sitten saisi sinua
puolustaa?" -- Heti oli hän taas pystyssä: "Ei sillä tavoin! Minä en
olisi luullut sinua sellaiseksi! Tämä oli niin ... niin epähienoa,
Edvard", hän pudisti miestään takin kauluksesta. -- "Kuules nyt",
sanoi Kallem levollisesti, "se, mitä tuo mies on kirjoittanut meistä,
se oli epähienoa. Entä Josefinen äänettömyys? Minusta se oli vielä
pahempaa kuin koko Ole Tuftin kirjoitus." Tähän ei Ragni vastannut
mitään. Hetkisen kuluttua Kallem kuuli hänen lausuvan: "Minä en
sovellu tällaiseen." Kallem kumartui hänen päänsä yli, hattu putosi
nyt maahan, mutta kumpikaan ei sitä huomannut, Kallem puheli hänelle
hiljaa, eihän hänen pitäisi masentua eikä heti paikalla ruveta
puhumaan kuolemasta tai paluumatkasta. "Meidän täytyy kestää kaikki
rohkeasti, etkö sitä ymmärrä?" -- "Kyllä", hänen pörröinen päänsä
kohosi taas ylös. "Mutta sinun täytyy muistaa, että minä olen nyt
sinun kanssasi, sinä et saa käyttäytyä niinkuin olisit yksinäsi." Ei,
sen Kallem kyllä ymmärsi, paha omatunto häntä siitä kylläkin soimasi.
* * * * *
Tällä aikaa seisoi Josefine jälleen tienpuoleisessa huoneessa.
Siinä oli yksi ainoa ikkuna, suurempi kuin kaksi tavallista ja hän
nojasi nyt päätään yhtä sen poikkipuuta vasten. Pappi seisoi hänen
takanaan. Hänen mielestään oli onneton sattuma se, että hän oli
kirjoittanut tuon artikkelin "Morgenbladetiin". "Veljesi kertoi
olleensa naimisissa jo kuusi vuotta." -- Josefine pyörähti ympäri.
Mutta hiukan ajateltuaan hän virkkoi ainoastaan: "Lorua!" -- ja
kääntyi jälleen ikkunaan päin. Pappikin oli sitä mieltä, että se
mahtoi olla leikkiä. Ei suinkaan heitä voitu vihkiä, ennenkuin Ragni
oli saanut laillisen eron? -- "Hän oli niin omituinen", sanoi pappi,
-- "hän rupesi kävelemään käsillään." Taas käännähti Josefine ja
katsoi silmät suurina häneen. "Hän kulki käsillään", vakuutti pappi,
"koko kanslian ympäri hän kulki. Ja tahtoi, että minä kulkisin
samalla tavoin alttarille. Pilkatessaan Lutheria hän pilkkaa tietysti
minuakin." Josefine ei silminnähtävästi toivonut enää tällä hetkellä
tästä keskusteltavan, se koski häneen liian kovasti. Pappi vetäytyi
takaisin kansliaansa, mutta hän näytti muultakin kuin tyytymättömältä
täyttäessään siellä piippuaan.
Josefine oli toivonut niin äärettömän paljon veljensä takaisintulosta
ja seurustelusta hänen kanssaan. Hän ei ollut kärsinyt viittaustakaan
siihen suuntaan, että kaikki voisi ehkä tapahtua kokonaan toisin kuin
hän oli odottanut. Kenties hän oli nyt ansainnutkin sen kärsimyksen,
jonka hän nyt sai kestää.
Oliko hän, Ole, sitten käyttäytynyt tänään niinkuin piti? Niin hän
itse ainakin luuli. Kunpa hän aina voisi olla yhtä rauhallinen, sillä
tähän se ei päättyisi, sen hän kyllä ymmärsi.
Piippu maistui hyvältä ja saarnavihko otettiin esille, -- mutta
ajatukset tahtoivat pyöriä Josefinen ympärillä. Hän ei uskonut
koskaan saavansa avioliitossa sitä rauhaa, jota muut siinä nauttivat.
Josefinellä oli tukalat aikakautensa ja tämä viime aika oli ollut
perin vaikeaa. Tietysti senvuoksi, että hän ajatteli alinomaa
veljeään, jonka piti tuleman.
"No niin!"
"-- Vanhurskauttaminen on meissä hetken työ, joka pysyy
ijankaikkisesti. Kaikki meidän syntimme pyyhitään pois, Jumalan
edessä me olemme yhtä puhtaita ja pyhiä kuin Kristus."
2.
Nuo kaksi, jotka olivat tiellä rauhaa rakentaneet, kulkivat nyt
käsikädessä eteenpäin.
Tien ja rantakadun nurkkauksessa seisoi muurari _Andersen_ ylhäällä
rakennustelineillä. Hän oli vankka, ruskeapartainen mies, siniset
silmälasit nenällä, -- kokomies valkeana kalkin pölystä. Nähtyään
tuon vaaleapukuisen naisen, joka oli auttanut hänen poikaansa,
tulevan käsikädessä silmälasi-herran kanssa, jonka oli äsken nähnyt
menevän sinne ylöspäin, hän arvasi, että se oli kai uusi tohtori.
Pappihan oli hänen lankonsa, ja sieltä ne nyt olivat tulossa.
Andersen lakkasi työstään ja tervehti heitä. Ragni pysäytti miehensä
ja sanoi jotain, sen saattoi Andersen huomata. Hän käski loiskajien
olemaan hiljaa ja kysyi, mitä rouva oli sanonut. Rouva tahtoi
tietää, oliko poika nukkunut. Kyllä tietenkin, mutta he haluaisivat
-- kernaasti, että tohtori tulisi häntä katsomaan, kun hän heräisi,
"sillä kyllä kai tämä on se uusi tohtori?" -- "Olipa niinkin."
Työmiehet siellä sisällä tulivat heti ikkunaan, samoin pari henkilöä
seuraavassakin talossa, eräs ohikulkija pysähtyi ja katsoi heihin,
meni edelleen ja kertoi sen kaikille vastaantulijoille. Andersen
käytti tilaisuutta hyväkseen ja mainitsi omista kivuloisista
silmistään, niitäkin voisi tohtori katsoa sitten myöhemmin. Katsojia
ilmestyi avonaisiin ikkunoihin ja kaduille, missä he kulkivat, monet
tervehtivätkin. He olivat nuoria ihmisiä, eikä enempää tarvittu, kun
he jo unhottivat äskeisen tapahtuman ja heistä tuntui jo siltä kuin
voisivat he täällä viihtyä.
Tervehtivien joukossa oli eräs aivan nuori, tuuheatukkainen mies. Hän
oli vaaleaverinen, pitkä ja kaunisvartaloinen, hänessä oli jotain
hienoa ja kainostelevaa. Kun he katsoivat häneen, punastui hän.
"Kas nyt teit sinä valloituksen", kuiskasi Kallem. Samassa tulla
köykkysi heidän vastaansa kummallinen mies, pitkä ja kumaraharteinen
hän oli, työpaita päällään ja edessään nahkainen esiliina. Tukka
oli musta ja pölyä täynnä, kasvot likaiset, vieläpä nokisetkin. Hän
kantoi joitain työkaluja hoikkasormisissa käsissään, käsivarret
olivat tavattoman pitkät, ne heiluivat kaaressa hänen takanaan,
jos ne olisivat hujahtaneet samalla kertaa, olisivat ne tavanneet
toisiinsa. Hän kulki paljain päin, lyhyeksi leikattu tukka paljasti
koko pään muodon, Otsa ei ollut leveä eikä korkea, mutta tavattoman
hyvin muodostunut, kasvot pitkähköt ja poskiluut ulkonevat. Jotain
pilkallista välähti hänen jääkylmistä, pienistä silmistään ja
yhteen puristetuilta huuliltaan. Nenä oli pieni ja matala ja leuka
pitkänlainen. "Mutta katsoppas tuota, Ragni!" kuiskasi Kallem.
"Hyi!" vastasi hän. Nyt kulki mies heidän ohitsensa, katsoen
tutkivasti heihin. Kallem katsoi taaskin häneen ja kun he olivat
sivunneet toisensa, katsoivat he kumpikin taakseen. Eräs vanha vaimo
tulla lyyhensi heitä vastaan. "Kuka tuo mies on?" kysyi Kallem.
Hän katsahti Kallemiin ja sitten mieheen. "Kukako? Se on Kristen
Larssen." -- "Onko hän hienotakoja?" -- "Mikä?" -- "Hienotakoja!" --
"On kyllä. Mutta hän on kelloseppä myös -- ja pyssyseppä ja vaikka
mitä." --
Rantakadun toisella puolen oli aukeata rantaan saakka eikä katua
oltu kivitetty. Siellä oli rannassa mätänemässä kaikellaista
rojua aivankuin maaseudulla. Koko kaupunki näytti ikäänkuin
puolitekoiselta, suuri kartano oli pikku talon vieressä, sitten
kivirakennus, sitten puutalo ja kaikki näyttivät kuin kiireessä ja
huonoista aineksista tehdyiltä. Talotkaan eivät olleet suorassa
linjassa ja kadut olivat ainoastaan siedettävässä kunnossa. Ihmiset,
joita he nyt kohtasivat, eivät olleet oikein kaupunkilaisväkeä,
eikä liioin enää maalaisiakaan, kauttaaltaan ne olivat "varovaisia
ja ystävällisiä" eli kuten Kallem sanoi: -- "sellaista keskilajin
tavaraa".
Sitten he tulivat torin luo, siitä lähti tie kirkolle, joka seisoi
yksinään kummulla, korkeana ja juhlallisena. Täällä he olivat
tavanneet Josefinen juuri kun he olivat menossa ylöspäin, sillä
tuolla kummulla sijaitsevassa puistossa, kirkon oikealla puolen, oli
heidän talonsa ja puutarhansa, täältä he eivät vielä voineet sitä
nähdä.
Katu nousi aivan kirkon edustalle ja jatkui edelleen sen molemmin
puolitse, oikealle kädelle menevän tien varressa oli heidän talonsa.
Lähestyessään kirkkoa he näkivät heidän oman talonsa takaisen puiston
ja sairashuonerakennusten kattoja. Vihdoinkin -- he astelivat
verkalleen ja jännityksessä, virkkamatta sanaakaan -- vihdoinkin
näkyi tuo suuri puutarha ja heidän talonsa sen keskellä! Se oli
sveitsiläiskuosinen puukartano, hiukan liiaksi leveä, ikkunat suuria
ja nyt kaikki avoinna. Avokuistista johti portaat hiekoitetulle
aukeamalle. Tämän aukeaman vieressä oli kukkatarha ja kauempana
vihannestarha, sivustoilla ja alempana kaupungin puolella suuri
hedelmäpuutarha. Molemmat omistajat näkivät sen samalla hetkellä.
Täällä se siis oli! Kuusi pitkää vuotta he olivat kumpikin puolellaan
työskennelleet sen saavuttamiseksi, unelmoineet sitä monenlaiseksi,
mutta ei tällaiseksi, sijoittaneet sen jos jonnekin, vaan ei suinkaan
tänne. Kaikki unelmat saivat siirtyä nyt tämän tieltä, jonka he nyt
näkivät edessään! Kumpikin kääntyi katsomaan maiseman avaruutta ja
loistoa, sitten he hymyilivät toisilleen. Kummallista, ettei juuri
tällä hetkellä näkynyt niin ihmistä, ei kuulunut niin vähintäkään
ääntä, joka olisi muistuttanut mitään läheltä tai kaukaa. Vain he
ja heidän kotinsa! Toinen näki kaiken sen, mitä toinenkin, ja oli
näkevinään sen vielä selvemmin siksi että toinenkin sen näki. Ragni
otti kätensä Kallemin käsivarrelta, meni aidan luo (se oli katajista
tehty), kumartui sen välitse ottaakseen muutamia heinänkorsia ja
ruohoja, nämä kädessään hän tuli takaisin ja kiinnitti ne Kallemin
rintaan. Kallem näki kauempana muutamia vuokkoja, meni sinne, poimi
niitä ja toi ne Ragnille. Ragni otti ne ja keräsi lisää. Kun niitä
oli paljon yhdessä, näytti se kauniilta.
Talon seinustalla ja pihamaalla oli laatikoita, saapuneita
huonekaluja, olkia, sahajauhoja, mattoja. Ragnin suuri flyygeli oli
juuri otettu ulos laatikosta ja jalat väännetty kiinni, mutta ei niin
ihmistä näkyvissä.
Tuolla oli suuri kyyhkyslakka. "Ajatteles, jos sieltä nyt lentäisi
ulos kyyhkysiä! Meillä täytyy olla kyyhkysiä!" -- "Ei, mutta
ajatteles, jos nyt koira juoksisi meitä vastaan! Koira meidän täytyy
hankkia!" -- Tällä puolen ei ollut porttia, se oli vasta tuolla
puiston ja puutarhan välisen tien varrella. He seisahtuivat tässä
ja kääntyivät vielä kerran katsomaan avarata maisemaa. Kentiespä
maan rikkaimmassa, valoisimmassa ja iloisimmassa seudussa oli heidän
oma kotinsa, kompassin keskus. Ragni kurkotti katsomaan näkyisikö
pappila tänne. Ei vähintäkään siitä! Kallem arvasi, mitä Ragnin
katse haeskeli, ja hän hymyili. Avonaisten ikkunain kautta kuului
työmiesten ääniä huoneista, nyt kuuluivat ne menevän avokuistin
portaista meluten ja nauraen, tuolta ne tulivat ja menivät suoraan
flyygeliä kohti, huomaamatta noita kahta, jotka kunnaalla seisoivat.
Ne lorusivat, koettelivat ja siinä puuhaillessaan melusivat
tarpeettomasti niinkuin ainakin outoa työtä tehdessä. Sitten ne
kulettivat flyygelin avokuistiin ja heidän askeleensa kuuluivat
jälleen sen portailta. Kallem ja Ragni katsahtivat puistoon, siellä
oli korkeita, kauniita puita ja runkojen välitse näkyi sairashuone,
korkealle kivijalalle rakennettu suuri puurakennus, jossa oli
pieniruutuiset ikkunat. Sitten he astuivat portista puutarhaan ja
kohti omaa kotiaan.
He kohtasivat ensin pienen ulkorakennuksen, muuten oli talo aivan
erillään muista.
Hedelmäpuut olivat juuri täydessä kukassa, niin että mahtoi siellä
kaunista olla. Entäs kukkatarha! Ragnilla ei ollut aavistustakaan
siitä, että tämä kuntoon laitettu kukkatarha oli Josefinen työtä,
hän iloitsi mielessään siitä, että pääsi itse sitä hoitamaan. Talo
oli maalauksen tarpeessa, toinen väri sillä täytyi ollakin kuin tuo
kehno keltainen. _Heidän_ talonsa, _heidän_ oma kotinsa! Kallem
polki kolmasti jalallaan maata, se oli nyt hänen omaansa. Hän tahtoi
heti mennä sisälle, ei, mutta Ragni tahtoi kiiruhtaa ennemmin, ja he
juoksivat kuistin portaita ylös. Talo oli pituuteensa ja leveyteensä
nähden matalanlainen, katto ulottui pitkälle seinästä ja näytti
raskaalta. Mutta se oli hyvä.
Myöskin avokuisti oli epäsuhteellinen, mutta se oli avara ja portaat
mukavat.
He astuivat portaita ylös käsikädessä, mutta tässä heitä kohtasi
pettymys, lasiovi ei ollutkaan keskellä seinää, vaan aivan salin
etelänurkassa. Pian he kuitenkin huomasivat, ettei toisin voinut
olla, avokuistin piti olla keskikohdalla taloa, oikealla oli
nimittäin vielä kaksi huonetta salin vieressä. Miehet, jotka
olivat kantaneet flyygelin sisään, tulivat kaikki heitä vastaan ja
ymmärsivät heti, keitä he olivat ja kun Ragni katsoi heihin, otti
ensin yksi ja sitten kaikki muut hatun päästään. Kallem tervehti
heitä, Ragni vetäytyi syrjään flyygelin luo, joka oli keskellä
lattiaa, otti esille avaimen ja aukasi sen, ikäänkuin olisi sitä nyt
juuri koeteltava. Eikä hän voinut olla koettamatta, oliko se pysynyt
vireessä. Hansikkaat kädessä alkoi hän soittaa Longfellowin "Sweet
home'a". Tämän kodin ylistyshymnin ensi sävelten kaikuessa otti
Kallem hatun päästään. Toiset tämän nähtyään luulivat, että se oli
virsi ja seurasivat esimerkkiä.
Ragni seisoi selin oveen, eikä siis nähnyt, että kaksi henkilöä
tuli oikealta puolen. Toinen oli pyöreänaamainen, sileäkasvoinen
mies, toinen taas pieni eukko, joka tahtoi kurkistaa ja tehdä sen
samalla niin, ettei sitä huomattaisi. Mutta nyt avautui myöskin
Ragnin vastapäätä oleva ovi ja maalaistyttö tirkisti sieltä sisään,
hän oli kuullut tuon kauniin säveleen. Ragni ymmärsi paikalla, että
se oli heidän palvelustyttönsä, joka tuli kyökistä, ja hän meni
tyttöä vastaan. "Oletko sinä Sigrid?" -- Kyllä niinkin. -- "Ja me
taas olemme tohtorin väkeä." -- "Minä arvaan sen", sanoi tyttö ja
tuli saliin. Hän oli sievä ja hauskannäköinen tyttö. "Ensi kertaako
sinä nyt olet vieraassa palveluksessa?" kysyi Kallem. -- Aivan
niin, ensi kertaa hän oli. -- "Ja ensi kertaa mekin alotamme omaa
taloutta", sanoi Kallem, "siitäpä tulee hauskaa!" Ragni meni tytön
mukana kyökkiin, siellä näki hän heidän uuden pöytäkalustonsa, joka
oli juuri otettu ulos laatikoista ja pesty puhtaaksi. Enempää ei
Ragni voinut katsella, hän meni ulos käytävään ja nousi portaita
ylös saadakseen hetken olla yksin. Aivan hänen edessään oli heidän
makuuhuoneensa ovi auki, hän meni sinne ja sieltä avokuistin
yläpuolella olevalle parvekkeelle. Millä oli hän näin suuren onnen
ansainnut? Mitä olivat hänen työnsä ja kaipauksensa siihen verraten,
mitä täällä, hänen rikkaan miehensä kodissa, oli häntä varten
valmiina? Mutta kesken tätä suurta, ansaitsematonta onnea hän tunsi
tuskaista pelkoa. Täältäkin katseli hän pohjoista kohti -- näkyisikö
pappila tänne? Ei, se ei näkynyt.
Josefinellä oli kaunaa häntä vastaan, hän oli huomannut sen
kohta. Ja vaikkapa veljen mielestä se olikin paha, -- rakasti hän
kuitenkin sisartaan. Niin, Josefinessä oli jotain, josta Kallem piti
tavattomasti, Ragni ei koskaan sellaisissa asioissa erehtynyt.
Kallem kulki huoneesta huoneesen siellä alhaalla. Nuo kaksi
ovessaseisojaa olivat vetäytyneet takaisin ja miehet olivat ryhtyneet
työhönsä. Sali oli suuri, ikkunoita oli sekä kirkolle että puutarhaan
päin, mutta kirkonpuoleiset hän ehdottaisi tukittaviksi. Seinät
olivat vaaleanharmaat, vaaleansinisessä laipiossa oli kultatähtiä,
värit näyttivät jo vanhoilta, lattia vain oli vasta maalattu, sekin
vaaleanharmaaksi. Tuolla vasemmalla olevaa huonetta laitettiin
vielä. Johan nyt jotakin, eikö täällä vieläkään ole valmista!
Eikö seuraavakaan huone ollut vielä kunnossa! Vain kaksi henkilöä
oli siellä työssä, mies ja vaimo, jotka äsken olivat olleet siinä
ovella. "Päivää!" tervehti Kallem. "Päivää!" vastasi pyöreänaama
tanskalaisella murteella. Kallem meni lähemmäksi pöytää, jonka
ääressä mies seisoi leikkelemässä seinäverhoja, vaimo pysyttelihe
hänen kupeellaan, nyt vetäytyi hän miehen taakse. "Onko tämä teidän
vaimonne?" -- "Onhan se, hän on myös mulla sällinä, sekä sällinä
että vaimona." Eukontypykkä hänen takanaan hihitteli, mutta melkein
kuulumattomasti. Miehen ulkonevissa, pyöreissä silmissä välähteli
veitikkamaisuutta. "Minä luulin, että kaikki olisi täällä jo
valmista." -- "Esteitäkin sattuu työntekijälle, herra tohtori." Vaimo
nauroi täyttä kurkkua, mutta se kuului kuin vaatenyytin sisästä.
"Onko vaimonnekin tanskalainen?" -- "Ei, hän on norjalainen, mutta
kyllä me silti sovimme." Vaimo kumartui yhä alemmaksi, aina vain
nauraa hihittäen.
Huone, jossa he nyt olivat, oli soikea. Kallem huomasi kohta, että
tämä oli varmaankin ruokasali, mutta luultavasti myöskin sairaiden
odotushuone. Tuo seuraava huone, jonka ikkunat olivat pihalle ja
kaakkoon päin, oli luonnollisesti hänen työhuoneensa. Siellä hän
ottaisi vastaan, silloin kun ei olisi sairashuoneella. Hän ei
mennyt sinne, vaan läksi ruokasalista eteiseen. Täältä meni ovi
oikealle kyökkiin. Kyökin pöydällä hän näki kasan baierilaisia
olutpulloja, sekä tyhjiä että täysinäisiä. "Kenen pulloja nuo
ovat?" -- "Satulamaakarin". -- "Verhoilijan kai tarkoitatte?" --
Nyt käsitti Kallem, minkälaisia "esteitä" täällä oli ollut ja että
mies oli tällä hetkellä humalassa ja eukko vielä enemmän. Siksipä ne
miehet viipyivätkin niin kauan sisällä, ennenkuin tulivat flyygeliä
noutamaan, niille oli tarjottu olutta. "Olkaa hyvä ja käskekää se
tanskalainen tänne!" Palvelustyttö lähti paikalla, ja kohta tulikin
tuo pyöreänaama sata pirua silmissä kyökkiin ja hänen takanaan vaimo
kurkaillen väliin yhdeltä väliin toiselta puolen.
"Nuo pullot tuossa ovat teidän?" -- "No kuinka sen ottaa." -- "Onko
teitä useampia porukassa?" -- "Kyllä, niitä juomassa kylläkin."
-- "Mutta te olette ne ostanut?" -- "Niin, oluen kyllä, mutta en
pulloja, ne ovat vietävät takaisin". Vaimo kuului tirskuvan.
"Saanko luvan kysyä nimeänne?" -- "Sören Pedersen, totisesti se on
minun nimeni". -- "Kuulkaa nyt, Sören Pedersen, saanko minä ostaa
nuo pullot teiltä?" -- "Oluen kai tarkoitatte?" -- "Niin, oluen."
-- "Hyvin kernaasti!" -- "No, sitten on meillä yötä varten jotakin
juotavaa, sillä meidän täytyy ensi yönä tehdä työtä, huomeneksi on
saatava kaikki valmiiksi. Me autamme mukana. Suostutteko siihen?" --
"Kun tohtori niin käskee." -- "Sitten kai syötte illallista meidän
kanssamme?"
Nyt hyppäsi Kallem kolmella neljällä harppauksella portaita myöten
yläkertaan. Ragni seisoi auringon paisteessa parvekkeella. Hän
kääntyi miestään kohden. Kallem kysyi oliko hän jo rukoillut
ruokarukouksensa. Kyllä, nyt oli hän sen lopettanut.
Myöskin Kallem jäi hetkeksi parvekkeelle katselemaan tuota pientä
saarenpoikasta, joka leikitteli äitinsä vieressä, tänne se näkyi --
ja näkyipä tänne koko lahdelma, jossa hienot vihurit puhaltelivat,
ja tunturit tuolla juhlallisessa kaukaisuudessa. Hän katsahti tuonne
oikealle, jossa pastorin asunto sijaitsi, Ragni huomasi sen. "Eihän
ne sentään, piru vieköön, voi meitä kohdella niinkuin emme olisi
naimisissa? Vai mitä? Onpa se hauskaa nähdä!"
Ragni veti hänet sisään ja osotti seinän väriä heidän
makuuhuoneessaan, se oli aivan hänen toivonsa mukaan, maalattu
öljyvärillä himmeänvalkeaksi. Kaikki tulisi olemaan valkoista täällä
ylhäällä, kaikki paitsi ikkunan uutimet ja verhot, jotka riippuivat
laipiosta verhoten molempia sänkyjä, ja samoin ne, jotka olivat
oven ja parveke-ikkunain edessä. Ne olivat väriltään siniset ja
soveltuivat hyvin yhteen sängyissä ja muissa huonekaluissa olevien
koristeiden kanssa. Nyt tuli Ragni puheliaaksi, mutta Kallemin täytyi
lähteä katsomaan sairashuonetta ja Ragni tahtoi mukaan.
Kun he seisahtuivat puistossa katselemaan, huomasi Kallem, että
muutamia vanhoja, kauniita puita, jotka olivat liian tiheässä
sairashuoneen edustalla, täytyisi hakata pois. Niiden paikalle hän
kuvitteli suurta kenttää suihkulähteineen ja siitä lähtemään teitä
eri haaroille puistoon. Sairashuone oli kaksikerroksinen, keltaiseksi
maalattu puurakennus, ikkunat siinä olivat tavattoman suuret, mutta
pieniruutuiset. Tiilistä tehdyssä kivijalkakerroksessa oli asuntoja
palvelusväelle ja taloudenhoitajalle, ne olivat hauskannäköisiä,
uutimet ja kukkia oli ikkunoissa. Portti oli talon vasemmalla puolen,
suurta pihamaata ympäröi tiheä, korkea aita. Kallem oli iloissaan
siitä, että vaahterapuita oli istutettu pitkin aidan vierustaa, hän
tiesi, että parin viikon päästä täällä olisi ameriikkalaisia telttoja
sairaille kesäajaksi.
Portti oli auki eikä minkäänlaista portinvartijaa näkynyt. Vartijan
ikkunalla oli jumalisia kirjoja ja vihkosia myytäväksi. Portilla ei
näkynyt mitään ilmoitusta, milloin sairaita saisi käydä tapaamassa.
Portinvartijan he tapasivat sitten pihalla, hän oli vanhanpuoleinen
mies, katseensa vakava ja tutkiva, hän käytti silmälaseja, mutta
katsoi niiden ylitse ja otti ne pois, kun huomasi, keitä tulijat
olivat. "Oletteko se uusi tohtori?" -- "Kyllä." Silloin otti
hän hatun päästään: "tervetuloa!" Sairas, jonka kanssa hän oli
keskustellut, läksi menemään edemmäksi, hän oli kalpea ja piti paksua
villahuivia kaulassaan nyt kesäisenä päivänä, pysyttelihe kauempana
eikä tervehtinyt. Portinvartija seurasi heitä.
Rakennuksessa oli huone toisensa vieressä molemmin puolin valoisaa
käytävää, puistonpuoleiset olivat suuria, pihanpuoleiset pieniä,
samalla tavoin kummassakin kerroksessa. Portinvartija ei ollut
ainoastaan portinvartija, hän oli samalla taloudenhoitaja ja
vanhin vahtimestari, tämän virkansa nojalla hän esitteli muun
palveluskunnan, sitä mukaa kuin niitä tavattiin. Kunnon väkeä kaikki,
sekä miehet että naiset, joukossa myös kaksi perin ystävällistä
hoitajatarta. Ensi työkseen tahtoisi Kallem poistaa rakennuksesta
nuo vanhat lavantautisten huoneet ja rakennuttaa talveksi erityisen
sivurakennuksen heitä varten. Leikkaussali oli hyvin valoisa, mutta
sen lattia oli heti uudestaan vahattava. Ilmanvaihtolaitos oli
kerrassaan kehno. Mutta näitä ja useita pienempiä puutteellisuuksia
lukuunottamatta -- kuten esim. nuo pieniruutuiset ikkunat --
sairashuone oli mainion hyvä, huoneet korkeita, käytävät tilavia,
kokonaisuudessaan teki se iloisen vaikutuksen ja Kallem oli siitä
hyvillään.
Vuodenaikaan nähden sairaita oli jotensakin paljon. Hänen
erikoisalaansa, keuhkotautia, edusti kolme henkilöä, kaksi poikaa
ja yksi kymmenvuotias tyttö, laihoja ja kalpeita raukkoja. Hän
iloitsi jo siitä, että saisi heidät pian muuttaa ameriikkalaisiin
teltteihinsä. Sairashuoneen entinen omistaja, vanha tohtori Kule --
Ragnin entisen miehen setä -- oli kuollut, Kallem oli sen ostanut
hyvin huokealla, koska sillä hetkellä ei muitakaan halukkaita ostajia
ilmaantunut. Täällä hänellä oli nyt valta järjestää kaikki mielensä
mukaan ja hänellä olikin suuria tuumia. Hallitus antoi avustusta,
komitea, johon kuului piirilääkäri ja eräs toinen, piti laitosta
silmällä, mutta hän oli kuitenkin oma herransa. Tämä ensi käynti
siellä ilahutti sekä Ragnia että häntä itseään. He tulivat kotiin
hyvällä tuulella, mutta hirveän nälkäisinä, söivät kyökissä iltasensa
ja joivat lasin viiniä ja vielä toisen lasin sen kunniaksi, että
saivat ensi kerran syödä omassa kodissaan.
Salissa oli kaikki sikin sokin, mutta sentään meni Ragni pianon
ääreen. Hän oli yritellyt tehdä käännöksiä vieraskielisestä
kirjallisuudesta, -- jota hän viiden, kuuden vuoden ajalla oli
saanut omanaan pitää --, ja varsinkin runoja hän oli kääntänyt.
Hiukan lämpimänä viinin vaikutuksesta ja hiukan kainostellen hän
alkoi soittaa, -- pyysi, ettei Kallem seisoisi häntä vastapäätä, --
ja säestäen sointuvasti hän heikolla äänellään pikemmin lausui kuin
lauloi:
Maja meidän on tää!
Ilo taas elohon
meissä nouseva on, --
sävel uus' helähtää!
Aina muistossa säilyen,
kodin-ilmassa häilyen
valovirroissa päilyen
se onnemme luo.
Ja mun sieluni saa
sun luonasi uutta
nähdä ihanuutta, --
surut kaikk' katoaa.
Ja riemun ja turman
mä mieleesi liehdon,
mutt' sydämesi kiehdon
mä hetkellä hurman
leikkihin lemmen.
3.
Aamulla he heräsivät kajahtelevaan kuminaan. Päästyään täysin
hereille he huomasivat, että se tuli kirkonkelloista, jotka kutsuivat
jumalanpalvelukseen. He olivat nukkuneet kauan, mutta olivathan he
työskennelleet ainakin kello kolmeen saakka, ja menneet levolle vasta
sitten kun aurinko oli jo hetken ollut ylhäällä.