hän vertaili sitä kädessänsä olevaan vihkoon. Silloin kuuli hän
vuonon selältä höyrylaivan kohinaa, se oli juuri menossa pappilan
kohdalla. Hänen täytyi katsahtaa nurkkaikkunasta ja siihen hän
sitten jäikin nojailemaan. Päivä paistoi laivan valkeaan katokseen,
aaltolinja mantereen ja saaren välillä oli kuin pingoitettu nuora,
taivaalla ei näkynyt niin pilvenhattaraa, savu kohosi selkeätä
taustaa vasten ja melukin sieltä kuului aivan selvästi. Papin katse
siirtyi laivasta kaupunkiin, rannalle, yli selän ja kohti kaukana
siintäviä tuntureita, joiden laella vielä näkyi lunta. Laivan
kohina levisi yli maiseman kuin sanatulva, joka ei antanut hänelle
suunvuoroa. Vieno tuoksu puutarhasta houkutteli hänen silmänsä
kaikesta tästä suuremmoisesta alas vähäpätöiseen. Tuon olivat hän
ja pikku Edvard tehneet, kaiken tuon, elikä toisin sanoen hän sen
oli tehnyt ja pikku Edvard oli ollut mukana häiritsemässä. Pappi
tarkasteli varsinkin niitä lavoja, joissa ei vielä taimia näkynyt,
sitten hän silmäili aikaisempia, jotka olivat jo täydellä taimella
ja kitkemisen tarpeessa. Siinä työssä saattoi Edvard-vekkulikin
olla mukana. Vaivaloistahan se työnteko kyllä oli, mutta nyt hän
oli luvannut itselleen, että tänä vuonna ei kukaan muu saisi koskea
puutarhaan, sitäpaitsi olihan sellainen kuukkiminen terveellistä,
sappea sekoittui silloin vereen. Tahtomattaankin johtui hänen
mieleensä, kuinka hänen vaimonsa silloin oli aina tuonut hänelle
lasin viiniä ja hiukan leivoksia, naisen luontoonhan kuuluu aavistaa
meidän heikkoutemme ja sitä mielitellä. Hän katsahti sinne, johon
vaimonsa oli kadonnut, ja oikasihe seisomaan:
"-- -- Jumalallista lainvaatimusta täytyy noudattaa. Jos syntinen
itse sen voisi tehdä, niin ei vanhurskauttaminen olisi mikään armo,
sen täytyy niinmuodoin tapahtua _Hengen_ kautta."
"Mutta myöskin tämä toisen kautta tapahtuva laintäyttämys saa alkunsa
Jumalan vapahtavasta armosta, jotta sen kautta vanhurskauttamisen
armo ei tulisi kumotuksi (uh, niin lakitieteellistä!). Ja jotta siis
tämä uusi armontyö tulisi _kaikkien_ hyväksi, täytyy laintäyttämyksen
koskea _koko syntistä ihmiskuntaa_. Ainoastaan Jumala itse voi
sellaisen laintäyttämyksen saada aikaan, sellaisen 'liiton',
sellaisen 'sovinnon'. Kristityllä on uskonkappaleena, että tämän
sovinnon on koko ihmiskunta kerta kaikkiaan _saavuttanut Jesuksen
Kristuksen kautta,_ ja että sen voi jokainen syntinen saavuttaa."
Pappi katsahti ulos. Kuinkahan kauas se höyrylaiva ... kas, eikös
se vielä olekin tuolla? Hän meni ikkunaan ja jäi katsomaan. Laiva
kulki suoraan kohti niemen kärkeä, joka ulottui melkein saareen
asti. Siellä niemessä, oikealla kädellä, näkyi loivasti viettävällä
rinteellä suuri maalaiskylä. Siellä lekotti auringon paisteessa
maatila toisensa vieressä vihreänä ja hedelmällisenä, talojen välillä
oli laajoja peltoja. Mutta vasemmanpuolinen, saarta kohti iskevä
niemenkärki oli matalaa suikaletta ja tuon salmen kautta katoaisi
laiva suur-vuonoon.
Höyrylaivan kumea kohina kuulosti siltä kuin olisi luonto
saanut puhekyvyn. Nimittäin koko maisema, eikä vain osa siitä.
Kuvitelkaamme, että jos maiseman yli viritettäisiin kieli ja siihen
jousella vedettäisiin, niin antaisi se saman äänen kuin laiva. -- --
Vaiti!
"-- -- Se on ollut Jumalan tahto, ja hän on myös asettanut niin,
että Jumalan armosta syntinen voi tulla vanhurskautetuksi, senkautta
että Kristus on täyttänyt lain. Kristuksen ansiosta, Kristuksen
vanhurskauden kautta on kaikki sovitettu. Jokainen voi ikäänkuin
leikata osan siitä vanhurskaudesta, jonka Kristus on maailmalle
voittanut." -- Ei, tämä kuulostaa kenties liian ylimalkaiselta?
Vaikka tarkoitus kylläkin on oikea.
Kohta hän taaskin meni katselemaan ikkunasta, ja jäi siihen nojaamaan
kyynärpäittensä varaan, ikäänkuin ei enää tahtoisi siitä noustakaan.
Hän katseli tielle, jonne Josefine pojan kanssa oli hävinnyt, ja
vuonon selälle, ja hänen katseensa kiintyi saareen. Hän ajatteli
mielessään pikkusaarta, joka oli kauempana vasemmalla, täältä hän ei
sitä nähnyt, mutta hän tiesi, että se oli siellä ja että se oli niin
hupaisa. Tuntureista hänen silmänsä siirtyivät jälleen laivaan, se
pyrki nyt juuri salmea kohti. Tuolla saarella oli päässään metsähattu
ja nyt sai se höyrylaivalta itselleen kaikuharson. Ilmavirta kulki
varmaankin toista suuntaa tuolla kaukana? Kas, nyt kulki se täälläkin
samaan suuntaan! Tähän aikaan se vaihtelee niin usein. Nyt se ei
tuonut enää mukanaan tuoksuja puutarhasta, ei puista eikä mullasta,
kohta kai saisimme nähdä vihurin tekevän mustia väreitä veden
pintaan. Höyryputki sähisi ja puhkui rannalla, siellä oli varmaankin
matkustajajuna lähdössä tai koottiin siellä vaunuja tavarajunaan.
Herranen aika, miten hiljaista oli muuten ja äänetöntä! Hän
kuuli kaukaa lasten puhelua, niin, saattoipa erottaa joka
äänenvivahduksenkin siitä. Alituista jyskettä ja sahaamista kuului
tuolta alhaalta rantakadun ja tänne kulkevan tien kulmassa olevalta
uudisrakennukselta, äänet kajahtelivat kuin tyhjistä huoneista
ainakin. Etäältä kuului yhäti heikkenevää laivan koneen sytkytystä.
Tämä talo oli erillään muista, tästä oli avara näköala ja ympäristön
äänet kuuluivat tänne hyvin, mutta sitten kun ympäristö jaettaisiin
tonteiksi, olisi sekin lysti pian lopussa.
Hän joutui miettimään tätä, eikö hänen pitäisi itsensä ostaa maata?
Mielellään hän sen tahtoisi tehdä, mutta hänen vaimonsa huostassahan
se oli heidän kotinsa ja kontunsa ja koko omaisuutensa. Hänen oma,
pieni omaisuuden tähteensä oli tuossa oikealla olevassa vähäisessä
kartanon tapaisessa, jossa hänen äitinsä asui.
Kyllähän rikkaasta vaimosta on monta etua, vaikkapa naimasopimuksessa
sanottaisiinkin, että hän yksin hoitaa omaisuuttaan, siinä on
kuitenkin monta hyvää puolta, jotka tekevät elämän valoisammaksi ja
helpoittavat työehtoja, se suo yhtä ja toista mahdollisuutta päästä
arvoon -- varsinkin papille. Siinä voidaan tehdä paljon sellaista
hyvää, jota muut eivät voi, ja sellainen lisää arvoa. Hän oli sen
tuntenut, se oli hänestä hauskaa ja mieleistäkin.
Mutta --. Jokainen "mutta" syntyy siitä, millainen vaimo sattuu
olemaan omaisuuden hoitajana. "Niinkuin seurakunta on Kristukselle
alamainen --"
Vaiti! -- Hän ryhtyi taas lukemaan, tällä kertaa ääneensä:
"Ulkonainen perustus vanhurskauttamiselle oli siis siinä, että
Kristus täytti lain, sisäisenä ehtona siihen on se, että syntinen
_uskoo tämän._ Niin sovinnossa kuin Jumala onkin maailman kanssa,
voi hän armonsa antaa ainoastaan sille syntiselle, joka _uskolla
Vapahtajaan_ on liitossa Kristuksen kanssa."
Vihko vaipui alas, pappi ei itsekään tiennyt, mitä hän luki. Hänen
mielessään pysyi yhä tuo kohta efesolaiskirjeessä. Jos vaimo ei ole
miehellensä alamainen kaikessa, ... niin, siinäpä juuri, että vaimo
vallitsee omaisuuden, onkin erimielisyyden siemen olemassa.
Niin syvä oli nyt hänen vakaumuksensa siitä, niin järkähtämätön
oli hän todistuksiensa oikeutuksesta, ettei enää kuullut eikä
nähnyt mitään siitä, mitä tapahtui hänen ympärillään, sekä
lähellä että kaukana -- ei muuten kuin jos toinen siitä olisi
kertonut. Hän rummutti sormillaan ikkunalautaan ja katseli tielle.
Kaksi vastasyntynyttä perhosta liihoitteli tehden lukemattomia
käänteitä hänen ikkunansa ylä- ja alapuolella, mutta niillä ei
ollut vähintäkään aavistusta kaikista niistä tukaluuksista,
joita aiheuttaa omaisuus, jota ei voi hallita. Vähän loitompana,
Edvardin suuren pallon suojassa, jota poika ei ollut moneen päivään
muistanut, soitteli viehkeä _diclytra_ runsailla kukkaiskelloillaan,
häihin, häihin -- välittämättä vähääkään efesolaiskirjeen 5
luvun 24 värssystä. Siksipä ylenkatsoikin pappi sen. Niin, eipä
hän kallistanut korvaansa puutarhuri Nergaardilta saatujen
mehiläistenkään surinaan -- kenties ne olivat ensi kertaa tänä vuonna
ulkosalla (niin, mutta muistivatkohan ne tiensä nyt, kun ilmavirta
muutti suuntaa, tuoksuhan niitäkin kiihoitti!) -- ei hän kuullut
niidenkään ryntäämistä ulos uudesta tyynenpuolella olevasta kolosta.
Aviolliset huolet tuon efesolaiskirjeen 5 luvun 24 värssyn johdosta
ajavat veren päähän, varsinkin kun päivä paistaa tukkaan. Tuolta
loivalla rinteellä olevasta kylästä loisti kolmenlaista vihreää:
nurmen, pellon ja metsän, mutta sekin häipyi hänen silmissään
näkymättömäksi kuin ilmojen tuuli. Juuri nyt hyökkäsi järvelle
vihuri, ensin kuin koetteeksi, vain muutamia tuuliaispäitä, -- hän
tuijotti sinne eikä sitä nähnyt. Lehmän-mullikka lönkytti metsästä
kotiin ja ammui tullessaan: vettä, vettä! Kaikki hänen ympärillään
odottivat, mutta sitä hän ei nähnyt, ... kunnes äkkiä sydäntä vihlova
lapsen kirkuna kuului halki lämpimän kevätilman, ... vain yksi
pitkä kirkaisu. Hän kuuli siitä joka äänenväreen, se koski kuin
olisi voimakas käsi tarttunut hänen rintaansa, hän säpsähti ja jäi
hengitystään pidättäen kuuntelemaan, vieläkö sieltä kuuluisi
huutoa. Mutta mitään ei kuulunut enää, lapsi oli kai kuollut
sillä hetkellä ... ei, nyt se taas parkasi! Ensi kirkaisu oli
ollut epätoivoinen, tämä toinen oli jo pelästyksen kauhua, ja
samoin sitä seuraavat...! Pappi seisoi kalpeana, kaikki aistit
jännityksessä. Silloin kuului nopeita askeleita oikealtapäin tulevalta
hiekkakäytävältä, hänen äitinsä tuli puutarhojen väliselle portille.
Äiti oli jo vanha ja laiha, musta myssy liidunvalkeilla hiuksillaan,
jotka kammattuina alas poskille reunustivat varovaisia, kuivahkoja
kasvoja.
"Ei", huudahti pappi, "se jumalankiitos ei olekaan Edvard, tuo
tyrskivä rinkuminen ei ole hänen tapaistaan, hän ulvoo pitkissä
äänenvedoissa!"
"Se on kuitenkin hyvin ikävää, olkoonpa se sitten kuka hyvänsä",
vastasi äiti.
"Olet oikeassa, äiti", ja hän rukoili heti sydämessään pienokaisen
puolesta, joka parkui niin surkeasti. Sen tehtyään hän kiitti
luojaansa, ettei se ollut hänen oma poikansa, siihen hänellä toki
täytyi olla oikeus.
Muuan pitkä herrasmies vaaleassa puvussa ja Stanley-hattu päässä tuli
nyt kävellen tietä pitkin. Hän katseli tullessaan taloa ja puutarhaa,
pappi silmäsi häneenkin mutta ei tuntenut häntä. Mies näytti
suuntaavan askeleensa tännepäin, nyt asteli se aivan kohti portaita,
-- pitkä mies, lyhyet, päivettyneet kasvot, silmälasit nenällä,
käyntinsä omituisen reipasta. Mutta herrannimessä --? ... Pappi
vetäytyi samassa sisään, parilla harppauksella oli mies portailla,
nyt kuului askeleita jo eteisestä. Ovelle koputettiin.
"Sisään!"
Ovi aukeni selkiselälleen -- mutta mies seisoi sen ulkopuolella.
"Edvard!"
Toinen ei vastannut. "Ei, mutta Edvard! Sinä täällä! Ja ilmoittamatta
edeltäkäsin mitään? Sinäkö se todellakin olet?" Pappi meni häntä
vastaan, ojensi hänelle molemmat kätensä ja veti hänet sisään.
"Tervetuloa! Rakas ystävä, olet sydämellisesti tervetullut!" Hänen
kasvonsa loistivat punaisina ilosta.
Edvard pudisti päivettyneillä käsillään lankoaan käsistä, hänen
silmänsä lasien takana loistivat, mutta hän ei vielä ollut virkkanut
sanaakaan.
"Eikö sinulla ole sanaakaan minulle sanottavaa!" huudahti pappi,
irroitti kätensä ja laski ne hänen olkapäilleen. "Etkö tavannut
sisartasi?" -- "Kyllä, hän se neuvoi tänne, teidän asuntoonne."
-- "Ja sitten sinä lähdit juoksemaan hänen luotaan? Tahdoit tulla
pikemmin perille? Kävi kai liian hitaasti pojan kanssa?" kyseli
pappi katsellen häntä ilosta hehkuvin kasvoin. -- "No, ei juuri
senvuoksikaan. Sinulla on täällä kaunis asunto."
"Niin, yhtä kaunis tulee sinunkin asuntosi olemaan, vaikka minä
olisin kernaammin valinnut kaupungin pohjoisosan kuin keskustan."
-- "Mutta eihän minulla ollut valtaa valita?" -- "Niin kylläkin,
sinulla ei ollut valitsemisen varaa. Kun kerran ostit sairashuoneen,
täytyi sinun ostaa lääkärin asunto myöskin, nehän kuuluvat yhteen.
Hyvä kauppa se muuten oli, sitä mieltä ovat kaikki. Ja onhan siellä
koko lailla mukavaa, kun niin paljon maatakin on mukana! -- Niin,
kylläpä sinä nyt olet ollut kauan poissa näiltä mailta. Todellakin
kauan yhtämittaa. -- Mutta minkävuoksi sinä et kirjoittanut niin
halaistua sanaa, miksi et ilmoittanut edeltäkäsin tulostasi?
Herrajumala sentään, kun en sinua heti tuntenut! Etpä ole tosiaankaan
entisestäsi paljoa muuttunut." Hän katseli lankonsa laihoja kasvoja,
jotka hänen mielestään olivat tulleet lempeämmän näköisiksi. Ja hän
puheli lakkaamatta. He astelivat siinä rinnakkain tai seisoskelivat
ikkunan ääressä. Nyt kääntyi Edvard hänen puoleensa: "Mutta sinä,
Ole, _sinä_ olet muuttunut." -- "Niinkö? Luultavasti. Niinhän ne
sanovat kaikki minusta." -- "Sinuun on tullut jotain papillista." --
"Papillista? Ha, ha! Tarkoitat kai, että minä olen lihonut hiukan?
Vakuutan sinulle, että minä teen voitavani sitä ehkäistäkseni, minä
työskentelen puutarhassa, juoksen pitkiä matkoja, mutta ei!... Niin,
katsos, se on minun vaimoni vika, hän pitää minua liian hyvällä. Ja
ihmisetkin ovat täällä aivan liian ystävällisiä minua kohtaan." --
"Tekisitpä kuten minä." -- "Mitä sitten?" "Minä kävelen käsilläni."
-- "Ha, ha, ha, kävelläkö käsillään? Minun asemassani?" -- "Sinun
asemassasi? Kävelisitpä yli koko kirkon lattian käsilläsi, niin se se
vasta saarna olisikin!" -- "Ha, ha, ha! Osaatko sinä todellakin vielä
käydä käsilläsi?" -- "Josko osaan?" Hän kävi heti samassa toimeen;
hänen lyhyt, raakasilkkinen takkinsa kääntyi yli pään, pappi seisoi
ja katseli sitä ja liivin selkämystää, paitaa sen ja housunkauluksen
välillä, katseli kannattimia ja housunlahkeita aina sukkiin ja
ruskeisiin, guttaperkapohjaisiin vaatekenkiin saakka. Kohta oli
Kallem kulkenut ympäri koko huoneen. Pappi ei oikein tiennyt, miltä
kannalta tämän ottaisi. Kallem nousi punoittavana ja hengästyneenä,
otti silmälasit nenältään ja rupesi niitä puhdistamaan, meni sitten
lyhytnäköisillä silmillään tarkastelemaan kirjahyllyjä.
Silloin tunsi pappi, että tässä oli jotain kieroa olemassa. Lankomies
oli jostain syystä huonolla tuulella. Olisikohan sisar sanonut
veljelleen jotain loukkaavaa? Mitähän kummaa se voisi olla? Kuinka
olisi Josefine sillä tavoin menetellyt, hänhän ihaili veljeään? Pappi
tahtoi kysyä suoraan, parastahan oli päästä siitä heti paikalla
selville? Kallem oli saanut silmälasit nenälleen ja kulki nyt
hänen ohitsensa pöydän luo. Sen yläpuolella riippui Michel Angelon
puupiirros Kristuksesta, hän katsahti sivumennen siihen ja sitten
kirjaan, joka oli avattuna pöydällä. Ja ennenkuin pappi ennätti kysyä
mitään, sanoi Kallem: "Johnsonin järjestelmällinen jumaluusoppi? Sen
ostin minä heti tultuani Kristianssundiin." -- "Senkö? Ja sinä?"
-- "Niin, sitä en ole vielä koskaan ennen tavannut käsiini. Nyt se
oli siellä kirjakaupan pöydällä. Se tuntui niin meikäläiseltä." --
"Ei, se ei kuvasta enää Norjaa", lausui pappi. "Suurin osa siitä on
vain pelkkää lakitiedettä." -- Kummastuneena papin vastauksesta ja
sävystä, millä se lausuttiin, Kallem kääntyi häneen päin: "Onko se
yleinen mielipide nuorempien norjalaisten teoloogien keskuudessa?"
-- "On. Minä otin kirjan tänään esille voidakseni huomenna esittää
kaikki eri mielipiteet sovitusopista." -- "Vai niin, se oli oiva
keksintö." Kallem katsoi ulos ikkunasta, varmaankin jo neljännen tai
viidennen kerran. Jotain kieroa oli kuin olikin nyt olemassa. "Tuolla
ne tulevat!" hän huudahtaa. Hän seisoi nurkkaikkunassa ja pappi
riensi toiseen ja siitä hän näki vaimonsa punaisen päivänvarjon ja
musliinipuvun. Hän tuli sieltä verkalleen taluttaen kädestä poikaa,
joka varmaankin koko ajan puheli, sillä kasvonsa olivat äitiin päin
siinä tepsuttaessaan epätasaisella tiellä. He kulkivat tien toista
laitaa. Mutta tuolla aivan aidan viertä asteli eräs toinen nainen.
Nyt juuri kohotti hän vihreätä päivänvarjoaan (miten kaunis se
oli!), ei hän aivan Josefinen pituinen ollut, mutta solakka, hän
asteli katsellen ympärilleen ja liikkui niin sanomattoman keveästi.
Hän oli vaaleaverinen, tukkansa hiukan punaiseen vivahtava, yllään
ulkolaiskuosinen skotlantilainen matkapuku. Se oli varmaankin joku
tuntematon nainen. Eipä siis kumma, että Edvard oli rientänyt edellä,
tahtoi tietysti tulla yksin ja antaa heidänkin kulkea kahdenkesken.
"Kuka on tuo nainen Josefinen seurassa? Tuliko hän samalla laivalla?"
"Tuli." -- "Sinä tunnet hänet?" -- "Tunnen kyllä, hän on minun
vaimoni." -- "Sinun --? Oletko naimisissa?" -- hän sanoi sen niin
kovaa, että molemmat naiset katsahtivat ylös. Hän veti päänsä pois
ikkunasta, mutta tapasi huoneessa ainoastaan tyhjää, tohtorin pää
oli yhä ikkunasta ulkona. Sieltä myöskin vastattiin: "Olen ollut jo
kuusi vuotta." -- "Kuusi --?" Papin pää pistäytyi taas ulos, Kallemia
kohtasi perin hämmästynyt katse. Kuusi vuotta. Kuinka kauan siitä oli
kun...? Hyvä ystävä, eihän siitä ollut tuskin kuutta vuotta kun...?
Naiset olivat nyt siinä aivan lähellä, vieras nainen oli vielä
tiellä, kun Josefine ja poika olivat tulleet jo portista pihalle:
"Äiti hoi, minkä vuoksi pieni poika putoo päälaelleen?" Ei vastausta.
"Äiti hoi, minkävuoksi hän ei putoa jaloilleen?" Ei vastausta.
"Sentähden, että ruumiin yläosa on raskaampi, poikaseni!" Kallem
hänelle vastasi. Kaikki kolme katsahtivat ylös.
Samassa hän poistui ikkunasta mennäkseen ulos heitä vastaan. Pappi
tuli perästä, mutta hän pysähtyi kuistin alimmalle portaalle.
Kallemin tullessa pihalle vieraan naisen silmät olivat kyyneleissä,
hän koetti turhaan salata sitä katselemalla ympärilleen. Josefinen
katse oli kylmä. Pikku Edvard oli juossut isänsä luo ja kertoi nyt,
että Nikolai Andersen oli kiivennyt tikapuille (poika viittasi
uutisrakennusta kohti) ja sieltä "jytkähtänyt" alas. "Tuo vieras
nainen" oli sitonut nenäliinansa pojan pään ympärille. Tähän ei pappi
näyttänyt kiinnittävän niin suurta huomiota kuin poika oli odottanut,
siksipä riensikin poika siitä kertomaan mummolle.
"Ei kai minun tarvitse häntä esitellä?" sanoi Edvard Kallem pitäen
vaimoaan kädestä ja katsoen pappia silmiin. Tämä koetti löytää
sanoja, mutta ei voinut ja iski katseensa Josefineen, joka puolestaan
ei liioin näyttänyt haluavan häntä auttaa.
Tuskin vielä kahdeksaa päivää oli kulunut siitä, kun tuo innokas
pappi oli kirjoittanut kaikkia niitä avioeroja vastaan, joita seuraa
uusi avioliitto, kirjoittanut artikkelinsa "Morgenbladet'iin"
nimellä: "Avioliittoa vaiko huoruutta?" Ja siinä hän oli
todistuksilla koettanut näyttää, että raamattu ei hyväksy muita
syitä avioeroon kuin uskottomuuden. Se, joka oli tavannut puolisonsa
huorinteossa, oli vapaa menemään uuteen avioliittoon. Mutta jos
henkilöt, jostain muusta syystä avioeron otettuaan menivät toisiin
naimisiin entisen puolison vielä eläessä, niin ensimäinen avioliitto
oli siitä huolimatta voimassa, toinen oli huoruutta. Tuskin
kahdeksaa päivää sitten hän oli puolisonsa täydellä suostumuksella
kirjoittanut tämän. Ja juuri senvuoksi, että tuo tapaus Kallemin
ja Ragni Kulen välillä oli hänellä vielä niin tuoreessa muistossa,
hän oli kirjoittanut, että kerran oli sairaan miehen vaimo väsynyt
siihen asemaan, jonka Jumala oli hänelle valinnut ja salaa antautunut
rakkaussuhteisiin toisen kanssa, mutta heti kun se tuli ilmi, paennut
ja ottanut eron miehestään. Olettakaamme, oli hän siinä lausunut,
että sellainen nainen päälle päätteeksi meni naimisiin sen kanssa,
joka oli auttanut häntä pettämään miestään. Kuka voi sanoa sellaista
avioliittoa muuksi kuin jatkuvaksi huoruudeksi?
Näin oli hän sanasta sanaan kirjoittanut. Hänen vaimonsa oli
täydellisesti samaa mieltä, Josefine vihasi jo edeltäpäin sitä
naista, joka oli vietellyt hänen veljensä. Tuossa ne olivat nyt
kumpikin hänen edessään. Ja nyt oli Ragni hänen veljensä vaimona.
Tämä oli odottamattomin kohtaus, mitä saattoi ajatella. Ja kun
he kumpikin olivat olleet niin vakuutettuja siitä, että veli oli
parantunut kaikesta kevytmielisyydestä! Oli nyt oppinut mies, häntä
oli pyydetty professoriksikin, ja kaikista nuoremmista lääkäreistä
ehkä se, johon toverit kiinnittivät suurimpia toiveita.
Tämä oli masentava pettymys. Ja ajatelkaas, että näiden kanssa olisi
seurusteltava ja esiteltävä heidät seurapiirille herra ja rouva
Kallemina? Sen jälkeen, kun Ole Tuft oli nimellään varustetussa
artikkelissa julistanut heidän yhteiselämänsä huoruudeksi?
Tietysti oli Kallem sen lukenut, hän kun niin uutteraan
seurasi Norjan nykyisiä oloja, että oli lukenut Johnsonin
jumaluusopinkin, ... tietysti hän oli ennen kaikkea seurannut
sanomalehtiä? Hän oli sen lukenut ja se selittikin nyt kaikki! Ragni
seisoi siinä eikä tiennyt, minne mennä, painautui vain lähemmäksi
miestään. Ja Kallem --? Hänen oikea kätensä oli vaimonsa vyötäisillä,
kuin tahtoisi hän siten lausua hänelle tunnustuksensa. Oikealla
kädellään piti Ragni itsepintaisesti päivänvarjoaan ylhäällä, jotta se
peittäisi hänen kasvojaan, mutta sekään ei ajanpitkään käynyt päinsä,
nenäliina oli otettava esille ja kun ei hänellä itsellään ollut, otti
hän salaa Kallemilta.
Pappi sanoi koneellisesti: "Eikö mennä sisälle?" Hänen tahtonsa
tapahtui. Hän näytteli heille koko huoneuston sillä aikaa kun
Josefine laitteli virvokkeita. Puutarhan puolella olevasta kansliasta
he menivät suureen perhehuoneeseen, sieltä ruokasaliin, sieltä
kartanon pohjoispuolella olevaan, erityisellä kuistilla varustettuun
kyökkiin. Samalla puolella oli ruokahuone ja vierastupa seinätysten
pastorin kanslian kanssa, sen ulkopuolella oli parveke, joka vastasi
pääsivustan toisessa päässä olevaa kuistia. Yläkerrassa oli useita
makuuhuoneita y.m. Tämä kiertokulku kesti tuskin viittä minuuttia.
Pappi puheli vain sellaista, mikä oli välttämätöntä, Kallem taas
lausui pisteliäitä huomautuksiaan, sillä hän näki kaikista merkeistä,
että pappi nukkui nykyisin vierastuvassa ja Josefine pojan kanssa
yläkerrassa. Lisäksi hymähteli hän merkilliselle kuuluisien
teoloogien valokuvanäyttelylle, joka oli järjestetty suurelle
seinälle Lutherin kuvan ympärille. Josefinen tarjoamista virvokkeista
hän ei huolinut, jätti hyvästit ja läksi.
Ragni oli seurannut mukana aivankuin näkymättömänä. Nyt lopuksi
solahti hänen solakka, hento kätensä langon ja kälyn käden lävitse
aivan kuin kärpän häntä kivenkoloon. Silmänsä vilkasivat heihin
hätäisinä kuin siipien varjot. Pappi saattoi heitä portaille saakka,
Josefine jäi seisomaan suuren ikkunan luo.
Kallem kulki niin nopeasti, että Ragnin täytyi oikein harpata joka
kolmannella askeleella. Pappi seisoi ja katseli sitä. Tuo nopea
vauhti lisäsi yhä Ragnin mielenliikutusta, niin että, kun he olivat
tulleet noin puolitiehen pappilan ja rantakadun välillä, hän pyysi
saada seisahtua. Hän purskahti itkuun.