itseänsä hillitä ja keskeytti: "Luuletko, ettei asia minuun koske?
Sellainen koskee kaikkiin! _Ja tiedätkös, minkävuoksi minä muutin?
Luuletko sinä, ettei minulla ole valtaa ihmiseen yhtä paljon kuin
sinulla? Sinä kurja, kirottu konna!"_ Nämä erityisellä äänenpainolla
lausutut sanat kuuluivat rajulta huudolta, vaikka hän lausui ne
hiljemmin kuin edelliset. Sellainen raivo ja sellainen pilkka on
tarttuvaa.
"No, elähän ole mustasukkainen, poika!" huudahti Kallem. Vaikka
sangollinen verta olisi kaadettu Rendalenin päälle, ei hän olisi
voinut tulla punaisemmaksi kuin nyt. Mutta samalla hän lävähti jo
kalpeaksi. Hän koetti turhaan saada sanaa suustaan, mutta kun ei
sitä voinut, meni hän aivan Kallemin nenän eteen, iski säkenöivän
katseensa häneen ja änkytti: "Minulla on, on ... ääretön halu lyödä
sinua!"
"Lyö vaan!" sanoi Kallem ja ojensihe vastarintaan. Heti nämä
pilkkaavat sanat kuultuaan Rendalen iskeä sivautti oikealla
kädellään. Mutta Kallem kumartui ja lyönti suhahti sivu. Ärtyneenä
iski Rendalen uudelleen, mutta Kallem väisti sen nokkelasti nytkin.
"Oletko sinä tullut hulluksi?" hän huusi kovalla äänellä.
Aivankuin joku olisi häneen takaapäin tarttunut, pysähtyi Rendalen
ja hänen raivonsa alkoi masentua. Kalpeana ja jäykkänä hän tuijotti
eteensä, kunnes hän kooten kaiken tahdonlujuutensa kääntyi ympäri ja
asteli verkalleen ikkunan luo, seisahtui sen eteen ja jäi katsomaan
avaruuteen. Hän hengitti niin kiivaasti, että Kallem luuli hänen
saavan halvauksen. Kallem itse seisoi liikkumattomana paikallaan,
sillä siksi kuohuksissa hänkin oli, ettei voinut mennä Rendalenin
luo. Rendalen oli hänelle arvoitus, äsken juuri mitä nurjimman
kiihtymyksen vallassa ja nyt kuin tajuttomaksi lyötynä. Hengitys
kuului yli huoneen, muuten oli siellä hiljaista, hänen kasvonsa
olivat niin onnettoman näköiset, niin uskomattoman onnettomat. Mitä
kummaa tämä oikeastaan merkitsi? Kallem katsoi toveriinsa ja hänessä
heräsi entinen hyväntahtoisuus. Ilman mitään sen enempää hän meni
ikkunan luo ja jäi siihen seisomaan, hänkin. "Ei sinun tarvitse
tätä ottaa niin kovasti", hän sanoi, "eihän asiat ole niin hullusti
kuin ehkä sinä luulet." Toinen ei vastannut, kenties hän ei sitä
kuullutkaan, hän katseli vain yhäti ulos ikkunasta. Taikka hän ei
uskonut häntä, arveli ehkä, että tämä kaikki oli vain pilkkaa.
Silloin hymyili Kallem hänelle, -- eikä sitä hymyilyä voinut epäillä,
se tuli rehellisen ystävän sydämestä. Rendalenin kasvojen sävy ja
väri muuttui samalla, hän käänsi päätään. Kallem virkahti iloisesti:
"Näetkös, minä en ole hänelle mitään tehnyt." Rendalen ei heti
tajunnut sitä, hänen käsityksensä ei voinut heti paikalla muuttua.
Mutta kun Kallem tuli yhä lähemmäksi häntä: "Kunniani kautta, minä en
ole tehnyt!" niin silloin välähtivät Rendalenin silmät ja hän sulki
toverin syliinsä.
Kun he molemmat olivat hyvin liikutetut, oli ystävyys nyt aivan
rajaton. Rendalen sai tietää kaikki, aivan tarkalleen, miten se oli
tapahtunut ja kuinka he olivat tulleet rakastamaan toisiaan. Se teki
Rendaleniin syvällisen vaikutuksen, hän ei voinut eikä tahtonutkaan
sitä salata. Sitten vielä Kallem kysyi suoraan, rakastiko Rendalenkin
häntä? Silloin Rendalen taas kalpeni ja tuli surulliseksi ja Kallem
katui ajattelemattomuuttaan, mutta sitä ei voinut enää korjata.
Keskustelu pysähtyi, Rendalen vältti katsoa toveriinsa. Vihdoinkin
keksittyään sanottavalleen muodon hän virkkoi: "Minulla ei ole
oikeutta rakastaa ketään. Senvuoksi minä muutinkin."
Nämä sanat kulkivat väristyksenä läpi Kallemin ruumiin. Rendalen
istui nojaten käsivarsillaan pöytää vasten, käsissään hänellä
oli kirja, jota hän lakkaamatta käänteli ja tarkasteli. "Meidän
suvussamme on mielenvikaisia ... on paljonkin. Minun isäni
oli mielisairas. Minä itse ... niin, sinä tunnet kyllä minun
hillittömyyteni ... minä olen aivan sillä rajalla. Samallainen juuri
oli isäni. Siksipä, kun sanoit ne sanat ... minun hulluudestani,
osuitkin oikeaan. Niin sanoi minulle äitinikin, ne olivat hänen
sanansa. Minä en voi antaa myöten. En siis myöskään rakkaudessa.
-- Enkä kuitenkaan ole aina voinut sitä tehdä. Niin, mitäpä
minä tunnustuksiani latelemaan. Minä käytän musiikkia sitä
tukahduttaakseni, mutta tässä asiassa petti sekin minut. Onpa
se tehnyt sen ennenkin." -- Hän pani kirjan pois, otti toisen,
pani ne päälletysten ja käänteli niitä pöydällä. -- Silloin kuuli
hän Kallemin puoliksi hymyillen sanovan: "Ja minut sinä valitsit
sijaiseksesi?" -- "Mitä hittoa minun olisi muutakaan pitänyt tehdä?
Pidinhän sinua kunnon miehenä."
* * * * *
Iltapäivällä kirjoitteli Kallem kirjettä apteekkarille, jonka hän
toivoi auttavan. Kuta enemmän hän kirjoitti, sitä mahdottomammalta
hänestä tuntui saada tuo vanhapoika ja omituinen luonnontutkija
käsittämään, mitä oli rakkaus ja kuinka tukalassa asemassa oli Ragni,
jonka tähden hän pyysi nyt apua. Hän repi kirjeen palasiksi. Nopeasti
päätti hän kääntyä isänsä puoleen. Hänenhän ei tarvinnut enää auttaa
Ole Tuftia, kenties hän tahtoisi nyt auttaa jotain toista? Hänen
isänsä oli luonteeltaan omituinen, mutta lämminsydäminen mies,
joka vihasi kaikkea vääryyttä. Ja sen suurempaa vääryyttä kuin
Ragnin kohtalo ei Edvard Kallem tietänyt, hän oli melkein varma
siitä, että isänsä oli samaa mieltä. Ja hän kertoi isälle aivan
peittelemättä heidän rakkaudestaan, hän lupasi että, jos isä tahtoisi
auttaa Ragnia, heidän liittonsa tulisi ikuiseksi. Tästälähin hän
ryhtyisi todenteolla harrastamaan opintojaan, hän tahtoisi koettaa
saavuttaa etäisimmätkin päämäärät. Ja joskin heidän, kehityksensä
tähden, täytyisi viivästää naimisiinmenoaan, -- niin odottaisi hän
kyllä Ragnia yhtä uskollisesti kuin Ragnikin häntä, tämä oli hänen
juhlallinen lupauksensa. Ja hän toivoi, ettei hänen isällään olisi
syytä luulla hänen pettävän lupaustaan, vaan pikemminkin ottaisi
hänen pyynnöstään vaarin ja auttaisi Ragnia.
Tässä hän ei pettynytkään. Kolme päivää myöhemmin hän sai
sähkösanoman, että kaikki oli järjestetty hänen toivomuksiensa
mukaan, ensi postissa tulisi apua. Tämä voitonsanoma kädessä
hän ryhtyi panemaan omaa ja Rendalenin suunnitelmaa täytäntöön:
hommaamaan Ragnia Kallemin serkun luo Madisoniin. Heti kirjoitti hän
sinne ja pyysi saada sähkö teitse myöntävän tai kieltävän vastauksen.
Piian avulla, johon Ragni täydellisesti luotti, tapahtui heidän
ensimäinen salainen kohtauksensa: tiellä, kaupungin ulkopuolella,
ja se kesti vain vähän aikaa, sillä piika oli mukana. Kallem kertoi
heti Ragnille, mistä oli kysymys ja miten se voitiin järjestää ja
ketä siinä puuhassa oli mukana. Ragni hämmästyi niin kovin, että
Kallem luuli olevan aivan mahdotonta päästä pitemmälle, ja lapsia
Ragni ei missään nimessä tahtonut jättää. Tämän kohtauksen jälkeen
Kallem oli epätoivoissaan ja meni Rendalenille valittamaan asiaa.
Tämä ehdotti heti, että lapset saisivat tulla hänen äitinsä luo, hän
kirjoittaisi siitä kyllä hänelle. Kun Kallem ensi tapaamalla ilmoitti
tämän Ragnille, tuntui Ragni miettivän asiaa, ja nöyrästi hän
tunnusti, että niin hyvin hän ei niitä puolestaan osaisi kasvattaa.
Mutta sen, mitä hän yhtenä päivänä oli jo puoliksi luvannut, peruutti
hän jo toisena. Ja joka kerta kun hän taas oli ollut lasten kanssa
yhdessä, oli se tuntunut aina uudelleen hänestä mahdottomalta. Ja
kun Ragni joka tapaamalla tuli niin liikutetuksi, että ohikulkijat
heihin töllistelivät, eivät he enää voineet tavata toisiaan kadulla.
Silloin ei muista yhtymäpaikoista voinut olla puhettakaan kuin joko
Rendalenin tai Kallemin luona, mutta Ragni oli jälleen tullut niin
araksi, että Kallem alkoi epäillä, tokko hän suostuisi ollenkaan.
Kirjeellisesti selitteli hän asiaa, saipa vielä Marinkin yllyttämään
Ragnia ja pyysi Maria seuraamaan mukana. Viimein sekin onnistui.
Sitten he tapasivat pikaisesti pari kertaa Kallemin huoneessa ja
kerran Rendaleninkin luona, mutta aina oli Ragni mielipiteissään
sinne tänne hapuileva ja mitä suurimman epätoivon vallassa. Hän
kauhistui jo itse matkaakin, ajattele nyt, mennä yksin Amerikaan!
Ja yksin New Yorkista Madisoniin, se oli hirveintä kaikista!
Mahdotonta, aivan mahdotonta! Mari tahtoi kyllä mielellään lähteä
mukaan ja Kallem lupasi hänellekin piletin, mutta millään ehdolla
eivät he kumpikin voisi jättää lapsia, ei, oli sulaa vääryyttä edes
ajatellakaan sellaista. Senvuoksi päätettiin, että Mari jäisi tänne
kotiin, siksi kun lapset olisivat hyvässä turvassa.
Jos Ragni itse lähtisi, niin olisi hänen mentävä laivalle kenenkään
tietämättä. Senvuoksi olisi vain välttämättömimmät matkatarpeet
ostettavat, mutta valmistukset olisi tehtävä kaikessa hiljaisuudessa.
Tässä luuli Kallem taas kohtaavansa vastustusta, mutta Ragni oli
vielä niin lapsellinen, että antoi, jo ennenkuin itse matkastakaan
oli vielä varmaa päätöstä tehty, narrata itsensä ostamaan
matkavaatteita, se huvitti näet häntä kovasti. Kunhan Kallem vain
saisi häntä kauan puhutella tai vaikkapa hiukan joka päivä, -- mutta
Ragni oli kovin varuillaan. Sitten kirjoitti hän kyynärämittaisia
kirjeitä, mutta Ragni ei uskaltanut vastata, sillä hän luuli tädin ja
ruijalaistytön häntä vahtivan, mutta kun kirjeet uhkuivat täynnänsä
Kallemin rakkautta, -- ja kun ne myöskin käyttivät rakkauden vilppiä,
ne kun näet kiihdyttivät mielikuvitusta, niin vaikuttivat ne enemmän
kuin keskinäiset puhelut. Viekkaan Marin ansiota oli se, että kirjeet
saapuivat perille, sillä hän voitti kekseliäisyydessä sekä tädin
että ruijalaistytön. Näiden neuvottelujen aikana Kallem eli kokonaan
sen asian hyväksi. Uutteruus lisää rohkeutta, ja kun sähkösanoma
vihdoinkin toi myöntävän vastauksen, heräsi Kallemissa rohkea tuuma.
Kaikki piti näet hommata valmiiksi siksi päiväksi, jolloin suuri
englantilaislaiva ensi kerran lähtisi, hän ei puhuisi siitä Ragnille
itselleenkään mitään, pyysi ainoastaan että Ragni ilmoittaisi
lähtevänsä sinä päivänä aikaiseen ulos ja viipyvänsä sillä tiellä
kauemman aikaa ja että hän hommaisi myöskin Marille vapautta. Kaksi
tuntia ennen laivan lähtöä he tapaisivat toisensa Kallemin huoneessa,
siellä oli matkakapineet ja piletti valmiina.
Määräajalla ilmestyi huoneesen Ragni ja Mari. Ragnin matkavarustukset
oli viety laivalle jo varhain aamulla ja hevonen tilattu tänne
häntä noutamaan. Huoneissa ei mikään muistuttanut matkalle lähtöä,
mutta Kallemin vastaanotto herätti Ragnissa pelon, että jotain oli
tekeillä. Kallem oli tätä ennen ollut hyvin kainosteleva, -- jo
senkin vuoksi, että Mari oli ollut mukana, nyt syleili hän Ragnia
koko sydämensä hellyydellä ikäänkuin ei olisi tahtonut häntä
päästääkään irti. Kallemin tuska ei ottanut mitään lukuun, eikä hän
valinnut kiertoteitäkään, vaan Ragnin molemmat kädet omissaan hän
kertoi nopeasti, että kapineet olivat jo laivalla, kahden tunnin
päästä lähtisi laiva, -- ja tässä oli piletti.
Ragni ymmärsi heti, että nyt oli valittava Kallemin tai kaiken
muun välillä -- eikä hänellä nyt ollut rahtuakaan miettimisaikaa.
Siksipä Kallem nyt voittikin. Ensin seisoi Ragni siinä äänetönnä
ja avuttomana, -- sitten hän hiljaa nojautui Kallemiin ja jäi
siihen asentoon. Kallem suuteli häntä: "tervetuloa", he syleilivät
toisiaan ja itkivät kumpikin. Piika näki jonkun astelevan ikkunain
editse, veti uutimet alas, joten huoneesen tuli hämärä, ja he
kuulivat hänenkin itkevän toisessa huoneessa. Heidän syleilynsä
muuttuivat viimein kuiskailuiksi, ensin katkonaisiksi, mutta
sitten niitä seurasivat hillityt nyyhkytykset, jotka vaikenivat
ja yltyivät aivankuin sordinosoitto. Siinä kuiskailtiin päivästä,
jolloin Kallem matkustaisi jälestä yhtyäkseen ikuisesti hänen
kanssaan, siinä kuiskailtiin, kuinka Kallem olisi hänelle uskollinen
ystävä, kuinka se tulevaisuus, jota he odottivat, oli nykyisten
uhrauksien vertainen, ja kuinka kummankin kirjeet tulisivat olemaan
päiväkirjoja, -- lyhyitä, pikaisia rakkauden tunnustuksia. Kaikki
nämä lupaukset tulivat Kallemin huulilta, hillitty nyyhkytys oli
Ragnin.
Vaikka tämä olikin nyt hyvästijätön hetki, antoivat he nyt vasta
ensikertaa rakkaudelleen täyden vallan. Uutuuden viehätys loisti läpi
tuskan, niin että se muuttui auringonsäihkyksi heidän ympärilleen.
Ragnin hiljainen nyyhkytys muuttui kohta sekin kuiskailuksi, ensi
sanat kuultuaan Kallem tahtoi nähdä hänen katsettaan, mutta sitä
hän ei saanut. Jos hän istuisi hiljaa eikä katsoisi häneen, niin
virkkaisi Ragni hänelle jotain. Kallem oli valkea pasha! Ragni ei
tahtonut ilmaista mitä hän tällä tarkoitti, sen kertominen veisi
liiaksi aikaa. Mutta hän oli odottanut valkeata pashaa jo lapsesta
saakka, jo siitä lähtien kun hänen isänsä kuoli, hän oli silloin
kahdentoista vanha. Hänen elämänsä oli ollut tukalaa, varsinkin
silloin kun hän oli tullut Berlinistä eikä hänellä ollut rohkeutta
esiintyä taiteilijana yleisön edessä, mutta siitäkään hän ei
halunnut kertoa, sekin veisi liiaksi aikaa. Koko ajan hän oli
unelmoinut valkeasta pashasta, -- oi, jospa hän vielä saapuisi! Hän
oli aivan varma siitä, että se kerran saapuisi. Sittenkin, kun hän
oli tullut tänne "valaskalojen" luo, hänellä oli tietoisuus, että
se tulisi perästä, se löytäisi kyllä tien. Kerran hän luuli, että
Rendalen oli se valkea pasha, mutta kun se ei ollut hänkään, täytyi
Rendaleninkin väistyä, jotta se oikea voisi tulla. -- Ensi iltana
he kohtasivat toisensa hiljaisessa lumisateessa. Miksi juuri siinä?
Silloin hän oli katsonut Kallemiin ja ajatellut: onkohan _hän_ se
valkea pasha? Seuraavan kerran, kun he toisensa kohtasivat, kantoi
Kallem pikku Juanitaa, ja silloin hän tuli melkein varmaksi siitä,
että kukaan muu ei sellaista tekisi. Mutta sitten oli kaikki mennyt
niin hirvittävän nopeasti ja kaikki tapahtunut tykkänään toisin kuin
hän oli ajatellut. Kallem kysyi -- myöskin kuiskaten -- kertoisiko
Ragni, mikä sai hänet vuosi sitten lähtemään tänne "valaskalojen"
luo; Ragnia värisytti, kun Kallem tätä kysyi. -- Ja voiko hän vielä
avioliitossa ollessaan odottaa valkeata pashaa? -- Enemmän kuin
koskaan sitä ennen. -- Eikö hän sitten ollut tiennyt, mitä oli
avioliitto? -- Ragni painautui lujemmin Kallemin rintaa vasten ja
vaikeni.
Vaikka Kallem oli nyt päässyt siihen, jota hän kernaimmin halusi
tietää, keskeytti hän kysymyksensä.
Hän kertoi Ragnille, että asia on järjestetty siten, että Rendalen
kohtaisi Ragnin laivalla, hän matkustaisi samalla tiellä muutamiksi
päiviksi kotiinsa, hän kyllä pitäisi Ragnista huolta. He nousivat
kumpikin ylös.
Eikö sitten Kallem tulisi häntä saattamaan laivalle? Hän syleili
Ragnia, painoi päänsä häntä vasten ja sanoi, ettei hän uskaltanut.
Tämä oli kovinta kestää. Ragni antautui kokonaan hänen valtaansa.
Jälleen he istuutuivat ja nyt ottivat he toisiltaan kauan kestävät
ja liikuttavat jäähyväiset. Mari seisoi kuin tulisilla hiilillä.
Vaunuihin saakka Kallem joka tapauksessa tahtoi tulla saattamaan,
mutta sen kielsi Mari jyrkästi, ei kukaan saisi heitä nähdä yhdessä.
Kallem kuuli vaunujen vierivän pois näkemättä niitä lainkaan ja
kaikkien seuraavien vuosien aikana oli hänen mielestään tämä hetki
julmin koko hänen elämässään.
Hän ei mennyt ulos nähdäkseen laivaa kaukana ulapalla, hän meni
iltapäivällä sinne, jossa se oli seisonut. Sieltä teki hän pitkän
kävelymatkan, kulki sellaista tietä, että täti hänet näkisi. Hänellä
oli omat tarkoituksensa.
Se poistikin joksikin aikaa epäilykset hänestä. Ei voitu ajatella,
että se, joka oli syynä Ragnin pakoon, olisi jäänyt kotiin.
Jokainen, joka tämän tapauksen muistaa, muistaa myöskin, että Ragnia
ankarasti tuomittiin. Ollen erilläänpysyvä ja ujo ei hänestä ollut
muuta muistoa jäänyt kuin hänen tunteellinen, sointuva soittonsa,
mutta se ei nyt voinut häntä täällä puolustaa. Vuosi takaperin hän
oli ottanut elääkseen sisarensa lapsien hyväksi, nyt karkasi hän
heidän luotaan. Tuon sokean miehen, jonka kanssa hän oli naimisissa,
hän oli itse valinnut, se ei suinkaan häntä kaunistanut.
Jos hän sitä katui, niin miksi ei sanonut sitä suoraan? Miksi piti
hänen kulkea niin kavalia teitä?
Kallemin oli vaikea tätä kuulla. Oliko hän pilannut Ragnin maineen?
Jo nytkin pitivät kaikki päivänselvänä, että Ragni oli ollut
suhteissa johonkin toiseen ja se hetki ei olisi kaukana, jolloin
jokainen tietäisi, että _hän_ oli syyllinen.
Eräänä päivänä hän kohtasi Marin lasten kanssa yliopiston edustalla
ja ne kumpikin hyökkäsivät hänen luokseen. Mitä olisikaan hän
antanut, jos olisi saanut nähdä Ragnin tulevan hymyillen heidän
perästään? Hän vei tietysti lapset kahvilaan, kuuli heidän kertovan,
että "mamma" oli matkustanut suurella laivalla, ja että "mamma"
tulisi jouluksi kotiin ja toisi uusia mekkoja ja uusia nukkeja.
Siellä oli pöydällä kuvalehti, Juanitan mielestä jokainen naisen kuva
oli "mamma" ja kun vanhempi sisar sanoi, ettei se ollut se, niin
siirsi hän vain pikkuisen sormensa toiselle kuvalle ja sanoi: "tuossa
on mamma!"
Kallem oli samana päivänä ollut läsnä epäonnistuneessa leikkauksessa,
jossa sairas oli vähällä vuodattaa verensä kuiviin. Hänen
hermostuneeseen mieleensä se oli vaikuttanut kovasti. Mutta kun
hän lapsista erottuaan meni päivällistä syömään, tuntui hänestä
kuin olisi hän itse ollut tuon onnistumattoman leikkauksen tekijä.
Hän oli tahtonut vapauttaa Ragnin, mutta menetellyt hullusti. Nyt
vuoti Ragnin hyvä maine verta. Olihan yhteiskuntaelämäkin kutoumus
lihaksista, jänteistä, suonista...
Muutama päivä myöhemmin hän istui yliopiston kirjastossa ja
tutkiskeli edessään olevia kuvia, kun hän äkkiä huomasi Ole Tuftin
astuvan sisään hymyilevänä ja oudonnäköisenä. Hän ei tietänyt
Kallemin nykyistä asuntoa ja etsi häntä senvuoksi täältä. Kallem
nousi ylös ja seurasi häntä ulos kadulle.
Ei Kallemilla ollut enää vähintäkään halua lyödä lankoaan
"puolikuoliaaksi", eipä edes luonut häneen nuhtelevaa katsettakaan.
Hän oli enemmän kuin tyytyväinen, jos Ole ei häntä nuhtelevasti
silmäilisi. Nähtävästi Ole tiesi sen, jonka pian kaikki asiata
lähemmin seuraavat tulisivat tietämään, nimittäin, että Edvard Kallem
oli syyllinen. Hän oli varmaankin saanut sen tietää Josefineltä,
jolle isä oli ehkä asian kertonut. -- Taikka erehtyikö hän? Eikö
Olen ystävällisyydessä piillyt jotain epäilystä? Epäluulo hänen
kunniallisuudestaan? Aavistus, että sellainen alku ei johtanut
hyvään? Vai oliko tämä sydämellisyys oikeaa, puhdasta "veljeyttä", --
nuoren teoloogin kuuliaisuutta käskylle: "rakastakaa kaikkia"?
Ole tuli ilmoittamaan, että hän oli valmistunut tutkinnoissaan ja oli
nyt lähdössä kotiin. Hänen ilonsa tästä oli teeskentelemätön. Hän
kysyi, saisiko hän viedä terveisiä, sanoi toivovansa kohta päästä
"työalalleen", ja hän antoi ymmärtää, mitä sitten tapahtuisi: -- Tie
oli viitottu, päämaali korkealla. Kirjastossa kulkijat katsoivat
tuota komeata miestä.
Edvard seisoi avopäin kirjaston portailla ja katseli Ole Tuftia,
joka hiukan raskaalla tavallaan asteli poikki torin. Todellakin:
tuolla kulki mies, joka oli varma itsestään, _hänen_ alkunsa oli eheä
samoinkuin hänen luonteensakin.
MIEHUUDEN AIKANA.
1.
"-- -- Vanhurskauttaminen tapahtuu Jumalan armosta. Sen alku ei ole
syntisessä itsessään, hänen siveellisessä itsensä kehittämisessään,
sillä hän on väärintekijä. Sellaisena ei hän sitä ansaitsekaan.
Ainoastaan Jumalan ylevä tahto voi hänet vanhurskauttaa."
Pappi kulki edestakaisin lattialla, lukien ulkoa kädessään
olevasta vihkosta. Aurinko paistoi sisään kirkkaasti, ikkunat
olivat lounaasen päin ja selkiselällään, nurkimmaisesta lankesi
maidonvalkea valo harmaalle, kiiltävälle lattialle. Lepattavia
haapoja kasvoi piha-aidan vierustalla ja niiden levottomat lehdet
kuvastuivat ikkunaruutuihin. Puutarhasta lehahteli huoneeseen
tuoksu kevätesikoista, sireeneistä ja näsiäpensaista. Pappi saattoi
eroittaa jokaisen tuoksuvivahduksen, sillä hän oli itse istuttanut
puut ja kukkaset, ja ne oikein hyväilivät häntä. Kun ilmavirta
sattui olemaan hiukankin voimakkaampi, saapui kartanon lähellä
olevista, juuri lehteen-puhjenneista koivuista ja raikkaista kuusista
väkevä tuoksuaalto, joka säälimättä kulki yli puutarhan. Joka
kerta sen jälkeen tuntui raikas, keväinen mullantuoksu kohoilevan
paljastuneilta pelloilta.
Vaiti!
"-- -- Mikä sitten saattaa Jumalan niin armolliseksi väärintekevää
ihmisparkaa kohtaan, joka ei itsestänsä voi niin mitään?
Hänen käsittämätön rakkautensa syntistä kohtaan, hänen suuri
armeliaisuutensa hänet siihen saattaa."
Nyt vihelsi laiva kolmatta kertaa. -- Ei, tämä kävi
vastustamattomaksi, papin täytyi katsoa laivaa, joka suuressa
kaarteessa eteni laiturista vuononselälle, jonka tyvenen pinnan se
leikkasi kahtia. Suurempi osa siitä jäi tuolla kauempana olevan
saaren puolelle, pienempi kaupungin puoleiselle rannalle. Pappi otti
kiikarinsa pöydältä. Laituri tuolla alhaalla oli täynnä kirjavia
päivänvarjoja, niiden välillä näkyi miesten hattuja, enimmäkseen
tummanvärisiä, siellä täällä vilkuttivat jotkut nenäliinaansa
jäähyväisiksi.
Hän kuuli askeleita oikeanpuoleiselta hiekkakäytävältä, ne saapuivat
hänen äitinsä puutarhasta ja olivat nähtävästi tulossa tännepäin,
-- aikaihmisen askeleita ja lapsen tepsutusta. "Äiti, mitä sillä
laivalla on vatsassa?" -- "Ha, ha!" -- Sieltä tuli näkyviin
voimakkaan näköinen nainen. Kaula tanakka ja rinnat pyylevät,
tavattoman hyvin muodostuneet, kookkaanlaiset kasvonsa olivat
tummahkot, nenä kaartuva, tukka melkein musta. Yllään oli kellervä,
tulipunaisilla kukilla koristettu musliinipuku, sen olkakannattimet
olivat tulipunaista silkkiä, samoinkuin vyökin. Tämä oli jyrkkänä
vastakohtana hänen tummalle iholleen, mustalle tukalleen ja syville
silmilleen. Hän kunnioitti lämmintä kevätpäivää asiaankuuluvalla
väriloistolla. Mutta heti huomattuaan hymyilevän Melanchton-pään
ikkunassa, hän laski punaisen päivänvarjon kasvojensa eteen.
Hän talutti kädestä neljävuotiasta poikaansa, tuon ikkunassa
seisovan näköistä, vaaleatukkaista pientä vekkulia. Poika päästi
äidin käden ja avasi puutarhojen välisen portin ja juoksi ikkunan
sivuitse avatakseen myöskin tielle vievän. Rouvan tullessa jälestä
kuiskasi pappi: "Onneksi olkoon! Oletpa sinä kaunis!" Tuo kuulosti
happaman-imelältä. Voiko papin rouva pukeutua tuolla tavoin?
Laskematta päivänvarjoaan hän riensi avatulle portille ja edelleen
tietä pitkin kaupunkia kohti. Poika pani kiireesti portin kiinni ja
juoksi perästä. "Minnekäs te menette?" -- "Tuonne alas katsomaan!"
huusi poika juostessaan. Rouvan niska hatun alla, hänen ruumiinsa
muodot auringon paisteessa, käyntinsä ja värit... pappi katsoi
ikkunasta, rummutteli sormillaan ikkunalautaan ja vihelteli hiljaa.
Hänen lämmin katseensa seurasi rouvaa, -- kunnes hän voimakkaasti
riuhtasihe taas kävelemään.
"-- -- Jumala ei rankaise, hän säälii, hän tahtoo vapahtaa.
Kuitenkaan ei sillä tavoin kuin sotapäällikkö, joka lahjoittaa
vapauden, eikä kuten kuningas, joka suo amnestin; jaa, kenties kaikki
eivät ymmärrä sanaa 'amnesti', sanoisinkohan -- unhoituksen?... Ei,
se ei vastaa sitä, ehkäpä: 'armounhoituksena', no niin -- kuitenkaan
ei sillä tavoin kuin sotapäällikkö, joka lahjoittaa vapauden,
eikä kuten kuningas, joka suo armounhoituksen, niin, sillä tavoin
ei Jumala voi vanhurskauttaa, ei, se sotisi Jumalan iankaikkista
pyhyyttä vastaan. Vanhurskauttaminen on tosin armo, mutta se on
myöskin tuomio. Siinäkin täytyy olla oikeudellinen perustus olemassa,
s.o. jumalallista lainvaatimusta _täytyy noudattaa_."
Oikeastaan tämä kuulostaa aika lailla lakitieteelliseltä.