nosti Ragnin polveaan vasten, veti hampaillaan kintaan kädestään ja
avasi puvun Ragnin leuan alta. Ragnin kädet riippuivat velttoina
alas ja kasvonsa olivat kalmankalpeat. Kallem avasi hänen viittansa,
jotta raitis ilma pääsisi vapaasti vaikuttamaan. Mutta silloinpa
Ragni jo liikahti. "Ragni!" hän kuiskasi, "Ragni!" -- hän kumartui
lähemmäksi häntä: "Rakas, kulta Ragni! Anna minulle anteeksi!" Ragni
avasi silmänsä, "kuuletko, anna minulle anteeksi?" Puna levisi
Ragnin poskille ja hän ojensi kättään tavoittaakseen viittaa, joka
oli avoinna. Hän oli sen siis tuntenut, ja ainoastaan pelästyksestä
mennyt tiedottomaksi. Kallem ei voinut enää hillitä iloaan, hän
kohotti Ragnin päätä ja suuteli häntä yhden, kaksi, kolme kertaa:
"Oh, miten sinua rakastan, rakastan", hän kuiskasi ja suuteli
taas. Kallem tunsi, että Ragni tahtoi nousta ylös, ja heti hän
nosti hänet seisomaan. Mutta Ragni ei jaksanut seistä yksin, olipa
vähällä kaatua uudelleen. Kallem talutti hänet aivan talon edustalle
puutarhan aitauksen viereen. Ragni tarttui aitaan ja nojautui sitä
vasten, aivan kuin ei olisi voinut pitää itseään pystyssä. Kallem
päästi hänet irti nähdäkseen, voisiko hän seistä yksinään. Kyllä hän
voi. "Minä juoksen hakemaan hevosta", sanoi Kallem, -- ja läksi.
Juostessaan hän vasta muisti, että tämän hän olisi voinut tehdä
heti matkan alussa, eikä silloin olisi mitään tällaista tapahtunut.
-- Mutta mahtoikohan siellä olla enää hevosta saatavissa? Jollei
siellä sattuisi olemaan, niin hän juoksisi kauemmaksi. Kun Ragni vain
jaksaisi seistä, kun vain ei ketään tulisi ... hän juoksi, hän laski
luikua ja kun hän näki tuolla hevosen, juoksi hän suoraa päätä rekeen
ja tahtoi ajurin ajamaan minkä hevonen pääsi, osaamatta sanoa minne.
Vasta kun ajuri oli saanut määräyksen, ja reki oli vauhdissa, -- hän
käsitti, mitä hän oli sanonut ja tehnyt Ragnille, pitäessään häntä
sylissään! Hän oli kyllä sen tajunnut koko ajan, mutta vasta nyt hän
ymmärsi, mitä oli tehnyt.
"Aja kiireesti! Tuolla hän on, tuolla oikealla! Me kaaduimme, hän
loukkasi itsensä. Tuolla, noin!" Hän hyppäsi reestä ja kiiruhti
Ragnin luo ajurin kääntäessä hevosta ja ajaessa aivan heidän
luoksensa. Ragni nojasi vielä aitausta vasten, mutta puoliksi
selin, puoliksi kupeellaan, hän oli sulkenut vaippansa ja vetänyt
harson kasvoilleen. Hän ojensi kätensä Kallemia kohti, hän halusi
tukea; Kallem tarttui siihen, mutta otti toisella kädellään häntä
vyötäisistä kuljettaakseen häntä edellään, sillä Kallem ei halunnut
enää kaatua hänen kanssaan. Kaikki kävi hyvin; Kallem auttoi Ragnin
rekeen, peitti hänet, maksoi ajurille ja mainitsi osoitteen. Ragni
ei pyytänyt häntä mukaansa, ei sanonut jäähyväisiä, ei katsonutkaan
häneen. Ragni läksi ajamaan.
Kallem tunsi heti, -- että Ragni nyt poistui hänestä -- --
Kunnon mieheen ei mikään koske niin kovasti kuin hänen oma
tyhmyytensä ja hillitsemättömyytensä. Kallem kuleksi sinä yönä
tunnittain katuja ja hiipi kotiin kuin lyöty koira. Seuraavana
aamuna hän ei uskaltanut kysyä piialta, mutta iltasella kertoi piika
kysymättäkin, että rouva ei ollut terve; rouva oli hiukan pahoinvoipa
ja lepäsi vielä sängyssä, oli sentään paranemaan päin. Marin tietoisa
hymy synnytti hänessä kiusallista harmia. Tyttö oli vielä niinkin
hävytön, että uskalsi katsella häntä tutkivasti. Seuraavana päivänä
täytyi Kallemin kuitenkin myöntyä kysymään rouvan vointia. Kyllä,
rouva oli ylhäällä ja aivan terve. Mutta Kallem ei sinä päivänä eikä
vielä seuraavanakaan nähnyt edes vilaukselta Ragnia eikä kuullut
edes lastenkaan ääniä. Ragni ei myöskään soittanut iltasella, vaikka
Kallem juuri sitä varten oli jäänyt kotiin. Ei Ragni kulkenut itse
eikä lapsetkaan enää eteisen kautta ulos, he kulkivat kyökin kautta.
Hän ei tavannut häntä koskaan. Ragni valitsi uusia teitä itselleen.
Tähän saakka hänen rakkautensa oli ollut salaista onnea, täynnä
lukuisia suunnitelmia. Nyt oli hän väkivallalla murtautunut
pyhättöön, ja loppumaton uinailu, hyödytön mietiskely valtasi hänen
valoisat päivänsä ja hänen rauhaisat yönsä. Hän muisteli kaikkea,
mitä oli tapahtunut ja tunsi aina silloin vihlovaa itsekidutusta.
Hän halveksi itseään, heittäytyi suin päin hummaukseen ja halveksi
sen jälkeen vielä enemmän itseään. Siitä hetkestä saakka, kun
oli huulillaan koskettanut Ragnin huulia, kun oli kuiskannut nuo
häväistyksen sanat hänen korvaansa, tuntui siltä kuin olisi Ragnin
kuva verhoutunut harsoihin. Hän ei nähnyt enää tuota puhdasta
kyyhkynvalkoista, musikaalista suloa ja avuttomuutta, -- hän näki
vain naisen, jota hän himoitsi. Mutta hänen luonteessaan oli
ivailijan sävyä ja terveyttä siksi paljon, että hän ei halunnut
riutua itsekidutuksesta tai tyhmästä kaipuusta, hän tahtoi heti
muuttaa asuntoa ja sanoa syyksi vaikka matkalle lähdön. Sen kautta
hän luuli pääsevänsä kaikista vaikeuksista, kuten aidan yli
kiipeämällä. Hän ei kestänyt enää sitä, että talo oli suljettu
hänelle, hän ei sietänyt enää edes piian hävytöntä hymyilyä.
Nyt älysi hän yhtäläisyyden hänen ja Rendalenin muutossa! Eihän
Rendalenkaan voinut kärsiä edes päivääkään! Eihän se varmaankaan
liene tapahtunut samasta syystä? Häneltä pääsi kaikuva nauru:
tietysti oli Rendalenin käynyt aivan samoin!
Rendalenin äiti oli ollut kaupungissa ja asunut täällä; silloin
oli Ragni ollut usein yhdessä kummankin kanssa, Rendalen ja Ragni
olivat soittaneet nelikätisesti. Tätä oli jatkunut vielä äidin lähdön
jälkeenkin, -- ja he olivat aina soittaneet Rendalenin pianolla, sen
hän tiesi kyllä... Tämä yhtäläisyys tuntui hänestä nöyryyttävältä.
Kallem ei tuntenut jalompaa ja hienotunteisempaa luonnetta kuin
Rendalenin oli. _Hän_ ei ollut ainakaan mitään tunnustanut. Mutta
että Ragni voi häiritä siihen määrin _hänenkin_ rauhaansa, että
täytyi muuttaa asuntoa --! Ragnissa siis mahtoi jotain sellaista
olla olemassa! Tätä hän piti puolustuksena omalle menettelylleen,
ja enempänäkin, hän piti sitä kiihoittavana kiusauksena. Jo samana
iltana hän sanoi Marille, että hän matkustaisi pois, joko huomenna
tai ylihuomenna, sitä hän ei osannut vielä varmasti sanoa, mutta Mari
saisi kysyä, paljoko hän oli velkaa, tietysti hän maksaisi vuokran
koko neljännekseltä. Piika katsoi häneen ja arvasi heti, mikä siinä
piili: nauroiko hän sille vai oliko hänellä jotain kerrottavaa? --
Piika kysyi hiljaisella tavallaan, tahtoiko hän laskun nyt heti. Ei.
Seuraavana päivänä ei muutosta tullut mitään, mutta sen jälkeisenä
sen piti tapahtua. Kallem matkustaisi pois pariksi päivää,
mutta ensin hän vuokraisi asunnon ja muuttaisi sinne tavaransa.
Iltapäivällä hän sen vuokrasi, mutta aivan toiselta puolen
kaupunkia. Sitten hän mietiskeli, mitä hän sanoisi syyksi --
nimittäin Rendalenille. Hän tuli siihen johtopäätökseen, että hänen
olisi kerrottava _hänelle_ koko totuus, muille taas, että häntä
häirittiin paljon hänen nykyisessä asunnossaan, niinkuin asianlaita
todellisuudessa olikin. Hän palasi kotiin kello viiden tienoissa,
meni makuukamarin oven kautta sisään, otti yllensä viitan ja
tohvelit, meni toiseen huoneesen ja heittäytyi sohvalle, johon hän
nukkui raskaasen uneen; hän oli kylläkin unen tarpeessa. Piika tuli
sisään seitsemän aikaan ja laittoi tulen uuniin, ilman että hän tiesi
siitä mitään. Hän heräsi kohta sen jälkeen ja kuuli tulen räiskettä
ja huomasi uunista tulevan valon, -- siitä hän ymmärsi, että
kello oli yli seitsemän. Heti johtui hänen mieleensä Ragni tuolla
sisällä. Hänellä oli salainen toivo, että kun Ragni nyt tiesi hänen
matkustavan pois, hän saisi vielä kerran kuulla hänen soittavan.
Tähän asti oli toivo pettänyt, mutta hän ei voinut olla uskomatta,
että hänen lähtönsä koskisi Ragniin. Hän lepäsi nyt ja kuunteli.
Menisiköhän hän nyt sisälle Ragnin luo hyvästille, niinkuin ei mitään
olisi tapahtunut? Sytyttäisikö kynttilän? Vai lähtisikö jälleen
ulos kävelemään? Hän nousi sohvalta ja tuijotti räiskyvään takkaan.
Silloin kuuli hän ovea avattavan eteiseen ja useita ääniä, siellä
oli pari ruijalaissävyistä naisen ääntä; siitä hän päätti, että
siellä oli ollut kaupunkiin tulleita sukulaisia vieraina. Ruijalaisia
saatettiin ovelle saakka, hän kuuli tädin venyttelevää puhetta, kuuli
myöskin erään miesäänen, oliko se Ole Tuft? Mutta hänen ääntään,
jota hän kuulosti, ei siellä kuulunut. Tavallinen hyvästi-jättö ja
ovi suljettiin, sitten kuului taas tädin ääni, sitten Ole Tuftin, se
oli todellakin hän, Ole siis oli tullut samalla kun toiset: olivat
lähdössä; -- sitten ne menivät tädin huoneesen, ovi suljettiin
heidän jälkeensä ja samalla sulkeutui myös toinen ovi kauempana.
Taas soi ovikello, taas avautuu joku ovi ja sieltä tulevat ulos --
molemmat lapset riemuissaan, ne ovat käyttäneet tilaisuutta hyväkseen
ja tahtovat tulla Kallemin luo, mutta sitä ne eivät saa, ja niitä
ajetaan nauraen takaa, ne tavataan ja ovi paiskataan lujasti kiinni
heidän jälkeensä. Mutta samalla avataan eteisen ovi, ruijalaisnainen
oli unhottanut kalossinsa ja nyt kuuli Kallem Ragnin äänen, joka
lupasi lähteä hakemaan valoa, sillä eteisessä oli aivan pimeä,
mutta ruijalainen ääni sen kielsi. Täällä ne olivatkin kalossit,
aivan oven vieressä, mutta ne eivät tahtoneet mennä jalkaan, ne
olivat "u--uudet!" No niin! Nyt ne olivat jalassa! Taaskin suloiset
"hyvästi, hyvästi!" ja vastaukseksi "tervetuloa perjantaina!" Ragni
se oli, joka nämä viimeiset sanat lausui. Erehtyikö Kallem -- vai
kuuluiko se vaaraa aavistavan tuskanhuudolta --? Eihän se ollut
Ragnin tavallinen ääni? Puhuiko Ragni tahtomattaankin hänestä?
Hän ponnahti ylös ja oli ovella, ennenkuin Ragni ennätti sulkea
eteisen oven. Jos hän nyt avaisi, seisoisivat he kasvot vastatusten.
Avaisikohan hän --? Hän kuunteli kuin odottaen merkkiä. Hän ei
kuullut Ragnin poistuvan, kenties hän oli siellä oven takana?
Hänen sydämensä jyskytti ankarasti, mutta käsi oli hiirenhiljaa
oven rivassa, -- äänettömästi hän aukaisi sen. Hän oli tuijottanut
takkavalkeaan ja senvuoksi oli hänestä eteisessä pilkkoisen pimeä.
Hän tunnusteli pitkin seiniä ovelle päin, tunsi eteisen lukon;
tunnusteli eteenpäin, mutta siellä ei ollut ketään. Olisikohan
Ragnikin mennyt ulos? Ei, hänhän oli sanonut ja pyytänyt tulemaan
perjantaina. Kuinka hän ei voinut kuulla hänen poistumistaan? Eikä
hänen oven avaustaan? Ragni siis oli täällä eteisessä.
Sydän löi kuuluvasti, mutta eteenpäin hänen täytyi. Nyt hän sipui
vaatteita, häntä värisytti, mutta hän palasi taas järkiinsä, sillä
vaatteissa ei ollut ketään. Nyt rykäsi joku sisällä, se oli Kule,
sitten kuului rupatusta kyökissä tai ruokasalissa, ne olivat lapset.
Hän seisoi hiljaa kuin rosvo kuullessaan nuo säännöllisen elämän
turvalliset äänet. Hänen ei olisi pitänyt tähän ryhtyä. Tuolta kuului
tädin pitkäveteiset kysymykset ja Olen selvät vastaukset, hän kuuli
heidän äänensä, mutta ei eroittanut sanoja. Olikohan Ragni eteisessä?
Hän voi ehkä olla jotain etsimässä ja seisoi nyt pelästyneenä
nähdessään Kallemin. Jos hän menisi etemmäksi, voisi hän säikäyttää
hänet, niin että Ragni hyökkäisi lähimmälle ovelle ja avaisi sen.
Silloin hän seisoisi siinä kirkkaassa valossa! -- -- --
Ei, Ragni oli siihen liian pelkuri. Taas muutama askel eteenpäin. Hän
kulki tohveleissa, joiden ääntä tuskin kuului, mutta hän jo toivoi,
että Ragni ei olisi siellä. Lapset rupattelivat aivan eteisen takana,
heidän puhelunsa kuului nyt niin selvästi, hän tuli heitä lähemmäksi,
hän oli näkevinään ne polvillaan istumassa kummatkin tuolillaan ja
rakentamassa taloja pöydälle. Häntä hävetti, mitä hän oikeastaan
tahtoi? Kysyessään tätä itseltään hän kulki yhä etemmäksi, tunnusteli
kummaltakin seinältä, kosketti vaippaa ja saalia, hapuili ovenpeiliä
ja ikkunaa, joka häämöitti hänen edessään. Vaunut ajoivat ohi,
vähän sen jälkeen kuului kulkusten helinää, tällaisella kelirikolla
käytettiin sekä vaunuja että rekeä. Jotain putosi kyökissä, Kule
rykäsi taaskin, hänestä mahtoi aika tuntua pitkältä, hänhän ei
tarvinnut valoakaan! Lastenkamarin ja kyökin välillä oli ovi
varmaankin avoinna, sillä nyt olivat lapset siellä kysymässä, mikä
oli särkynyt. Kuului ruijalaistytön äänekäs, mitä ystävällisimmällä
äänellä lausuttu vastaus, "te--ee--vati" oli särkynyt, se oli
luiskahtanut "hy -- yllyltä". -- Eteenpäin yhä. Jos Ragni oli täällä,
niin seisoi hän perimmässä pohjukassa. Kuinka Ragni mahtoikin olla
peloissaan! Mitä mahtoi hän ajatella Kallemista! Jos Kallem nyt
kääntyisi takaisin, näyttäisi hän varkaalta, joka ei onnistunut
yrityksessään. Nyt saattoi hän nähdä hiukan tässä ikkunan vieressä,
mutta ei etäälle, ei pienintäkään valoviirua näkynyt ovien ylä- eikä
alapuolelta, eikä avaimenreijistäkään, eikä edes tältäkään, juuri
hänen edessään olevan lastenkamarin ovelta. Eiköhän Ragni seisonutkin
tuossa? Se oli vain kuvittelua, kyllä hän hänet siitä voisi huomata.
Ehkäpä hän oli mennyt käytävään, josta pääsi tädin huoneesen?
Tai seisoi hän aivan Kallemin oven poskessa? Tai hän aivan
yksinkertaisesti oli eteiseen tullessaan jättänyt joko lasten
kamariin tai Kulen huoneesen menevän oven auki ja mennessään sen
sulkenut samalla kertaa kuin Kallem aukaisi omansa? Ja nyt hän
ehkä istui siellä sisällä uneksimassa? Kallem tuli siitä melkein
vakuutetuksi, sillä hän toivoi sitä. Mutta meni sentään etemmäksi.
Nyt oli hän vihdoinkin aivan oven luona, hän kuuli lasten puhelua
ja ruijalaistytön askartelua kyökissä vasemmalla. Nyt kääntyi hän
takaisin ja häneltä pääsi helpoituksen huokaus. Käsillään hapuillen
eteensä hän läksi menemään takaisin nopeammin kuin oli tullut.
Silloin tapasi hänen kätensä lämpöiseen käsivarteen. Hän vavahti,
väristys kulki läpi hänen ruumiinsa, silmänsä säkenöivät. Hän
pysähtyi. Mutta tuo käsivarsi tuskin liikahti ja silloin palasi
rohkeus häneen jälleen. Hän antoi kätensä hitaasti liukua alas
Ragnin vyötäisille. Se tuntui niin lämpimältä ja pehmoiselta; Ragni
seisoi hiljaa, mutta hänenkin ruumiinsa vavahteli. Kallem veti
hänet likemmäksi itseään, toisella kädellään hän tarttui hänen
käteensä ja puristi sitä, myöskin se vapisi. Ja nyt he hiipustivat
askel askeleelta eteenpäin. Ragni kulki vastustamatta, joskaan ei
aivan mielellään. Kallem kuuli juuri omat askeleensa, mutta ei
Ragnin; lapset puhelivat hiljaa. Kulen ja tädin huoneessa oltiin
nyt aivan hiljaa. Kallemin oven raosta kuulsi heikko valoviiru,
he saapuivat sen luo, Kallem aukaisi hiljaa oven ja tahtoi viedä
Ragnin kamariinsa, mutta siinäpä Ragni seisahtuikin ja tahtoi vetää
kätensä pois. Kallem kuuli hänen hengityksensä, näki hänen kalpeat
kasvonsa siinä viedessään häntä varovasti kynnykselle ja sen yli,
ovea vetäsi hän jälkeensä tulemaan kiinni. Nyt päästi hän hänet
irti voidakseen sulkea oven niin hiljaa kuin mahdollista. Ragni
seisoi samassa asennossa, johon Kallem oli hänet jättänyt, selin ja
molemmat kädet kasvoillaan. Ja kun Kallem palasi hänen luokseen,
purskahti hän itkuun. Kallem otti häntä vyötäisiltä vetääkseen häntä
lähemmäksi itseään, mutta silloin muuttui itku nyyhkytykseksi, niin
hillittömäksi, niin sydäntäsärkeväksi, että Kallem sillä hetkellä
selvisi huumauksestaan ja toisenlaiset ajatukset heräsivät hänessä.
Tahtomattaan antoi Ragni viedä itsensä sohvalle, hän itki niin
rajusti, että Kallem rupesi kaipaamaan valoa, aivankuin joku olisi
tullut sairaaksi. Hän kiiruhtikin sytyttämään lamppua, mutta muisti,
että uutimet olivat ensin laskettavat. Hän teki sen, ja pani tulen
lamppuun.
Ainoastaan se, joka öin päivin on salannut suruaan, voi itkeä tuolla
tavoin. Pöytäkin, jota vastaan Ragni nojautui, vapisi.
Varmaankin oli Kallem satoja kertoja nauranut rakastajille, jotka
romaaneissa ja näytelmissä laskeutuvat polvilleen; -- nyt työnsi hän
pöydän toista päätä hiukan syrjään ja vaipui polvilleen Ragnin eteen
aivankuin nöyrin syntinen. Ragnin kasvoja hän halusi nähdä, mutta
tämä piti molemmin käsin nenäliinaa niiden edessä. Päänsä, povensa
ja olkapäänsä vavahtelivat tuosta rajusta nyyhkytyksestä, Kallem
tunsi joka vavahduksen ja rukoili lakkaamatta Ragnia antamaan hänelle
anteeksi! Hän ei voinut mitään sille, jonka hän oli tunnustanut
siellä jäisellä tiellä. Hän rakasti häntä, he kuuluivat toisilleen.
"Oi, elä itke noin", hän rukoili, "minä en voi sitä kestää!" Hän
tarttui Ragnin käsiin, istuutui hänen viereensä, painoi hänen
päätään rintaansa vasten ja kietoi käsivartensa hänen ympärilleen.
Hän suuteli Ragnin tukkaa, painoi hänen kyynelistä kostuneen
poskensa vasten omaansa, mutta Ragni itki siinäkin hillittömästi.
Hän tahtoi antaa hänelle lasin viiniä. Ei, ei! -- Mutta tämä itku
oli hirvittävää. Itkikö hän siksi, että Kallem oli tuonut hänet
tänne sisälle huoneesen? Kallem oli kaivannut Ragnia niin kovin,
että ei voinut hillitä itseään, kun kuuli hänen olevan käytävässä.
Ei suinkaan Ragni tahtonut, että hän matkustaisi heittämättä
hyvästiä? Eikä koskaan enää näkisi häntä? Ragni vain pudisti päätään,
irroittautui hänestä ja heittäysi pöytää vasten itkemään entistä
rajummin. "Tahdotko, etten muuttaisi?" kysyi Kallem, mutta Ragni ei
sitä kuullut. Kallem antoi hänen itkeä itkunsa loppuun, vasta jonkun
ajan kuluttua kumartui hän hänen ylitsensä ja virkkoi: "Minä teen
aivan niinkuin sinä tahdot." Silloin kohotti Ragni päätään ja painoi
sen hänen rintaansa vasten. Kallem kiersi molemmat käsivartensa hänen
ympärilleen ja siinä syleilyssä Kallem tunsi, että Ragni otti tämän
kauniimmin ja syvemmin kuin hän itse.
Samassa kuului askeleita oven takaa ja se aukeni, piika toi
illallista. Kallem päästi säpsähtäen Ragnin irti ja nousi seisomaan,
mutta Ragni painausi jälleen pöytää vasten ja nyyhkytti. Piika
asetti tarjottimen varovasti siihen päähän pöytää, joka oli vapaana,
nostettuaan ensin yhtä varovasti lampun syrjään. Kasvoillaan oli
punastus eikä hän katsonut heihin kumpaiseenkaan, mutta se iänikuinen
hymyily niissä asuskeli ja se sanoi selvästi: tätä olen jo kauan
odottanut! Niin ihmeellisesti eri tavalla voidaan samaa asiaa katsoa,
että Kallem näki nyt keskellä äänettömyyttä siinä veitikkamaista
iloa. Hiljaa oli tyttö tullut huoneesen ja hiljaa hän poistui ja
sulki oven jälestään yhtä äänettömästi kuin hän itsekin äsken.
"Mutta herrajumala, Ragni!" virkkoi Kallem. Ragni ei vastannut,
sanathan voivat niin vähän ilmaista, surunsa valtasi hänet kokonaan.
Kallem istahti jälleen hänen viereensä ja painoi hänet uudelleen
rintaansa vasten, silloin lausui Ragni: "Voi, miten minä olen
onneton!" -- ja nämä olivatkin ainoat sanat, jotka hän täällä lausui.
Kallem ei voinut vastata mitään, joka ei hänestä itsestään olisi
ollut tyhmää. Hän koetti kyllä hyväilyillään lohduttaa häntä, mutta
Ragni vain irroittautui niistä ja tahtoi mennä. Kallem ei tuntenut
voivansa pidättää häntä, vaan saattoi häntä ovelle. Ennenkuin avasi
sen, kääntyi Ragni Kallemia kohden niin tuskaisen antautuvasti kuin
olisi kuoleman hetki ollut käsissä. Kallem sammutti lampun ja hiipi
hiljaa ovesta ulos.
Mutta samassa kun hän sulki oven jälestään, lankesi häneen himmeä
valo, se tuli solasesta, joka vei tädin huoneesen. Sillä samalla
hetkellä aukeni tädin ovi ja hän itse seisoi sen edessä, -- Ragnin
säikähtyneissä silmissä suurena kuin pystyyn nostettu valas. Tietysti
-- täti oli kuullut Ragnin itkun Kallemin huoneesta ja käsittänyt
heti hänen kummallisuutensa näinä viime aikoina. Nyt oli hän vartonut
ovensa edessä ja juuri kun Ragni astui ulos Kallemin huoneesta, avasi
hän ovensa, niin että valo lankesi tulijata vastaan. Täti ojensi
kätensä häntä kohden, se merkitsi samaa kuin: "tätä tietä, lapseni!"
Ragni tuli ja täti antoi hänen mennä ohitsensa sisään. Eikä täti
ollut yksin. Kallemin huoneen viereistä seinää vasten oli sohva, sen
nurkasta kohosi kookas, vaaleaverinen ja lempeäkatseinen mies, se oli
Ole Tuft. Hän se oli ensin kuullutkin Ragnin itkun ja käynyt myös
heidän ovensa takana. Ragni vaipui tuolille sohvan ja oven välillä.
* * * * *
Seuraavan päivän lepäsi Ragni vuoteellaan. Mutta ennen kaupungille
lähtöään sai Kallem häneltä kirjelipun, jossa hän ilmoitti, että täti
oli kuullut hänen itkunsa, samoin kandidaatti Tuft, joka oli käynyt
myöskin oven ulkopuolella kuuntelemassa. Enempää siinä ei ollut,
tosin kyllä, aivan alareunassa melkein näkymättömillä kirjaimilla:
"ei koskaan enää."
Keskellä pelon kauhua, joka nyt valtasi Kalleminkin, olivat hänestä
nuo sanat "ei koskaan enää" niin sydämeen käypiä, että ne täyttivät
hänen silmänsä kyyneleillä, mutta myöskin hänen rintansa rohkeudella.
Nyt täytyi jotakin tehdä! Täti ja Ole Tuft olivat kuulustelleet
Ragnia! Sitä hän ei ollut kuullut, se oli kai tapahtunut hiljaisella
äänellä tai jossakin toisessa huoneessa. Ragni, Ragni parka!
Kallemin rinnassa riehui nyt mitä syvin sääli ja suurin harmi, pelko,
kostonhimo, rajaton rakkaus, pettymys ja raivo!
Hän pukeutui ja riensi kadulle. Minne? Ole Tuftin luo, tuon
kirotun hurskailijan, joka sekaantui hänen asioihinsa! Olipa vielä
vakoilija ja ilmiantaja? Mitä hittoa hän tahtoi? Mikä oli hänellä
tarkoituksena? Oliko tämäkin "Jumalan teillä" kulkemista? Tirkistellä
avaimen reijistä ja väijyä ovilla? Se mies oli "Jumalan teillä"
riistänyt häneltä sisaren, ryöstäisikö hän nyt häneltä rakkaudenkin?
Minkävuoksi hän ei tullut hänen itsensä luo? Miksi hän kertoi sen
juuri tädille?
Kallemilla oli ääretön halu mennä hänen luokseen ja löylyttää
häntä, lyödä hänet puolikuoliaaksi. Jumalavita, sen hän ansaitsisi?
Hän kääntyi todellakin menemään sinnepäin, mutta silloin oli hän
näkevinään sisarensa suuret silmät, jotka katsoivat terävästi häneen.
Niin, ne katsoivat, ja minne päin hän kääntyikin, aina kohtasi hän
edessään nuo syvät silmät. Ja sitten oli hän tuntevinaan hänen
poskensa vasten omaansa aivankuin silloin lähtöiltana. Lopputulos
oli, että hän kulki Olen asunnon ohitse. -- Mutta täten hän oli
tullut lähelle entistä asuntoaan ja hänen mieleensä johtui Rendalen.
Hänen luokseen hän menisikin! Hän ei salaisi häneltä mitään, hänestä
oli suurinta onnea saada kertoa Rendalenille kaikki. Vähän matkan
päässä hän näki portista tulevan jonkun kadulle. Olisikohan se --?
Ole Tuft! Hän juuri, senkin roisto!... Kallemin sisässä kiehui,
mutta Tuft läksi toiselle suunnalle eikä huomannut lankomiestään.
Kallem ei tuntenut Tuftia sellaisena kuin hän nyt oli. Jos hän
olisi tuntenut, niin olisi hän käsittänyt, että hänellä oli nyt
kysymyksessä kahden sielun pelastaminen perikadosta. Näiden
kahden kalliin sielun puolesta oli Ole Tuft nyt kuumeentapaisessa
tuskassa ja huusi apua, hän ei ennen saanut rauhaa eikä lepoa. Itse
mennä Kallemin luo, -- niin siinä oli omat vaaransa, ja siitä ei
luultavasti olisi mitään hyötyä. Tässä täytyi toisten käydä asiaan
käsiksi. Jos Kallem olisi tämän aavistanut, niin olisi hän -- sen
sijaan että nyt meni Rendalenin luo -- seurannut Tuftia kotiin ja
lyönyt häntä, siksi kuin Tuft ei olisi paikaltaan liikahtanut!
Mutta kaikeksi onneksi hän ei aavistanut mitään sellaista ja hän
soitti Rendalenin ovikelloa -- hautoen mielessään, mitä hän olisi
sanova. Rendalen avasi aivan samassa oven, sillä hän oli juuri
lähdössä ulos, hänellä oli hattu päässä ja päällysnuttu käsivarrella,
kaikin puolin mitä huolellisimmin puettuna. Nähdessään Kallemin
edessään hän nosti päätään kuin hevonen, joka äkkää vihollisen.
"Sinäkö siinä?" hän huudahti. Kallem katsahti häneen kummastellen ja
pujahti nopeasti sisään. Rendalen sulki oven, vieläpä lukitsi sen ja
viskasi pois päällystakin ja lakin. "Minä olin juuri lähdössä sinun
luoksesi!" hän kähisi, hänen kasvonsa olivat kesakkojen väliltä
liidunvalkeat, ohuet huulet olivat lujasti yhteen puristettuina
ja harmaat, pienet silmät säkenöivät. Hän puristi leveät, lyhyet
taistelijakätensä nyrkiksi, niin että ne tärisivät valkeina. Hänen
punainen pysty tukkansa näytti säihkyvän kilpaa silmien kanssa, tuo
kauhea persoonallinen voima tuossa miehessä synnytti Kallemissa
levottomuutta ja pelkoa. "Mitä saakelia tämä on?" Rendalen vastasi
rajatonta raivoansa hilliten: "Tuft on ollut täällä ja kertonut
kaikki. -- Niin, minä näen, että sinä kalpenet." Hän astui
lähemmäksi: "Rouva Kule oli viattomin olento koko maailmassa, --
senkin lurjus!" Hänen äänensä vapisi.