sitä, että rouvahan oli hänen emäntänsä. Tiesikö rouva Kule sen?
Senkövuoksi rouva oli äsken tullut häntä pyytämään tanssiin? Ragnista
tuntui kuin olisi hänet tavattu luvattomassa työssä; hän ei voinut
lausua mitään puolustuksekseen. "Mutta miks'ette sanonut sitä?"
kysyi Kallem kiihkeästi. Tästä uudesta synnistä, ettei ollut sitä
sanonut, Ragni masentui kokonaan eikä päästänyt sanaakaan suustaan.
Ja sekä ylenkatseellisesti että kärsimättömästi virkkoi Kallem:
"Rouvan on kai vaikea puhua?" Ragni sävähti vallan kalpeaksi, hänen
säikähtyneissä kasvoissaan kuvastui itkuun valmis tuska. Tietysti
perustui Kallemin epäkohteliaisuus jo edeltäpäin langetettuun
tuomioon siitä, että hän oli alentunut menemään naimisiin tuon
turmeltuneen lihamöhkäleen kanssa. Mutta hänen kalpea avuttomuutensa
herätti Kallemissa niin paljon välitöntä myötätuntoisuutta, että
hän kiiruhti heti lausumaan: "Tiedänhän, että Te osaatte kieltä,
jolla voitte puhua helpommin kuin moni muu --" ja luonnollisesti hän
rupesi nyt puhumaan hänen soitostaan, vei hänet istumaan, kertoi
kuulleensa hänen soittavan ja mainitsi Rendalenin pätevän arvostelun
siitä. Hän johti keskustelun maailmankuuluihin mestareihin, joita
hän itse oli kuullut ja hän ymmärsi saada hänet mukaansa, sillä
Ragni oli kuullut niitä koko paljon. Ragnin luottamus häneen
kasvoi vähitellen niin suureksi, että hän uskalsi jo kysyä, miten
Rendalen nyt voi, hän kun ei ollut nähnyt häntä senjälkeen kuin
Rendalen oli heiltä muuttanut. Kyllä se poika voi koko hyvin, ja
nyt kertoi Kallem Rendalenin omituisuuksista, niin että. Ragnin
täytyi nauraa. Ragni ei nauraessaan näyttänyt lainkaan "tyhmältä",
kaukana siitä! Silloin välähti aina hiukan sitä "moniäänistäkin"
säihkettä hänen silmissään. "Minkävuoksi Rendalen muutti", kysyi
Ragni äänellä, jossa oli hiukan laulavaa ruijalaista sävyä, mutta
vähemmän kuin sisarellaan. Se kuului tanssin hälinässä jokseenkin
heikolta, mutta samalla niin suloiselta. Kallem vastasi kysymällä
sitä häneltä itseltään. Ei, Ragni ei sitä tiennyt, ja nyt hän katsoi
Kallemia silmiin, -- aivan oikein, Ragnilla oli silmät! "Olikohan
se huonejuttu syynä?" -- "Huonejuttu?" kysyi Kallem. -- "Niin, se,
että hän sai tietää tädin haluavan sitä huonetta, -- minun mieheni
tädin", oikaisi hän ja oli taas kainoa. -- Olivatko he sitten
sanoneet hänet irti? -- "Ei suinkaan!" -- "Mutta sittenhän hänen ei
siitä olisi tarvinnut loukkaantuakaan!" -- Ei, siltä Ragnistakin
näytti. Mutta Rendalen ei tullut edes sanomaan jäähyväisiä. Kainous
ei jättänyt oikein koskaan Ragnia, se sopi hänelle aivan kuin joskus
harso. "Olitteko usein yhdessä hänen äitinsä kanssa?" -- "Kyllä",
sanoi hän ja hymyili. "Miksi te hymyilette?" -- "Niin, se ei kai
ole oikein, mutta hän oli aivan kuin mies." Sanottuaan sen hän
häpesi ja tahtoi ottaa takaisin sen, mitä oli sanonut; hän oli muka
vain tarkoittanut, että Rendalenin äiti oli niin muhkea. Kallem
piti hänen sanoistaan kiinni ja laski niiden johdosta leikkiä,
Ragnin täytyi jälleen nauraa, ja, kuten sanottu, hän oli suloinen
nauraessaan. "Mutta Tehän _osaatte_ kyllä puhua!" Ragni tuijotti
häneen, pilkkasiko hän häntä? Sitten Kallem muisti, että Rendalen
oli sanonut ehdottaneensa Ragnille avointa otsaa ja kas vaan! tänä
iltana tukka oli otsalta poissa! Hän oli tosiaankin kaunis! Eikä
Kallem ollut sitä heti huomannut! Eikä sitä muutkaan huomanneet ja
siitä puhuneet! Kasvot olivat lapselliset, kehittymättömät, se oli
kylläkin totta ja hänen solakka ruumiinsa liian hento. Hänen otsansa
oli kaunis, kulmakarvat hienosti kaartuvat, mutta ne olivat vaaleat
ja tuskin huomattavat. Silmiä oli edelleenkin vaikea nähdä, mutta nyt
tiesi hän, että ne olivat viattomat harmaansinertävässä kainoudessaan
ja että niissä oli henkevyyttäkin! Hentoja ja epämääräisiä olivat
hänellä posket, leuka ja suu, joka hänellä oli avoinna. Se oli
niin pieni, se suu, ja sen vuoksi niin "suloinen". Nenä ei juuri
suurta huomiota herättänyt, oli ehkä hiukan vinossa. Hänen tukkansa
ei ollut vahva, mutta sen vaaleassa värissä oli hiukan punaiseen
vivahtavaa. Mutta hänen ihonsa väri! Niin puhtaan valkea ja kaunis,
ettei sitä malttanut olla katselematta, kun kerran oli sen huomannut;
mutta sitä ei älynnyt heti, kun puvun väri ei siihen sopinut ja
valaistuskin oli kehno; hänellä ei ollut lainkaan koristuksia,
ei edes rannerengasta. Ranteista voi päättää, että hänellä oli
hoikat, kapeat kädet, joita Kallem kylläkin halusi nähdä. "Te siis
rakastatte musiikkia yli kaiken?" -- "Niin", vastasi Ragni, "enhän
minä muutakaan osaa", hän löi katseensa alas. Kallem ei tiennyt, mitä
oikein kyselisi, jotta toisen ei tarvitsisi joutua hämilleen. Mutta
hänen sieti varoa itseään, eikös tottavieköön hän istunut siinä juuri
rakastumassa! Valitettavasti hänen täytyi jättää rouva Kule, kun piti
näet tanssia ja seurustella toistenkin kanssa. Kallemista tuntui
hänen luotaan poistuttua siltä kuin ei hän enää häntä löytäisikään,
sillä kauempana muuttui Ragni ikäänkuin näkymättömäksi. Heti, kun
soveliaisuus suinkin sen salli, hän meni Ragnin luo jälleen. Tällä
ei nähtävästi ollut mitään sitä vastaan, olipa hän tullut hiukan
rohkeammaksikin, niin, katsoipa Kallemiin kaksikin kertaa ja hymyili
hänelle aivan vasten silmiä! Ai, ai, -- tämä oli jo enemmän kuin mitä
Rendalen oli saavuttanut! Kallemin rakastuminen sai alkunsa Ragnin
kainoudesta ja tunne kasvoi, kun Ragni osoitti hänelle luottamusta.
Kallem kysyi, saisiko hän saattaa heitä kotiin. Pitäisihän hänellä
olla siihen suurempi oikeus kuin muilla, koska rouva Kule oli hänen
emäntänsä. Siihen heti suostuttiin ja ilman vähintäkään arvelua!
Ragni tosin sanoi, että heidän sisarensa poika, sama, joka oli
pyytänyt Kallemia valitsemaan "pähkinänsydämen" tai "orjanruusun",
oli luvannut tulla saattamaan, mutta voisivathan he tulla molemmat.
-- "Tietysti se kävisi päinsä!" vastasi Kallem iloisesti ja toivoi
kaikessa hiljaisuudessa että "sisarenpoika" saisi saatettavakseen
"pähkinänsydämen".
Yö oli leuto ja satoi hienosti lunta. Lumihiutaleet leijailivat
yksikantaan ja miettiväisinä, ikäänkuin jokainen valitsisi paikan,
johon laskeutuisi ja aivankuin jokaisella olisi oma tehtävänsä.
Ei pieninkään tuulenhenkäys niitä häirinnyt. Molemmat naiset
laittautuivat lähtemään, pukeutuivat lämpimiinsä ja vetivät jalkaansa
poronnahkaiset kallokkaat. Heidän puuhatessaan lähtöä oli soitto
ja tanssi vielä täydessä menossa, hilpeän nuorison iloinen nauru
kajahteli eteisessä ja portailla. Ulkosalle päästyään kuulivat
he kulkusten helinää, siellä oli hevosia vieraita odottamassa.
"Sisarenpoika" ei, isäntänä ollen, voinutkaan lähteä näin aikaisin,
mutta hän hankki sijaisen. Tämä tarjosi naiselleen käsivartensa ja
juosten alkoivat he vilistää mäkeä alas; mutta kun Kallem yritti
seurata esimerkkiä, pelästyi hänen nuori emäntänsä kovin, tarrautui
häneen kiinni ja rukoili, siinä vierellä juostessaan, hyppi ja
rukoili, että Kallem pysähtyisi. Ragni käyttäytyi aivankuin hän ei
olisi voinut oikein nähdä silmillään. Kallem seisahtui ja kysyi,
oliko se niin. Ei, mutta hän pelkäsi niin kauheasti kaatuvansa.
"Te taidatte olla kovin pelkuri, rouvaseni?" -- "Kyllä, sitä minä
olen", hän vastasi empimättä. Hän oli kyllä suloinen, mutta kun
katsoi häneen tarkemmin, huomasi, että hänessä oli koko paljon
tekokainoutta. He kulkivat ääneti hetken aikaa, toisia ei enää
näkynytkään. Pyh, ajatteli Kallem, ei kai maksa vaivaa suuttuakaan,
eihän hän voi sille mitään. "Kello ei ole vielä yhtäkään", sanoi
Kallem. -- "Ei, mutta nuorin lapsista ei ole oikein terve, hänen
luonaan valvoo kyllä palvelustyttö, mutta sen täytyy olla jalkeilla
jo aamulla varhain." Ruijalainen sävy hänen äänessään herätti
Kallemissa mielikuvan merestä. "Minä kaipaan niin kovin avointa merta
nyt talvella", hän sanoi, "täällähän näkee vain jäätä. Ja luulenpa,
että kaikista rannikkolaisista tuntuu samalta?" Ragni vastasi,
että hän Berlinissä, varsinkin aina soittamasta herettyään, oli
kuulevinaan meren pauhua. "Mutta eikös se ole merkillistä, että meri
läheltä vaikuttaa ihmiseen virkistävästi, mutta kun sitä ajattelee,
tulee aina synkkämieliseksi?" -- -- Joku tuli samassa ajaen täyttä
vauhtia, ja heidän täytyi astua syrjään. Ragni veti Kallemin aivan
tien kaiteelle saakka, kun reet siitä kiitivät heidän ohitsensa,
kolme ajajaa perätysten mitä hurjinta vauhtia.
He jatkoivat matkaansa, kuunnellen kulkusten kilinää, kunnes se
kohta häipyi ja lumihiutaleet saivat taas hiljaisuuden, jota ne
tarvitsivatkin, jotta ne huomattaisiin.
"Oikeastaan ei pitäisi puhua silloin, kun sataa lunta", sanoi Ragni.
Nyt odottivat ne toiset heitä ja keskustelu kävi jonkun aikaa
molempien herrojen ja "pähkinänsydämen" välillä, kunnes tuli taas
mäki, jota tuo ensimäinen pari alkoi kavistaa ylös, minkä jaloista
pääsi. Sitten he näkyivät lumisateen läpi, mutta heidän puhettaan
ei eroittanut. Heti tultuaan tiheämmin rakennetuille kaduille parit
lähenivät toisiaan ja silloin oli tietysti matkan hauskuus lopussa.
Jälestäpäin kiintyi matkasta saatu vaikutus luonnonkuvaan, Ragni
joutui lumihiutaleiden joukkoon ja oli hienoin ja valkein, mitä
Kallem milloinkaan oli nähnyt. Hänen puheessaan merestä ja
lumisateesta oli ollut musikaalista mielikuvitusta ja lopulta häipyi
koko hänen olentonsa pehmeään epämääräisyyteen. Sitä mukaa kuin
kaikki nämä vaikutushelmet nousivat hänen sielunsa syvyydestä, sitä
mukaa hänen aistinsa rakastuivat yhä hurjemmin. Hän oli näkevinään
hänet tuolla huoneissa, ja joka kerta kun ovi avautui eteiseen,
säpsähti hän, ja kuullessaan keveitä askeleita eteisessä, tiesi
hän, että se oli Ragni. Itse asiassa hän pelkäsi kohdata Ragnia,
silloin ehkä luomansa kuva katoaisi, nyt se oli niin kaunis. Ja
aivan oikein, niin kävikin... Muutama päivä sen jälkeen Kallem
tullessaan yliopistolta kohtasi hänet ja hänen sisarensa ja kaksi
pikkulasta. Näiden edellä kulki paljon muita ihmisiä, joten hän ei
älynnyt heitä, ennenkuin oli ihan heidän edessään. Hän tervehti.
"Pähkinänsydän" hymyili ja vastasi tervehdykseen, mutta toinen
punastui ja unohti tervehtiä; nyt näytti hän kaikkea muuta kuin
lahjakkaalta. Kallem pysäytti heidät ja kiitti viimeisestä ja
rupesi puhumaan sisaren kanssa, Ragni kumartui puhuttelemaan
lapsia, -- kahta sievää nukkemaisesti puettua pikkutyttöä, joista
toinen oli kolmen vuoden vanha, toinen kai neljän. Kallem pyysi
seuruetta kahvilaan. Osittaisen kursailun jälkeen he suostuivat,
mutta rouva ei katsahtanut enää ylös, ja kahvilassa oli häntä
tuskin saada istumaan. Kainoudessaan hän pelkästä levottomuudesta
puuhasi yhtämittaa lasten kanssa, niin että ne tulivat lopulta
kärsimättömiksi. Kallem tarjosi heille viiniä ja leivoksia, mutta
rouva ei tiennyt, mitä lajia ottaisi ja antoi lopuksi sisaren
valita. Ragnilla oli päässään leukanauhoilla varustettu hattu,
joka ei hänelle ollenkaan sopinut, otsaa ei näkynyt lainkaan ja
kasvot näyttivät pyöreiltä ja vähäpätöisiltä, ja sitäpaitsi hänen
päällysvaippansa oli hänelle liian suuri (sittemmin saikin Kallem
kuulla, että se oli sisarvainajan peruja). Vasta sitten, kun Kallem
itsekin rupesi lasten kanssa puuhailemaan, johon hänellä oli
erikoinen taipumus, sillä hän oli lapsirakas, joutuivat he toistensa
kanssa keskusteluun. Se tapahtui aivan lattialla, sillä pienempi
tytöistä oli tahrannut itsensä kermavaahtoisella leivoksella, jonka
rouva oli neuvottomuudessaan hänelle valinnut. Siinä polvilleen
kyykistyneinä he pyyhkivät pikkutyttöä kumpikin liinallaan ja rouva
nöyrästi tuntien vikansa kiitteli Kallemia. Tuo pikkuinen, joka oli
itsensä niin pahanpäiväisesti tahrannut, tahtoi enemmän samaa lajia
eikä ollenkaan mitään muuta, ja siinä oli Kallem hänen kanssaan yhtä
mieltä -- vaikka hyvin tiesi, ettei lapselle ollut hyvä antaa liian
paljon makeaa, -- mutta hän otti lapsen syliinsä, pyysi hänelle
servietin ja tarjoili hänelle, kunnes viimeinenkin pala oli suussa.
Ragni seisoi vieressä ja katseli nöyrästi tätä kaikkea. Sitten
tahtoi pienokainen vielä samanlaisen leivoksen ja aivan samaa mieltä
oli myöskin Kallem. Vanhempi tytöistä, joka oli kärsivällisesti
katsellut sisarensa syöntiä, rohkaisi nyt myöskin itsensä ja pyysi
lisää. Kallem otti silloin hänet toiselle polvelleen ja ruokki heitä
molempia. Tämän tärkeän toimituksen kestäessä oli kaikilla hauskaa;
nyt uskalsi jo rouvakin nauraa. Ja kuten jo edellä on mainittu, hän
oli "suloinen" nauraessaan. Suuret lapset joivat vielä lasin viiniä;
kotimatkalla kantoi Kallem pikkutyttöä käsivarrellaan. He tulivat
hirveän hyviksi ystäviksi, hän ja tuo pienokainen, ja äitipuoli
viinin rohkaisemana virkkoi: "Eikös hän ole herttainen, tuo pikku
Juanita?" Ojensi kätensä tytölle, joka iski siihen lapasensa, ja
hetken aikaa rouva kulki pitäen siitä kiinni.
Kallem kantoi pienokaisen rappuja ylös, näytti hänelle omat huoneensa
ja pyysi heitä molempia huomenna, sunnuntai-aamupäivällä tulemaan
luokseen. Heti päivällisen jälkeen hän läksi ostamaan heitä varten
appelsiinejä, omenia, viikunoita ja muita hedelmiä.
"Eikös hän ole herttainen, tuo pikku Juanita?" -- noille sanoille,
jotka oli lausuttu tuolla hiukan ruijalaisella äänenpainolla, hän
antoi säveleen ja hyräili sitä aina kun ajatteli Ragnia. Silloin
hän oli myös kuulevinaan Ragnin äänen, näkevinään hänen katseensa
ja hänen lapselle ojennetun kätensä. "Eikös hän ole herttainen,
tuo pikku Juanita?" tuli hänen lempilaulukseen, jonka hän myös
opetti Rendalenille; he tervehtivät sillä toisiaan iltaisin
voimistelulaitoksella. -- Mutta sen piti Kallem omana tietonaan, että
Ragni oli joutunut hämilleen, silloin kun oli hänet tavannut, --
kenties senvuoksi, että silloin oli kirkas päivä. Hän jutteli kyllä,
miten rumalta Ragni oli näyttänyt suuressa päällysvaipassaan, joka
oli kuin kasvun varalta tehty, mutta ei maininnut sanallakaan siitä,
että Ragni oli kahvilassa käynyt levottomaksi, kun hän, Kallem, oli
katsonut häneen.
Lapset kävivät usein hänen luonaan, hän antoi heille appelsiineja
ja makeisia, käveli käsillään heidän edessään ja huvitti heitä
hyppimällä tuolien yli, ja niillä oli hirmuisen hauskaa. Mutta piika
turmeli koko asian, Kallem luki selvästi hänen hymyilystään: "Sinä
olet aika veitikka! Sinä teet sen vain äidin vuoksi!"
Ja Kallem oli siksi pelkuri, että ei voinut olla sanomatta hänelle:
"Jaa, nyt saavat lapset olla jonkun aikaa käymättä täällä minun
luonani!" Hänen sydäntään viilsi, kun hän seuraavana iltana istui
huoneessaan ja kuuli, että vanhempi tytöistä oli saanut eteiseen
menevän oven auki ja oli tulossa hänen luokseen, mutta vietiin itku
suussa pois. Hän soitti piian luokseen ja pyysi hänen antamaan
lapsille loput siitä, mitä hän oli heitä varten ostanut. Piika otti
sen vastaan; "tämähän on liian paljon!" hän sanoi ja katsoi häneen
viekkaasti hymyillen. Kallemin teki mieli iskeä häntä korvalle, mutta
ajatteli kohta: "Kun hän kerran epäilee kaikkia minun tekojani, niin
lapset saavat tulla!" Ja seuraavana iltana hän itse haki ne kyökistä
luokseen.
Eräänä päivänä hän tapaa sisaren menossa ulos kadulle. Tämä tervehtii
iloisena ja sanoo: "Kiitos viimeisestä! Ajatelkaas, muutaman päivän
perästä minä matkustan pois." Silloin esitti Kallem, että he
pitäisivät pienet lähtökekkerit, vaikkapa kahvilassa. Sitä mieltä
oli hänkin ja he päättivät seuraavana päivänä tavata kuten viime
kerrallakin, lapset mukana ja tehtäisi aivan niinkuin silloinkin.
Niin kävikin. Rouva ei ollut aivan niin hämillään kuin viime
kerralla, mutta _hän,_ Kallem, oli vieläkin paremmalla tuulella,
lapsia lukuunottamatta. Kaikki rakastumisen hullut ajatukset olivat
hänen päässään, kun he hilpeinä sieltä lähtivät, -- tanssiaskelin
kulki hän katua, kantaen Juanitaa päänsä päällä ja opettaen sisaria
laulamaan: "Eikös hän ole herttainen, tuo pikku Juanita?" --
Sisaren lähtiessä Kallem kohtasi heidät asemalla. Siellä oli paljon
sukulaisia ja tuttavia sanomassa jäähyväisiä. Molemmat sisaret
olivat kovin suruissaan, varsinkin Ragni, joka jäi kaupunkiin,
hän itki hillittömästi, vieläpä sittenkin, kun juna oli lähtenyt.
Kallem ajatteli vähän vetäytyä pois ja jättää sukulaiset keskenään
tarinoimaan, mutta Ragni sanoi: "Oi, ei, elkää menkö!" Kuitenkaan
Ragni ei hänestä sen enempää tahtonut, hän kulki Kallemin rinnalla
sukulaisten joukossa ja itki koko kotimatkan; ja kun toiset kulkivat
omille teilleen ja he kahden seisoivat kotitalon portilla, ei
Ragnilla ollut mitään sanomista, vaan läksi suoraa päätä sisälle.
Portailla kysyi Kallem, tahtoisiko Ragni lähteä lasten kanssa
ajelemaan, se virkistäisi häntä, mutta Ragni vain pudisti päätänsä.
"Huomenna sitten?" kysyi hän kunnioittavasti avatessaan hänelle ovea.
Ragni meni sisään, mutta tuli takaisin: "Kiitos, huomenna kyllä!" hän
sanoi, ojensi kätensä ja kauniit silmänsä olivat kyyneleissä.
Tästä lohduttomasta surusta tuli Kallem siihen päätökseen, että
Ragni tunsi itsensä hyljätyksi. Ehkei juuri jokapäiväisessä olossa,
sillä hän vietti aikansa kuvitteluissa, mutta jos sattui jotain
tämäntapaista, joka herätti hänet siitä, niin silloin huomasi hän
yksinäisyytensä.
Seuraavana päivänä Kallem toi hänet ja lapset leveään rekeen, itse
oli hän ohjaksissa. Retkeltä palattuaan hän meni heidän mukanaan
sisälle Kulen luo, joka kankealla tavallaan kiitti häntä lapsille
osoitetusta ystävällisyydestä. Kallem antoi lasten näyttää itselleen
kaikki askareet ja kun lapset oli viety pois, pyysi Kule rouvaa
soittamaan jotain; itse hän istui tuolissaan ja polttaa pöllytteli
pitkää piippua. Se olisi ollut rouvan täytettävä, mutta Kallem
vapautti nyt Ragnin siitä hommasta. Ensi kerran näki Kallem nyt
lihavan kyökkipiian, vanhanpuoleisen, miehekkään naisihmisen, joka
kirkui ruijalais-murretta aivan niinkuin linnut meren pauhatessa.
Hän oli kyökkipiikana ja palveli Kulea. Rouva puuhaili epäilemättä
vain omissa askareissaan, hoiteli lapsia ja soitteli pianoa. Nyt
soitti hän samaa venäläistä kappaletta, jota Kallem oli ovenraosta
kuunnellut, mutta soitti sen ehkä nyt vieläkin paremmin. Ei hän
muuten sitä juuri kuunnellut, hän katseli rouvaa itseään. Tuo
yläpuoli kasvoista, joka nyt kumartui nuottien ja koskettimien
yli, oli toinen kuin se, minkä hän tunsi; tämän oli varmaankin
Rendalen nähnyt. Millainen kehitys hänen olikaan vielä läpikäytävä,
ennenkuin kasvojen alaosakin pääsisi mukaan! Kallem oli juuri näinä
päivinä saanut kirjeen serkultaan, joka oli Wisconsinin valtiossa
Madisonin yliopiston professorina. Hänellä oli norjalainen vaimo,
joka opiskeli hänen johdollaan. Jotain sellaista täytyisi vaatia
Ragniltakin, jotta nuo raukeat posket ja tuo veltto leuka ja tuo
tahdoton suu karkeine huulineen saisi jotain luonnetta. Mutta miten
liikuttavaa tämä lapsellinen kehittymättömyys itse asiassa oli!
Tuossa vieressä näki hän miehen jykevän nyrkin nojautuvan tuolin
kaiteesen, -- koko mies lepäsi tuolissaan kuin housuihin puettu
kuollut jokijumala. Soiton kestäessä avautui oikeanpuoleinen ovi
ja sisään astui kolmas yliluonnollinen ruijalaisolento, vanha
valkohapsinen nainen, suuri pyöreä naama, silmälasit nenällä. Se oli
Kulen täti, isompi kuin Kallem ja pituuteensa verraten hyvin lihava.
Nuori rouva risteili heidän välillään kuin huvipursi raskaassa
lastissa olevien atlantinlaivojen välillä. Nyt katsoi Ragni Kallemiin
kuin uskottuunsa. Ragni ei ollut tosin mitään hänelle uskonut, mutta
heidän nuoruutensa saattoi heidät yksissä neuvoin asettumaan kaikkea
tuota käsittämättömän raskasta ja tiellä olevaa vastaan. Rakkaus
teki Kallemin vallan kärsimättömäksi, hänessä heräsi halu saada
vapauttaa tuo olento, -- huoneessa tuntui hänestä olo tukahduttavalta
senvuoksi, ettei hän sitä voinut tehdä. Tuo käsittämätön suhde
vaivasi häntä.
Tämän vierailun aiheuttama vaikutus häiritsi hänen tutkintolukujaan,
jotka tähän saakka olivat kulkeneet säännöllistä rataansa joka päivä.
Hänellä oli mitä hurjimpia suunnitelmia, niin, hän kirjoitti jo
serkulleenkin Amerikaan ja kysyi häneltä, voisivatko he ottaa nuorta
naista perheesensä. Hän uskoi kaiken Rendalenille, joka ensin suuttui
silmittömästi, mutta sittemmin Kallem sai hänet suostumaan tuumaansa.
Ragnissa oli herätettävä velvollisuuden tunto itseään kohtaan,
hän tulisi vielä näkemään jatkuvan yhdessäolon tuottamat vaarat,
ennenkaikkea pitäisi hänen päästä pois, päästä kauas pois, jotta
saisi vapautta kehittyäkseen... Kallem tuli yhä varmemmaksi ja hänen
rakkautensa tästä huolenpidosta yhä vain yltyi. Jokainen kohtaus
rouvan kanssa, pikainenkin, niin, yksinpä tervehdyskin kadulla tai
eteisessä vahvisti häntä vakaumuksessaan, että Ragni oli hänen eikä
kenenkään muun ja että Ragni _täytyi vapauttaa!_
Mutta hän ei ollut lausunut sanaakaan siitä itselleen Ragnille.
Kallem oli ollut monesti ennenkin rakastunut, ihastunut usein,
vaikka se tavallisesti oli ollutkin teennäistä, mutta tämä hieno
ja epätäydellinen, tämä lahjakas ja hyljätty olento hänen täytyi
pakostakin pelastaa ja kasvattaa. Se oli Kallemin luonteen mukaista
ja siksi hän antautuikin sen ajatuksen valtaan koko sielullaan.
Ragni taas puolestaan tuli joka kerta, kun he kohtasivat toisensa,
yhä rohkeammaksi. Kallem tunsi olevansa lohduttajana sisaren
matkustamisen jälkeen, niin, jollei hän kokonaan erehtynyt, vielä
enempänäkin. Kaikissa tapauksissa oli eräs pettämätön merkki
olemassa. Kallem oli sanonut hänelle olevansa iltaisin kotona,
etupäässä kuullakseen hänen soittavan, ja avaavansa silloin oven
raolleen; -- ja Ragni soittikin nyt joka ainoa ilta, usein hyvinkin
kauan.
Kun Kallem kohtasi hänet lasten kanssa ja vei heidät kahvilaan, tunsi
hän suurta halua puhua suoraan, mutta Ragnin viaton luottavaisuus
pidätti häntä eikä hän uskaltanut säikäyttää. Hänen tarmokkuutensa
pakoitti häntä kiiruhtamaan ratkaisua, mutta hänen rakkautensa taipui
Ragnin haluamaan runolliseen leikkiin, jossa rakkautta ei mainittu,
mutta jossa kaikki sitä todisti. Suhteessa oli suloa, jollaista
Kallem ei ollut koskaan vielä tuntenut.
Kerta viikossa otti Ragni osaa yksityiskonserttiin eli sen tapaiseen
erään hänen miehensä sukulaisen luona, samassa perheessä, jonka luona
he kerran olivat olleet tanssiaisissa. Sinne hankki Kallem itselleen
pääsyn opintotoverinsa, Ragnin sisarenpojan kautta. Luonnollisesti
tuli hän sinne vain saadakseen sitten saattaa Ragnia kotiin. Oli
parhaillaan lumen sulamisaika ja kadut olivat iljangolla. Kun Kallem
kertoi Ragnille tulevansa mukaan ja pyysi saada saattaa hänet kotiin
(miten iloiseksi Ragni siitä tuli!), oli aivan luonnollista, että he
ajaisivat reellä tai vaunuilla.
Pitkän illan jälkeen, kuultuaan aivan liian paljon musiikkia, he
vihdoinkin olivat lähdössä kotiin. Ragni kiiruhti ottamaan ylleen
päällysvaipan ja riensi nopeasti hänen kanssaan ulos. Täällä tarjosi
Kallem hänelle käsivartensa ja sanoi -- "sepä hyvä, että kuukin
nousi juuri taivaalle." Ragni luuli, että he ottaisivat jonkun
noista hevosista, jotka tuolla seisoivat tai nuo vaunut, jotka juuri
siihen tulivat. Hän kirkaisi hiukan liukkaalla jäätiköllä portin
edessä, mutta meni sentään rohkeasti sen yli. He kulkivat ajurien
ohi, toisen toisensa perästä, mutta yksikään niistä ei näyttänyt
olevan heidän. "Emmekö aja hevosella?" kysyi Ragni. Leikinlaskija
hymyili, hän oli ajatellut että he kulkisivat jalkaisin. Ragni
koetti salata pettymystään, mutta muutamien epätoivoisten yritysten
jälkeen hän pyysi vallan liikuttavasti päästä ajamaan. Kallem muisti,
miten Ragni oli ollut kovin peloissaan silloin ensi kerralla, hän
sai omantunnon vaivoja ja vakuutti, että he menisivät lähimmälle
ajuriasemalle, joka ei ollut kaukana. Tie ei ollut kovin liukasta,
mutta viettoa ja Ragni tarrautui lujasti hänen käsivarteensa,
tuijotti eteensä ja kirkaisi aina vähän väliä. Etempänä tie oli
pahempaa, sillä se oli paikotellen koko leveydeltään jäätikkönä,
joskin siellä oli myös kohtia, joissa voi hyvinkin kulkea. Kallem
tuli hiukan alakuloiseksi, varsinkin kun hän ei voinut saada Ragnia
laskemaan luikua. Ei hän koskaan ollut nähnyt ketään niin pelokasta,
mutta silti he hiipustivat askel askeleelta eteenpäin useiden ja
pitkien pysähdysten jälkeen. Puutarhat ja kentät heidän ympärillään
olivat paikoin lumesta paljaina, paikoin taas hangen tai iljanteen
peitossa, -- ja Ragni halusi mennä sieltä kautta; mutta Kallem
näytti hänelle, että tuolla oli talo edessä, tuolla taas puutarha
suljettu. Eihän täällä ollut niinkuin maalla. Maa näytti aivankuin
rääsyihin pukeutuneelta ja taivas myöskin, sillä pitkiä pilvijonoja
oli tummansinisellä taivaalla, aivan samoin kuin iljanteita täällä
maan pinnalla. Kuu näytti kiitävän hurjaa vauhtia pilvien perästä,
tavoittavan niitä, kulkevan niiden lävitse ja taas eteenpäin. Siellä
ylhäällä mahtoi olla hirmumyrsky, täällä maan pinnalla oli tyyntä.
Kallem tuli erehdyksestään onnettomaksi ja hätäileväksi. Luonnon yli
lankeava vaihtelevavärinen valaistus lisäsi yhä tätä mielialaa, nyt
tapahtuisi varmaankin jotain hullua. Joka kerran, kun tämä tunne
sai hänessä vallan, muistui hänen mieleensä tuo kauhea pelästyksen
yö hänen lapsuutensa ajoilta. Seuraisiko tuo omien erehdysten
tuskainen aavistus häntä läpi koko elämän? Hän kulki mitä suurimmassa
mielenjännityksessä, sillä Ragni ei missään nimessä saisi kaatua.
Ilman Ragnin pelokkaisuutta olisivat mäet olleet vain hupaista
luiunlaskua, nyt teki Ragni hänetkin pelkuriksi. Jokainen iljanne
muodostui todelliseksi vaarapaikaksi, josta he pelastuivat ainoastaan
pyrkimällä toista vaaraa kohti. He eivät puhuneet mitään, eivät
katsoneet toisiinsa, he pelkäsivät ja olivat kärsimättömiä kumpikin.
Heiltä kului monta minuuttia siinä, mistä muuten olisi päästy
sekunnissa. Toinen syytti mielessään toistaan, ja he kamppailivat
melkein kuin elämästä ja kuolemasta. Vain säikähtyneitä huudahduksia:
"herrajumala", tai "oh, varokaa nyt!" tai epätoivoinen: "Ei, ei, tämä
ei käy päinsä!" -- ja "Koettakaahan vielä! Tulkaa nyt!" -- Vihdoin
ei niitäkään kuulunut. Ragni sai valittaa, olla epätoivossa, melkein
itkeä, mutta Kallem ei vastannut enää mitään. Niin kauhun vallassa
oli Ragni, ettei sitäkään huomannut.
Silloin he näkivät pitkän matkan päässä pelastuksen, nimittäin
korkeita taloja, jotka olivat estäneet auringon paistamasta
kadulle, niin että lumi ei siellä voinut sulaa. Sinne oli päästävä,
ajuriasema oli aivan siellä lähellä. Viimein sekin onnistui. Ragni
pysähtyi hengittämään helpoituksesta ja koetti hymyillä, mutta
ei voinut; "seisotaan tässä vähän aikaa", pyysi hän ja hengitti
raskaasti. He heittivät toisistaan irti. Kauempaa kuului kulkusten
kilinää, he kuuntelivat sitä. "Kunhan vain ei viimeinen ajuri ajaisi
matkoihinsa", sanoi Ragni, "nyt on jo myöhä." Hän tarjosi Kallemille
käsivartensa ja he läksivät astumaan. Mutta ei täälläkään ollut
juuri hyvä kulkea, lumi oli kovaksi poljettu, mutta käytävät olivat
kuitenkin hiekoitetut. He astelivat nyt nopeammin ja vähitellen yhä
turvallisempina. "Jumalan kiitos!" sanoi Ragni päästäen rinnastaan
syvän helpoituksen huokauksen, kuin olisi hän pelastunut Jäämeren
kauhuista. Mutta tuskin hän oli sen sanonut, kun kaatua keikahti
käytävälle pitkin pituuttaan. He olivat tulleet petolliselle
paikalle, siihen oli kaadettu vettä, joka sitten oli jäätynyt. Hän
luiskahti Kallemin jalkaa vasten, niin että hänkin keikahti kumoon,
-- ja kaatui Ragnin päälle. Hänen sydämensä yltäkylläisyydestä pääsi
kirous, hän hypähti jälleen ylös auttaakseen Ragnia, -- mutta tämä
lepäsi liikkumattomana, silmät ummessa.