tukka, kasvot täynnä teerenpilkkuja, vaaleiden, tuskin huomattavien
kulmakarvojen alla harmaat, myhäilevät silmät, nenä leveä ja hiukan
pysty, suu suljettu, kädet lyhyet ja ruskettuneet, tarmokkaat
aina sormenpäihin saakka. Hän ei ollut juuri kookas, mutta
kaunisvartaloinen ja astuen jalat ulospäin hän käydä kekutteli
keveästi kuin olisi liikkunut pianon koskettimilla. Hän oli joukon
paras voimistelija ja teki liikkeet niin kuin ne pitikin tehdä.
Myöskin Edvard, joka aina oli pitänyt voimistelusta, tuli nyt kahta
vertaa innokkaammaksi, sillä kellään ei ollut sellaista kykyä kuin
Rendalenilla saada toinen innostumaan siihen, mikä häntä itseäänkin
huvitti. Tähän aikaan oli käsillään käyminen hänen mielityötään ja
sen konstin osasi Kallem oivallisesti. Ehkäpä tämäkin osaltaan lisäsi
Rendalenin kunnioitusta häntä kohtaan.
Heillä oli monta yhtymäkohtaa, he olivat kumpikin erikoistuntijoita
omalla alallaan, ajatustavoissaan nykyaikaisia ja täynnänsä
uudistusintoa, kumpikin mitä suurimmassa määrässä arkoja omasta
persoonastaan, he kulkivat aistikkaasti puettuina, panipa Rendalen
siihen liiankin suurta huomiota. Heillä oli kummallakin vilkas
ajatuksenjuoksu, joka käsittää tarkoituksen, vaikka puoletkin
sanotaan, molemmat täydensivät toistensa tietoja. Rendalen oli
musikaalinen, soitti mainiosti pianoa ja lauloi koko hyvin. Kallem
lauloi vieläkin paremmin ja Rendalen häntä yhä vain kiihoitti.
Vaikka Rendalen saattoikin kiintyä ystävyyden siteillä johonkin
ihmiseen, niin piti hän kuitenkin rajan, jonka yli ei kukaan
vielä ollut astunut. Hän piti kyllä paljonkin kasvattiveljestään
Vangenista, mutta juuri heidän välisestä suhteestaan voitiin paraiten
huomata, että jonkunlainen välimatka oli olemassa heidän välillään.
Myöskin tässä suhteessa oli Kallem Rendalenin mieleen, hänessä oli
samallaista kaukana pysymistä kesken kaikkea ihastustakin.
Mutta olipa erilaisuuksiakin olemassa, jotka sekä ylläpitivät että
haittasivat keskinäistä ystävyyttä. Haitallisuuksiin oli melkein
aina Rendalen syypää, sillä Kallem oli taipuisampi ja mukautuvampi.
Sellaisella tuulella ollessaan Rendalen soitti, aivankuin ei ketään
olisi huoneessa, soitti tuntikausia. Silloin ei maksanut vaivaa
odottaa hänen taukoamistaan, yhtähyvin voi heti lähteä pois. Yleensä
hän hallitsi seuran mielialan. Hän oli aika ajoin hiljainen ja
synkkämielinen, sellaisina hetkinä häneltä tuskin sai sanaakaan
suusta. Hänellä oli hirvittävä työkyky, silloin kun hän oli toimessa,
johon hän oli koko sielullaan antautunut, -- ja silloinkin: hyvästi,
kaikki ystävät! Mutta kun hän taas oli puheliaalla tuulella
ja innostunut, niin silloinkos ilma ihan sähköä säkenöi hänen
ympärillään.
Joka päivä löysi Kallem lääketiedettä lukiessaan jotain uutta, ja
koska heillä oli yhteisiä fysiologisia harrastuksia, kertoilivat
he kumpikin toisilleen omia havaintojaan. Tammi- ja helmikuulla he
tapasivat toisensa melkein joka ilta, jollei muualla niin ainakin
voimistelusalissa kello kuudesta seitsemään ja sen jälkeen he
kernaasti söivät yhdessä illallista -- mieluimmin Rendalenin luona,
sillä hänellä oli piano.
Maaliskuun alussa tuli Rendalenin äiti käymään kaupungissa, hän
asusti sen ajan poikansa isäntäväen luona. Isäntä, kotoisin
Norrlannista, oli sokea ja toinen puoli ruumista oli halvautunut.
Hänen vaimonsa oli tavattoman musikaalinen ja aivan nuori, melkeinpä
vielä lapsi, -- harvinaisen kummallinen avioliitto. Rendalen
puhui heistä usein. Niinkauan kun toverin äiti oli kaupungissa,
ei Kallem käynyt Rendalenin luona; joka kerta, kun he läksivät
voimistelulaitokselta, ymmärsi Kallem, ettei Rendalen toivonut
häntä mukaansa. Mutta kun äiti oltuaan kahdeksan päivää kaupungissa
matkusti pois, ei muutosta tapahtunutkaan. Sattui joko niin, että
Rendalen voimisteli kauemmin kuin Kallem tai lähti kohta tultuaan ja
tehtyään vain muutamia liikkeitä; silminnähtävästi hän ei halunnut
Kallemin seuraa. Tämä taas luuli, että hänen toverinsa oli jälleen
saanut synkkämielisyyden puuskan.
Mutta eräänä aamupäivänä, kun Kallem oli tullut kotiin tavallista
aikaisemmin, yleensä hänen oli tapana viipyä poissa koko aamupäivän,
hän kuuli jonkun soittavan ovikelloa, palvelustyttö avasi, ja
käytävästä kuuluivat Rendalenin askeleet. Hän astui nopeasti sisään,
oli synkännäköinen ja harvasanainen. Hänellä oli asiana, -- eivätkö
he vaihtaisi asuntoja!
Kallem tunsi hänet siksi hyvin ja oli niin hyväntahtoinen, että
ei lainkaan tiedustanut syytä; sanoi ainoastaan, että hänen kaksi
pientä huonettaan eivät olleet tarpeeksi Rendalenin kokoelmia ja
pianoa -- ja Vangenia varten? Vai eikö hän enää asuisikaan Vangenin
kanssa yhdessä. Tietysti! Mutta olihan Kallemin huoneiden vieressä
suuri sali ja sitä oli Rendalen jo kauan ajatellut, rouva sen kyllä
vuokraisi. Se sopisi hänelle mainiosti. Saadapa soittaa siinä
salissa! "Oletko _nyt_ puhunut siitä rouvan kanssa?" -- "En, mutta
aion siitä puhua", ja hän läksi. Ja kohta hän tuli rouvan kanssa
takaisin; -- ja parissa minuutissa oli asia päätetty. Jo iltapäivällä
muutettiin! Kun siisti Vangen pitkillä jaloillaan hoippasi kotiin
päivälliseltä, istui Kallem ensimäisessä, käytävästä oikealla
olevassa huoneessa viitta yllään ja tohvelit jalassa ja kertoi
hänelle, että Rendalen asuikin nyt Sehested-kadun varrella, siellä
missä Kallem ennen, hehän olivat vaihtaneet asuntoja! Molemmat
nousivat.
"Ja täällä hän kuitenkin viihtyi niin hyvin!" lausui Vangen, mutta
muutapa hän ei sanonutkaan.
Edvard Kallem kylläkin mietiskeli syitä tähän nopeaan muuttoon ja
aikoi luonnollisesti kysäistä palvelustytöltä, joka kerta kun tämä
tuli tulta kohentamaan uunissa tai tuomaan aamiaista tai illallista,
jotka hän nautti kotona; tyttö näytti tietävän jotain. Mari hymyili
omituisesti, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: Oh, minä tunnen teidät
kaikkityyni, -- sinutkin, senkin vekkuli! Sen käsityksen oli Kallem
hänestä saanut jo silloin kun tyttö ensi kerran aukaisi ovea. Silmät
tällä peittyivät enemmän kuin puoliksi silmälautasten alle, nenä
oli matala ja pystyyn pyrkivä ja tahtoen suutakin mukaansa, niin
että sen molemmin puolin muodostui kaksi syvää hymy-vakoa, joten
ylähuuli nauraessa törrötti ylhäällä ja näytti rivin paikoistaan
taistelevia hampaita, jotka välähtelivät aina hymyillessä. Kaikessa,
mitä hän sanoi, näytti olevan jotain leikkiä ja kujetta alla, sen
voi huomata sekä noista hänen luppasilmistään että hymy-vaoistaan
suun molemmin puolin. Ääni oli hänellä lempeä. Reipas tyttö muutoin,
ja vieläpä viisaskin ja kikattavista arvosteluistaan huolimatta hän
ei ollut lainkaan tungetteleva sanoissaan eikä töissään. Hän oli
varovainen, mutta oli aina valmiina. Kun Kallem sanoi: "Minä olen
Edvard Kallem, sama, joka rupeaa asumaan Rendalenin huoneissa", niin
vastasi tyttö hymyillen: "Ohoo! Vai niin!" ikäänkuin hän tietäisi
kaikki Kallemin salaisuudet poikavuosilta saakka. Jos Kallem mainitsi
jotain Rendalenista, näytti tyttö siltä kuin omistaisi hän kokonaisen
huoneellisen naurua hänestä, mutta siitä huolimatta, -- hän ei saanut
mitään tietää.
Hänen nykyinen asuntonsa oli kulmatalossa lähellä yliopistoa. Portti
oli samalle kadulle kuin Kallemin huoneiden ikkunatkin. Hänen
asuntonsa oli toisessa kerroksessa, isäntäväen eteisen kautta pääsi
hänen huoneesensa, nimittäin toiseen, toiseen taas, makuuhuoneeseen
oli oma sisäänkäytävänsä. Rendalenilla oli ollut vielä lisäksi
kulmakamari näiden huoneiden takana. Eteisen ovelle asetti Kallem
nimikorttinsa, alapuolelle suurta nimikilpeä, jossa oli _Sören Kule,_
isännän nimi. Seuraavana päivänä, sunnuntaina, hän meni isäntäväkeään
tervehtimään.
Siellä istui tuo sokea, halvaantunut mies suuressa rullatuolissa.
Hän oli nuorenpuoleinen, tuskin vielä yli kolmenkymmenen,
mutta jäykkätekoinen kasvoiltaan ja kankeapuheinen. Jo hänen
huudahduksensa: "Sisään!" silloin kun Kallem koputti ovelle, kuului
kankealta. Kallem ilmoitti itsensä, tuo toinen istui liikkumattomana
tuolissaan ja vastasi verkalleen: "Vai niin. -- -- Niin, minä
olen sokea -- -- enkä voi paljon liikkuakaan." Tuo sanottiin
norlantilaisella sävyllä, tavut tulivat esiin hitain askelin kuin
Lontoon rahtihevoset. Hänen lihavassa naamassaan oli suurpiirteistä
ankaruutta, ehkäpä miehellä oli hyvä runko. Kallem tunsi kylliksi
lääketiedettä voidakseen käsittää, minkävuoksi hän oli sokeaksi
ja halvaantuneeksi tullut. Muutamat espanjalaiset teräs- ja
puupiirrokset sekä valokuvat, joita oli pitkin seiniä, saattoivat
hänet arvaamaan, että kenties hän oli sieltä saanut lahjaksi sen,
jota hieno väki siellä niin suurella vierasvaraisuudella jakelee.
"Olkaa hyvä ja istukaa!" tuli vihdoinkin. Terveessä kupeessa huomasi
jotain elonmerkkiä hänen kääntyessään vasemmalle: "Ragni!" hän sanoi.
Ei kukaan vastannut eikä kukaan tullut. Hänen äänensä, välinpitämätön
ulkomuotonsa ja raskas levollisuutensa teki hiljaisuuden harmaaksi.
Kallem istui tuolilla ja katseli ympärilleen. Mutta tuossahan oli
lasten askareita? Niin, olihan hän tainnut kuulla lasten ääniäkin?
Siis _täällä_ oli lapsia?
"Ragni!" jyrisi taaskin. Hiljaisemmin hän lisäsi: "Ne ovat kaiketi
kyökissä ruokapuuhissa."
Jälleen sama harmaa hiljaisuus. Kulkusen kilinä kadulla sen keskeytti
hetkeksi, mutta sitä painostavammalta se tuntui taas sen jälkeen.
Huonekalut olivat liian suuret ja liian tummat norjalaiseen huoneesen
talvisaikaan ja sitäpaitsi ne olivat haalistuneet ja kuluneet.
Kuparipiirrokset ja valokuvat olivat suurissa kehyksissä, jotka eivät
olleet kylliksi tiiviit, niin että tomu ja kosteus oli pilannut
paperit. Askareet ja flyygeli eroittautuivat kaikesta muusta.
Flyygeli näytti aivan uudelta ja olevan parhaasta parisilaisesta
tehtaasta, varmasti se oli konserttiflyygeli. "Teidän rouvannehan
soittaa niin kauniisti?" - "Niin." Kallem tiesi, että rouva
oli harjoittanut musiikkiopintoja jo lapsuudestaan saakka ja
sanoakseen jotain hän otti sen puheeksi. "Hänhän on ollut Berlinin
musiikkiopistossa?" -- "Kyllä". Oikeanpuolisessa huoneessa,
nurkkahuoneen viereisessä, siirreltiin tuoleja. Nyt otti Kallem
tästä puheenaiheen. "Olen kuullut, että minä tulen saamaan naapurin
nurkkahuoneesen?" -- "Kyllä".
-- "Kuulemani mukaan, erään teidän sukulaisenne."
-- "Niin, -- eräs täti." Jälleen katsoi Sören Kule vasemmalle ja
huusi välinpitämättömästi: "Ragni!" Ei vastausta, eikä kukaan
tullut. "Minusta kuului kuin olisi ovea tuolla ulkona avattu", sanoi
hän ikäänkuin anteeksipyytäen huutamistaan. Kallem nousi ja sanoi
jäähyväiset.
Pari päivää myöhemmin hän antoi Rendalenille huvittavan kuvauksen
käynnistään. Rendalen nauroi; itse hän oli ollut siellä sisällä hyvin
harvoin, mutta oli kuullut paljon "Sören Kulesta". Hän vakuutti
välittäneensä viis koko miehestä ja oli mieluimmin hänestä puhumatta;
-- istahti pianon ääreen ja alkoi soittaa.
Muutamia päiviä myöhemmin Kallem tapasi eteisessä -- tulevan
lankomiehensä, herra Ole Tuftin, joka, nyt jumaluusopin
kandidaattina, oli kaupungissa suorittamassa käytännöllisiä
kokeitaan. Suuri hämmästys! Toisella ei ollut vähintäkään aavistusta
asunnon muutoksesta, toinen taas ei tietänyt, että Ole Tuft täällä
lueskeli. Kallem pyysi hänet sisään, ja nyt hän kuuli, että Tuftkin
oli ensi kertaa talossa, isäntäväen täti oli muuttanut tänne eilen
ja hänen luonaan kähnäili Ole Tuft. Edvard Kallem kyllä käsitti,
millä asioilla Ole täällä liikkui, eikä siitä virkkanut sen enempää.
Sitten hän kysäsi, tunsiko Ole hänen isäntänsä Sören Kulen. Ei,
ei muuten kuin tädin kautta; koko suku oli Norlannin puolelta
kotoisin. Kuka sitten oli tuo Sören Kule? Varakas kalakauppias, joka
tultuaan sokeaksi ja osittain halvatuksi möi kotinsa ja kontunsa
ja osti sitten tämän talon Kristianiassa ja elää nyt sen tuloilla.
Heillä oli täällä useita sukulaisia ja he tulivat tänne vasta viime
lokakuussa. -- Tiesikö Ole Tuft, mikä hänet oli tehnyt sokeaksi ja
rammaksi? Ei. Kallem lausui, että siitä asiasta tuskin voi olla
epäilystä. Ole Tuft hämmästyi kovin. "Kuinka hän sitten uskalsi
mennä naimisiin! Ja vieläpä kahdesti!" - "Onko hän toista kertaa
naimisissa?" -- "On, noin puoli vuotta sitten, tai ehkä noin vuosi
takaperin hän meni naimisiin vaimovainajansa sisaren kanssa." --
"Siis lapset ovat ensimäisestä avioliitosta?" -- "Niin. Mutta rouva
on itsekin vielä aivan lapsi; ajatteles, kahdeksantoista vuotias ja
jo melkein vuoden ajan ollut naimisissa!" -- "Oliko hän tuollainen jo
silloin kun hän meni toisiin naimisiin?" -- "Ei, minun luullakseni.
Tosin hän oli sairaloinen, mutta ei tuollainen. Harva siitä oikein
lienee selvillä." -- "Oletko nähnyt rouvan?" -- "En, mutta hänen
pitäisi olla muka 'hienon' pikku olennon ja musikaalisen, on täti
minulle kertonut. Hän on esiintynyt julkisestikin soittajana." --
"Niin, pohjoisosissa maata?" -- "Siellä niiden muka pitäisi olla
hyvin ankaroita arvostelemaan." Hän palasi taas avioliittoasiaan.
"Kenties ovat vanhemmat saaneet sen aikaan lasten vuoksi." --
"Silloin ne lienevät pappisväkeä?" oli Kallem vähällä sanoa,
mutta muisti ajoissa. Hän sanoi: "Niin, tuskinpa rouvakaan lienee
siitä sen suurempaa lukua pitänyt." He puhelivat kaikenlaisista
asioista, sisarta ei keskustelussa mainittu. Hetkisen kuluttua
läksi Ole sisälle sen luo, jota hän oli tullut tervehtimään.
Kallem oli sattumalta kotona koko sen aamupäivän ja kuuli rouvan
soittavan. Ensin skaaloja yhden toisensa perästä, mutta sitten erään
kappaleen ja niin mainiosti esitettynä, että hän avasi oven raolleen
kuullakseen paremmin. Hän soitti näet niin soinnukkaasti. Kuinka
kummalla saattoi noin nuori nainen, jolla sitäpaitsi on tuollainen
taideaisti ja noin paljon tunnetta, mennä naimisiin tuollaisen
turmeltuneen lihamöhkäleen kanssa? Tässä oli arvoitus, johon hän
tiedusteli selitystä Rendalenilta, mutta Rendalen ei tiennyt mitään.
Rendalen oli sinä päivänä kuitenkin hyvällä tuulella ja puhui
innostuksella rouvan soitosta: siinä oli kovin vähän reippautta,
mutta sen sijaan laulavaa soinnukkuutta ja rakkauden tunneväritystä,
joka joskus oli kerrassaan verratonta. Hän oli oppinut soittamaan
erään venäläisen kappaleen, kuten hän sanoi, "vähän sinnepäin" kuin
rouva, mutta soitti sen kuitenkin koko mainiosti. Kallem tahtoi
tietää, minkä näköinen rouva oli. "Tyhmännäköinen", huudahti hän.
"Jumaliste, hän on tyhmännäköinen! Otsa hänet ehkä pelastaisi,
mutta sen hän verhoaa hiuksillaan. Minä mainitsin siitä hänelle,
'pois tukka silmiltä', minä sanoin. Silmissä hänellä myöskin olisi
pelastuksen toivo. Mutta kenenkään en vielä ole nähnyt olevan niin
häpeissään siitä, että hänellä on silmät, kuin hänen." -- "_Onkos_
hänellä sitten?" -- "Jumaliste, oikein moniääniset! Useimmat
silmät laulavat yksiäänisesti, korkeintaan kaksiäänisesti, mutta
muutamat harvat laulavat säihkyviä yhteissointuja. Jos hän katsahtaa
soittaessaan ylös, niin saat sen havaita! Mutta tavallisesti
ne kiintyvät pöydän jalkoihin tai poraavat reikiä nurkkiin tai
sytyttävät tulta uunissa. Joskus ne taas hyppäävät seinälle kuin
rotta, joka ei voi päästä ulos." Rendalenin tekivät omat mielikuvansa
liikutetuksi ja hän rupesi soittamaan tanssin säveltä. "Sepäs nyt
hitto, että tuollaisen musikaalisen luonteen täytyy --, niin, no,
eipäs nyt ruveta kaihomielisiksi, ukkoseni!" Hän aikoi teatteriin ja
sai Kallemin mukaansa.
Asunnon muutoksesta oli jo kulunut kahdeksan päivää eikä Kallem vielä
ollut nähnyt rouvaa, vaikka oli sitä varten paljonkin puuhannut.
Mutta sitten hän sattui tanssiaisiin eräässä yksityisperheessä,
jonka poika oli hänen ylioppilastoverinsa, -- ja valintaleikissä
tuli tämä kahden naisen kanssa hänen luokseen ja kysyi kummanko hän
halusi, "pähkinänsydämenkö" vai "orjanruusun"? Kovin henkevältä ei
näyttänyt kumpikaan valittava, mutta Kallem valitsi orjanruusun.
Tällä "orjanruusulla" oli musikaalinen otsa ja kauniskaartoiset
kulmakarvat, muuten hän oli vähäpätöinen ja hiljainen. Kookas hän
oli, olkapäät vinot, käsivarret kauniit, ei tosin täyteläiset mutta
hyvin muodostuneet; samaa sopi oikeastaan sanoa koko ihmisestä. Hän
tanssi hyvin, mutta näytti siltä kuin tahtoisi päästä Kallemista niin
pian kuin suinkin. Kallem jätti hänet, ilman että nainen oli häneen
tuskin katsonutkaan. Mutta hänen kummastuksensa oli suuri, kun tämä
seuraavalla kerralla pyysikin häntä! Kenties tällä naisella ei ollut
monta tuttavaa täällä, ja kenties hänen tuttavansa olivat juuri
tanssin pyörteessä. Orjanruusu katseli arasti ympärilleen, kunnes
hän sitten varovasti sipsutti Kallemin luokse ja niiasi, katsomatta
silmiin; hän näytti melkein pelokkaalta ja senvuoksi Kallemin päähän
pisti olla hänelle kohtelias ja tutustua häneen lähemmin. Mutta
kun vastauksensa kaikkeen, mitä Kallem sanoi, sisälsivät tuskin
enempää kuin "niin", "nei", "vai niin" ja "kenties", niin oli se
liikaa kavaljeerille, joka oli touhussa, hän jätti "orjanruusun".
Hetkisen kuluttua hänen oli taas valittava "pähkinänsydämen" ja
"karamellin" välillä ja hän valitsi nyt "pähkinänsydämen". Tämä
miellytti häntä enemmän, tämä oli sukkelakielinen lyllerö, joka puhui
Ruijan murretta sekoittaen siihen bergeniläistä. Hän sai nyt kuulla,
että tytön isä oli bergeniläinen, mutta nykyisin pappina Ruijassa.
Tyttö asui nyt sisarensa luona täällä kaupungissa ja kertoi olevansa
niin hirveän usein tanssiaisissa, sillä heillä oli niin hirveän
paljon sukulaisia, -- keskustelu kulki monissa pohjukoissa, oikein
ruijalaiseen tapaan; mutta ikävä kyllä hänen täytyisi nyt lähteä
pian taas kotiin, siellä Ruijassa ne olivat niin peloissaan hänestä,
eikä vanhukset halunneet siellä yksinäänkään olla. Kallem esiintyi
tietysti kohteliaana miehenä, niinkuin tämä kaikki häntä suurestikin
huvittaisi. He tulivat niin hyviksi ystäviksi, niin, että. -- Tyttö
lasketteli hänelle, miten hänen oli täytynyt avustaa sisartaan tänne
tanssiaisiin lähtiessä, sisaressa ei ollut käytännöllisyyden vikaa,
mutta sitä oli hänessä, sisar osasi vain soittaa, oli soittanut jo
lapsuudesta saakka ja ollut kaksi vuotta Berlinissäkin. -- Silloin
heristi Kallem korviaan, -- ja sitten hän sai tietää, että sisar oli
juuri hän, jonka kanssa hän äsken oli tanssinut ja joka oli tuntunut
hänestä niin ikävältä; ja se olikin hänen emäntänsä, rouva Ragni
Kule! "Pähkinänsydän" ei muuten ollutkaan hänen sisarensa, vaan
sisarpuolensa. Eikä "pähkinänsydän" ollut, kuten hän oli luullut,
vanhempi, vaan päinvastoin "sisar" oli kohta yhdeksäntoistavuotias ja
hän ainoastaan seitsemäntoista.