kasvuijässä, harvoin sisarensa kanssa riitelemättä. Tyttö oli kauan
pysynyt laihana suurine, tummine silmineen, tavallisesti tukka
epäjärjestyksessä ja kädet punoittavina, kaikin puolin aika
"hollakkana". Veljensä nimitti häntä "ankanpojaksi", ja yhteen
aikaan, kun hänen jalkansa oli kipeänä, "ontuvaksi ankanpojaksi".
Hän ei ollut koskaan oikein päässyt selville sisarestaan, sillä
Josefine pysyttelihe, uhkamielinen ja ujo kun oli, -- aina välimatkan
päässä. Ja sitten oli vielä sisarensa tähden saanut kärsiä monta
selkäsaunaa. Sisar piti näet "oikeudenmukaisena" kaivata joka
kerta, kun hän teki joitain koirankonstiaan. Ja löipä häntä siitä,
niin oli "oikeudenmukaista" kaivata sekin. Hän ei pitänyt lainkaan
sisarestaan. Pian loittonivat he toisistaan senkin kautta, että
Edvard jätti isänsä kodin. Tuon onnettoman päivän jälkeen, jolloin
isä ja poika olivat kohdanneet toisensa Suur-Tuftilaan menevällä
tiellä, armahti apteekkari vanhaa ystäväänsä ja otti pojan luokseen
ja kaikissa suhteissa kuin omaksi lapsekseen. Ja mikä isälle ei ollut
onnistunut, se onnistui nyt. Poika otettiin heti pois koulusta, ja
hän sai antautua kokonaan mieliaineitaan, luonnontieteitä tutkimaan.
Kemialliset ja fysikaaliset kokeet ja kasvitieteelliset retkeilyt
olivat hänestä korkeinta, mitä tiesi, ja kahteen vuoteen hänellä
ei ollut muuta luettavaa kuin kaikkea mahdollista sille alalle
kuuluvaa. Ylioppilastutkintoa varten välttämättömät aineet hän luki
aika vauhdilla yksityisopettajan johdolla; toisen tutkinnon jälkeen
alkoivat hänen lääketieteelliset opintonsa. Ennen ylioppilaaksi
tuloa, kotona ollessaan, hän näki sisartaan vain silloin, kun kävi
apteekilta hänen luonaan, ja kun heidän harrastuksensa olivat
erilaiset, ei heidän välillään juuri keskinäistä seurustelua ollut.
Sittemmin oli apteekkarilla tapana ottaa hänet mukaansa ulkomaille
melkein joka kesä; Edvardhan osasi kieliä, joiden taitamisella
apteekkari ei saattanut liioin kehua. Siis he eivät myöskään
loma-aikoina monesti toisiaan tavanneet. Mutta siitä lähtien
kun Edvard oli palannut ensimäiseltä ylioppilaana tekemältään
tällaiselta ulkomaamatkalta ja Josefine näki täysikasvuisen veljensä
nykyaikaisena sekä puvultaan että ajatuksiltaan, leimuavana,
voimakkaana, kaikkien nuorten, varsinkin naisten ihailun esineenä,
siitä lähtien Josefine oli ihaillut häntä. Edvard taas puolestaan
joko ylenkatsoi tai yhä vielä kiusaili häntä, se tuotti hänelle monta
tuskan hetkeä, mutta hän kärsi ne saadakseen jälleen olla siellä,
missä veljensäkin, vaikkapa äänettömänä syrjästäkatsojana.
Ole ymmärsi hänet, vaikka Josefine ei koskaan hänelle sydäntänsä
avannut. Hänellekin puhui Josefine harvoin Edvardista ja silloinkin
vaan nimittäen häntä "ilkiöksi", "löyhkänäksi", "tuulimyllyksi"
j.s.s. Mutta uskollisten palvelustensa kautta, silloin kun hän kärsi
veljensä ylenkatseesta ja loukkaavista sanoista, Ole tuli hänelle
"sydämen-aarteeksi".
Edvard oli nyt suuresti muuttunut, hänen uteliaisuutensa oli
vaihtunut tiedonhaluksi, hänen levottomuutensa tahdonlujuudeksi.
Mutta samalla aikaa kävi hänen sisarensakin läpi monivaiheisen
murroskauden, josta veli ei tiennyt mitään. Nyt oli siitä juuri kaksi
ja puoli vuotta, kun hän oli viimeksi hänet nähnyt, Josefine oli
ollut kaksi vuotta Ranskassa ja Espanjassa ja viime kesäloman aikana
Edvard oli ollut apteekkarin kanssa matkoilla Englannissa; myöskin
tänä vuonna he olivat olleet parisen kuukautta ulkomailla. Sitä
sisarta, jonka hän nyt näki, hän ei tuntenut. Ensi tapaamisen jälkeen
oli Josefine alinomaa hänen mielessään.
Ei hän mikään kaunis ole, sanoi heti Edvard Olelle (tämän
äärettömäksi kummastukseksi), kun he ensi kerran tapasivat toisensa.
Mutta hän ei väsynyt puhumasta siitä uudesta ja erikoisesta
vaikutuksesta, jonka Josefine teki täällä muiden joukossa. Hänen
äitinsä lienee ollut kiintynyt johonkin espanjalaiseen naiseen,
silloin kun hän kantoi häntä povensa alla. Jos ei hänellä olisi
ollut tuota kummallisuutta silmissä, jotka kaikkialla maailmassa
eroittavat toisen kansan toisesta; -- niin olisivat espanjalaiset
luulleet häntä kansalaisekseen. Miten suuren vaikutuksen se tekikin
norjalaisessa talossa! Josefinellä oli hyvä puhelahja, sukkela ja
reipas, mutta oikeastaan hän oli harvapuheinen -- ja pysyi syrjässä;
käytti rohkeita, uusimman muodin mukaisia pukuja, rakasti voimakkaita
värejä, niin että hän miltei ärsytti ihmisiä, mutta oli kaikissa
muissa tavoissaan kaino.
Nyt oli Edvard taas hänen veljensä. Heidän isänsä oli poissa ja
silläaikaa hän asui rehtorin luona eikä ollut aina tavattavissa,
mutta silloin kun se oli mahdollista, olivat he yhdessä. Sisaresta
tuntui kuin olisi Edvard tahtonut tutkia häntä ja oli senvuoksi
varuillaan, mutta häntä kuitenkin miellytti suuresti se, että Edvard
muiden läsnäollessa puhutteli häntä ja katseli häntä niin usein.
* * * * *
Kun Ole syvästi onnettomana siellä metsässä painoi kasvonsa
nurmikkoon, muistui hänen mieleensä ne hetket, jolloin Josefine
tanssisalissa näki veljensä tanssivan milloin yhden milloin toisen
kanssa -- joskus montakin tanssia saman tytön kera ja vain "armosta"
kerran sisarensa kanssa.
Mutta nyt!
Nyt oli hän tullut Edvardin rakkaaksi sisareksi, -- ja Olen ja hänen
täytyisi erota.
Minkävuoksi särkeä suhde, jota Edvard ei tuntenut? Mitä varten ottaa
oikeuksia, joita ei ollut ansainnut! Muutaman päivän yhdessäolosta
päätellä, kuka sopi sisarelle, kuka ei?
Mitä syytä oli hyökätä kaikkien nähden hänen kimppuunsa ja pilkata
hänen elämäntehtäväänsä? Eikä ainoastaan häntä, vaan Jumalaakin.
Samassa kun tämä ajatus heräsi Ole Tuftin mielessä, levisi tavattoman
voimakas valaistus ja sen loisteessa kohosi jotain suurta taivaalle
tuolta kaukaa vuonon toiselta puolen kohoavien tuntureiden takaa. Hän
itse lepäsi kasvot nurmikossa ja tunsi sen niskassaan. Sitten kuului
kuiskaus, ja se kuiskaus täytti koko ilman sieltä tänne saakka --:
"mitä olet sinä tehnyt minusta?"
Oh, hän tunsi itsensä muserretuksi, maahan vajonneeksi. Nyt käsitti
hän, minkä vuoksi tuska leikkasi kuin partaveitsellä pois kipeän
hänen lihastaan. Hän joutui tänään tappiolle senvuoksi, että oli
ollut valehtelija. "Älköön sinulla olko muita jumalia!" Ei, ei, ei,
anna minulle anteeksi, säästä minua! -- "Sinun lihalliset, sinun
turhamaiset haaveesi!... Käytä nyt yösi kuin Israel taistellaksesi
minun kanssani, -- käärme, joka kiemurtelet tomussa!" -- -- --
Ilmasta hänen yläpuoleltaan kuului tuhansien siipien suhinaa.
Ei ollut ensi kertaa kuin vanhan testamentin ankaruus lankesi
korkeudesta hänen ylitsensä. Nuo kysymykset suuresta tai pienestä,
uskaltaisiko hän yrittää "suurinta", ... vai tyytyä keskinkertaiseen,
hän kuten muutkin, -- eivät olleet uusia.
Mutta jos hän tapaisi Josefinen hyvällä tuulella jälleen, niin ei
kysymyksiä olisi olemassakaan. Josefine siveli ne pois yhdellä
ainoalla ystävällisellä kädenliikkeellä. Niin hän tekisi nytkin.
Vaikka hän ei ollutkaan tässä hänen luonaan, niin herätti hän
kuitenkin hänen mielessään vastustusintoa. Ei koskaan olisi Josefine
tänään saattanut hyljätä häntä senvuoksi, että veli sitä tahtoi, ei
koskaan! Jos hän olisi ymmärtänyt sen _sillä tavoin_, niin olisi
hän menetellyt päinvastoin. Ei, Josefine hylkäsi hänet siksi, että
hän oli kurja raukka, yksinomaan siksi. Kenties myöskin senvuoksi,
että ei halunnut taisteluun, Josefinehan oli niin arka. Eihän
hän ollut veljenkään puolella. Hän oli istunut kunnaalla joukon
keskellä ja myöhemmin, syödessä, kahden ystävättärensä seurassa eri
pöydän ääressä. Kun he lähtivät sieltä pois, ei hän ollut siellä,
veli keräsi useimmat ympärilleen... Miksi ei hän, Ole, ollut sitä
ajatellut, ennenkuin nyt? Josefine oli uskollinen hänelle, varmasti
hän oli uskollinen! Ole karkasi seisomaan, miten ihmeen tavalla hän
ei ennen ollut sitä tullut ajatelleeksi?
Hän oli halunnut, että Josefine tavalla tai toisella auttaisi häntä,
ainakin lohduttaisi ja osoittaisi, miten kovasti häneen koski Olen
kohtalo. Mutta kaikki sellainenhan oli vasten Josefinen luontoa.
Kuinka hän voikaan sellaista ajatella? Varsinkin kun siitä olisi
syntynyt häiriötä ja kaikki olisivat katsoneet Josefineen.
Hän oli ollut suuri hölmö. Tämän iloisen havainnon tehtyään hän
hyppäsi ulos kätköstään, yli maantien ravin ja läksi kiiruhtamaan
kotiin hänkin.
Herra-jumala, kuinka hän rakasti häntä! Hän oli näkevinään Josefinen
edessään sellaisena, jolloin Ole oli hänen mielestään lapsellinen;
hän näki, miten Josefine kaikessa majesteettiudessaan loi häneen
pitkän, lämpimän katseen!...
Myöhäisestä auringonlaskusta ei jäänyt mitään punaruskoa taivaalle,
yö oli harmaa ja raukea, mäkien päällä näkyi pieniä rakennuksia
ja siellä täällä joku huononlainen kesähuvila, matalia puita ja
toisistaan hajallaan olevia pensaita.
Hän näki sen, eikä nähnyt sitä, kulkiessaan siinä ajatuksiinsa
vaipuneena. Ei ainoatakaan ihmistä näkynyt tiellä, näkyi tuolla
kaukana kyllä joku, kaupunkiin menijä. Hän hiljensi kulkuaan, jotta
ei saavuttaisi häntäkään, eikä huomannut, että menijän etupuolella
oli joku, joka tuli tännepäin. Nyt näki hän ne molemmat. Mutta, rakas
ystävä ... eiköhän se vaan ollut?... Vai erehtyikö hän?... Ei, hän
tunsi hatun, jopa käynninkin, koko olennon, jollainen oli vain yksi
ainoa! Josefine tuli takaisin häntä hakemaan! Sellainen oli Josefine.
"Mutta minnekäs sinä jäät?" sanoi Josefine. Hänen kasvoilleen oli
kohonnut puna, povi aaltoili, ääni vavahteli ja päivänvarjo, joka
oli supussa hänen vasemmassa kädessään, liikkui hermostuneesti. Ole
ei vastannut, katsoi vain häntä silmiin, leninkiin, hattusulkaan ja
hänen muhkeaan vartaloonsa, niin että Josefinen täytyi hymyillä,
sillä niin ylenpalttinen, äänetön ihastus ja kiitollisuus tunkeutuu
minkä panssarin läpi hyvänsä. "Josefine, oh, Josefine!" Hatusta
aivan saappaisiin saakka loisti pelkkää onnea ja ihastusta. Silloin
astui Josefine reippaasti ja hilpeänä hänen luoksensa, tarttui hänen
vasempaan käsivarteensa ja työnsi häntä hiljaa eteenpäin, hänen oli
lähdettävä astumaan.
Olen kasvoissa oli jälkiä ruohoista, ja Josefine luuli, että hän oli
itkenyt: "Sinä olet tyhmä, Ole", kuiskasi hän.
Harmaa kesäinen yö, joka saa yhtä vähän nukkua kuin valvoa, vaikuttaa
yleensä puoleksi vapauttavasti. Näihin kahteen se vaikutti kuin
hämärä huone salakihloissa oleviin. Josefine antoi kätensä levätä
hänen käsivarrellaan, ja kun heidän silmänsä kohtasivat toisensa,
katsoi Josefine häneen kuin lapseen, jota laitetaan nukkumaan.
"Minä ajattelin, näetkös", sanoi Ole, "ajatteles, minä luulin..."
Kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä. "Sinä olet tyhmä, Ole!" kuiskasi
Josefine jälleen. Ja sillä oli päivän myrsky pois puhallettu.
Käsi jäi lepäämään hänen käsivarrelleen, näytti siltä kuin olisi hän
kuljettanut vangittua. Ole tuskin tunsi sen kosketusta, mutta se
värisytti häntä selkäpiitä myöten. Tuontuostakin kosketti silkkihame
hänen polviaan, he astuivat yhtä jalkaa, Olea ajoi Josefinestä tuleva
sähkövirta eteenpäin. He olivat aivan kahdenkesken maantiellä ja
ympärillä vallitsi hiljaisuus, he kuulivat vain omat askeleensa ja
silkkihameen kahinaa. Ole piti käsivarttaan, jolla Josefinen käsi
lepäsi, hyvin hiljaa, ikäänkuin pelkäisi hän käden muuten putoavan
maahan ja särkyvän kappaleiksi. Vain tämä epätäydellisyys siinä oli
-- ainahan on jotain epätäydellisyyttä olemassa, -- ja Olessa heräsi
huomattava halu asettaa käsi hänen käsivarteensa niinkuin yleensä
tapana on, sitten hän voisi sitä puristaakin hiukan. Mutta hän ei
uskaltanut.
He kulkivat tietä pitkin edelleen. Ole silmäili ympärilleen ja
huomasi, ettei kuuta näkynyt taivaalla. "Kuukaan ei ole nyt
näkyvissä!" sanoi hän. -- "Olisi ollutkin valoisampi, jos olisi ollut
kuutamo", vastasi Josefine hymyillen. "Paljon valoisampi." Heidän
ääntensä soinnut yhtyivät ja leikkivät kuin linnut ilmassa.
Mutta juuri senvuoksi kävi vaikeaksi puhella enempää. Siinä
kulkiessaan ja miettiessään, mitä nyt sanoisi, Ole tuli sekä
liikutetuksi että ylpeäksi. Hän muisti sen lauantai-illan,
jolloin pojat olivat olleet ilkeitä hänelle koulupihalla, ja hän
juoksi lumisohjussa pakoon aina Suur-Tuftilaan saakka, hän muisti
silloisen kurjan tilansa, mutta siitäpä olikin saanut alkunsa hänen
ylennyksensä nyt, kun hän toiselta suunnalta tuli kaupunkiin,
käsitysten hänen kanssaan, ... ei, ei sittenkään oikealla tavalla.
Siinähän oli sittenkin se epätäydellisyys.
Sanoisiko hän sen? Olisikohan hänkin sitä mieltä? "Mehän olemme nyt
aivan kahden, sinä ja minä?" Kiertoteitse koetti hän päästä siihen,
mutta ääneen ei ollut luottamista, se petti hänet. Ja eihän Josefine
sitäpaitsi vastannutkaan. Heidän välillään tuli hiljaisuus, ääretön
hiljaisuus. Mutta ajatelkaas, silloin liukui Josefinen käsi itsestään
hänen käsivarrelleen ja jäi siihen samalla tavoin kuin kihlattujen
on tapana. Vavistus kulki läpi koko Olen ruumiin, ja rohkenipa hän
puristaakin sitä hiukan, mutta ei uskaltanut katsoa Josefineen. He
kulkivat edelleen.
Kohta häämöittikin kaupunki heidän edessään, laivojen taklaukset
sulautuivat yhteen kuin torneiksi tai muistuttivat ne suklaasta
tehtyjen laivojen yhtenäisiä taklauksia, talot näyttivät villaisiin
verhoutuneilta, melkein värittömiltä, kaikki oli kuin laatikkoon
pakattavaksi laitettuna, ja tunturit vartioivat niitä. Yksi ainoa
pitkä, heikko ja epämääräinen ääni kuului, yksi himmeä säde tämän
hämyharmaan hiljaisuuden läpi. "Etkö tahtoisi kertoa jotakin?"
virkkoi Josefine hätäisesti, ikäänkuin ei jaksaisi enempää sanoa
samalla kertaa. Se vaikutti Oleen vapauttavasta ja hän kysyi,
kertoisiko hän -- valosta. "Niin, vaikka valosta", vastasi Josefine;
-- oliko se ivaa? --
Ole aloitti kertoa siitä, mutta ei tehnyt sitä selvästi. Ensi
kerralla, kun Josefine äkkiä kysyi jotakin epäselvää, tunsi Ole
kykenemättömyytensä, hän ei tuntenut asiaa kylliksi hyvin. "Ei
annappas minun ennemmin kertoa loppu Jeanne d'Arcista", hän
sanoi, "kuten muistat, keskeytettiin meidät eilen." -- "Niin,
ottakaamme Jeanne d'Arc!" sanoi Josefine, vieläkin iloisemmin ja
hymyillen. "Mutta jos sinä et tahdo --?" -- "Kyllä, mielelläni!"
Ja sen lausui Josefine lempeämmällä äänellä, kuin tahtoen sovittaa
edellistä. Sitten kertoi Ole lopun Jeanne d'Arc-tarinasta, vasta
ilmestyneen teoksen mukaan, jonka hän nyt kesälomalla oli saanut
lainaksi Josefinen isältä. Tämä aihe oli häntä lähellä, hänen
länsirannikkolainen laulava äänensä kuvaili sitä hiukan laajasti,
hänen sanojenkäyttelynsä oli opittua, mutta ääntämistavassa
oli kotiseudun sävyä, joskin hiukan lievennettynä. Koko hänen
kertomistapansa oli entiselle talonpoikaispojalle ominaista, ja
se sopikin mainiosti vanhaan tarinaan. Josefine katsahti häneen,
katsahti hänen puhtaasen sydämeensä.
Ja he tulivat kaupunkiin. Josefine oli kiintynyt kuuntelemaan
kertomusta ja he kumpikin olivat niin innostuneet siitä, että
eivät joutuneet ajattelemaankaan, että joku voisi kohdata heidät,
vielä vähemmin huomaamaan, että heidän kummallakin puolellaan oli
rakennuksia. Ole vain hiljensi ääntänsä ja jatkoi kertomistaan.
Mutta kun he lähestyivät sitä katua, jonka varrella Olen täti asui
ja jota pitkin hänen tulisi kulkea, seisahtui hän, vaikka kertomus
ei ollutkaan vielä lopussa. Saisiko hän saattaa Josefineä kotiin?
Rehtori asui vähän kauempana; jos ei hän saisi, täytyisi hänen erota
hänestä tässä. Tätä kysymystä ei hän tehnyt ensi kertaa.
Juuri senvuoksi heräsi sama ajatus Josefinessä; hän ei ollut
milloinkaan pitänyt sellaisesta "mutkailusta", jota hänen mielestään
portille saattaminen oli, kun kerran saattajan oma tie oli toisaanne.
Niin oli ollut laita jo heidän lapsuudestaan saakka, sillä Josefineä
oli kiusoteltu Olella. Mutta hän tiesi, että _Ole_ pani sille suuren
arvon.
Sillä vähällä matkalla, mikä oli jälellä, he kulkivat kumpikin
miettien tätä seikkaa oikein jännityksellä. Heitetäänkö tässä
hyvästit, -- vai --? Alkujaan niin lapsellinen seikka oli nyt
muuttunut tärkeäksi kysymykseksi. Josefine ei päässyt asiasta
selville, mutta kun he olivat tulleet tienhaaraan, veti hän hiljaa
kätensä Olen käsivarrelta ja ojensi sen hänelle hyvästiksi. Hän
huomasi Olen hämmästyksen. Ja sovittaakseen sen heti Josefine loi
häneen kiitollisuudesta loistavan, säteilevän silmäyksen, puristi
lujasti hänen kättään ja sanoi: "Kiitos tästä illasta!" aivan
toisella äänellä ja sävyllä kuin koskaan ennen näiden vuosien aikana!
Sanat kulkivat sydämestä sydämeen kuin koko elämän ajaksi annettu
lupaus, ja se oli niiden tarkoituskin. Hän lausui kiitoksensa
Olen uskollisuudesta, hänen rakkaudestaan nyt ja aina. Ole seisoi
kalpeana. Josefine huomasi sen ja mietti hiukan, -- veti sitten
kätensä pois ja läksi. Mäellä hän kääntyi vielä kerran Oleen päin,
kiitollisena siitä, että tämä oli sekä sanoissaan että teoissaan vain
tahtonut noudattaa hänen tahtoaan. Josefine nyökkäsi hänelle ja Ole
nosti lakkiaan.
Hetki sen jälkeen seisoi Josefine huoneessaan, liiaksi lämmenneenä
ruvetakseen levolle ja sitäpaitsi niin virkeänä. Hän ei oikeastaan
halunnutkaan nukkumaan, hän tahtoi joka tapauksessa ensin nähdä
auringon nousun tai valvoa vaikka päivään saakka. Hänen ikkunansa
oli pihalle päin, tuolle suurelle koulukentälle, jonka toisessa
päässä oli voimistelusali; muutamia voimistelutelineitä oli
myös sen ulkopuolella. Kadulta katsoen hänen makuukamarinsa oli
ensikerroksessa, mutta kentältä päin toisessa. Pikku tyttönä hän
oli satoja kertoja hypännyt ulos ikkunasta, kun ei halunnut mennä
oven kautta. Hän avasi ikkunan ja hänen mielensä teki hypätä nytkin
ikkunasta ja mennä kävelemään koulukentälle. Kaikista mieluimmin
hän olisi tahtonut astuskella koko yön Olen kanssa, mutta sitä ei
tämä ollut huomannut. Kenties juuri senvuoksi, ettei Ole ollut sitä
esittänyt, hän oli jättänytkin hänelle hyvästit jo siellä kadulla.
Mutta lähemmin asiaa harkittuaan hän ei uskaltanutkaan lähteä
kentälle. Sattui näet usein, että nuorten miesten, jotka tulivat
kylämatkoiltaan, veneretkiltään tai juopottelureissuiltaan,
pisti päähän poiketa tänne lapsuutensa leikkipaikoille hyppimään
voimistelutelineillä, ja hän ei tahtonut tulla tekemisiin
puolihumalaisten nuorukaisten kanssa. Hän otti hatun päästään ja
nojautuen puoliksi ikkunasta ulos jäi miettimään tapahtunutta, joka
häntä vieläkin houkutteli ulos.
Silloin kuulee hän askelia ulkoportailta ja sitten hiekkakäytävältä,
joka toi tänne huoneisiin. Olisikohan se Ole? Oliko hän niin
kaihomielinen, että tahtoi tulla katselemaan hänen ikkunoihinsa?
Hän ei saisi tulla! Jumala varjelkoon häntä, jos hän tuli! -- Hän
kuunteli suurella jännityksellä; -- ei ... tuo astunta oli liian
nopeaa; se oli, ... hän tunsi sen, tuossa hän seisoikin, se oli hänen
veljensä.
Niin, Edvard sieltä tuli. Hän ei kummastunut nähdessään sisarensa,
hän suuntasi askeleensa häntä kohti. Ja tultuaan avoimen ikkunan alle
hän ojensi hänelle tervehdykseksi oikean kätensä, johon Josefine
tarttui. Hänen silmänsä vilkuivat hiukan, mikä oli varma merkki
siitä, että hänen mielensä oli liikutettu. "Oli hyvä, että olit
ylhäällä, minä olisin muuten koputtanut." Hän katsoi tutkistellen
sisartaan silmiin eikä päästänyt irti hänen kättään. "Vastako nyt
tulit kotiin?" -- "Juuri nyt." Josefine oli sillä hetkellä hänen
vallassaan, Edvard olisi saattanut kysyä häneltä mitä tahansa ja
hän olisi vastannut, silloin kun hän kerran tuolla tavoin katsoi
häntä silmiin. "Heti, kun sinua ei näkynyt viimeisten joukossa, minä
ymmärsin, että sinä olit lähtenyt takaisin, hakemaan Olea." -- "Niin
kyllä." Edvard oli vähän aikaa ääneti, hänen äänensä värähteli, kun
hän sanoi: "Minä tein väärin, te kai olette nyt kihloissa?" -- Viipyi
hetkinen, vaikka vastaus oli luettavana heti sisaren silmissä. "Niin
luulen", lausui Josefine.
Hellästi, mutta murheellisena katsoi Edvard sisareensa. Josefine
tunsi painostavaa halua purskahtaa äänekkääseen itkuun. Oliko hän
sitten menetellyt pahasti? Hänet valtasi kauhea pelko. Silloin otti
Edvard molemmin käsin hänen päästään kiinni, taivutti sen vasten
omaansa ja suuteli häntä otsalle. Sisar purskahti itkuun ja kiersi
molemmat kätensä hänen kaulalleen ja painoi poskensa hänen poskeaan
vastaan.
"Niin, niin, -- jos se on tehty, niin ... onneksi, Josefine,
rakas Josefine." He painautuivat vielä lujemmasti toisiinsa. Ja
irroittautuivat.
"Minä matkustan tänään", kuiskasi Edvard tarttuessaan hänen käteensä,
Josefine ojensi hänelle molempansa. -- "Tänäänkö, Edvard?" -- "Minä
olen käyttäytynyt tyhmästi. -- Hyvästi, Josefine!" Josefine irroitti
kätensä ottaakseen nenäliinan esille ja painaakseen sen kasvojansa
vasten. "Minä tulen kyllä jäähyväisille", nyyhkytti hän liinaansa.
"Elä suinkaan tee sitä! Ei, ... ei enää toistamiseen!" Ja päästäkseen
pian irti tästä, Edvard vielä kerran syleili häntä, suuteli ja läksi,
katsomatta taakseen.
2.
Seuraava pari ulos!
Maaliskuussa seuraavana vuonna, juuri valmistautuessaan toiseen
lääketieteelliseen tutkintoonsa, _Edvard Kallem_ sai vallan toista
ajateltavaa.
Se täytyy meidän nyt kertoa. Siihen aikaan, kun hänen yleiset
luonnontieteelliset harrastuksensa keskittyivät yhä enemmän ja
enemmän fysiologian alalle, -- pidettiin etevimpänä fysiologina
erästä nuorta todellisuuden ihailijaa, _Tuomas Rendalen'ia,_ joka oli
hiukan vanhempi Edvard Kallemia. Oli itsessään harvinainen tapaus
tuo, että joku muu kuin lääketieteen ylioppilas oli etevin tässä
aineessa, sen huomasivat kyllä kaikki, myöskin Edvard Kallem, mutta
se ei ollut syynä hänen läheiseen ystävyyteensä Rendalenin kanssa,
joka ei myöskään ollut niitä, jotka ensimäiselle parhaalle sylinsä
aukaisevat.
Heidän ystävyytensä alkoi vasta myöhemmin, niin, oikeastaan vasta nyt
uudenvuoden jälkeen, kun he sattuivat tulemaan joululomalta samalla
laivalla. Jo ensi iltana, kun Kallem oli tullut Rendalenin luo, jäi
hän sinne yöksi. Ja pari päivää myöhemmin, kun Rendalen oli hänen
luonaan iltaa viettämässä, kulkivat he edestakaisin asuntojensa
väliä (jotka muuten olivatkin lähekkäin) kolmeen -- neljään saakka
aamulla. Edvard Kallem ei ollut mokomaa niin nerokasta ihmistä
vielä tavannut, ja Rendalen hyökkäsi kerran hänen luokseen aikaisin
aamulla, ennenkuin Kallem oli ennättänyt lähteä sairashuoneelle,
vain lausuakseen hänelle, että hän piti Kallemista enemmän kuin
kenestäkään muusta, jonka kanssa oli seurustellut.
Rendalen oli luonteeltaan omintakeisempi ja voimakkaampi kuin
Kallem, hänessä oli sekä kesytettyä että villiä, intohimoisuutta,
synkkämielisyyttä, musikaalisuutta, ja avomielisyyttä, jossa
löytyi suljettujakin ovia, joita hän aukaisi harvoin tai ei
lainkaan. Hänen työkykynsä oli rajaton -- ja joskus hän taas
oli niin masentunut, ettei hän kyennyt mitään tekemään, koko
koneisto oli pysähtynyt äkkiä, kuin olisi siitä pyörä särkynyt. Ei
ainoatakaan tasaista paikkaa, vain yksinomaan epätasaisuuksia oli
hänen luonteensa maisemassa, jota valaisi suuri hengen valo. Niin
lukemattomat kuin vaihtelut olivatkin, niin epämieluisilta kuin
pettymykset tuntuivatkin, -- oli hänen persoonallisuutensa kuitenkin
avomielisyytensä ja suoruutensa vuoksi niin puoleensavetävä, että
hänestä täytyi väkisinkin pitää.
Kaikki hänen ajatuksensa olivat keskittyneet kouluutuksen ja
kasvatuksen ympärille. Erittäinkin hän mietiskeli, kuinka voitaisiin
pelastaa jokainen lapsi yli tuon "vaarallisen ijän", jolloin niin
kovin erilaisia vaikutuksia on tarjolla. Silloin kadottivat monetkin
paljon, monet saivat haavoja, jotka vasta myöhään parantuivat,
ne, jotka olivat hyvistä vanhemmista ja edullisessa asemassa,
voivat päästä vahingoittumattomina sen yli, mutta sellaiset olivat
vähemmistönä. Koko kasvatus ja opetus oli keskitettävä lapsen
kehittämiseen siveelliseksi ihmiseksi, se oli hänen ensimäinen ja
viimeinen ajatuksensa.
Hän esitteli väsymättä opetussuunnitelmiaan ja menettelytapojaan,
kertoili koulun ja kodin yhteisvaikutuksesta. Hänen äidillään oli
laajalti tunnettu tyttökoulu eräässä rannikkokaupungissa, ja sen
hän ottaisi haltuunsa pannakseen suunnitelmansa toimeen. Suuri
päämääränsä oli yhteiskoulu, mutta ensin olisi opetus muutettava
kaikissa aineissa helpommaksi, jotta se ei olisi ainoastaan
lahjakkaampia varten. Ja sitä hän kokeilisi tyttökoulussa.
Hänellä oli laaja kokoelma Amerikasta ja useista Europan maista
hankittuja havaintovälineitä ja hän lisäili sitä alinomaa, ja
hän omisti kokonaisen kirjaston koulukirjallisuutta. Hän asui
yhdessä erään jumaluusopin kandidaatin, Vangenin, kanssa, joka oli
valmistunut jouluksi, mutta oli nyt suorittamassa käytännöllisiä
kokeitaan. Mutta vaikka heillä oli yhteensä kolme huonetta, olivat ne
kaikki kuitenkin täynnä Rendalenin kirjoja ja kokoelmia.