jota varjostivat ja ympäröivät autiot vuoret ja niiden takana vielä
korkeammat. Lahti oli kuin tunturijärvi, jonka kerran kevätvirrat
synnyttivät ja sitten unhoittivat. Tunturit -- oh, miten raskaita ja
hämäräpiirteisiä ja himmeävärisiä ne olivat, takimaiset tummansinisiä
ja huiput likaisen lumen peitossa; ne olivat kaikki suuria
suunnattomia hirviöitä.
Tummalla veden pinnalla oli pursi valmiina vaikka! tanssimaan, se
kuului iloisempaan yhteiskuntaan kuin nuo luonnon ja ihmisten elämää
tarkastelevat, korkeat lautamiehet. Laulu ja pursi olivat vastalause
kaikkea ylimielistä vallanhimoa, kaikkea julkeata, mahtailevaa ja
raakaa vastaan, -- vapaasti kiiriskelevä vastalause, ylpeä väriensä
kirkkaudesta.
Muuten: eivätpä vuoret huomanneet vastalausetta yhtä vähän kuin
nuorisokaan tiesi sitä päästävänsä ilmoille. Tuo "jalosukuisuus"
-- olla syntynyt ja kasvanut sellaisen luonnon keskellä kuin
Norjan länsirannikko -- on juuri siinä, että luonto pakoittaa
panemaan vastaan, jollei sitten tahdota sortua. Joko kukistua tai
voittaa! Ja he olivat voittajia, sillä länsirannikon kansa on
Skandinavian lahjakkainta, terävintä kansaa. Niin suuressa määrin
he ovat sen luonnon herroja, jonka keskellä he asuvat, että ei
yksikään tämän nuorison joukosta pitänyt näitä tuntureita raskaina
tai kylmävärisinä. Koko luonto heistä näytti niin voimakkaalta ja
terveeltä, että ei missään maailmassa voisi olla sellaista.
Eikä myös yksinomaan nuo valoisat rinteet ja aava meri ollut
synnyttänyt ja kasvattanut niitä, jotka nyt täällä istuivat
laulamassa tai kuuntelemassa, ei, he olivat tunturien lapsia hekin,
niinpä näiden lähempien kuin noiden toistenkin, tuolla takana. Juuri
ennen laulua he olivat joutuneet sanasotaan ja niin kiivaaseen, niin
lyijynharmaaseen kuin nuo vuoret tuolla. Ja poistaakseen mielistä
tätä taakkaa he antoivat sointuvan laulun rakentaa loistavia siltoja
syvyyksien yli, huippujen välille. Kesäpäivä oli itsessäänkin hiukan
harmaa, mutta joskus (kuten juuri nyt!) pääsi päivä paistamaan
lauluun ja purjeisiin ja maailmaan.
Tuossa istui kaksi, jotka eivät välittäneet laulusta eikä auringosta.
Katso häntä, joka tuossa alempana, hiukan oikealla lepää ruohistossa,
nojaten kyynärpäänsä varaan, tuota pitkää nuorukaista vaaleassa
kesäpuvussa ja paljain päin, hänellä pyöreä pää, tukka lyhyeksi
leikattu, otsa leveä ja matala, ja näyttää se uhkamieliseltä, se
otsa on mahtanut poikavuosina kajahdella iskuista! Otsan alapuolla
nenä, joka muistuttaa linnun nokkaa, ja terävät silmät, joissa
juuri nyt näytti olevan jotain uhittelevaa, sitä peittävät osaksi
silmälasit, niin että sitä tuskin huomaa, tai on se sitten itsessään
niin vähäpätöistä. Koko kasvoissa on jotain ankaraa, ohuet huulet
ovat lujasti yhteen puristetut ja leuka terävä. Mutta jos niihin
lähemmin katsoo, muuttuu vaikutus; teräväpiirteisyys osoittaa enemmän
tahdon lujuutta kuin ankaruutta ja se tahto, joka oli ottanut
asuntonsa tässä vuoriseudussa, mahtoi olla sekä ystävällinen että
veitikkamainen. Nytkin, kun hän istui siinä ja oli kiukuissaan ja
välitti viis laulusta ja auringon paisteesta, sillä hän toivoi lisää
tappelua, -- vieläpä nytkin pilkisti tuimien kulmakarvojen alta joku
veitikkamainen piirre. Hän oli silminnähtävästi voittaja.
Jos joku sitä epäili, ei tarvinnut muuta kuin katsahtaa nuorukaiseen,
joka istui vasemmalla hänestä ja hiukan ylempänä, nojaten selkäänsä
puuta vasten. Siinä oli kuva haavoitetusta sotilaasta, joka
kärsi haavoistaan ja jonka kasvoissa kuvastui vielä taistelun
vapiseva levottomuus. Pitkät, vaaleat kasvot, jotka eivät olleet
länsirannikolta kotoisin, pikemminkin tunturiseuduilta tai ylämaasta;
hän oli joko vierasta tai maahan muuttanutta sukuperää. Hän muistutti
huomattavassa määrässä yleistä _Melanchtonin_ kuvaa, mutta katse oli
kenties raukeampi, kulmakarvat ehkä liian pystyyn pyrkivät; yleensä
oli kuitenkin yhdennäköisyys, varsinkin, otsaan, silmien asemaan ja
suuhun nähden, niin suuri, että lukutoverit kutsuivat häntä siltä
nimeltä. Se oli _Ole Tuft,_ nykyisin ylioppilas ja teoloogi, pian
valmistuva papiksi. Ja toinen, tuo kotkanenäinen voittaja (kotkanokka
oli nyt iskenyt aika lujasti) oli hänen lapsuudentoverinsa,
lääketieteen ylioppilas _Edvard Kallem._
Monta vuotta oli kulunut siitä, kun heidän tiensä erosivat, ilman
että heidän välillään oli mitään yhteentörmäystä sattunut; nyt
tapahtui se ja tulisikin se olemaan ratkaiseva.
Heidän välillään, keskellä kunnasta, laulajien joukossa istui
kookasvartaloinen nainen kukikkaassa silkkipuvussa, kaulan ympäri
oli leveä, keltainen pitsi, joka syvissä poimuissa ulottui aina
vyötäisiin saakka. Itse hän ei laulanut, hän sitoi seppelettä
ruohiston kukista ja heinistä. Heti voi huomata, että hän oli
voittajan sisar, vaikka iho ja tukka olivatkin tummemmat. Pään muoto
sama, vaikka otsansa oli verraten korkeampi, samoinkuin kasvotkin
suhteellisesti suuremmat, epäilemättä liian suuret. Suvun käyrä nenä
oli hänellä hiukan heikommin kaartuva, hänen leukansa pyörtävä,
huulet mehevämmät, kulmakarvat suoremmat ja silmät suuremmat kuin
veljellä, -- ja kuitenkin olivat kasvot samat. Niiden ilmekin oli
erilainen, sisaren oli, jollei juuri kylmä, niin ainakin hiljainen
ja tyyni: ei kukaan voisi hetkessä selittää ilmettä noissa syvissä
silmissä -- ja siitä huolimatta oli niissäkin sukulaisuutta. Kaula
oli voimakas ja hartiat hyvin muodostuneet, samaten oli povikin koko
pyylevä. Tukka oli sidottu hänelle ominaiselle sykerölle. Kaula oli
paljaana, mutta leninki keltaisine pitsineen kävi ruumiinmukaisesti
kermanruskeisiin muotoihin, samoinkuin koko puku näytti ikäänkuin
napitetulta; -- ja sellainen oli koko hänen olentonsa. Hän sitoi,
niinkuin sanottu, seppelettä eikä katsonut niin toiseen kuin
toiseenkaan heistä, jotka olivat kiistelleet.
Alkusyynä kiistaan oli ollut suuri, musta koira; nyt se lepäsi ja oli
nukkuvinaan. Sen märkä, tuuhea turkki loisti auringon paisteessa.
Jotkut olivat viskanneet keppinsä veteen ja kiihoittaneet koiran
sitä hakemaan, ja ne, jotka viskasivat, olivat joka kerta huutaneet:
"Simson, Simson!" -- se oli koiran nimi. Edvard Kallem sanoi
parille lähellä seisovalle: "Simson merkitsee auringonjumalaa."
-- "Mitä ihmettä?" kysyi eräs nuori neitonen, "merkitseekö Simson
auringonjumalaa?" -- "Niinpä kyllä, mutta siitä muistavat papit olla
virkkamatta." Hän lausui sen vallattomasti, tarkoittamatta loukata
ketään tai sanoa sen enempää. Mutta Ole Tuft sattui sen kuulemaan ja
kysäisi hiukan yli olkainsa: "Miksikäs ei papit uskaltaisi kertoa
lapsille, että Simson merkitsee auringonjumalaa?" -- "Ei, siksi,
että silloin ei koko satu soveltuisi esikuvaksi Kristustarulle."
-- Tämä viimeinen sana koski ja se oli tarkoituskin. Hymyillen
ja ylenkatseellisesti virkkoi Ole: "Eikö sitten Simson kelpaa
esikuvaksi, olipa hänen nimensä auringonjumala tai ei?" -- "Niin, jos
hänen _nimensä_ on auringonjumala tai ei, mutta kun hän nyt kerta
kaikkiaan _oli_ auringonjumala?" -- "Vai oli hän auringonjumala?"
huudahti Ole ja nauroi. -- "Sanoohan nimi jo sen." -- "Nimi? Olemmeko
me karhuja tai susia siltä, jos meitä sanotaan karhuiksi tai susiksi?
Tai jumalia, jos meitä nimitetään jumalien nimellä?" -- Useat
seurasta kuuntelivat kiistaa, toisia tuli lisäksi, niiden joukossa
Josefine, ja kumpikin kiistatoveri kääntyi nyt hänen puoleensa.
"Vika on siinä", sanoi Edvard, "että kertomukset Simsonista
vasta sitten saavat jonkun ajatuksen, kun tiedämme, että hän oli
auringonjumala." -- "Oh, sittenhän olisi kaikkien kansojen esi-isät
ja esihistoria aurinkotarua." Ole kertoi pari huvittavaa juttua
tällaisesta tieteellisestä käsitystavasta. Se herätti naurua, ja
myöskin Josefine nauroi. Heti paikalla Edvard innostui ja alkoi
selittää, että meidän norjalaiset jumalamme, jotka olivat intialaisia
auringonjumalia, itse asiassa myöskin muutettiin kanta-isiksi
silloin, kun saatiin uusi uskonto, heidän alttarinsa, joilla kansa
oli uhrannut, selitettiin olevan hautakumpuja. Samalla tavoin tehtiin
juutalaistenkin vanhoista jumalista kantaisiä, kun Jehovan palvelus
tunki heidät tieltään. -- "Mutta kukapas sen nyt tietää?" -- "Tietää?
kysy Simsonilta! Miten järjetöntä uskoa, että ihmisen voima on
hiuksissa! Mutta niin pian kuin lähdetään siitä, että ne merkitsevät
auringon säteitä, jotka kesällä ovat pitkät ja talveksi tulevat
lyhyiksi, saavat ne jotain merkitystä. Ja kun keväällä auringon
säteet kasvavat, niin käsittäähän jokainen, että auringonjumala
silloin jälleen voi syleillä maailman pylväitä. -- Eivät mehiläiset
ole koskaan laskeneet hunajata raatoon, mutta kuullessamme, että
joka kerta, kun aurinko kulki jonkun tähtisarjan, esim. leijonan
kautta, sanottiin, että aurinko teurasti leijonan, -- niin, silloin
me ymmärrämme, että mehiläiset laskivat hunajaansa surmatun leijonan
raatoon, s.o. kesän lämpimimpään aikaan."
Kaikki kuuntelivat tarkasti väittelyä ja Josefine oli suuresti
kummastuksissaan. Hän ei katsonut veljeensä, sillä hän huomasi tämän
tarkastelevan häntä, mutta ilme hänen kasvoissaan oli helposti
käsitettävissä. Se mitä Edvard aluksi oli sanonut, tarkoittamatta
muuta kuin hiukan pöyhkeillä tiedoillaan, se sai määrätyn päämaalinsa
sen kautta, että Josefine seisoi heidän välillään. "Egyptiläisillä",
hän kertoi, "kevätaika alkoi silloin, kun aurinko teurasti karitsan
s.o. kulki oinassikermän kautta, ja iloissaan kevään tulosta teurasti
jokainen egyptiläinen perhe sinä päivänä karitsan. Siitä ovat
juutalaiset sen saaneet. Se tieto, että juutalaiset tekivät sen muka
erotakseen tavoissaan egyptiläisistä, on väärä. Sen laita on ihan
sama kuin ympärileikkauksen, jonka tavan ne myöskin ovat saaneet
Egyptistä. Mutta siitä kaikesta papit ovat vaiti."
Kaikesta tästä tiesi Ole Tuft hyvin vähän tai ei laisinkaan mitään.
Hänen innokkaat opintonsa koskivat yksinomaan jumaluusoppia,
eikä hänellä muuhun ollut aikaakaan ja uskonsa hän oli perinnyt
talonpoikaisilta esi-isiltään; se oli liian vakava jättääkseen sijaa
tieteellisille epäilyksille. Jos hän olisi sanonut sen heti alussa,
niin tuskinpa olisi kiistaa syntynytkään. Mutta myöskin hän tunsi,
että Josefine seisoi heidän välillään ja oli johdettavissa suuntaan
tai toiseen. Ja niinpä hän vastasikin pilkallisesti, että se kaikki
oli sulaa keksintöä, tänään se loistaa, mutta huomenna sulaa se
jäljettömiin.
Tätä ei toisen turhamielisyys sietänyt. "Teoloogeilla ei ole
tippaakaan rehellisyyttä", hän huudahti. "Ne salaavat, että
tärkeimmät osat heidän uskonnostaan eivät ole juutalaisilta saatuja,
vaan ovat muualta tulleita. Niinkuin kuolemattomuusoppikin, sekin
on Egyptistä. Samoin on käskyjen laita. Ei kukaan kiipeä vuorelle
ukkosilmalla saadakseen ilmestyksen kautta tietoa siitä, mitä kansa
on tiennyt jo tuhansia vuosia sitä ennen. Mistä on perkele kotoisin?
Mistä helvetin rangaistukset? Juutalaiset eivät niistä tienneet
mitään. Papit ovat sellaisia -- no niin, että ne eivät rehellisesti
tutkistele asioita, eivätkä kerro kansalle tällaista." Josefine
masentui, nuoriso, varsinkin miehet, oli silminnähtävästi Kallemin
puolella; vapaa-ajattelu oli muodissa ja olipa kylläkin hauskaa
hiukan hymyillä tuolle isiltä peritylle uskolle.
Eräs nuori mies pilkkaili luomiskertomusta. Kallemilla oli sekä
geoloogisia että muinaistieteellisiä tietoja ja hän käytti
niitä taitavasti hyväkseen. Niissä tuli Ole Tuft vielä vähemmin
toimeen, hän mainitsi vain joitakin yrityksiä, joita joskus oli
tehty, tarkoituksella yhdistää raamatun oppia muutamien uudempien
havaintojen kanssa, mutta sai osakseen ivaa. Ja niin sitä siirryttiin
yhdestä uskonsäännöstä toiseen. Ja vihdoin he saivat sovitusopin
pideltäväkseen: se polveutui niin ikivanhoilta raakalaisajoilta,
että yksilön vastuunalaisuutta ei vielä ollut olemassa, vaan
ainoastaan heimon ja suvun. Tuft joutui vallan epätoivoon; tässä
oli hänen velvollisuutensa käydä toimeen, hän alkoi kovalla äänellä
tunnustamaan kaikkea, mitä hän uskoi. Ikäänkuin se olisi auttanut!
Väitteitä, väitteitä, -- tuoppas todistuksia! Ole Tuft käsitti liian
myöhään, että oli ottanut puolustaakseen liian paljoa ja senvuoksi
joutui kokonaan tappiolle. Hän tunsi suurta tuskaa, taisteli
toivottomana, mutta taisteli kuitenkin ja julisti äänekkäästi,
että jos yksikään totuus näytti epäillyttävältä, niin syy oli
yksinomaan hänessä, hän ei kyennyt sitä puolustamaan. Mutta Jumalan
sana pysyi loukkaamattomana hamaan maailman loppuun saakka! Niin,
mikä oli Jumalan sanaa? Raamatun sisältö ja henki, luominen (ei!),
syntiinlankeemus (ei, ei!), sovituskuolema (ei, ei, ei!) -- _hän_
kiljui, _he_ kiljuivat, Tuftille tuli kyyneleet silmiin, ääni vapisi,
hän oli kalpea ja kaunis.
Nuoriso ei ole aivan niin armoton kuin lapset, mutta samaa lajia.
Muutamista kävi hän sääliksi, monet tahtoivat juuri nyt "panna hänet
pussiin", niiden joukossa myöskin Edvard Kallem.
Mutta Josefine siirtyi sen tumman ja sopraanoäänisen luo. Heti
viritti tämä laulun ja toiset yhtyivät, -- herrat vähän myöhemmin
kuin naiset. Koko seura kuului -- harvoja lukuunottamatta
-- sekakööriin, joka kolmena viime talvena oli harjoitellut
sellaisella ahkeruudella ja kestävyydellä, joka on mahdollista vain
pikkukaupungissa.
Josefine istuutui keskelle kunnasta ja toiset hänen ympärilleen. Hän
ei laulanut, hänellä oli kukkansa.
Seurue oli saapunut tänne tuolla purrella, joka iloisena lekotti
auringon paisteessa. Siellä olivat Josefine, Edvard ja Ole istuneet
yhdessä, aivan likitysten, sillä väljiä tiloja siellä ei ollut. Ei
kukaan saattanut heidän hilpeästä, usein kuiskaavasta keskustelustaan
aavistaa muuta kuin että heidän välillään vallitsi kai suhde mitä
parhain. Ja nyt, kolme tuntia myöhemmin, Ole Tuft istui tuolla kuin
syrjään sysättynä. Miten hän kärsikin siinä! Hänen kutsumuksensa,
hänen uskonsa kimppuun oli hyökätty kaikkien nähden. Ja sen
oli tehnyt juuri Edvard! Ja niin julmasti, niin sietämättömän
pilkallisesti! Ja Josefine! Ei ainoatakaan osanottavaa sanaa, ei
silmäystäkään häneltä!
Ole ja hän olivat olleet ystäviä lapsuudesta saakka, kirjoittaneet
toisilleen, kun Ole oli Kristianiassa, hän joka toinen viikko ja
Josefine niin usein kuin oli jotain kirjoittamista. Kun Ole oli
loma-aikoina kotona, kohtasivat he toisensa joka päivä. Niinä kahtena
vuotena, jolloin Josefine oli ranskalaisessa kasvatuslaitoksessa
Espanjassa, oli kirjeenvaihto vieläkin vilkkaampi hänen puoleltaan,
ja kun hän tuli sieltä kotiin, -- niin muuttunut kuin olikin, --
jatkui ystävyys samallaisena kuin ennenkin! Hänen isänsä auttoi
Olen lukuhommia, niin että tämä saattoi uhrata koko intonsa
niihin; hän aikoi valmistua jouluksi ja kaikki ennustivat siitä
tulevan loistavimman jumaluusopillisen tutkinnon, mitä koskaan oli
suoritettu. Epäilemättä hänen oli avusta kiittäminen Josefineä,
mahdollisesti myöskin hänen veljeään. Molemmat he olivat aikoinaan
vieneet hänet heidän isänsä luo, rehtorin kotiin ja apteekkarin
perheeseen ja niin yhä edelleen. Josefinen kautta hän pääsi sittemmin
kaikkialle. Josefine oli tavallisesti harvapuheinen ja usein ihan
sietämätön, mutta suhteessaan häneen horjumattomasti uskollinen.
Tyttö saattoi moittiakin häntä (ei hän aina ollut hänen mielensä
mukainen), mutta se kuului heidän suhteeseensa, Ole ei siitä
närkästynyt eikä tyttökään sillä sen pahempaa tarkoittanut, jo heti
ensi päivästähän Josefine oli ollut hänen holhoojansa. Vielä ei
Ole ollut uskaltanut lausua tytölle, että hän rakasti häntä, eikä
tarvinnutkaan, ja oikeastaan hänen rakkautensa olikin liian pyhä
tullakseen sanoin ilmaistuksi. Hän luotti Josefineen yhtä lujasti
kuin uskoonsa. Hän oli talonpoika, hänen olentonsa oli pelkkää
yhtenäisyyttä, hänen pääpiirteensä oli varmuus. Jumala huolehti
hänen uskostaan; hänen onnestaan ja tulevaisuudestaan piti taas
huolen -- luonnollisesti myöskin Jumala, mutta Josefinen kautta.
Hänen silmissään _hän_ oli kaupungin ja koko maan kaunein, tervein,
reippain tyttö ja sitäpaitsi hyvin rikas. Tämä viimeinen ominaisuus
oli myöskin otettava lukuun, sillä hän oli pienestä pitäen ollut
kunnianhimoinen haaveilija, unelmansa kulkivat vain toiseen suuntaan.
Ylioppilastoverit sen kylläkin tiesivät. Paitse "Melanchtoniksi"
sanoivat he häntä "piispan-aluksi vuonoilta" tai "vuonopiispaksi".
Hän tunsi jo tarvettakin, että häntä niillä silmillä katseltiin,
tämä lapsellinen piirre sopi hyvin hänen hymyilevään varmuuteensa,
-- hän oli myöskin kaunis nuorukainen, verevä ja avokatseinen, --
ja silloinhan ei kunnianhimokaan näytä vastenmieliseltä. Nyt tunsi
hän itsensä syöstyksi alas lujasta, hymyilevästä korkeudestaan! Vain
se, joka on ollut niin varma ja ensi kerran kärsii perinpohjaisen
tappion, saattaa niin kokonaan joutua pois suunniltaan. Pahinta
oli se, että Josefine ei tahtonut tietääkään hänestä, Ole katsoi
vähänväliä häneen, mutta hän vain järjesteli kukkiaan ja heiniään,
ikäänkuin Olea ei olisi olemassakaan.
Viimein Olesta tuntui, kuin häipyisivät nuo kaikki pois tai kuin
ei hän itsekään enää olisi siinä. Hän ei tuntenut istuvansa, ei
kuulevansa, ei näkevänsä mitään. Tuolla ylhäällä talon pihalla
katettiin illallispöytää, kaikki menivät sinne heti kun se oli
valmiina, siellä syötiin, juotiin, juteltiin, naurettiin, mutta hän
ei tuntenut olevansa mukana, hän seisoi siellä yhdessä paikassa
tuijottaen lahden toiselle puolen tai jonnekin kauas, kauas. Muuan
nuori kauppias jutteli hänelle höyrylaivareittilöistä, ne ei olleet
lainkaan hyvin järjestetyt; eräs tyttö huonoine hampaineen, punaisine
palmikoineen ja kesakoineen -- Ole oli ollut opettajana hänelle --
vakuutteli, että merimiehet eivät olleet niin sivistyneitä kuin
sopisi odottaa heiltä, jotka niin paljon matkustelivat. Emäntä tuli
häneltä kysymään, minkävuoksi hän ei syönyt, ja isäntä joi hänen
terveydekseen. He osoittivat hänelle sen kautta entistä kunnioitusta,
mutta kumpikin heittivät häneen pikaisen kysyvän silmäyksen ja se
saattoi hänet vallan vapisemaan. Hän tunsi epätoivoa. Jatkuvassa
tuskassaan, joka tuntui vain lisääntyvän, hän näki epäilystä ja
pilkkaa kaikkialla, vieläpä toisten ilossakin. Edvard Kallem oli
sanomattoman hyvällä tuulella ja kaikki pyrkivät hänen ympärilleen,
ja Edvardin vuoksihan (hän oli tullut kotiin vasta pari viikkoa
sitten) koko huvimatka oli pantukin toimeen. Ole näki kuin unessa,
että Josefinen kukat olivat nyt pöydällä, ja kuuli kehuttavan hänen
erinomaista värien sovittelutaitoaan. Itse oli Josefine istuutunut
parin ystävättärensä kanssa pienen kivipöydän ääreen, johon ei
useampia mahtunut, oliko tämä senvuoksi, ettei hän, Ole, pääsisi
siihen mukaan? He olivat ruokapöydän toisella puolella. Ole näki
Josefinen juttelevan ja nauravan ja nuoret herrat tarjoilivat heille,
Edvard oli siellä montakin kertaa ja sai tytöt naurusuulle. Tämän
kaiken Ole huomasi tuntien kummallista pelkoa. Hälinä viilsi hänen
sydäntään, nauru häntä iletti, ruokaa hän ei saanut menemään alas,
juoma oli hänestä karvasta, ihmiset koneellisia, ja talo, lahti,
pursi ja tunturit hiukan tungettelevan lähellä häntä.
Kun tuuli oli kokonaan tyyntynyt, täytyi seurueen lähteä jalkaisin
kaupunkiin. He lähtivät marssimaan yhdessä joukossa ja laulaen, mutta
eipä aikaakaan, niin jo riensi kesävieraita taloista heidän luokseen,
ja kun niiden joukossa oli tuttuja, niin seisahduttiin. Sitten ne
saattoivat heitä vähän matkaa, toisia tuli lisää ja joka kerta
pysähdyttiin ja hajaannuttiin useampiin joukkoihin. Sillä tavoin Ole
saattoi jättäytyä jälkeen, ilman että muut sitä huomasivat. Hän ei
voinut enää kauemmin sietää heidän seuraansa ja hilpeyttänsä.
Sillä vasta nyt näet keräytyi _kaikki_ Josefinen ympärille.
Edvardin väittely ja hyökkäys, tappion tuottama häpeä, loukattu
uskonnollinen tunne ... kaikki se sulautui yhdeksi ainoaksi
ajatukseksi, että _Josefine_ ei ollut tukenut häntä, ei sanallakaan,
ei niin silmäyksellä, välttänyt häntä ja nyt lisäksi jättänyt
hänet! Tätä hän ei voinut kestää, sillä Josefine oli käynyt hänelle
niin sanomattoman suuriarvoiseksi, sen hän tiesi, vaan sitä hän ei
hävennyt. Koko elämänsä korkeasta päämaalista, pyrkimyksestä tulla
lähetyssaarnaajaksi, hän oli luopunut heti, kun huomasi, ettei
Josefine siitä välittänyt. Joka kerta kun äiti oli hänelle lausunut,
että lähetyssaarnaajaksi hänen ei ainakaan pitäisi ruveta, hän oli
ajatellut, että enemmän tulisi kuulla jumalaa kuin ihmisiä. Mutta
kun Josefine voimakkaalla tavallaan oppi tuntemaan todellisuutta
lähempää, hylkäsi hän sen tuumansa, tytön tarvitsematta lausua
siitä sanaakaan. Ole ajatteli itsekseen, että niin voimakas rakkaus
ihmiseen kostaa vielä itsensä. Mutta eihän hän voinut sille mitään.
Tällaisia ja tuhansia muita mietteitä päässään hautoen jättäytyi
hän jälkeen ja haki tien vierestä, metsästä kätkön, jonne laskeutui
odottamaan, kunnes kesävieraat olisivat tulleet takaisin ja menneet
sivu. Hän heittäytyi kasvoilleen maahan; nuo viileät heinänkorret,
joita vasten hänen poskensa ja otsansa nojasi ja tuo kostea multa,
jonka tuoksua hän hengitti, puhuivat hänelle. Tuollainen varjossa
kasvava nurmi ei tuoksua, samoin kävisi hänellekin, sillä Josefinen
rinnalla hän oli auringon valossa, ilman häntä oli kaikki vain varjoa.
Veli oli Josefinen riistänyt häneltä, huusi ääni hänen rinnassaan.
Veli, joka vielä muutamia päiviä sitten ei ollut Josefinestä
vähääkään välittänyt, kun sitävastoin Ole oli ollut hänen ystävänsä
lapsuudesta saakka, soudellut hänen kanssaan, lukenut hänelle,
ollut hänelle samalla kertaa kuin sisar ja veli ja uskollisesti
kirjoittanut hänelle, kun he olivat kaukana toisistaan! -- veli ei
ollut koskaan tehnyt mitään sellaista. Vieläpä tämän tappionsakin hän
laski tulopuolelle, sillä jollei hän Josefinen vuoksi olisi pannut
niin omalletunnolleen tutkinnonsuorittamista, johon tämän isäkin
oli häntä rahallisesti avustanut, niin olisi hän tiennyt enemmän
niistäkin asioista, joista nyt oli väitelty, ja ehkä hän silloin ei
olisi kärsinytkään tappiota; -- senkin hän kärsi uskollisuutensa
vuoksi.