ja kietasi hänet epämiellyttävän hikihajun täyttämään höyryyn.
Edvard ei voinut liikahtaa paikaltaan, eikä uskaltanut vastata.
Hän vain tuijotti höyryn läpi isään, kuin puulla päähän lyötynä,
tölmistyneenä, lopuksi tylsistyi hän kokonaan.
Samassa isä astui hevosen selästä alas ja ohjat vasemman käsivarren
ympärillä, piiska toisessa kädessä seisoi heti pojan edessä. "Minne
matka? Häh? Miksi täällä? -- Piru vieköön, etkö vastaa?"
Edvard vetäytyi vaistomaisesti edemmäksi ja edemmäksi syrjään, isä
tuli perästä, -- ja yhtä vaistomaisesti nosti poika oikean kätensä
suojellakseen kasvojaan, vasempaa piti hän torjuen edessään. --
"Minne olet matkalla?" -- "Ole Tuftin luo." -- "Mitä siellä? Häh?
Ole Tuftko kotona? Häh?" -- "Niin." -- "Mitä sinä siellä teet?" --
"Minä menen ... menisin" -- "Häh?" -- "pyytämään häneltä anteeksi".
-- "Anteeksi? Mikä nyt? Mikä nyt? Häh?" ja piiska kohosi. Poika
kiiruhti vastaamaan: "Hän ei tahdo enää tulla kouluun." -- "Noh? --
Kiusattuko häntä? Häh? Sinä etupäässä? Mitäh?" isä hihkui. -- "Minä
sain tietää, --" hän ei jatkanut. -- "Mitä?" -- "... että hän -- että
hän -- --" Poika alkoi itkeä. -- "Häh?" -- "... että hän auttoi
sairaita." -- "Kertonutko sen? Mitäh? Lörpötellyt? Häh?" Edvard ei
uskaltanut vastata, ja silloin alkoi piiska heilua, poika huitoi
molempia käsiään tahtiin piiskan kanssa ylös ja alas, epävarmana,
minne isku sattuisi. Ja siirtyi aina kauemmaksi syrjään. -- "Seiso
paikallasi hiljaa!" kiljui isä. Mutta poika sen sijaan hyppäsi aivan
ravin reunalle. Vihaisena kohotti isä piiskaansa, hevonen sai hänen
tahtomattaan aika rapsun ja riuhtaisihe niin rajusti, että oli vetää
isän kumoon. Edvardilta ei tämä hupainen sattuma jäänyt huomaamatta:
hän räjähti kaikuvaan nauruun. Mutta säikähti samassa sitä itsekin
niin pahanpäiväisesti, että hypähti ravin yli ja juoksi metsään;
kääntyessään katsomaan jälkeensä hänen oli mahdoton pidättää itseään,
hänen täytyi taas purskahtaa nauruun eikä hän tiennyt parempaa tapaa
sitä peittääkseen kuin ruveta ulvomaan kohti kurkkua.
Isän ylenkatse poikaan oli kuvaamaton. Itse hän tuli siitä
kylmäveriseksi, rauhoitti hevosen ja hyppäsi satulaan. "No, tule
nyt!" virkkoi hän tyynesti -- ja viittasi piiskallaan Tuft-laaksoon
päin. -- Lähempi tilinteko sitten, kun tullaan perille, ajatteli
poika.
Hän totteli tietysti ja tuli tielle, -- mutta pysyttelihe sopivan
välimatkan päässä hevosesta. Ja sitten hän kulki koko matkan yhtä
kaukana; hevonen asteli nopeasti, joten siinä oli kyllä käymistä
pojalle.
Tämä harmaa mies punaisen hevosen selässä ajoi nyt armottomasti
poikaa edellään lumisohjussa, vaikka pojan jalkoja pakoitti, -- sen
saattoi huomata käynnistäkin! -- ja vaikka pojan kädet olivat kovassa
kohmeessa, -- hän pisti ne väliin suuhunsa! -- ja vaikka hän oli
likomärkä, karvalakki repsotti päässä kuin pesuriepu! Itse istui
tuo harmaa mies kuivana vedenpitävissä, lämpimissä vaatteissaan,
piiska kädessä, nenä kuin kalpa keskellä naamaa ja kaksi säihkyvää
silmää molemmin puolin. Joka tämän matkueen näki, ei suinkaan
voinut aavistaa, että tuo ankara herra ei mitään sen kiihkeämmin
toivonut kuin rakastavansa poikaa, jota hän raivoisana ajoi edellään.
Mutta voidaksemme rakastaa jotakuta, täytyy hänen olla niinkuin me
tahdomme, -- vai kuinka? Ja kun poika nyt ei tahtonut sitä? Ja kun
Kallem ei ollut tottunut vastarintaan? Hänen vaimonsa kuolema oli
ollut ensimäinen vakava tapahtuma, mitä hänellä oli ollut ja se
tapahtui vain vähää ennen pojan kanssa sattuneita vastoinkäymisiä.
Siihen saakka he olivat eläneet ulkomailla, Kallem oli viettänyt
päivänsä kaikessa rauhassa vaimonsa kanssa, johtanut liikettään,
urheillut ja lueskellut kirjojaan (hän oli nimittäin innostunut
lukemiseen) eikä häntä koskaan ollut mikään häirinnyt tai vaivannut.
Liikkeestä piti huolen hänen vaimonsa veli, se veteli mainiosti,
taloudesta huolehti vaimo, myöskin erinomaisella tavalla. Kaikki meni
rauhallisesti ja ilman pelkoa ja aivan niinkuin pitikin, -- vaimon
kuolemaan asti. Mutta sitten!
Ei hän eikä kukaan muukaan voinut alussa käsittää sitä odottamatonta
muutosta, mikä hänessä tapahtui; joku arveli että vaimon kuolema oli
tehnyt hänet mielisairaaksi. Itse oli hän sitä mieltä, että Espanjan
ilmanala oli hänelle liian kuuma, hänen täytyi päästä pois; hän
halusi kotimaahan. Liikkeen hoitaja oli samaa mieltä, olisihan näet
erinomainen kauppatuuma siirtää pääliike Norjaan ja pitää täällä
haarakonttoria. Sitten he läksivätkin -- nyt noin vuosi sitten.
Mutta poika, joka Espanjassa oli saanut hänet ensi kerran
vihastumaan, vieläpä toisenkin kerran, niin, paha kyllä myöskin
kolmannen, neljännen, viidennen ja kuudennenkin kerran, aina oli
poika siihen syynä, -- niin, tämä poika tuotti hänelle harmia
Norjassakin. Niin lämpimässä kuin kylmässäkin maassa, poika oli yhtä
pahankurinen.
Pian alkoi hänestä kuulua valituksia koulunkin taholta, sitten
apteekista, missä he asuivat vuokralla Kallemin hyvän ystävän luona,
sitten pihalta, sitten naapurista, sitten satamasta. Kenties saivat
muutkin vanhemmat kuulla valituksia _omista_ lapsistaan, kenties oli
kansa näissä seuduin maata yleensä kärkkäämpi valittamaan, siitä ei
Kallemilla ollut tietoa, sillä hän eli erakon elämää. Sitävastoin
hän tiesi, että poika oli kaikista lahjakkain koulussa, opettaja
toisensa perästä oli sitä hänelle vakuuttanut. Hän tiesi myös, että
pojalta ei puuttunut sydäntä eikä tahtoa, hän oli vaan niin huoleton,
tahtoi huvitella, tahtoi sekautua kaikkeen, siihenkin, joka ei
hänelle kuulunut, oli samalla rohkea ja pelkuri, niin uhitteleva ja
pahankurinen, että oikein hävetti. Hän voi viedä kärsivällisyyden
taivaan enkeliltäkin, saati sitten Kallemilta, jolla sitä ei
rahtuakaan ollut.
Tämä hoikka notkea vekkuli, joka nyt laahusti tietä pitkin tuolla
edelläpäin syrjäsilmällä pälyen hevoseen ja piiskaan, oli tuonut
rauhattomuuden isänsä elämään. Hän ei ollut ainoastaan tehnyt häntä
epävarmaksi sisimmässä olemuksessaan, vaan vieläpä joskus antanut
hänen tuntea itsensä kokonaan voimattomaksi ja avuttomaksi hänen
suhteensa. Sellaisina hetkinä oli hän halunnut lyödä poikansa mäsäksi.
Sitten hän saattoi taas ottaa pojan eteensä, uhata ja pyytää.
Nyt viime rajuilmayönä hän oli oikein paimentanut poikaa, mitä
liikuttavimmalla tavalla koettanut saada häntä mokomasta pelostaan
luopumaan. Hän oli neuvonut häntä, valaissut hänen järkeään
luonnontieteellisillä esityksillä, että kaikki ennustukset maailman
lopusta olivat keksittyjä, valhetta, -- poika vastaili kaikenmoista:
niinkö, kyllä, niinhän se on -- eikä uskonut sanaakaan siitä, mitä
isä sanoi! Heti kun ukkonen jyrähti, oli poika yhtä hassu; -- hän
pakeni ulos peloissaan kuin hullu.
Ja tänään hän kohtaa pojan täällä tyhjällä maantiellä, peninkulman
päässä kaupungista, sateessa ja tuulessa ja lumisohjussa, --
tietysti ilman lupaa! Ensin loukkaa hän koko koulun parasta poikaa,
pientä raukkaa, josta Kallem oli monesti iloinnut, ja jonka pientä
lähetystointa hän oli hiukan avustanut, kun Josefine oli siitä
hänelle kertonut; -- ja tämän lisäksi...
"Kappas nyt! Piru vie, eikö hän naura tuossa mennessään!" ajatteli
hän, mutta ei ollut sitä näkevinäänkään.
Mitä se oli? Niin, hevonen hänen takanaan, "piru vieköön" selässä
ja ratsupiiska ja tuo raskas, yksitoikkoinen astunta lumisohjussa:
"tsap-tsap, tsap-tsap; tsap-tsap, tsap-tsap" -- kasvoi vähitellen
hirvittäväksi, kasvoi, kunnes se muuttui suunnattoman suureksi,
muodottomaksi hirviöksi, ... poika kiiruhti ajattelemaan jotain
muuta! Hän syöksyi jälleen sinne englantilaiseen kivihiilikaivokseen,
joka täyttyi vedellä, ja veti esiin hevosen, joka siellä oli pojan
perästä koettanut pyrkiä ulos. Ei, hän ei päässyt kaivokseen, oli
vain pelkkää maantietä ja "tsap-tsap, tsap-tsap" ja piru vieköön
ja piiska, ja hän itse edelläpäin puolellatoista jalalla laahaten
itseään, hihi-i-i-i.
"Häh?" hänen takanaan hihkasi.
Ääni luisui pitkin pojan selkää kuin terävä jääpalanen.
Suur-Tuftilakin tuli pian näkyviin.
Se oli aivan sen mäen juurella, jota he laskeutuivat, siellä oli
monta taloa ja useimmat rakennettuina neliönmuotoon pihamaan ympäri.
Toisella puolen kohisi joki myllyineen ja sanoineen, ulompana
olevat saaret ja niemet molemmin puolin sulkivat lahdekkeen niin,
että vesi siinä lepäsi tyynenä kuin lampi, poukamat jäässä. Sarja
venekoppeleita oli valkaman molemmin puolin, hedelmäpuutarhoja,
joukossa suuriakin, oli joka talon ympärillä.
Suur-Tuftilan päärakennuksen kattopiipusta kohosi savu -- vihdoinkin!
Siellä äiti keitti Olelle päivällisruokaa! Ja nälkä ja kaipaus ja
suru sai taas vallan pojassa ja ajatus lämpimästä tuvasta ja kuivista
vaatteista ja muisto omasta äidistä ja kodista Espanjassa oli vähällä
saada hänet jälleen itkemään, mutta sitten hän ajatteli, että isä
virkkaisi: "Piru vie, hän itkee nyt!" Ja hän pidätti itsensä.
Hän katsoi peloissaan kartanoa kohti. Päärakennus oli puutarhan
sivulla. Se oli punaiseksi maalattu, kaksikerroksinen puutalo, ikkuna
laudat valkeat. He poikkesivat maantieltä, poika yhä edellä, isä
perästä.
Päädyn sivuitse he tulivat pihalle, sen toisella puolen oli navetta
ja talli saman katon alla, ne olivat aivan vasta rakennetut ja
suorassa kulmassa jyväaittaan, halkovajaan ja muihin, näitä
vastapäätä oleviin rakennuksiin. Navetassa joukko vuohia naposteli
kuusen oksia, ympärillä suuri joukko varpusia, joita näkyi olevan
kokonainen seurakunta myöskin jyväaitan alla.
Vuohetpa huomasivat tulijat; ne kohottivat päätään ja kurottivat
kaulaansa kaikki samalla aikaa, silmät jännityksessä, korvat
pystyssä, jäykkinä, viimeinen purus liikkumattomana suussa, mitä
suurimman uteliaisuuden vallassa. Ainoastaan pukki jatkoi syömistään
ja katseli heihin välinpitämättömästi. Varpuset pyrähtivät tiehensä.
Kartanon päädyn ja navetan välillä isä pysäytti hevosensa ja astui
maahan. Poika oli jo pihalla ja töllisteli heinäkorsun kattoa,
joka oli revitty ja katettiin uudelleen, mutta siellä ei näkynyt
yhtään työmiestä, varmaankin ne olivat vähän aikaa sitten lähteneet
nuotan vetoon, tikapuut olivat vielä pystyssä. "Odota!" huusi isä,
ja poika pysähtyi ja kääntyi, isä oli kiinnittämässä ratsuaan
kartanon päässä olevaan tahkokiveen. Poika seisoi ja katseli.
"Kylläpä hän nyt on tullut rauhalliseksi", ajatteli isä, tuli
sitten ja viittasi piiskalla, pojan piti mennä tuolle leveälle
kivelle rappujen edessä. Ja sen hän teki. Hän kulki häkkireen
sivuitse, huomasi kaksi kissanpoikaa, jotka siinä leikkivät
tankojen välitse, toinen ulkopuolella toinen reen sisässä. Ikkunat,
joiden vieritse he kulkivat olivat niin matalalla, että he näkivät
niistä vierashuoneisiin, joissa oli ikkunat toisella puolen, ja
myöskin tupaan. Siellä istui Ole yllään valkea paita, joka ulottui
jalkoteriin saakka, lieden ääressä, jalat nostettuina pankolle,
äiti seisoi vieressä kumartuneena joidenkin patojen yli. Edvardilla
ei ollut aikaa katsoa sen enempää, hän nousi rappukivelle ja siitä
ylös kuistiin. Siellä kohtasi häntä voimakas kalan haju ja lisäksi
tunsi hän muutakin hajua, jota hän ei heti tajunnut, mitä se oli.
Isä viittasi edelleen oikealle. Vasemmalla oli myöskin ovi, hienoksi
maalattu ja varustettu messinkisellä rivalla, ja sinne hänen ei
pitäisi mennä. Ei, ajatteli poika, tiesinhän minäkin niin paljon,
että meidän tulisi mennä sinne, missä oli ihmisiä, eikä kylmään
vierastupaan! Hän nosti kohmettuneilla käsillään linkun ylös ja avasi
oven.
Uuni oli nurkassa, ovesta heti vasemmalla, ja kai ne heidät, nuo
kaksi, siellä huomasivat. Pöyrytukan päätä tuskin näkyi isävainajan
sinivalkoisen paidan sisältä. Äiti oli kookas nainen ja kasvonsa
hienopiirteiset, päässään musta huivi; hänen vaaleat, välkkyvät
hiuksensa valuivat alas poskille ja tekivät kasvot pitkännäköisiksi.
Hän nousi patojensa äärestä tulijoita vastaan, jotka hän tunsi
molemmat; katseensa oli vakava, mutta ystävällinen, hän oli hiukan
peloissaan tai sitten epätietoinen, mistä oli kysymys, silmänsä eivät
alussa tahtoneet pysähtyä kumpaankaan heistä. Olen saappaat olivat
lieden reunalla, mutta hänen vaatteensa, paitansa ja sukkansa oli
ripustettu kuivamaan niiden yläpuolella riippuville orsille. Toisille
orsille oli ladottu puurankoja ja muita kapistuksia kuivamaan.
Työkaluja ja astioita oli esillä, kuten ainakin arkipäivänä.
Tupa ei ollut maalattu, mutta laudoitettu, molemmin puolin ikkunain
alapuolia olivat punaiseksi maalatut penkit. Nurkassa vasemmalla
olevan ikkunan poskessa oli pöytä ja sen päällä kirjakaappi. Pöydän
pään kohdalla aivan vieraspuolelle menevän oven vieressä riippui
seinäkello. Se kävi niin tasaisesti ja iloisesti kuin ei koskaan
olisi rauhattomuutta tuvassa tätä ennen vielä sattunut. Pihalla
oli hän katsonut kissanpoikia häkkireessä ja täällä hän näki Olen
kasvot aivan tuossa edessään; Ole hymyili, siksi, että hänkin oli
peloissaan. Mutta nuo padat! Nälkäinen ja väsynyt Edvard kun oli,
olivat padat hänestä nyt parasta kaikista. Yhdessä niistä oli
perunoita, se oli lattialla jo valmiiksi kiehuneena, mutta kaksi
pataa oli tulella, ehkäpä niistä toisessa olisi kalakeittoa! Mutta
entäs toisessa --!
Äiti oli hämillään, mitä tekisi, sillä tuo tuimannäköinen mies ja
poika jäivät oven suuhun seisomaan. Juuri kun hän vihdoinkin aikoi
pyytää heitä istumaan tai jotain sen tapaista sanoa, aloitti isä
asiaansa. Äiti kai tiesi nyt, hän sanoi, mitä oli tapahtunut, --
vai mitä? Nyt tuli poika tänne pyytämään "anteeksi" ja saamaan
rangaistuksensa, se oli välttämätöntä, sillä tämä oli pahankurinen
poika, joka ei tarvinnut muuta kuin selkäänsä, hyvyys ei häneen
pystynyt.
"Ohoo, -- eihän se olisi ansainnut?" sanoi äiti lempeästi, hän oli
ihan peloissaan, ja Ole tuli yhtä kalpeaksi kuin paita, joka oli
hänen yllään. -- "Kyllä, hänen täytyy saada selkäänsä! -- Pyydä
ensin anteeksi! Heti paikalla, sanon minä!" -- Ole alkoi itkeä,
mutta eipäs Edvard! Ole ei voinut istua paikoillaan, hän nousi ylös,
katsahti äitiinsä: "Rakas --!" hän sanoi, mutta ei voinut enempää,
tarkoitus oli kuitenkin selvä, äidin pitäisi käydä välittäjäksi.
"Pyydätkö anteeksi!" karjui isä ja piiska kävi levottomaksi. --
"Mutta, äiti", parkui Ole. Edvardin oli nyt käytävä toimeen. Ole
oli kääntynyt poispäin, hän ei tahtonut nähdä enempää, hän ei ollut
tottunut sellaiseen. Edvard väistyi, isä perästä, niin että kannukset
helisivät. Edvard hädissään käsi ojolla Olen äidin turviin, tämä
ei tarttunut hänen käteensä, mutta Ole alkoi kirkua hirvittävästi.
Niin suurta myötätuntoa ei Edvard voinut kestää, hänkin purskahti
itkuun, kieppuen äidin ympärillä. Siitä nousi sellainen elämä, että
vuohilta jäi taas purus suuhun, ne töllistelivät tupaa kohden --
ja kuuntelivat; varpusetkin, jotka olivat tulleet takaisin, heti
paikalla katon yli karkuun.
Ja mitä tapahtui? Varpuset näyttivät pojalle tien. Nopealla
hyppäyksellä oli hän isän ohitse ja ulkona ovesta, jonka hän jätti
auki mennessään. Nähtiin vuohien kiitävän minkä minnekin ja pojan
hyökkäävän tikapuille ja niitä myöten katolle. Heti sinne päästyään
hän alkoi vetää tikapuita jälestään. -- "Siinä sen nyt näette" karjui
isä ikkunassa; "mitäh? --" Ja hyppäsi perästä.
Heti kun poika näki hänen tulevan, päästi hän tikapuut käsistään ja
ne putosivat rumahtaen alas. Poika vilisti ketterästi kuin kissa
katonaluisia pitkin harjalle ja keikkui siellä niinkuin ei olisi
koskaan tehnyt muuta. Ei hän tosiaankaan tuntenut nyt jalkojansa
pakoittavan.
Isän säikäys oli ääretön: "Varoita itseäsi, sanon minä, mutta
herrannimessä varoita, varoita itseäsi! Laittaudu pois sieltä ja
_heti paikalla!_ Laskeudutko alas sinä kelvoton!" Hän juoksenteli
ratsusaappaissaan alhaalla pihalla ja uhkaili ylös katolle.
"Eläppäs luule! Nyt minä hyppäänkin täältä suoraan alas pihalle,
hyppäänpä niinkin!"
"Oletko, piru vieköön, villissä, poika! Oletko hulluttelematta!" --
"Kyllä, jos lupaat olla lyömättä minua?" -- "Sitä minä en lupaa."
-- "Vai et sinä lupaa?" ja poika tuli lähemmäksi harjan päätä. --
"Kyllä, kyllä! Oh, senkin villitys! Oh, sinä kelvoton! --" -- "No,
sen olet luvannut siis!" -- "Olen, piru vie, olenhan luvannut.
Pääsetkö sieltä alas!" -- "Etkö tukistakaan, etkä mitään!" -- "Alas
sieltä! Sinähän putoat sieltä!" -- "Et tukistaa, etkä lyödä, etkä
mitään!" -- "Kyllä! Kyllä! Kyllä! Mutta alas sieltä! Kas niin, nyt
sinä luiskahdat! Edvard! Kuuletko!" hän kiljui. -- "Kyllä, ja sinä
pidät, mitä olet luvannut? --" -- "Oh, kuinka sinun pitäisi saada!"
hän uhkasi ylös piiskallaan. "Kyllä, kyllä, sen lupaan! Varoita
itseäsi!" Mutta poikapa sanoi: "Saankos sitten minä olla täällä Olen
luona, huomiseen? Saanko?" -- "Minä en vastaa mihinkään, ennenkuin
tulet alas." -- "Vai et vastaa, kyllä, kyllä --!" -- "Oh, senkin
penikka! oh, senkin ilkimys!" -- "Jaha, sinä et suostu?" -- "Suostun
piru vieköön! Mutta laittauduhan ainakin pois sieltä harjan reunalta.
Pahuuksen poika!" -- "Kuulehan, -- parasta on kuitenkin, että
sinä, isä, ensin lähdet matkaasi!" -- "Ei, siihen et minua saa. Et
ikimaailmassa. Minä tahdon nähdä sinut alhaalla ensin." Tähän poika
kyllä tyytyi. Isä nosti tikapuut pystyyn ja poika tuli verkalleen
alas, ei kuitenkaan ennenkuin isä oli väistynyt hiukan syrjään
pihalle. Ja hän pysyttelihe matkan päässä, vaikka isä tahtoi puhua
hänen kanssaan ja vakuutti, ettei mitään pahaa tekisi hänelle. Ei hän
myöskään mennyt sisään niin kaualle kuin isä oli siellä ja liko märkä
kun hän oli, pakoitti hän sillä neuvoin isän lähtemään.
Viisi -- kuusi minuuttia sen jälkeen olivat pojat telmämässä tuvan
lattialla, Edvard samallaisessa paidassa kuin Olekin ja muutenkin
yhtä vähissä pukimissa. Heidän piti molempien vetää jalkaansa paksut
talonpoikaiset villasukat, sellaiset, jotka ulottuvat ylös reisiin
saakka. Heidän mielestään oli mukavinta tehdä se hiekkaisella
lattialla. Siellä he tuupiskelivat toisiaan kumoon ja nauroivat,
ikäänkuin olisi jo monta päivää kulunut siitä, mikä juuri äsken
tapahtui. Kaikki, mitä Edvard teki ensin, Ole teki perästä, he
nauroivat niin että hiljaisen äidin lopulta täytyi nauraa mukana,
sillä Edvard keksi kaikkea mahdollista. Sukat heidän pitäisi saada
jalkaansa voidakseen istua pöydän ääressä ja syödä värisemättä,
siellä pöydän alla ei näet ollut takkavalkeata jalkoja varten. Ja
saivatpa he vihdoinkin sukat jalkaansa ja nousivat ylös. Nyt nähtiin,
mitä se toinen ruokalaji oli, se oli happamasta kermasta laitettua
puuroa, sitä ei Edvard ollut milloinkaan maistanut. Äiti oli
keittänyt sitä Olen mieliksi. Edvard riemuitsi ja katseli hymyillen
ruokaa. Mutta Ole tuli äkkiä vakavaksi ja hiljaiseksi. Hyvä ystävä,
mitä nyt? Kädet ristissä ja katse maahan luotuna. Siinä seisoi äiti
heidän edessään; -- hänkin vakavana, katse maahan luotuna. Hänen
päänsä oli kumarassa, näytti siltä kuin olisivat hänen silmänsä
häipyneet yhä kauemmas ja kauemmas, tai niinkuin olisi niiden eteen
työnnetty luukut ja kaikki valo sammutettu sisällä. Ja sitten hän
aloitti kaukaa, hyvin kaukaa pitkän, hyvin pitkän pöytärukouksen,
äänensä oli yksitoikkoinen ja hiljainen, kuin puhelisi hän hiljaa
jollekin toiselle, toisessa paikassa olevalle. Edvard tunsi
joutuneensa kaiken tämän ulkopuolelle. Ahdistuksen ja hyljätyn tunne
valtasi hänet, ja saapuivat nuo vanhat muistot, entinen kaipaus
äitiin. -- Sitten se päättyi, loppui kuin tunturin taa häipyvä
laukaus.
Edvard ei ollut koskaan ollut mukana missään pöytärukouksessa,
ja äidin tapa ja olemus oli aivan, aivan uutta hänelle eikä hän
ymmärtänyt häntä, kun hän sillä tavoin mumisi. Hän istui kauan
senjälkeen äänettömänä. Ei myöskään Ole puhunut mitään; koko ajan,
kun he söivät, hän oli vaitelias, ja melkeinpä hymyilemättäkin. Ruoka
oli Jumalan lahja, senvuoksi oli syödessä oltava vakavina.
Mutta söivätkö he sitten kunnolla! Äiti kysyi lopuksi, eikö
heidän mielestään ollut parasta säästää hiukan iltaseksikin. Ei,
tämä oli illallinen samalla, he sanoivat, he nukkuisivat yhdessä
vierashuoneessa, siellä oli kaikki jo valmiina, ja nyt he istuisivat
hetkisen lieden ääressä, mutta sitten menisivät nukkumaan.
Äiti huomasi, että he mieluimmin halusivat olla kahdenkesken ja sen
he saivatkin.
Ja niin sitten vierashuoneeseen! Ensin syntyi siellä hirmuinen
jyräkkä, kaattuat ja tyynyt lentelivät heidän ympärillään, -- mutta
sitten he vähitellen rauhoittuivat, ja rupesivat juttelemaan. Ole
kertoi, miten pojat olivat käyttäytyneet, ja Edvard lupasi hänen
puolestaan pehmittää sen ja sen pojan, -- niin, vaikkapa itsensä
Anders Heggen; -- jollei hän suostuisi olemaan puhumatta "Jumalan
teistä" ja sen semmoisista, niin antaisi Edvard hänelle sellaisen
läksytyksen, että tuntuisi; Anders Hegge oli pelkuri. Tiesipä hän
vielä, kenenkä saisi avuksikin puolelleen, siitä tulisi vielä koko
leikki!
Kun heitä alkoi raukaista, tuli kaihomielisyyden hetki; Ole kertoi
Josefinesta ja Edvard yhtyi samaan ääneen ja vakuutti hänelle, että
tyttö oli ollut verraton tänä päivänä, hän kuvasi hänet, kuinka hän
oli soutanut häntä hakemaan. Ja Olesta se oli suuremmoista. Niin,
hänessä oli Jotain suurta, Josefinessä, siitä he olivat yksimieliset.
Edvard ei voinut käsittää, minkä vuoksi Ole tahtoi tulla
lähetyssaarnaajaksi. Olisiko siitä nyt niin suurta hyötyä lähteä
sellaisille seikkailuretkille, kun täällä kotimaassakin oli kylliksi
työtä? Olesta voisi tulla pappi ja hänestä tohtori ja he asuisivat
kumpikin samalla paikkakunnalla. Eikös se olisi yhtä hauskaa?
Edvard kuvaili yhä, he asuisivat samassa kartanossa ja auttaisivat
toisiaan, istuisivat iltasin punssilasin ääressä niinkuin nyt tekivät
apteekkari ja hänen isänsä, ja pelaisivat shakkia yhdessä niinkuin
nekin: Sitten he hankkisivat itselleen vaunut ja valjastaisivat
kumpikin hevosensa eteen ja lähtisivät yhdessä ajelemaan, sehän
sopisi mainiosti. Tai voisivat he asua meren rannikolla ja heillä
olisi suuri yhteinen pursi, -- kaikki yhteistä.
Ole ymmärsi, että Josefinen tietysti tulisi olla kaikessa mukana,
vaikk'ei Edvard sitä sanonut. Mutta sehän oli päivän selvää, että hän
olisi mukana. Ja Olen mielestä Edvard oli niin hienotunteinen, kun ei
sitä sanonut, ja oli hänelle siitä sanomattoman kiitollinen. Ja se
muutti asian. Josefinesta tulisi papin rouva, ja hoitaisi taloutta...
Niin, lopulta hän myöntyikin siihen ja päätökseksi tuli, että
toisesta tulisi pappi ja toisesta tohtori ja he asuisivat yhdessä.
Viimeksi he juttelivat kalastusmatkoista.
He kuulivat epäselvästi askeleita ja ääniä, kun väki tuli nuotalta,
mutta he olivat niin väsyneitä.
NUORUUDEN AIKANA.
1.
Ensimäinen pari ulos.
Nuorisoa oli kokoontunut eräälle maatilalle, noin viiden kilometrin
päässä kaupungista. Kunnas, jolla he istuivat lahdelman rannalla,
loisti monenvärisenä heidän kesäpuvuistaan, varsinkin neitosten.
Siellä oli:
"valkeita, ruskeita, mustia, keltaisia,
sinisiä, punervia, vihreänvärisiä --"
-- muutamat yksivärisiä, useimmat täplikkäitä, ruudukkaita ja
juovilla varustettuja; huopahattuja, olkihattuja, harsohattuja,
huivia, paljaita päitä ja päivänvarjoja. Tästä värien vilinästä
kajahteli juuri nyt sointuvia säveliä, sekaköörin laulua. Johtajaa
ei ollut, mutta nuori tummatukkainen neiti ruskearuutuisessa
puvussa istui joukon keskellä, nojaten kyynärpäähänsä ja lauloi
sopraanoäänellä, vapaammin ja kirkkaammin kuin toiset, ja muut
lauloivat hänen mukaansa. Kööri oli harjaantunut. Tuolla alhaalla
lahden pinnalla lepäsi vastamaalattu pursi, uusin, puoliksi nostetuin
purjein. Vesi oli peilityyni.