puolen oli liiteri ja sinne juoksi Ole. Hän irroitti pari lautaa
pinoja vasten olevasta seinästä, puikahti sen kautta ulos ja sulki
aukon jälkeensä. Tämä ei olisi ollut mahdollista, jollei ulkopuolella
olisi ollut sen verran tyhjää pohjukkaa, jonka oli aiheuttanut
lähellä seinää sijaitseva suuri, poikaa korkeampi kivi. Jollei kiveä
siinä olisi ollut, olisivat halkopinot olleet aivan rinnakkain, joten
ulospääsy olisi ollut mahdoton, nyt oli siinä tilaa kiven molemmin
puolin ja sen päällä. Tänne olivat lapset laittaneet tupiaan, yhden
kummallekin puolen kiveä ja yhden sen päällekin. Se, joka oli
kauimpana seinästä, oli mukavin, siihen oli laitettu istuinpenkki,
ja kun se oli kiinnitetty pinoihin molemmin puolin, voivat lapset
siellä juuri ja juuri sopia kulkemaan toistensa ohitse. Katoksi
he olivat laittaneet lautoja ja niiden päälle latoneet halkoja,
jotta ei kenessäkään heräisi epäluuloja, ja paljon heillä oli
siinä ollutkin puuhaa. Kovin valoisaa siellä ei ollut, mutta sehän
kuului asiaan, jotta siellä olisi sitä hauskempi. Täällä kertoili
Josefine Olelle Espanjasta ja Ole taas puolestaan lähetyssaarnaajien
seikkailuista. Toinen härkätaisteluista ja toinen taas kamppailuista
tiikerien, leijonain ja käärmeiden kanssa, kauheista hirmumyrskyistä
ja vesipatsaista, villeistä apinoista ja ihmissyöjistä: _Olen_
kertomukset olivat vähitellen voittaneet ylivallan, ne olivat
voimakkaampia ja niillä oli oma tarkoituksensa; tyttö eli
muistoistaan, poika taas kaikesta, mitä hänen mielikuvituksensa voi
luoda kokoon, ja itse hän halusi sinne mukaan. Niin kauan ja niin
hehkuvasti hän jatkoi kuvauksiaan, kunnes tytössäkin heräsi halu
päästä sinne! Aluksi Josefine kyseli varovasti, kävisikö päinsä, että
naisetkin pääsisivät lähetyssaarnaajaksi. Sitä ei Ole kuitenkaan
oikein tiennyt, kyllähän sellainen oli miesten työtä, mutta
lähetyssaarnaajien vaimoksi he kyllä saattoivat ruveta. Sitten kysyi
tyttö, olivatko lähetyssaarnaajatkin naimisissa; tämän käsitti poika
dogmaattiseksi kysymykseksi ja vastasi, että hän oli kuullut kerran
isänsä lausuvan mielipiteensä siitä eräässä keskustelussa. Jossain
kokouksessa oli näet muuan sitä epäillyt, koska muka Paavali, jota
täytyi pitää ensimäisenä ja myöskin suurimpana lähetyssaarnaajana,
ei ollut naimisissa, mutta isä oli vastannut, että Paavali luuli
Jeesuksen vielä jonakin päivänä tulevan takaisin ja sentähden
hänen täytyi kiiruhtaa ympäri maita ja mantereita niin nopeasti
kuin suinkin ja levittää tietoa siitä, jotta ihmiset voisivat olla
valmiina. Mutta lähetyssaarnaajat nykyään, nehän joutuvat elämään
yhdellä paikkakunnalla ja silloinhan ne tarvitsevat vaimon. Hän
itsekin oli lukenut lähetyssaarnaajien vaimoista, jotka pitivät
koulua pienille neekerilapsille.
Pitemmälle ei kumpikaan mennyt, mutta tyttö ajatteli asiaa itsekseen,
sen huomasi kysymyksistä, sellaisista kuin esim. -- oliko totta, että
neekerilapset söivät etanoita! Siitä hän ei pitänyt.
Täällä hämärässä, jossa pojan vaalea- ja tytön ruskeatukkainen
pää yhdessä keksivät huvittavia seikkailuja, he olivat istuvinaan
palmupuiden alla, täällä vilisi heidän ympärillään mustia
neekerilapsia ja kaikki ne olivat kilttiä ja kohteliaita ja
käännytettyjä, oli myöskin kesyjä tiikerinpentuja, ne loikoivat
hiekalla aivan heidän jalkojensa juuressa, hyväntahtoiset apinat
palvelivat heitä, elefantit kantoivat heitä varovasti selässään
ja puut heidän ympärillään olivat täynnänsä ruokaa, mitä he vain
tarvitsivat.
Nyt tuli Ole katsomaan tätä paratiisia viimeisen kerran ja sanomaan
sille jäähyväiset.
Hän oli juuri noussut kiivetäkseen kiven yli, kun hän muisti, että
nyt oli lauantai ja lauantaina oli Josefine kello yhdestätoista vapaa
(hänellä oli yksityisopettaja) ja silloin hän tavallisesti tuli tänne
halkopinojen taakse, lähelle poikien rauhallista aluetta.
Entä jospa hän nytkin istui siellä? Jospa hän oli kuullut
kaikkityyni! Nopeasti kivelle, ja -- siellä istuikin tyttö penkillä
ja katsoi nyt häneen!
Vain nähtyään hänet ja silmäyksen, jolla tyttö häneen katsoi, Ole
pillahti jälleen äänekkääseen itkuun. "Minä -- tahdon -- kotiin", hän
nyyhkytti, "en koskaan -- en milloinkaan tänne", ja hän laskeutui
Josefinen luo. Heti alkoi tämä häntä rauhoittaa, riensi antamaan
hänelle nenäliinansa ja pyysi häntä pitämään sitä suun edessä,
jotta itku ei kuuluisi, hän tunsi koulun tavat ja tiesi, että nyt
saattoi joku olla pihalla Olea hakemassa. Ole totteli nyt, kuten
aina, hänen neuvoaan, mitä käyttäytymiseen tulee. Hän luuli, että
se tarkoitti tuota kiusallista niistämistä, ja hän alkoi niistää
ja itkeä, itkeä ja niistää. Nopeasti tarttui Josefine silloin
pienellä tytön-kädellään Olea niskaan, toisella hän otti lujasti
kiinni häntä käsistä ja painoi nenäliinaa lujasti vasten Olen
suuta, samalla pudistaen varoittavasti tummankiharaista päätään.
Silloin käsitti Ole, mikä on kysymyksessä. Olikin jo aika, sillä
hänen nimeään huudettiin pihalla -- kerta toisensa perästä ja eri
tahoilla. Hänellä oli sellainen työ ja tuska tukahduttaessaan
itkua, että hänen ruumiinsa hytkähteli ja vapisi, mutta hän pidätti
sen. Pidätti, siksi kun kuuli toverin hyökkäävän jälleen rappusia
ylös. "Minä -- tahdon -- kotiin!" hän aloitti heti ja päästi itkun
valloilleen, hän ei voinut muuta. Sitten antoi hän nenäliinan
takaisin, nyökäytti päällään, nousi ja veti halot syrjään naapurin
aitauksessa olevan aukon edestä, yhäti vaan itkien ääneensä ja
yhäti ollen kauhistuksen vallassa. Heti halot poistettuaan hän oli
aukossa, koulupenkin kiiltäväksi hankaama takapuoli ja kirkkaat
korkoraudat vetäytyivät yhä edemmäs, kunnes ne katosivat. Hän nousi
ylös toisella puolen, kiiti siellä olevan halkovajan ja aitauksen
välistä solaa, ohi vanhan, mätänevän puuläjän, ja sieltä takaportin
kautta. Vasta kun hän oli sen ulkopuolella, kapealla kadulla, hän
muisti, että oli unhoittanut ottaa jäähyväiset Josefineltä, niin,
eikä ollut edes kiittänyt häntä! Tämä hänen kaikkien kaupungissa
kärsimiensä vastoinkäymisten lisäksi tullut harmi vaikutti, että hän
nyt juoksujalkaa kiiruhti pois, eikä hellittänyt juoksuaan ennenkuin
kiertoteitse oli päässyt maantielle. Se kuului ikäänkuin hänen
alustalaisiinsa, tämä vanha rantatie.
Josefine seisoi hetken ja tuijotti siihen paikkaan, josta Olen
korkoraudat olivat kadonneet, mutta ei kauan. Hän hyppäsi kivelle,
laskeutui seinän luo, työnsi laudat syrjään, tunkeutui läpi ja sulki
huolellisesti aukon jälkeensä. Vähän ajan päästä hänet nähtiin
apteekilla hatuttomin päin, hän kysyi veljeään -- ensin apteekista,
jossa veljen oli tapana oleskella, mutta siellä hän ei ollut eikä
ollut sinne jättänyt kirjojaankaan. Hän haki häntä toisestakin
kerroksesta, eikä löytänyt häntä sieltäkään, mutta ikkunasta hän
huomasi, että satamassa oli suuri vieras laiva ja noin kymmenen
kaksitoista venettä sen ympärillä, tietysti Edvard olisi siellä!
Juoksujalkaa riensi hän laiturille, otti heidän oman valkeaksi
maalatun venheensä ja työnsi vesille.
Hän souti, niin että hiki valui, souti ja tarkasteli ympärilleen,
kunnes saapui haaksirikkoisen luo, tuon vihreän, suunnattoman suuren
laivan viereen, joka siinä seista lokotti ja puhkui, kun vettä
siitä pumputtiin. Jo kaukaa näki hän, että Edvard seisoi kirjapakka
kainalossa komentosillalla juttelemassa ystävänsä Rojert Mo'n kanssa.
Heti päästyään tarpeeksi lähelle hän huusi häntä nimeltä. Sen
kuuli Edvard ja koko laivaväki. Nähtiin ruskeatukkainen tyttö
hatuttomin päin, soudusta punoittavana, airot kädessä tuijottamassa
komentosillalle, tuumittiin, mitä se olisi ja unohdettiin kohta.
Mutta Edvard tunsi piston rinnassaan: jotain kauheaa oli varmaankin
tapahtunut. Tuossa tuokiossa hän oli laivan kannella, laskeusi alas
laivasta ja hyppien veneestä toiseen hän tuli Josefinen veneeseen,
jonka hän samassa työnsi ulos: "Mitä on tapahtunut?" Kirjat hän
lähätti käsistään, otti tytöltä airot ja istuutui soutamaan: "Mitä on
tapahtunut?"
Punoittavana ja hengästyneenä seisoi siinä Josefine tukka hajallaan
ja katsoi häneen, kun hän käänsi venettä, sitten irroitti hän toisen
parin airoja ja istahti veljeään vastapäätä takimaiselle tuhdolle.
Edvard ei halunnut kolmatta kertaa kysyä, souti vaan. -- Silloin
Josefine pitäen airoja ylhäällä vedestä virkkoi:
"Mitä olet sinä tehnyt Ole Tuftille?"
Edvard kalpeni ja punastui; myöskin hän piti airoja ylhäällä. "Niin,
nyt on hänen koulunkäyntinsä lopussa, nyt on hän mennyt kotiinsa,
eikä tule koskaan enää takaisin."
"Oh, sinä valehtelet!" -- pääsi Edvardin huulilta, mutta ääni,
jolla hän sen sanoi, todisti päinvastaista; hän aavisti, että tyttö
oli puhunut totta. Hän iski airot voimiensa takaa veteen ja souti,
ikäänkuin tahtoisi hän kiiruhtaa perästä.
"Niin, kyllä onkin parasta, että soudat", -- itse Josefine rupesi
huopaamaan; "parasta kyllä on, että riennät perästä vaikka
Suur-Tuftilaan asti, sillä muuten käy sinulle hullusti sekä isän
luona että koulussa. Sellainen kurja, mikä oletkin!" - "Oh, pidä
suusi kiinni!" -- "Elä luulekaan! Jollet sinä paikalla lähde hänen
perästään ja tuo hänet mukanasi tänne kortteeriin, niin sanon sekä
isälle että rehtorille, sen saat nähdä."
"Sinä itse olet kurja, mokomakin juorupussi." -- "Olisitpa kuullut,
mitä Anders Hegge sanoi, ja kaikki, koko koulu nauroi Olelle, kaikki,
jok'ikinen, -- ja hän, Ole parka, itki kuin olisi häntä ruoskittu
ja juoksi suoraa päätä kotiinsa. Hyi sinua! Hyi! Jollet saa häntä
takaisin, niin ei ole hyvä kanssasi." -- "Etkös sinä, pöllöpää,
sitten näe, että soudanhan minä minkä jaksan?" Hänen kyntensä olivat
valkeat, kasvonsa pullistuivat, hän kumartui joka kerta syvään
saadakseen pitempiä vetäisyjä. Sanaakaan virkkamatta siirtyi Josefine
tuhdolle lähemmäs Edvardia, asetti airot oikealla tavalla ja alkoi
soutaa, hänkin.
Noustessaan laiturin luona vastaamaan venettä lausui Edvard: "Minä
en ennättänyt tänään syödä aamiaista ja nyt minä saan olla ilman
päivällistäkin, jos sinulla on rahaa mukana, niin anna, jotta saisin
ostaa vähän rinkeliä!" -- "Kyllähän minulla on pari killinkiä."
Josefine nosti airot veneeseen ja antoi hänelle rahat. -- "Ota
kirjani!" huusi Edvard ja läksi juoksemaan yli kadun. Hetkisen
kuluttua oli hänkin maantiellä.
3.
Päivä ei ollut oikein selkeä, ilma oli epävakainen, pilvet kulkivat
toista suuntaa kuin lauhkea etelätuuli. Oli jälleen lämmintä ja
nuoskaa, keli mitä kurjinta, tie lumisohjuista ja likaista, varsinkin
kaupungin lähistöllä, jossa se oli kerrassaan kuin siivotonta
lumivelliä.
Poika ei ollut kulkenut vielä kymmentäkään minuuttia, kun hänen
hienot saappaansa olivat jo läpimärät. No, siitä ei suurta haittaa,
pahempi oli se, että viimeinenkin rinkeli oli jo syöty, eikä hän
ollut vielä kylläinen -- ei likimainkaan! Mutta ei _sekään_ tehnyt
mitään, pitihän hänen saavuttaa Ole! Edvard oli nopeampi jaloiltaan,
astui keveämmin, ja aika kyytiäpä poika nyt pistelikin. Kunpa hän
vaan tapaisi Olen, niin kaikki kävisi hyvin, sitä hän ei lainkaan
epäillyt. Ole oli taipuisa, ja hän suojelisi kyllä Ole parkaa toisia
poikia vastaan, ainakin sen hän oli velvollinen tekemään, -- ja se
alkoi jo huvittaakin häntä, hän kyllä saisi toisiakin puolelleen ja
silloin vaikka tapeltaisiin!
Mutta kun hän oli astunut koko ruotsin-virstan näkemättä jälkeäkään
Olen saappaista tässä likasohjussa, vielä vähemmin häntä itseään, --
ja varsinkin kun hän oli rämpinyt puoli peninkulmaa mitä kehnoimmassa
kelirikossa, jalat likomärkinä, hikoillen ja vilustuen, puolikuivana
jälleen ja taas hiestyen, -- ja kun vielä uhkasi ruveta satamaan
ja tuulemaan ja luonto oli hirveän yksinäistä näillä pitkillä,
louhikkorinteisillä, metsäisillä harjuilla, -- niin lannistuipa hänen
rohkeutensa melko lailla.
Merkillistä myöskin, ettei hän ensimäisen ruotsinvirstan jälkeen
kohdannut ketään vastaantulijaa. Tiellä oli kyllä ajajoita, ihmisiä,
koiria, mutta ne kaikki kulkivat samaa suuntaa kuin hänkin ja
useimmat heistä olivat ylpeitä ja koppavia, mutta ei ainoatakaan
ihmistä tullut hänen vastaansa, ei taloissakaan näkynyt ketään. Hän
ei kuullut koiran haukuntaa, ei nähnyt savua kohoavan kattopiipuista;
täällä oli kuin kuollutta. Hän sivuutti autiolahden toisensa
jälkeen, niitä eroitti toisistaan mereen pistävät, louhikoiset
harjuselänteet, jotka olivat muodostuneet joko maanvieremän tai
soljumisen kautta. Niiden molemmin puolin oli aina lahti ja joka
lahden pohjukassa talo tai useampikin, joki tai lähde, mutta ihmisiä
ei lainkaan. Niin monesti oli poika jo noussut louhikkorinnettä ja
mäen päältä turhaan tähystänyt, näkyisikö Olea maantiellä, että
hän alkoi jo käsittää, että hänen täytyisi rämpiä nälkäisenä ja
väsyneenä aina Suur-Tuftilaan saakka, ja sinne oli matkaa melkein
peninkulma. Silloin tulisi hän olemaan liian kauan kotoa poissa, isä
saisi sen tietää ja alkaisi kuulustelu, toruminen, ja selkäsaunan
hän saisi kaikesta huolimatta, kenties ryhtyisi rehtorikin asiaan
ja sama leikki uusiintuisi ... tahtoipa melkein itkuksi tupata.
Kirottu Anders _Hegge_, oh, niitä himokkaita, urkkivia silmiä, sitä
ilettävää hymyä kaikelle, joka maistui, sitä rutkuttavaa naurua, sitä
liukastelevaa ystävyyttä, juoruamista, oh, sitä iljetystä! Täällä
piti nyt hänen rämpiä pakottavin jaloin likasohjussa, väsyneenä ja
alla päin. _Tätäpä_ se merkitsi, se hänen eilisiltainen pelkonsa,
tätä se merkitsi!
Ei, hiisi tässä vielä itkemään ja lannistumaan, ehei! Kyllä kai
kerran perille tullaan, ja selkään on saatu ennenkin, heipparallaa!
Hän alkoi päästellä iloista espanjalaista laulua, lasketteli värssyn
toisensa jälkeen, hengästyi ja täytyi hiljentää vauhtia, mutta
pelästyi, kun ei enää kuullutkaan omaa ääntään; siksipä uusi laulu
jälleen läpi koko pitkän laakson.
Ei täälläkään ketään, ajajoita ja jalkaisin kulkijoita kylläkin,
aikuisia ja lapsia ja hevosia ja koiria lähitaloista, mutta kaikki ne
riensivät eteenpäin. Mikähän nyt oli? Tulipaloko? Vai huutokauppa?
Ei suinkaan niillä silloin olisi kärryjä mukana. Olikohan jossain
tapahtunut maanvieremä? Tai ehkä suuri haaksirikko eiliseltä? No,
hänestä oli samantekevää. Juuri kun hän rupesi nousemaan ylös
seuraavaa harjannetta, joka pisti vuonoon pitkänä niemen särkkänä,
näki hän rinteessä ensi kerran Olen jälet, tästä hän oli kulkenut
tien reunustaa, korkorautojen jälet hän tunsi, samoin kummankin
saappaan pohjissa olevien puulappujen jättämät merkit. Jälet olivat
aivan tuoreet, nyt ei Ole enää voinut olla kaukana. Tämä lisäsi
intoa, hän kiiti eteenpäin.
Täällä oli hyvää hongistoa ja hiljaista. Kun hän yritti panna
lauluksi, ei se oikein luonnistanut. Kuta syvemmälle metsään tie
kulki, sitä tiheämmäksi se tuli. Lumi oli kovempaa, kivet ja
kanervamättäät pilkistivät siitä uteliaina päätään kuin eläimet,
ja sitten siellä metsässä ruski ja risahteli, joskus rääkäsikin,
pelästynyt linnunrupilas rymähti lentoon aika rytinällä. Hän etsi
hikipäässä Olen jälkiä saadakseen seuraa, eilinen pelko oli kohta
hänen kimpussaan. Jospa vain uskaltaisi pistää juoksuksi, kunpa
vain metsä loppuisi! Linnun lentoon lähtemisen jälkeen seuranneessa
loputtomassa hiljaisuudessa hän tunsi, että jos hänen tielleen
sattuisi myrskyn kaatama kuusi, niin tulisi hän ehkä hulluksi. Ja
tuon solatien läpi piti hänen kulkea! -- Jo kaukaa tarkasti hän
tuijottaen sen korkeita, mustia sivustoja, ne näyttivät siltä kuin
uhkaisivat lyödä häntä, muutamia hirvittäviä puita oli nojallaan tien
yli ja ne väijyivät viekkaina. Kun hän vihdoinkin saapui sinne, oli
hän kuin pieni, hiljainen metsähiiri. Kunpa ne nyt vain hetkisenkin
olisivat hiljaa ja kunpa vain ei yksikään tuolta ylhäältä kumartuisi
alas ja ottaisi häntä tukasta taikka ei kaatuisi juuri hänen eteensä
tai taaksensa, eikä rupeaisi puhaltamaan hänen niskaansa... Hän
asteli tuijottavin silmin kuin unessakulkija. Honkien juuret
kiemurtelivat paljaina rinteiltä alas, ne näyttivät eläviltä, mutta
hän ei ollut niitä näkevinään.
Kaukana edessäpäin oli korkealla ilmassa lintu, se lensi kohti
kaupunkia, josta hän tuli. Oi, saadappa istua sen selässä! Hän
näki selvästi kaupungin ja laivat satamassa, hän kuuli rauhallista
heivauslaulua, iloista ankkurin nostoa ja tynnyrin jyrinää
laiturilta ja hilpeätä naurua ja remua ja komentohuutoja ... niin,
hän kuuli todellakin komentohuutoja! ja laivan vihellyksen, jota
seurasi toinen! ja kolmas römäkämpi! ja ihmis-ääniä! Ne _olivat_
ihmisääniä... ja hevosten hirnuntaa hän myöskin kuuli. Ja koiran
haukuntaa! Ja taas ääniä, useampia ääniä! Nyt hän oli päässyt
solatiestä, se oli ollutkin lyhyt, ja puiden välistä hän näki merta
ja laivoja, -- mutta mitäs tämä oli? Oliko hän tulossa kaupunkiin
takaisin? Oliko hän kiertänyt ympäri? Ei, olihan hän kulkenut koko
matkan rantoja pitkin. Hän lähti juoksemaan, hän tunsi taas olevansa
oma itsensä. Mutta, hyvä ystävä, oliko hän todellakin kulkenut vain
eteenpäin? Aivan varmasti, -- ja tuolla aukeaa näköala kokonaan,
tuo lahti ... niin, sen hän oli nähnyt ennenkin, nuo saaret hän
muisti myöskin, oikealla tiellä oltiin, nyt ei ollut enää pitkältä
Suur-Tuftilaan!... Mutta mitä puuhaavat kaikki nuo veneet? Mitä
merkitsee tuo tasainen, alituinen hälinä? Nuotanveto! Hurraa, siellä
vedetään nuottaa! Hän oli saapunut nuotan vedolle, hurraa, eläköön!
Nälkä, väsymys ja pelko olivat tiessään, pitkillä harppauksilla
riensi hän eteenpäin mäkeä alas.
Yksi nuotta oli jo vedetty, toinen oli meressä, kolmatta juuri
heitettiin, täälläkös oli loisketta. Mutta nythän oli lauvantai-ilta,
senvuoksi oli kalat suljettava lahteen sunnuntai-illaksi ja perattava
ne, jotka oli saatu. Hän käsitti sen silmänräpäyksessä.
Ranta oli täynnä ihmisiä, aina tielle saakka, vieläpä tielläkin ja
lähistöllä, väkeä, paljon väkeä. Ja siellä oli sikin sokin kärryjä ja
rekiä, mitkä tyhjinä, mitkä täynnä, pyttyjä ja tynnyreitä, hevosia
aisoissa ja riisuttuina, koiria suurissa parvissa, joka paikassa
lapsia ja naurua ja hälinää. Ulkona lahdelmalla oli veneitä nuotan
ympärillä, jota heitettiin, huutoa ja hoilotusta ja korkealla ilmassa
rääkyi nenäkäs, nälkäinen lintuparvi.
Taivas pimeni, höyrylaivan savu teki ilman vielä raskaammaksi ja
uhkaavamman näköiseksi. Autiot saaret sopivat hyvin tähän nousevaan
rajuilmaan, ne näyttivät kuin olisivat ne nyt juuri ilmestyneet, tuo
kaukana oleva, metsäinen saari näkyi rankkasateessa salaperäisenä ja
yksinäisenä taivasta vasten, höyrylaivat kiiruhtivat kilpaa satamaan
ja huusivat kilpaa, ne mittelivät voimiansa.
Miehet astuskelivat merisaappaissa, yllään vedenpitävät öljypuvut,
toiset taas talonpoikaistapaan puettuina sarkaisiin ja päässään
nahkalakit. Naiset perkasivat kilpaa miesten kanssa, rääsyihin
kääriytyneinä tai miehen takki arkiröijynsä yllä, tavallinen
kohtelias käyttäytyminen oli nyt heitetty hiiteen.
Alkoi jo ropsia suuria sadepisaroita ja niitä tuli yhä taajemmin,
kaikkien kasvot, joihin Edvard katsoi, olivat kastuneet. Ne
töllistelivät ihmeissään häneen: hento kaupunkilaispoika tuli heidän
hälinäänsä, kevyissä pukimissa, kasvot märkänä, ja hengästyneenä,
pieni kastunut karvalakki päässä.
Mutta kukas tuossa seisoi juuri hänen edessään, jollei Ingebret
Syvertsen, tuo pitkä, mustatukkainen mies, joka oli ollut kaupoissa
hänen isänsä kanssa! Nyt hän seisoi tuossa kauppoja hieromassa,
pitkänä ja laihana, öljypuvussa kiireestä kantapäähän. Hän oli ollut
täällä koko lailla touhussa, hänen saappaansa ja kätensä olivat
kalan suomuksissa, kuin hopeahelojen koristamat. "Päivää, Ingebret!"
huusi poika iloisesti. Pitkä nuori mies, kasvot märkänä öljytakin
alla, suuri pisara putoamassa nenän päästä, pieni, musta parta ja
yläleuasta kolme hammasta poissa, tunsi hänet heti ja hymyili, sitten
hän virkkoi: "Isäsi on täällä ratsastelemassa, poika". -- Samassa
joku puhutteli Ingebretiä, hän kääntyi, äkämystyi ja alkoi kinastella
tämän kanssa, siihen kului hetkinen ja kun hän jälleen kääntyi sinne
päin, missä poika oli ollut näki hän tämän jo kaukana tiellä, hyvän
matkan päässä kalastajista.
Edvard oli lähtenyt juoksemaan pelkästään pelosta, -- ja vasta
siellä maantiellä hänen mieleensä johtui, että hän juoksi juuri
isäänsä vastaan! Olikohan varmaa, että hän ennättäisi Suur-Tuftilaan,
ennenkuin isä hänet tapaisi?
Mutta mitä hän tekisi? Ne olivat nähneet hänet kaikki nuo ihmiset
ja nehän töllistelivät häntä niin, että he kyllä hankkisivat tiedon
siitä, kuka hän oli, ja kun isä sitten ratsastaisi sitä kautta, saisi
hänkin sen tietää. Senvuoksi ei suuresti hyödyttänyt pakoonkaan
juosta. Selkäsauna ennemmin tai myöhemmin, samantekevä. Häntä
halutti melkeinpä pistää lauluksi, sillä nyt asia ei enää paremmaksi
muuttuisi kuin mitä se oli. Hän alkoi tosiaankin laulaa, ja vieläpä
marseljeesia ranskan kielellä, sehän sopi mainiosti sille, joka
kulki kohti selkäsaunaa, -- hei vaan! Mutta tuskin hän oli päässyt
ensi värssyn loppuun, kun rohkeus alkoi loppua, ääni hiljeni, tahti
myöskin ja koko laulu sai toisen värityksen. Oh, miten raskaalta
alkoikin astunta tuntua, nyt satoi jo aika lailla. Laulu muuttui jo
katkonaisiksi säkeiksi ja loppui vihdoin kokonaan. Pojan ajatukset
liikkuivat nyt jossain suuressa hiilikaivoksessa, josta hän oli
lukenut sanomalehdessä, että se oli täyttynyt vedellä. Ihmiset
pyrkivät sieltä ulos, minkä kerkisivät ja hevoset heidän perästään,
mutta sieltä alhaalta ne eivät voineet pelastautua. Eläinparat!
Muuan poika oli pelastunut ja hän kertoi hevosesta, joka koetti
päästä hänen perästään, poika kiipesi ylös, mutta hevonen ei voinut...
Edvard näki selvästi hevosen edessään, sen pään, sen kauniit loistavat
silmät, kuuli korskumisen, hirnumisen ja joka kerta se ihan koski
häneen. Niin, mahtaisi olla hirvittävää kuolla sellaisen kauhun
vallassa! Ja heräisikö kaikki tuo eloon viimeisellä tuomiolla! Niin,
entäs kaikki ne, joiden pitäisi silloin nousta maan sisästä
kaivoksista! Miksipä ei siis eläimetkin muiden mukana? Kyllä varmasti
ne vetäytyisivät esiin ja hirnuisivat ja syyttäisivät ihmisiä. Suuri
luoja, sitä syytösten paljoutta! Ajatelkaas, -- aina maailman
luomisesta saakka! Ja mistä niitä kaikkiaan löytyisi? Maan päältä ja
maan sisästä, -- entäs ne, jotka olivat meressä, meren pohjalla? Ja
entäs ne sitten, jotka olivat vielä senkin alla, sillä monessa
paikassahan oli siinä ollut maata, missä nyt oli meri. Niin, niin!
Oh, miten nälkäinen hän oli! Ja nyt häntä värisytti, hän ei voinut
enää astella nopeasti, hän oli kastunut aivan läpimäräksi.
Eikä eteenpäin pyrkiminenkään ollut kovin haluttavaa. Hän tunsi
hyvin sen uuden ratsupiiskan, hän oli itse toimittanut vanhan
pois maailmasta, mutta jospa hän olisi aavistanut, että uusi oli
kahta kauheampi, olisi hän kyllä antanut vanhan olla käytännössä
vielä parisen vuotta. Huh, hänen kynsiäänkin alkoi jo kolottaa ja
sormet olivat aivan kohmeessa. Ja jalat sitten? Sitä ei kannattanut
ajatellakaan, sillä kohmetus tuntui silloin vain yhä enemmän
jäykistävän, kuules, miten vesi tirskui saappaissa! Lystikseen
hän koetti liikuttaa jalkojaan ristiin, oikealta vasemmalle ja
vasemmalta oikealle, mutta hän väsyi kohta siihenkin. Yhä hitaammaksi
ja vaivaloisemmaksi kävi astunta, nyt pitäisi hänen nousta mäkeä
ylös. Hyvä ystävä, eikös tämä ollutkin jo viimeinen mäki? Eiköhän
Suur-Tuftila ollutkin jo lähimmässä laaksossa? Aivan siinä mäen
takana? Kyllä varmaankin siellä oli Tufti-laakso? Ehkäpä hän
ennättäisi perille ennen isän tuloa? Eihän se lykkäyskään hullummaksi
ole, ei suinkaan. Sieti kylläkin kiiruhtaa. -- Uusia voimia vaan!
Isä ei ollut yksinomaan ankara, kyllä hän saattoi olla lempeäkin.
Varsinkin jos Josefine rukoili veljensä puolesta. Ja sen tyttö kyllä
tekisi nytkin, kun Ole vain tulisi takaisin. He koettaisivat saada
vielä apteekkarinkin puolelleen! Hän oli ihmeen hyväntahtoinen mies,
tuo apteekkari ja parasta oli aina olla useampi mies puolella.
Herrajumala, jollei niitä olisi useampia...
Tuolta se nyt nousi mäen takaa, tuo punainen hevosen pää! Suuret
olkikengät, joita isä talvisaikaan käytti jalustimina, sojottivat
hevosen molemmin puolin kuin petoeläimen käpälät. Poika pysähtyi kuin
kivettyneenä.
Hepo tuijotti poikaa raskaiden espanjalaisten suitsien alta, se ei
ollut uskoa omia viisaita silmiään. Sama oli isänkin laita, sillä tuo
pyöreä pää ja harmaa villalakki kohosi yhä ylemmäs hevosen kaulan
takaa kunnes hänen täytyi molemmin käsin nojata satulan nokkaan: --
oliko tuo likomärkä poika, karvalakki päässä, -- tuo, joka tuossa
seisoi kalpeana ja pelästyneenä keskellä tietä kuin kummitus,
-- oliko tuo se poika, jonka nyt pitäisi istua kotona läksyjään
lukemassa, ennenkuin saisi luvan liikahtaa minnekään? Ja nyt
lauantai-iltana? Tällaisella ilmalla sitten ja tällaisella kelillä ja
noin vähillä vaatteilla Suur-Tuftilan mäessä? Ja vielä ilman lupaa?
-- "Mitä pirua sinulla on täällä tekemistä?"