JUMALAN TEILLÄ
Kirj.
Björnstjerne Björnson
Suomentanut Viki Kärkkäinen
Suurten kertojain teoksia XXXI
WSOY, Porvoo, 1910.
SISÄLLYS:
Kouluaikana.
Nuoruuden aikana.
Miehuuden aikana.
KOULUAIKANA.
I.
Mereen kurkottavan vuoren jyrkänteellä, jossa lumi jo alkoi sulaa ja
jota ilta-auringon viimeiset säteet valaisivat, seisoi neljäntoista
vuotias poika kuin lumottuna. Hän katsoi länteenpäin merelle, katsoi
idässä näkyvää kaupunkia, rantoja ja laajoja tuntureita, joiden
takaa, kohti selkeätä taivasta kohosi vielä korkeampia huippuja.
Myrsky oli kestänyt kauvan ja temmeltänyt niin hirvittävällä
raivolla, ettei miesmuistiin oltu sellaista nähty. Uudesta
aallonmurtajasta huolimatta se oli satamassa irroittanut laivoja
tuuliajolle ja muutamia niistä oli hukkunut. Sähkösanomat
kertoivat pitkin rannikkoa tapahtuneista vaurioista, ja täällä
lähitienoilla oli nuottavehkeitä särkynyt, verkkoja ajelehtinut
teille tietymättömille, venheitä miehistöineen hävinnyt. Kuitenkin
pelkäsivät ihmiset saavansa kuulla vielä pahempiakin uutisia.
Vasta pari tuntia sitten se oli lakannut, rajuilma tyyntynyt
ja toisiaan seuraavat tuulenpuuskat tauonneet, -- viimeisetkin
jälkivihurit olivat jo ohi.
Mutta meri ei tahtonut talttua. Ei sovi meren syvyyksiä noin vain
liikkeelle panna ja sitten rynnätä tiehensä. Huoneita korkeampina
vyöryivät silmänkantamattoman pituiset aallot toinen toisensa
jälkeen, vaahtoharjaisina nousten ja pauhinalla vaipuen. Meren
mylvinän kuuli kaupunki ja ranta; rehennellen ja kumeasti jyristen se
riehui, niin että tuntui aivan siltä kuin koko manner olisi kulkenut
kaukaisia ulapoita kohti.
Joka kerta, kun aallot kaikella voimallaan ryntäsivät vasten vuorta,
pärskähti kuohu monen sylen korkeuteen. Kauempaa näytti siltä kuin
olisivat tarujen valkeat merenhenget tahtoneet ponnahtaa juuri sillä
kohden maalle. Mutta ainoastaan jotkut suolaiset pärskeet kohosivat
ylös asti, ne löivät poikaa vasten kasvoja siinä hänen seisoessaan
liikahtamatta paikaltaan.
Sanottiin yleensä, että vain pahin länsituuli sai meren kuohun
nousemaan näin korkealle, nyt se tapahtui, vaikka ei tuullut enää
lainkaan. Ja sen oli nähnyt ainoastaan hän yksin.
Kaukana lännessä yhtyivät taivas ja meri hehkuvassa auringon
laskussa. Näytti kuin olisi siellä ollut rauhan kultainen maa; kaikki
nuo tummat vaahtoharjaiset aallot, jotka vyöryivät sieltä niin kaukaa
kuin silmä kantoi, olivat karkoitettuja kapinoitsijoita, ne saapuivat
toinen toisensa perästä, joukossa, joka karjui vastalauseita tuhansin
äänin.
Juuri nyt oli värien eroitus selvin, nyt ei ollut mitään tasoitusta
olemassa, ei yksikään punainen säde enää ulottunut tänne saakka.
_Tuolla_ oli lämmin hehku, _täällä_ kylmä mustansini yli meren ja
lumisohjuisen maan. Se, minkä kaupunkia saattoi kukkulalta nähdä,
supistui ja tuli yhä pienemmäksi joka kerta, kun hän käänsi katseensa
ulapalta sinne päin. Mutta joka kerta hän myöskin tunsi yhä enemmän
levottomuutta; tämä ennusti jotain pahaa, tulisikohan todellakin
vielä jotain lisää? Hänen mielikuvituksensa oli kiihoittunut ja
yönvalvoja kun oli, ei hänellä ollut lainkaan vastustuskykyä.
Loisto tuolla ulapalla alkoi sammua, kaikki värit häipyivät
tasaisesti. Ärjyntä alhaalta, josta meren hirviöt tahtoivat päästä
ylös, kuului nyt entistään voimakkaampana. Vai oliko hänen kuulonsa
teroittunut?
Tarkoittiko se _häntä_, tämä? Mitä hän oli taaskin tehnyt? Vai
tulisiko hän pian tekemään jotain? Ennenkin oli selittämätön tuska
ollut hänelle varoituksena.
Ei yksinomaan myrsky ollut häntä pelästyttänyt. Vähää ennen sitä oli
muuan maallikkosaarnaaja ennustanut, että nyt oli maailman loppu
tulossa, kaikki raamatun merkit viittasivat siihen ja _Jeremiaan_
ja _Danielin_ ennustuksista ei muuhun johtopäätökseen voinut
tulla. Se herätti niin paljon huomiota, että sanomalehtien täytyi
ottaa asia puheeksi ja ilmoittaa, että samaa oli lukemattomia
kertoja ennenkin ennustettu ja Jeremiaan ja Danielin ennustuksiin
vedottu. Mutta kun hirmumyrsky saapui ja vielä raivokkaampana kuin
miesmuistiin sitä ennen ja laivat joutuivat tuuliajolle ja ajautuivat
laitureita vasten, ruhjoivat ja itse ruhjoutuivat, ja varsinkin
kun yö pimeni ja kaikki lyhdyt sammuivat, ... ryskettä kuultiin,
mutta ei nähty mitään, komentohuutoja, kirkumista, jyrinää ja
pitkällistä valitusta, -- entä millainen kauhu sitten kaduilla, kun
myrsky lennätti kattoja, talot vapisivat, ikkunat helisivät, kiviä
sinkoili ilmassa, ihmisjoukot pakenivat ja kaukaiset hätähuudot
lisäsivät kauhistusta, ... niin, silloin oli monta, jotka muistivat
maallikkosaarnaajan sanat. Siis, Jumala siunatkoon ja varjelkoon,
totisesti tämä oli tuomiopäivä, kohta putoisivat tähdetkin maahan.
Varsinkin lapset olivat kuolemakseen säikähtäneet. Vanhemmilla ei
ollut aikaa istua heidän luonaan, vielä näet maailman viimeisellä
hetkellä epäiltiin, _olikohan_ nyt maailman viimeinen päivä käsissä,
ja vanhasta tottumuksesta oli varminta pitää loppuun saakka huolta
maallisista tarpeista, ihmisten piti pelastaa ja lukita ja juosta ja
varoa tulta ja olla joka paikassa mukana. Mutta lapsille he antoivat
rukouskirjoja ja virsikirjoja ja pyysivät heitä lukemaan, mitä niissä
oli maanjäristyksistä ja muista vaivoista ja viimeisestä tuomiosta
kerrottu, he hakivat kiireessä ne kohdatkin heille ja kiiruhtivat
pois. Ikäänkuin lapset olisivat nyt voineet lukea!
Mieluummin ne pujahtivat sänkyyn ja vetivät tyynyn päänsä yli,
muutamat ottivat koiran tai kissan viereensä: olihan siten
turvallisempaa ja he tahtoivat kuolla yhdessä. Mutta useinpa kissa
tai koira ei tahtonutkaan kuolla tyynyn alla ja silloin syntyi riita.
Hän, joka nyt tuolla ylimmällä vuoren jyrkänteellä seisoi, oli ollut
menehtymäisillään pelosta. Mutta hän oli niitä, joita pelko ajoi
paikasta toiseen, huoneesta kadulle, kadulta satamaan ja taas kotiin.
Jo kolme eri kertaa hänen isänsä oli häntä hakenut ja sulkenut hänet
sisään ja pannut kaikki ovet lukkoon, mutta ulospa hän oli tullut.
Tästä hän muutoin ei olisi jäänyt saamatta palkkaansa, sillä ketään
poikaa ei pidetty niin kovassa kurissa eikä ketään niin paljon
ruoskittu kuin _Edvard Kallemia,_ mutta yhden hyvän toi myrsky
mukanaan: sinä yönä ei ruoskittu.
Yö kului, mutta tähdet eivät pudonneet. Tuli päivä ja aurinko oli
yhtä kirkas kuin ennenkin, myrsky meni myöskin menojaan ja sen mukana
katosivat pelonkin viimeiset jätteet.
Mutta kun se kerran on niinkin voimakkaasti ihmisen mieltä
järkyttänyt, niin synnyttää myöhemmin aavistuskin pelkoa. Eikä vain
pahoissa unissa, vaan vieläpä päivälläkin, kun luulemme olevamme
aivan turvassa, se väijyy mielikuvituksessamme valmiina hyökkäämään
päällemme pienimmänkin tavattoman sattuessa, ahdistaa meitä ilkeillä
silmillään ja huuruisella hengellään, vieläpä painostaa meitä
hulluuteen saakka.
Poika tunsi nyt auringon laskeutuessa ja meren mylviessä pahoja
aavistuksia, -- ja kohta oli helvetintuska häntä ahdistamassa,
viimeisen tuomion kauhut syöksyivät esiin. Hän ei käsittänyt, kuinka
hänen päähänsä oli pälkähtänyt tuo onneton ajatus uskaltaa tänne
ylös ja vielä _yksin!_ Hän seisoi lamautuneena, hän ei uskaltanut
jalkaansakaan liikauttaa, se ehkä ilmaisisi hänet ja täällähän oli
vihaisia voimia ympärillä. Hän rukoili sydämessään äitivainajaansa
tulemaan tänne ja jäämään hänen luoksensa, jos nyt kerran viimeinen
tuomio oli käsissä ja äiti oli päässyt taivaaseen. Sisaren luokse
äidin ei tarvitsisi tulla, sillä sisarellahan oli rehtorin väki
turvana, vaan hänen, jota kukaan ei suojellut. --
Kaikki jäi entiselleen. Läntinen taivas vain vaaleni ja itäinen
tummeni. Kylmä väri eteni yhä kauemmas ja sai ylivallan, se toi
mukanaan tasaisempaa suuruutta ja yhtenäisyyden varmuutta. Vähitellen
hän sai niin paljon rohkeutta, että uskalsi hengittää vapaammin
-- ensin koetteeksi ja sitten syvään, useita kertoja. Sitten hän
alkoi liikkua, hiljaa ja huomiota herättämättä ja peläten, että
niissä näkymättömissä hengissä, jotka häntä uhkasivat, voisi
syntyä epäilyksiä. Hiljaa hiipi hän lähemmäksi alasmenopaikkaa,
pois jyrkänteeltä. Tämä ei ollut mitään pakoa, kaukana siitä!
Hän ei oikeastaan tiennyt, pitikö hänen lähteä, hän tahtoi vain
koettaa, hän tulisi kyllä mielellään takaisin. Mutta alasmeno
täältä oli vaarallista ja oikeastaan sen olisi pitänyt tapahtua
ennen pimeän tuloa; tänään tulikin niin aikaisin pimeä. Kunpa vain
pääsisi polulle, joka tämän vuoren kautta kulki tuonne alhaalle
kalastajamajoille, niin silloin ei olisi mitään vaaraa. Mutta täällä
--, oh, varovasti, varovasti, pienenpieni askel vain, pieni, hyvin
pieni vielä. Vain koetteeksi; hän kyllä tulisi takaisin.
Kun hän tällä tavoin oli kulkenut vaarallisimman tien ja seisoi
kukkulan takana turvassa noilta voimilta, joiden kanssa hän oli
käräjiä käynyt, niin -- silloinpa hän pettikin ne kokonaan. Pitkin
harppauksin läksi hän rientämään rinnettä alas. Hän hyppäili kiveltä
kivelle, -- kunnes hän äkkiä huomasi hatun vilahtelevan tuolla
alhaalla, oh, niin kaukana siellä, että silmä tuskin taisi sen
eroittaa. Silmänräpäyksessä hän pysähtyi! Pako ja pelko ja kaikki
entinen haihtui sillä hetkellä hänen mielestään, ei pieninkään ajatus
liikkunut enää sinne päin. Nyt oli _hänen_ vuoronsa peloittaa, tuota
poikaa hän koko ajan oli odottanutkin. Edvardin liikkeet, katse ja
ryhti osoitti, miten iloisenvarma hän oli pian tapaavansa hänet parin
askeleen päässä. Nytpä hän varokoon itseään!
Toinen tuli mitään pahaa aavistamatta, asteli ylöspäin. Verkalleen
ja ikäänkuin nauttien vapaudestaan ja yksinäisyydestään hän nousi
rinnettä ylös, kohta kuului jo hänen raskas astuntansa, korkorautojen
kilahdukset kiviä vasten.
Hän oli kaunisvartaloinen poika, vaaleaverinen ja ehkäpä vuotta
vanhempi häntä, joka odotti. Hän oli väljässä sarkapuvussa,
villahuivi kaulassa ja kintaat kädessä. Hän kantoi siniseksi
maalattua ja vaaleankeltaisilla ruusuilla kirjaeltua arkkua,
jollaisia tavallisesti maaseudulla käytetään.
Suuri salaisuus oli nyt tulemaisillaan ilmi. Monta päivää oli
koulussa oltu jännityksessä, kenen kanssa, milloin ja miten se
kohtaus tapahtuisi, joka nyt oli tulossa, -- se ratkaisun hetki oli
nyt käsissä, jolloin Ole Tuft olisi vihdoinkin pakoitettu koulun
ankaran järjestysmiehen edessä tunnustamaan, missä hän iltapäivin ja
illoin oleskeli ja mitä hän silloin hommaili.
Ole Tuft oli varakkaan rannikkotalonpojan ainoa poika. Hänen
isänsä, joka oli kuollut jo vuosi sitten, oli ollut kuuluisin
maallikkosaarnaaja maan läntisillä seuduilla ja oli jo aikaisin
määrännyt, että pojasta piti tuleman pappi ja siinä tarkoituksessa
oli pannut hänet latinakouluun. Ole oli lahjakas, ahkera ja
kunnioitti opettajiaan ja siksipä saavuttikin hän heidän ehdottoman
suosionsa.
Mutta ei ole koiraa vain karvoihin katsominen. Tämä tottelevainen
ja kiltti poika oli jo jonkun aikaa ollut poissa toveriensa
iltaleikeistä. Kotonaan hän ei ollut (hän asui tätinsä luona), eikä
Schultzien luona, missä hän auttoi kahta lasta läksyjen luvussa,
-- sen hän toimitti jo heti päivällisen jälkeen, -- eikä myöskään
rehtorin tai oikeammin hänen kasvattityttärensä _Josefine Kallemin,_
Edvardin sisaren luona, Ole ja hän kun seurustelivat paljon yhdessä.
Monesti olivat pojat nähneet hänen menevän sinne sisään, mutta
ei tulevan takaisin ja kuitenkin oli Josefine aina yksin, kun he
kohta sen jälkeen tulivat häntä tervehtimään vakoilu mielessä. He
olivat näet asettaneet vartijoita ulkopuolelle taloa ja tarkastus
pantiin toimeen asianmukaisessa järjestyksessä. Koulutaloon asti he
voivat siis seurata hänen jälkiään, mutta siellä ne katosivat, --
eikä hän maahankaan voinut vajota! Talo tutkittiin päästä päähän,
joka soppi, jokainen salaloukko moneen kertaan, Josefine itse johti
heitä kaikkiin mahdollisiin paikkoihin, niin, vieläpä pimeälle
ullakollekin, alas kellareihin ja huoneisiin, joissa perhe ei itse
oleskellut. Ja hän vakuutti kunniasanallaan, että Ole ei ollut
siellä, sen saattoivat he muuten itsekin nähdä. Mutta missä kummassa
hän sitten oli?
Koulun paras oppilas oli joku päivä sitten voittanut arpajaisista
Alexandre Dumas-vanhemman kirjoittaman _Les trois mousquetaires,_
kuvitettuna loistopainoksena, mutta huomattuaan pian, että kirja ei
ollut oppineita varten, hän lupasi sen palkinnoksi sille toverille,
joka pääsisi perille, missä Ole Tuft iltapäivin ja illoin oleskeli ja
mitä hän silloin hommaili. Tästä lupauksesta ihastui Edvard Kallem.
Hän oli nimittäin oleskellut Espanjassa aina viime vuoteen saakka,
hän luki ranskaa kuin äidinkieltään ja hän oli monesti kuullut, että
_Kolme muskettisoturia_ oli hauskin romaani maailmassa. Nyt väijyi
hän _Kolmea muskettisoturia,_ eläkööt siis kaikki kolme, nyt olivat
ne hänen käsissään!
Hiljaa, aivan hiljaa hiipi hän alas, kunnes saapui polulle;
syntipukki olisi siinä tuossa tuokiossa.
Edvard Kallemin pään muodossa oli jotain petolinnun tapaista. Nenänsä
muistutti nokkaa, silmissä oli hurjuutta -- jo luontaisesti ja
myöskin senvuoksi, että niissä oli hiukan uhittelevaakin. Otsa oli
jyrkkä ja matala ja sitä ympäröi vaaleanruskea lyhyt tukka. Vilkkaat
liikkeet kuvastivat hänen notkeuttansa; hänen olisi nyt seisottava
hiljaa, mutta ruumis kumartui, jalat muuttivat paikkaansa, kädet
kohosivat ylös, aivan kuin tahtoisi hän seuraavassa silmänräpäyksessä
ponnahtaa lentoon.
"Bää!" huusi hän täyttä kurkkua. Tulija säikähti ja oli vähällä
pudottaa arkkunsa. "Kas niin, nytpäs sinut tapasin! Nyt ei sinun enää
auta vaieta!"
Ole Tuft seisoi kuin kivettyneenä. "Niin, siinä sinä nyt olet!
Haha .. haa! -- Mitä sinulla on tuossa arkussa?" Ja hän hyökkäsi
häneen käsiksi, mutta Ole muutti nopeasti arkun oikeasta vasempaan
käteensä ja piti sitä selkänsä takana; Edvardin oli mahdoton sitä
saada. "Mitä sinä oikein ajattelet, poika? Luuletko tästä pääseväsi?
Tänne arkku!" -- "Ei, sitä en sinulle anna!" -- "Vai et aio totella?
No, silloin menen tuolta alhaalta kysymään." -- "Etkä mene!" --
"Kyllä, jumalavita, minä teen sen." -- "Sinä et tee sitä." -- "Minä
teen!" Hän läksi heti juoksemaan alas.
"Minä sanon sen sinulle, jos lupaat vaieta!" -- "Vaieta? Oletko
hullu?" -- "Mutta sinun täytyy!" -- "Kuinka sellaista voit
ajatellakaan? Tänne arkku, tai minä menen!" huusi hän. -- "Kyllä,
jos lupaat olla kertomatta --?" Kyyneleet nousivat Olen silmiin.
"Minä en lupaa mitään. Arkku tänne ja paikalla!" -- "Kyllä, mutta
mitään hullutusta se ei ole. -- Edvard, kuuletko!" -- "Jos se ei
ole hullutusta, niin voithan sen tuoda tänne! Mutta joutuun!" Tämän
piti Ole poikain tavan mukaan puolinaisena lupauksena, hän katsoi
rukoilevasti Edvardia silmiin ja sanoi: "Minä käyn tuolla alhaalla
senvuoksi ... siksi ... niin, kyllähän sinä käsität ... Jumalan
teillä." Viimeiset sanat hän sanoi arkaillen ja purskahti itkuun. --
"Jumalan teillä?" kysyi Edvard epävarmasti, hyvin kummastuneena.
Hän muisti, että opettaja kerran raukaisevalla maantiedetunnilla
oli kysynyt: "Mitkä tiet ovat parhaat?" Läksyssä oli: "Tavarain
kuljetusta varten ovat edelleen meritiet parhaimmat." -- "No, mitkä
tiet ovat parhaimmat? -- Sinä, Tuft?" -- "Jumalan tiet", vastasi
Tuft. Koko luokka virkistyi heti, sen ilmaisi kaikuva naurun remakka.
Mutta siitä huolimatta Edvard ei todellakaan tiennyt, mitä "Jumalan
tiet" oikeastaan merkitsivät. Uteliaisuus sai hänet unhoittamaan,
että hän oli järjestysmies, ja suoraan, aivan kuin toisena poikana,
hän sanoi: "Minä en käsitä, mitä sinä tarkoitat, Ole? Jumalan
teillä, sanoit?" Hänen toverinsa huomasi hyvinkin muutoksen, äsken
niin hurjannäköinen katse oli nyt ystävällinen, silmissä oli vain
tuo kummallinen loisto, joka niissä aina pysyi. Edvard Kallem oli
toverien joukossa se, jota Ole mielessään eniten ihaili. Talonpoika
sai kovasti kärsiä kaupunkilaispoikien kekseliäisyyden ja nokkeluuden
vuoksi ja Edvard Kallemilla oli nämä ominaisuudet suurimmassa
määrässä. Sitäpaitsi hänellä oli kunnia olla ... ruskeakiharaisen
sisarensa veli.
Mutta hänellä oli sietämätön vika, hän oli uhitteleva. Oikeuden
mukaisesti saikin hän sen johdosta selkäänsä -- milloin opettajilta,
milloin isältään ja vieläpä tovereiltaankin, mutta samassa oli hän
valmis alkamaan jälleen. Tällainen rohkeus kävi yli talonpojan
ymmärryksen. Senpä vuoksi vaikuttikin ystävällinen sana tai hymyily
Edvardin puolelta häneen suuresti, siinä oli jotain armollista ja
ylhäistä. Nuo ystävälliset ja lempeät kysymykset, joita nyt hänelle
teki tuo äskeinen villipeto (josta vain nokka oli enää jälellä),
sopivat yhteen hänen silmiensä loisteen kanssa, ja Ole oli voitettu.
Kohta kun Edvard muutti käytöksensä ja ystävällisesti pyysi
nähdäkseen arkkua, luovutti hän sen ja tunsi itsensä siinä määrin
turvalliseksi, että rohkeni kuivata silmiään kintailla, otti sitten
toisesta kädestään kintaan ja niisti nenäänsä sormillaan, -- muisti,
että hänelle sitä varten oli annettu ruudukas nenäliina, haki sitä,
mutta ei löytänyt.
Edvard oli avannut arkun, mutta ennenkuin hän nosti kantta, katsahti
hän ylös: "Jos et tahdo, niin --?" -- "Kyllä, saat kernaasti!" --
Edvard nosti kannen pois, otti ylös nenäliinan ja sen alla oli suuri
kirja. Se oli raamattu. Hän tuli noloksi, melkeinpä nöyryytetyksi.
Raamatun alla oli useita sitomattomia vihkoja, hän otti pari
niistä esiin, selaili niitä ja pani ne takaisin arkkuun. Ne olivat
uskonnollisia esitelmiä. Raamatun hän asetti varovasti paikalleen
niinkuin se oli ollutkin, levitti nenäliinan sen yli ja sulki arkun.
Oikeastaan hän oli nyt yhtä viisas tai ehkä vielä uteliaampikin kuin
ennen.
"Et suinkaan sinä lue raamattua noille tuolla alhaalla?" hän kysyi.
Ole Tuft punastui: "Kyllä, joskus, niinkin --" -- "Kenelle?" -- "Oh,
sairaille, mutta useasti minä en niin pitkälle pääse." -- "Käytkö
sinä sairaiden luona?" -- "Kyllä, minä käyn sairaiden luona." --
"Sairaiden? Sinä? Hyvä ystävä, mitä sinä sairaiden luona teet?" --
"Oh, minä autan niitä -- -- niin hyvin kuin voin." -- "Sinä?" kysyi
Edvard mitä suurimman kummastuksen vallassa. Hetkisen kuluttua
jatkoi hän: "Millä? Ruuallako?" -- "Myöskin sillä. Minä autan heitä
kaikella, mitä he tarvitsevat, -- muutan puhdasta heidän alleen --"
-- "Muutat puhdasta heidän alleen?" -- "Niin, näetkös, he makaavat
oljilla, ja siinä he saavat levätä samoilla oljilla kunnes vuode
rupeaa haisemaan. Joskus likaavatkin vuoteensa, kun ovat sairaita
eivätkä jaksa itseään auttaa, sillä ei juuri ketään ole päivisin
heidän luonaan, väki on työssä ja lapset koulussa. Ja kun minä sitten
tulen iltapäivällä, menen minä rantaan veneiden luo, ostan sieltä
olkia, kannan ne sisään ja otan entiset pois." -- "Hyvä ystävä, mistä
sinä saat rahaa ostoksiasi varten?" kysyi Edvard. -- "Täti kerää
rahaa minulle ja niin tekee Josefinekin." -- "Josefine?" huudahti
veli. -- "Niin, kyllä, ehkä minun ei olisi pitänyt sitä sanoa."
"Keneltä saa Josefine rahaa?" kysyi Edvard vanhemman veljen
oikeudella. Ole mietti hetken, vastasi sitten varmasti ja lyhyesti:
"Isältäsi". -- -- "Isältä?" -- --
Edvard tiesi, ettei isä edes Josefinellekään antanut rahoja
turhuuksiin, ensin hän tiedusteli aina, mihin niitä tarvitaan. Siis
hänen isänsä oli hyväksynyt Olen hommat. Tämä poisti Edvardilta
kaikki epäilykset. Ole huomasi heti, että täysi muutos oli
tapahtunut, hän näki sen silmistäkin. Nyt hänessä heräsi halu kertoa
enemmänkin ja hän kertoi. Selitti, että usein saattoi hänellä olla
paljonkin puuhaa, hänen täytyi virittää valkea takkaan, panna kattila
tulelle ja keittää ruokaa. -- "Osaatko sinä keittää?" -- "Osaanpa
kyllä! Ja siivota, käydä ostamassa, mitä puuttuu, ja lähettää sana
apteekkiin jonkun mukana, joka sinne yli sattuu muutenkin soutamaan,
sillä voi sattua, että tohtori kyllä kirjoittaa lääkkeitä, mutta
niitä ei noudeta." -- "Kaikkeen tähän on sinulla aikaa?" -- "Minä
teen Schultzella tehtäväni heti päivällisen jälkeen ja läksyni luen
yöllä." Hän kertoi paljonkin, -- kunnes hän itse muistutti, että
heidän pitäisi laskeutua vuorelta, ennenkuin tuli aivan pimeä.
Edvard kulki edellä syvissä mietteissä, toinen perästä arkkuineen.
Tänne vuoren juurelle kuului meren pauhu kuin tulisi se ilmasta,
kuin lentäisi siellä mahtava lintuparvi, hirvittävän ylhäällä. Ilma
alkoi kylmetä, kuu nousi taivaalle, mutta tähtiä ei vielä näkynyt,
-- kyllä, yksi tähti näkyi. "Kuinka sinä tulit tuota ajatelleeksi?"
kysyi Edvard kääntyen hänen puoleensa. Ole pysähtyi myöskin.
Hän muutti arkun toisesta kädestä toiseen ja jälleen takaisin,
tunnustaisikohan hän nyt kaikki? Edvard ymmärsi heti, että tässä
piili jotakin alla ja että se oli kaikkein tärkeintä. "Etkö voi sitä
sanoa?" kysäsi hän välinpitämättömällä äänellä. -- "Kyllä, minä
_voin_ kyllä", mutta hän siirteli arkkua käsissään eikä virkkanut
sanaakaan. Silloin ei Edvard voinut hillitä uteliaisuuttaan, vaan
rupesi oikein rukoilemaan Olea. Se oli kyllä tämän mieleen, mutta
kumminkin hän vain arkaili. "No eihän siinä mitään pahaa liene?" --
"Ei, pahaa se ei ole." -- "Jotain oikein suurta?" -- "Oikeastaan se
onkin suurinta maailmassa." -- "Mutta, ystäväni, mitä sitten?" --
"No, jos et lupaa sitä kertoa kenellekään! Et ainoallekaan ihmiselle,
ymmärrätkö! Niin voin sen sinulle sanoa." -- "Mitä se sitten on,
Ole?" -- "Minä aion lähetyssaarnaajaksi." -- "Lähetyssaarnaajaksi
--!" -- "Niin, kääntämään pakanoita, oikeita villejä, ymmärrätkö,
sellaisia, jotka syövät ihmisiä." Hän huomasi Edvardin hämmästyksen
ja kiiruhti senvuoksi kertomaan jotain hirmumyrskyistä, raivoisista
petoeläimistä ja myrkyllisistä käärmeistä. -- "Sellaiseen toimeen
täytyy harjaantua, näetkös." -- "Harjaantua --? Raivoisia villipetoja
ja myrkyllisiä käärmeitä vastaan --?" Edvard alkoi uskoa jo mitä
hyvänsä. -- "Ihmiset ovat pahimpia", sanoi Ole, hän jätti eläimet
syrjään; -- "ne ovat hirmuisia pakanoita, ne kansat, ja ilkeitä
ja julmia ne ovat myöskin. Niin ettei se juuri ole houkuttelevaa.
Mutta täytyyhän siihenkin harjaantua." -- "Mutta kuinka sinä voit
harjoitella tuolla alhaalla? Eiväthän ne ole pakanoita, nuo tuolla
kalastajakylässä?" -- "Ei suinkaan, mutta ne opettavat ihmistä
sietämään yhtä ja toista, ei siellä auta olla pelkuri vaan täytyy
olla valmis ottamaan vastaan pahinta. Kun ne ovat sairaita ja rujoja,
niin ne ovat myöskin epäluuloisia, niin, vieläpä oikein ilkeitäkin
joskus. Ajatteles, kun eräänäkin iltana muuan aikoi lyödä minua."
-- "Lyödä sinua?" -- "Minä rukoilin silloin, että Jumala sallisi
hänen lyödä, mutta hän vaan kiroili minua." Olen silmät säkenöivät,
hänen kasvonsa olivat innostuksen vallassa. "Eräässä esitelmässä,
joka minulla on täällä arkussa, sanotaan, että suurin vika meidän
lähetyssaarnaajissamme on se, että he ryhtyvät toimeensa ilman edellä
käyvää harjoitusta. Sillä suuri taito on osata voittaa ihmisten
sydämet, niiden saattaminen jumalan valtakuntaan on vaikeinta
kaikista taidoista; varsinkin tulisi meidän harjaantua siihen
nuorina, lapsuudesta alkaen. Sillä tavoin on siellä kirjoitettuna ja
niin aion minä tehdä. Sillä lähetyssaarnaajan toimihan on kuitenkin
suurinta ja jalointa maailmassa. Suurempiarvoinen se on kuin olla
kuningas tai keisari tai paavi; niin on täällä esitelmässä sanottu.
Siihen on kirjoitettu erään lähetyssaarnaajan sanat: 'Jos minulla
olisi kymmenen elämää elettävänä, niin uhraisin ne kaikki lähetystyön
hyväksi.' Niin aion minä tehdä, minä myöskin."
He kulkivat rinnatusten. Ole oli huomaamattaan joutunut katselemaan
taivaalle ilmestyviä tähtiä. Kumpikin he pysähtyivät hetkiseksi
ja tuijottivat etäisyyteen. Tuolla häämöitti satama laivoineen ja
mataloine siltoineen ja kaupunki tuikkivine valoineen, ulompana
harmaan lumen peittämä ranta ja synkkä meri. Täällä kuului sen ääni
jälleen, mutta heikompana, pauhinan yksitoikkoisuus soveltui hyvin
tähtien valaisemaan hämärään. Poikien välille punoutui näkymättömiä
tunteitten lankoja. Ole ei pannut kenenkään myötätuntoisuudelle niin
suurta arvoa kuin hänen, joka kulki siinä sivulla keveä karvalakki
päässään, ja Edvard ajatteli, kuinka Ole oli häntä paljon parempi;
ja että hän itse oli kauhea poika, sen tiesi hän vallan hyvin,
sitä sai hän kuulla joka päivä. Hän katseli syrjästä talonpojan
poikaa, jolla oli lakki vedettynä alas korville, kintaat ja paksu
villahuivi, sarkanuttu liian väljä samoinkuin sarkahousutkin, ja
sitten nuo suuret korkoraudoilla varustetut saappaat, -- ainoastaan
silmät voittivat kaiken tämän yhteensä kauneudessa. Ja nuo rehelliset
kasvot, joissa sittenkin oli jotain ikäänkuin vanhuuden viisautta...
Ole oli hänestä suuri mies.
He kiiruhtivat jälleen eteenpäin, Edvard edellä, Ole jälestä, alas
"laitakaupunkia" kohti, siten näet nimitettiin sitä osaa, joka
oli lähinnä tätä vuorta ja jossa oli vain enimmäkseen työmiesten
asuntoja, pieniä työpajoja ja tehtaita. Täällä ei vielä ollut
kunnollista katukivitystä eikä valaistusta, nyt lumen sulaessa oli
kaduilla kauheasti sohjua, joka iltakylmällä tahtoi kovettua jääksi.
Muutamia lyhtyjä siellä oli, ne riippuivat kadun keskellä nuorissa,
jotka olivat pingoitetut yli kadun talojen välille, ja niitä voitiin
sekä nostaa että laskea. Niitä kun ei oltu puhdistettu savusta,
valaisivat ne hyvin huonosti. Jollakin pienellä työpajalla oli oma
lyhtynsä ja se riippui oven ulkopuolella. Erään tällaisen alla
pysähtyi Edvard, nyt täytyi hänen kysyä jälleen. Nimittäin, kenenkä
luona Ole siellä kävi. Oliko siellä joku, jonka kumpikin tunsivat?
Iloisena laski Ole arkun käsistään portaille ja pitäen kättään
sen päällä hän hymyili: "Niin, kyllähän sinä tunnet Martan
laivaveistämöltä?" Hänet tunsi koko kaupunki, hän oli reipas
nainen, mutta viinaan menevä, ja koulupojista oli hyvin hauskaa, kun
hän joskus lauantai-iltoina seinää vasten nojaten sadatteli heitä,
kunnes hän kääntyi heihin selin ja ylenkatsettaan osoittaakseen ...
niin, sitä ei voida tässä kuvata, millaiselta tämä ylenkatseen osoitus
näytti. Sitä kuitenkin pojat aina odottivat ja riemuhuudoilla
tervehtivät.
"Marttaa laivaveistämöltä!" huudahti Edvard. "Voitko sinä kääntää
veistämön Martan mielen?" -- "Hiljaa, hiljaa, ystäväni, ei niin
kovaa!" pyysi Ole, hän oli punastunut korvia myöten ja katsahti
säikähtyneenä ympärilleen. -- Edvard kuiskasi uudelleen: "Luuletko
sinä, että kukaan ihminen voi saada veistämön Martan kääntymään?" --
"Minä luulen olevani hyvällä alulla", kuiskasi Ole salaperäisenä.
-- "Ei, sitä minä en usko! En, suo anteeksi --!" Toverin silmät
välähtivät ja suu vetäytyi hymyyn. -- "No, mutta odotappas, niin
saat kuulla! Tiedäthän, että hän talvella humalapäissään kaatui ja
satutti itsensä pahanpäiväisesti?" -- Sen hän tiesi kyllä. -- "No,
hän on yhtä päätä vuoteen omana ja nyt ovat kaikki tuskastuneet
häntä auttamaan, hänhän on niin kiukkuinen ja ilkeä. Hän oli
alussa minullekin vihainen, -- oh, sitä ei tahtonut kestää, mutta
minä en ollut siitä millänikään ja nyt nimittää hän minua vain
nimillä 'jumalan enkelini', 'sydänkäpyseni' ja 'kultani' ja 'kiltti
lapsi', sillä minä olen hoitanut häntä ja kerännyt vaatteita ja
ruokaa hänelle ja myöskin sänkyvaatteita ja auttanut pahimmissakin
tarpeissa, niin, sitäkin olen tehnyt. Ja kuitenkin tahtoi hän
tässä eräänä päivänä lyödä minua, kun rupesin häntä auttamaan ylös
noustessa ja hänen kipeään jalkaansa koski. Hän rääkyi ja kohotti
keppiään, ... mutta sitten hän rauhoittui ja rupesi kiroilemaan ja
ripittämään minua aika tavalla. Nyt hän on tullut taas leppeäksi
ja äskettäin uskalsin lukea raamattuakin hänelle." -- "Veistämön
Martalle?" -- "Luin hänelle vuorisaarnan, ja ajatteles, hän itki."
- "Hän itki? Mutta ymmärsikö hän sitä?" -- "Ei, hän itki niin, että
tuskin kuuli mitään. Mutta katsos, sehän oli kuitenkin raamattua. Hän
alkoi jo itkeä, kun otin sen esille."
Pojat katsoivat toisiinsa. Takapihalta kuului vasaran kalsketta,
höyrypilli vihelsi jossain etäällä, asunnossa kadun toisella
puolen kirkui pieni lapsi. "Sanoiko hän mitään?" -- "Hän sanoi,
että hän oli liian kurja sitä kuulemaan. Ja minä selitin hänelle,
että kaikkein kurjimmat ovat tervetulleimpia Jumalan valtakuntaan.
Mutta sitä hän ei ollut kuulevinaankaan. Hän pyysi vain minua
lähtemään ja samalla katsomaan, oliko Pyykki-Lassi tullut kotiin."
-- "Pyykki-Lassi?" huudahti Edvard, ja Olen täytyi jälleen pyytää
häntä puhelemaan hiljemmin. Pyykki-Lassi oli näet Martan hyvä
ystävä. -- "Ja tiedätkös, Lassi on ollut näinä aikoina kelpo miestä.
Pyykki-Lassissa on paljon hyvääkin, niin sanovat kaikki. Hän tulee
joka ilta auttamaan. Tänä iltana hän tuli aikaisemmin kuin ennen,
senvuoksi minä pääsin lähtemään. Tavallisesti viivyn siellä paljon
kauemmin." -- "Oletko muulloinkin lukenut hänelle?" -- "Kyllä,
tänään. Heti alkoi hän itkeä, mutta tänään hän luullakseni kuunteli.
Sillä minä luin tuhlaajapojasta ja hän sanoi: 'minä olen yksi pojan
sioista', niin, sillä tavoin hän sanoi." -- Molemmat pojat nauroivat.
-- "Sitten minä puhelin hänen kanssaan ja sanoin, etten voinut
uskoa sitä. Sitten koetin rukoilla. Oh, se ei maksa vaivaa, hän
sanoi, mutta kun minä alotin 'isämeitää', tuli hän, tiedätkös, aivan
vimmoihinsa, aivan kuin olisi pelästynyt ja nousi ylös ja huusi,
ettei hän tahtonut sitä kuulla, --- ei millään ehdolla. Ja sitten
hän laskeutui jälleen vuoteelleen ja purskahti hillitsemättömään
itkuun." -- "No siitä ei tullut siis mitään?" - "Ei, sitten tuli
Pyykki-Lassi ja silloin hän pyysi minua lähtemään. Mutta näetkös,
miten se vaikutti? Etkö luule hänen olevan hyvällä alulla." -- Edvard
ei oikein tiennyt, mitä sanoa.
Oli ikävää, että hänen ihailunsa oli saanut pienen kolauksen.
Vähän sen jälkeen he erosivat.
2.
Monesti saattaa ylemmissä kouluissa vallita aivan toisenlainen henki
kuin kaupungissa, jossa koulu sijaitsee, ja tavallista on, että
koulu muutamissa suhteissa on itsenäisten vaikutusten alaisena.
Yksi ainoa opettaja voi johtaa oppilaita oman mielensä mukaan, ja
samoin saattaa riippua yhdestä tai useammasta toverista, vallitseeko
koulussa poikien kesken toveruuden ja kuuliaisuuden henki vai
onko päinvastoin. Tavallisesti on olemassa joku, joka vaikuttaa
johtavasti. Myöskin siveellisessä suhteessa on asianlaita sama, pojat
seuraavat esikuvaansa, ja useimmiten on olemassa yksi tai useampi,
joiden vaikutuksen alaisena he ovat.
Näinä aikoina oli koulun paras oppilas Anders Hegge osaltaan
ylimpänä johtajana. Hän oli tietorikkain poika, mitä koulussa oli
ollut sen perustamisesta lähtien. Hän oli nyt koulussa vuoden yli
tarpeellisen määrän, vain hankkiakseen koululle kunniamaineen
varmasta etevämmyydestä. Pojat olivat tavattoman ylpeitä hänestä.
He kertoivat ihastuksella, miten hän oli saattanut opettajia
pulaan, ja että hän voi valita, mitkä tunnit tahtoi, mennä ja tulla
aivan niinkuin häntä itseään halutti; hän lukikin enimmäkseen omin
päin. Hänellä oli kirjasto, jonka hyllyt olivat jo aikoja sitten
peittäneet seinät, niin että hyllyjä nyt oli lattiallakin. Sohvan
kummallakin puolella oli pitkä kirjahylly, ja niistä kerrottiin, että
pikku pojatkin saivat tulla niitä katsomaan. Itse hän istui siellä
sisällä vastapäätä ikkunaa poltellen tupakkaa, yllään naimisissa
olevan sisarensa lahjoittama, kantapäihin ulottuva haletti, päässä
kultatupsuinen samettilakki, jonka oli saanut tädiltään, ja jaloissa
kirjaellut tohvelit, hänen toisen tätinsä antamat nekin. Hän oli
naisten keskuudessa kasvanut, asui äitinsä luona, joka oli leski,
ja viisi vanhempaa sukulaista maksoivat hänen kirjansa, vaatettivat
hänet ja antoivat hänelle taskurahoja.
Hän oli jo iso ja vankka mies, kasvoissa oli vanhan suvun
hienopiirteisyyttä ja niitä olisi voinut sanoa kauniiksikin, jollei
silmät olisi olleet ulkonevat ja niissä jotain samalla himokasta ja
urkkivaa. Jotain samallaista kuin hänen muhkeassa vartalossaankin,
joka olisi näyttänyt kookkaalta, jollei hän tavallisesti olisi
käynyt kumarassa ikäänkuin ei jaksaisi pitää itseään suorana. Hänen
käyntinsä oli epätasaista, kätensä ja jalkansa sirot, hän ei kärsinyt
itseensä koskettavan, oli viluinen ja hemmoteltu ja hänen makunsa
kokonaan naisellinen.
Kaikki, mitä kerran oli kuullut, hän muisti, niin pienet kuin
suuretkin asiat, pikkuseikat hänestä kuitenkin olivat tärkeimmät
kaikista. Harva seikka jäi häneltä huomaamatta, vähitellen ja
taitavasti ymmärsi hän luikertaa ihmisten luottamukseen. Hän tunsi
sekä koti- että ulkomaisia sukutarinoita, hänestä oli elämän suurinta
nautintoa kertoa niitä ja varsinkin häväistysjuttuja ja keräillä
niitä yhä enemmän ja enemmän. Jos opettajat olisivat käsittäneet,
kuinka tämä ihailtu kaappilaitos kaikkine sisustoineen turmeli
koulun henkeä, niin tuskinpa he olisivat häntä enää pitäneet vuotta
yli määrän. Koulu oli pelkkää arvostelua ja epäilystä, juoruaminen
ja panettelu siinä hovitapoja, jotka helpoimmin veivät suosioon ja
roskajutut mieluisimpana keskusteluaineena. Kun joku tuli hänen
luokseen, tapasi hän hänet istumassa tupakan savun ympäröimänä
kirjahyllyjensä ääressä uusia juttuja ahmimassa. Ja kun Edvard nyt
samana iltana saapui kertomaan, että nyt hän oli jo saanut tietää
kaikki Olen puuhat ja sanoi tahtovansa palkintoa, -- nousi Anders
ylös ja pyysi häntä kaikin mokomin odottamaan, kunnes hän hakisi
hiukan olutta, sillä nyt kelpasi heidän pitää lystiä.
Ensimäisen lasin he ryyppäsivät halukkaasti ja puoliksi toisenkin,
sitten alkoi Edvard kertoa aluksi, -- että Ole hoiteli sairaita
alhaalla kalastajakylässä.
Anders tuli miltei yhtä noloksi, kuin Edvard oli tullut raamatun
nähtyään. Edvard nauroi sydämensä pohjasta. Mutta sitä ei kestänyt
kauan, sillä Anders sanoi sitä hiukan epäilevänsä. Varmaankin oli
Ole tahtonut häntä uskotella päästäkseen helpommin asiasta, siinä
piili jotakin salaista. Talonpoikaispojathan ovat niin salaperäisiä,
ja todistaakseen sitä hän kertoi pari hyvin huvittavaa juttua
koulusta. Edvard ei voinut enää kauemmin kestää hänen sietämätöntä
epäilyään ja tehdäkseen siitä lopun -- itse asiassa hän oli kovin
väsynyt -- hän kertoi, että hänen _isänsä_ tiesi koko asian, _hän_
hyväksyi sen ja antoi Olelle rahallista avustusta. Nyt ei tietysti
Anders enää epäillyt, mutta _sittenkin_ saattoi siinä piillä jotain,
talonpoikaispojat ovat niin salaperäisiä.
Ei, tämä oli jo Edvardista liikaa, hän karkasi hänen edestään ylös
istualtaan ja kysyi, uskoiko hän jonkun heistä valehtelevan.
Anders ryyppäsi levollisena olutta, hänen ulkonevat silmänsä pyörivät
pälyilevinä. "Valehdella", se nyt oli sellainen kummallinen sana,
eikö hän sitten voinut saada tietää, mitä sairaita Ole hoiteli?
Sitä ei Edvard ollut odottanut, hän oli aikonut kertoa juuri niin
paljon, että saisi palkintonsa, eikä sanaakaan enempää. Hän nousi
uudelleen: jollei Anders tahdo "uskoa", niin, "olkoon uskomatta",
mutta palkinnon hän tahtoi saada!
Andersin tapoihin ei kuulunut riidellä kenenkään kanssa, sen tiesi
myös Edvard kyllä hyvin. Luonnollisesti tulisi Edvard saamaan
kirjan, mutta sitä ennen ryhtyi Anders laskettelemaan huvittavaa
juttua siitä, miten sairaat tuolla kalastajakylässä käyttäytyivät.
Köyhäin lääkäri oli eilen käynyt rouvineen hänen äitinsä luona ja
silloin oli joku tiedustellut veistämön Marttaa, jota kukaan ei ollut
nähnyt kaualle aikaa, vieläkö hän makasi vuoteen omana talvellisen
kaatumisensa jälkeen? Kyllä, hän makasi vielä eikä hänellä mitään
hätää ollut, sillä niin uskomattomalta kuin se kuuluukin, lähettivät
ihmiset hänelle kaikkea, mitä hän tarvitsi. Ja Pyykki-Lassi antoi
hänelle joka ilta viinaa, niin että he saivat pitää monta lystiä
yhdessä. Tuskinpa hän kotvalle siitä ylös nousee.
Edvard punastui korvia myöten ja Anders huomasi sen. Kenties oli
veistämön Martta yksi niistä, joita Ole "auttoi"? -- Kyllä se niin
oli.
Anders aukaisi ulkonevat silmänsä selälleen vastaanottamaan tätä
saalista ja Edvard näki, miten hän ahmi sen itseensä ja hänestä
tuntui kuin olisi hänkin mennyt suinpäin samaa tietä. Mutta ei mikään
harmita koulupoikia niin suuresti kuin se, että heitä luullaan
herkkäuskoisiksi. Hän kiiruhti senvuoksi vapautumaan sellaisesta
epäluulon alaisuudesta, että _hän_ muka ei huomannut, mitenkä
typerästi Ole Tuft menetteli, ajatteles, hän luki raamattuakin
Martalle! -- Luki raamattuakin hänelle! Mulkosilmät taaskin
laajenivat ahmiakseen, mutta supistuivat kohta jälleen, naurun puuska
valtasi hänet, hänen täytyi nauraa hohottaa ääneensä, -- ja Edvardin
myöskin.
Niin kyllä, hän luki raamattua veistämön Martalle, luki
tuhlaajapojasta, ja Edvard kertoi, mitä Martta oli sanonut. He
nauroivat katketakseen ja joivat oluen loppuun. Nauraessaan
näyttäytyi Anders kaikessa hauskuudessaan ja herttaisuudessaan,
naurussakin oli pieni sivuääni, kuin olisi hänen kurkkuaan
kutkuttanut, -- ja se lisäsi vielä nauruintoa. Sitten täytyi Edvardin
kertoa kaikki -- ja vähän lisääkin.
Kun hän vähän myöhemmin juoksi kotiinsa kirja kainalossa, oli hän
huonolla tuulella. Oluen vaikutus oli haihtunut, nauru ei enää
viehättänyt ja loukattu turhamaisuuden tunne oli tyydytetty. Mutta
heti raittiiseen ilmaan päästyä hänestä tuntui kuin olisi hän nähnyt
Olen hyväntahtoiset silmät. Hän ei tahtonut muistella koko asiaa,
hän oli niin kauhean väsynyt, tänä iltana hän ei jaksanut ajatella
mitään, mutta huomenna, -- niin, huomenna hän pyytäisi Andersin
olemaan vaiti koko asiasta.
Mutta seuraavana aamuna hän nukkui liian pitkään, häthätää puki
hän yllensä ja läksi juoksemaan voileipä hampaissa, mielessään
hämärä muisto, että _Les trois mousquetaires_ oli nyt hänen omansa,
iltapäivällä aloittaisi hän lukea sitä. Koulussa kului tunti tunnilta
tuskan ja pelon vallassa, sillä hän ei osannut läksyjään lainkaan,
ja heillä oli aina niin paljon lauantaiksi. Hän pääsi vapaaksi
kahta tuntia ennemmin kuin toiset, sillä silloin oli ranskaa ja
luonnonhistoriaa, joita hän ei lukenut, -- ja ensimäisenä kiiruhti
hän alas rappuja!
Juuri tultuaan kouluportille hän näki Andersin tulevan toiselta
suunnalta. Nyt olisi _hänellä_ tunti korkeimmalla luokalla. Heti
johtui Edvardin mieleen eilinen päivä ja hän alkoi pelätä, mitä
Anders nyt mahtoikaan kertoa, mutta samassa hän myöskin näki kahden
laiturin välillä suuren, haaksirikkoutuneen höyrylaivan verkalleen
saapuvan satamaan. Sivukulkijat sanoivat, ettei koskaan ole satamassa
ollut niin suurta laivaa. Ilman mastoja, kansi pahasti runneltuna,
höyryputket pönkitettyinä ja kokonaan suolaveden valkaisemina,
jaksaen tuskin liikkua se laahusti eteenpäin, kenties sitä hinasi
joku toinen höyrylaiva? Edvard ei voinut nähdä sitä kun laiturit
olivat edessä. Väkeä kiiruhti rantaan ja hän mukaan! --
Sillä välin meni Anders kouluportista sisään. Hänen avatessaan
porttia pääsivät oppilaat juuri tunnilta ja ryntäsivät rappuja alas
kuin pitkäkin matka olisi ollut kysymyksessä. Se oli kuin rajuilma
lumotussa linnassa, koko kartano tärisi, ja ulos syöksähti --
ensin lyhyt, kimakka hihkunta, ensiksi tulleen riemuhuuto, sitten
sekaääninen kirkuna, kiljuvia ja matalampia säveliä ja särkyneitä
murrosääniä, jotka ikäänkuin tummana varjona levisivät muiden
yli, sitten kaikki yhdessä leimahti kuin taivaaseen kohoavaksi
tulimereksi, milloin toisaalla sammuen ja toisaalla iloisena
tulipatsaana nousten, milloin taas yhtyen ja levittäen loistoaan yli
koko pihan.
Anders saapui arvokkaana, hän kulki ei suinkaan kuin tulimeren
kautta, vaan kuten vaarallisessa myrskyssä, aaltojen heittelemänä
puolelta toiselle. Mutta hänellä oli päämäärä silmiensä edessä:
hän tahtoi varovasti selviytyä syrjään, tuonne aidan luona olevien
halkopinojen luo, siellä oli rauhallista ja siellä voi hän nojata
ruumistaan halkopinoa vasten.
Päästyään perille ja tarkasteltuaan mulkoilevilla silmillään
ympärilleen, oliko siellä turvallista olla, hän alkoi tyytyväisenä
silmäillä poikaparvia. Hän tunsi itsetietoista varmuutta siitä, että
hän voi parilla kolmella, lähimpänä olevan korvaan kuiskaamallaan
sanalla hiljentää koko rähinän. Ne vaikuttaisivat kuin öljy
raivoavaan mereen ja melu taukoaisi heti, kun ne muutamat sanat
tulisivat kaikkien kuuluviin. Missä oli Ole? Kas, tuollahan oli
eräs suurempi poika käynyt häneen käsiksi. He olivat tarrautuneet
toistensa nutunkauluksiin ja mittelivät voimiaan, suurempi poika
tahtoi kaataa pienemmän tantereesen ja kampesi lisäksi jalallaan.
Olen raskaat saappaat kieppuivat ilmassa, niin että korkoraudat
välähtelivät ja hän nauroi läkähtyäkseen, sillä toveri tuli yhä
vihaisemmaksi ja hurjemmaksi eikä sittenkään saanut häntä kumoon.
Silloin kumartui Anders lähimpänä seisovan puoleen: "Nyt minä tiedän,
mitä Ole Tuft iltaisin puuhailee!" -- "Älä joutavia!" -- "Kyllä sen
nyt tiedän!" -- "Kuka siitä on selvän ottanut?" -- "Edvard Kallem."
-- "Edvard Kallem? Ja hän on saanut kirjan?" kysäsi jo toinen
hätäisesti. -- "Tietysti!" -- "Eläs, vai Edvard Kallem --!"
"Edvard Kallem? Mitä Edvard Kallemista?" kysyi kolmas, ja se, joka
juuri oli saanut tietää sen, kertoi. Neljäs, viides ja kuudes
levittivät sanomaa: "Pojat, Edvard Kallem on voittanut palkinnon!
Nyt tietää Anders Hegge, mitä Ole Tuft iltapäivin puuhailee." Mihin
tämä tieto vain levisi, siellä vaikeni kerrassa rähinä, heidän täytyi
päästä kuulemaan ja he ryntäsivät Anders Heggen luo.
Tuskin oli neljäsosa pojista saapunut, kun toisetkin kolme neljäsosaa
lakkasivat meluamasta: mitähän kummaa tuolla halkopinon luona
tapahtui? Miksi kaikki juoksivat sinne? He tunkeutuivat Andersin
ympärille, ja halkopinon päälle kiipesi niin monta kuin sinne
suinkin mahtui: "Mistä on kysymys?" -- "Edvard Kallem on voittanut
palkinnon." -- "Edvard Kallem?" Taas leimahti mellakka liekkiinsä,
kaikki kysyivät, kaikki vastasivat -- kaikki paitsi Ole Tuft, hän oli
jäänyt seisomaan siihen, mihin toverinsa oli hänet jättänyt.
Sitten tuli hiljaisuus, Anders Hegge kertoi, hänellä oli siihen
oikeus, olihan hän siitä maksanut. Hän kertoi mainiosti, lystikkään
kuivasti, niin että kaikki voitiin käsittää kahdella tavalla. Hän
kertoi aluksi, missä Ole kävi ja mitä hän toimitti: -- muutti olkia
veistämön Martan alle, käänteli ja kantoi häntä, keitti hänelle
ruokaa ja juoksi apteekkiin lääkkeitä noutamaan; -- sitten, _minkä
vuoksi_ hän sitä teki: hän tahtoi tulla lähetyssaarnaajaksi, hän
tahtoi harjaantua veistämön Martan luona, hän luki raamattua
Martalle, ja Martta itki, ja kun Ole lähti pois, toi Pyykki-Lassi
viinaa ja sittenkös kelpasi heidän, Martan ja Lassin riemuita
raamatun luvun perästä! Pojat seisoivat ensin hiljaa kuin
kynttilät, ... he eivät olleet milloinkaan moista kuulleet. He
käsittivät sen leikiksi, ja sillä tavoin kuin se kerrottiin, ei siitä
muuhunkaan johtopäätökseen voinut tulla. Mutta he eivät olleet vielä
elämässään kuulleet kenenkään leikkivän lähetyssaarnaajaa ja
raamatunlukijaa, se oli huvittavaa, mutta samalla siinä oli jotain
muutakin, jota he sillä hetkellä eivät käsittäneet. Kun he eivät
nauraneet, jatkoi Anders kertomustaan. Minkävuoksi Ole oli keksinyt
tämän? Nähkääs, siksi, että hän oli kunnianhimoinen ja tahtoi tulla
apostoliksi, joka oli jotain enemmän kuin tulla kuninkaaksi,
keisariksi tai paaviksi, sen oli Ole itse sanonut Edvard Kallemille.
Mutta tullakseen siksi täytyi hänen löytää "Jumalan tiet". Ja nämä
tiet alkoivat veistämön Martan luota; siellä hän aikoi oppia tekemään
ihmeitä, taistelemaan pakanoita, villipetoja ja myrkyllisiä käärmeitä
vastaan ja taltuttamaan hirmumyrskyjä. Nyt kajahti naurun remakka
ilmoille. Mutta samassa soi myöskin kello. Poikien täytyi vain nauraa
kikattaen juosta Olen ohi.
Kerran ennenkin nuorella ijällään oli Ole Tuft tuijottanut
pohjattomaan syvyyteen. Se oli eräänä talvipäivänä, hän seisoi
isänsä haudalla ja kuuli kuinka ensimäiset routaiset multamukareet
putosivat arkun kannelle, ilma oli sumuinen ja meri musta kuin
piki. Kaiken surunsa laski hän sinne. Nyt seisoi hän jälleen haudan
partaalla, hän kuuli taas kirkonkellojen soittoa. Heti kun kirkuva
hälinä koulun portailla ja käytävillä oli tauonnut ja viimeinenkin
vitkastelija mennyt sisään ja ovet sulkeutuneet, -- ja tullut
äkkiä täydellinen hiljaisuus, -- silloin kuuli hän äänettömyyden
vallitessa kirkonkellojen soittoa ja mielikuvitus vei hänet
kotiseudun maalaiskirkkoon, jonka seinän vieressä suhisivat vanhat,
korkeat, lehdettömät koivut ja portin edessä kunnioitusta herättävä
honka. Kellot kaikuivat lakkaamatta, suruisesti ja raskaasti, ja
arkun päälle putoilevat kovat multamukareet löivät merkkinsä häneen
itseensä koko elämän ajaksi. Äiti itki hillittömästi, -- hän oli
pidättänyt kyyneleitään aivan tähän saakka, ei pieninkään valitus
ollut sitä ennen päässyt hänen huuliltaan, ei kuolinvuoteen ääressä,
eikä silloinkaan, kun ne kantoivat isän pois, -- mutta nyt sai suru
hänessä ylivallan -- oh, miten hillittömästi! ... ei, isä ja äiti ja
äiti ja isä! -- Ja hän purskahti itkuun, hänkin.
Yksinomaan senvuoksi hän ei voinut mennä toverien jälestä, mieluummin
tahtoi hän olla koskaan tulematta kouluun. Tämän jälkeen hän ei voisi
kohdata ketään heistä, eikä olla koko kaupungissa. Kahden tunnin
kuluttua se tulisi tiedoksi, kaikki hänelle nauraisivat, ilkkuisivat
ja tekisivät kysymyksiä. Ja olihan nyt se, mitä hän aikoi, hänellekin
häväistys, mitä siis lukeminenkaan hyödyttäisi, eikä hän toiseenkaan
kaupunkiin halunnut mennä, ei, kotiin, kotiin, kotiin! Mutta jos
hän nyt tähän jäisi kauemmaksi aikaa, lähetettäisiin luokalta joku
häntä hakemaan, hänen oli kaikella muotoa heti lähdettävä juoksemaan
karkuun -- ei kortteeriin tädin luokse, siellä hänen pitäisi kertoa
kaikki, eikä myöskään pääportista kadulle, siellähän oli niin
paljon väkeä, ja hän kun vielä itki niin kovasti. Ei, hänen olisi
mentävä siitä pienestä sala-aukosta, jonka Josefine oli häntä varten
laittanut ja jonka kautta hän auttoi häntä joka iltapäivä pääsemään
ulos, ilman että pojat sitä näkivät.