Maaliskuun 7 pnä ....
Talven valta on taittunut. Kuin iloisena viserryksenä väistyy päivä
toisen, entistään yhä vain kirkkaamman tieltä, hukkuu kuin hankien
huikaisevaan kimallukseen, haihtuu raikkaitten, keväisten tuulien
vapauttavaan, väkevään huminaan, joka kuin valtavana, voitokkaana
virtenä laulaen lentää yli talven unesta valveutuvan maan ja
jääkahleitaan luovan laajan, levottoman meren.
Jokainen päivä on kuin havahtuvan elämän uusi, hohtava synnyinhetki.
Ilmat ovat täynnä aavistelevaa odotusta, joka kuin tuhansina
sulotuoksuina tunkeutuu olemukseen juovuttaen, päihdyttäen, hullauttaen
aistit, täyttäen sielun kuin siintävän silkin salaperäisellä suhinalla,
tummien, välkkyvien jalokivien raskaalla, huumaavalla loistolla,
sydänyön satakielien suurella soitolla.
Nämä alkavan kevään ensimmäiset, kuultavat päivät kuin kruunaavat
talven iäisen kauneuden. Tuhatsärmäiset timantit leimuavat, syytävät
tultaan kaikkialla. On kuin sokeat saisivat takaisin näkönsä, kuurojen
korvat aukenisivat, mykät rupeisivat puhumaan, ja itse valjut
vainajatkin nousisivat viluisista, jäisistä hautaholveistaan.
Liian köyhiä ovat sanat kuvaamaan tätä uudestisyntymisen suurta,
riemuitsevaa luomisen juhlaa, liian köyhiä ja kuluneita. Viskaan pois
kynän, paiskaan paperit syrjään, jätän ne päivän käsiin kellastumaan.
Pivollinen kahisevia, kuihtuvia syyslehtiä, kajastuksia elämän suuren,
polttavan, ainaisen auringon korkeasta, kiiluvasta kullasta. Kuvan
kuva, pisaran pisara. Täyteläisyyden tyhjyys, autiuden avuttomuus,
alakuloinen huokaus aavistelevassa, ainaisessa odotuksessa, kaukaisessa
kaipuussa, rajallisen rajattomuudessa, jolla ei mitään alkua ole.
Yhtä vähän kuin loppuakaan.