Auringosta olet sinä tullut, pyhästä, polttavasta piiriloimusta, jonka
alku on siellä, kunne sen viimeisetkin rajat raukeavat.
Aurinko, miljoonat, määrättömät auringot, ovat yhtä. Niissä on elämän
alku, samoinkuin sen viimeisinkin palava päätepiste. Ulkopuolella sen
on kuolema, kolkko ja iäinen, sen piirissä elämän hyvä, lempeä, laupias
rajattomuus.
Aurinko on sinun alkusi, Jumalassa ovat sinun syntysi pyhät, iäiset
juuret. Aurinko on Jumala, ja Jumala on aurinko, nimistä vähät, kunhan
niitä vain nöyrinä, kasvot maahan luotuina kumarrat.
Sillä suurta, iäistä, pyhää on nöyränä lähestyttävä, -- tuhon ja
kadotuksen lapsi olet, jos korskana ja uhmaten kuolemattomia valtoja
liki käyt.
Sillä ne kostavat, eivät kyllä kosta siten kuin meidän aivomme ovat
oppineet ajattelemaan, mutta ne kostavat sokaisemalla meidät, niiden
ikuista, pyhää paistetta meidän pienet, ajalliset silmämme eivät kestä,
ne pimenevät, meidän ajatuksemme sekoovat, hullautuvat, ja elämään
mahdottomina, tylyinä, kelvottomina me kuljemme omiin tyhjiin
toimiimme.
Mitä me olemme, jos olemme irti elämästä, Jumalasta? Me olemme kuin
tuuli, joka tyhjään puhaltaa, kuin lehti, joka autioon avaruuteen
lennähtää.
Irti ovat meidän kaikki juuremme, emmekä enää elävinä, vaan jo elossa
kuolleina, elävältä kuolleina kuljemme omia, elämälle vieraita
ratojamme.
Elämän iäinen tarkoitus on elämä, Jumala: iäinen hyvyys, iäinen
kasvaminen, aina kehittyminen yhä korkeampaan ja parempaan, joka elämän
tarkoitusta palvelee, elämän, elävän Jumalan suurta suunnitelmaa
toteuttaa, vie ylöspäin, kohottaa meitä.
Näin me olemme auringosta tulleita, auringon hiljaisina, nöyrinä
lapsina on meidän elettävä, ja aurinkoon on meidän aina aikamme täällä
vaellettuamme jälleen palattava.
Sillä auringot syttyvät, auringot sammuvat, ja sammuttuaan jälleen
uuteen aurinkoon, uuteen elämään, Jumalaan yhtyvät, jota lakia ilman ei
elämää olisi, ei syttyisi mikään, ei kukkisi, kasvaisi ja kehittyisi,
ei hedelmää kukintansa jälkeen koskaan kantaisi.
Niin paistaa aurinko väärille kuin vanhurskaillekin, mutta iäinen ilo
on vanhurskaan sen suurissa, suloisissa säteissä jäykkiä jäseniään
paahdattaa.
Hyvyyttä, lempeyttä, viisautta auringon säteet vanhurskaan olemukseen
ohjaavat, mutta väärä sen säteitten iäistä kultaa sadattelee.
Mutta iäisempää on siunata kuin sadatella, sillä siunaus tuo aina
siunausta myötänsä. Ja vaikka sinä olisit kyynelin kylvänyt, vaikka
väärät sinua syyttä olisivat soimanneet ja sadatelleet, niin kulje
rataasi aina sittenkin kuin aurinko, siten lopulta raskaimmat ja
synkimmät pilvet tieltäsi sentäänkin hajoavat.
Sillä hyvän valta on aina suurempi kuin pahan, ja hyvänä, alati hyvänä,
vaikkakin sanomattomasti, äänettömästi kärsien, sinä lopultakin olet
voittava, olet elämän säteilevän, päivänpaisteisen kruunun saava, ja
hiljainen, hyvä hymy huulillasi nukut myrskyistä herätäksesi
äänettömässä, valkeassa maailmassa, missä kyynelet pyyhitään pois,
missä tuskia ei ole, ja missä elämä korkeampana, korkeammalle
kehittyneenä kukkii kuin täällä.
Auringon lapsi, älä paaduta sydäntäsi, siliä korskana ei kohti
korkeutta kuljeta, ei vihan ja pimeyden lapsena ylhäisille,
päivänpaisteisille rinteille kohota. Ei, vaan käydään aina vain alemma
pimeyttä kohti, missä paha asuu, missä pahaa kaikille tahdotaan, ja
jokaiselle tehdään, kenelle vain tehdä voidaan.
Auringon lapsi, sinun tiesi ei kulje alas, ei alas alhaisuuteen ja
ilkeyteen; sinun tiesi nousee, yhä vain nousee, kunnes osaltasi olet
sen täydellisyyden saavuttanut, mikä saavutettavissasi on. Ja niin
kuljet auringon, pyhän Jumalan polkuja keskellä pimeyden ja kuoleman
yötä, josta aina yhä uudet auringot, elämän uudet, pyhät hiljaiset
puistot kautta kylmän ja kolkon tyhjyyden silmääsi kangastavat.
Sillä kaikki ovat yhtä, kaiken kautta kulkee sama pyhä, iäinen voima,
minkä meidän himmeät silmämme, rajoitettu ajatuksemme vain aavistavat.
Mutta se silmä, jonka usko on kirkastanut, ja se ajatus, jolle nöyrä,
omien pienten, vähäpätöisten rajojensa tunteminen on voimia antanut, se
näkee, tuntee kaiken.
Näkee kuoleman keskellä elämän, joka pyrkii kasvamaan, ja joka hetki
tekeekin sen, näkee ainaiset auringot maailmoineen, jotka juuri ovat
tämän pyhän, aina kasvavan elämän asunnoita, koteja lapsien, jotka
auringosta ovat tulleet, ja joiden aina ja iankaikkisesti pitää
auringoksi, elämän hehkuvaksi, kasvavaksi ja iäti kehittyväksi
polttopisteeksi jälleen tuleman.