AURINGOSTA OLET SINÄ TULLUT JA AURINGOKSI PITÄÄ SINUN JÄLLEEN TULEMAN

Auringosta olet sinä tullut, pyhästä, polttavasta piiriloimusta, jonka

alku on siellä, kunne sen viimeisetkin rajat raukeavat.

Aurinko, miljoonat, määrättömät auringot, ovat yhtä. Niissä on elämän

alku, samoinkuin sen viimeisinkin palava päätepiste. Ulkopuolella sen

on kuolema, kolkko ja iäinen, sen piirissä elämän hyvä, lempeä, laupias

rajattomuus.

Aurinko on sinun alkusi, Jumalassa ovat sinun syntysi pyhät, iäiset

juuret. Aurinko on Jumala, ja Jumala on aurinko, nimistä vähät, kunhan

niitä vain nöyrinä, kasvot maahan luotuina kumarrat.

Sillä suurta, iäistä, pyhää on nöyränä lähestyttävä, -- tuhon ja

kadotuksen lapsi olet, jos korskana ja uhmaten kuolemattomia valtoja

liki käyt.

Sillä ne kostavat, eivät kyllä kosta siten kuin meidän aivomme ovat

oppineet ajattelemaan, mutta ne kostavat sokaisemalla meidät, niiden

ikuista, pyhää paistetta meidän pienet, ajalliset silmämme eivät kestä,

ne pimenevät, meidän ajatuksemme sekoovat, hullautuvat, ja elämään

mahdottomina, tylyinä, kelvottomina me kuljemme omiin tyhjiin

toimiimme.

Mitä me olemme, jos olemme irti elämästä, Jumalasta? Me olemme kuin

tuuli, joka tyhjään puhaltaa, kuin lehti, joka autioon avaruuteen

lennähtää.

Irti ovat meidän kaikki juuremme, emmekä enää elävinä, vaan jo elossa

kuolleina, elävältä kuolleina kuljemme omia, elämälle vieraita

ratojamme.

Elämän iäinen tarkoitus on elämä, Jumala: iäinen hyvyys, iäinen

kasvaminen, aina kehittyminen yhä korkeampaan ja parempaan, joka elämän

tarkoitusta palvelee, elämän, elävän Jumalan suurta suunnitelmaa

toteuttaa, vie ylöspäin, kohottaa meitä.

Näin me olemme auringosta tulleita, auringon hiljaisina, nöyrinä

lapsina on meidän elettävä, ja aurinkoon on meidän aina aikamme täällä

vaellettuamme jälleen palattava.

Sillä auringot syttyvät, auringot sammuvat, ja sammuttuaan jälleen

uuteen aurinkoon, uuteen elämään, Jumalaan yhtyvät, jota lakia ilman ei

elämää olisi, ei syttyisi mikään, ei kukkisi, kasvaisi ja kehittyisi,

ei hedelmää kukintansa jälkeen koskaan kantaisi.

Niin paistaa aurinko väärille kuin vanhurskaillekin, mutta iäinen ilo

on vanhurskaan sen suurissa, suloisissa säteissä jäykkiä jäseniään

paahdattaa.

Hyvyyttä, lempeyttä, viisautta auringon säteet vanhurskaan olemukseen

ohjaavat, mutta väärä sen säteitten iäistä kultaa sadattelee.

Mutta iäisempää on siunata kuin sadatella, sillä siunaus tuo aina

siunausta myötänsä. Ja vaikka sinä olisit kyynelin kylvänyt, vaikka

väärät sinua syyttä olisivat soimanneet ja sadatelleet, niin kulje

rataasi aina sittenkin kuin aurinko, siten lopulta raskaimmat ja

synkimmät pilvet tieltäsi sentäänkin hajoavat.

Sillä hyvän valta on aina suurempi kuin pahan, ja hyvänä, alati hyvänä,

vaikkakin sanomattomasti, äänettömästi kärsien, sinä lopultakin olet

voittava, olet elämän säteilevän, päivänpaisteisen kruunun saava, ja

hiljainen, hyvä hymy huulillasi nukut myrskyistä herätäksesi

äänettömässä, valkeassa maailmassa, missä kyynelet pyyhitään pois,

missä tuskia ei ole, ja missä elämä korkeampana, korkeammalle

kehittyneenä kukkii kuin täällä.

Auringon lapsi, älä paaduta sydäntäsi, siliä korskana ei kohti

korkeutta kuljeta, ei vihan ja pimeyden lapsena ylhäisille,

päivänpaisteisille rinteille kohota. Ei, vaan käydään aina vain alemma

pimeyttä kohti, missä paha asuu, missä pahaa kaikille tahdotaan, ja

jokaiselle tehdään, kenelle vain tehdä voidaan.

Auringon lapsi, sinun tiesi ei kulje alas, ei alas alhaisuuteen ja

ilkeyteen; sinun tiesi nousee, yhä vain nousee, kunnes osaltasi olet

sen täydellisyyden saavuttanut, mikä saavutettavissasi on. Ja niin

kuljet auringon, pyhän Jumalan polkuja keskellä pimeyden ja kuoleman

yötä, josta aina yhä uudet auringot, elämän uudet, pyhät hiljaiset

puistot kautta kylmän ja kolkon tyhjyyden silmääsi kangastavat.

Sillä kaikki ovat yhtä, kaiken kautta kulkee sama pyhä, iäinen voima,

minkä meidän himmeät silmämme, rajoitettu ajatuksemme vain aavistavat.

Mutta se silmä, jonka usko on kirkastanut, ja se ajatus, jolle nöyrä,

omien pienten, vähäpätöisten rajojensa tunteminen on voimia antanut, se

näkee, tuntee kaiken.

Näkee kuoleman keskellä elämän, joka pyrkii kasvamaan, ja joka hetki

tekeekin sen, näkee ainaiset auringot maailmoineen, jotka juuri ovat

tämän pyhän, aina kasvavan elämän asunnoita, koteja lapsien, jotka

auringosta ovat tulleet, ja joiden aina ja iankaikkisesti pitää

auringoksi, elämän hehkuvaksi, kasvavaksi ja iäti kehittyväksi

polttopisteeksi jälleen tuleman.

Elämä ja kuolema · 第 18 / 18 题