Joulukuun 24 pnä ....
Joulukuusen viimeisetkin pienet vahakynttilät ovat jo loppuun palaneet,
ja hiillos tummennut takassa, jossa neljänkymmenen pakkasasteen vuoksi
pystyvalkea on melkein vuorokauden umpeensa loimottanut ja räiskynyt.
Koko talo nukkuu joulu-yön rauhallista, valoisaa unta, sillä kukin on
ainakin tänään koettanut kanssa-ihmisilleen iloa tuottaa, ja
onnistunutkin siinä, ja senvuoksi lepo senjälkeen onkin tavallistaan
syvempi ja lempeämpi. Ihminen on aina tarkoin sellainen, miksi hän oman
sisäisen elämänsä ajaksi tai vaikkapa iäksikin on tahtonut ja voinut
virittää. Siksi on uni nyt kunkin sisäisen, rauhallisen virityksen
hiljaista, itsetiedotonta käyntiä sekä tyyntä vireistä purkautumista.
Eikä tuo hyvä, rauhallinen viritys vaikuta ainoastaan ihmisiin,
eläviin, tunteviin, iloitseviin ja murehtivaisiin olentoihin, vaan
ulkonaisesti elottomiin, niin sanottuihin kuolleisiinkin kappaleihin,
vaikka pohjaltaan, syvimmältään ei mikään itse asiassa näytä kuollutta
olevankaan. Olin esim. ennen pitänyt kertomusta kolmeatoista lyövästä
kellosta pelkkänä vanhana taruna, mutta nyt olen havainnut todeksi
senkin. Syksyllä oli palvelijani ehkä liian raskaan työtaakan vuoksi
usein hermostunut ja huonolla tuulella. Niihin aikoihin en saanut
ilta-yöstä oikein unta, ja tulin monasti laskeneeksi keittiössä olevan
kellon öisiä lyöntejä. Sydänyöllä se kerran ihmeekseni löi selvästi
kolmetoista kertaa. Epäilin ensin korviani, mutta tein sitten useasti
saman havainnon. Ja kun toisetkin tulivat heiltä asiaa kysymättäni
samaa kertomaan, niin olisihan ollut mieletöntä enää sen
todenperäisyyttä epäillä. Mutta nyt vallitsi sopusointu ja rauha
talossa, ja kirkkaasti ja selvästi löi keittiönkin kello äsken sydänyön
kaksitoista lyöntiänsä.
Pakkanen oli niin suunnattoman kova, alun viidettäkymmentä astetta,
että ilma oli kuin kummaa raskasta usmaa, sakeata, mutta kuitenkin
läpikuultavaa auteretta täynnä. Ja sen takaa kuumotti täysikuu
omituisena heleänä punervana pallona, jonka säteet hiipivät viluisina
sisään tuvan ikkunan kautta, jonka ääressä istuin katsellen ulos
tulipalopakkasyöhön. "Jumalan rauhaa, ystävä", kuulin erään kevyen
säderihman itselleni kuin kuiskaavan. "Samaa sinullekin, naapuri!"
vastasin yhtä äänettömästi. "Etkö tahtoisi lähteä kanssani pienelle
joulu-yöretkelle suureen luontoon? siellä vietetään sydäntalven juhlaa
sielläkin", jatkoi vapiseva sädeseitti vaikenevaa puhettaan. "Minulla
ei ole kyllin paksuja turkkeja voidakseni lähteä tuollaisen sydänjuuria
jäätävän pakkasen syliin", vastustelin. "Älä ole milläsikään; olen
saanut tänä yönä senverran lämpöä lainaksi auringolta, etäiseltä
isännältämme, että voit huoletta heittäytyä helmaani ja seurata
paleltumatta mukanani, minne mentäneekin", kuulin säteen hennosti
säkenöivän. "Kernaasti siinä tapauksessa. Mutta jaksatko sinä, vieno,
hauras verkko kantaa minua, raskasta olentoa?" kysyin.
"Luulet kait minua heikommaksi kuin olenkaan. Muista, että kuljen esim.
tuon suunnattoman matkan kuusta maahan vajaassa puolessatoista
sekunnissa, jolla aikaa sinä tuskin ennätät käydä lattiasi yli. Älä
siis epäile, lähde vain mukaan! Voihan ruumiisi sitäpaitsi jäädä kotia,
henkesi näkee ilman sitä paljon paremmin, mitä minulla on sinulle nyt
näytettävänä".
Ja niin sitä sitten lähdettiin. Olin tuossa tuokiossa ikkunan
ulkopuolella, hennot säderihmat kutoutuivat kevyeksi, kimaltavaksi
seitiksi ympärilleni, kohosivat korkealle, yhä vain korkeammalle, ja
niin alkoi välkkyvä lento läpi kylmän, kipenöivän tähti-yön. Koko
luonto oli kuin juhlaan pukeutunut. Korkea kotipetäjä oli kietoutunut
kiiluvaan jalokiviviittaan, ja pienet, paljaat lehtipuut seisoivat
siinä siintävän valkeissa silkkivaipoissaan. Maat ja metsät
kimaltelivat kuin kauneimmissa timanttikoruissa, ja joka kuusi kohosi
joulupuuna jääpuikkojen kirkkaina kynttilöinä niiden oksilla ja
latvoissa palaessa ja tuikkiessa. Ometan ohi kiitäessämme sattui
sädevaunujeni valo heittämään himmeän kajastuksen parven pieneen
akkunapahaiseen, jonka kautta näin selvästi sisään sen lämpimiin,
tuoksuviin heinäkasoihin. Mutta mikä kumma kimallus sieltä nyt
siintikään silmään? Valovaljakkoni pysähtyi samassa, ja katseeni alkoi
eroittaa yksityiskohtaisemmin, mitä siellä sisällä tapahtui. Heinät
helkkyivät hopeakorsina lattialla, ennen niin tomuiset orret kulkivat
kultaisina kurkihirsinä nyt tuolla timanttiluolaksi muuttuneella
navetanparvella, jota sadat pienet, säkenöivät kuukivilamput
valaisivat. Ja niiden valossa leikki heinien hopeakorsilla pieniä
punahiippaisia tonttu-ukkoja ja -poikia, ja aivan heidän keskellään
näin oman pienoisen poikani hymyilevänä ja iloisena istuvan ja
leikkivän niin innokkaasti kuin olisi hän ikänsä juuri siinä seurassa
ollut. "Mitä kummaa, ovatko haltiat varastaneet pienokaisen kehdosta
äidin nukkuessa?" ajattelin kauhuissani. "Ole huoletta", säihkyivät
säteet, "poikasi kyllä lepää kaikessa rauhassa kehdossaan, jos äiti
sattuisi havahtumaan. Mutta miekkoinen on talonhaltiain lemmikki ja
suojatti, ja nyt joulu-yönä he ovat saaneet hänet tänne ylisille
hetkeksi luokseen leikkiä lyömään. Harvoille lapsille sellaista onnea
on suotu."
Jo kohosimme keveästi jäässä kimaltavan vuoreni jyrkkiä
jalokivirinteitä yhä korkeammalle ja korkeammalle, yli hyisten
huippujen lensimme ja painuimme syvemmälle vain korpien pimenevään
poveen. Metsäpolut allamme aivankuin elivät. Tuolla hyppi ja harppasi
pieniä, lumivalkoisia jänöjä, ruskeita, tuuheahäntäisiä repoja
livahteli paasien ja pensaiden kätköstä, ja siellä täällä juosta
jolkutteli harmaa hukkakin silmät päässä kuin pienet, kirkkaat
sähkölamput kiiluen. Ei niistä nyt kukaan saalista tavoittanut,
riistanajoon ryhtynyt; syvä, loistava, äänettömän valtava pakkasyö oli
vain kaikki jaloin juoksevaiset otukset liikkeelle ajanut. Metsien
kumma kansa! Sellaista jäsenien ja liikkeitten sulavuutta, viivojen
pehmeätä, kaunista kaareilua ei muualla elämässä voinut tavata. Mutta
ei niidenkään näkeminen matkamme varsinainen määrä ollut, syvemmälle
salon siimekseen vain tiemme tunkeutui. Suuren jättiläiskoivun
huurteisille, korallivalkeille oksille vasta pysähdyimme.
Pyhä, muinainen uhripuu!
Ainainen humina käy sen oksilla ja latvassa, vaikka yö on tyyni ja
äänettömän syvä. Kuin sadat tuulikanteleet sen hienoilla, jäisillä
jäsenillä helisee ja soittaa, ja kummallinen kohina kiertää sen
lumivalkeata, vankkaa runkoa. Ajast'ajat, aikakaudet, suvut,
sukupolvet, sukukunnat laulavat sen lehvissä lauluaan, maan mustimpiin
uumeniin, huimaaviin kuiluihin sen rautaiset juuret jatkuvat ja
tunkeutuvat, kuin väkevän vantein se koko maapalloa vyöttää, jonka
varsinaisena napana, pyhänä, pystynä pylväänä se pyhässä yössä kohoaa.
Sadat kohisevat, kristalliset lähteensuonet kulkevat syvällä kätkössä
sen juurien lomitse, maan kätketyimmät, kirkkaimmat vedet sen hienoissa
soluissa virtaavat, maapallon kaikki aineet ja ainesosat ovat sen
ravintona ja rakentajina, ja siksi siinä kaikki solisee, ja senvuoksi
se on kaikki kaikessa ja kaikki. Ei ole mitään sen ulkopuolella,
yläpuolella; magneettina se kaiken vetää luokseen, imee kaukana,
korkealla purjehtivat pilvet ja hennot, autereiset pilvenhattaratkin
valkeaan vereensä, juo merien vihreämmän veden, ja etäisen auringon
huikaisevimmat, siintävimmät säteet ainaiseen janoonsa, kokoo ja taas
hajottaa kaiken kaikkiin tuuliin ja ilmansuuntiin. Suurimmat ja
pienimmät virrat siihen virtaavat, ja vaahdoten ne taas syöksyvät siitä
pois joka taholle, elämän ainainen, vivahteleva, vaihtelevainen kudos
kulkee sen yllä ja ympärillä, ja yksi ainoa öinen hetki sen oksilla on
elämän iäinen, täyteläinen, täysi hetki, jonka jälkeen ei elossa enää
mitään outoa eikä vierasta kohtaa. Joka hermosäikeelläsi kuulet ja
tajuat sen sanattoman laulun, saat aarteita, kalleuksia, joita et enää
ikänä voi kadottaa, vajoat, uppoat itse elämään, antaudut elämän
kiivaimman, palavimman valtimon kuljetettavaksi, eikä retkelläsi ole
enää loppua oleva. Et näe alkua missään enää, et päätöstä eroita,
lennät kipinänä elämän polttavan uhritulen ainaisessa piirikarkelossa,
joka palavana seppeleenä ainaisia, iankaikkisia avaruuksia iästä ikään
kiertää...
Olet elänyt elämäsi pyhimmän, kirkkaimman, korkeimman joulu-yön,
syntymäjuhlan, jonka jälkeen et mitään kuolemaa ole milloinkaan enää
tunteva etkä tajuava.
10.