TÄHTI-YÖ.

Marraskuun 27 pnä ....

Kylmin yö mitä tähän saakka on ollut, vaikka entistä kylmemmältä on

tämä talvi yleensäkin tuntunut ja yhä se sitäpaitsi näyttää vain

kylmenemistään kylmenevän. Ja miten aikainen se olikaan. Ensi lumi

pysyi, pakkanen pani maan routaan sen läpi, ja vahvensi järven jään,

joka ei sekään mistään "varmoista" ennustuksista ja merkeistä

huolimatta ottanut enää sulaakseen. Vanhat, viisaat ukot ja eukot

lupasivat "vissisti" mennä soutamalla vielä joulukirkkoonkin, mutta

soutamatta kait jää, elleivät lumessa soutane! Kerran, pari tosin

vihmoi hiukan vettä, ja silloin venyivät nuo viisaat suut tietäväiseen

hymyyn virkkoen, "että sitähän sitä tässä luvattiin, ja veneellä sitä

vielä mennään tänä vuonna joulukirkkoon kuin mennäänkin". Mutta yöllä

pakkanen alkoi ihan kiukustuneena paukkua nurkissa, jyski aamunkoittoon

asti mustalla jäällä kuin olisi sadat tykit siellä tavan takaa

jylähtäneet, ja kylmät, autiot rannat kumahtelivat ja kaikuivat

kolkosti kuultavan tähtitaivaan alla. Ja "vanhat, viisaat suut"

vaikenivat visusti, ja vaiti ne ovat yhä vieläkin, kunnes kevätaurinko

ne jälleen sulattaa kanssaihmisiä sättimään ja ihmettelemään jumalan

suuria töitä ja väkeviä ihmeitä täällä kaukana salokylässä. --

Lämpömittari yhä vain alenemistaan alenee. Tähdet kipenöivät ihan kuin

tulta taivailta syytäen, kuu paistaa heleästi keskellä vahvuuden

kirkastettua lakea, ja jään järeä tykistö jyskää kuin kunnialaukauksia

ampuen ulapan ulvoessa ja vonkuessa ympärillä. Juhlajylinää tosiaankin

-- pienen, hennon, juuri syttyneen ihmiselämän kunniaksi, jonka ensi

äännähdykset yhä tunkeutuvat tuolta alaalta tänne yläkertaan, ensi

äännähdykset ja valitukset, jotka riemu ääninä sittenkin korvissani

kaikuvat. Äsken juuri pakkasen korkeimmilleen kohotessa syntyi

pienoinen poikani täällä kaukana sydänmaalla öisen tähtitaivaan

kirkkaasti kimaltaessa, kuun hopeavalon hangilla virratessa, ja

jäätykkien alhaalla järven lakealla ulapalla jylistessä.

Olin läsnä koko ajan, vaikka en milloinkaan ennen olisi voinut edes

kuvitellakaan siihen kykeneväni. Läsnä ensimmäisistä, äänettömistä

poltteista aina siihen hetkeen saakka, jolloin uuden syttyvän elämän

riemuitseva voitollinen huudahdus kohosi halki kylmien avaruuksien yön

ikuisia tähtiä kohti, ikäänkuin tahtoen tuhansille muille elollisille

maailmoille kuuluuttaa, että täälläkin oli elämää, syntyvää, kasvavaa,

kehittyvää, kuolevaa, jälleen ja aina yhä uudelleen syntyvää, joka

ikuista, palavaa piirikarkeloa tanssien toistui, tuli takaisin, syttyi

ja sammui, iäti vain syttyi kaikkea sammumista ylpeästi uhmaten, ja

itse kuolemankin lannistaen, voitokkaasti sen maan tasalle lyöden. Nyt

alan ymmärtää, miksi kreikkalaiset pitivät synnytyspoltteita pyhinä.

Samoin myös ymmärrän nyt vasta oikein sen pyhyyden, mikä joulu-yönä

kylmissä, tähtikirkkaissa avaruuksissa värisee. Mikä sydämet suurentaa,

mielet avartaa, johtaa järjen ja tunteen ikuiseen sopusointuun. Mutta

sitä ennen on täytynyt olla eksyksissä, rikki revittynä, juurettomana,

irrallisena, on täytynyt paljon kestää, paljon kärsiä, paljon

kamppailla, josta kamppailusta vasta suuri kokoontuminen, kokonaisuus,

suuri sopusointu, suuri rauha on syntynyt. Ympärilläni yö on niin

suunnattoman syvä, äärettömän äänetön, hiljainen ja pyhä. On kuin olisi

vapahtaja minullekin syntynyt, omista sisäisistä tuskista ja

kärsimyksistä kasvanut, joka nyt kapaloituna seimessään lepää. Siunaten

ja sovittaen, siunaten paljon, mutta enemmän sentään sovittaen;

sovittaen kaikki, mikä sovitusta kaipaa, hyvitystä halajaa. Ja sitä

juuri kaikki enin kaipaa, enin tarvitsee, hartaimmin halajaa,

sillä kuka ei koskaan mitään rikkoneensa tuntisi. Rikkoneensa

kaikkivaltiasta, pyhää elämää vastaan. Ja elämä on vain elämällä

sovitettavissa, entinen uudella, mennyt tulevalla, kuollut syntyvällä,

kasvavalla, jälleen alkavalla, pyhällä myöntämisellä, kuten muuan

viisas suu kerran on sanonut...

Tähdet ikäänkuin lempeämmin tuikkivat nyt taivaalla, kerääntyvät

suureksi, siunaavaksi sädekehäksi seimen ylle, johon vastasyntynyt,

alkava elämä kapaloihinsa käärittynä hentona ja vavahtelevana juuri on

laskettu.

9.

Elämä ja kuolema · 第 15 / 18 题