Marraskuun 25 pnä ....
Välkehtii valkoisena hangen pinta,
petäjät nuokkuu lumipeitteen alla,
syänpäivän kylmä kuulto taivahalla,
timanttivöissä vuoren jäinen rinta.
Väräjää metsä virttä salaisinta.
Sinervät varjot peittää tummemmalla
hehkulla hanget. Väleen vaipuvalla
päivällä silmässään kuin palavinta
paahdetta. Syntyy aamuruskon myötä
hämärä; kaikki hehkuu lyhven hetken.
Kultaiset tähdet kuuluttavat yötä.
Kuun sirppi uhkaavana yllä kiiltää,
alottaa oudon, yöllisen jo retken.
Ytimiin saakka vilun teräs viiltää.
Riimileikittelyä! -- Silmäilin yhtenä päivänä Danten "Uuden elämän"
sonetteja, joiden jäykästi, akateemisen määräperäisesti riimitettyihin
juhlallisiin säejaksoihin mestari oli valanut etelän veren nopeata,
lyhytaikaista onnen hehkua ja unten paloa. Eikö voisi vangita sen
vastakohtaa, pohjan pitkän, kolkon talven tuntua samanlaisiin säkeihin?
Nähtävästi. Sain sanotuksi, mitä mielin; ei jäänyt pois, ei tullut
liikaa mitään. -- Riimileikittelyä niin, mutta se herätti eräitä
ajatuksia; jatkan nyt siis ajatusleikkiä.
Talvemme olennaisimpana ominaisuutena on totuttu pitämään sen muka
tavatonta pituutta, yksitoikkoisuutta, elotonta jäykkyyttä. Mutta asiaa
lähemmin katsoen tuskin mikään on sen epätodempaa. Pitkä se kyllä
tavallaan on, mutta se ei suinkaan niin vaarallista liene, kunhan
se ei vain pitkästytä. Yksitoikkoinen pitkästyttää, ja senvuoksi
esim. kesä on hetkittäin minua tavattomasti tympäissyt, sillä
se juuri suunnattomassa täyteläisyydessään ja muuttumattomassa
yltäkylläisyydessään on talvea paljon yksitoikkoisempi. Talvessa ei ole
mitään yksitoikkoista eikä jäykkää, siinä on tilaa suurimmille
vastakohdille, nopeimmille ylimenoille, hetkellisimmille tunnuille ja
mieli-aloille. Mikä ääretön valon ja värien ilo voi täyttää, kyllästää
selkeän, kylmän, aurinkoisen sydänpäivän talvella. Mutta miten lyhyt se
on. Lyhyt ja nopea kuin onnen lyhyin hehku, unten omituisin, oudoin
palo, mikä silmänräpäyksessä muuksi voi muuttua.
Kaikki hehkuu, kaikki palaa siitä hetkestä saakka kuin aamuruskon
ensimmäiset hennot lähteensuonet alkavat hopeisina solista, leveten,
avartuen päivän voimakkaaksi, virtavaksi kultakymiksi, ja laskien
vihdoin illan äärettömyyksiin asti häipyvään purppura- ja
violetti-valtamereen.
Välkkyvänä hopeapurona aamun valo todellakin virtaa läpi maailman.
Siroittelee milloin palavia timantteja kuuraisten puiden
korallivalkeuteen, milloin muuttaa taas valkean korallin syvän
punaisena puuntaviksi koralliriutoiksi ja -metsiksi. Valaisee
huurteiset petäjät, jotka nukkuvat pehmeän, uuvuttavan lumipeittonsa
alla, heittäen hangelle syviä, tummansinerviä varjoja, joiden välissä
tuhannet jalokivet siintävät ja säteilevät, ja sitä henkevyyttä,
läpikuultoisuutta, mikä talvisen päivän ilmassa värisee! Kaikki on
käynyt melkein aineettomaksi, pelkäksi puhtaaksi hengeksi, mikä
terästää, norjentaa ihmistä, tulistuttaa hänen verensä notkeaan,
lämpimään tanssiin, jolloin aivot toimivat moninverroin entistään
herkemmin, nopeammin, täsmällisemmin. Ja tarmokkaammin, sillä tahdon
voimaa ja joustavuutta se suuresti kasvattaa ja lisää.
Ja olkoon kesäinen päivänlasku ja sitä seuraava häilyvä hämy miten
kaunis ja riutuva tahansa, niin vertoja ei se voi vetää talviselle
hämärälle, jonka ihmeelliset, salaperäiset värisoinnut vapisevat kautta
koko luonnon, ja hukkuvat, haihtuvat pois pimeneviin avaruuksiin,
tummuvaan yöhön. Ja avaruuksien helmaan, öiseen pilkkopimeyteen
puhkeevat taivaan suuret tähdet, yön ikuiset auringot aina palamaan.
8.