Lokakuun 28 pnä ....
Ei vielä viikkoakaan siitä kun satoi ensi lumen ja nyt on järvi aivan
kauttaaltaan jäässä. En muista talven kertaakaan tällaista kiirettä
pitäneen; täytynee ihan uskotella itselleen, että tämä on tapahtunut
minun vuokseni, pikemmin saadakseni sen, jota niin olen tavoitellut ja
tulevaksi toivotellut.
Aamusta aikaisin on kuulunut iloisia ääniä alhaalta lahdelta;
lähitienoon pienet rääsypekot, kömpelöt köntykset, siellä ovat puisilla
luistimen tapaisillaan jo päivän koitosta saakka liukuilleet ja
leikkineet. Ihme, että niinkin iloisia ääniä voi raikua noista
litteistä rinnoista, kumma, kuinka nuo muutoin niin lasittuneet ja
tylsät köyhäinlasten silmät nyt voivat kimmeltää ja välkähdellä. Talven
suuri satu ei voi heitäkään olla valtaamatta; vaistomaisesti se sen
ainakin tekee, miten alhaisella porraspuulla nuo olennot järjellisten
olioiden joukossa muutoin lienevätkin.
Mutta miksi mietiskelemään näitä vähemmän miellyttäviä ongelmia varojen
ja ihmishengen viljelyksen puutteen vaikutuksista ja tuloksista
ihmisaineksessa, kun on tälläkin kertaa paljon ilahuttavampaa
aprikoimisen aihetta.
Joku päivä sitten sanoin talvea taideniekaksi, ja oikeassa olin, mutta
kummastella nyt taas täytyy, mikä käytännönkin nero tuossa taiturissa
piilee. En tiedä ainakaan minä toista ja moista rakentajaa:
rakennusmestaria, arkkitehtiä, insinööriä, kasvattajaa, rakentajaa siis
juuri sanan täydessä merkityksessä. Eilen ei voinut soutaa enää
kirkolle, josta posti ja elintarpeet ovat joka päivä noudettavat,
rannat olivat näet jo siksi vahvassa jäässä, että ei saattanut olla
puhettakaan ulapalle pääsystä. Senvuoksi oli koko järvi kierrettävä
jalan, ja kesti tätä taivallusta runsaan tunnin; nyt viillätän viidessä
minutissa luistimilla tuon matkan. Nerokkaampaa sillanrakennustapaa
tuskin enää voisi ajatellakaan. Monista muista yhdyssiteistä ja
oikoteistä puhumattakaan, joista kesä ei mitään tiedä. Vajottavat,
upottavat lettosuot tämä mestari kuivaa, lyhyemmiksi korpitaipaleet
taittaa, avatessaan ne lylyllä liuoteltaviksi.
Ja suuri kasvattaja se on, talvi; minä ainakin sitä kaikesta saan tässä
suhteessa kiittää. Silmäillessäni tätä ennen kirjoittamiani liuskoja,
olen niissä näkevinäni aste asteelta kehittyvän kertomuksen
ihmishengestä, joka oli ihan irrallinen. Irrallisen kaupunkilaiselämän
kaikilta juuriltaan irroittaman sielun sekavaa olotilaa tuo elämä oli,
ja oli se jo pienimpiin alku-osiinsa hajoamaisillaan, mutta löysi
sitten yhdennellätoista hetkellä pelastuksensa sydänmaan luonnon ja
sydänmaan talven suuresta sylistä. Aste asteelta se alkoi tunkea
juuriaan tähän pieneen maankamaraan, ja tämän pienen maankamaran kautta
suureen, rajattomaan luontoon, ja luonnosta maailmankaikkeuteen ja
avaruuksien aurinkokuntiin. Ja tuntiessaan jälleen johonkin
juurtuvansa, se alkoi elää ja kasvaa ja hedelmöityä, josta tahdon ja
tarmon voima kehittyi, ja työkyky ja työn ilo moninkertaisiksi
monistuivat. Sellaisen kertomuksen noilta riveiltä luin, vai näinkö sen
rivien takaa nousevan, en tiedä; mutta sen tiedän, että talvea, suurta
rakentajaa, suurta kasvattajaa minun kaikesta on kiittäminen.
Illalla, kun tähdet olivat jo syttyneet, sidoin minäkin teräkset
jalkoihini, ja lähdin koettelemaan jään kantavuutta. Ja se kantoi,
kantoi kaikkialla, siksi kova oli pakkanen jo ollut. -- Kummallisen
mieli-alan muutoin tuollainen ensimmäinen luistinretki pimeässä illassa
herättää. Sitä pysyttelee tavallisesti aina ulapalla, missä on avarin
liikkuma-ala, ja unohtaa siten kokonaan rannat, joita muutoinkin olisi
vaikea pimeyden ja verrattain suuren välimatkan vuoksi eroittaa.
Ympärillään, minne katseensa vain kääntääkin, näkee pelkkää mustaa,
kolkkoa jäätä, johon taivaan palavat tähdet yksin himmeästi kuvastuvat.
Lakkaa luistelemasta, ja kun tuo ainoa rasahteleva ääni, minkä teräs
kovaa sitkeätä jäätä leikatessaan synnyttää, on vaiennut, käy kaikki
ympärillä ihan kuoleman hiljaiseksi. Ainoana heikkona elonmerkkinä ovat
vain halki kylmien avaruuksien verkkaan putoilevat lumihiuteet, jotka
äänettömästi häilyvät hetken ilmassa, ja laskeutuvat sitten mustalle,
kuolleelle jäälle. Haihtuvan ilmakehän viimeisten vesihöyryjätteitten
hyytyneitä hiutaleita, jotka kuolleen kiertotähtemme käärinliinoihinsa
kietovat, mietin mielessäni. Ja kuva kasvaa ja jatkuu yhä. Aurinko on
jo ammoin sitten sammunut, ja itse kuolleena vetää se nyt kuolleita
kiertolaisiaan perässään halki äärettömien, mitattomien avaruuksien.
Millaista kohtaloa kohti? mahdotonta tietää, mahdotonta edes
aavistaakaan. Mutta kuollutta vain kaikki on, kuolleempaa kuin muinoin
meidän vielä eläessämme oli kuun autiolla alppipinnalla, sillä aurinko
valaisi ja lämmitti sitä kuitenkin hiukan toisinaan, sulattaen
jonkunverran sen vuorenhuippujen ikuista jäätä. Mutta tämä jää ei sula
koskaan millimetriäkään, ei vähene eikä kasva vuosmyriaadien kuluessa,
jolloin kuollut aurinkokuntamme äänettömästi liitää halki ikuisen
pimeyden ikuisia, loputtomia äärettömyyksiä kohti, palavien tähtien,
avaruuksien auringoiden kuvastuessa vain himmeästi tähän mustaan,
kuolleeseen, autioon jäähän. Minua puistattaa, alan hitaasti liukua
kotirantaa kohti.
Luistimia jalasta irroittaessani nousee kuun sirppi metsänrannan takaa.
Terve tuloa, äänetön viestintuoja, valon ikuinen sanansaattaja! Sinun
kapea, terävä valoviirusi kertoo, että vielä ei ole aurinko sammunut,
vaikka se kasvonsa on kätkenytkin, sillä olkoonpa yö vaikka kuukausien
pituinen, niin se kerran päiväksi kuitenkin valkenee, niin kauan kuin
sinun sirppisi himmeästikin edes sen suurta, ihanaa valoa heijastelee.
Ja kevyemmällä mielellä nousen ylös rantatörmää kotia kohti. Huomenna
sarastaa kumminkin uusi päivä, olkoonpa se sitten kuinka lyhyt ja
talvinen tahansa.
7.