Lokakuun 24 pnä ....
Aamulla havahtuessani oli huone tulvillaan päivänpaistetta. Pukeuduin
nopeasti, ja riensin ikkunaan. Koko luonto siinti ihan huikaisevan
valkoisena, auringon iloiset, vallattomat säteet aivan hypähtelivät
paikasta toiseen, valon ja kimaltelevien värien rajaton riemu näytti
vallanneen koko maailman, joka edellisenä aamuna vielä niin syysmustana
ja kolkkona odotti tulevan, talvisen kauneutensa ensimmäistä
juhlahetkeä. Ja nyt se hetki oli vihdoinkin koittanut! Kinokset olivat
ihan silmissä kasvaneet, aamu-yöstä oli nähtävästi tupruttanut lisää
lunta, mutta sarastaessa taivas oli seestynyt, ja pienoinen pakkanen
paukutteli hyisiä kintaitaan hyvillä mielin puidenoksissa ja
rakennuksen nurkissa. Kolkutti kuin sisään pyrkiäkseen, mutta tuvan
suuren takan petäjäinen, räiskyvä pystyvalkea pelotti sen pian
pakosalle. Pikku hupakko, kunhan siitä vain vähänkin vartut ja
vanhenet, niin tuskin kovinkaan koivuinen kuumuus saa sinut loitommalla
pysymään. Sinä voit vuorokaudessa, parissa päästä jo voimistasi
tietoiseksi, ja silloin sinusta vasta hirmuvaltias paisuukin; purot,
virrat, joet, järvet, laajat merenlahdet ja ulapatkin sinä
jääkahleinesi kammitsoit, etkä ota kevätauringonkaan voimakkaammissa
käsissä enää hevin lannistuaksesi; sellaiseksi porhoksi sinä pian
pöyhistyt. Silloin en sinusta näin paljon pidä, mutta nyt olet soma
vielä kuin pieni, pörhöinen kissanpoika, ja ihan ilokseen sinun
kanssasi kisailee ja leikkiä lyö.
Mutta miten on maisema ympärilläni muuttunut, varsinkin korkea,
metsäinen vuori talon takana. Kaunishan se kesälläkin oli, suuri
syksyisessä väririkkaudessaan ja loistossaan, mutta nyt se on käynyt
suorastaan salaperäiseksi, satujen kimaltavaksi kartanoksi,
tarulinnaksi, peikkojen palatsiksi, joka päivällä jalokivisenä
kimmeltää, ja hämärissä niin outona häämöittää. Kaikki jyrkät ja
kirkuvat viivat ovat kadonneet, pehmeänä, sopusointuisena se nyt siinä
nousee kuin olisi se luotu vain kevyitten, aavemaisen ilmavien anturain
astuttavaksi. Kummaksi, salamyhkäiseksi on puiden ja pensaiden siimes
käynyt, ja polut niin ihmeellisinä siinä sinervässä hämyssä
luikertelevat, ikäänkuin olisi omituinen, oikullinen mielikuvitus ne
siihen piirtänyt ja haahmoillut, ja kerrassa suurenmoinen on vuoren
ala-osa, sen paljas, karu, rosoinen rinta, jolle sen kukkuloilta ja
korkeimmalta laelta ouruava vesi on nyt paksuiksi jääpuikoiksi
jäähmettynyt. Päivän säteet kun tuohon kovaan timanttipintaan
taittuvat, niin välkkyy ja kimaltaa se sateenkaaren kaikissa
värivivahduksissa, siinnollaan silmän ihan sokeaksi huikaisten. Koskaan
ei kesä tällaiseen kauneuteen voi kasvaa; suuri taikuri on talvi, ja
suuri taituri, taideniekka, joka vertaistaan turhaan saa tämän taivaan
kannen alta etsiä.
Terve tuloa, talvi, sinä suuri sadunkertoja, suuri satujen sepittäjä!
Satujen utua seulo maailmaan, ja kiedo satuverhoihisi suuri luonto ja
pienet, pienoiset ihmisen lapset!
6.