ENSI LUMI.

Lokakuun 23 pnä ....

Varhain se tänä vuonna tulikin; tuskin kahta kuukautta sitä täällä

tarvitsi varrota. Aamusella maa makasi vielä ihan mustana ja kolkkona,

mutta hämärissä avaruudet alkoivat äkkiä heijastella outoa valkeutta,

ja ihmeellinen odotus täytti ihmisen rinnan. Sitten rupesi ilmassa

liihoittelemaan suuria, raskaita hiutaleita, pehmeitä kuin pehmein

pumpuli, valkeita kuin valkein vaahti meren raivoisena vyörytellessä

vesivuoriaan rantakallioita vasten. Mutta mikään ei täällä raivonnut,

ei riehunut, kaikki kävi päinvastoin entistäänkin hiljaisemmaksi ja

äänettömämmäksi. Liipoitteli ilmassa vain kuin eksyneitä suuria

valkoisia lintuja, jotka eivät jaksaneet enää lentää, vaan uupuneina,

siivet levällään vaipuivat maahan, jääden siihen paikoiltaan

hievahtamatta makaamaan. Hiipi koko luontoon kuin ääretön väsymys,

suunnaton raukeus; teki mieli melkein heittäytyä siihen yhä vain

lisääntyvään lumeen, painaa päänsä puhtaaseen nietokseen, ja antaa

hiuteiden tippumistansa tippua ylleen, kietoutua kinosten valkeihin,

viileisiin kääriliinoihin, ja nukahtaa pois vuosituhansien pituiseen

uneen, loppumattomaan, iankaikkiseen lepoon, mistä minkään tuomion

torvet eivät turtunutta enää kutsuisi tilinteolle elämästä, jota hän ei

ollut keneltäkään pyytänyt, eikä näin ollen ollut siitä muille kuin

itselleen tilinvelvollinen. Mutta hiutaleet vain putoamistaan

putosivat, ikäänkuin mitään elämää ei tällä maapallolla milloinkaan

olisi ollutkaan, tai olisi sen viimeinenkin säkene jo vuosisatoja

sitten sammunut, soinnahtanut pois avaruuksien ainaiseen yöhön...

* * * * *

Hetken tunnelmaa, muuttuvaa mieli-alaa, väistyvää väsymystä.

Täysi kuu on juuri kohonnut pimeän metsän takaa, jonka puiden varjot

vallankuin uhkaavina hiipivät lähemmä taloa. Lähestykööt, tulkoot,

tuttaviksi kait vain taipuvat. Itse en tahdo välimatkan synnyttämää

salaperäisyyttä särkeä, mutta jos luonto luokseni pyrkii, niin en

rajoja rakenna, telkiä tee; saa korpi kasvaa kartanolleni, koivut

kuistini eteen kohota, hongat tien vaikka huoneeseeni hakea. Tulkoon

kansoineen, käyköön karjoineen, en käske, en kiellä... Sammutan suuren

kattolampun, vedän verhot tuvan ikkunain edestä, kuun outo kuulto valuu

kummana kultavirtana sisään. Näin salaperäisenä en ole maailmaa

milloinkaan ennen nähnyt. Kaikki on himmeätä, mutta hohtaa kuitenkin.

Pienten alastomien lehtipuiden, ja voimakkaan, korkean kotipetäjän

varjot kiemurtelevat niin ihmeellisinä pihamaan hangella. Ulkohuoneet,

aitat, halkovajat, ometat kutovat omituisen varjokujan, joka yhdistää

ne salamyhkäisesti toinen toiseensa, odottaa melkein pienen, harmaan

kotitontun punaisen hiippalakin vilkahtavan jonkun nurkan takaa, tuskin

tuota näkyä ainakaan suuresti ihmettelemään kävisi. Lieneehän vielä

nykypäivinäkin elossa jokin vanhoista, hyvistä valloista, tokko tänne

sydänmaalle saakka ikävä, järkeilevä järki niitä kaikkia on surmaamaan

ulottunut; sitä en ainakaan tahdo todeksi myöntää, en voi, enkä saakaan

niin uskoa.

Ei ole äänettömyys koskaan ennen ollut niin täydellinen kuin nyt, istun

kuin kivettyneenä siinä ikkunassa tuijottaen ulos valkeille

lakeuksille. Avarat niitut ja vainiot ovat ikäänkuin entisestään vain

avartuneet, kasvaneet kauaksi näköpiirin tuollekin puolen, ja kuu

seuloo ihmeellistä utuaan, himmeätä hopeaansa niille. Ja kaukana

silmänkantamattomien lakeuksien takana näen toisia lakeuksia, toisia

sydänmaita nukkuvine tölleineen ja taloineen, korpineen ja kankaineen,

ja kaiken yli kuu kutoo vain salaperäisiä satuverhojaan, ja minä yksin

vain valvon avarassa, autiossa, kuun hopeoimassa maailmassa, ja

yksinäisyys ja äänettömyys ovat ainoina kumppaneinani. Ja ne kaksi vain

kanssani tämän täysin ymmärtävät, täysin tajuavat ja tykkänään

tietävät, kuinka rajatonta kaikki rajallinenkin rajattomassa

rajattomuudessaan on.

Rajallisen rajattomuus, siinä ainoa lohtumme, ainoa pelastuksemme,

ainoa autuutemme, ja senkin me vain täysin tunnemme tällaisena

yksinäisenä, äänettömänä yönä, jolloin täysikuu paistaa yli äsken

sataneen lumen kaukana korpien povessa, jotka äärellisinä, mutta

samalla äärettöminä uinuvat lähenevän talven kylmän, kiiluvan

tähtitaivaan alla.

5.

Elämä ja kuolema · 第 11 / 18 题