Lokakuun 23 pnä ....
Varhain se tänä vuonna tulikin; tuskin kahta kuukautta sitä täällä
tarvitsi varrota. Aamusella maa makasi vielä ihan mustana ja kolkkona,
mutta hämärissä avaruudet alkoivat äkkiä heijastella outoa valkeutta,
ja ihmeellinen odotus täytti ihmisen rinnan. Sitten rupesi ilmassa
liihoittelemaan suuria, raskaita hiutaleita, pehmeitä kuin pehmein
pumpuli, valkeita kuin valkein vaahti meren raivoisena vyörytellessä
vesivuoriaan rantakallioita vasten. Mutta mikään ei täällä raivonnut,
ei riehunut, kaikki kävi päinvastoin entistäänkin hiljaisemmaksi ja
äänettömämmäksi. Liipoitteli ilmassa vain kuin eksyneitä suuria
valkoisia lintuja, jotka eivät jaksaneet enää lentää, vaan uupuneina,
siivet levällään vaipuivat maahan, jääden siihen paikoiltaan
hievahtamatta makaamaan. Hiipi koko luontoon kuin ääretön väsymys,
suunnaton raukeus; teki mieli melkein heittäytyä siihen yhä vain
lisääntyvään lumeen, painaa päänsä puhtaaseen nietokseen, ja antaa
hiuteiden tippumistansa tippua ylleen, kietoutua kinosten valkeihin,
viileisiin kääriliinoihin, ja nukahtaa pois vuosituhansien pituiseen
uneen, loppumattomaan, iankaikkiseen lepoon, mistä minkään tuomion
torvet eivät turtunutta enää kutsuisi tilinteolle elämästä, jota hän ei
ollut keneltäkään pyytänyt, eikä näin ollen ollut siitä muille kuin
itselleen tilinvelvollinen. Mutta hiutaleet vain putoamistaan
putosivat, ikäänkuin mitään elämää ei tällä maapallolla milloinkaan
olisi ollutkaan, tai olisi sen viimeinenkin säkene jo vuosisatoja
sitten sammunut, soinnahtanut pois avaruuksien ainaiseen yöhön...
* * * * *
Hetken tunnelmaa, muuttuvaa mieli-alaa, väistyvää väsymystä.
Täysi kuu on juuri kohonnut pimeän metsän takaa, jonka puiden varjot
vallankuin uhkaavina hiipivät lähemmä taloa. Lähestykööt, tulkoot,
tuttaviksi kait vain taipuvat. Itse en tahdo välimatkan synnyttämää
salaperäisyyttä särkeä, mutta jos luonto luokseni pyrkii, niin en
rajoja rakenna, telkiä tee; saa korpi kasvaa kartanolleni, koivut
kuistini eteen kohota, hongat tien vaikka huoneeseeni hakea. Tulkoon
kansoineen, käyköön karjoineen, en käske, en kiellä... Sammutan suuren
kattolampun, vedän verhot tuvan ikkunain edestä, kuun outo kuulto valuu
kummana kultavirtana sisään. Näin salaperäisenä en ole maailmaa
milloinkaan ennen nähnyt. Kaikki on himmeätä, mutta hohtaa kuitenkin.
Pienten alastomien lehtipuiden, ja voimakkaan, korkean kotipetäjän
varjot kiemurtelevat niin ihmeellisinä pihamaan hangella. Ulkohuoneet,
aitat, halkovajat, ometat kutovat omituisen varjokujan, joka yhdistää
ne salamyhkäisesti toinen toiseensa, odottaa melkein pienen, harmaan
kotitontun punaisen hiippalakin vilkahtavan jonkun nurkan takaa, tuskin
tuota näkyä ainakaan suuresti ihmettelemään kävisi. Lieneehän vielä
nykypäivinäkin elossa jokin vanhoista, hyvistä valloista, tokko tänne
sydänmaalle saakka ikävä, järkeilevä järki niitä kaikkia on surmaamaan
ulottunut; sitä en ainakaan tahdo todeksi myöntää, en voi, enkä saakaan
niin uskoa.
Ei ole äänettömyys koskaan ennen ollut niin täydellinen kuin nyt, istun
kuin kivettyneenä siinä ikkunassa tuijottaen ulos valkeille
lakeuksille. Avarat niitut ja vainiot ovat ikäänkuin entisestään vain
avartuneet, kasvaneet kauaksi näköpiirin tuollekin puolen, ja kuu
seuloo ihmeellistä utuaan, himmeätä hopeaansa niille. Ja kaukana
silmänkantamattomien lakeuksien takana näen toisia lakeuksia, toisia
sydänmaita nukkuvine tölleineen ja taloineen, korpineen ja kankaineen,
ja kaiken yli kuu kutoo vain salaperäisiä satuverhojaan, ja minä yksin
vain valvon avarassa, autiossa, kuun hopeoimassa maailmassa, ja
yksinäisyys ja äänettömyys ovat ainoina kumppaneinani. Ja ne kaksi vain
kanssani tämän täysin ymmärtävät, täysin tajuavat ja tykkänään
tietävät, kuinka rajatonta kaikki rajallinenkin rajattomassa
rajattomuudessaan on.
Rajallisen rajattomuus, siinä ainoa lohtumme, ainoa pelastuksemme,
ainoa autuutemme, ja senkin me vain täysin tunnemme tällaisena
yksinäisenä, äänettömänä yönä, jolloin täysikuu paistaa yli äsken
sataneen lumen kaukana korpien povessa, jotka äärellisinä, mutta
samalla äärettöminä uinuvat lähenevän talven kylmän, kiiluvan
tähtitaivaan alla.
5.