Lokakuun 15 pnä ....
Niin, taivasta on yksin-olo, ja autuutta ääretön, ainainen äänettömyys.
Lehdet varisevat, lehdet varisevat...
Punaisina ne putoavat, keltaisina ilmassa karkelevat. Ne täyttävät
tieni, ja peittävät polkuni, mutta kukaan ei saa niitä pois siitä
laasta. Halki avaruuksien ne leijailevat kuin pienet, puuntavat tähdet,
kirkkaat, kipenöivät kulta-auringot, ja taivaat kaartuvat korkeina,
läpikuultavina kuin olisivat ne kristallista rakennetut, eikä näy
pilvenhattaraakaan ilmanrantojen kummallista kirkkautta sumentamassa.
Minä yhä vain etsin suurempaa yksinäisyyttä, täydellisempää
hiljaisuutta. Työnnän venheeni vesille, melon hitaasti pitkin
peilityventä järven pintaa. Kuinka kaunis tämä maailma sittenkin on,
kaunis, hyvä ja hiljainen. Pyhä, tahtoisin suoraan sanoa. Miten
korkeiksi rantojen kalliot ja vuorenharjanteet ovat kasvaneet, kun
niiden lehtimetsät nyt punakeltaisissa lieskoissaan palavat! Kesän
vellova vehmaus on niin täyteläistä, liian runsasta ja raskasta, se
melkein pusertaa, ahdistaa, kutistaa kokoon. Mutta tämä miltei aineeton
kuulaus ja kirkkaus kohottaa kaiken korkeammaksi, nostaa, kasvattaa,
keventää ja henkevöittää. -- Jonkun matkan päässä puuntaa pienellä
rantatöyräällä rakennus, jonka asukkaat ovat hiljan paenneet tätä
kauneutta pois kaukaiseen, rumaan kaupunkiin. Melon melkein haikealla
mielellä tuota yksinäistä hyljättyä huvilaa kohti.
Kuivuneet lehdet kahisevat jaloissani kiertäessäni sen autiota
pihamaata. Niitä on kaikkialla, rantatörmä on niitä täynnä, tiet, polut
puutarhassa ja rakennuksen ympärillä. Tyhjällä kuistilla ne kahajavat,
talon katonkin ne ovat peittäneet kuin pahin talvinen pyry-ilma,
kartanolla ne ihan nietoksina nousevat, kinoksina kohoavat. Ei ole
ihmiskäsi pitkään aikaan mihinkään koskenut; suunnaton rauha, ikuinen
lepo on kaikkialle laskeutunut. Syksyn lyhyt päivä on jo mennyt
mailleen, tuulen viimeinen henkäys häilyttää vielä herkästi kuihtunutta
kaislikkoa, mutta kuolee kohta, soinnahtaa pois, ikäänkuin ei koskaan
olisi elossa ollutkaan. Ja sitten tuntuu hiljaisuus ihan aavemaiselta.
Ei se painosta, ei ilahduta, ei itketä, mutta iki-autiuden siiven
suhinan tuntee vain sielussaan soivan. Niin perinpohjin äänetöntä,
niin äärettömän autiota! Kaikki ikkunat ovat peitetyt valkealla
sanomalehtipaperilla, mutta ei tunnu sittenkään siltä kuin kuollut
siellä lepäisi, hautaholvit kylmää, kosteata kolkkouttaan huokuisivat.
Suurempi valtias, mahtavampi majesteetti siellä asuu. Tyhjyys sieltä
peitettyjen ikkunain läpi tuijottaa, autius siellä asuu, äänettömyys
siellä öisin pitkän pöydän päässä istuu, kuun kummasti kajastaessa
ohuitten peitepapereitten puhki sisään. Tyhjyys, autius, äänettömyys,
kolme kummaa sisarusta, kolme kolkkoa kumppania, jotka joskus kumminkin
voivat niin kovin rakkaiksi ja läheisiksi käydä.
Kuuluu kuin äänetön, aivan äänetön huokaus soisi jossakin, kuiva lehti
lehahtaa jo melkein alastomasta koivusta lentoon, häilyy hetken
ilmassa, ja putoo sitten pimenevään maahan. Lähden kulkemaan
metsäpolkua myöten kotia.
Polun varrella on avara, laaja viljavainio, jota kellervät kuhilaat nyt
kauttaaltaan peittävät. Sen takana näen pimenevässä illassa kotini
kohoavan. Vaimoni käy juuri pihamaan poikki aittaa kohti. Siunaan hänen
askeleitaan, jotka tähän saakka ovat vain tanssiaisesta toiseen
kulkeneet, mutta nyt niin kevyesti kahisevissa, kellastuneissa lehdissä
karkeloivat. Ja siinä halki hämärän tuijottaessani tunnen, että olen
tähän pieneen maantilkkuun, karuun kamaraan jo kuin kiinni kasvanut,
tänne ovat juureni juurtuneet, joita niin auttamattoman irrallisina jo
pidin. Ei tunnu tukalalta enää mikään, päinvastoin iloisena,
toivorikkaana katson tulevaisuuteen, vaikka tuhkanharmaa hämäryys
hiipii yli seudun, ja kotini peittyy syysillan synkkään, lohduttomalta
näyttävään pilkkopimeyteen.
4.