Syyskuun 24 pnä ....
Ja minä kun luulin kadottaneeni kaikki ystävät asettuessani tänne
kauaksi sydänmaalle! Tai oikeastaan toivoin sitä; olin niin perinjuurin
väsynyt seurusteluun, tuohon rauhattomaan, pahaksi tottumukseksi
tulleeseen tapaan, joka rajalliselta ihmiseltä vaatii rajatonta
sukkeluutta ja säkenöivää neronilotulitusta joka sekunti, muuttaen
älykkäimmän, herttaisimmankin olennon lopulta iankaikkisesti itseään ja
toisia toistavaksi koneeksi, jonka oppii jonkun ajan kuluttua "kannesta
kanteen" ulkoa. Seurustelun pitäisi olla lepoa, ihanaa lievitystä
yksinäisyyden, työn kovien ponnistelujen perästä, sydäntä ja aivoja
avartavaa suurta sopusointua, joka jättää "päämme" rauhaan, meidän
silti tarvitsematta suinkaan typeriä olla, tai siltä edes näyttää.
Mutta aivot eivät saa levätä, puhumattakaan hermoista ja elimistöstä,
jotka suorastaan surmataan ylen syömisellä ja juomisella. Niin
järjettömäksi on seura-elämä varsinkin pääkaupungissamme, muita en
tässä maassa tunnekaan, lopulta kehittynyt, että kaksi ystävää ei voi
ajatella sanankaan vaihtoa, ellei kummankin kädessä välkähtele lasi
kuin mikäkin jalo ase, terävä tikari, joka monasti sekoittaa kantajansa
siihen määrin, että nämä aamu-yöstä eivät voi mitenkään toinen
toistansa enää tuntea. Jotkut "järkevät" kansalaiset kertovat
kehittyneensä jo niin pitkälle, että lasittomina tuntevat olevansa
avuttomampia kuin jos äkkiä olisivat joutuneet ilki-alastomina suureen
ihmisjoukkoon häärimään. No niin, taistelkoot minun puolestani siellä
rauhassa pikareineen, tikareita heissä ei kuitenkaan olisi miestä
käyttämään, vaikka siihen paikkaan kunniattomina kaatuisivat.
Puhuin alussa ystävistä, jotka luulin tyystin menettäneeni, mutta
ihmeekseni olenkin huomannut, että suurin osa on seurannut minua
tänne. Tai täällä ne vasta jälleen olen tavannut, nuo oikeat
tosi-ystävät, lapsuuden, nuoruuden unien totiset, äänettömät toverit,
jotka minulle kuitenkin niin rajattoman paljon puhuvat, ovat aina
puhuneetkin. Ja ilta illalta niitä vain uusia ilmestyy; minä mainitsen
niitä nimeltä, en ainoatakaan ole vuosien kuluessa unohtanut, eivätkä
ne minua, siltä minusta tuntuu. Ja mitä pimeämmiksi ja äänettömämmiksi
illat tulevat, sitä ystävällisemmiksi ja kirkkaammiksi niiden silmien
säteet vain käyvät, sillä miljoonia vuosisatoja ne jo sijoillaan ovat
säkenöineet, ja miljoonia, ja taas miljoonia vuosmyriaadeja ne
sammumiseni jälkeen tulevat yhä vain siintämään iäisten avaruuksien
kuolon autiossa yössä. Ja eläviä ystäviä ne ovat, paljon elävämpiä kuin
mikään lasia kallistava veli siellä kaupungin vilinässä. Eläviä, sillä
kuka meistä pystyisi edes kuvittelemaankaan, miten suunnattomat määrät
kuohuvaa, myllertävää elämää yksi ainoa tuollainen palava piste
säteisiinsä kätkee. Tungettelevia ne ystävät eivät tosin ole, lähimpään
saisin neljäkymmentä miljoonaa ajast'aikaa pikajunalla ajaa huristaa,
mutta läheisiä ne sittenkin ovat, läheisempiä minulle kuin kukaan tämän
pallon asujista. Eivätkä ne minulta kysele, eivät tietojani tavoittele,
itse vain väsymättä haastavat, milloin heitä kuunnella tahdon, ja
siihen erakolla kyllä on aikaa. Aikaa pitkistä ajoista, sillä kaupungin
kivimuurien taa ne tavallisesti peittyvät, ellei sumu ole niitä
peittämässä, mikä merenrantakaupungissa ei monasti suinkaan jää
tapahtumatta.
Ja mitä nuo ystävät pitkinä, pimeinä, äänettöminä syysiltoina erakolle
puhuvat? Kummaa satua ne kertovat, tosisatua, kaikkia satuja kauniimpaa
totta, joka kirkastaa pimeimmänkin illan päivänpaistavaksi, korven
kolkoimmankin kohinan suvituulen helläksi hyminäksi muuttaa. Ne
kertovat, että minunkin erakkomajani on tähdelle rakennettu, pienelle,
sinisenä siintävälle taivaan kiiluvaiselle, joka kuuluu suureen
aurinkokuntaan, ja se taas vuorostaan vielä suurempaan, yhä vain aste
asteelta suurempaan, että kaikki kuuluu yhteen, ja yksi kaikkeen,
kaikkeuteen, jolla ei ole mitään rajaa, eikä mitään mittapuuta.
Lukemattomia vihannoivia saaria vain äärettömän eetterivaltameren
helmassa. Täällä tunnen niin selvästi olevani kauniin, sinervän tähden
asukas, ja kaikki tähdet kun kerran taivaalla loistavat, niin olen
minäkin taivaassa, olen avaruuksien, maailmankaikkeuden vapaa,
onnellinen kansalainen; miksi, miksi on tätä ajallista ja samalla
iankaikkista asumusta murheen laaksoksi opetettu sanomaan, ja siitä
todella murheen laakso tehtykin? Eivätkö ihmiset viihdy taivaassa,
koskapa heidän kerran on täytynyt tästä taivaasta itselleen helvetti
rakentaa, itselleen ja kaikille muille?
Vastako yksinäisyydessä ja äänettömyydessä ihminen uskaltaa tuntea
taivaassa asuvansa?
3.