Elokuun 24 pnä ....
Vihdoinkin siis valmis! Kaukaiset aavistelut, vuosikausien unelmat,
pitkä-aikaiset suunnittelut määrätyn muotonsa saavuttaneina, kovasta,
harmaasta kivestä, ja puhtaasta, vieläkin pihkalle tuoksuvasta puusta
rakentuneina. Kaikki on paikoillaan pienintä penkkiä ja matalintakin
rahia myöten, niin paikoillaan, että mitään ei voisi enää alaltaan
siirtää, muualle muuttaa, muuttamatta osaa itsestään, näkymätöntä, ehkä
tärkeintä osaa, uniaan särkemättä, elämäänsä pirstomatta, joka
muutoinkin on niin kovin pirstaleista. Ja mitäpä kaupunkilaisen,
varsinkaan tämän maan pääkaupungin asujan elämä muuta voisi olla?
Pelkkää pirstaletta, josta on vaikeata, vieläpä ajan mittaan ainakin
tuossa kaupungissa mahdotonta mitään kokonaista ja pysyväistä rakentaa.
Istun ullakko-työhuoneessani kirjoituspöydän ääressä, kaistale valkeata
paperia edessäni, toimeton kynä kädessä, sillä kirjoittaa en tällä
hetkellä voi, tuskin tahdonkaan. Olen katsellut auringonlaskua,
ihmeellistä, ihanaa poismenoa päivän, jommoista en elämässäni muista
ennen nähneeni paitsi juuri tällä seudulla. Järvi kimaltaa avarana alla
ja edessäni; se ei ole mikään rajaton, rannaton ulappa, mutta rakennus
on varsin korkean kallion laella, ja senvuoksi kaikki suhteet
suurentuvat, viivat käyvät valtavammiksi, välimatkat kasvavat, kaikki
etääntyy, käy kaukaisemmaksi, väljentyy, vapautuu -- siinä koko
salaisuus. Pienessä, rajoitetussa maailmassa täytyy kaikkea koettaa
käyttää rajattomasti hyväkseen, ellei sillä ketään vahingoita; eikä
itsensä hyödyttäminen, kun se ei kenenkään muun kustannuksella tapahdu,
ketään vahingoittaakaan voine.
Kuinka kummasti voimakkaiden petäjien rungot nyt päivänlaskussa
punertuvatkin! Ja iltapilvet ja lännen pienet laineenkareet, joihin
puhkee ihan violetti värituntu. Tuskin muistan sormukseni
ametistikivenkään koskaan niin tummansyvänä säteilleen -- ainoa
"kappale luontoa" muutoin mikä vuosikymmeneen on lähelläni ollut. Tämä
on jo todellakin rappeutumista, dekadenssia! Ainoana luonnonnautintona
kova, kylmä kivi, miten kaunis ja kimaltava se muutoin lieneekin.
Tämä kesä oli elämäni painostavimpia. Mitään ulkonaista epäsointua ei
ollut, sillä olinhan niin monet muut kesät viettänyt kaupungissa, ja
luullut suuresti siitä nauttivanikin, mutta kaikki sisäiset vaistot
vetivät nyt sieltä kauas tänne pohjoiseen, pois hälinästä, pois
ystäväpiiristä, pois elämän myllertävästä tyhjyydestä ja autiudesta
tänne äänettömään, kuolonhiljaiseen elämän täyteläisyyteen, josta en
ensi hätään aio paeta takaisin tuonne, tuonne... en tahdo lausua ääneen
sitä sanaa, en kirjoittaa sitä paperille, sillä pelkään että se ei
olisi kaunis. Ja täällä kammoan kaikkea rumaa, sillä se tuntisi itsensä
varmaan kovin kodittomaksi ja orvoksi kaiken tämän hyvän ja hiljaisen
ja kauniin sitä täällä ympäröidessä.
Aion asettua kokonaiseksi vuodeksi tänne huvilalle työskentelemään.
Sivumennen sanoen vihaan tuota huvila nimitystä, sillä tarkoitukseni ei
suinkaan ole milloinkaan missään pelkästään "huvitella", elämä on liian
vakavaa ja vaativaa tässä iässä jo moiseen ajanvietteeseen, mutta
paremman puutteessa käytän tätä sanaa vanhasta tottumuksesta ja
mukavuuden rakkaudesta, ja tänne jään siksi, että tahdon nähdä oikean
syksyn, ja ennen kaikkea oikean talven, sydänmaan kovan, karun,
ankaran, totisen talven, jollaista en milloinkaan ennen ole nähnyt. En
tiedä talvesta oikeastaan yhtään mitään, sillä eihän kaupungin talvi
ole muuta kuin narrinpeliä. Sillä mitä muuta kuin narrinpeliä on
sellainen, että ensi tuimemman tuiskun ja pyry-ilman sattuessa
vedätetään satojentuhansien kustannuksella lumi niin tyystin pois
kaduilta, että suojan sattuessa pari päivää myöhemmin sama lumi on
vedettävä kaduille takaisin maksamalla uudet, ihkaisen uudet
sadattuhannet ilosta käsiään hykerteleville ajomiehille. Kaupungin
talven vaiheet ja kauneus riippuvat tarkoin poliisisääntöjen
määräyksistä -- siis jonkunverran rajallista, jotta en sanoisi
rajoitettua kauneutta. Olisi somaa nähdä jouduttuaan jo tuollepuolen
kolmenkymmenen ikävuotensa ensi kerran poliisin mielestä ja vallasta,
vaikkapa nyt suorastaan konstaappelin mielivallasta riippumatonta
kauneutta.
Useat kaupunkilaisystävät järjestävät syöntinsä, juontinsa, vieläpä
rakkauselämänsäkin poliisisäädösten mukaan. Heistä tuntuu elämä hyvin
miellyttävältä, ja ennen kaikkea turvalliselta.
2.