Lusifer, valontuoja ja koin korkea tähti, miksi ihmiset Sinua
paholaiseksi sanovat? Aamulla aina, vähän ennen sarastusta, kun kaikki
muut tähdet ovat jo valkenevien avaruuksien äärettömiin aaltoihin
rauenneet, sinä vielä luot puoleemme ylimaailmallisen silmäsi puhtaat,
valkoiset, surumieliset säteet, jotka paistavat kuin aateluuden merkki
karuissa taistoissa ja kärsimyksissä kirkastuneiden ihmisten otsalla.
Sinäkö olisit tuo tuhman ylpeytensä vuoksi taivaista alas syösty
enkeli, joka kerran itsekin kahlehdittuna tulisit onnetonta ihmissukua
loimottavissa lieskoissa kiduttamaan? Mahdotonta. Toisen tarun
tahtoisin Sinusta kertoa; sinun säteittesi koskemattoman pyhä siinto
itse on sen kerran minulle kuiskannut.
Aikojen aamuhämärissä, jolloin nyt kullan-keltaisena kuumottava
aurinkomme vielä heitti huikaisevan valkoiset, hehkuvat säteensä
jääkylmiin avaruuksiin.
jolloin sen kiertävien lasten kipinöivä lauma juuri oli sen
säkenöivästä äidinsylistä irtautunut, ja alottanut iäisten ratainsa
palavan piirikarkelon alkulähteensä ympäri,
jolloin luomisen ensimmäinen raivomyrsky ei ollut ehtinyt tyvenenä
seijastelevaksi sydänpäiväksi seestyä,
silloin asuit Sinä vielä ikuisen Isän etäisissä taivaissa, joiden
esikartanoita myriaadit aurinkosaatot ovat, ja joiden kaukaisimpina
kurkihirsinä sinervät tähtisumut siintävät.
Halki suunnattoman pimeyden syöksyvät jättiläismaailmat Ikihengen
valta-istuinta valaisivat, iäisyyden äärestä ääreen seppelenä kiertävä
Linnunrata hänen kiireellään sädekehänä siinti, ja rajattomat avaruudet
lukemattomine aurinkoineen ja määrättömine maailmoineen hänen kunniansa
korkeata laulua lauloivat.
Ja enkeleiden laumat hänen töittensä ikuisen viisauden edessä kasvonsa
maahan kumarsivat.
Mutta hengelleen voimaa noutaakseen he yhä käänsivät katseensa niiden
salamoivien, suunnattomien pallojen puoleen, jotka myrskyn lailla
jylisten lensivät ratojaan avaruuksien kylmässä, äänettömässä yössä.
Silloin silmäsi sattuivat kerran tuohon pieneen, juuri syttyneeseen
valkeaan aurinkoon, joka karkeloivien lastensa ympäröimänä kiiti kuin
ilosta säihkyen kohti tuntemattomia maaleja kaikkeuden himmeässä
helmassa -- niin nuori, niin luomisen riemusta juopunut se vielä oli.
Mutta elämän ihana kukka ei ollut vielä millään noista pienoisista
palloista kastekimaltavaa, suurta umpuaan avannut.
Hehkuvina kuin tulenlieskat ne kaikki yhä parveilivat emonsa ympärillä
paitsi yksi, jota ei erottanut auringosta kuin kaksi vielä sitäkin
pienempää palloa. Tuo pienoinen maailma, jonka retkeä yksi ainoa
lapsonen alati uskollisesti seurasi, oli ennättänyt avaruuksien
jäätävässä pakkasessa jo kovaksi, kiinteäksi tähdeksi jähmettyä.
Lempeänä, safiirin sinisenä se yksin loisti noiden muiden väkevien
liekkien lomassa, se näet eli vain auringolta lainaamallaan valolla,
jota sen tiheä, suojaava ilmakehä ympäri avaruutta heijasteli. Ilman
tuota äidiltään saamaansa lainaa se olisi ihan mustana ja kolkkona
kulkenut kylmässä yössä, ja ollut siten suorastaan tuon muutoin niin
loistavan ja ylvään perhekunnan häpeäpilkkuna.
Säälien Sinä tuota pientä, poloista palloa katselit, joka niin karuna
ja köyhänä oli tuomittu sisarustensa loisteliaassa laumassa kulkemaan,
mutta hetken kuluttua lähestyit Sinä Isän istuinta, polvistuit hänen
eteensä ja lausuit:
-- Ikuinen, Sinä tiedät tuon pienen, vastasyttyneen valkean auringon
jäähmettyneen, kiertävän tähti-lapsen. Sallitko, että palvelijasi sinne
lentää, vieden mukanaan iäisen rakkauden elämää synnyttävän siunauksen
sen karulle kamaralle?
-- Nouse, Lusifer, sillä se on nimesi tästä lähin oleva, ja vie
rakkauden iäinen valo tuolle pienelle tähdelle, jotta se kirkkaimmaksi
helmeksi säteilevien sisartensa seassa kävisi.
Ja tuon ikuisen aurinkojen Auringon huikaisevana säteenä Lusifer
syöksyi halki äärettömien avaruuksien kantaen elämän iäistä siementä
tuolle pienelle tomuhiukkaselle tuhansien muiden tähtien joukossa,
josta oli kirkkain helmi sisarustensa siintävään sarjaan tuleva.
Ja katso, kun tuo säihkyvä säde oli maanpinnan saavuttanut, kuohahtivat
meret pohjiaan myöten sijoillaan, niin että niiden pärske pilviä
tavoitteli, ja kuohuen ne vetäytyivät edelleen ja tekivät tilaa
mantereelle, joka milloin viljavana laaksona, milloin karuina vuorina
ja tunturiseutuina merien muinaisille paikoille leveni.
Ja aukenevaan, aavistelevaan maahan Lusifer, valontuoja, elämän
siemenet siroitti, kylvi niitä kaikkialle, pauhaaviin meriin, tuimien
tunturien laelle ja mustaan, odottavaan multaan, ja pian
tuhatvivahteinen, tykyttävä elämä täytti joka pienimmän sopukan ja
salatuimmankin kätkön maanpinnalla, ylhäällä ilmoissa ja vielä
matalalla maankin alla ja merien mitattomissa syvyyksissä.
Ilo ilmoissa helisi, sulotuoksuvien kukkien meret alhaalla aaltoilivat,
eläimet, suuret ja pienet, kisailivat metsissä, vuorilla ja vesillä, ja
valkean, hellän aurinko-emon hymy säteili virvoittaen ja eloa antaen
kaikkialla kuin Ikihengen rakkauden rajaton siunaus halki hyisien,
autioiden avaruuksien.
Mutta monasti tylyt, kovat vallat hävittivät lyhyessä hetkessä
Lusiferin työn. Milloin valtavat jäävuoret vyöryivät hyisiltä
sijoiltaan haudaten alleen kukoistavimmat kentät, milloin taas maa
avautui ja syöksi hehkuvista syvyyksistään hirvittävät tulivirrat,
jotka polttivat kaiken ympäristön tyystin karrelle, niin ettei
silmänkantamiin näkynyt vihantaa kortta eikä virvoittavaa yrttiä.
Mutta Lusiferin ikuinen voima oli rakkaus, joka ei milloinkaan masennu,
ei koskaan kukistu, vaan vaivoista ja kärsimyksistä kirkastettuna käy
väsymättä uudelleen työhön, kunnes on sen voitollisesti loppuun
suorittanut.
Ja vihdoin oli leppymättömän luonnon tyly valta murrettu, ja maa
kypsynyt ihmisen, valtiaansa ja vaalijansa synnyttämään, ja hänelle
Lusifer siunaten luovutti tämän elämää kuohuvan kirkkaan tähden, joka
sinisenä jalokivenä säihkyen kantoi elämää keskellä kuoleman autiota,
kylmää yötä.
Tämä on taru taivaallisesta rakkaudesta, elämää ja valoa tuovasta
enkelistä, jota ihmiset paholaiseksi sanovat.
Ja kun aamuisin aina, vähän ennen sarastusta, näen tuon
ylimaailmallisen siiman puhtaat, valkoiset, surumieliset säteet halki
äärettömien avaruuksien tänne saakka hohtavan, niin mietin mielessäni,
että hän, valontuoja, maan kukoistavana meille annettuaan, siirtyi
naapuritähdellemme, joka kait senvuoksi vielä tänäkin päivänä
ikirakkauden jumalaista nimeä kantaa.
Sekin tähti näet oli ehtinyt jo vuosmyriaadien kuluessa kovaksi ja
kiinteäksi palloksi jäähmettyä, ja sen karulle pinnalle Lusifer nyt
elämän ihanaa siementä siroittaa, jotta sekin kerran rikkaana,
kirkkaana helmenä kaksoissisarensa rinnalla voisi läpi tyhjien,
autioiden avaruuksien tanssia, ja elämän liekkiä yhä jatkuvasti vaalia,
Sittenkun meidän tähtemme kerran aikansa loppuun elettyään kuoleman
jäisiin, kylmiin kääriliinoihin kietoutuu.
Mutta sieltä kaukaa Lusifer, valontuoja ja koin korkea tähti, vielä
aamuin, illoin kohti entisiä olinsijojaan puhtaan, valkoisen,
surumielisen silmänsä siunaten kääntää.