ISÄ.

Joka kevät anivarhain he aina saapuivat Kallionkupeelleen, isä, äiti ja

pienoinen poika. Heidän Kallionkupeensa kohosi jyrkästi

koivikkorantaisen aavan järven helmasta, kasvoi vallan vuoreksi, ja

vuoren laella ihan oli heidän korkea kotinsa, jonka punainen katto ja

vihreät nurkat paistoivat kauaksi yli valoisien ulappain. Ulappa oli

näet etelään, ja siten pääsi aurinko koko kesän esteettömästi

nousustaan aina laskuun saakka heille paahtamaan, sillä itään ja vielä

länteenkin riitti pelkkiä iloisia ilmoja, joihin nousi lehtipuita vain

senverran, että vipajavaa, hilpeätä huminaa kesti kaiken päivää

lempeitten tuulien liehtoessa. Mutta pohjaa päin seisoi vankkana

vartiona ikihongikko, jonka lävitse viluiset viimat eivät milloinkaan

uskaltaneet, niin että kylmimmällä tuulella, jolloin muut nurkuen

vetäytyivät suojiinsa, heillä vallitsi melkein kaikkein lämpöisin ja

tyvenin sää. Silloin pienoinen leikki aina avopäin ja avojaloin

nurmikolla, jonka kirjavan kukkameren kiltti aurinko sai yhä vain

valoisampana ja loistavampana siintämään ja läikkymään.

Mutta lumien sulaessa ennenkuin yksikään kukka Kallionkupeella oli

ehtinyt vielä iloisen silmänsä avata, kuohuivat ja hyppelivät hilpeät

kevätpurot pitkin vuorenrinnettä alas järveen, joka juuri taisteli

viimeistä voitollista taistoaan pakenevan talven valtaa vastaan.

Ranta-äyräillä kohisi kuin heräävän elämän väkevä laulu ikään; jäät

kaikkosivat kauemmaksi ulapoille, uimahuoneen ympärillä keinuivat

vallattomat pikku vaahtopäät jo ihan vapaina ja niiden kuohuun yhtyivät

alas kalliota kierivät kevään ouruvedet muodostaen lopuksi kuin pienen

kihelmöivän kosken ryöpyn. Vallankuin vaistomaisesti pienokainen kuuli

näiden äänien kutsun aina rumaan harmaaseen kaupunkiin saakka, vaikka

talven valta näytti yhä vielä niin varmalta ja järkähtämättömältä

ylt'ympärillä. Mistä johtui tämä vaisto? Kysy muuttolinnuilta, jotka

kaukaa auringonmailta kevääksi tänne aina kerkiävät. Eikä poikanen

tämän koommin antanut vanhemmilleen enää pahaakaan rauhaa, ennenkuin

nämä olivat koonneet kaikki kesää varten tarvittavat tavarat, sulkeneet

tiukasti kaupunki-asunnon ovet ja istahtaneet ikävään, ahtaaseen

rautatievaunuun, joka hitaasti kuljetti heitä läpi lumisten,

surullisten seutujen. Mutta jo seuraavana päivänä pienokainen ilosta

huudahdellen rakensi pyöriviä rataslaitoksiaan ja jauhavia myllyjään

pauhaaviin puroihin, ja hänen suuret rauhalliset silmänsä kuulsivat

tummina ja vakavina kuin petäjikkö, jonka varjossa hänen keväisten

leikkiensä paikka oli. Isä mukautui tuossa tuokiossa aina tähän

olosuhteiden vaihdokseen, sillä hän viihtyi yleensä kaikkialla, missä

hänen työnsä sujui hyvin, ja missäpä se sitten paremmin olisikaan

sujunut kuin tuolla kauniilla, väljällä, korkealla Kallionkupeella,

missä näihin saakka ei ainoakaan epäsointu ollut vielä sorahtanut.

Mutta toisin oli äitirukan laita. Joka päivä hän sanomalehdestä luki,

mitä teattereissa ja oopperoissa milloinkin esitettiin, mitkä

maailmankuuluisuudet näin huvikauden lopussakin vielä vierailivat

missäkin taidelaitoksessa, ja aivankuin kiusaksi kaikki suurimmat

siellä näihin aikoihin nyt vierailivatkin, jolloin hänen pienoisen

poikansa hyödyttömät rattaat yötä päivää jauhoivat tyhjää Kallionkupeen

vallattomien kevätpurojen niitä pyörittäessä. Ikäänkuin noiden suurien

kuuluisuuksien hyörintä ja pyörintä ei loppujen lopuksi olisi

ollut aivan yhtä tyhjää, ellei monasti tyhjempääkin kaikessa

kiillekultaisessa koreudessaan ja tekemällä tehdyssä valhekuoressaan.

Mutta tämä oli nyt kerta kaikkiaan äidin mielioikku, josta hän ei

mihinkään päässyt, yhtävähän kuin hän sillä mitään pahaa kenellekään

tarkoitti. Ei, päinvastoin. Hyvähän äiti oli, hyvänkin hyvä, mutta hän

nyt oli vain tottunut saamaan elämältä kaiken, mitä milloinkin

tavoitteli, -- niin aulis oli elämä hänelle ollut, -- ja sellaisissa

oloissa käy aina hiukan hemmoitelluksi, jolloin pienimmätkin näennäiset

vastoinkäymiset ärsyttävät liiaksi mieltä, joka ei ennestään ole

tottunut kenenkään muun tahtoon taipumaan.

Kaikessa tässä ei näkynyt vielä mitään ulkonaista pahaa ennettä

tulevaisista väijyvistä vaaroista, mutta ehkä piili siinä sensijaan

sitäkin enemmän sisällisen, ellei nyt juuri vieraantumisen, niin

ainakin vastakkaisia polkuja polkemaan pyrkivän tahdon itsetiedoton

siemen. Ja itsetiedoton kasvaa niin kovin pian itsestään tietoiseksi,

alkaa hiljaa kapinoida, uhkailla, uhitella, uhmata. Leimahtaa

ensimmäisen ristiriidan sanoiksi, sulaa sovintoon, leimahtaa

ilmiliekkeihin uudelleen, ärtyy, käy hillittömämmäksi, milloin

suurentelee, milloin tekee asiat ja suhteet liian ahtaiksi, kunnes

vihdoin kiihtyy silmittömäksi vihaksi ja kalvavaksi katkeruudeksi, --

niin heikkoja, niin perin raukkoja me ihmisen lapset yhä vieläkin

olemme.

Näin kiihtyi äidinkin valittelu kevät keväältä yhä kiihkeämmäksi,

kasvoi vähitellen kärsimättömyydeksi, josta katkeroitumiseen ei enää

ole kovinkaan pitkä matka. Ja kun katkeroitumisen ilme kerran on

kasvoihin koteutunut, niin silloin ei enää todellinen loppu ole liiaksi

kaukana. Se ilme se pimentää jumalan kirkkaan auringon, sammuttaa

suuret, kultaiset tähdet taivaankannelta, ja sekoittaa ihanina

riutuviin iltaruskoihin veren kaamean, sydänyön synkän värin. Silloin

ei nauru enää kevyenä, virvoittavana hopeakellona huoneissa helise,

eivät hellät, huolehtivat sanat toisen sielun yksinäistä hätää ja

avutonta orpoutta lievennä, silloin vain haudanhiljaisuus ja kylmyys

autioissa suojissa ja kolkoissa kammioissa henkii.

Miksi äiti sitten ensi kärsimättömyytensä isään kohdisti? Siksi, että

eihän hän pienokaiselle mitään saattanut sanoa, tämä kun tuollaisesta

mitään ymmärtämättä olisi vain herttaisesti ja avonaisesti hänelle

hymyillyt. Ja jollekinhan ihmisen nyt aina sentään täytyy saada

mielensä purkaa, ja ellei todellisia, raskaita syitä ole olemassa, niin

mielikuvitus, tuo taivaan ihana, mutta vaarallinen lahja, kehittelee ja

muovailee pienet syyt suuriksi, kevyet raskaiksi, helpot lamaaviksi,

jos vain on aikaa antaa mielikuvilleen vallan, ja aikaahan juuri

sydänmaalla kaikista enin on. Ja kun nyt äiti ei ollut tähän saakka

tottunut kenenkään muun tahtoon taipumaan, ei hän saattanut käsittää,

miksi isä niin auliisti asettui pienokaisen mielijohteiden mukaan

juoksemaan, sivuuttaen siten kokonaan hänen tahtonsa. Tietysti isäkin

tahtoi päästä pois kaupungista, halasi hiljaisuutta ja rauhaa, ja

sitenhän hänen menettelynsä oli pelkkää itsekkäisyyttä, jota

olemme oppineet pahana pitämään, vallankin kun emme satu omaa

itsekkäisyyttämme huomaamaan, jonka nyt ihminen aina viimeksi

huomaakin. Eikä hänen silti paha tarvitse olla, ei suinkaan, kaukana

siitä; korkeintaan hän on vain hiukan ajattelematon, ja kukapa meistä

ei sitä sitten loppujen lopuksi olisi? Älkäämme asettuko toistemme

tuomareiksi, sillä meissä itsessämme ehkä kumminkin on aina enin

tuomittavaa. Kukapa sen niin tarkasti tietää!

No niin, kun kivi kerran on joutunut vierimään jyrkännettä alas, niin

harvoin se pysähtyy, ennenkuin on ennättänyt alas rotkoon. Näin kävi

äidinkin. Hyvään vauhtiin kerran päästyään hän ei voinut syöksyssään

enää seisattua, vaan oli hänen luonnon järkähtämättömien lakien mukaan

suoritettava se loppuun saakka, tuottipa se sitten onnea tai

onnettomuutta. Hänen kärsimättömyytensä alkoi muuttua hiljaiseksi

katkeroitumiseksi, mikä ilmeni niiden syytösten muodossa, joita hän

rupesi isälle lausumaan. Enin hän valitti sitä, että oli vähitellen,

vuosien kuluessa menettänyt kokonaan itsenäisyytensä, joutunut vain

toisen tahdon leikkikaluksi, toisen mielivaltaisuuden pelkäksi

välikappaleeksi. Tätä mies ei voinut milloinkaan todeksi myöntää, hän

päinvastoin väitti vaimolleen todellisen itsenäisyyden antaneensa;

hänhän tämän tuhansien muiden joukosta oli itselleen valinnut, omaan

pyhään, pieneen piiriinsä eroittanut, hennoimpien, kaukaisimpien

untensa korkeaksi tähdeksi tehnyt, häntä kumartanut, palvellut, hänelle

tunteittensa suurimman suitsutuksen tuonut. Eikö se riittänyt, eikö se

toista todistanut? Tietystikään ei; tietysti mies oli hänet kaikista

muista eroittanut, voidakseen siten häntä vain paremmin vallita,

tietysti yksinomaan tähän ainoaan piiriin sulkenut, jotta hän ei enää

olisi voinut kenenkään muun kanssa ajatuksiaan vaihtaa, eikä siten enää

milloinkaan saada silmiään auki tilansa viheliäisyyttä näkemään. Ja

tässä mies muka olikin onnistunut. Ei hän, täten heikoksi heikennetty

nainen, uskaltanut enää yhtään omaa ajatusta ajatella; toisen voima jo

etäältä, tarvitsematta edes sanaakaan sanoa, lannisti hänet maahan,

sammutti hänen joka ajatuksensa ja sanansa; mies vallankuin kaukaa

vakoili ja vaani hänen sieluaan ja kaikkia sen liikkeitä, ja kaikki

tämä herätti tuossa mielessä vain katkeruutta, pakahduttavaa vihaa.

Eikä hän kauan sitäpaitsi näitä kiduttavia kahleita enää jaksanut

kantaa.

Tottahan tietysti on, että ihminen, liitettyään kohtalonsa jonkun

toisen kohtaloon, aina joutuu tavalla tai toisella kohtalotoveristaan

riippuvaiseksi. Ypö-yksin hän ei enää voi joka askeltaan itse määrätä,

ei olla oma herransa, mutta niinhän on tuon toisenkin laita. Molemmat

he tavallaan menettävät itsenäisyytensä, mutta eivät huomaa sitä niin

kauan kuin kulkevat samojen tähtien alla; vasta sitten, kun heidän

poloiset tiensä rupeavat eri tahoille polveilemaan, heidän

silmänsä aukenevat ja he huomaavat olevansa vankeja. Tai vieläkin

onnettomammin, toinen vain luulee kahleita kantavansa ja katsoo tuohon

toiseen rukkaan kuin pyöveliinsä.

Näin yritti isä sävyisästi ajatuksiaan asiasta selvitellä. Kertoi

hänkin vaimonsa vuoksi suuresti yksinäityneensä, monta kelpo toveriaan

jättäneensä, äiti kun vuosikausia sitten oli ollut miltei

mustasukkainen miehensä ystävistäkin, mutta ei isä silti osaansa

valittaa huolinut, olihan hän saanut kodin sen sijaan, ja oli se näihin

saakka monin kerroin korvannut kaiken muun menetetyn. Ja oikeastaanhan

äiti siis itse kauan sitten oli heidän kohtalonsa purren näille

ulapoille ohjannut, monessa suhteessa oli myöhäistä enää takaisin

kääntyä, ja jos kääntyikin, niin saattoi haaksirikosta olla melkein

varma. Mutta mieluummin sanoi äiti ennen vaikka senkin kärsivänsä, kuin

näitä yksinäisiä aavoja aina ajelehtivansa; hän tahtoi vaihtelevia

vesiä, uusia rantoja, ja uusia ulapoita, täällä yhä vain näki samat

aallot ja saman iankaikkisen taivaankannen rajatonten, rannatonten

vetten yllä kaareutuvan.

Eivätkö he jo olleet eroon kypsiä? Eivät vielä, sillä ero on vaikeampaa

ja raskaampaa kuin ehkä luullaankaan, se voi olla kuolemaakin

raskaampi, sen leikkauksen tuskat ovat hirvittävämmät kuin

leikkausveitsen viillokset arassa, vavahtelevassa, avoimessa lihassa,

ja senvuoksi poloiset ihmiset koettavat siirtää sitä tuonnemmaksi, aina

vain tuonnemmaksi. Niin tapahtui nytkin. Nuo kaksi ihmistä

vieraantuivat kyllä toisilleen jonkun verran, alkoivat laiminlyödä

kotiaan, etsivät kukin oman seurapiirinsä, isä varsinkin, joka saattoi

viipyä vuorokausiakin poissa, mutta aika ajoin he kuitenkin taas

rupesivat toisiaan etsimään. Mutta tällaisen elämän onttous hivutti

sittenkin heidän hermostoaan, kulutti sitä, rappeutti sen, ja mitä

rakkauselämästä vielä oli jäljellä, kävi sekin kiihkeäksi,

saitaloiseksi toinen toisensa kiusaamiseksi ja kiduttamiseksi. Lopuksi

oli vaikea sanoa, kumpi heistä oli syyllisempi, ehkä kummatkin, ehkä ei

kumpikaan.

Mutta miehen rakkaus ei ollut sittenkään sammunut, yhtä vähän kuin se

koskaan voi sammuakaan, jos se kerrankin on ollut suuri, rakastavaa

itseään suurempi, suurempi kaikkea muuta jumalan kirkkaan auringon

alla. Ja senvuoksi isä eräänä päivänä, kun äiti viimeinkin tuli

ilmoittamaan, että hän nyt lopultakin aikoi iäksi lähteä, kuunteli

häntä kuin olisi omaa kuolemansanomaansa kuunnellut.

-- Mitä nyt olen tehnyt? hän kysyi koneellisesti.

-- Et tietysti nyt entistä enempää, mutta täytyyhän lopun kerran

kuitenkin tulla, ja parempi tietysti ennen kuin toinen tai toinen

todellakin ennättää jotakin entisen lisäksi tehdä.

-- Etkö nytkään ole saanut olla itsenäinen? Rakastan yhä vieläkin

sinua, sinä tiedät sen, ja tulen aina rakastamaan, ja senvuoksi olen

koettanut antaa sinun seurata kaikkia yksilöllisiä vaistojasi,

itsenäisyyspyrkimyksiäsi.

-- Uskon kyllä, että minua rakastat, mutta sehän se tekee

itsenäisyyteni juuri ihan mahdottomaksi. Rakkautesi on käynyt yhä

kiihkeämmäksi, se ihan minut tukahduttaa, sinä ehkä tietämättäsi minut

ihan masennat maahan sillä, sinä vallankuin henkisesti jo kaukaa vaanit

ja vartioit minua, sanattomasti epäilet, solvaat, muserrat. Ja

senvuoksi, jos tahdon elää, minun täytyy lähteä. Ja minä tahdon elää.

-- Entä poikamme?

-- Hän on vielä niin pieni, parhaiten hän toistaiseksi äitiä tarvitsee;

siinä suhteessa tuo muutoin niin typerä lakikin asettuu ihmistä

auttamaan.

Ihmistä auttamaan! Eroa pojasta isä ei ollut milloinkaan tottunut

mahdollisena ajattelemaankaan. Pojassa hän oli nähnyt sen auringon,

joka paistaisi hänelle, vaikka avaruuden kaikki muut auringot

sammuisivat, vaikka tähdet tyhjiksi palaneina tippuisivat kuin turhat

karstat alas taivailta, vaikka hän itse milloin tahansa kesken

kaatuisi, -- silloinhan poika vain entistä kirkkaampana ryhtyisi hänen

uniaan, hänen työtään, hänen tahtoaan jatkamaan. Nyt hänellä ei ollut

enää poikaakaan, ei aurinkoa, ei tähtikukkivia avaruuksia, nyt oli

kaikki turhuus, pimeys ja autio tyhjyys. Ihmistä auttamaan! soi kuin

kolkkona viimana hänen muutoin kuuroissa korvissaan. Ihmistä auttamaan!

kauas, kauas pois täältä!

Ja isä läksi. Mutta eivät tuntuneet ihmiset apua missään tarvitsevan.

Jonkun aikaa he vain äitiä säälivät, jonka kauniit nuoruudenunelmat,

ihanan kotielämän tuo kova, kylmä, tyrannimainen mies oli niin

säälimättömästi särkenyt; mutta äiti kyllä piti huolen itsestään, ja

niin ihmiset unohtivat mielellään tuon ilkeän miehenkin pian.

Ja kaikkien unohtamana hän sitten eli, tuskin hänen pienoinen

poikansakaan monasti kuuli isänsä nimeä mainittavan. Pimeää hänelle oli

kaikki, pimeää kaikkialla, sillä koti oli ollut hänen ainoa

valkeutensa, hänen ainoa aurinkonsa, uskonsa ja autuutensa, ja kun se

häneltä riistettiin, ei hänelle mitään jäänyt jäljelle.

Autiota ja ilotonta oli kaikki, ja tuskin satujen sininen lintukaan

edes hänen haudallaan unhoa ja sovitusta lauloi, sillä kaikki olivat

hänet jo sitä ennen unhoittaneet, ja hän kaiken ja kaikki.

14.1.1916.