Tummanvihreällä varjostimella peitetty lamppu paloi himmeästi
sairasvuoteen vieressä olevalla yöpöydällä, jolle sitäpaitsi tietysti
oli ladottu asiaankuuluvat lääkepullot, kuumemittari sekä
sydämentoimintaa ja ruumiinlämpöä osoittava taulukko. Ja mitäpä muuta
kuolemaa vartoavan pöydällä olisikaan ollut? Ei hänen aistinsa kukkien
sulotuoksua tajua, silmät eivät kuvia eivätkä kirjaimia eroita, eivätkä
aivot jaksa enää toisten ajatuksia ja sanoja seurata. Taulukolle
piirretty, kovin korkealle nouseva ja matalalle jälleen laskeva
aaltoviiva muistutti milloin herkkää, värähtelevää hermosäiettä,
milloin taas kuin hentoa, haurasta kortta, niin haurasta, että
hukkuvastakaan ei enää tuntunut maksavan vaivaa siihen tarttua; ei se
kumminkaan olisi kestänyt, ja hukuttavahan hänen nyt kait joka
tapauksessa loppujen lopuksi sittenkin oli. Ja luultavasti oli koko
taulukkokin sitäpaitsi hänen mielestään jo kohtalaisen kotvan sitten
häipynyt. Toiset kädet tuota kohtalokasta viivaa olivat koko ajan
kuljettaneet, sairaasta toisinaan tuntui kuin olisi näkymätön sormi
siinä hänen elonlangallaan leikitellyt; ja niinpä kait tuon asian laita
useimmiten lieneekin. Niin perin vähän me ainakin itse olemme siinä
mieskohtaisesti määräämässä. Jumala, kohtalo, sallimus, sattuma --
kaikki sanoja, mielikuvia, jotka jotakin suurta Tuntematonta, tai
ainakin suurimmaksi osaksi tuntematonta tarkoittavat. Sillä ei ole
vielä olemassakaan sitä alaa, minkä ihminen perinjuurin tuntisi, minkä
syvyydet hän olisi pohjia myöten sukeltanut, ja jonka hämärimmätkin
uumenet hän olisi päivänvaloon tuonut. Ihmiskunnalta on kaikki
vielä kesken, ja senvuoksi suuri Tuntematon meihin kaikkialta
tuijottaakin. -- --
Ikkunaverhot olivat vedetyt syrjään, sillä ulkona oli jo pilkkopimeä.
Syyskesän muutamat suuret, palavat tähdet tuikkivat vain hiljaa sisään,
eivätkä ne suinkaan sairaalta rauhaa riistäneet, jos hän niitäkään nyt
edes jaksoi enää huomata. Iltapuolella tuskat ja kuume olivat
kohoamistaan kohonneet. Tuon seitsen-, kahdeksantoistavuotiaan
nuorukaisen ruumis oli kouristuksessa ihan väännellyt vuoteella, sillä
siksi nuoret, turmeltumattomat voimat taistelevat vielä vallan
epätoivon vimmalla viluista vierasta vastaan. Kumpikaan ei tahdo
otettaan ollenkaan hellittää, ei elämä eikä kuolema, jotka tässä
tapauksessa ovat useimmiten kiduttavan tasaväkiset, ja on niiden
kamppailu senvuoksi kahta kauheampi, sitä kauheampi vain, mitä pienempi
taistelevien voimien ero on. Lääkäri oli sanonut, että tauti alkoi
lähestyä nyt käännekohtaansa, tänä yönä lankesi elon ja kuolon arpa,
kuolon hän arveli äänettömästi päätään puistaen, sillä siksi
heikentyneet sairaan voimat olivat, mutta ääneen hän kyllä tahtoi
jotakin toivoa antaa, mikä hänen velvollisuuteensa nyt kuuluikin.
Sitten hän poistui jättäen potilaan tottuneen hoitajan varaan. Tuskat
vain lisääntyivät ja kävivät yhä väkivaltaisemmiksi. Aistit
herkistyivät kummallisesti, milloin ärtyivät, milloin viihtyivät
ihmeelliseen lepoon, suurentivat ja pienentivät ulkonaisia ilmiöitä,
sekoittivat ne sisäisiksi, toisin vuoroin taas heijastivat sisäiset
ulkonaisiksi, milloin heikensivät, milloin taas monistivat joka äänen,
pienimmän äännähdyksenkin moninkertaiseksi. Aivot alkoivat kutoa omia
kuviaan, kangastelivat näkyjä ihmisolemuksen ja -kohtaloiden kuiluista,
kunnes kaikki oli vihdoin sotkeutunut yhdeksi ainoaksi sekavaksi
vyyhdeksi, josta ei voinut alkua eikä loppua, oleellista eikä
epä-oleellista toisistaan eroittaa.
* * * * *
Pimeä puutarha. Korkealla ja kaukana välkähtelee vain joku yksinäinen
tähti, jonka kipenöivässä, kylmässä kiillossa on jo lähenevän hallan
ensimmäinen, aavisteleva tuntu. Pakkanen, joka panee kaikki, hyytää
maat, jäätää järvet, autioittaa ihmisrinnan, joka äsken vielä niin
iloisena ja elämänhaluisena laajeni tulevien ja menevien mieli-alojen
kuin riemuisina poljentoina siinä vaihdellessa ja tulvehtiessa.
Näin hän miettii, tai ei oikeastaan mieti, tuntee vain, väijyessään
siinä piiloon kyyristyneenä puutarhansa kaukaisimman lehtimajan
tiheitten, raskaitten oksien ja runkojen seassa. Ihan sattumalta hän
oli nähnyt vaimonsa ja parhaan ystävänsä tänne askeleensa suuntaavan.
Merkillinen vaisto oli siinä silmänräpäyksessä ajanut hänet myös
liikkeelle, ja oikotietä käyden oli hän ehättänyt ainakin jo ennen
heitä tänne, ja tässä hän nyt päätti varrota, tapahtuipa sitten mitä
tahansa.
Pettivätkö nuo kaksi häntä? Moinen ajatus ei ollut kertaakaan tähän
saakka vielä hänen mieleensä juohtunut. Tähän tuokioon asti hän olisi
pitänyt sitä ihan mahdottomana, muodottomana, mielipuolisena,
hourupäisenä, mutta nyt kulki epäily ja mustasukkaisuus sähisten oudon
tulisen syöstävän lailla kaikesta huolimatta hänen suonissaan. Hänen
täytyi saada asiasta selko. Jos he olivat viattomia, josta hän yhä
vieläkin toivoi olevansa ihan varma, niin oli kaiken epäilyn varjokin
täten kerta kaikkiaan ja ikipäiviksi poistettava. Mutta jos he olivat
syyllisiä, niin oli se mustin rikos, kuulumattomin häväistys ja
herjaus, jota mikään mahti maailmassa ei voinut enää puhtaaksi pestä.
Puhumattakaan vaimostaan, joka itse oli häneltä niin suunnattomasti
vaatinut, ja jonka vaatimukset aina olivat moninkertaisesti tulleet
täytetyiksi, oli hän sitäpaitsi vielä ystävänsäkin suurin hyväntekijä.
Perikadon partaalla, niin tuo mies oli ainakin silloin väittänyt,
oli hän ystävänsä luo saapunut, pyytänyt apua, ja saanutkin sitä
niin runsaasti, että moista ei voinut enää pelkäksi pieneksi
ystävälliseksi uhraukseksi sanoa. Sillä siihen määrin hän luontaisesta
järkevyydestään huolimatta oli aikojen kuluessa kietoutunut toisen
asioihin, että oli tämän vuoksi sitoumuksissa koko omaisuutensa
arvosta, mikä ei nyt niin aivan pieni ollutkaan. Runsaasti, vieläpä
upeastikin hän perheineen eli tuon omaisuuden nykyään tuottamilla
tuloilla. Isän ja äidin pienoiset perinnöt olivat kaiken alkuna ja
pohjana, mutta oli hän sitä ahkeralla työllä ja säästeliäällä elämällä
vuosien kuluessa aina kartuttamistaan kartuttanut, kunnes nyt vielä
verrattain nuorena miehenä saattoi vetäytyä yksityiselämän rauhaan omia
harrastuksiaan harrastamaan, joita hänellä olikin sangen paljon, niin
ettei hän nytkään toimettomana ja laiskana suinkaan päiviään viettänyt,
kuten niin moni muu hänen asemassaan olisi saattanut tehdä. Koko hänen
elämänsä oli ollut alusta alkaen oikeata ja rehellistä peliä, joten
hänen ei tarvinnut mielestään mitään pahojen töitten oikeutettua ja
ansaittua rangaistusta odotella ja pelätä. Jos elämässä todellakin ne
lait vallitsivat, joita joka ihminen täällä ihanteenaan saarnasi, niin
olisi hänen loppunsa päinvastoin pitänyt olla sangenkin valoisa.
Mutta ehkäpä hän ei elämää tuntenutkaan, tai tietysti tunsi, mutta
tunsi vain toisen puolen, jota vastoin hänellä ei ollut ollut aikaa
eikä ehkä aina niin haluakaan tuohon toiseen puoleen tutustua, joka
epäilemättä oli ikävämpi puoli, koskapa tämä toinen puoli oli niin hyvä
ja valoisa ja hauska, ja ehkäpä hän ei ihmisissäkään tuntenut muuta
kuin vain tuon toisen puolen, hyvän, ystävällisen, hauskan, ehkenpä --
imartelevan, tuo ajatus tunkeutui kuin pistävänä okaana hänen
sydämeensä. Hänhän oli niin sanottu rikas mies, jolle ehkä ei aina oltu
yhtä rehellisiä ja vilpittömän epä-ystävällisiä ja karuja kuin köyhille
ja vähävaraisemmille, yleensä sellaisille, joilta ei mitään hyötyä eikä
mahdollisia tai kuviteltuja etuja voitu odottaa. Osaksi hänen oma
tyyni, alati tasapainossa oleva luonteensakin myös saattoi etäännyttää
häntä tällaisten kokemusten piiristä, jopa mahdollisuudestakin joutua
noin vain äkkipäätä kosketukseen niiden kanssa.
Salaman nopeudella kaikki nämä ajatukset ja tunnot risteilivät hänen
mielessään, kunnes vihdoin aivan läheltä kuului askelten narina
hiekkakäytävällä. Niiden ääni oli ihan salvata hänen hengityksensä.
Sieltä he saapuivat, istuivat nyt jo tuossa, nainen turvallisesti
nojaten miehen rintaa vasten, ja kumpikin lemmen valoja vannoen.
-- Mitä luulet hänen sanovan, kun tämän hänelle ilmoitamme? puhkesi
nainen vihdoin puhumaan.
-- Onhan hän nyky-aikainen ihminen, ja silloin hänen pitäisi toisiakin
modernin hengen läpitunkemia yksilöitä ymmärtää. Ja menköön sitäpaitsi
itseensä, on hänkin sinua puolestaan siksi paljon pettänyt, lohdutteli
mies.
Tuo pensaikkoon piiloutunut oli hyökätä esille. Kaiken rajattoman
petoksen lisäksi koetettiin häneltä siis vielä valheellisesti riistää
kunniakin, sittenkun nähtävästi oli jo vaimo, lapsi, hänen ainoa
poikansa ja kaupan päälle vielä omaisuuskin varmasti riistetty.
-- Hänkö minulle uskoton? ennen mitä muuta tahansa!
-- Kas niin, onko hän oveluudessaan voinut senkin niin tyystin sinulta
salata, minkä koko muu maailma varsin hyvin tietää. Kysy keltä
tuttavalta tahansa.
-- Vai niin, eipä sitten maksa nähtävästi vaivaa häntä käydä tässä
säälittelemään. Silmä silmästä, ja hammas hampaasta! Mutta anna
anteeksi, armaani, eräs kysymys. Niin, sinä et saa pahastua, ihan
totta, et saa. Olen mieheltäni kuullut, että raha-asiasi ovat sangen
huonossa kunnossa. Miten tulemme toimeen, miten voimme yhteiskunnan
typerää tuomiota uhmata?
-- Vai on tuo konna käynyt toverinsa ja tosiystävänsä satunnaista
ahdinkoa maailmalle kuuluuttamassa, ja avustuksellaankin ehkä vielä
ylvästelemässä.
-- Kas niin, sanoinhan, että et saa suuttua, ja nyt suutuit kuitenkin.
Voihan nyt toki mies vaimolleen senverran asioitaan kertoa. Etkö sinä
kertoisi? Sano.
-- Suuttumuksesta tuskin voin mitään sanoa. No niin, mutta vartoohan
kosto tässäkin tuota kavaltajaa. Niin, älä luule, että hänelle mitään
pahaa sittenkään tahtoisin, tunnen tämänkin jälkeen vielä olevani hänen
ystävänsä, niin merkilliseltä kuin se kuullostaneekin, ja ystävyyttäni
on todistava se, että kasvatan kunnon miehen hänen pojastaan. Niin
ennakkoluuloton voi vapaamielinen mies olla!
-- Niin, sinä olet aina niin hyvä ja hellä, mutta vastaahan nyt
kysymykseeni tuosta ikävästä toimeentulosta.
-- Siitä kyllä olen tulevaisuudestani huolehtivana miehenä murheen
pitänyt. Minä en näet olekaan mikään perintöjen kantaja enkä
vetelehtijä. Paimenpoikana olen elämänurani alkanut, ja nyt olen
itsekirjoitettu täyttämään kasvatusopin professorin paikan, kun se
kerran tulee vapaaksi. Varman tien minulle siihen jo aukaisee laaja
tieteellinen tutkielmani "Aapiskukon ensi askeleet Kalevalan
kankahilla", muista mieskohtaisista meriiteistäni sekä laajojen
kansankerrosten luottamusta nauttivasta personallisuudestani
puhumattakaan.
-- Teoksesi Aapiskukosta on tietysti hyvin kaunis, mutta se munii liian
vähän näin monelle hengelle, ja kasvatusopin professori on vielä
verrattain nuori mies, puuttui nainen puheeseen.
-- Anna minun ensin puhua rauhassa loppuun saakka. Kuka hullu tässä nyt
työllä on ajatellutkaan elää, en ainakaan minä, siksi neuvokas toki
luojan kiitos ikäni kaiken olen ollut, hän jatkoi vaivattomasti. No
niin, miehesi on minulle takuussa koko omaisuutensa suuruisesta
lainasummasta, todistus muutoin hänen kevytmielisyydestään
raha-asiainsa hoidossa, mikä voisi johtaa hänet suorinta tietä
holhoustilaan. Siis on minulla nyt yhtä paljon rahaa kuin hänelläkin,
sillä en ole noita pennejä suinkaan tuhlannut, kuten ihmiset luulevat,
olenhan toki elääkseni sivistyneen ihmisen tavoin kymmeniä muita
takuumiehiä ja -naisia vaivautunut hakemaan. Kun me nyt menemme
naimisiin, niin teemme tietysti avio-ehdon, rahat asetetaan sinun
nimiisi, minä teen vararikon, joka tietysti raukeaa senvuoksi,
että velallinen ei omista mitään, ja niin elämme upeasti ja
huolettomasti --
-- Minun rahoillani! kivahti nainen.
Nyt piiloutunut ei voinut enää hallita itseään, vaan astui suoraan
noiden kahden pettäjän eteen.
-- Minun kait nuo rahat sentään loppujen lopuksi ovat, jotka minulta on
varastettu, katalasti ryövätty, kuten kaikki muukin. Olen kuullut joka
sanan siitä hetkestä asti, kun tänne tulitte, hän huusi hirvittävän
vihan vallassa.
-- Mitä, huudahti vaimo, voinko uskoa silmiäni, oletko unohtanut itsesi
siihen määrin, että alennut vaimoasi vakoilemaan.
-- Kaikkea voi odottaa mieheltä, joka syyttää ystäväänsä varkaudesta,
puuttui tuleva kansan korkein kasvattaja puheeseen. Ei voi mikään
varkaus tässä tulla kysymykseenkään, kaikki on tapahtunut ja tulee
tapahtumaan rehellisesti ja laillisessa järjestyksessä. Kiitä onneasi,
että ei satu olemaan kahta todistajaa läsnä, sillä silloin saisit
haasteen kunnianloukkauksesta.
-- Kiitä onneasi sinäkin, ettei todellakaan ole todistajia ollut
kuulemassa, millä keinoin sinä olet rahoja säästänyt.
-- Niin kiitänkin, ja nyt kait ovat välimme selvät. Pitempiin puheisiin
en ainakaan minä puolestani antaudu.
-- Ei ole minullakaan tähän mitään lisättävää. Toivoisin kuitenkin,
että osoittautuisit siksi ritarilliseksi, että et erottuamme yrittäisi
entisen vaimosi mainetta turmella halpamaisilla puheilla tai muilla
alhaisen ja epämiehekkään koston aikeilla.
* * * * *
Masentuneena, pää kumarassa hän kulki asumatonta, autiota korpea. Ei
hänellä ollut kotia, ei vaimoa, ei lasta, ei ystäviä, jos niitä nyt
kellään muullakaan oli, sillä ihmiset olivat kerta kaikkiaan vain
pelkkiä villipetoja, jotka toisiaan vaanivat, väijyivät ja
raatelivat, puhuen suuria sanoja ihanteista ja ihmisyyden
ylhäisestä voittokulusta. Tyhjiä sanoja, pikemminkin vain pettäviä
naamioita, joiden alle raain petomaisuus peitettiin, peitettiin
tuhansien valhekuorten verhoon, joiden nimiä oli nyky-aikaisuus,
ennakkoluulottomuus, rohkeus, vapaamielisyys, miehuus. Ja jos
sattumalta joku yksinäinen, rehellinen sielu erehtyi vielä noita
ilvesanoja ja tuota narrinpeliä totena pitämään, elämäänsä niiden
mukaan tosissaan ojentamaan, niin hänelle naurettiin, häntä pidettiin
pilkkana ja perikatoon tuomittuna. Ja perikatoon hän aina totisesti
kävikin. -- Hänen entinen ystävänsä, pettäjänsä oli kyllä saanut
palkkansa, sillä vaimo oli heti rahat omiin nimiinsä saatuaan liittynyt
johonkin kolmanteen mieheen, mutta mitä se häntä enää liikutti. Häntä
vain hävetti niin suunnattomasti olla ihminen, hän inhosi sydämensä
syvimmästä jokaista vastaantulijaa, jos se vain hiukankin edes ihmistä
muistutti, ja senvuoksi hän oli korpeen paennutkin, jotta olisi saanut
olla rauhassa, rauhassa ihmisiltä, rauhassa ajatuksilta, joita elämä
väkisinkin aina synnytti, rauhassa kaikelta ja kaikesta.
Näin hän oli kauan harhaillut, välittämättä vähääkään siitä, että
pensaikkojen pistävät piikit hänen ruumistaan repivät, ja teiden
terävät kivet viilsivät hänen paljaat jalkansa verille. Se pikemminkin
vain tyynnytti hänen kiihtynyttä, aina levotonta mieltään. Ei hän
mitään enää odottanut, ei toivonut eikä tahtonut. Ei hän edes sitäkään
tiennyt, miten kauaksi oli jo ihmisten ilmoilta etääntynyt, hän ei
ollut päiviä eikä hetkiä laskenut, ja näin alkoi muisti ja tietoisuus
häneltä hiljalleen hävitä, ja mikäli ne hävisivät, sikäli hänen oli
parempi olla. Hän ei seurannut enää ajan kulkua, ja niinpä kait oli
iankaikkisuus hänelle jo auennut, sillä iäisyyttähän ei ajalla eikä
ajanmäärillä mitata. Ja milläpä hän sitäpaitsi aikaakaan olisi
mitannut, sillä nyt hän vasta huomasi, että oli jo kauan siitä kuin hän
oli auringon viimeksi nähnyt. Hän kulki vain kuin alituista
auringonlaskua kohti, mutta milloinkaan ei oikein pimennyt eikä
myöskään voimakkaasti valjennut, kaikki ympärillä oli kuin omituista,
outoa valohämyä, mikä ei silmiä kirveltänyt eikä ihoa kuumentanut.
Lempeätä valoisuutta virtaili vain kaikkialta, metsästä, puista,
kummuilta, kukkuloilta, lähteistä, jotka honkien juurilla läikkyivät,
ylhäältä ilmoista, matalalta maankin alta, kaikki kappaleet ikäänkuin
itsestään sitä säteilivät, ja suuret, kultaiset, kimmeltävät tähdet
paloivat taivaalla. Ja tähdethän ovat iäisyyden aurinkoja, hän oli
yhden ainoan auringon asemasta saanut nyt tuhansia, ainaisia
tulikehriä, joiden säteet eivät polttaneet eivätkä pakahduttaneet,
lievittivät vain kuin muinaisten tuskien raatelemaa rintaa, ja niinpä
lienee iäisyys hänelle sittenkin alkanut.
Ja yhä harvemmin hänen mielessään vihloi muistot menneen elämän
kärsimyksistä, ja jos ne joskus rauhattomiksi kuviksi rupesivatkin
kokoontumaan, ojentui häntä kohti kuin valkea, näkymätön käsi, joka
äärettömänä lievityksenä ja unhoituksena laskeutui koko hänen
olemukseensa, niin että hän tunsi kuin olisi outo hiljaisuus häntä
ympäröinyt, ihmeellinen armahdus, laupias hellyys hänet tietämisen
tuskasta tuutinut pois. Aluksi oli kaikki näkymätöntä, niinkuin
omituista, epämääräistä tuntua vain, mutta vähitellen kaikki
alkoi olennoitua, tähtien säteet, honkien humina, lähteitten
laulu, äänettömyyskin ympärillä. Eivät ne tietysti mihinkään
ruumiilliseen muotoon pukeutuneet, päinvastoin kaikki kävi yhä vain
aineettomammaksi, mutta olennoituminen ja ruumiillistuminenhan voivat
aivan vastakkaisia asioita ollakin. Hän eroitti toisen tähden
olennoituneet säteet toisista, toisen lähteen laulun toisesta
lähteestä, hongan hongasta, äänettömyyden äänettömyydestä, hiljaisuuden
vaikenemisesta, kukin niistä oli olento erikseen, mutta sittenkin ne
muodostivat yhden ainoan äärettömän yhteyden, mikä alati, hänen
istuessaan valveilla, silmät ummessa, vieläpä unessakin häntä hellästi
huolitellen ja hyväillen ympäröi, ja lopuksi hän itsekin tunsi
sulautuvansa, avartuvansa tuohon kaikkien suureen yhteyteen,
kaikkeuteen, hän näki silmänsä säteet tähtien säteissä tuikkimassa,
oman hengenvetonsa hän kuuli korpien huminassa, hänen suonensa sykkivät
lähteitten suonissa, hänen äänensä lauloi ilman tuulien tohinassa, hän
kasvoi ruohon, yleni yrttien, pensaiden ja puiden kera, ja alkujuurensa
hän tunsi kaikkialle tunkeutuvan, maan mustiin, outoihin uumeniin ja
ilmojen avaroihin, autioihin asunnoihin. Hän tiesi vielä olevansa
yksilö, mutta hän tunsi, että tuo yksilöllisyys oli kerran raukeava,
haihtuva pois, hän itse vajoava kuin vajoo pisara mereen, kastehelmi
auringon palavaan, polttavaan paahteeseen, päivä ikuisen yön
äärettömään syliin, joka on suurin, ainoin ja oleellisin, ja sitä
hetkeä hän onnensa korkeimpana hetkenä odotti. Sillä silloin hän tiesi
olevansa yhtä maailmankaikkeuksien kanssa, keinuvansa rajattomien,
loputtomien avaruuksien alituisessa, lakkaamattomassa kehäkarkelossa,
palaavansa jälleen alkulähteittensä luo, sulavansa suureen
synnyttäjäänsä, jossa alku ja loppu, tietoisuus ja tiedottomuus,
kasvaminen ja kuolema aina toisiaan kaulasivat.
Tämän kaiken hän oli tuntenut, vaikkakaan ei ollut saavuttanut sitä
vielä. Mutta ikuisen rauhan, katoamattoman onnen aavistus täytti koko
hänen olemuksensa. Hän ei tiennyt kauanko tätä tilaa oli jo kestänyt,
hän ei muistanut enää sen alkua, ei ajatellut ollutta, eikä tavoitellut
tulevaista, antoi tahdottomana kaiken vain tapahtua. Tapahtui kerran
sitten, että hän kaukaa näki jonkun olennon itseään lähestyvän. Se
likeni, rupesi saamaan inhimillisiä piirteitä, kasvoi ihmisvartaloksi,
ja silloin hän vasta muisti menneisyyden, muisti ihmisinhonsa, elämän
aution, tuskallisen hädän, mutta ei voinut tulevaa paetakaan, pikemmin
hän istui siinä kuin paikoilleen naulittuna. Hän nosti katseensa, ja
näki edessään pitkän, solakkavartisen miehen, jonka silmistä loisti
suunnaton lempeys, ja jonka kirkasta otsaa orjantappuraseppel kiersi.
Nuo piirteet olivat tutut, kovinkin tutut, hän katsoi niihin kuin olisi
kauaksi lapsuuteensa katsonut, ja lopulta hän rupesi löytämään sanoja,
ja puhkesi sitten puhumaan.
-- Mestari, missä olen, mitä minulle on tapahtunut? hän kysyi.
-- Olet ollut hyvin sairas, kamppaillut elämän ja kuoleman vaiheilla.
-- Minä muistan, mutta sitten seurasi jotakin hämärää, kovin
tuskallista ja kammottavaa, elin oloissa, tapahtui asioita, joita en
todellisesta kokemuksesta tunne. Mitä oli se?
-- Se oli elämän totuutta, jota et ollut vielä ennättänyt kokea, mutta
joka nyt näkynä nousi eteesi ihmisolemuksen ja -kohtaloiden kuiluista.
Opettiko tuo totuus sinun elämää rakastamaan?
-- Se täytti sieluni jäätävällä kauhulla, mutta mikä on tämä ihana,
sanomaton rauha, joka yhä vieläkin minua ympäröi?
-- Kuoleman ikuinen rauha ja ylimaailmallinen kauneus se on. Rakastatko
sitä enemmän kuin elämää?
-- Olen siis jo kuollut? virkkoi nuorukainen tahtomattaankin vavahtaen,
ja painoi päänsä alas.
-- Et vielä, hymyili kruunattu ihmeellisesti. Mutta sinulle tahdottiin
näyttää sekä elämän autio hätä että kuoleman ylhäinen ihanuus, jotta
voisit niistä jommankumman valita. Nyt olet tienristeyksessä, nyt
valitse, ja sinun tahtosi on tapahtuva.
Samassa ääretön tuska täytti nuorukaisen rinnan, ja hän tunsi kuin
verta hikoilevansa.
-- Vapahtajani, mestarini, en ole kuolemaan sittenkään vielä valmis,
hän sanoi, päänsä jälleen pystyyn kohottaen. Anna minulle tuskat vaikka
tuhat kertaa entisiä kovemmat, mutta suo minun sittenkin elämään
palata. Ellen itse itseäni vain alenna, niin eivät sitä toisetkaan voi
tehdä. Ja vaikka en muita voisikaan nostaa, niin en tahdo arkana
sittenkään taistelua välttää enkä sitä vielä ikuiseen rauhaan vaihtaa.
Anna minun ensin elää, sitten vasta katson kuoleman suuren rauhan
ansainneeni.
* * * * *
Äärimmäisen tuskan vallassa sairas kääntyi vuoteellaan, avasi hiljaa
silmänsä, ja katsoi hätääntyneenä ympärilleen. Mutta hänen äitinsä
riensi kädet ojennettuina hänen luokseen; hänen poikansa oli äskettäin
ruvennut hikoilemaan, kuume oli alenemassa, ja taudin hirvittävä valta
oli nyt lopulta sittenkin murrettu.