illalla ei ollut näkynyt juuri kovinkaan paljoa, alkoi nyt lennellä
ilma mustanaan. Antti painoi lakkiräyskänsä niskaa myöten päähän,
niin että korvatkin menivät umpeen ja pienet elottomat silmät tuskin
pääsivät tuijottamaan suuren lipan alta.
Minä turvauduin pikiöljyyn. Vetelin sitä vankat annokset niskaan,
tukkaan, naamaan ja käsiin. Tarjosin Antillekin.
— E-enpähän mie.
Ajeltiin taas ääneti jonkun matkaa.
— Mitä? Sanoitko jotakin? käännyin kyytimieheni puoleen, luullen
kuulleeni pienen äännähdyksen sieltä päin.
— Tuo hepo tarttis pikiöljyä, tulee hiljaa kuivettuneitten huulien
raosta.
Katsahdan hevoseen. Sen selässä on sääskiä aivan harmaana loimena.
Antti alkaa ruoskalla läimäytellä niitä.
Matka jatkuu. Tie nousee nyt Levitunturia kohti. Omituinen alakuloisuus
valtaa mielen. Keskiyönaurinko peittyy jylhän tunturin suojaan, notko
alkaa huokua tielle raskasta utua, ajopelit vierivät äänettömästi
pitkin pehmeätä kangasrinnettä, ja yksitoikkoista hiljaisuutta
katkaisee vain silloin tällöin viklan huuto kaukaiselta jängältä.
Suurimman hiljaisuuden vallitessa kuulen äkkiä vierestäni aran, hellän
äänen:
— Äitini... minun äitini, kuoli kolme vuotta sitten. Se ol' ihmiseks'
hyvä.
Katsahdan hämmästyen pikku kyytipoikaani. Jäinen, eloton ilme kasvoilta
on sulanut, silmäkulmassa kimmeltää heikko kosteus ja poskipäille
kohoaa hieno punanheijastus. Mutta se kaikki kestää vain hetkisen — ja
vierelläni istuu jälleen eloton kivikuva.
"Äitini... minun äitini... se ol' ihmiseks' hyvä", kaikuu yhä
mielessäni niin kummasti. Ja nekö sanat oli todellakin lausunut, ja
lausunut niin hellästi, tuo jäinen ihmisenalku, jonka sisimmässä ei
olisi luullut olevan sijaa minkäänlaiselle herkemmälle tunteelle.
Äitini... minun äitini...
Harmaa salo värähtää, yötuuli huokaa surumielisesti, ja katseeni kiitää
kauas, kauas yli äärettömän yksinäisyyden...
Allivuotson autiotuvassa 1913.
Kuun kääntäjä.
"Leivohan nyt Elli vaan selvempää leipää,
kun viikon lopulla tulee kuunkääntöönkin lähtö!"
Kuusamolainen sananparsi.
Lauantai-ilta alkoi laskeutua maille. Viikon työt lähenivät loppuaan.
Tukitkin olivat jo löytäneet rauhaisen lepopaikan Kerälän koskien
alla tyynessä suvannossa. Ruuhkain purkamisessa oli päivä kulunut, ja
suurimmat niistä olivatkin jo irtautuneet. Pari pientä vain alakoskessa
vielä jäljellä.
— Olipa, mies, totta tosiaan aika mies tuo Puolangan poika, Jyrykarin
ruuhkan laukaisija! Kun siinä ruuhka purkautui, niin hyppivätpä silloin
tukit kuin huuhkaimen pojat maailmanlopun edellä. Ja pauke kävi! Kävi
totta tosiaan! Nuolaisivatpa kuohut jo purkajan housujakin, mutta niin
hän vain vihdoin kymmentuumaisen selkään kiepsahti ja sillä tulla
viiletti koskea alas kuin vanha paholainen Kerpun muijan venheessä.
— Mikäpäs oli tulla, kun muu ei auttanut, eihän hän rannalle enää
voinut päästä, ja jos ei tuo sallimuksen tukki hänen jalkainsa alle
sattunut, niin koskeenpa jäi kuin kiiliäinen... ja me olisimme saaneet
kunnon hautajaiskahvit...
— Hm! Mutta kenenkäs se onkaan huomenna kahvinkeittovuoro?
— Eikö tuo lie Mäkeläisen!
— Hehei, Mäkeläinen!
Ei vastausta.
— Mäkeläinen!!
Sama juttu.
— Mies nukkuu jo!
− − −
Pienessä tuohikattoisessa kojussa kosken partaalla taukosi vihdoin
puhelu. Siinä nukkui kuusi miestä. Koski lauloi heille tuttua lauluaan,
ja hiljaa rätisten paloi rakovalkeinen honkanuotio oviaukon edustalla.
Äärimmäisenä vasemmalla nukkui Aaretti Mäkeläinen. Punerva liekki
valaisi hänen ahavoituneita kasvojaan, joilta kuvastui elämän onni ja
rauhaisuus. Ja suupielessä lepäsi hyväntahtoinen hymy, sama unessa,
sama valveilla, ikuisesti, niin sateella kuin poudallakin, niin rukiin
ja viinan ääressä kuin jäkäläkeiton ja pettuleivänkin.
Salomaalla hän oli syntynyt, kasvanut ja seitsentoistavuotiaasta
lähtien ei hän ollut kirkollakaan käynyt kuin kerran, nimittäin
vihillä ollessaan. Korven kohtuun hänen isävainajansa, Vanha-Aaretti,
oli uutistalonsa raivannut. Nyt se oli pojalla ja eli hän siinä
aika reilusti. Tavallisina vuosina ei tarvinnut kuin puoleksi panna
peiäjätä leipään, ja kun oikein hyvä kesä sattui, pääsi talven yli
neljännekselläkin.
Maanviljelemistä hän melkein halveksi. Tukinuitossa hän siksi keväänsä
ja puolet kesäänsä aina kuluttikin, vaimonsa Ellin ja poikiensa taloa
hoitaessa. Syksyt hän taas metsiä kävi, rihlapyssyllään lintuja ja
oravia rouskutellen. Monet salot hän jo olikin samonnut, monet kosket
kolunnut ja kaikki pohjolan jokivarret juossut. Harvan miehen keksi
oli niin monta tukkia kosken kuohuihin kohauttanut kuin hänen. Monta
oli hän honkaa nähnyt kannoltaan kaatuvan ja monen nuotiosavun lävitse
oli hän tarkannut syksyisen tähtitaivaan tuikeita jo viitenäkymmenenä
vuonna peräkkäin.
Kaikki tukkilaiset hänet tunsivat ja kaikki hänestä vilpittömästi
pitivät — pitivät ehkä myöskin sen vuoksi, että häntä oli niin hauska
huiputtaa. Yksinkertainen hän oli, perin yksinkertainen, mutta
rehellinen kuin raamattu ja hyväntahtoinen kuin herranenkeli. Hänen
rajaton rehellisyytensä ilmeni siinäkin, ettei hän voinut uskoa
kenenkään muunkaan valehtelevan. Leikin hän kyllä leikiksi käsitti,
mutta mitä hänelle vain vakavalla naamalla vakuutettiin, sen hän
arvelematta uskoi ja pureksimatta nieli. Sen vuoksi olikin senkin
tuhannet lystit hänen kustannuksellaan pidetty, mutta kaikki otti ukko
vastaan hyväntahtoisesti hymyillen, hiljaa itsekseen myhäillen ja
välittämättä vähääkään koko maailman pahuudesta...
Valkenee valkenemistaan kesäinen sunnuntaiaamu. Kilpaa helisevät linnut
lehtomailla, ja kaukana korpisuolla hirvi toveriaan huutaa, ammuu
aamutervehdyksen, jotta kumajavat vaarat.
Tuohikojun ovesta pilkistää uninen pää. Aaretti Mäkeläinen sieltä
kahvinkeitolle kohoutuu. Hiljaa hissuttelee hän rantakiville,
huuhtaisee silmiään solisevassa koskessa, täyttää nokisen pannun,
nousee kojulle jälleen, puhaltaa valkean ja istahtaa sen ääreen,
katsellen kuinka tulenliekit nuoleskelevat pannun pohjaa ja kylkiä.
Hänen katseensa siirtyy vähitellen koskeen ja sen vaahtoaviin
ryöppyihin sekä niistä vihdoin lekottelevaan usvaan, jota aamutuuli
ajelee suvannolla kosken alla...
— So so! Mitäs Mäkeläinen taas miettii? kuuluu kojusta. — Johan siellä
kahvi kuohuu ylitse! Elähän ukko-kulta sammuttele hiiliä kalliilla
kahvillamme!
Ukko vavahtaa, kohauttaa näreistä keitinsalkoa ja laskee pannun
sammalikkoon selviämään.
Miehet tuohikojusta vääntäytyvät yksi toisensa jälkeen kytevän
hiiloksen reunustalle, istahtavat siihen ja kurkottelevat keittäjälle
tuohisia lippiään.
— Saapas vaan nähdä, millaiseksi nyt sää muuttuu. Huomenna kääntyy kuu,
ja laneetta sattuu tällä kertaa niin hullulle paikalle, virkkaa muuan
miehistä, nokista almanakkaansa tutkiskellen.
— Vai huomenna kääntyy! Kukahan tuota nyt on kääntämässä? tokaisee
hymysuin toinen.
Mäkeläisen katse teroittuu ja jää tarkkaavasti kuuntelemaan viimeisiä
sanoja.
— Niin, kukahan sitä todellakin kääntelee? tuumii ukko salaa itsekseen.
— Kai niillä on allakkaherroilla omat miehensä siinä hommassa! Ja
mitähän vehkeitä ne sinne lie rustailleetkaan, sen jälkeen kuin ne
matkankin sinne vallan kyynärän päälle tarkkaan ovat mitanneet?
Ukon päässä rupeavat kiertämään ihmeelliset ajatukset. Hän oli kyllä
kuullut joskus puhuttavan kuun tervaushommista ja sen kääntämisestä,
mutta aina oli ollut hänelle suuri arvoitus, miten tämä kaikki
tapahtui. Hän istuu mättäällään ja näyttää täysin unohtaneen
ympäristönsä.
— Hehei! Onkos Mäkeläinen päättänyt paastota pyhän kunniaksi, vai mikäs
on, kun ei ruoka maistu? kysäisee muuan miehistä.
Ei vastausta. Ukko istuu yhä mättäällään, visapiippuaan imeskellen.
Katse tähtää pitkin pieksun vartta kosken kohisevan kitaan, kohoutuen
siitä vain joskus silmäilemään taivaanrannalla rauhattomasti
juoksentelevia pilven hattaroita.
Tulipa jo puolipäiväisenkin aika, mutta mietteissään istuu yhä ukko.
— No saisiko tuota sivullinen tietää, mitä meidän Mäkeläinen miettii,
kun ei syöntikään käy koko päivänä? tokaisee vihdoin taas joku,
ravistaen ukkoa käsivarresta.
Ukko kohottaa hiukan päätään:
— Niin, sitähän minä vain tässä... vielä sitä aamullista asiata... että
kukahan sen kuun kääntämisen oikein toimittaa... matkankin sinne ne
ovat mitanneet... kääntämiset allakkaansa merkinneet... mitähän muuten
koko kääntäminen pyhittänee...? Vanhat miehet kertoivat kuun ennen aina
paistaneen pyöreenä kuin leivän ja kääntämättä yöt läpeensä, viikot ja
vuodet...
Hämmästynyt hymy leviää miesten kasvoille.
— Niin, että kukako kuun kääntää? Eikös Mäkeläinen sitä tiedä? Herrat
tietysti! Juuri ne allakkaherrat, vetää muuan jätkä ukolle vasten
naamaa.
— Ka sitähän minäkin olen arvellut ja niin sanottavan kuullut, vaikk'en
sitä varmana ole pitänyt, tuumii ukko.
— Manttaaliluvun mukaan siihen työhön kukin talo on velvollinen
vuorollaan miehiä panemaan. Yksi mies aina kuudestoistaosa manttaalia
kohti. Ja kukin pitäjä kautta koko maailman aina ajallaan pitää siitä
huolen, herrain määräyksen mukaan. Kunta maksaa matkat kääntöpaikalle.
Eikös Mäkeläinen sitä tiedä, vaikka se näinä kuukausina juuri on meidän
pitäjän asiana? lisää toinen jätkä ensimäisen puheeseen.
— Korpelankyläläiset kuuluvat viime viikolla jo sinne menneen, jatkaa
sama mies. — Mitenkäs se onkaan Mäkeläisen manttaaliluku?
— Yksi kahdeksatta osaa.
— Jaha, vai yksi kahdeksatta osaa, jatkaa sama jätkä, muuan oikea
otsatukkajätkä, ja siepaten käteensä tuohikaistaleen hän alkaa
siihen hiilellä piirrellä numeroita, kuin jotakin tärkeätä laskua
suorittaakseen.
Aaretti Mäkeläinen seuraa jännityksellä jätkän hommia. Mies näyttää
vihdoinkin saaneen laskelmansa valmiiksi, kohottaa katseensa, rykäisee
ja lausuu tärkeällä äänellä:
— Niin, eihän siitä mihinkään päästä. Kyllä sinne on ensi viikolla
Mäkeläisenkin talosta kaksi miestä laitettava.
Mäkeläinen hypähtää seisaalleen ja vilkaisee arasti puhujaa silmiin.
— Meidänkö talosta? pääsee häneltä kuin hätähuuto.
— Teidän! Niin juuri teidän! Eikös kunta siitä ole ilmoitusta
lähettänyt?
— En tiedä, kun en kohta kuukauteen ole kotona käynyt...
Nousipa siitä pojille aika ilo, kun Aaretti-ukko poistui hiukan
syrjään, rauhassa kuulemiaan mietiskelemään.
Ilta olikin pian käsissä, ja vähitellen painuttiin taas yöpuulle.
Miesten tasainen hengitys tiesikin pian unettaren saapuneen.
Mutta kojun vasemmalla seinustalla kiilsi yhä kaksi silmää, jotka
hievahtamatta tähtäsivät tuohikaton raosta ulos avaruuteen. Aaretti
Mäkeläinen siinä vielä valveilla mietiskeli asioitaan.
Tuli aamu. Miehet nousivat viikon työtä alkamaan. Mutta Aaretti
Mäkeläistä ei löytynyt mistään! Huudettiin ja haeskeltiin, mutta
turhaan. Samassa huomattiin, että yksi veneistäkin oli poissa.
— Minnekä mies on keskellä yötä lähtenyt? Ja sanaa puhumatta! Ei edes
pomolle ilmoittanut!
Muistui mieleen eilinen hulluttelu. Se kuunkääntöjuttu!
— Olisikohan lähtenyt kotiansa kuunkääntöä järjestämään? arveli joku
joukosta.
Kaikki purskahtivat hilpeään nauruun.
— Miks'ei sekin olisi mahdollista, kun kysymys on Aaretti Mäkeläisestä,
tuumi pomo.
Ne, jotka olivat pilaan eniten syylliset, lähetettiin heti veneellä
etsimään kadonnutta hänen kotoaan, jos hän sinne todellakin oli
kuunkääntöasiassa lähtenyt, kuten yleisesti uskottiinkin. Pila voisi
muuten jatkua liian pitkälle ja kunnon ukko Aaretti sen vuoksi joutua
naurunalaiseksi koko pitäjässä, vieläpä koko maassa. Se olisi sentään
jo liikaa niin hyvän miehen osalle.
Vene kiiti kahden miehen soutamana huimaavasti alas Kerälän koskia sekä
sitten pari pientä järveä ja jokipalasta. Jopa näkyi Mäkelään vievän
tien pää suvannossa lehtevien koivujen siimeksessä — ja siinä vene, se
kadonnut!
Kiirein askelin, minkä jalat suinkin sallivat, harppasivat miehet
huonohkoja suoporrastuksia pitkin taloa kohti ja kohosivat vihdoin
rinnettä ylös Mäkelään. Astuessaan eteiseen he kuulivat pirtistä
Aaretin vakaan äänen:
— Leivohan nyt Elli vaan selvempää leipää, kun viikon lopulla tulee
kuunkääntöönkin lähtö!
Kuusamossa 1909.
Perintöpiippu.
Aapeli Känttärä oli hyvä mies, rauhaisa, vilpitön, lempeä ja kaikin
puolin kunnon ukko. Hän ei koskaan vihoitellut lapsilleen, ei pauhannut
palkollisilleen, puhumattakaan siitä, että hän milloinkaan olisi
käräjätuvan ovea avannut. Hän antoi palttua maailman pahuudelle, eleli
vain omassa rauhassaan ja parhaimmassa sovussa kotiväen, naapurien ja
koko pitäjän kanssa. Hänen puhelunsakin aina oli rauhaisaa, lauhkeata
ja hiljaista, eikä hän tavallista äänenpainoaan koroittanut koskaan.
Mutta suuttuuhan se sentään hyväkin mies, kun oikein sille paikalle
sattuu!
Niin tapahtui Aapeli Känttärällekin! Ja vieläkin häntä joskus
harmittaa, muistaessaan että sen piti sattua juuri jouluaattona, pyhän
rauhanjuhlan aattona, jolloin muut ihmiset, pahimmatkin kiukkupussit
ja äkätärrit, koettavat sitoa sisunsa, hillitä kiukkuisen kielensä ja
pukeutua rauhan hahmoon.
Talon väki oli juuri alkamassa aamuaskareitaan, piiat ryhtymässä pirtin
pesuun ja renginvekamat vääntäytymässä halonpilkontaan pyhien varaksi.
Isäntä Aapeli itse oli tapansa mukaan heti herättyään koivennut talliin
hevosille apetta sekoittamaan ja juomista antamaan. Mutta yht'äkkiä hän
sieltä tulla romisteli takaisin, polkaisi kiivaasti lumen jaloistaan,
astui pirttiin, läimäytti oven kiivaasti kiinni, nakkasi sarkatakkinsa
nurkkaan ja karjaisi:
— Häh! Minnekä se on joutunut? Hähäh! Hätkähti koko talo. Kissa putosi
kiukaan reunalta ja pakeni leivinuuniin, koira loikkasi sängyn alle,
ja ällistyneenä katsoi koko talon väki ikuisesti sävyisäksi tunnetun
isäntänsä nyt niin hirmustunutta ulkomuotoa.
Olipas se ärjäys! Kenpä olisi Aapeli Känttärän kurkusta uskonut
sellaisen irtoavan!
Entäs sitten hänen naamataulunsa! Se ei ollut milloinkaan tottunut
kiukun kuvastimena toimimaan ja senpä vuoksi se tekikin nyt
tehtävänsä niin kömpelösti, että sen näkeminen olisi saanut koko
pirtin purskahtamaan rämänauruun, ellei jokainen olisi selvästi
tuntenut, että nyt oli hirveitä tapahtunut. Eihän mies ennen ollut
näyttänyt kiivastumisen merkkiäkään, vaikka mitä olisi sattunut, ei
edes silloinkaan kun naapuri kaskestaan päästi tulen Aapelin metsään
polttaen osan parasta palstaa, eikä silloin kun mustalaiset varastivat
hänen parhaimman kyntöruunansa. Mikähän nyt tällä kertaa olikaan
saattanut miehen pois suunniltaan?
Emäntä istui säikähdyksestä kalpeana, saamatta sanaa suustaan, ja
ääneti kyyköttivät siinä piiat ja rengitkin.
— Niin, mikä minnekä joutunut? väänsi vihdoin renkipoika kuuluviin.
— Mikä! Piippu! Etkö sinä senkin tohelo näe, että minulta on piippu
poissa? tiuskaisi Aapeli, iskien kämmenellään pöytään, jotta mäiskähti.
— Piippu! Se perintöpiippu!
— Piippu! kertasi koko pirtti, havaiten samalla, että isännän
suupielestä todellakin oli poissa se äkkiväärä, joka siinä tavallisesti
tuprusi ja keikahteli.
Kukaan ei uskaltanut hymyillä, vaikka mieli tekikin.
— Niin, piippu! Se isävainajan piippu! huokasi Aapeli.
— Etsitään, etsitään! rauhoitti emäntä. - Kyllähän se löytyy! Elä nyt
hätäile!
Koko talo alkoi etsiä. Jok'ikinen, ken vain kynnelle kykeni,
ukkorengistä pienimpään pojantenavaan asti, konttasi pitkin lattioita,
nuuski penkkien alta, tallusteli pitkin pihateitä ja haraili
tallin permantoa. Isäntä itse käänteli yhä uudelleen ja uudelleen
vaatteittensa taskuja nurin sekä konttasi ja nuuski kuten muutkin.
Eihän Aapeli Känttärä niitä kaikkein kovimpia piippumiehiä ole,
ei läheskään sellainen kuin Raitamäen seppä, joka syödessäänkin
aina palasen puraistuaan sytyttää, mutta jotenkin samanlainen
kuin Tornatorin vosmestari, jolle piippu on välttämätön elämän ja
hyvinvoinnin ehto.
Kieltämättömän rakas sentään on Aapelillekin piippu ja juuri tämä
vanha perintöpiippu. Siihen hän on aivan kuin kiinnikasvanut, samaten
kuin vanha metsämies kasvaa kiinni erehtymättömään tuliluikkuunsa,
jonka tukkia hän puolisen vuosisataa on poskeaan vasten painanut,
tai erämaankulkija sauvaansa, jonka kädensijaa hän vuosikymmenien
pitkät vaiheet on kourassaan hionut. Olihan tämä piippukin jo lähes
viisikymmentä vuotta killunut Aapelin hampaissa, ja sentähden siitä
eroaminen nyt tuntui niin perin haikealta. Sehän oli ollut hänen ainoa,
jokahetkinen, rattoisa toverinsa ja sellainen ystävä, jonka kanssa ei
koskaan tullut pienintäkään erimielisyyden aihetta.
Päästiin jo puoleen päivään. Piippua vaan ei löytynyt! Jopa tarjosi
renkipoika omaansa lainaksi:
- Eikö isännälle kävisi piipusta tämä, kunnes oma, se vanha, löytyy?
— Pidä piippusi omissa ikenissäsi! Enpä mieli tuommoisen pelin
tuprutuksella oman piippuni makeutta mielestäni huuhtoa!
Ja vaimonsa puoleen kääntyen hän jatkoi:
— No, eukko! Hätäilinkö suotta? Eihän piippua löydy, sitä isävainajan
piippua, joka hänen suupielistään heltisi vasta silloin, kun henki
ukosta läksi, ja josta alkaen minä sitä olen lämpimänä pitänyt. Ja
silloin olin tuskin kolmeatoista täyttänyt.
— Kun ei löydy, niin minkäs sille mahtaa!
— Niin, minkäs sille mahtaa! Hähäh! Mutta millaiseksi arvelet
piiputtoman joulun tulevan minunlaiselleni miehelle? Se ei ole mikään
joulu! Kuuletko! Se ei ole joulu ollenkaan! Piiputon joulu minulle on
samaa kuin muille ihmisille joulukirkko ilman pappia ja jouluvirttä.
Se piippu on näet minulle sielun ja hengen asia, eikä ruumiin! Mutta
sitähän ei akat ymmärrä!
— Hanki sitten itsellesi uusi piippu!
— Uusi piippu! Hähäh! Vai uusi piippu! Ehei! Entinen se olla pitää, tai
pahimmassa tapauksessa samanlainen ja yhtä arvokas.
Viimeisiä sanoja lausuessaan hänelle näyttää juolahtavan mieleen jokin
seikka, joka yht'äkkiä muuttaa valoisammaksi kasvojen alakuloisen
ilmeen.
— Niin, eukko, sanonpa vieläkin: piiputon joulu ei minulle ole joulu!
Sen sanottuaan Aapeli kiskaisee nurkasta sarkatakin ylleen, heittää
harteilleen vielä lammasnahkaturkin, astelee talliin, valjastaa
kantakirjatammansa kirkkoreen eteen ja sanaa puhumatta ajaa heläyttää
kotipihasta maantielle, laskettaen kirkolle päin.
— Minne sinä ajat? huutaa emäntä portailta hänen peräänsä, mutta
aisakellon kilke estää hänen äänensä kuulumasta perille.
— Voi tuota ukkoparkaa! Joko nyt mokomankin piipunnysän takia järkensä
menetti? Minnehän se nyt ajoi?
Aapeli Känttärä sivuutti jo lähimmän naapuritalon. Siellä seisoi väkeä
pihalla.
— Kah, päivää! Ja hyvää joulua! Minnekä se Känttärä vielä nyt ajaa?
Eikös teillä jo kohtapuoleen ole sauna-aikakin! Ette kai enää kirkolle?
— Kirkolle! mörähti Aapeli, heläyttäen ruoskalla tammaa lautasille.
— Kas vaan! Mistä se nyt noin oli vihoissaan? ihmetteli väki pihalla. —
Eihän edes hyvää päivää sanonut! Olikos tämä nyt naapuri Aapeli, joka
aina on hyvällä päällä eikä suutu koskaan?
Kirkolle oli Känttärän talosta kolmatta peninkulmaa. Ilta alkoi jo
hämärtyä, kun Aapeli noin puolen matkaa ajettuaan kohtasi ensimäisen
vastaantulijan, erään myöhästyneen jouluostoksilta palaajan. Se oli
Hietapuron ukko, Aapelin paras ystävä ja kasvinkumppani.
— Onnellista joulua, Aapeli!
— Ka, mikähän tästä joulusta tullee! mörähti Aapeli, heläytti taas
tammaa lautasille ja kiiti pois hämmästyneen Hietapuron ukon näkyviltä.
— No mikäs, mikäs, mikäs nyt? ihmetteli ukko itsekseen, vilkaistuaan
Aapelin perään ja kiiruhtaen sitten hevostaan kotia päin, jossa
tiesi eukkonsa jo hätäisenä odottelevan — niin, odottelevan, mutta
minkäs niille kirkonkylän kauppiaille mahtaa, kun ne niitä ryyppyjään
tarjoilevat! Viipyyhän siellä väkisinkin!
Aapeli Känttärä läheni kirkonkylää. Sinne jo vallan saapuessaan hän
muutamassa jyrkässä ylämäessä kohtasi köyhän, surkean kalastajan,
Kutuniemen Roopetin, joka hänelle usein kesäisin pyyteli kalaa ja joka
nyt tilaisuutta hyväkseen käyttäen rohkeni anoa vähäistä jouluapua:
— Hyviä joulunpyhiä, isäntä! Etteköhän antaisi vanhalle Roopetille taas
roposen jouluavuksi?
— Hähäh! ärjäisi Aapeli, huitaisi taas tammaa lautasille ja katosi
samassa näkyviltä.
— Kas tuota, kun ei antanut! Ja aina ennen on antanut! Paljon
antanutkin! tuumiskeli ihmetellen ja pahoilla mielin ukkoparka, huokasi
pitkään ja laskettihe tappikelkkansa kannaksilla mäkeä alas.
Aapeli Känttärä saapui kirkolle, ajoi siellä suoraa päätä setänsä,
vanhan herrastuomari Centrénin taloon. (Nimi oli aikaisemmin ollut
Känttärä, mutta kaupungin koulussa, jota herrastuomari poikasena pari
vuotta oli käynyt, siitä tehtiin Centrén, eikä hän sittemmin ollut
halunnut sitä takaisin muuttaa.)
— Onkos herrastuomari kotona?
— Kyllä se on, mutta meni juuri saunaan.
— No minä menen sitten sinne. On tässä vähän tärkeänpuolista asiata ja
pitäisi joutua kotiinkin illaksi.
Aapeli astelee saunalle ja työntyy ovesta sisään.
— Kukas siellä porstuassa kopuaa? kuuluu ääni lauteilta.
— Minähän täällä vain, setä-ukkoseni!
— Kas, Aapeliko siellä? Käy sisään ja löylyyn, poika!
— Kiitos, kiitos! Sisään saatan kyllä tulla, vaikk'en juuri lauteille
asti. Enpä minä näitten uloslämpiäväin löylystä välitä! Olisi tässä
ollut vain vähäsen asiata. Minulta näet hukkui tänään piippu, se isän
perintöpiippu, jonka hän sai ukkovaarilta, silloin kun tekin omanne,
juuri samanlaisen. Ja kun, tuota, te ette enää polta ja kun, tuota,
minä en voi tulla toimeen ilman sellaista piippua, varsinkin kun nyt on
juuri joulut edessä, niin olisin kysynyt, ettekö te lainaisi tai möisi
omaanne minulle. Antaisin vaikka lehmän siitä teille!
— Hahahaa! nauroi setä lauteilta.
Se ei tuntunut Aapelista hyvältä naurulta.
— Hahahaa! nauroi setä yhä. — Ja sen piipunko vuoksi olet vielä
jouluaattona lähtenyt kotoasi tälle pitkälle matkalle?
— Sen!
— Eikö kellään siellä teidän puolessa olisi ollut sinulle piippua
pyhiksi lainata?
— Olisipa kylläkin. Mutta minä arvelin, etten enää näin vanhana oppisi
niitä uudenaikaisia polttamaan. Ja olisihan muuten se teidän piippunne
minulle niinkuin sukupiippu, puhumattakaan siitä, että se on aivan
samanlainen kuin omani oli. Ja sen vuoksi sen juuri tahtoisinkin.
Joulukin tulisi paremmin joululle silloin!
— Kuulehan, Aapeli, jatkoi setä lauteilta, alkaen jälleen vastallaan
ropsuttaa. — Minä annoin sen oman piippuni pari viikkoa sitten
muutamalle mustalaiselle, joka oli meillä kattiloita tinaamassa.
— Senkö piipun, minkä isältänne saitte? - Aapeli ei tahdo käsittää
kuulemaansa ja tuntee vähitellen verien syöksähtävän kasvoilleen.
— Juuri sen!
— Senkö perintöpiipun? sammaltaa Aapeli.- Meidän sukupiippujamme!
Aapeli käännähtää, sieppaa turkin käsivarrelleen, lakin kouraansa ja
karkaa ulos. Sarkatakin lieve kopsahtaa oven pieleen.
— Mikäs siellä kopsahti?
Aapeli kopaisee takin lievettä:
— Mitä! Mitä! Siunaa ja varjele! Siel... siellähän on — _piippu!_
Taskun vuori tässä petoksen oli tehnyt. Aapeli älysi sen. Olihan hän
kyllä silloin hädissään monasti liepeistäkin koetellut, mutta miten se
lie johonkin paksuun saumaan ajautunut, kun ei tuntunut.
Riemusta liikutettuna Aapeli raotti saunan ovea, pilkisti sisään ja
huusi:
— Hyvää ja onnellista joulua, setä!
Sitten hän sytytti piippunsa. Voi, miten se nyt maistui ihanalta! Eihän
hän muistanutkaan, että se näin hyvää oli ollut!
Sitten hän hyppäsi rekeen ja lasketti ilomielin täyttä vauhtia kotiin
päin. Pian saavutti hän Kutuniemen Roopetin.
— Iltaa, Roopetti! Ja hyvää joulua! Nouseppa tänne rekeen! Pannaan
kelkka perään. Kaipa se Roopetti muuten voi tulla meillekin joulun
pyhiksi, yksinäinen mies kun on.
— Ky... ky... kyllä! Kiitoksia vain! änkytti ukko aivan ällistyksissään.
Kopsuivat tamman kaviot, natisivat reen jalakset, heleästi helkkyi
aisakello, ja nopeaan katkesi taival. Pian oltiin jo lähellä kotoa,
naapuritalon kohdalla. Siinä virkkoi Aapeli toverilleen: