Siellä olivat saunasta juuri saapuneet, joulukuusta sytyttelivät ja
jouluateriaansa alkoivat, kun Aapeli astui sisään:
- Tulin vain toivottamaan rauhallista joulua teille!
— Samaapa sinullekin, veli Aapeli! Taisit kirkolla käväistä, ihan viime
kiireissä vielä?
— Niin kävin! No hyvästi vain ja pistäytykääpä pyhinä meillä! Kiire on!
Pitää tästä kylpyyn joutua! Olen jo vähän myöhästynytkin.
Ajoi Aapeli Känttärä kotipihalleen. Siellä oli koko väki vastassa.
— Hei! Piippu löytyi! Se perintöpiippu! huusi Aapeli vieläkin
mielenliikutuksen vallassa.
— Mistä? kysyi väki.
— Löytyipähän vain!
Kukaan ei rohjennut kyselyä jatkaa.
Saunaan siitä heti suoriuduttiin. Olipa siellä hiilos jo saanutkin
kyllikseen rauneutua, ukkoa odoteltaessa.
Ennen saunaan menoa Aapeli käväisi vielä kaapilla, otti sieltä kaksi
pulloa eli "purakkaa", kuten hän niitä hyväillen nimitti. Toisen kätki
hän kainalossaan olevaan puhtaaseen vaatemyttyyn, mutta toisen hän
jätti palvelustytölle, sanoen:
— Viehän tämä Hietapuron ukolle ja sano minun puolestani hauskaa joulua!
Sitten he astelivat saunaan, joulusaunaan, siihen saunojen saunaan.
Vääntäytyy lauteille Aapeli, ynnä hänen molemmat poikansa, sekä kaksi
renkiä ja Kutuniemen Roopetti.
— Heittäkääpä pojat kipollinen kiukaalle! Vielä toinen! Kolmas! Aha,
jo alkaa nykiä! saneli Aapeli hymyillen. — Kipsautappas vieläkin
kipollinen!
Renkipoika tekee työtä käskettyä.
— Haijai, kuinka onkin makeata löyly täällä! ihastelee Kutuniemen
Roopetti. — Niinhän tämä on hyvää ja autuasta kuin Järvenpään Pekan
saunassa, siinä maailman mainitussa!
— Makeata on, makeata on...! myhäilee Aapeli. Mutta annappas poika
vielä pari kipollista kiukaalle ja tuo sitten se purakka tänne sieltä
vaatemytystäni!
Sai Aapeli purakan. Hän oli vanhan kansan mies ja sellaisena antoi
suuren arvon kaikelle, mitä esi-isät olivat arvossa pitäneet. Hän otti
ryypynkin, otti kohtuudella ja nautti siitä. Varsinkin joulusaunassa!
Hän tarjosi myös Roopetille, pojilleen ja rengeille.
— Viskatkaapa pojat hieman vettä kiukaalle, niin otamme täällä löylyn
kihossa vieläkin pikku ryyppyset, tupsahutamme tukkalöylyt! Kun nyt
kerran on jouluaatto ja piippukin löytyi!
Ääneti nauttivat sitten miehet joulusaunan suurta suloa löylyn ihanassa
lumossa.
Päästyään vihdoin pirttiin he vierähtivät kahiseville oljille, tuntien
sanomatonta joulurauhaa. Aapelin kasvot vallan loistivat. Ne hehkuivat
sisäistä onnea! Heilahtihan hänen hampaissaankin taas vanha, rakas ja
kultainen perintöpiippu. Silloinhan voi Aapelikin täysin tuntein ryhtyä
joulunpyhiä vastaanottamaan ja nauttia niistä koko sydämellään.
Tämän jälkeen ei Aapeli Känttärältä koskaan enää kadonnut piippu, eikä
häneltä myöskään koskaan enää järkkynyt mielen rauha ja sen tasapaino.
Olihan hänellä omanaan se, minkä hän yksinkertaisessa mielessään
pyhimmäksi maailmassa tiesi: _perintöpiippu!_
1916.
Jouluaattona pohjolan salolla.
Koittipa suuressa maanseläntakaisessa pitäjässäkin vihdoin jouluaatto.
Koitti, mutt'ei vaiennut! Hiukan tuntui kyllä keskipäivällä valon
kajastusta eteläisellä taivaalla, mutta maiseman yllä leijui ainainen
hämärä.
Posti etelästä saapui aamusella varhain, tuoden minulle omaisilta ja
tuttavilta tulleiden joulutervehdysten ja lahjojen lisäksi joukon
leluja ja jouluherkkuja, joita odotellen oikeastaan näin kauan olinkin
kirkonkylässä viipynyt, saadakseni viedä ne mukanani joululahjoiksi
muutamaan kaukaiseen erämaan taloon, Tuohusvaaraan, jonne minut
joulunviettoon oli kutsuttu.
Suoriuduin nopeasti matkakuntoon, valjastin virkeän haarasarvisen
ajokkaani, heittäysin pulkkaan kimsuineni kamsuineni ja lasketin
tulista lentoa kuuden peninkulman taipaleelle pohjoista kohti.
Keli oli verraton, joten toivoin hyvissä ajoin ennen iltaa ennättäväni
perille. Iloisesti kapsahtelivat poron kaviot ja tuiskuna tuprusi lumi
pulkan laiteilla. Jätin pian mutkittelevan maantien ja ajaa hivautin
rinnettä alas suurelle jängälle, missä rastitetut puut vain osoittivat
pohjoiseen vievän porotien suuntaa, tien, joka vähän käytettynä oli jo
kerinnyt melkein näkymättömäksi umpeutua viimeisen ajajan jäljeltä.
Lähtiessä oli ollut vielä kireänpuoleinen pakkanen, mutta matkan
varrella se lauhtui lauhtumistaan. Samalla rupesi koillisesta
navakasti puhaltelemaan ja taivaalle kohosi synkkä pilviseinämä.
Tuulen yhä kiihtyessä alkoi lumi jänkäsuon avaralla pinnalla kirmata,
lentää ja hyppelehtiä, iskien kirpeästi vasten naamaa. Pian hiertyi
vielä taivaskin lunta kylvämään. Salo kohahteli uhkaavasti ja
hetkisen kuluttua se jo ulvoi. Niin alkoi mitä kauhein pyry. Oli
vasta keskipäivän aika, joten pohjolan talvipäiväisen hämärän olisi
pitänyt olla juuri kuultavimmillaan, mutta kaikki kävi nyt pian aivan
yöpimeäksi ja vaikeata oli enää erottaa rasteja puissa. Poro tunsi
jaloissaan kuitenkin tien pohjan ja pysyi sillä, joten sain huoletonna
lasketella eteenpäin. Kääriydyin vain huppuun pulkassani ja annoin
pyryn pauhata. Niin oltiin kuljettu vihdoin kolmisen peninkulmaa, kun
poro yht'äkkiä vajosi melkein umpeen, hypähti pystyyn, vajosi jälleen
sarviaan myöten, hypähti taas, kaatui ja riuhtaisi pulkankin nurin.
Olimme joutuneet tieltä syrjään. Sain vihdoin haarasarviseni pystyyn ja
rauhoittumaan. Nostin matkareppuni joulupaketteineen selkääni ja aloin
rämpiä tietä etsimään, kahlaten kainaloita myöten lumessa ja vetäen
poroa hihnasta perässäni. Lumi peitti entiset jälkemme ja rasteja ei
näkynyt missään. Väliin taas luulin niitä näkeväni, mutta niitä oli
silloin joka puussa ja joka suunnalla. Pyry sakeni yhä, tuuli kiihtyi
myrskyksi ja pimeä erämaa tuntui täyttyvän aaveilla ja hornanhengillä,
jotka kaameasti kiljuen lentelivät kaikkialla, ilkkuen avutonta tilaani
pohjolan pimeän korven kolkossa yksinäisyydessä.
— Onpa tämäkin jouluaatto! Ei juuri voi sanoa, että ympärillä
vallitseisi joulurauha! hymähdin itsekseni ponnistautuen eteenpäin
lumessa. Eteenpäin! Niin eteenpäin, mutta minne?
Poro seurasi aluksi pitkät ajat vastustelematta perässäni, mutta alkoi
viimein näyttää uupumisen merkkejä. Se heittäytyi hankeen pitkäkseen
ja vasta monien hyväilemisien ja taputtelujen jälkeen sain sen jälleen
lähtemään liikkeelle.
Niin siinä taas kahlasimme, poro ja minä. Ryömimme ja kahlasimme tunti
tunnilta, pyryssä ja hirnuvassa myrskyssä. Rupesi jo tuntumaan hiukan
toivottomalta. Nälkäkin alkoi kalvaa. Olihan mukanani tosin oikein
juhlaruokaa, mutta ei sitä tehnyt mieli juuri sellaisessa "juhlassa"
ruveta nauttimaan, ensimäisen nälkänsä sammutteeksi.
Muistuivatpa väkisinkin mieleen lapsuuteni aikaiset jouluaattoillat
vanhempien kodissa, siellä suloisessa lämpimässä, kimmeltelevän kuusen
ääressä jouluriemun raikuessa ja joulupuuron höyrytessä. Olin silloin
tuskin koskaan tullut ajatelleeksikaan, että jouluaattona voi olla
ihmisiä muuallakin kuin kotipirttien lämpimässä ja että jouluaattona
voi olla olemassa muutakin kuin joulurauhaa, iloa ja onnea — - —
Hupsis! Taas heittäytyi poro pitkäkseen ja riuhtaisi nurin minutkin
syvään lumeen. Kauan sain sitä nyt hyväillä ja maanitella, ennenkuin
vihdoin päästiin matkaan jälleen. Pyrystä ilmestyi esiin tumma seinämä.
Suo loppui siihen ja tultiin metsään.
Kulku kävi nyt vieläkin vaivalloisemmaksi. Joka toisella askeleella
tuntui puu olevan edessä ja joka toisella taas löi jäinen risu vasten
kasvoja tai sattui kompastuttava kivi jalkoihin. Poroa oli hyvin vaikea
saada enää seuraamaan mukana. Eteenpäin kumminkin mentiin hiljalleen.
Niin, eteenpäin! Mutta minne?
Kuinka kauan tätä menoa lienee kestänyt, en voi sanoa. Viimein
loppuivat kuitenkin voimani, eikä auttanut muu kuin yöpyä metsään —
jouluaatoksi!
Sidoin poron puuhun kiinni. Se kaivautui heti syvään kinokseen, alkaen
etsiä jäkälätä lumen alta. Minä ryhdyin raivaamaan nuotion sijaa ja
makuuhautaa itselleni, muutaman suuren kiven kupeelle.
Hetkisen kuluttua loimusikin siinä iloinen tuli. Sen valossa taitoin
kuusen oksia vuoteeksi ja sen tehtyäni, aioin juuri ruveta eväitä
esille ottamaan, kun samassa luulin huomaavani valon välähdyksen
kauempaa puitten välistä. Sydämeni sykähti! Kas, jo taas välähteli
valoa! Se katosi pyryn sakeaksi paisuessa, mutta heikompien puuskien
aikana aina kuumotteli näkyviin.
Riemastuen ja kuin uusia voimia saaden irroitin heti poron ja läksin
painaltamaan kohti valoa, joka onnen ja joulurauhan tähtenä loisti nyt
vastaani pimeän ja pyryn lävitse.
Metsä loppui. Eteen tuli pieni järvi. Sen takaa näkyi nyt aivan
selvästi valo, joka osoittautui pienen mökin ikkunasta tulevaksi.
Päästyäni jäälle, josta pyry oli huuhtonut paksuimman lumen pois,
huomasin poronkin käyvän virkummaksi. Istahdin pulkkaan, ja niin
saavuttiin hiljaa hölkötellen mökin rantaan.
Ilo tulvahti mieleen! Hetken kuluttua pääsen siis lämpimään pirttiin ja
saan varmaan aimo joulu-aterian, sillä lieneehän köyhimmässäkin mökissä
ruokaa jouluna, vaikkapa muulloin puutetta nähtäisiinkin!
Köytän poron ja astun pirttiin.
Pöydän ääressä, kitupiikin valossa istuva isäntä hypähtää seisaalleen,
emäntä rientää vastaan, ja makuulla olevat lapsetkin kohoutuvat
istumaan, ilon ilme kasvoillaan. Sieppaan lakin päästäni. Isännän ja
emännän katse synkkenee, ja lapset tuijottavat säikähtyneinä minuun.
— Hyvää iltaa!
— Iltaa! kuuluu juro vastaus.
— Ja joulurauhaa!
— Samaapa vieraallekin!
Silmäilen tarkemmin pirttiä. Takassa lekottaa tuli, nurkassa seisoo
joulukuusi, kynttilätön ja koristeeton, pitkällä pöydällä viruu kalan
tähteitä ja avattu raamattu, oljilla nurkassa loikovat lapset.
— Onpa siellä nyt kauhea ilma ulkona! Läksin kirkolta aamusella,
silloin oli vielä kaunis sää, mutta sitten alkoi pyry, ja niin eksyin
siihen poroineni, selitän minä. — Olin matkalla Tuohusvaaraan —
— Tuohusvaaraan! kertaa pirtti.
— Niin, sinne juuri! Mutta eksyin tieltä ja tässä nyt olen teidän
jouluarmoillanne ja pirttinne lämpimän tarpeessa.
— Vai Tuohusvaaraan oli matka! virkkaa isäntä. — Ja nyt olette joutunut
tänne Korpilompoloon. Tästä on suoraa tietä Tuohusvaaraan peninkulmaa
pitemmältä kuin kirkolta sinne.
— No kuinka pitkältä tulee kirkolta tänne?
— Viisi peninkulmaa!
— Kas semmoisen potkauksen se pyry saattaa matkamiehelle tehdä! Mutta
samapa se! Kiitos vain Jumalalle, jottei minun nyt enää tarvitse
harhailla tuolla yössä ja hirvittävässä ilmassa, vaan olen päässyt
teidän pirttinne suojaan!
— Niin, Jumalalle kiitos! lausuu emäntäkin, ristien kätensä. — Ja
auttakoon Jumala niitä, jotka siellä yössä ja pyryssä vieläkin ovat,
jatkaa hän purskahtaen itkuun.
— Kas nytpä alan tässä jo lämmitäkin hiukan! Mutta eiköhän emäntä olisi
hyvä ja laittaisi minulle jotakin syötävää? Nälkä on niin armottomasti!
— Lämmintä meillä kyllä on vieraalle antaa, mutta ruokaa ei! virkkaa
isäntä murtuneella äänellä.
Emäntä vaikeroi hiljaa uunin kupeella, ja isäntä istuu allapäin ikkunan
luona. Hetken kuluttua hän taas jatkaa:
— Toissa päivänä läksi meidän Antti-poikamme kirkolle, jauhoja, kahvia,
sokeria ynnä muita joulutarpeita ostamaan, mutta ei vieläkään ole siltä
matkaltaan saapunut. Lienee pyryyn eksynyt, niinkuin sinäkin. Hänen
sieltä tulevan luulimme, kun sinä pirttiin astuit!
— Kaipa hän sieltä sentään kohta tuleekin. Tunteehan hän tiet
tarkkaan! koetin lohdutella, tosin varsin hyvin tietäen, kuinka heikko
lohdutukseni oli. Paljonkos siitä on apua tien tuntemisestakaan
tällaisella säällä ja yöpimeässä lisäksi.
— Mutta kuulkaahan! jatkoin sitten. — Minulla on tuolla vähän syömisiä
pulkassani. Koetetaanpa pureskella niitä siihen saakka, kunnes poikanne
kotiutuu!
Lapset kohoutuivat taas oljiltaan, vilkaisten minuun odottava ilme
kasvoillaan.
Nostin selkäreppuni pirttiin. Ensimäiseksi tuli sieltä käsiini
vankka pussillinen pikkuleivoksia. Tyhjensin sen keskelle pöytää.
Lapset, kolme poikaa ja kaksi tyttöä, kampeutuivat toinen toisensa
jälkeen nurkastaan ja alkoivat tirkistellä pöydälle. Kehoitettuani
heitä parikin kertaa rohkenivat he vihdoin ottaa leivoksen kukin ja
nielaisivat sen nälkäänsä melkein purematta.
— No käykäähän isäntä ja emäntäkin maistamaan!
— Mitäpä meistä, kunhan lapset vaan saavat! virkkoi isäntä, poistuen
samalla taas etehiseen höröstelemään, eikö kirkolta tulijaa kuuluisi.
Emännältä unohtui vaikeroiminen hetkiseksi, ja säteilevin silmin hän
seurasi sitä riemua, millä lapset pistelivät poskeensa vieraan tuomisia.
Minä puolestani tukevalla tavalla avustin lapsia
leivostensyönti-hommassa, ja pian olikin pöytä puhtaana.
Sitten tuli makkaran vuoro ja sen jälkeen juustopalasen. Nämä
kelpasivat isännälle ja emännällekin. Jaoimme ne kahdeksaan yhtä
suureen osaan ja ravitsimme itseämme kukin osallamme, juoden päälle
kihisevää sahtia, jota emäntä sillanalaisesta kellarista tuontuostakin
aina uuden haarikailisenn sai nostaa pöytään.
Niin saatiinkin ensi nälkä sammumaan, ja sitä mukaa kuin se sammui,
virtasi iloa pirttiin. Lapset rupesivat leikkien piehtaroimaan
oljillaan, ja mielenrauha näytti palautuvan isäntään ja emäntäänkin,
ilmeten myös siinä, että he nyt rupesivat uskomaan vakuutuksiani heidän
poikansa pikaisesta kotiinpalaamisesta.
Minä kuulin emännän hiljaa miehelleen kuiskaavan:
— Tuon vieraan lähetti Jumala!
Minun oli vaikea pidättää liikutustani. Aloin taas kopeloida laukkuani,
katsoakseni millä voisin yhä iloa kohottaa. Sieltä löytyi vielä
ruokatarpeita, jotka joutuivat emännän huostaan, seuraavia aterioita
varten. Sitten löytyi pari nippua kuusen kynttilöitä, jotka pitkien
joulu-iltojen varaksi olin mukaani ottanut. Lasten avustamana sidoin
nyt osan niistä kuuseen, asetin pari uunin reunustalle, pari joka
ikkunalaudalle sekä muutamia vielä pöydälle, ja pian loisti koko
pirtti kymmenien kynttilöiden valosta. Vielä kiinnitimme kuusen
oksille omenoita, makeisia ja kaikkea muuta, mitä laukustani siihen
tarkoitukseen soveltuvaksi löydettiin. Ja monet lahjat, puukot,
torvet, rummut, nuket, tinasotamiehet ynnä muut, mitkä olivat aiotut
Tuohusvaaran rikkaille lapsille, saivat nyt tuottaa Korpilompolon
köyhille erämaan lapsille ilon, jommoisesta he eivät koskaan olisi
osanneet uneksiakaan. Poissaolevalle veljellekin osa jätettiin,
toivoen, että hänkin pian saapuisi yhteiseen iloon ja tekemään sen
täydelliseksi.
Meidän parast’aikaa näissä puuhissa ollessamme kuuluu rymyä etehisestä.
Ovi avautuu. Isäntä ja emäntä syöksähtävät vastaan, ja pyryssä
kohmettunut poika sulkeutuu samassa äidin syliin.
Siitäpä vasta riemu nousi!
— Anttikin tuli! huutavat lapset. — Antti, Antti! Katso mitä vieras
toi! Katso kynttilöitä ja namusia ja muutakin! Ja täällä on sinullekin
osasi! Lahjojakin!
Silloin vasta Antti silmää ympärilleen. Hän katsoo kummastuneena
kuuseen, katsoo kynttilöihin uunilla, ikkunalaudalla ja lopuksi minuun:
— Vieraanko se oli nuotio tuolla metsässä?
Samassa muistin, että olin unohtanut palavan nuotion metsään.
Vaikk'eihan se näin talvella niin vaarallista olekaan!
— Niin, minulta se jäi!
— No kiitos teille siitä!
— Mistä niin?
— Siitä nuotiosta! Se minut pelasti. Olin juuri nääntymäisilläni
hankeen kuormineni, poroni ei jaksanut enää vetää, enkä vähääkään
tiennyt missä olin, kun äkkiä näin tulen loimottavan jostakin ja
kipunoita sinkoilevan ilmaan. Riensin kohti ja niin tulin nuotiolle,
suuren kiven luo, saman kiven, jonka päällä ennen pienempänä niin
monet kerrat olin leikkinyt. Tunsin paikan heti ja samassa näin jo
koti-ikkunastakin valon tuikkavan.
Kummallinen on kohtalon käsi! Se saattaa eksyneen erämaankulkijankin
tietämättänsä virittämään tulen toisen eksyneen pelastamiseksi.
Iloa ja onnea hohti nyt koko pirtti ja pirtin väki, iloa rajatonta ja
syvää, kaukana ikikorven muuten niin ilottomassa kätkössä.
Ulkona raivosi myrsky, pyry pieksi kaameasti kattoa, ja tuuli kolkosti
lakehisessa ulvoi. Mutta sisällä täytti sydämet suuri, selittämätön
rauha. Ja hartaana kumpusi nokisen kurkihirren alta jouluvirsi
Korkeimman kuuluville, kautta koko maailman myrskyn ja pauhinan.
1915.