language: Finnish
KUOLEVAN LAULUN MAILTA ynnä POHJOLAN SALOILTA
Kirj.
Lauri Hannikainen
Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1917.
SISÄLLYS:
KUOLEVAN LAULUN MAILTA.
Tuonen lintu.
Kaksi itkua.
Onnea pakoon.
Ilta Muuannossa.
Pesshi.
Vanha laulaja.
Ukko uupui...
POHJOLAN SALOILTA.
Kyytipoika.
Kuun kääntäjä.
Perintöpiippu.
Jouluaattona pohjolan salolla.
KUOLEVAN LAULUN MAILTA
Tuonen lintu.
Kulkija, Suomen poika, nuorukainen, on löytänyt satujen maan!
Hän on hakenut sitä hartaasti. Hän on etsinyt pyhää, koskematonta
luontoa, pyhää, polkematonta erämaata, hän on etsinyt ihmisiä, puhtaita
luonnonihmisiä, luonnon omia lapsia, herkkiä, viattomia, sivistyksen
turmelemattomia. Ja hän on löytänyt!
Niin! Hän on löytänyt unelmiensa maan Vienan erämaitten kätköstä,
sieltä sinisten vaarain takaa!
Hurmautuneena hän antautuu satujensa maalle, tuntee siirtyvänsä ajassa
tuhat vuotta taaksepäin, unohtaa entisen itsensä ja huomaa pian
olevansa ehjä erämaan lapsi, vapaa ihminen karjalaisessa korpikylässä,
suurten selkosten takana, harjurinteellä, salojärven rannalla.
Samanlainen kuin kaikki muutkin siellä! Pyhällä hartaudella hän
sulautuu siihen elämään, kyntää peltoa kevätauringon juuri paljastamaa,
kiertelee saloja metson soitimella, nukkuu öitä nuotiolla, käy keihäs
kädessä kontiota vastaan, tanhuaa kilvaten kisoissa, tavoittelee
kyläkaunottaren suosiota miehekkäällä reippaudellaan kuten muutkin
pojat, itkee Hilipän lesken kuolemata, iloitsee hyvästä kalakeväästä
kuten muukin kylän väki, kumartelee pirtissä jumalankuvia ja palvoo
salolla salojumalia.
Joskus hän muistaessaan entisiä elinmaitaan vavahtaa ja hänen sydämensä
täyttää pelko, että kaikki tämä ihana nykyisyys onkin vain unta, tahi
lyhyttä satujen aikaa, joka loppuu pian. Silloin hän aina entistäänkin
suuremmalla innolla heittäytyy erämaan kylän ihanaan elämään ja
hukuttautuu siihen. Eihän tämä _voi_ loppua! Ei! Tämä ei _saa_ koskaan
loppua!
* * * * *
Kulkija, Suomen poika, nuorukainen, astelee salolta kohden kylää,
erämaan kylää, uutta kotikyläänsä, selässä painava kontti kaloja
täynnä. Viikon saalis! Noita, köykkyselkä vanha ukko, hänen toverinsa,
kepeästi tulla keinuttelee sammaleisella polulla hänen jälessään,
samoin kalakontti selässä.
On lauantai-ilta. Ja kevät ihanimmillaan. Kulkijat kiiruhtavat
käyntiään. Polku sukeltautuu viidakkoon. Koivunnupun voimakas tuoksu
leuhahtaa sieltä vastaan, täyttää rinnan ja saa vanhan noidankin veren
hulmahtamaan. Polku nousee vaaralle. Kas sieltä jo kylä näkyy! Lampi
sen alla on vielä jäässä, samoin suvanto. Koski ja joki siellä jo
vapaina pulppuavat. Aurinko lähenee läntistä taivaanrantaa punertaen
kylän saunasavut, jotka hiljaisina ja vakaina kuin uhrialttareilta
kohoavat korkeutta kohti ja siellä pilveksi yhtyen katoavat avaruuteen.
Polku alkaa laskeutua vaaralta. Pari lammasta tulla töllöttelee
vastaan. Ne huomaavat kulkijat, pysähtyvät, ponnahtavat syrjään ja
katoavat metsään. Samassa tulee näkyviin tyttönen, kuin metsänneito,
kirkkaassa karjalaispuvussa ja kutrit vapaina ilmaan hulmuten punaisen
otsipaikan alta. Kepeästi kuin keijukainen kiveltä kivelle hyppien hän
kiitää suoraan kulkijoita kohti. Heläyttää:
— Hei, veljet! Oletteko täällä nähnyn miun kankahilla kaikattajie
karitsalampahuisieni?
Sai vastauksen ja katosi metsään lampaittensa perään.
Aurinko alkaa laskea. Salo punertuu. Kaukaa kuuluu karjankellon
kilkatus ja vuoresta vuoreen kaikuu paimentorven ääni. Suomen pojan
mielen valtaa voittamaton herkkyys.
Ihmeellinen lauantai-ilta Vienan kevään parhaillaan kesäksi taittuessa!
Kaikesta henkäilee vastaan vanha kalevalainen aika, keijukaisesta,
joka juuri metsään katosi, ja luonnosta suuren jumalan, ikihongikosta,
johon kirves ei ole koskenut sen jälkeen kuin sen aikoinaan Väinämöinen
kaskimaakseen kaatoi.
— Oi, miten tämä on ihanaa! Ukko kulta! Noita! Veli! Sano, eikö
tämä Karjalan saloelämä ole ihanaa? huutaa nuorukainen toverilleen
riemahtaen.
— On, poikaseni! Ihanaa on vielä nyt. Mutta ukko ylijumala vain
tiennee kuinka kauan. Kaikkialle tunkee jo paha. Kaikkialla aletaan
jo unohtaa isien opetukset, vanha mahti ja sana. Monet kylät, jotka
minun lapsuuteni aikoina vielä olivat kuin meidän kylämme, ihmiset
veljiä keskenään, rakastivat ja auttoivat toisiaan, kunnioittivat
jumaliaan ja vanhoja miehiä, ovat nyt niin muuttuneet, ettei niitä enää
entisiksi tunne. Kaikki vanha hyvä katoaa ja kuolee! Kaikkialla lentää
jo Tuonen lintu! Uudet, oudot, kurjat tavat tunkeutuvat vanhojen hyvien
sijaan. Ei sentään vielä meillä! Kiitos siitä ukolle pilvenpäälliselle
jumalalle ja Maarialle neitseelle! Meillä ei vielä Tuonen lintua ole
nähty, ja toivon, etten minä sitä onnetonta näekään! Toivon, että
turpehen alle pääsen, ennenkuin se lintu meidänkin vesiämme soutaa ja
ennenkuin meidänkin kylämme isiensä pyhät perinnöt hylkää!
Nuorukainen tarkkaa ihmetellen noidan vakavaa puhetta. Arastellen hän
vihdoin kysyy:
— Tuonen lintu...! Mikä on Tuonen lintu?
— En ole nähnyt, kuten jo sanoin, mutta vanhat miehet kertoivat, että
kun _se_ jonnekin saapuu, niin pian niillä mailla veljet alkavat
veljiään vihata, heimot sortuvat, metsät kaatuvat, ihmiset muuttuvat
paholaisiksi, kaikki vanha mahti vaipuu, sanan voima katoaa, pahuus
valtaan pääsee, jumalia häväistään ja uhrikarsikot maahan kaadetaan.
Nuorukaisen pää painuu alas. Hän muistaa entiset elinmaansa... Siellä
on Tuonen lintu käynyt ja käynytkin jo kauan sitten — — —
Saavutaan veräjälle, siitä kujalle ja kylään. Siellä väki jo on saunaan
käymässä. Saunaan painuvat salolta saapuneetkin, saunaan kiiltomustaan,
vuosisatojen savussa karstoittuneeseen. Nousee lauteille nuori väki.
Viimeisenä kapuaa noita, valelee vastan, laskee sen kihisevälle
rauniokiukaalle, tupsahuttaa tunnuslöylyn, sähähyttää selkälöylyn,
pirahuttaa pintalöylyn ja aloittaa hartaan saunapalveluksen:
Terve löyly, terve lämmin!
Terve tervehyttäjälle!
Löyly orteh, löyly parteh,
Löyly seinän sammalih,
Löyly patsahan nenih,
Löyly kiukahan kivih!
Paha kauas nyt pakene
Tämän ihmisen ihosta,
Luojan luomasta lihasta!
Tuonne mie sinut nyt manoan
Hiitten hirmuloin sekahan,
Kahen kallion rakohon,
Kolmen kolon koukerohon,
Rutjan koskehen kovahan,
Ylitse Imandron järven!
Tuonne mie sinut nyt manoan
Kivilöin päälle kivistämähe,
Paasiloin päälle pakottamahe!
Ei kivet kipua tunne
Eikä paa'et pakotusta...
Vihdoin lähellä puolta yötä päättyy saunahartaus ja miehet nousevat
verkkaan rinnettä ylös kohti kotipirttejänsä, levolle laskeutuakseen.
Mutta yht'äkkiä pysähtyy noita. Virkkaa:
— Kas, jo aukeaapi lepän lehti... Tänä yönä joutuu joutsenet, näille
maille matkallansa. Lähteekö ken teistä kerrallani jahtihin jalohon,
pyhän linnun pyyäntähän?
Metsämiehen veri Suomen pojankin suonissa kuohahtaa:
— Valmis olen!
Hetkisen kuluttua noita pyssy selässä, turkki yllä, laskeutuu
kylärinnettä alas jokisuvannolle ja hänen jäljessään toistakymmentä
nuorta miestä, samoin varustettuina.
Suvanto on vielä jäässä, ainoastaan sen alapäähän on vapaana vaahtoava
koskenniska viiltänyt leveähkön kaistaleen sulaa vettä. Jäälle aivan
rantapiihin, pensaikon liepeelle, on rakennettu joukko havukojuja
hanhenammuntaa varten. Niihin käyvät nyt miehet, asettavat turkit
alleen, laskeutuvat pitkälleen ja jännittynein mielin jäävät odottamaan
lintujen saapumista sulaan.
Yö on sanomattoman ihana, valoisa ja kuulas, kuin vain Vienan-Karjalan
kevätyö voi olla. Tuulikin taukoaa kokonaan. Kaikkialla vallitsee
salaperäinen äänettömyys. Kyläkoski vain hiljaa kohisee.
Havukojuistakaan ei kuulu vähäisintäkään hiiskahdusta. Tuntuu kuin
joutsenenpyytäjät kaikki olisivat vähitellen vaipuneet turkeilleen
uneen. Hetket käyvät loppumattoman pitkiksi. Suvantosula virtaa
elottomana. Siihen ei lennä, ei laskeudu mitään...
Yö kallistuu aamuksi. Silloin äkkiä värähtää ilma, kaukaa kuuluu
lentoa, se lähenee, lähenee yhä, saapuu jo aivan kohdalle... ja samassa
laskeutuu valkea joutsen, komea kaartokaula, suvantosulaan, piirtää
pitkän vaon sen mustaan pintaan ja alkaa hiljalleen meloa suoraan
Suomen pojan kojua kohti...
Se saapuu jo ampumamatkalle. Nuorukainen kohottaa pyssyn, tähtää
kyynärpäittensä varassa... laukaisee...
Lintu käännähtää, heittää ylpeästi kaulaansa ja alkaa uida suvantoa
ylöspäin.
Harmin ja häpeän puna kohoaa nuorukaisen poskille. Hän lataa nopeasti
uudelleen vanhan suustaruokittavan rihlapyssynsä ja seuraa samalla
tarkasti joutsenen jokaista liikettä.
Siellä se ui! Ja ui yhä omassa rauhassaan! Valtavana kuin kuningas se
lipuu eteenpäin. Nyt se saapuu kahden seuraavan kojun ampumamatkalle.
Niistä laukaistaan...
Lintu heittää ylpeästi kaulaansa ja ui edelleen, kuin ei mitään olisi
tapahtunut. Jo ammutaan kolmannesta, neljännestä, viidennestä ja niin
kaikista kojuista...
Lintu vaan ui...
Sepä kumma! Monet ampujista ovat koko Vienan kuuluja, mutta tällä
kertaa tuntuu, kuin kaikilla olisi siikanen silmässä.
Yhä kasvavalla jännityksellä seuraa nuorukainen joutsenen kulkua
suvantosulan synkällä pinnalla...
Nyt se ui suoraan toista rantaa kohti... nyt hypähtää jäänreunalle
kävelemään... jo laskeutuu se veteen jälleen ja ui taasen kohti
nuorukaisen kojua.
Vallitsee ääretön hiljaisuus! Suomen poika kohottaa pyssynsä, tähtää
tarkasti... on juuri laukaisemaisillaan, kun samassa tuntee voimakkaan
tempaisun jalassaan. Kiivastuen hän katsahtaa taakseen...
Kojun ovella näkyvät noidan kalmankalpeat kasvot, joilta kuvastuu
sanomaton kauhu.
— Elä ammu, veli! hän kuiskaa ontosti. - Elä ammu! Se on hän... _Tuonen
lintu!_
Pyssy painuu. Kylmät väreet karmivat nuorukaisen selkäpiitä.
Seudun valtaa kuoleman kaameus. Joutsen ui uljaana ohi kaikkien
kojujen...
Kukaan ei laukaise pyssyään...
Aurinko nousee. Tuonen lintu levittää valkeat siipensä, kohoaa ilmaan
ja katoaa sinisten vaarain taa...
Vienan-Karjalassa 1909.
Kaksi itkua.
Katkelma laajemmasta hääkuvauksesta.
Jo otti isä sulhasen rahat vastaan. Puhemiehen kera hän kättä lyö.
Vahakynttilät jumalankuvain edessä syttyvät.
Kaunis Moarie miehelään lähtee. Kalpeana hän polvilleen käy palavain
tulituohusten eteen, itkee isälleen:
Mitä nyt olet kultahyväsein
kulmillesi alas kumartautunut
kultasyntyisien jumalain eteen?
Etkö nyt oman tyttösi
nuorta onnetonta olentoa
vierasten valtoihin heitä?
Mitä nyt olet valkea hyväsein
vahatuohuksien keralla
valkeiden valan ylhäisien
valkeasyntyisien eteen vaipuellut?
Etkö nyt tulituohuksiesi tulella
tuhkaksi tummenna
vallan nuoren varteni
vakavia neitsyysvaltasia?
Etkö nyt valkea hyväsein
vaihtanut vallan nuoren varteni
vakavia neitsyysvaltasia
vanhojen tsaarien aikuisihin
valehtelemalla saatuihin
vaskirahasihin?
Etkö nyt valkea hyväsein
vaihtanut valkean impesi,
kultaisien kunnioitten kantajan
kultaista kauneutta
vanhojen kuningasten aikuisihin
kunniattomasti saatuihin
kultarahasihin?
Etkö nyt valkea hyväsein
outojen omiksi antanut
vallan nuoren kainon varteni
valkeita kultakumpusia?
Kovin nämä, kovin suurina suruina sulkeutuvat
kovin nuoreen kurjaan miel'alaseeni!
* * * * *
Rientää päivä. Morsiotalosta kaikuu ilmoille valtava häälaulu
ja kisapirtistä hilpeä karkelon käynti. Jo riistetään tyttöyden
tulipunainen otsipaikka kauniin Moarien tummilta; kutreilta! Vapaina
hulmunneet hiukset kiedotaan kokoon ja haudataan ikuisiksi ajoiksi
vaimouden keltaisen liinan, kultaisen otsipaikan alle.
Hiipii maille ilta. Kaunis Moarie saatetaan saunaan. Alkaa _neitosen_
viimeinen kyly.
Itkettäjät itkevät:
Valkene oi ihanainen impi
valkeaks kuni valtajoutsenet joella,
vallan olemattomaks nyt kun neitsyysvaltasi vajenee!
Suoriele sulkalintusien soinnulliseks,
näinä neitsyytesi myöhäisinä iltasorjasina,
suijun olemattomaks nyt kun sorsa-aikasi sujenee!
Nytpä lehtihyväseni lehtikylyset,
lempeät vastan lempilehtiset
lennelkää lempi-ilmasien halki
lempeinä lehtirepoloina
lempijumalien eteen!
Nytpä kiukaan kultaiset kipunat
kohotkaa kultaisena jokena
kulta-ilmasien halki
kultaisten kultasyntyisten pyhien eteen
itkemään ihanan impeytesi ihanaa impipyhyyttä!
− − −
Onnea pakoon.
Nuorukainen! Pakene! Riennä pois! Riistäydy irti onnestasi, silloin kun
se on ihanimmillaan, jos tahdot säilyttää onnesi ikuisesti, jos tahdot
nauttia sen humauksesta muistoissasi läpi elämän!
Näin kuiskaa ääni nuorukaisen povessa. Hän koettaa tukahduttaa sen:
Minäkö pakenisin onneani? Minäkö jättäisin satujeni maan, hylkäisin
ihanan erämaan kyläni, jossa onni on ikuinen? Minäkö riistäytyisin
irti Vienan maasta, sen virtain pauhusta ja koskien kohinasta, sen
riistaisista kankaista ja kalaisista järvistä, sen ihmisistä, isistäni,
äideistäni, veljistäni, siskoistani ja... En koskaan! En koskaan!
Mutta ääni hänen povessaan käy päivä päivältä voimakkaammaksi. Yhä
useammin se huutaa:
Nuorukainen! Pakene! Nyt on päivä korkeimmillaan! Riennä taipaleelle,
ennenkuin aurinko alkaa laskeutua!
Nuorukainen ponnistaa viimeisetkin voimansa saadakseen äänen
vaikenemaan. Hänen sisimmässään käy ankara kamppailu. Hän vyöryttää
tahtonsa kaikki taistelujoukot ääntä vastaan. Mutta ääni on sittenkin
voimakkaampi ja se voittaa. Nuorukainen taipuu.
Minä lähden sitten! hän virkkaa murtuneella äänellä. Viivyn vain pari
päivää enää tässä lumotussa seudussa. Sallithan sen! Viivyn vain ensi
praasniekkaan! Helluntaihin! Toisena helluntaipäivänä lähden! Nythän on
vielä kelirikkokin! Lähden heti kun taas soitten yli alkaa päästä.
Ääni vaikenee.
Nuorukainen heittäytyy, nyt koko rakkaudellaan ihanan elämän
pyörteeseen, tahtoen nauttia joka pisaran siitä, ennen pakenemistaan.
Oi miten hurmaavia nyt ovatkaan yöt salolla metsonsoitimella ja kuulaat
aamut erämaan kalajärvillä, miten onnellisia kirkkaat päivät auran
kurjessa ja lempeät illat pirtin hämärässä, miten hilpeitä vapaat
hetket raikkaissa kisoissa keväisellä kentällä kylän nuorison keralla!
Niin lähenee helluntai ja lähenee lähtöpäivä! Peloittavalla vauhdilla
se tuntuu tulevan.
Valkenee jo helluntai-aamu ja alkaa ihana päivä, kisoineen, kesteineen,
lauluineen. Yön hämärtyessä vihdoin nukahtaa nuorukainen onnellisena
porontaljaiselle vuoteelleen, unenhorroksissakin vielä raukeasti
seuraten Joukahaislaulua, jota kaksi vanhusta pirtissä hiljaa
vierettelee eteenpäin.
Valkenee toinen helluntaipäivä. Nuorukainen hypähtää vuoteeltaan.
Pakene! Riennä pois! Nyt on päivä korkeimmillaan! huutaa ääni taas
hänen rinnassaan.
Tänään lähden! huoahtaa nuorukainen istuutuen penkille ja vaipuen
ikkunanpieltä vasten, katseen kiiriessä heloittaville keväisille
rinteille, kylätanhuville ja läikkyvälle järvelle, jotka kaikki hänestä
nyt tuntuvat rakkaammilta kuin milloinkaan ennen.
Hän tuskin huomaakaan, että elämä pirtissä jo on päässyt täyteen
vauhtiin, aamiainenkin katettu pöytään. Hän haukkaa palasen, pari ja
istahtaa jälleen ikkunansa ääreen.
Kas siinä kiitää jo ohitse parvi kylän tyttöjä juhlavaatteissaan,
kirkkaat sarafaanit varrella hulmuten ja otsipaikan purppuraiset
punanauhat tuulessa liehuen. Parvi keinuu eteenpäin nurmikoisella
polulla. Siinä Sahhaarein Tatjanakin, kyläkaunotar, uljaana kuin
jumalatar!
Nuorukaisen sydän värähtää. Pitääkö hänetkin tänne jättää...
Eteisestä kuuluu kopinaa. Pirtin ovi avautuu ja sisään astuu muutamia
kylän ukkoja. He tekevät ristinmerkin ja käyvät sitten suoraan
nuorukaista kohti. Nuorukainen kohoutuu vastaan, tervehtien lämpimästi
heitä, rakkaita metsästys- ja kalastustovereitaan. Mutta säpsähtää?
Käden lyönti ei tunnu samalta kuin ennen. Siinä on nyt jotakin uutta,
vierasta...
Hetkisen kuluttua virkkaa vanha Ontrei:
— Sinäpä et olekaan se mies, miksi olet meille itsesi sanonut! Sinä
et olekaan tavallinen tukkipoika ja maankulkija, vaan oppinut herra
Suomesta!
Nuorukainen kalpenee. Miten on salaisuus nyt tullut ilmi? Ja niin hyvin
kun kaikki tähän asti on mennyt...
Yht'äkkiä hän oli koko kylän kera tullut oikeaksi veljeksi, joksi
"herra" ei voi tulla koskaan. Hän oli saanut nähdä erämaankansan elämän
kansan omilla silmillä katsottuna, jota ei "herra" voi nähdä koskaan!
Ja hän oli joka talossa aivan kuin omainen. Pitikö siis nyt vielä viime
hetkessä syntyä juopa hänen ja hänen rakkaimpiensa välille?
— No niin, entäpä sitten, jos vähän oppia olen saanutkin? Olenhan
teidän veljenne! Vai pelkäättekö _nyt_ minua?
— Emme, veli! Emme pelkää! — Vanha Ontrei pysähtyi puheessaan ja hänen
katseensa lämpeni.
Hetken kuluttua hän taas jatkoi:
— Meistä tuntui se ensin vain hiukan oudolta, se nimittäin, että _sinä_
olet oppinut herra!
— En ole "herra"! tiuskaisi nuorukainen punehtuen. — Veljennehän olen,
kuten tähänkin asti!
— No veli kallehin sitten! Me vain oikeastaan tahdoimmekin tässä tehdä
sinulle pienen pyynnön. Sinä kun tiedät jotakin maailmasta, niin kerro
meille, kerro koko kylälle! Me emme tiedä niin mitään. Täällä elämme
kuin lampahat karsinassa ja kontio korvessa. Emme tiedä Jumalastakaan
muuta, kuin että jumalankuvat on seinällämme. Kerro sinä Hänestä meille
jotakin ja mistä muusta itse tahdot! Kunhan vain kerrot!
(Voi kansaa, joka näin anoo tiedon rippeistä edes hivenen itselleen
ja jolle kukaan ei anna mitään, kun muualla taas oikein väkipakolla
kansalle koetetaan tietoja syöttää! huokaa nuorukainen ajatuksissaan.)
— Kerron! Kerron mielelläni! hän huudahtaa. — Mutta yhdellä ehdolla!
Ja se on, että teidän kaikkien täytyy pitää minua edelleenkin samana
veljenä kuin ennenkin, veljenä, joka teille iltaisin honkanuotioilla
tshaijut kiehauttaa ja kalastajasaunoilla kalat keittoa varten
puhdistaa.
— Pidämme, veli! Pidämme juuri samana veljenä! Kunhan vain nyt kerrot
meille maailmasta ja Jumalasta!
Ukot kättelevät nuorukaista uudelleen ja nyt toisella tavoin kuin
äsken. Nyt ehkä sydämellisemmin kuin koskaan ennen.
* * * * *
Lähdetään kisakentälle. Siellä on jo melkein koko kylän väki koolla,
nuoret keskikentällä pareiksi ryhmittymässä ja vanhempi väki
reunustalla. Siinä istuvat ukot, eukot ja nuoremmatkin vaimot odotellen
kisan alkamista, saadakseen taas kiistellä, ken brihoista on voimakkain
ja uljain, ken neitosista ryhdikkäin ja notkein. Pikku lapset pellon
pientarella leikkiä lyövät.
Saapuu kentälle jo vanha Ontreikin ja Suomen poika. Nuorukainen tempaa
lähimmän kaunottaren parikseen ja kiitää kepein askelin keskikentälle
toisten parien joukkoon. Jo helähtää kisalaulu, parit järjestäytyvät...
Samassa kajahtaa kuuluviin vanhan Ontrein voimakas ääni:
— Vuottakaa hetkinen, veljet ja tshikkoset!
Kisalaulu vaikenee ja kaikkien katse kiinnittyy ukkoon.
— Mitä? Mitä nyt? Mitähän ukolla on sanomista? kuuluu kuiskauksia
sieltä täältä.
— Niin, vuottakaa hetkinen ja istahtakaa! Minulla on hiukan sanottavaa
teille veljet, kylän rahvas! jatkaa ukko. — Me elämme kuin lampahat
karsinassa ja kontio korvessa emmekä tiedä mistään mitään. Nyt on tämä
Suomen poika, uusi veljemme, joka tänään tai huomenna meidät taas
jättää ja kotimaitaan kohti lähtee, luvannut sitä ennen pakista meille
maailman asioista ja myöskin Jumalasta, josta kaikesta omassa maassaan
on paljon saanut tietää.
— Jumalasta! kertaa rahvas monelta taholta.
— Aivan niin! Ja nyt kun rae tässä kaikki istumme koolla, koko kylä,
tahtoisin minä, että pyytäisimme häntä heti pakisemaan meille. Onhan se
harras toivomme?
— On! Pakise, veli! Kerro, kerro! kuuluu ympäri kenttää.
Pikku lapsetkin jättävät leikkinsä ja hakeutuvat vanhempiensa kainaloon
tai polvelle. Kaikkien katse kiinnittyy Suomen poikaan. Hän tuntee
hämmentyvänsä. Ei tiedä mitä kertoisi, mistä alkaisi, ja Jumalata hän
tuskin vuosikausiin on muistanutkaan. Hän vaipuu ajatuksiinsa.
Ihmeellinen on helluntaitunnelma silloin, erämaan kylässä aurinkoisella
rinteellä salojärven rannalla! Kirkkaasti heloittaa Herran päivä,
kiurut pilvissä virsiään vetävät, peipot lehdossa piipertävät, ja
kaukaa kuuluu kyläkosken ikuinen laulu. Äänetönnä istuu kansa.
Nuorukainen kohottaa päänsä. Jo valkenee hänelle... Hän alkaa puhua
syntymämaasta, isänmaasta ja sen ihanuudesta, isänmaanrakkaudesta ja
sen vaatimuksista. Sitten siirtyy hän kertomaan Suomen kansasta ja
sen vaiheista aikojen myrskyissä, Karjalan heimosta, sen kohtaloista,
kovasta osasta ja elämästä. Lopuksi hän täyttää kansan toivomuksen
puhumalla myös Jumalasta. Hänen mieleensä muistuu, miten ennen lapsena
ollessa äiti hänelle Jumalasta oli kertoellut, ja juuri niin hän
kertoo kaikki tälle erämaan kansalle, joka ensi kerran nyt kuulee
lähemmin siitä Jumalasta, jota se kaavamaisesti palvoo. Ja onnellisessa
lapsuuden tilassa uinuva kansa lapsen mielellä kätkee sisimpäänsä
kaiken. Nuorukainen innostuu innostumistaan. Hän puhuu kuin huumauksen
vallassa. Hievahtamatta kuuntelee kansa, ja outo kiilto väikehtii sen
silmistä.
Vihdoin lopettaa hän ja lysähtää sammaleiselle kivelle istumaan.
Hän herää kuin unesta, vasta kun kansa, kuvaamaton ilo kasvoillaan,
kiiruhtaa hänen luokseen lausumaan kiitoksiansa siitä, mitä on saanut
Kuulla.
Kuluu hetkinen ja pikku lapset aloittavat jälleen leikkinsä pellon
pientareella. Vanha Ontrei, vielä kyyneleet silmissään, koroittaa
äänensä ja kiitettyään nuorukaista lausuu:
— Nyt on meillä suuri päivä! Paljon olemme saaneet kuulla uutta, suurta
ja vakavaa! — Nuoret, käykääpä kisoihin nyt! Leikin vuoro on taas!
Kajahtaa kisalaulu, ja reippaasti rientävät parit karkeloon keväisellä
kentällä. Sahhaarein Tatjanan Suomen poika tempaa. Raikuu riemu!
Innostuvat kisaajat ja katsojat. Ilo loistaa yhtä puhtaana heidän
kasvoiltaan kuin äskeistä puhetta kuullessa. Kauniisti kaareilevat
neitoset. Voimakkaasti, jäntevästi, notkeasti polkevat pojat
huimaavassa kisassa. Leikki on kaukana! Se on nyt mittelyä miehen
kunnosta, kovaa kamppailua herruudesta neitomaailmassa, suosiosta
miesten keskuudessa.
Kas! Suomen poika parhaillaan yksintanssiin käy. Tatjana siipoittaa
sirosti edessä. Nuorukainen panee parhaansa liikkeelle, leimauksena
laskeutuu hän kyykkyyn, ponnahtelee kuin teräsjousi, kiitää tulisesti
pitkin piiriä, heittäytyy selälleen, pyörähtää pystyyn, kierähtää
koroillaan ja taas laskeutuu kyykkyyn. Jo kuuluu hyväksyvää murahtelua
partasuidenkin parista.
— Antaudu, Tatjana! Antaudu jo! huutavat katselijat. — Liian kauan
kiusaat!
Mutta kaunotar siipoittaa yhä edellä. Nuorukainen alkaa väsyä. Hän
hypähtää pystyyn, ojentaa kätensä neitoa kohti... Tämä käännähtää
ympäri, siipoittaen pakoon edelleen. Nuorukaisella ei ole muuta neuvona
kuin kyykkyyn taas ja entistäänkin tulisempi vauhti. Silmät alkavat
jo lyödä säkeniä, maailma mustuu ja metsät rupeavat juoksemaan ympäri
kylää...
— Antaudu, Tatjana! Antaudu! huutavat kaikki.
Nuorukainen ponnistelee tahtonsa ja tarmonsa viimeisillä voimilla.
Vihdoin tuntee hän kepeän kosketuksen olkapäähänsä. Vihdoinkin!
Hän lennähtää pystyyn. Siinä ovat kaunottaren kädet jo vastassa! Alkaa
huikea loppupyöritys, johon kaikki parit yhtyvät.
Vasta iltapäivään päästessä, auringon joutuessa kalmakuusikon kohdalle,
loppuvat kisat ja väki kentältä rientää koteihinsa.
Illansuussa alkaa nuorukainen tehdä lähtöä kylästä. Katkerata on, mutta
lähteä _täytyy._ Ääni hänen sisimmässään ei anna rauhaa.
— Pakene! Riennä pois! se huutaa huutamistaan.
Nuorukainen käy talosta taloon. Hyvästelee ukot, eukot, miehet,
vaimot, pojat, tyttäret, lapset, hevoset, koirat, kaikki! Aina hänen
talosta toiseen siirtyessään tuntuu, kuin palanen hänen sydämestään
repäistäisiin irti. Niin on hän vihdoin käynyt koko kylän, syönyt,
juonut jokaisessa sen talossa.
Aurinko on jo painunut mailleen. Nuorukainen astelee parhaillaan
lehtonotkanteen läpi, oikaisten kohti kotoista pirttiä,
koskenpuoleisessa päässä kylää.
— Vielä on kelirikko Suurenjärven soissa! Elä lähde tänään! oli hänelle
sanottu joka talossa. Jätä lähtösi huomiseen, niin ennättää polku edes
vähäsen kuivahtaa!
— Huomiseen jätän! päättää nuorukainen vihdoin.
Samassa kuuluu lehdosta kahaus aivan läheltä.
— Kas, Tatjana! Sinäkö täällä? Ja syli täynnä tuomen kukkia!
Tyttö punehtuu, painaa päänsä alas, nostaa silmänsä jälleen ja luo
katseensa järvelle, jonka pinnalla virit iltaruskossa karkeloivat.
Nuorukainen istahtaa hänen viereensä, virkkaa viimein:
— Mitäpä mietit, tyttö?
Hetkisen kuluttua kaunotar kääntää päänsä ja luo säihkyvän katseen
suoraan nuorukaisen silmiin:
— Minkätähden sinä lähdet pois?
— Elä kysy, tyttö! En sitä tiedä itsekään! Lähteä _täytyy,_ sen vain
tunnen!
— Meidän kylämme on köyhä, huono! Siksi sinä lähdet!
— Ei, tyttöseni! Kylä on rikas ihanuudesta ja hyvyydestä! Rikkain kylä
maailmassa minulle!
— Meidän metsissämme sinulle ei ole tarpeeksi riistaa, vesissämme
tarpeeksi kalaa!
— Oi tyttö kulta, elä puhu! Täynnä on riistaa metsät, viljaa vedet!
— Miksi siis lähdet?
Nuorukainen vaikenee. Kova taistelu käy hänen sisimmässään. Pakene,
pakene! huutaa ääni siellä. Hän koettaa vielä viimeisen kerran
vastustaa sitä. Mutta se voittaa taas.
Tyttö kohottaa päänsä, komea vartalo saa ruhtinaallisen ryhdin, silmät
välähtävät hänen sanoessaan:
— Enkö _minä_ ole sinulle kyllin kaunis?...
— Kaunotar! huudahtaa nuorukainen, yrittää jatkaa, mutta sanat
takertuvat kurkkuun...
Pitkän äänettömyyden jälkeen tyttö hiljaa ja kuin omissa ajatuksissaan
lausuu tuskin kuuluvasti:
— Veli! Näethän niemen tuon, mihin viimeinen ruskotus parhaillaan käy!
Sitä olin _meidän_ niemeksemme ajatellut. Yhdessä olisimme metsästä
hirretkin kaataneet...
* * *
Ihanasti loistaa valkeneva päivä, mutta nuorukaisen mieli on musta,
hänen nyt viimeistä kertaa noustessaan rakkaalta porontaljaiselta
vuoteeltaan.
— Tänään siis minun täytyy jättää ihana kylä, jossa puhtaus,
viattomuus, hyvyys asuu kaikkialla, niin luonnossa kuin ihmisten
sydämissäkin, huokaa nuorukainen käydessään pöytään, johon talon
tyttöset parhaillaan kantavat juhlaleivoksiaan, höyryävän samovaarin
ympärille.
Kansa kylässä rientää työhön. Ulkoa kuuluu iloista kohinaa, hevosten
kavioiden kopsetta ja kyntömiesten huutoa.
Nuorukainen, vielä viimeisen kerran kyynelsilmin hyvästeltyään talon
väkeä, nostaa laukun selkäänsä, terästää mielensä ja tarttuu oven
ripaani Samassa tempaistaan ovi auki ja sisään astuu vanha Ontrei,
Noita-Jooseppi ynnä pari muuta miestä.
— Terveh, veli, lähtöä näyt tekevän! virkkaa vanha Ontrei. — Heitä
laukku selästäsi! Viivy vielä tämä päivä! Pidämme sinulle kylän pyhän.
Ja sinä pakiset meille asioista, kuin teit eilenkin.
— No kun olen aamuun jäänyt, voin jäädä iltaankin! tuumii nuorukainen
ajatuksissaan. Ja ääneensä hän lausuu:
— Olkoon menneeksi! Jään iltaan. Kiitos teille kunniasta, aivan
ansaitsemattomasta minulle!
Niin alkaa taas ihana päivä. Väki rientää pelloilta, pukeutuu jälleen
juhlapukuihin, keräytyy kisakentälle, ja eilinen yhdessäolo uudistuu,
nyt vieläkin valtavampana ja hartaampana.
Iltapäivällä pidetään vielä ukkojen kokous Rotosen pirtissä, jossa
nuorukainen uudelleen saa ukoille tehdä selkoa valtiollisista ja
kansallisista unelmistaan Vienan-Karjalan asioista, joihin hän on
viittauksia tehnyt puheissaan koko kansalle kisakentällä. Suurenmoisen
innostuksen vallassa ukot häntä vihdoin kättelevät lausuen:
— Unohtukoot vanhat veljesvihat! Nyt olemme taas yhtä verta Suomen
veljien kanssa! Yhtä verta, yhtä kansaa, vaikka välillämme kirottu
raja, yhteisten uhrikarsikkojen ylitse vedetty! Pian se kasvaa umpeen!
* * * * *
Saapuu ilta. Nuorukainen lähtee. Koko kylä käy saattamaan.
Nuorukainen olisi mielellään tahtonut heittää vielä viimeiset
jäähyväiset myös kylän neitosille, mutta he tuntuvat kaikki hävinneen
jäljettömiin.
Tullaan aukealle aholle, pohjoiseen kaltevan vaaran rinteellä.
Kas sieltä kohoavat nuotiosavut ja siellä liehuvat kylän neitoset.
Suurelle valkealle hurstille on levitetty lasit, sokerit, rinkelit koko
kylää varten.
Vanhempi väki istahtaa niityn reunalle, nuoret käyvät tasaiselle
kentälle. Juodaan lähtötshaijut piiraineen ja niin alkaa huimaava
kisa taas! Suomen pojan lähtökisa! Nuorukainen heittää laukkunsa
kanervikkoon, lähtevän polun päähän, tarttuu Sahhaarein Tatjanan käteen
ja rientää kisan hyörinään. Kaikuu laulu, vaarasta vaaraan se kiirii,
kuumenee kisa ja viimein kiihtyy tuliseen loppupyöritykseen. Huumaa
ihana Tatjana! Nuorukaisen päätä huimaa. Hän irtautuu, lennähtää polun
päähän, sieppaa laukun selkäänsä, rientää kohti erämaata ja katoaa
sinne suureen yksinäisyyteen − − −
Vienan-Karjalassa 1909.
Ilta Muuannossa.
Kyyrösen pirtissä hämärtyy ilta. Talonväki päivän askareita lopettelee.
Matkamies penkillä piippuaan polttaa.
— Isäntä! Veli! Olet luvannut vieraalle soittaa...
Laskeutuu valkealle; pöydälle musta kantele. Soittaja sovittaa kielet
sopeeseen. Vanhempi väki käy äänettömäksi. Lapset vielä lattialla
leikkivät, mutta soittajan heille viitattua taukoaa leikkikin. Helähtää
kantele! Helähtää hellästi, niin surumielisesti ja ihanasti. Matkamies
tuntee povessaan oudon värähdyksen. Kyynelet tahtovat pyrkiä silmiin.
Kauas katoaa nyt se maailma, mistä hän on tullut, ja hän tuntee
joutuneensa uuteen, ennen aavistamattomaan. Muinaisaikain urohot,
vanhat sankarit nyt sieltä astuvat esiin, ja vavahtaen tuntee matkamies
sisimpäänsä herkästi käyvän sen soiton salaperäisen voiman, joka ennen
esi-isiä hurmasi ja elähytti.
Uneen vaipuu pirtti, uneen kylä. Kaikki hiljenee, järvikin lakkaa
läikkymästä, ja synkkänä kuvastuu sen kalpeaan pintaan kalmisto
ikikuusineen.
Hiljaa hiipii soittaja pirtistä, laskeutuu portaille, siihen istahtaa,
kanteleen polvilleen nostaa, katseensa kohottaa ja virkkaa:
— Veli! Matkamies! Katso tuonne! Siinä talon näet, missä ennen kantele
soi, Jehkin Iivanan kantele! Nyt niemessä tuolla soittaja nurmen alla
nukkuu, nukkuu suuri soittaja, minkä vertaista maailma enään ei näe...
Katkeaa puhe. Ajatukset siirtyvät entisiin aikoihin, entisiin
muistoihin...
Katse luotuna kalmalehtoon soittaja soittaa. Helähtää kantele kummasti
silloin salokylässä kaukaisessa, äänettömänä kesäyönä. Sävelet sattuvat
sydämeen, kiirivät nurmen alla nukkujan luo, häipyvät salolle ja
katoavat kauas tuntemattomia kotimaitaan kohti — - —
Muuannossa 1915.
Pesshi.
Nousee Pesshi pöydästä, tekee ristinmerkin ruokansa siunaamiseksi ja
astuu vierasta vastaan:
— Terve vierahalle!
— Terve taloh!
— Perttih käy! Pesshi Shemeikan pöytäh istu!
— Kiitos, veli! Kiitos!
— Kenpä olet?
— Kulkija vain! Kerääjä vanhan runon.
Pesshi luo vieraaseen läpitunkevan katseen.
Vieras tietää, että hänen edessään nyt on mainio laulaja, tarkka
taitomies, mutta joka pitää salaisuutensa ominaan eikä ainakaan
kymmeneen vuoteen ole kenenkään kuullen vanhaa virttä vetänyt. Ennen
hän kuului iloinen laulaja olleen ja paljon käytetty loitsija, mutta
sitten yht'äkkiä oli muuttunut umpimieliseksi, eikä kenkään saanut enää
vanhaa mahtia irti hänestä. Yksinäisyydessä hänen jokainen tiesi yhä
vieläkin omia sankareitaan ja jumaliaan palvovan.
Emäntä kantaa sisään porisevan samovaarin. Isäntä ja vieras istahtavat
sen ääreen, ja puhe pääsee alkuun. Vihdoin käy vieras asiaan:
— Etköhän veli laulaisi vähän? Himoittaisi niin Väinämöisestä kuulla!
— Mitäpä niistä vanhoista lauluista! Eihän niistä nykypäivien
rahvahalle ole! Naurettavia koko hörötykset!
— Elähän veli moisia pakise! Minulle ne ovat parasta mitä tiedän!
— No kaikkeapa sinäkin hyvänä pidät! Mutta jos niin on kuin sanot, elä
siitä muille mainitse! Sinulle nauraa koko rahvas! Nauraa, niinkuin
nauroi minulle jo kymmenisen vuotta sitten, kun minä Tuli-Lapista
kotikylille suurena tietäjänä saavuin. Mitäpä hyvää niissä vanhain
miesten loruissa olisi! lopettaa Pesshi pilkallisesti.
— Sanan voima! vastaa vieras.
Pesshi hätkähtää... luo vieraaseen pitkän, hievahtamattoman katseen ja
virkkaa, nyt aivan muuttuneella äänellä:
— Sanan voima! Uskotko _sinä_ siihen?
— Uskon!
Pesshi laskee kämmenensä vieraan olalle ja kuiskaa:
— Mennäänpä veli tuonne vanhaan savupirttiini! Siellä saamme olla
kahden kesken.
Savupirtissä he sitten kauan tarinoivat. Pesshin sydän laukeaa. Hän
alkaa kertoa, kertoa paljon ja ihmeellisiä asioita vanhoilta ajoilta
ja matkaltaan Tuli-Lapissa, mutta niistä ei vieras saa puhua ennen
kuin ukon kuoleman jälkeen, koska ne sisältävät hänen testamenttinsa
heimolleen.
Vihdoin katsoo vieras voivansa taas kysäistä:
— Etköhän nyt laulaisi vähäsen Väinöstä, tai seposta Ilmollisesta?
- Voisihan sinulle laulaa! Eihän nyt kyllä oikein laulun aika
ole. Sotivan ne niin kuuluvat maailmassa ja tuntuu se meillekin
monella tavoin! — Vaikea on alkuun päästä, kun niin pitkät ajat on
laulamattakin ollut!
"Kulkku kuivi kukkujalta,
Laki lahoi laulajalta",
huokaa ukko.
Vieras ottaa taskustaan runolaulajan "kanteleenavaimen" — taskumatin,
kiertää kannen auki, kaataa siihen ja tarjoaa...
Ukko katsoo tutkivasti:
— Mitäpä on!
— Sattuupa vain olemaan vanhoja rauhanajan muistoja, rauhanajan
aikuisia aineita! Viskyksi tätä ennen sanottiin!
— Mutta meilläpä on mahti moinen, jotta ken tarjoaa, juo itse ensin!
virkkaa ukko.
Vieras täyttää mahdin määräyksen ja tarjoaa ukolle uudestaan, tarjoaa
ryypyn puhdasta viskyä.
Hyvän mielen ilme leviää loitsijan kasvoille, vapisevin käsin hän vie
huulilleen, heittää kitaansa... naama kiertyy kahdeksannumeroksi, suu
vääntyilee peloittavasti, rykäisee, rykäisee vielä kerran ja puhaltaa
pitkään...
— Aijai, veli! Mutta olipa se rasvaa! Niin on kuin öisin kissan
niellyn, raapi, sihisi ja piteli vastah... a pehmiet oltih kynnet
lopuks'.
Vieras tarjoaa toisen ryypyn. Se menee jo paremmin, ja tyytyväisenä
pyyhkäisee ukko partaansa.
Vieras tarjoaa kolmannen.
— En, veli! Enempää en ota! Vuota sie konsa mie kuuntelen kuinka hän
nivelissä kulkou!
— No vähäänpä sinä tyydytkin! virkkaa vieras. — Muistuu tässä mieleeni,
kun pari vuotta sitten Tuli-Lapissa...
— Oletko sinäkin Tuli-Lapissa käynyt?
— Olen!
Ukko jää hämmästyneenä katsomaan.
— Niin, minun piti kertoa, jatkaa vieras, siitä, kun siellä muutamalle
lappalaiselle ryyppyä tarjosin, iltasella nuotiota rakentaessamme.
Annoin yhden. Annoin toisenkin, sanoen samalla: "Kas tässä toiselle
jalalle!" Mutta kun hän sen oli ottanut, se ukko heinäkenkä, horjahti
hän ja kierähti kanervikkoon kuin ammuttu ilves. "Voi, voi, hyvä
herra!" hän sieltä surkeasti uikutti, "voi, voi, kun se toinen ryyppy
meni samaan jalkaan!" Minun oli pakko antaa hänelle vielä kaksi lisää
vastapainoksi, siihen tyhjään jalkaan, ennenkuin ukko jälleen pysyi
pystyssä ja oli iloinen.
— Niin, semmoisia ne ovat! Kyllä minä ne tunnen! nauroi Pesshi.
— Mutta eiköhän tässä jo laulukin luistaisi?
— No nyt kyllä, nyt luistaa!
Ukko rykäisi ja alkoi:
"Lappalainen kyyttöselkä
kantoi viikkoista vihoa,
kauonaikuista karehta
peällä vanhan Väinämöisen
tietäjän ijänikuisen"
j.n.e.
Sitten lauloi hän pitkät laulut Väinämöisen veljenpojasta ja
Iro-neidosta ynnä paljon muuta.
Runonkerääjä kirjoitti kynä kuumana, haltioissaan. Päästiin vihdoin
loitsuihin. Tulivat "Tulen laulut", menivät siinä "Metsän virret",
mutta kun parhaillaan "Raudan lukua" luettiin, tunkeutui sisään joukko
kylän naisia. He olivat kartanolle kuulleet mitä savupirtissä tapahtui
ja nyt he räpättävin joukoin tulivat Pesshin "höpsötyksille" nauramaan.
Loitsu katkesi. Loitsija kohousi seisaalleen, iski kämmenensä pöytään
ja karjaisi:
— Ulos akat!
Naiset luikkivat tiehensä. Loitsija huohotti, läähätti, kasvot
värisivät mielenliikutuksesta. Hän vaipui ikkunanpieltä vasten. Katse
näytti pyrkivän jonnekin kauas etäisyyteen, minne vieras ei voinut sitä
seurata...
Siinä istui vanha taitomies, kuin haavoitettu kontio, silloin tällöin
murahtaen itsekseen.
Vieras hiipi hiljaa pirtistä ja painoi oven ääneti kiinni...
Shemeikan kylässä 1915.
Vanha laulaja.
Pimenee syysilta. Nouseva myrsky viuhahtaa puiden latvoissa. Alkaa
vihmoa vettä.
Kulkija kiiruhtaa käyntiään. Taloon pitäisi ennättää yöksi.
Kas! Jo vilkkaa valo. Siinähän on Ristivaara! Siinä matkan määrä!
Suuren laulajan koti.
Sydän pampahtaa kulkijan rinnassa. Juoksujalkaa hän rientää vaaran
rinnettä ylös.
Hetki vielä ja niin saa hän hämärtyvässä pirtissä, takkavalkean
hiipuvassa loisteessa kuunnella kuulun laulajan vierettelevän virsiään
vanhoista urohista. Ja heläjää silloin isien perintökannel hurmaavasti
suuren soittajan sormissa.
Niin hän mielessään kuvailee.
Hän astuu pirttiin. Siellä on väki pitkän pöydän ääressä parhaillaan
ilta-ateriaansa nauttimassa.
— Terve vierahalle! kuuluu pöydästä.
— Terve taloh! Onhan tämä Pedri Shemeikan talo?
— Niin on! Käy sie vierahaisein suoloa leibeä ottamah! virkkaa vanha
emäntä pöydän takaa.
Vieras käy pöytään ja tervehtää siinä istujia. Suurella
kunnioituksella, melkein vavisten, hän tarttuu vanhan ukon harmaaparran
käteen, arvaten hänet Karjalan kuuluksi Pedriksi, mainehikkaaksi
laulajaksi, urheaksi karhunkaatajaksi, uljaaksi petranhiihtäjäksi.
— Siehän olet Pedri Shemeikka?
— Hän se on! vastaa nuori väki. - Puhukaa kovempaa! Ukolta on kuulo
melkein mennyt.
Ukko havaitsee, että vieraan sanat olivat tarkoitetut hänelle. Hän
suoristautuu ja asettuu aivan vieraan eteen. Komea mies vielä, vaikka
ikää jo yli yhdeksänkymmenen.
— Mitäbä vieras sanoo?
— Sanoin vain, että siehän olet Pedri Shemeikka! Laulajien kuningas,
suuri kanteleensoittaja!
— Mie olen!
Vieras koroittaa äänensä ja, jotta ukko paremmin kuulisi, huutaa aivan
hänen korvaansa:
— Tulin sinun lauluasi kuulemaan! Sinun kuuluisata kanneltasi
kuulemaan! Maineesi on kauas kulkenut. Tahdoin miestä itseänsä nähdä!
— Laulaa siulle saatan, a soittaa en... _Ei ole kannelta!_
— Ei ole kannelta? Kanteleensoittajien kuninkaallako ei ole kannelta?
huudahtaa vieras, tuskin tajuten mitä kuulee.
— Ei ole!
— Miten se on mahdollista?
— Herrat vietih!
— Miten vietih?
— Katsho, veli! Ryypyt annettih, kaunihisti pagistih, markat maksettih,
da i niin vietih!
— Mitkä herrat? kivahtaa vieras.
— Mitä lie gasetanloatijoita oltih! huokaa ukko.
Murhe täyttää vieraan mielen. Taas siis sama juttu! Monenmoiset
Karjalan kävijät, ajattelemattomat kerääjät, jotka kaikkialta ihanista
runokylistä ovat hevoskuormittain kanteleita mukaansa raastaneet
ja siten kanteleensoitolle Karjalassa ennenaikaisen kuoliniskun
antaneet, ovat siis itse kanteleensoittajien kuninkaaltakin hänen pyhän
perintösoittimensa ryöstäneet!
Miks'eivät soittajat tee uusia itselleen?
Eihän niiltä vanhoilta puolisokeilta ukoilta enää tule uusia tehdyksi,
ja nuoret eivät osaa tai eivät viitsi.
Ei siis neuvona muu kuin kärsiä soiton puutetta viimeiset elämänsä
päivät, niinkuin on kaiken muun puutetta koko elämänsä ajan oppinut
kärsimään.
Levolle vaipuu talon väki. Levolle vaipuu vieraskin. Uni vaan ei
silmiin tahdo tulla. Hänen mielessään kiertää uudelleen ja uudelleen:
enkö siis kuuluisan Pedrin soittoa saanutkaan kuulla!
Aamusella ensimäisten nousijain keralla nousee myös vieras vuoteeltaan.
Talon nuoren väen neuvomana hän löytää kuivan haapaisen puun, saa
pyytämänsä työkalut ja niin alkaa veistellä, jotta pirtti roikaa.
— Mitäbä veistelet, vieras?
— Kanteloa sinulle, ukkoseni!
— Osannetko loatie!
— Olen nähnyt loa'ittavan!
Ja syntyihän siitä vihdoin kantele kuin syntyikin!
Hievahtamatta oli ukko työn kulkua seurannut ja missä vieras näytti
epätietoinen olevan, siinä aina opastanut.
Kantele oli valmis. Messinkilankaa kieliksikin löydettiin.
Riemuisalla mielellä ukko otti kanteleen käsiinsä, hyväili sitä kuin
lasta, rupesi vähitellen vääntelemään tappeja, väänteli ja käänteli,
nosti korvalliselleen ja taas väänteli... Mutta äsken niin valoisaksi
käynyt katse alkoi vähitellen synkentyä hänen syväpiirteisillä
kasvoillaan.
— Ei saa kannelta sopeeseen! kuiskasi pirtti.
Ukko oli käynyt niin vähäkuuloiseksi, ettei kyennyt enää kannelta
virittämään. Jotenkin tyytyväisen näköisenä hän sen kylläkin monasti
laski polvilleen ja heläytti, mutta tunsiko hän sen sormenpäissään, vai
kuuntelevan väen kasvoistako luki, ettei soitto soitolle tuntunut, kun
hän sen äkkiä taas tempasi korvalliselleen, alkaen jälleen väännellä
kielitappeja.
Niin meni päivä, meni toinen. Kannel ei tullut sopeeseen. Ei saanut
ukko kieliä sovintoon. Ja kukaan ei saattanut auttaa! Avutonna seisoi
koko pirtti, niin soittajan lapset kuin lastenlapsetkin ja naapurien
väki, samoinkuin kanteleen laatijakin.
Vähän puuttui enää. Mutta sitä vähää ei kukaan kyennyt saamaan aikaan!
Ukko kävi synkäksi. Hän ei puhunut mitään, ei kohottanut katsettaan.
Hän vain hiljaa näppäili kieliä.
Tuska valtasi kaikkien mielen. Rintaa painoi omituinen ahdistus.
Sanomaton alakuloisuus levisi pirttiin. Ihmiset liikkuivat ääneti kuin
kuolevan vuoteen äärellä. Kaikki puhelukin tapahtui vain kuiskaillen.
Jokainen tunsi, jollei muuten, niin vaistomaisesti, että nyt on menossa
jotakin pyhää, jota ei koskaan enää saada takaisin. Mahti on menossa
maan rakoon jo ennen mahtajan menoa!
Riutuu ilta. Hämärtyy pirtti. Ukko siirtää kanteleen polviltaan.
Pimeimpään nurkkaan hän sen laskee. Kuuluu hiljainen kolahdus ja
samalla kumma, tuskin tuntuva kielen värähdys, kuin haudan takaa...
Pirtti vavahtaa.
Kuuluu ukon ääni:
— Jo ne on minun soittoni soitettu, minun lauluni laulettu − − −
Ukko uupui...
Kevät oli tulossa, suuren sota-ajan ensimäinen kevät, kun muutamana
iltana vieri viesti Karjalasta:
"Ukko uupui,
vanha vaipui,
kuoli Pedri Shemeikka."
Kuoli siis jo Pedrikin! Niin ne menevät nyt urohot, vaipuvat
viimeisetkin siitä polvesta, joka näillä Suomen kankahilla vielä
kalevalaista hengenvoimaa viljeli, esi-isien vanhoista tiedoista
elämänohjeensa otti, sanan voimaan kaikki työnsä ja toimensa nojasi.
Sinnepä meni jo miesi
Manan suurille saloille,
Manan hirven hiihäntähän,
Manan karhun kaa'antahan.
Sinne siirtyi ukko Pedri
Laulumaille laajemmille,
Luokse muiden muinaisien
Tuonen tummille tuville...
Läksimme Karjalaan, suurta laulajaa hautaan saattamaan.
Saavuimme Ristivaaraan. Välkehti tähtikirkkaana taivas. Kuusimajassa
kartanolla nukkui Pedri arkussaan ja kasvoilta kalpeana heijasti
kimmeltävän taivaan palo. Paljastetuin päin seisoi ympärillä kansa,
tuikkivat vahakynttilät käsissään. Sielumessu tenhoisa, valtava,
kohosi siinä Korkeimman puoleen kevätyönä ihanimpana, ja kynttiläin
loisteeseen sulautuva tähtitaivaan tuike viritti pyhät kultalangat
kalmakuusikosta taivahan kirkkauteen...
Yön valvoi hartaana kansa, kertoellen muistojaan kaatuneesta urohosta.
Valkeni aamu. Maan poveen saatettiin ukko, ihanaan ikikalmistoon
kuusien synkeään suojaan, niemen kärkeen, järven laineen
laulateltavaksi. Ja korkealle kohosi taivoa kohti honkanuotion savu
erämaan haudan ääreltä. Tuhannet kerrat oli ukko nuotion loimun äärellä
nukkunut. Nyt hän nukkui viimeistä kertaa, nukkui pyhän tervaksen
tuoksuun, pyhän turpeen turvalliseen helmaan. Värähti kansan sydän,
kierähti kaipauksen kyynel. Honkien latvoissa humisi hiljainen
hautavirsi, johon yhtyi koko erämaa...
POHJOLAN SALOILTA
Kyytipoika.
Palanen päiväkirjastani Lapin matkalta.
Läksimme Kittilän kirkolta juhannusaattona parilla hevosella pohjoisia
ilmoja kohti, katkaisemaan viimeistä ajotiepalasta, mikä tätä kautta
johtaa Lapin syvimpään erämaahan. Minä sain paikkani matkakapineiden
ja pikku kyytipojan kera ensimäisessä hevosessa. Toiseen sijoittautui
matkatoverini ynnä joukko iloisia saattajia.
Tie vei Sirkankylään, suuntautuen suoraan kohti Levi- ja Kätkätunturien
välistä aukkoa pohjoisella taivaanrannalla.
Kyytipoika vieressäni, Antti nimeltään, oli harvapuheinen, elottoman
näköinen, kitukasvuinen pojannysä, päässään syvään otsalle painettu
lippalakki ja yllään polviin saakka ulottuva takki, jonka hihoista
käsien oli vaikea löytää ohjaksiin. Poika näytti noin kuusi- tai
seitsenvuotiaalta, mutta sanoi olevansa kolmannellatoista.
— Mistäs sinä Antti olet kotoisin?
Pitkänpuoleinen äänettömyys...
— Olenpahan tästä kirkon tältä puolen.
— Mistäpä täältä?
Vielä pitempi äänettömyys...
— Tuosta vain, tuosta mökistä ahon poskesta.
— Tuostako, jossa portailla mies seisoo?
— Niinpähän vain.
— Kukas se mies on?
— Onpahan vain minun isäni.
— No etkö sinä sano isällesi päivää! kysyin ohi ajaessamme,
tervehdittyäni miestä.
— E-enpähän mie.
— Miksi et?
— E-enpähän vain.
— No sinä olet kai käynyt juuri kotonasi sitten?
— E-enpähän mie.
— Etkö pitempäänkään aikaan?
— Eihän tuolla ole tullut kuletuksi.
Jatkoin yhä kyselemistä:
— Onko teitä montakin lasta?
— Onhan meitä.
— Montako sinulla on veljeä?
— Kaks'han niitä.
— Entäs sisaria?
— Yks'hän niitä.
— Elääkö äitisi?
— Ka hepo hemmetti! karjaisi Antti, kavahti pystyyn ja alkoi pieksää
hevosta minkä jaksoi. 'Kärrit lensivät vaappuen ja paukkuen pitkin
kurjan kurjaa tietä. Minä koettelin parhaani mukaan pysyttäytyä niissä,
peläten joka hetki ojaanlentämistä.
En voinut käsittää mistä nyt moinen hirveä vihurin puuska poikaan oli
puhaltanut. Koetin kiellelläkin, mutta siitä ei ollut vähintäkään apua.
Viimein taukosi kuitenkin meno ja luullen, ettei Antti ollut kuullut
viimeistä kysymystäni, uudistin sen heti, kun tärinä sen verran oli
tauonnut, että jälleen saattoi puhella.
— Niin, elääkö sinun äitisi?
— Ka hepo hemmetti! karjaisi Antti, ja sama hirvittävä lento alkoi
jälleen. Ihme ja kumma, että siinä nytkin sentään ehjinä säilyttiin,
vaikka kärrit pompahtelivatkin kehnolla tiellä kiveltä kivelle ja
kuopasta kuoppaan.
Huikea meno taukosi vihdoin taukoamistaan, hepo huohotti, lönkötellen
hiljaa, ja minä vaivuin selkänojaa vasten omiin mietteisiini, katse
kiintyneenä ympärillä leviävään silmänkantamattomaan aapaan. Niin
unhotin pian koko äskeisen menon ja sen aikaansaajankin.
Kotvasen niin kuljettua tunsin pienen kosketuksen käsivarteeni.
Siihen laskeutui pikku ajomieheni pää. Silmät olivat menneet kiinni,
hengitys käynyt tasaiseksi ja raskaaksi. Mies täydessä unessa! Ohjakset
luistivat käsistä. Minä otin ne ja ajelin verkalleen eteenpäin. Toinen
hevonen oli jäänyt kauas jäljelle. Sitä ei näkynytkään.
Antti nukkui yhä ja heräsi vasta, kun minä olin kaataa ajopelit
muutamaan suureen kiveen. Hän nyhtäisi ohjakset pois käsistäni, alkaen
taas ajella.
— Oletpa Antti taitanut nousta varahin tänä aamuna, kun noin nukuttaa!
— E-enpähän mie.
- No sitten olet varmaankin valvonut myöhään eilen illalla!
— Niinpähän vain.
— Montako tuntia olet nukkunut?
— En mie ole nukkunut.
— Missä sinä sitten olet yösi viettänyt, kyydissäkö, kalastamassa, vai
missä?
— Ka missäpähän mie!
— Niin, missä?
— Kyyvissäpähän mie aina.
— Oletko montakin yötä peräkkäin?
— Olen.
Ajettiin juuri suuren suon halki, joka oli valkoisenaan muuraimen
kukkia, aivan kuin lumen peitossa. En ollut koskaan moista runsautta
nähnyt Ihastuksissani huudahdin:
— Kas tuostapa tulee paljon marjoja!
— Tulee — jos ei palellu, myönteli Antti harvakseen.