XI.

Croix-de-Maufrasin suuressa, punaisella damastilla verhotussa

makuuhuoneessa oli kaksi korkeata akkunaa radalle päin, joka kulki

muutaman metrin päässä sieltä. Vuoteesta, joka oli vanha, pylväillä

varustettu vuode ja seisoi akkunan edessä, voi nähdä junien kulkevan

ohi. Vuosikausiin ei ollut otettu pois ainoatakaan esinettä eikä

siirretty huonekaluja tässä huoneessa.

Séverine oli antanut viedä pyörtyneen Jacquesin tähän huoneeseen,

kun taas Henri Dauvergne sai jäädä erääseen toiseen ja pienempään

makuuhuoneeseen alikerroksessa. Itselleen otti hän erään Jacquesin

huoneen vieressä sijaitsevan huoneen, jonka ainoastaan raput siitä

eroittivat. Kahdessa tunnissa oli se saatu järjestettyä kyllin

mukavaksi, kun koko talo oli täydellisesti kalustettu ja varustettu

ja yksinpä alusvaatteitakin oli kaapeissa. Séverine solmi eteensä

esiliinan ja huomasi muuttuneensa sairaanhoitajattareksi, sitten

kun hän aivan yksinkertaisesti oli sähköttänyt Roubaudille, ett'ei

tämä odottaisi häntä, ja että hän otaksuttavani jäisi sinne

muutamiksi päiviksi hoitamaan loukkaantuneita, jotka hän oli sinne

vastaanottanut.

Jo seuraavana aamuna luuli lääkäri voivansa vastata Jacquesista,

jonka hän toivoi voivansa saada jalkeillekin viikon kuluessa: oli

oikein ihme, että hän oli päässyt niin vähällä, vain muutamilla

lievillä sisällisillä vammoilla. Mutta hän suositteli mitä suurinta

huolenpitoa ja mitä täydellisintä hiljaisuutta. Kun Jacques avasi

silmänsä, pyysi Séverine, joka piti hänestä huolta kuten lapsesta,

häntä olemaan kiltti ja tottelemaan häntä kaikessa. Jacques, joka

vielä oli sangen heikko, lupasi sen päätään liikahuttamalla. Hän

oli nyt täydellisesti saanut tajuntansa takaisin ja tunsi huoneen,

jonka Séverine oli hänelle kuvaillut: se oli tuo punainen huone,

jossa hän puolen seitsemättätoista vuoden ikäisenä oli antautunut

presidentti Grandmorinille. Se oli tämä sänky, jossa Jacques

nyt makasi, ja tuossa olivat akkunat, joista hän, edes päätään

nostamatta, saattoi nähdä junien kulkevan ohi. Ja itse talon, jonka

hän oli niin usein nähnyt kulkiessaan siitä ohi veturillansa,

tunsi hän niin hyvin vanhastaan. Hän näki sen silmiensä edessä,

siinä kun se lepäsi poikittain radalle päin, autiona ja hyljättynä

suljettuine luukkuineen ja vielä enemmän surullisena ja salaperäisenä

tuon suunnattoman kilven takia, jossa se ilmoitettiin myytäväksi,

minkä kautta umpeenkasvettuneen puutarhan synnyttämä surumielinen

vaikutelma vielä suureni. Hän muisti sen synkkyyden ja tuskallisen

tunteen, jota hän tunsi joka kerta, ikäänkuin tuottaisi tuo talo

hänelle onnettomuutta. Kun hän nyt lepäsi tässä huoneessa ja tunsi

olevansa heikko, luuli hän ymmärtävänsä, mitä se oli; se ei voinut

juuri muuta merkitä, kuin että hän varmaankin kuolisi tänne.

Nähtyään hänen kykenevän käsittämään, mitä sanottiin, kiiruhti

Séverine rauhoittamaan häntä ja kuiskasi hänelle vetäen peitteen ylös:

-- Älä ole levoton, minä olen poiminut tavarat taskuistasi ja ottanut

kellon talteen.

Jacques katsoi häneen silmät suurina ja koetti muistaa.

-- Kello... Ah niin, kello.

-- He olisivat voineet tutkia sinun vaatteesi, mutta minä olen

kätkenyt sen tavaroideni joukkoon, niin ett'ei sinun tarvitse olla

peloissasi.

Hän kiitti häntä puristaen hänen kättään. Kääntäessään päätään,

näki hän pöydällä veitsen, joka niinikään oli ollut eräässä hänen

taskussaan. Mutta sitä ei ollut tarvis piilottaa; se oli kaikkien

toisten veisten kaltainen.

Jo seuraavana päivänä Jacques tunsi olevansa virkeämpi ja alkoi

toivoa, ett'ei hän kuolisi tänne. Hän tunsi todellista iloa, kun hän

lähellään tunsi Cabuchen, joka oli hyvin avulias ja koetti kulkea

niin hiljaa kuin mahdollista raskailla, suunnattomilla jaloillaan.

Onnettomuustapauksesta saakka ei Cabuche ollut jättänyt Séverineä;

oli kuin olisi hänkin tuntenut lämmintä tarvetta antautua jollekulle:

hän jätti työnsä ja tuli joka aamu auttamaan häntä karkeampien

askareiden teossa ja palveli häntä kuten uskollinen koira silmät

yhtämittaa hänen silmiinsä suunnattuina. Vaikka Séverine näytti

nyt niin hennolta, oli hän, sanoi Cabuche, oikea kelpo nainen, ja

sopihan tehdä jotakin hänen avukseen, joka teki niin paljon toisten

hyväksi. Tuo rakastava pari tottui häneen, vieläpä sinuttelivat ja

suutelivatkin he toisiansa häikäilemättä, kun hän kulki huoneen läpi

ja koetti olla niin hienotunteinen ja tekeytyä niin pieneksi kuin

mahdollista.

Jacquesia kummastutti kuitenkin se, että Séverine niin usein oli

poissa hänen luotaan. Ensimäisenä päivänä oli Séverine lääkäriä

totellen salannut häneltä Henrin sielläolon, kun hän hyvin ymmärsi

sen rauhoittavan, miellyttävän vaikutuksen, minkä häneen tekisi

ajatus siitä, että hän oli aivan yksinään.

-- Olemmehan yksinämme?

-- Olemme lemmittyni, aivan yksinämme... Nuku nyt rauhallisesti.

Séverine katosi aina tuon tuostakin, jo toisena päivänä oli Jacques

kuullut alikerroksesta askelten ja kuiskausten ääntä. Mutta

seuraavana päivänä kuului tuolta alhaalta iltistä ilonpitoa, iloisia

naurunremahduksia ja kaksi nuorta, raikasta ääntä, jotka eivät

ollenkaan tahtoneet vaijeta.

-- Mitä se on? Kuka siellä on?... Emmehän siis olekaan yksinämme?

-- Emme, rakas ystäväiseni, tuolla alhaalla juuri sinun huoneesi alla

on eräs toinen loukkaantunut, joka minun on täytynyt ottaa hoitooni.

-- Oh!... Kuka sitten?

-- Henri, tiedäthän, ylikonduktööri.

-- Henri... Ah!

-- Hänen sisarensa tulivat tänä aamuna. Heidän äänensä sinä juuri

kuulet, he nauravat kaikkea mahdollista... Koska hän on paljon

virkeämpi, matkustavat he jo tänä iltana, kun heidän isänsä ei voi

olla heitä paitsi, mutta Henri jää vielä pariksi, kolmeksi päiväksi

toipuakseen täydellisesti... Ajatteles, hän hyppäsi alas, hän,

eikä hänestä murskaantunut mitään; hän tuli ainoastaan ikäänkuin

löylynlyömäksi, mutta on saanut järkensä takaisin.

Jacques oli vaiti ja katsoi häneen niin kauvan, että hän lisäsi:

-- Sinä ymmärrät. Ellei hän olisi täällä, voisi syntyä juoruja meistä

molemmista... Mutta niin kauvan kun en ole yksin sinun kanssasi, ei

mieheni voi mitään sanoa, ja minulla on hyvä tekosyy viipymiseeni

täällä... Ymmärrätkö?

-- Kyllä, kyllä, se on sangen hyvä.

Iltaan saakka saattoi Jacques kuulla Dauvergnen tyttöjen naurua, jota

hän muisti kuulleensa Pariisissa, tunkeutuvan alapuolella olevasta

kerroksesta siihen huoneeseen, jossa Séverine oli tehnyt hänelle

tunnustuksia. Sen jälkeen tuli hiljaista ja hän kuuli ainoastaan

Séverinen kevyet askeleet, kun tämä meni hänen tyköänsä toisen

potilaansa luo. Ovi tuolla alhaalla suljettiin ja koko talo vaipui

syvään äänettömyyteen. Kaksi kertaa, kun hän oli kovasti janoissaan,

täytyi hänen kolistaa tuolilla permantoon, jotta Séverine tulisi

ylös. Kun tämä tuli sisään, oli hän sangen hymyileväinen ja innokas

ja selitti, ett'ei hän ollenkaan tahtonut päästä rauhaan, kun hänen

täytyi alituiseen vaihtaa kylmiä kääreitä.

Jo neljäntenä päivänä voi Jacques nousta ylös ja istua kaksi tuntia

tuolilla akkunan ääressä. Hiukan kumartuessaan eteenpäin, huomasi hän

sen kapean, valkoisia villejä orjantappurapensaita täyteenkasvaneen

puutarhan, jonka rautatie oli halkaissut, ja jota ympäröitsi

matala muuri. Ja hän muisti tuon yön, jolloin hän oli ojentautunut

kurkistaakseen muurin yli, ja näki jälleen sen jokseenkin laajan

alueen talon toisella puolella, jota ympäröitsi ainoastaan sama aita,

jonka läpi hän oli tunkeutunut, ja jonka toisella puolella hän oli

kohdannut Floren, siinä kun tämä istui tuon pienen, rappeutuneen

kasvihuoneen kynnyksellä suorimassa varastamiansa nuoria. Voi, mikä

ihana yö ja miten säikähtynyt hän silloin olikaan kärsimyksestään!

Sitten kun hänen muistinsa oli jälleen herännyt ja tullut yhä

selvemmäksi, suuntautuivat hänen ajatuksensa yksinomaan Floren

kuvaan, siinä kun hän seisoi korkeine, notkeine vartaloineen ja

leimuavat silmänsä suoraan hänen silmiinsä kiinnitettyinä. Aluksi

ei hän ollenkaan puhunut onnettomuustapauksesta ja varovaisuudesta

ei kukaan toisistakaan tahtonut sanoa siitä mitään. Mutta mikäli

kukin yksityiskohta hänelle jälleen selvisi, sikäli rakensi hän

kaikki uudelleen ja ajatteli hän sitä nyt niin herkeämättömästi ja

yksinomaan, että hänen ainoana työnään akkunan ääressä oli nyt etsiä

jälkiä ja miettiä, ketkä olivat hirmukohtauksen aiheuttaneet. Miksi

ei hän enään nähnyt Florea vartiopaikallaan lippu kourassa? Hän ei

uskaltanut sitä kysyä ja se pahensi sitä epämieluisaa tunnetta, jonka

tämä synkkä ja hänen mielestään kummituksia täynnä oleva talo hänellä

vaikutti.

Eräänä aamuna, kun Cabuche oli läsnä ja auttoi Séverineä, sai hän

vihdoinkin kysytyksi:

-- Onko Flore sairaana?

Hämillään ollen käsitti Cabuche väärin Séverinen viittauksia ja luuli

tämän käskeneen häntä puhumaan:

-- Flore raukka, hän on kuollut!

Jacques katsoi häneen ja vapisi, ja silloin oli parasta kertoa kaikki

tyynni. He kertoivat siis hänelle tuon nuoren tytön itsemurhasta ja

kuinka hän oli ajattanut ylitseen tunnelissa. Äidin hautaaminen oli

lykätty iltaan, jotta samalla voitiin tytärkin viedä pois, ja he

lepäsivät nyt vieretysten Doinvillen pienessä kalmistossa, jossa jo

ennen heitä oli kiltti Louisette parka, joka myös oli äkkiä temmattu

pois ja ryvetetty vereen ja lokaan. He olivat kolme onnetonta, jotka

olivat matkalla kaatuneet ja ruhjoutuneet ja kadonneet ikäänkuin

ohikulkevien junien kamalan ilmanvedon poislakaisemina.

-- Herra Jumala! Onko hän kuollut! toisti Jacques aivan hiljaa,

Phasie täti, Flore ja Louisette parka! Kaikki ovat he kuolleet.

Kuullessaan tämän viimeisen nimen katsahti Cabuche, joka auttoi

Séverineä vuoteen laatimisessa, vaistomaisesti viimeksimainittua

kohden. Hänen entisen rakkautensa muisto saattoi hänet hämilleen sen

uuden intohimon edessä, johon hän vastaanhangoittelematta antautui,

hellämielinen ja lyhytjärkinen kun oli ja muistutti kilttiä koiraa,

joka antautuu jo ensimäisellä hyväilyllä. Mutta Séverine, joka tunsi

hänen traagillisen lemmentarinansa, pysyi totisena ja katsoi häneen

myötätuntoisesti. Tämä liikutti häntä suuresti, ja kun hänen kätensä

sattumoiltaan kosketti Séverinen käteen, kun hän ojensi hänelle

pieluksia, oli hän tukehtumaisillaan ja saattoi ainoastaan sammaltaen

vastata Jacquesin kysymyksiin.

-- Syytettiinkö häntä onnettomuuden aiheuttamisesta?

-- Oh, eipä suinkaan. Mutta ymmärrättehän, että se oli hänen syynsä.

Katkonaisin lausein hän kertoi mitä tiesi. Itse ei hän ollut nähnyt

mitään, sillä olihan hän ollut tuvassa, kun hevoset olivat lähteneet

liikkeelle ja joutuneet radalle. Hän soimasi itseään tästä katkerasti

ja oli saanut viranomaisilta sangen ankaroita nuhteita: ei saanut

lähteä hevostensa luota; jos hän olisi pysynyt niiden luona, ei tuota

hirveätä onnettomuutta olisi tapahtunut. Tutkimuksen tuloksena oli

ainoastaan Floren puolelta tapahtuneen huolimattomuuden muistiin

merkitseminen, ja kun hän oli noin kamalalla tavalla itse rangaissut

itseänsä, sai asia jäädä silleen. Ei edes viitsitty siirtää Misardia,

joka matelemisellaan ja nöyryydellään suoriutui pälkähästä ja pani

kaikki kuolleen syyksi. Tämä ei koskaan tehnyt muuta, kuin mikä

pälkähti hänen päähänsä ja Misardin täytyi aina sulkea veräjä hänen

jälkeensä. Yhtiö ei muuten ollut voinut muuta kuin havaita todeksi,

että Misard sinä aamuna oli hoitanut toimensa aivan virheettömästi;

ja hän sai luvan, kunnes menisi uusiin naimisiin, pitää luonansa

veräjän hoitamista varten erään paikkakunnalta kotoisin olevan

vanhanpuoleisen naisen, nimeltä Ducloux, joka oli ollut

palvelijattarena ravintolassa ja nyt eli entispäivien salaperäisillä

säästöillä.

Cabuchen lähtiessä pois huoneesta, loi Jacques Séverineen katseen,

että tämä jäisi. Hän oli hyvin kalpea.

-- Se oli Flore. Hän piteli hevosia, niin että kivikuorma pysähtyi

radalle.

Nyt kalpeni Séverine vuorostaan.

-- Lemmittyni, mitä sinä sanot?... Sinussa on kuume, sinun täytyy

uudelleen laskeutua makuulle.

-- Ei, ei, se ei ole mikään paha uni... Näetkös, minä näin hänet,

niin kuin sinä näet minut. Hän piteli hevosia voimakkailla käsillään

ja esti niitä vetämästä kuormaa syrjään.

Séverine vaipui eräälle tuolille aivan masentuneena.

-- Jumalani, Jumalani, kuinka minä olen peloissani. Se on hirveätä...

minä en saa nukuttaa tänä yönä.

-- Niin, asia on aivan selvä, jatkoi Jacques. Hän tahtoi ottaa meidät

molemmat hengiltä. Hän oli kauvan ollut rakastunut minuun ja oli

mustasukkainen. Sitäpaitsi oli hän sukkela kapine ja hänellä oli

monta merkillistä ajatusta... Ah, tehdä niin monta murhaa yhdellä

kertaa, panna kokonainen ihmisjoukko vuodattamaan vertansa! Oh, hän

oli peto!

Hänen silmänsä kävivät niin suuriksi ja hänen huulensa nytkähtelivät

hermostuneesti. Hän vaikeni ja he katselivat edelleen toisiaan hyvän

aikaa. Sitten tempautui hän irti niistä kamaloista näyistä, joita

hänen eteensä oli astunut, ja jatkoi puoliääneen:

-- Hän on siis kuollut. Senpä vuoksi hän siis kummittelee! Jälleen

tultuani tajuihini, tuntuu minusta aina, että hän on läsnä. Viimeksi

tänä aamuna käännyin ympäri ja luulin hänen seisovan päänaluseni

vieressä... Hän on kuollut ja me elämme. Kunpa ei hän nyt kumminkaan

kostaisi!

Séverineä pöyristytti.

-- Hiljaa, hiljaa; Sinä teet minut hulluksi.

Hän astui ulos ja Jacques kuuli hänen menevän alas tuon toisen

toipion luokse. Hän jäi akkunan ääreen ja vaipui uudelleen

katselemaan rataa, ratavartijan tupaa suurine kaivoineen,

merkinantopylväineen ja ahtaine puuvajoineen, jossa Misard näytti

istuvan ja nukkuvan säännöllisesti palautuvan, yksitoikkoisen

työnsä ääressä. Kaiken tämän katselemiseen saattoi hän syventyä

useammaksi tunniksi, ikäänkuin olisi hän miettinyt tehtävää, jota ei

voinut ratkaista, mutta jonka ratkaisu kuitenkin oli tärkeä hänen

menestykselleen.

Hän ei voinut kyllästyä katselemaan Misardia, joka oli niin hoikka

ja nöyräkäytöksinen ainaisine inhoittavine yskänkohtauksineen,

mutta kuitenkin ikäänkuin kalvava hyönteinen oli intohimoisella

itsepintaisuudellaan tehnyt myrkyn avulla lopun voimakkaasta kelpo

vaimostaan. Hänellä ei varmaankaan ollut useampaan vuoteen ollut

aivoissaan mitään muuta ajatusta päivin ja öin noiden kahdentoista

loppumattoman tunnin vartioimisen aikana. Jokaisen sähkökellonsoiton

jälkeen, joka ilmoitti hänelle junan olevan matkalla, oli hänen

puhallettava torveensa; sitten, kun juna oli kulkenut ohi ja rata

oli suljettu, oli hänen painettava erästä nappulaa ilmoittaakseen

sen lähimmälle vartijalle, ja painettava erästä toista tehdäkseen

radan selväksi edelliselle vartijalle, nämä olivat puhtaasti

koneellisia liikkeitä, jotka lopulta olivat muuttuneet ruumiin

tavoiksi. Luonteeltaan tylsänä ja kun ei osannut lukea, istui hän

siinä koko ajan käsivarret riipuksissa ja silmissään hämmentynyt ja

merkityksetön ilme, kun hänen koneensa jättivät hänet rauhaan.

Hän oli melkein aina vartiovuorollaan, eikä hänellä ollut muuta

huvitusta, kuin aamiaisen venyttäminen niin pitkäksi kuin

mahdollista. Sen jälkeen vaipui hän takaisin tylsyyteensä, aivot

olivat aivan tyhjät, eivätkä sisältäneet ainoatakaan ajatusta.

Erityisestikin kärsi hän kauheata uneliaisuutta ja nukkui toisinaan

avoimin silmin. Öisin täytyi hänen, jott'ei auttamattomasti

uinahtaisi, nousta kävelemään, ja silloin horjuivat hänen jalkansa,

ikäänkuin olisi hän ollut juovuksissa. Taistelu hänen vaimonsa

kanssa, tuo äänetön kamppailu siitä, kuka toisen kuoltua saisi nuo

piilotetut tuhannen frangia, lienee kuukaudesta toiseen ollut ainoa

ajatus, joka oli viihtynyt tämän erakon tylsistyneissä aivoissa.

Kun hän puhalsi torveensa, kun hän liikutti merkinantovehkeitään,

automaatin tavoin valvoen niin monen ihmishengen turvallisuutta,

ajatteli hän ainoastaan myrkkyä, ja kun hän odotti kädet ristissä, ja

silmät unesta räpyttelevinä, ajatteli hän sitä yhä. Ei mitään muuta

kuin sitä, että hän ottaisi vaimonsa hengiltä, etsisi käsiinsä ja

pitäisi rahat.

Jacquesia ihmetytti nyt, että hän oli täydellisesti entisellään.

Voitiin siis ottaa ihmisiä hengiltä aivan tyyneesti ja niin

että elämä sen jälkeen kulki tavallista kulkuaan. Ensimäisten

kuumeisten etsimisten jälkeen oli Misard todellisuudessa vaipunut

takaisin entiseen saamattomuuteensa ja saanut takaisin salakavalan

nöyryytensä. Siitä ei ollut apua, että hän oli tehnyt lopun

vaimostaan, joka tapauksessa se oli vaimo, joka riemuitsi voitosta.

Hän pysyi voitettuna ja voi kääntää talon nurin miten tahansa,

saamatta näkyviinsä niin centimeäkään. Ainoastaan hänen levottomat,

väijyvät katseensa ja hänen harmaankalpeat kasvonsa ilmaisivat hänen

huoliansa. Hän näki alati edessään kuolleen kaksi suurta silmää

ja tuon kamalan irvistyksen huulten ympärillä, joka hoki: "Etsi!

Etsi!" Hän etsi, eikä voinut nyt antaa aivoilleen minuutiksikaan

lepoa Ne työskentelivät työskentelemistään levotta ja rauhatta

saadakseen selville, missä rahat saattoivat olla piilossa. Hän seuloi

ajatuksissaan, mitkä piilopaikat saattoivat olla ajateltavissa, ja

hylkäsi ne, mitkä jo oli tutkinut, sai kuumeen heti kun oli ajatellut

jonkun uuden ja saattoi silloin päästää kaikki, mitä hänellä oli

käsissään, juostakseen sinne, mutta aina turhaan. Se oli tuskaa,

joka ajan oloon kävi sietämättömäksi, kostavaksi kidutukseksi,

jonkinlaiseksi aivojen unettomuudeksi, joka hänen päähänpistonsa

tasaisesti naksuttaessa piti hänet valveilla, teki hänet tyhmäksi ja

vastoin hänen tahtoaan myöskin miettiväiseksi.

Hän etsi, puhaltaessaan torveansa, kerran alaspäin meneville,

kahdesti ylöspäin meneville junille. Noudattaessaan soittoja,

painaessaan koneidensa nappuloita avatakseen tai sulkeakseen

radan, etsi hän. Hän etsi pysähtymättä, etsi raivoisasti päivällä,

istuessaan siinä toimettomuuden tylsistyttämänä pitkässä

odotuksessaan, ja yöllä, jolloin häntä vaivasi unettomuus ja hänen

ympärillään oli tuo suuri, äänetön, pimeä seutu ja hän tunsi olevansa

ikäänkuin karkotettu maailman loppuun. Ducloux eukko, joka nyt hoiti

veräjänvartijan tointa, ja joka kernaasti tahtoi päästä naimisiin,

mielisteli häntä ja näytti olevan sangen levoton siitä, ett'ei hän

koskaan nukkunut.

Eräänä iltana, kun Jacques, joka nyt alkoi voida hiukan kävellä

sisällä, oli noussut ja mennyt akkunan luo, näki hän lyhdyn

liikkeessä Misardilla; hän oli varmaankin etsimispuuhissa. Mutta

seuraavana yönä, jolloin Jacques myös oli valveilla, näki hän

ihmeekseen Cabuchen seisovan siinä suuren, mustan varjon kaltaisena

tiellä viereisen huoneen akkunan alla, joka oli Séverinen makuuhuone.

Mutta sen sijaan, että tämä olisi häntä suututtanut, täytti se, hänen

tietämättään minkä vuoksi, hänet säälillä ja surumielisyydellä. Tuo

suuri, karkea mies, joka vartioi tuossa uskollisen koiran tavoin oli

siis onneton hänkin.

Séverinellä, joka oli niin heiveröinen eikä, kun häntä tarkasteli

yksityiskohdittain, oikeastaan ollut kaunis, lienee siis

todellisuudessa mustine hiuksineen ja vaaleansinisine silmineen

ollut tavaton lumousvoima, koskapa oikeat villit, suuret, tyhmät

jättiläisetkin joutuivat niin pois suunniltaan, että kainojen

ja saamattomien poikain tavalla viettivät öitä hänen akkunansa

edustalla. Hänen mieleensä muistui nyt yhtä ja toista, kuten

esimerkiksi Cabuchen into olla Séverinen apuna ja ne orjamaisen

nöyrät katseet, joilla hän asettui hänen palvelukseensa. Cabuche

oli aivan varmasti rakastunut, niin, intohimoisesti rakastunut

Séverineen. Ja seuraavana päivänä, kun hän erityisesti piti häntä

silmällä, näki hän hänen hiipivän ottamaan ylös hiusneulaa, joka

Séverineltä putosi hänen vuodetta laittaessaan, ja piilottavan sen

käteensä, päästäkseen antamasta sitä takaisin. Jacques ajatteli

silloin, kuinka hän itse oli kiusaantunut, ja kaikkea, mitä hänen

intohimonsa oli saanut hänet kärsimään, ja kaikkea sitä levottomuutta

ja pelkoa, joka heräsi eloon sikäli kuin hän sai terveytensä takaisin.

Vielä kaksi päivää kului, viikko oli nyt mennyt menojaan, ja kuten

lääkäri oli ennustanut, voivat loukkaantuneet jälleen ryhtyä

toimeensa. Eräänä aamuna oli veturinkuljettaja akkunasta nähnyt

lämmittäjänsä, Pecqueuxin, ajavan ohi uudella veturilla ja huitovan

hänelle, ikäänkuin olisi kutsunut häntä. Mutta Jacques ei pitänyt

kiirettä, hänen jälleen herännyt intohimonsa pidätti häntä siellä ja

hän odotti jonkinlaisella levottomuudella, mitä tuleman piti.

Samana päivänä sai hän alhaalta kuulla nuorekkaan raikkaita

naurunhohotuksia, jotka täyttivät tuon kolkon talon yhtä suurella

meluisalla iloisuudella, kuin jos siellä olisi ollut koko nuorten

tyttöjen koulu ulkona huvimatkalla. Hän tunsi nuoret Dauvergnen

tytöt, mutta ei sanonut siitä mitään Séverinelle, joka muuten

pysyttelihe poissa koko päivän, eikä voinut viittä minuuttia viipyä

hänen luonansa. Kun tuli ilta, valtasi kuolon hiljaisuus koko talon.

Ja kun Séverine totisena ja hiukan kalpeana tuli huoneestansa, jossa

oli viipynyt ylen kauvan, katseli Jacques häntä ja kysyi:

-- Onko hän nyt matkustanut? Veivätkö hänen sisarensa hänet mukanaan?

Séverine vastasi lyhyesti:

-- Kyllä.

-- Ja nyt olemme aivan yksinämme, aivan itseksemme?

-- Niin, aivan yksinämme. Huomenna täytyy meidän erota ja minä palaan

Havreen. Oleskelu täällä erämaassa on lopussa.

Jacques katsoi häneen edelleen, samalla kertaa hymyillen ja

hämillään. Hän pääsi kuitenkin lopuksi tasapainoon ja sanoi:

-- Oletko ehkä pahoillasi siitä, että hän on matkustanut?

Kun Séverine vapisi ja tahtoi vastustaa, ehätti hän hänet.

-- En tahdo toimeenpanna mitään näytelmää. En ole mustasukkainen.

Sanoit minulle kerran, että minä tappaisin sinut, jos olisit minulle

uskoton, enkäpä minä näyttäne rakastajalta, joka aikoo ottaa

rakastajattarensa hengiltä... Mutta sinähän et tosiaankaan tahtonut

ollenkaan tulla sieltä pois. Oli mahdotonta saada pitää sinua edes

yhtä minuuttia, ja minä muistin vihdoin, mitä sinun miehesi sanoi,

että sinusta jonakin kauniina päivänä voisi tulla tuon nuorukaisen

rakastajatar, ei siksi, että se tuottaisi sinulle erityistä

huvitusta, vaan ainoastaan alottaaksesi jotakin uutta.

Séverine ei viitsinyt kiistellä, vaan ainoastaan toisti hiljaa kaksi

eri kertaa.

-- Alottaakseni jotakin uutta, alottaakseni jotakin uutta...

Sitten virkkoi hän vastustamattoman vilpittömyyden valtaamana:

-- No niin, kuulehan, se on totta... Me voimme sanoa toisillemme

kaikki. On niin paljon sellaista, joka sitoo meitä yhteen... Hän on

monta kuukautta ollut tunkeileva. Hän tiesi minun kuuluvan sinulle,

eikä luullut sen minuun enemmän koskevan, jos rupeaisin hänen

omakseen. Kun me jälleen tapasimme toisemme täällä, puhui hän minulle

siitä uudestaan ja toisti, että hän oli kuolemakseen rakastunut

minuun, ja näytti olevan syvästi kiitollinen hänelle osoittamastani

huolenpidosta ja oli niin hellä ja lempeä, että minä todellakin

silmänräpäyksen uneksin rakastuvani häneenkin, alottavani jotakin

uutta, jotakin parempaa, jotakin suloista ... niin, kentiesi jotakin,

mikä ei olisi tuottanut minulle erityistä huvitusta, mutta joka olisi

antanut minulle rauhaa...

Hän keskeytti puheensa ja empi jatkaa.

-- Sillä meiltä molemmilta on nyt tie tukossa, emme pääse

pitemmälle... Unelmamme matkustamisesta täältä pois, toiveemme

rikkauden ja onnen löytämisestä Amerikassa -- koko tämä onnellisuus,

joka riippui sinusta, se on nyt tehty mahdottomaksi, koska sinä

et voinut siihen alistua. Voi, minä en moiti sinua mistään, onpa

vielä parempikin, ett'ei sitä ole tapahtunut: mutta minä tahdon

saada sinut ymmärtämään, että sinun kanssasi minulla ei enään ole

mitään odotettavana: päivä tulee olemaan toisen kaltainen, samoine

tuskineen, samoine murheineen.

Jacques antoi hänen puhua puhuttavansa ja kysyi häneltä vasta, kun

näki hänen vaikenevan:

-- Senkö vuoksi sinusta on tullut hänen rakastajattarensa?

Séverine käveli muutaman askeleen huoneessa, kääntyi sitten ympäri ja

kohautti olkapäitään.

-- Ei, en ole ollut hänen rakastajattarenaan, ja sanon sinulle aivan

yksinkertaisesti mitenkä se on, ja minä olen varma, että sinä uskot

minua, koska meidän kumpaisenkaan ei tarvitse valehdella mitään

toisillemme... Ei, en ole voinut siihen taipua, yhtä vähän kuin sinä

voit, kun oli kysymys tuosta toisesta asiasta. Sinua ihmetyttää,

ett'ei nainen voi antautua miehelle, kun hän lähemmin harkitessaan

huomaa, että siitä olisi hänelle hyötyä. Minä itse en sitä kauvankaan

ajatellut: minun ei ollenkaan ollut vaikea siinä suhteessa tyydyttää

miestäni tai sinua, kun näin teidät itseeni näin rakastuneina. Mutta

tällä kertaa en sitä voinut. Hän on ainoastaan suudellut kättäni,

ei edes suutani. Vannon sinulle, että niin on. Hän odottaa minua

tuonnempana Pariisissa. Nähdessäni hänet niin onnettomana, en

tahtonut saattaa häntä aivan epätoivoon.

Hän oli oikeassa, Jacques uskoi häntä ja ymmärsi sangen hyvin, ett'ei

hän puhunut valhetta. Hänet valtasi jälleen tuska, hänen kamalasti

liikutettu himonsa kasvoi hänen ajatellessaan, että hän nyt oli yksin

hänen kanssaan, kaukana kaikista muista ihmisistä, ja että heidän

intohimonsa jälleen loimotti korkeana. Hän tahtoi päästä pakoon ja

huudahti:

-- Mutta entäs tuo toinen sitten? Onhan vieläkin yksi lisäksi,

Cabuche.

Séverine astui taas kiivaasti häntä kohden.

-- Oh, sinä olet huomannut sen, sinä tiedät senkin... Niin, se on

totta, hän on myöskin. Minä kysyn itseltäni, mikä heitä kaikkia

vaivaa. Hän ei koskaan ole sanonut minulle sanaakaan siitä. Mutta

minä näen kyllä, kuinka hän vääntelee käsiänsä, kun me suutelemme

toisiamme, ja kuullessaan minun sinua sinuttelevan, itkee hän

salaa. Ja sitäpaitsi varastaa hän minulta kaikkea mahdollista,

käsineitä, vieläpä nenäliinojakin katoaa ja hän piilottaa ne

luolaansa, ikäänkuin olisivat ne aarteita... Mutta et suinkaan sinä

voine mielessäsi kuvitella, että minä saattaisin antautua tuolle

villille. Minä pelkäisin häntä. Muuten ei hän pyydä mitään. Ei, ei,

kun tuollaiset suuret, tyhmät miehet ovat ujoja, voivat he kuolla

rakkaudesta, ilman että heillä on mitään pyyteitä. Sinä voisit jättää

minut hänen huostaansa kokonaiseksi kuukaudeksi, eikä hän koskettaisi

minua sormellaankaan, yhtä vähän kuin Louisettea, sen voin nyt taata.

Heidän katseensa kohtasivat toisensa tämän muiston johdosta ja

äänettömyys syntyi. Menneisyys esiintyi heidän katseelleen, he

muistivat kohtaamisen tutkintatuomarin luona Rouenissa, tuon hauskan

ensimäisen Pariisinmatkan ja kohtaukset Havressa ja kaiken sen

hupaisen ja kamalan, mikä sen jälkeen oli seurannut. Hän tuli niin

lähelle Jacquesia, että tämä tunsi hänen haalean hengityksensä.

-- Ei, ei, vielä vähemmin hänen kuin jonkun toisen kanssa. Ei

kenenkään kanssa, kuuletko, sillä se olisi minulle mahdotonta. Ja

tahdotko tietää miksi? Minulla on nyt tunne siitä, ja minä olen

varma, ett'en pety. Se on siksi, että sinä olet ottanut minut

kokonaan. Ei ole olemassa mitään muuta sanaa siitä. Niin, ottanut,

kuten otetaan jotakin molemmin käsin ja kannetaan se pois ja

käytetään sitä joka minuutti, niinkuin jotakin, joka on omaa. En

ole kuulunut kenellekään ennen sinua. Minä olen sinun ja pysyn

omanasi, vaikka et sitä tahtoisikaan, vaikka en itsekään sitä

tahtoisi... En voisi sitä selittää. Tiemme ovat nyt kerran siten

yhtyneet. Kun on noista toisista kysymys, herättää se minussa

pelkoa ja vastenmielisyyttä, jota vastoin sinä, sinä tuotat minulle

suloista nautintoa, todellakin taivaallisia onnea. Ah! minä rakastan

ainoastaan sinua, en voi rakastaa ketään muuta kuin sinua.

Hän ojensi kätensä häntä kohden, painaakseen häntä itseänsä vastaan,

nojatakseen päätään hänen olkapäähänsä ja painaakseen huulensa hänen

huuliaan vastaan. Mutta Jacques tarttui hänen käsiinsä ja työnsi

hänet takaisin hämmennyksissään ja peljästyksissään siitä, että tunsi

tuon vanhan pöyristyksen kiitävän jäseniänsä pitkin ja veren nousevan

päähänsä. Hänen korvissaan soi ja päässään kolkutti ja melusi

sekavasti samalla tapaa, kuin koska hänellä muinoin oli pahimmat

kohtauksensa. Muutamaan aikaan ei hän ollut voinut koskea häneen

keskellä valoisaa päivää taikka edes kynttilän palaessa, koska hän

pelkäsi tulevansa sairaaksi, jos näkisi hänet. Tässä tilaisuudessa

paloi lamppu, joka loi kirkasta valoa heidän molempain yli; ja jos

hän siinä määrin vapisi noin, jos hän alkoi joutua raivoon, tapahtui

se aivan varmasti sen vuoksi, että hän eroitti hänen valkoisen,

pyöreän povensa hänen aamunuttunsa auki päästetystä kauluksesta.

Hän jatkoi samalla kertaa rukoilevasti ja intohimoisesti:

-- Meidän olemisemme on tosiaankin, ikävä kyllä, suljettu. Vaikka en

odotakaan sinulta mitään uutta, vaikka tiedänkin, että huomispäivä

on tuottava meille samoja tuskia ja samoja murheita, on se minusta

yhdentekevää, eikä minulla ole muuta tehtävää, kuin elää retuuttaa

ja kärsiä sinun kanssasi. Me palaamme Havreen, käyköön kuinka

tahansa, kunhan minä vaan saan sinut silloin tällöin hetkiseksi

huostaani... Nyt on kulunut kolme yötä, joina en ole voinut nukkua

huoneessani rappujen toisella puolella, syystä että olen ikävöinnyt

sinua. Mutta sinä näytit niin kärsivältä ja olit niin synkkä, että

minä en uskaltanut... Mutta salli minun nyt jäädä luoksesi tänä

iltana. Saatpa nähdä, kuinka siitä tulee suloista. Minä tekeydyn

niin pieneksi, ett'en ole sinulle haitaksi. Ja ajatteles, että tämä

on viimeinen yö. Täällä olemme ikäänkuin olisimme maailman lopussa.

Emme kuule tuulahdusta, emme suhinaakaan. Ei kukaan tule, me olemme

yksin, niin täydellisesti, ett'ei kukaan saisi siitä tietoa, vaikkapa

kuolisimme toistemme syliin.

Raivoisassa, Séverinen hyväilyjen kuumittamassa himossaan Jacques,

jolla ei ollut mitään asetta, ojensi kätensä, tarttuakseen Séverinen

kaulaan ja kuristaakseen hänet, kun hän itsestään noudatti totuttua

tapaa, kääntyi ympäri ja sammutti lampun. Samoin kuin sinä yönä,

jolloin Séverine Victoire eukon huoneessa Pariisissa tunnusti

hänelle kaikki, kuunteli hän nyt äänetönnä hänen loppumattomia

kuiskauksiansa. Kentiesi oli hän tänä iltana, sammuttaessaan lampun,

tuntenut kuoleman leijailevan päänsä päällä. Aina tähän päivään

asti oli hän, vaikka kuolema häntä alituisesti uhkasi, hymyillen

ja huoletonna levännyt lemmittynsä sylissä. Mutta nyt oli jääkylmä

väristys kulkenut hänen läpitsensä ja selittämätön pelko vei hänet

aivan lähelle Jacquesin rintaa, ikäänkuin olisi hän tuntenut miehisen

suojeluksen tarvetta. Hänen kevyt hengityksensä oli ikäänkuin koko

hänen olentonsa antama lahja.

-- Oi, lemmittyni, jos olisit voinut siihen ryhtyä, kuinka

onnellisiksi me olisimme siellä tulleet... Ei, ei, en enään

pyydä sinua tekemään sellaista, jota et voi; mutta minä niin

kovasti kaipaan sitä, mistä silloin uneksimme!... Äsken minä niin

peljästyin. En tiedä, mutta on ikäänkuin jokin uhkaisi minua. Ne ovat

luonnollisesti pelkkiä lapsellisuuksia, mutta joka minuutti käännyn

ympäri ja on ikäänkuin joku olisi tuolla aikeessa iskeä minuun ja

suojanani olet ainoastaan sinä armaani. Kaikki iloni riippuu sinusta,

sinä olet nyt ainoa, joka pysytät minua elämässä.

Vastaamatta painoi Jacques hänet vielä lähemmäksi itseänsä ja pani

siihen sen, mitä hän ei sanoin ilmaissut, nimittäin liikutuksensa,

vilpittömän toivomuksensa olla hyvä häntä kohtaan ja sen intohimoisen

rakkauden, jota hän hänessä edelleenkin herätti. Ja kuitenkin oli hän

aikonut tappaa hänet tänä iltana, ja hän olisi varmaan kuristanut

hänet, ellei hän olisi kääntynyt ympäri ja sammuttanut lamppua. Hän

ei milloinkaan tulisi terveeksi, kohtaukset palasivat nyt sattumalta,

ilman että hän edes voi saada selville ja miettiä syitä. Minkä vuoksi

olikaan hän tahtonut tappaa hänet tänä iltana, vaikka havaitsi

hänet uskolliseksi ja luottavaiseksi ja hänen intohimoisuutensa

suuremmaksi? Oliko siis niin, että mitä enemmän Séverine häntä

rakasti, sitä enemmän tahtoi hän saada hänet huostaansa, vaikka se

johtaisikin hänen menehtymiseensä. Oliko se miehisen itsekkäisyyden

mustiin syvyyksiin kätketty toivomus? Tahtoiko hän omistaa hänet,

niin kuin maakin, kuolleena!

-- Sano minulle, armaani, minkä vuoksi siis olen peloissani? Tiedätkö

mitään vaaraa, joka minua uhkaa?

-- En, en, ole rauhallinen, ei sinua mikään uhkaa.

-- Toisinaan vapisee koko ruumiini. Takaani uhkaa alituinen vaara,

jota en näe, mutta jonka tunnen... Miksi siis olen peloissani?

-- Ei, ei, älä pelkää... Minä rakastan sinua, enkä salli kenenkään

tehdä sinulle mitään pahaa... Kuinka ihanaa onkaan siten sulautua

toisiinsa!

Syntyi suloinen äänettömyys.

-- Oi, rakastettuni, jatkoi Séverine kevyen hyväilevästi hengittäen,

vielä monta sellaista yötä, kuin tämä... Me myisimme tämän talon ja

matkustaisimme rahoinemme, Amerikasta etsiäksemme ystäväsi, joka

sinua edelleenkin odottaa... En ainoanakaan päivänä mene levolle

suunnittelematta, kuinka me järjestäisimme elämämme siellä... Ja

kaikkina iltoina tulisi olemaan samanlaista kuin tänä iltanakin. Minä

kuuluisin sinulle ja lopuksi me nukkuisimme toistemme syliin... Mutta

minä tiedän, että sinä et voi, ja jos puhunkin sinulle siitä, en tee

sitä saattaakseni sinut pahoille mielin, vaan sen vuoksi, että se

vastoin tahtoani tunkeutuu esiin sydämestäni.

Jacques teki nyt saman kiivaan päätöksen, jonka hän jo ennen oli

niin usein tehnyt, nimittäin tappaa Roubaud, päästäkseen tappamasta

Séverineä. Nyt, kuten kaikkina muinakin kertoina, uskoi hän

tahtovansa sitä lujasti ja järkähtämättömästi.

-- En ole voinut, mutisi hän vuorostaan, mutta minä olen sen tekevä.

Enkö ole sitä sinulle luvannut?

Séverine teki heikon vastaväitteen.

-- Ei, minä pyydän sinua, älä lupaa mitään... Me tulemme sairaiksi,

sitten kun rohkeutesi on sinut pettänyt... Ja se on sitäpaitsi

inhoittavaa, se ei saa tapahtua.

-- Kyllä, tiedäthän, sen päinvastoin pitää tapahtua. Sen vuoksi olen

saapa voimaa sen tekemiseen. Tahtoisin puhua sinun kanssasi siitä, ja

me keskustelemme siitä, koska olemme täällä itseksemme ja rauhassa,

emmekä voi nähdä edes omien sanojemme väriä.

Séverine hengitti syvään ja antoi tapahtua Jacquesin tahdon mukaan,

hänen sydämensä sykki niin kovasti, että Jacques tunsi sen lyövän

omaa sydäntänsä vastaan.

-- Oi, Jumalani, minä toivoisin niin innokkaasti sellaista, jonka ei

pitäisi tapahtua ... mutta nyt, kun siitä tulee täyttä totta, en voi

kauvemmin elää.

He vaikenivat uudelleen, tämän päätöksensä raskaan painon

masentamina. Heillä oli tuntoa ympärillä olevan raivaamattoman seudun

lohduttomasta yksinäisyydestä. Kun Jacques sitten, ikäänkuin etsien,

suuteli häntä kaulaan leuvan alle, alkoi hän uudelleen kuiskailla:

-- Meidän täytyy saada hänet tänne... Niin, minä voisin kutsua

hänet tänne jollakin tekosyyllä. En vielä tiedä, mitä olen keksivä,

mutta sen saamme sitten nähdä. Sinä odotat häntä piilossa ja se käy

aivan itsestään, sillä täällä voipi olla varma siitä, ett'ei tule

häirityksi. Siten on tehtävä.

Jacques tyytyi aivan myöntyväisesti vastaamaan:

-- Niin, niin.

Mutta Séverine punnitsi jokaisen yksityiskohdan hyvin tarkoin, ja

sitä mukaa kuin hän kehitti suunnitelmaa päässään, arvosteli ja

paranteli hän sitä.

-- Mutta me tekisimme hyvin tyhmästi, armaani, ellemme ryhtyisi

varokeinoihin. Jos antaisimme vangita itsemme seuraavana päivänä,

olisi parempi antaa olla niin kuin on... Olen lukenut sen jostakin,

en nyt voi muistaa mistä, mutta kai se oli jossakin romaanissa, ja

parasta taitaisikin olla saattaa ihmiset siihen uskoon, että se

oli itsemurha... Hän on nyt jonkun aikaa ollut niin kummallinen ja

synkkä, ett'ei kukaan joutuisi ihmeisiinsä, saadessaan yht'äkkiä

kuulla hänen matkustaneen tänne ottaakseen itsensä hengiltä... Mutta

nyt on keksittävä jokin keino asian järjestämiseksi niin, että

itsemurha näyttää todenmukaiselta. Vai kuinka?

-- Niin, epäilemättä.

-- Jotakin, mikä poistaa jäljet vai kuinka... Sepä olisi ajatus!

Jos hänellä esimerkiksi olisi haava kaulassa, tarvitsisi meidän

ainoastaan ottaa ja kantaa hänet alas radalle. Ymmärrätkö?

Asettaisimme hänet raiteelle, niin että ensimäinen juna irroittaisi

hänen päänsä. Kun kaikki on ruhjoutunut, voivat he sitten saada etsiä

niin paljon kuin haluavat, silloin ei löydy edes reikääkään... Mitä

sinä siitä sanot?

-- Niin, se on mainiota!

Molemmat oikein vilkastuivat ja Séverine tuli melkein iloiseksi ja

ylpeäksi siitä, että hänellä oli niin paljon mielikuvitusta. Mutta

kun Jacques hyväili häntä hiukan tulisesti, kulki väristys hänen

läpitsensä.

-- Ei, odota... Kun lähemmin ajattelen, ei se kuitenkaan ole oikein

hyvin. Jos sinä olisit minun luonani, näyttäisi itsemurha joka

tapauksessa epäilyttävältä. Sinun täytyy olla poissa. Kuulehan nyt.

Sinun on huomenna lähdettävä pois aivan julkisesti, niin että sekä

Cabuche että Misard sen näkevät ja niin, että sinun poissaolosi

voidaan näyttää toteen. Sinä menet junaan Barentinissa ja astut

jollakin tekosyyllä pois Rouenissa. Sitten palaat takaisin heti kun

on tullut pimeä ja minä päästän sinut sisään. Siinä on ainoastaan

neljä lieuea, niin että sinä voit olla palannut vähemmässä kuin

kolmessa tunnissa... Tällä kertaa on kaikki järjestetty ja sitten se

käy helposti, kunhan sinä vaan tahdot.

-- Niin, minä tahdon. Se on selvää.

Jacques harkitsi nyt itse ja syntyi hetken vaitiolo, jonka aikana

he pysyivät liikkumattomina, ikäänkuin olisivat täydellisesti

syventyneet tuohon päätettyyn, nyt varmaan tekoon.

-- Mutta, virkkoi Séverine äkkiä -- mitä tekosyytä käytämme,

saadaksemme hänet ulos? Hän ei voi tulla ennen kun kahdeksan junalla

illalla, lopetettuaan virantekonsa, eikä hän ole perillä ennen

kymmentä. Mutta niin on parempi... Niin, nyt olen siitä selvillä.

Misard on puhunut eräästä talonostajasta, jonka pitäisi tulla tänne

ylihuomenna. Minä sähkötän miehelleni huomenna, kun tulen ylös, että

hänen läsnäolonsa on ehdottomasti välttämätön. Hän tulee silloin

huomen illalla, sinä lähdet iltapäivällä ja voit olla palannut ennen

hänen saapumistaan. Silloin on pimeä, ei kuuvalo, eikä mikään muukaan

meitä häiritse. Kaikki voidaan järjestää erinomaisesti.

-- Niin, erinomaisesti.

Kun he vihdoin nukkuivat, alkoi pimeys, joka siihen saakka oli

kätkenyt heidät toisiltansa, ikäänkuin olisivat he olleet mustaan

kaapuun verhottuina, vaalenemaan koittavan aamun edessä. Jacques

nukkui raskaasti ja uneksimatta aina kymmeneen saakka, ja kun hän

avasi silmänsä, oli hän yksinään; Séverine pukeutui huoneessaan rapun

toisella puolella. Säteilevä päivämeri tunkeutui sisään akkunasta ja

loi hehkuaan punaisiin vuodeverhoihin ja seinäpapereihin ja kaikkeen

muuhun punaiseen huoneessa. Samaan aikaan tärisytti taloa kohisten

ohikulkeva juna, ja luultavasti juna hänet herätti. Sokaistuneena

tarkasteli hän aurinkoa ja sitä punaista sädettä, jossa hän oli.

Sitten hän muisti: Se oli päätetty, seuraavana yönä hän tappaisi,

sitten kun tämä suuri aurinko olisi mennyt pois.

Kaikki kävi tänä päivänä niin kuin Séverine ja Jacques olivat

suunnitelleet. Ennen aamiaista pyysi ensinmainittu Misardia viemään

miehelle osoitetun sähkösanoman Doinvilleen ja kolmen ajoissa, kun

Cabuche oli siellä, valmistautui Jacques julkisesti lähtöön.

Kun hän läksi, astuakseen Barentinissa neljän ja neljäntoista junaan,

sai hän vielä seuraansa Cabuchenkin, jolla ei ollut mitään tekemistä,

ja joka tunsi itsetiedotonta tarvetta olla hänen lähellänsä,

onnellisena siitä, että tapasi rakastajassa jotakin siitä naisesta,

jota hän jumaloi. Rouenissa, jonne Jacques saapui kahtakymmentä

minuuttia yli viiden, majoittui hän erääseen ratapihan lähellä

sijaitsevaan majataloon, jota piti eräs hänen kansalaisettarensa. Hän

mainitsi siellä, että hän seuraavana päivänä kävisi tervehtimässä

muutamia tovereita, ennen kun palaisi Pariisiin, jälleen ryhtyäkseen

virantekoonsa. Mutta hän sanoi olevansa hyvin väsyksissään, koska

oli liiaksi ponnistanut voimiansa, ja meni sen vuoksi jo kello

kuudelta sisälle laskeutuakseen levolle eräässä huoneessa, jonka

hän oli itselleen annattanut alakerroksessa, ja jonka akkuna oli

autiolle veräjälle päin. Kymmenen minuuttia myöhemmin kapusi hän

huomaamattomasti ulos akkunasta ja sulki luukun, jotta voisi tulla

sisään yhtä huomaamattomasti, ja läksi matkalle Croix-de-Maufrasiin.

Vasta neljännestä yli yhdeksän oli Jacques jälleen saapunut tuon

aution, hyljätyn talon luo. Oli hyvin pimeä, eikä yksikään kynttilä

valaissut rakennuksen ilmanpitävästi suljettua etuosaa. Hän tunsi

taas ikäänkuin tuskallisen piston sydämessään, tämä kamala synkeys

herätti hänessä aavistuksen välttämättömästä onnettomuudesta.

Séverinen kanssa tekemänsä sopimuksen mukaan heitti hän kolme pientä

kiveä punaisen huoneen luukkuun. Sitten meni hän talon takapuolelle,

jossa muuan ovi vihdoin aivan hiljaa avattiin. Suljettuaan sen

jälkeensä, seurasi hän hapuillen noita kevyitä askeleita rappusissa.

Mutta saapuessaan ylös, pysähtyi hän liikkumattomana hämmästyksestä,

kun hän suuren lampun valossa, joka seisoi erään pöydän kulmalla,

näki vuoteen jo epäjärjestyksessä ja nuoren naisen vaatteet

viskattuina tuolille ja hänet itsensä paitasillaan, paljain jaloin

ja yöksi suittuna, nuo paksut hiuspalmikot korkealle sidottuina ja

jättäen kaulan vapaaksi.

-- Kuinka? Sinä olet jo mennyt levolle!

-- Niin, se on epäilemättä paljon parempi... Sain erään ajatuksen!

Sinä voit ymmärtää, että jos minä menen alas näin ja avaan hänelle,

kun hän tulee, on hänen vieläkin vaikeampi epäillä mitään. Minä sanon

silloin hänelle, että päätäni kivistää. Misard uskoo jo, että minä

voin pahoin. Sen vuoksi voin sanoa, ett'en ole lähtenyt huoneesta,

kun hänet huomen aamulla tavataan alhaalta radalta.

Mutta Jacques, joka jälleen alkoi vapista, innostui liikaa:

-- Ei, ei, pukeudu... Sinun täytyy olla ylhäällä... Sinä et voi olla

noin.

Séverine hymyili ihmeissään.

-- Miksi niin, armaani? Minä vakuutan sinulle, ett'ei sinun tarvitse

olla levoton, ei minun ole ollenkaan vilu. Tunnustele, enkö ole

lämmin!

Hän lähestyi maikaillen ripustautuakseen hänen kaulaansa paljailla

käsivarsillaan, ja paita liukui tällöin olkapäältä alas ja paljasti

pyöreän poven. Mutta kun Jacques vetäytyi syrjään ja näytti tulevan

yhä ärtyisämmäksi, antoi hän myöden.

-- Älä vain suutu, minä ryömin jälleen vuoteeseen, jott'ei sinun

tarvitse kauvemmin olla levoton siitä, että minä vilustun.

Sitten kun Séverine oli uudelleen laskeutunut levolle ja vetänyt

peitteen ylös leukansa alle, näytti Jacques todellakin hiukan

rauhoittuvan. Séverine jatkoi puhumistaan aivan hiljaa.

-- Olen muutamien kuukausien kuluessa kärsinyt aivan liian paljon,

enkä voi pitää hänestä. Satoja kertoja olen sanonut itselleni:

Mieluummin kaikkea muuta, kuin jäädä vielä viikoksikaan tämän miehen

luo. Mutta sinä olet oikeassa; on hirveätä olla pakotettuna johonkin

tuollaiseen, ja sitä voidaksemme täytyy meidän todellakin oikein

innokkaasti toivoa elävämme onnellisina yhdessä... Me menemme alas

ilman valkeata. Sinä asetut oven taakse, ja kun minä olen avannut

ja hän on tullut sisään, teet sinä kuten tahdot... Jos minä puutun

tähän, tapahtuu se auttaakseni sinua, jott'ei sinun yksinäsi tarvitse

pitää siitä murhetta, ja minä järjestän niin hyvin kuin voin.

Jacques jäi seisomaan pöydän eteen, huomatessaan veitsen. Se oli sama

veitsi, jota mies oli käyttänyt, ja Séverine oli ilmeisesti pannut

sen siihen jotta hän vuorostaan käyttäisi sitä. Veitsi oli aivan

avattuna ja loisti lampunvalossa. Hän otti sen käteensä ja tutki

sitä. Séverine oli vaiti ja katseli myös. Kun se oli Jacquesilla,

niin olihan tarpeetonta puhua hänelle siitä. Ja vasta, kun hän oli

pannut sen takaisin pöydälle, jatkoi Séverine puhumistaan.

-- Armaani, en tahdo sinua yllyttää. Vielä ei ole liian myöhäistä

lähteä täältä, ellet saata sitä tehdä.

Jacques teki kiivaan liikkeen ja oli itsepäinen.

-- Luuletko, että minä olen pelkuri? Tällä kertaa se on tapahtuva,

sen olen vannonut.

Samassa silmänräpäyksessä tärisytti taloa juna, joka salaman

nopeudella kulki ohi niin läheltä, että se tuntui järkyttävän talon

perustuksia, ja Jacques lisäsi:

-- Se on hänen junansa, suoraan Pariisista tuleva juna. Hän on

poistunut junasta Barentinissa ja on puolen tunnin kuluttua täällä.

Ei Jacques eikä Séverine puhuneet enempää ja pitkällinen äänettömyys

pääsi vallalle. He näkivät mielikuvituksessaan, kuinka hän kulki

noita kapeita polkuja pimeässä yössä. Jacques alkoi konemaisesti

kävellä edestakaisin huoneessa, ikäänkuin olisi hän laskenut

joka askeleen, joka toi tuon toisen lähemmäksi. Askel lisäksi ja

vieläkin yksi, ja lopuksi seisoisi hän väijyksissä porstuan oven

takana ja työntäisi veitsen toisen kaulaan, kohta kun tämä astuisi

sisälle. Séverine, joka makasi seljällään, peite edelleen vedettynä

ylös leuvan alle, katseli suurin, kiintein silmin häneen, hänen

kävellessään siinä edestakaisin, Jacquesin askelten säännöllinen

rytmi, joka saapui hänen korviinsa toisten, tuolta kaukaa kuuluvien

askelten kaikuna, tuuditti hänen mielensä lepoon. Toinen toisensa

jälkeen viivyttelemättä, eikä mikään enään voisi heitä ehkäistä. Kun

heitä olisi tarpeeksi monta, syöksyisi hän ylös vuoteesta, menisi

paljain jaloin ja kynttilättä rappuja alas avaamaan: "Sinäkö se olet,

ystäväni, tule sisään, minä olen jo käynyt levolle". Eikä mies ehtisi

edes vastata, vaan kaatuisi maahan pimeässä, kaula katkaistuna.

Uusi juna meni nyt ohitse, se oli alaspäin menevä sekajuna, joka

kohtasi suoranaisen junan viittä minuuttia ennen Croix-de-Maufrasia.

Jacques pysähtyi hämmästyneenä. Ainoastaan viisi minuuttia! Kuinka

pitkällistä olisikaan odottaa koko puoli tuntia! Hän tunsi tarpeen

olla liikkeellä ja alkoi kävellä huoneen toisesta päästä toiseen.

Levottomana ja niiden miesten kaltaisena, joita kohtaa hermohalvaus

heidän miehuusvoimassaan, kysyi hän jo itseltään, tulisiko hän. Hän

tunsi sangen hyvin tuon kaiken kulun, koska hän toistakymmentä eri

kertaa oli ollut tilaisuudessa ilmiötä seuraamaan. Aluksi varmuus,

ehdoton päättäväisyys tappamiseen; sitten ahdistus rinnassa, kylmyys

käsissä ja jaloissa; ja sitten yht'äkkiä tahdon voimattomuus lihaksia

vastaan. Hän koetti asiaa harkitsemalla yllyttää itseänsä ja toisti

mielessään kaikki ne syyt, jotka hän oli itselleen niin monta kertaa

sanonut: hänen etunsa Roubaudin raivaamisesta pois tieltä, omaisuus,

joka odotti häntä Ameriikassa, sen naisen omistaminen, jota hän

rakasti. Pahinta oli, että hän äsken, tavatessaan Séverinen noin

puolialastomana, oli luullut asian vielä kerran menneen myttyyn,

sillä kohta kun nuo vanhat pöyristykset alkoivat uudelleen, ei

hän enään ollut oma herransa. Hän oli vapissut tuon ylivoimaisen

kiusauksen edessä, kun se tarjoutui ja veitsi oli tuossa avattuna.

Mutta nyt tuli hän jälleen järkähtämättömäksi päätöksessään ja sai

joustavuutensa takaisin. Nyt voisi hän sen tehdä. Ja hän odotti häntä

edelleenkin, kävellen edestakaisin oven ja akkunan välillä, jolloin

hän joka kerta kulki läheltä ohi vuoteen, johon hän ei tahtonut

katsoa.

Séverine makasi edelleen liikkumattomana vuoteessa ja seurasi

silmillään hänen kävelyänsä. Hänkin oli levoton ja peloissaan, ett'ei

Jacques uskaltaisi sitä tälläkään kertaa. Hän tahtoi vain saada

tästä lopun ja alottaa uuttaa elämää. Itsetiedottomasti kuuluu hän

rakkaudessaan yksinomaan hänelle, joka hänet omisti, eikä hänellä

ollenkaan ollut sydäntä tuolle toiselle, johon hän ei koskaan ollut

tuntenut mitään intohimoa. Olisihan luonnollisin asia maailmassa,

että hän toimitettaisiin pois tieltä, koska hänestä oli haittaa;

ja hänen täytyi erityisesti sitä miettiä, tullakseen liikutetuksi

rikoksen häpeällisyydestä. Mutta kohta kun veren ja sen yhteydessä

olevien kamalain seikkojen kuva katosi hänen tajunnastaan, sai hän

takaisin tyynen hymynsä ja viattoman, hellän ja nöyrän ilmeensä.

Hän, joka luuli niin hyvin tuntevansa Jacquesin, joutui kuitenkin

kummiinsa. Siinä oli tosin edelleenkin hänen pyöreä, kaunis päänsä,

hänen kiharaiset hiuksensa ja hyvin tummat viiksensä sekä ruskeat,

kultapilkkuiset silmät, mutta alaleuka muistutti nyt pitkää,

ulospistävää kitaa, joka teki hänet suuressa määrin rumaksi.

Kun Jacques kulki hänen ohitsensa, tuli hän vastoin tahtoansa

katsahtaneeksi häneen, ja Séverine huomasi silloin, että ikäänkuin

punainen usva oli laskeutunut hänen silmiensä yli ja himmentänyt

niiden loisteen, jolloin hän heittäytyi taaksepäin, ikäänkuin olisi

peräytynyt koko ruumiillaan. Mitä hän tahtoi välttää? Pettikö

hänen rohkeutensa vieläkin kerran? Tietämätönnä siitä alituisesta

kuolemanvaarasta, jossa hän oli Jacquesin läheisyydessä, oli Séverine

jo jonkun aikaa tahtonut selittää aiheettoman, vaistomaisen pelkonsa

aavistukseksi lähellä olevasta välien rikkumisesta. Hän sai aivan

äkisti päähänsä, että ellei Jacques voisi tällä kertaa iskeä, niin

hän pakenisi, eikä palaisi enään koskaan takaisin. Hän päätti

silloin, että Jacquesin oli ehdottomasti tappaminen, ja että hän

antaisi hänelle rohkeutta, ja hän todellakin olisi sen tarpeessa.

Tässä silmänräpäyksessä häiritsi uusi ohikulkeva juna huoneen

painostavaa hiljaisuutta. Se oli loppumattoman pitkä tavarajuna,

ja oli kuin olisivat viimeiset vaunut vierineet vierimistään

loppumattomiin. Séverine nousi kyynärpäänsä nojalle ja odotti, kunnes

tuo hirmumyrskyn kaltainen pauhina oli etäisyyteen häipynyt tuossa

nukkuvassa seudussa.

-- Viipyy vielä neljännestunnin, sanoi Jacques ääneensä. Hän on nyt

ehtinyt Bécourtin metsän läpi ja on puolimatkassa. Oh, kuinka kauvan

se kestää!

Mutta kun hän palasi akkunan luo, tapasi hän Séverinen seisomassa

paitasillaan vuoteen vieressä.

-- Menkäämme lampun kanssa alas, ehdotti hän. Sinä voit silloin nähdä

paikan ja asettua sinne, ja minä näytän sinulle, kuinka avaan oven ja

kuinka sinun on meneteltävä.

Jacques vapisi ja peräytyi.

-- Ei, ei! Ei lamppua!

-- Niin, mutta me piilotamme sen sitten. Sinun täytyy kuitenkin olla

asiasta selvillä.

-- Ei, ei! Mene uudelleen levolle!

Séverine ei totellut, vaan meni päinvastoin häntä kohden sellaisen

naisen voitonvarmalla ja itsevaltiaalla hymyllä, joka tuntee olevansa

kaikkivoipa sen intohimon kautta, jota hän herättää. Kun hän sulkisi

Jacquesin syliinsä, niin tämä tekisi mitä hän tahtoisi, ja hän jatkoi

puhumistaan hyväilevällä äänellä, saadakseen hänet suostumaan.

-- Mutta lemmittyni, mikä sinua vaivaa? Voisipa luulla, että sinä

pelkäät minua. Kohta kun lähestyn, näytät sinä väistävän minua.

Jospa tietäisit, kuinka minun tässä silmänräpäyksessä tarvitsee

nojautua sinuun, tuntea sinun olevan täällä, että me olemme täysin

yksimieliset, ainiaaksi, kuuletko!

Hän oli vihdoin saanut hänet likistetyksi pöytää vastaan, niin ett'ei

hän voinut päästä kauvemmaksi pakoon. Jacques katsoi häneen lampun

kirkkaassa valossa. Hän ei ollut koskaan nähnyt häntä noin paljaana.

Hän taisteli vastaan, mutta veri, joka virtasi päähän, ja nuo kamalat

puistatukset valtasivat ja hämmensivät hänet. Hän muisti silloin,

että veitsi oli hänen takanaan pöydällä; hän tunsi sen ja hänen

tarvitsi ainoastaan ojentaa kätensä.

Suurella vaivalla onnistui hänen sammaltaa:

-- Mene maata, minä pyydän sinua.

Mutta Séverine ei sen suhteen pettynyt; se oli tuo valtaan pääsevä

himo häneen, joka pani Jacquesin noin vapisemaan. Hän tunsi

jonkinmoista ylpeyttä siitä. Minkä vuoksi pitäisi hänen totella

häntä, koska hän tahtoi tänä iltana saada hänet rakastumaan itseensä

aina hulluuteen naakka. Notkean maikailevana meni hän häntä yhä

lähemmäksi ja oli nyt aivan hänen edessään.

-- Suutele minua... Suutele minua yhtä lämpimästi kuin rakastat

minua... Se on antava meille rohkeutta... Ah niin, rohkeutta, sitä

me tarvitsemme! Meidän täytyy rakastaa toisiamme enemmän kuin ketään

muita, tehdäksemme mitä aijomme tehdä... Suutele minua kaikesta

sydämestäsi, kaikesta sielustasi.

Jacques voi tuskin hengittää. Hän ei voinut kuulla mitään aivoissaan

kuuluvien epäselvien äänien ja noiden tulipistojen takia, jotka

korvien takaa tunkeutuivat päähän ja sen jälkeen levisivät hänen

käsivarsiinsa ja jalkoihinsa. Tuo toinen, tuo kimppuun hyökkäävä

eläin, tuli nyt syöksyen esiin ja ajoi hänet ulos hänen omasta

ruumiistaan. Hänen kätensä eivät häntä enään totelleet ja hän juopui

tästä naisellisesta alastomuudesta, joka vietteli häntä niin ja

lopulta saattoi hänet niin täydelliseen pyörtymykseen, että hänen

tahtonsa masentui.

-- Suutele minua lemmittyni, koska meillä vielä on minuutti aikaa...

Sinä tiedät, että hän on kohta täällä. Hän voi kolkuttaa minä

sekuntina tahansa... Koska sinä et tahdo, että menemme alas, niin

muista, mitä sanon; minä avaan oven, ja silloin seisot sinä sen

takana, mutta älä viivyttele, vaan toimita se heti tehdyksi... Minä

rakastan sinua niin paljon, meistä tulee niin onnelliset! Hän on

huono ihminen, joka on antanut minun kärsiä, ja on onnemme ainoana

esteenä... Suutele minua, suutele minua!

Kääntymättä ympäri, kopeloi Jacques oikealla kädellä taakseen ja

tarttui veitseen. Hetkiseksi jäi hän seisomaan siten ja puristi

veistä kädessään. Oliko hän saanut takaisin tuon halun kostaa hyvin

vanhoja loukkauksia, joita hän ei voinut tarkalleen muistaa, tämän

vihan, jota oli kasaantunut toisesta miespuolisesta sukupolvesta

toisensa jälkeen naisen ensimäisestä uskottomuudesta saakka,

joka tapahtui luolien syvyydessä? Hän tuijotti kuin mielipuoli

Séverineen, ainoa, mitä hän nyt himoitsi, oli kaataa hänet pitkin

pituuttaan kuoliaana maahan, ikäänkuin olisi hän joltakin toiselta

ryöstetty saalis. Se kamala portti, joka johti sukupuolihimon mustiin

syvyyksiin, avautui nyt: rakkaus ja kuolema, tyhjäksitekeminen,

omistaakseen vielä täydellisemmin.

-- Suutele minua, suutele minua...

Hän taivutti päänsä taaksepäin rukoilevalla hellyydellä ja paljasti

siten povensa. Kun Jacques näki hänen valkoisen rintansa ikäänkuin

tulen loisteessa, kohotti hän veitsen. Séverine näki veitsenterän

välkähtävän ja heittäytyi taaksepäin, änkyttäen hämmästyneenä ja

peljästyneenä:

-- Jacques, Jacques... Jumalani! Miksi? Miksi?

Hampaitaan kiristellen ja sanaakaan sanomatta, ajoi hän häntä takaa.

Lyhyen ajan kuluttua oli Séverine pakoitettu takaisin vuoteeseen. Hän

väistyi arasti taaksepäin, voimatta puolustautua, ja paita repesi.

-- Jumalani, Jumalani! Miksi?

Jacques antoi kätensä pudota ja veitsi keskeytti Séverinen

kysymyksen. Työntäessään veitsen hänen kurkkuunsa, väänsi Jacques

sitä ympäri, se oli käsi, joka tyydytti kamalan himonsa, ja se oli

samanlainen pisto kuin se, jolla presidentti Grandmorin oli tapettu,

ja se oli osunut samalle kohdalle ja sitä oli käytetty samalla

raivolla. Oliko Séverine huutanut? Siitä ei hän koskaan voinut saada

varmuutta. Samassa silmänräpäyksessä kulki näet Pariisista tuleva

pikajuna ohitse sellaisella nopeudella ja ankaruudella, että lattia

tärisi, ja Séverine makasi siinä kuolleena, ikäänkuin olisi tämä

myrsky iskenyt hänet maahan.

Jacques seisoi nyt liikkumattomana ja katseli häntä, kun hän makasi

siinä pitkänään hänen jaloissaan vuoteen vieressä. Juna katosi

kauvas etäisyyteen ja Jacques katseli nyt häntä punaisen huoneen

painostavassa äänettömyydessä. Ja erittäinkin saattoi hänet hämilleen

se kamalan peljästyksen ilme, jonka nuo muuten niin miellyttävät,

lempeät ja nöyrät kasvot olivat saaneet kuolemassa. Tuo musta tukka

oli noussut pystyyn niin kuin pikimustan fasaanin kypärintöyhtö.

Vaaleansiniset silmät olivat käyneet muodottoman suuriksi ja niissä

oli vielä kysyvä, hämmentynyt ja peljästynyt ilme. Miksi, miksi oli

hän hänet murhannut? Yhtä tiedotonna kuin silloin, koska elämä oli

laahannut hänet lokaan ja vereen, ja kaikesta huolimatta vienona ja

viattomana, oli hänet nyt, ilman että hän milloinkaan olisi sitä

käsittänyt, ruhjottu ja temmattu pois tuon onnettoman murhan kautta.

Mutta Jacques joutui hämilleen. Hän kuuli villipedon puhkinan,

villisian röhkinän, leijonan karjunnan; mutta hän tyyntyi, olihan se

hän itse, joka hengitti niin kovasti. Ah, vihdoinkin, vihdoinkin! Hän

oli siis tyydyttänyt himonsa, hän oli tappanut! Niin, tämä oli hänen

työtänsä.

Hän tunsi sekä hämmästystä että ylpeyttä ja hänen miehekäs

itsetuntonsa ja etevämmyytensä kohosi. Hän oli tappanut hänet ja

omisti hänet siten, kuin hän jo kauvan oli halunnut hänet omistaa,

kokonaan ja täydellisesti, aina olemattomuuteen saakka. Séverine ei

enään kuulunut, eikä koskaan tämän jälkeen voisi kuulua kenellekään

muulle.

Muisto eräästä toisesta murhatusta, presidentti Grandmorinista,

jonka hän oli nähnyt murhattavan viidensadan metrin päässä siitä

tuona kamalana yönä, valtasi nyt hänet. Tämä niin valkoinen

ja hieno verinaarmuinen ruumis oli yhtäläinen ihmisriepu, oli

sellainen särjetty nukke ja pehmeä riepu, joksi veitsenpisto muuttaa

ihmisolennon. Niin, siten se oli. Hän oli tappanut ja nyt makasi tämä

lattialla. Séverine oli kaatunut, kuten tuo toinenkin.

Lattiapalkkien kolina ja tärinä tempasi Jacquesin niistä

hämmentyneistä mietteistä, joihin hän oli vaipunut kuolleen

edessä. Aukenivatko ovet? Tuliko väkeä häntä vangitsemaan? Hän

katseli ympärilleen, eikä huomannut muuta kuin äänettömyyttä ja

tyhjyyttä. Ah, vieläkin juna! Ja mies, joka kolkuttaisi ovea tuolla

alhaalla, ja jonka hän oli aikonut tappaa! Hänet oli hän kokonaan

unhoittanut. Hän ei katunut mitään, mutta katseli itseänsä jo

niinkuin löylynlyömä. Mitä siis oli tapahtunut? Nainen, jota hän

rakasti, ja joka rakasti häntä niin intohimoisesti, makasi nyt tuossa

lattialla kurkku puhkaistuna, jota vastoin mies, joka oli heidän

onnensa esteenä, eli vielä ja askel askeleelta tuli yhä lähemmäksi

pimeässä. Kuukausimääriä olivat hänen kasvatuksensa häneen istuttamat

epäilykset ja vähitellen periytyneet ja hankitut ihmisyysaatteet

saaneet hänet säästämään tuota miestä. Mutta nyt sitävastoin oli hän,

vaikka se oli vastoin hänen omaa harrastustaan, oli antanut perityn

hurjuutensa, saman murhanhalun, joka aarniometsissä pani eläimen

heittäytymään toisen kimppuun, temmata hänet mukaansa.

Hän tahtoi kääntää silmänsä pois, mutta hänellä oli ankara tunne

siitä, että eräs toinen valkoinen olento nousi vuoteen jalan

kohdalta. Oliko kuollut kaksistunut? Sitten tunsi hän Floren.

Tämähän oli jo kummitellut, silloin kun hän makasi kuumeessa

rautatieonnettomuuden jälkeen. Hän oli nyt kostettu; ja varmaankin

riemuitsi. Jacquesia jääti kauhu ja hän kysyi itseltään, mikä

häntä vaivasi, kun hän noin viipyi huoneessa. Hän oli murhannut,

oli juopunut rikoksen kamalasta viinistä. Hän kompastui veitseen,

joka oli lattialla, ja pakeni nyt tiehensä rappuja alas, avasi

ulkorapulle johtavan suuren oven, ikäänkuin ei pieni ovi olisi ollut

kylliksi, ja syöksyi sysimustaan yöhön ja katosi raivoisasti juosten,

kertaakaan kääntymättä ympäri, ja tuo salaperäinen talo viistossa

radan varrella lepäsi siinä hänen takanaan, avonaisena ja lohdutonna

kuolonkaltaisessa yksinäisyydessään.

Cabuche oli tänä yönä, kuten kaikkina muinakin öinä, mennyt aidan

yli ja kuljeskeli Séverinen akkunan edustalla. Hän tiesi Roubaudia

odotettavan, eikä sen vuoksi ihmetellyt valkeanvaloa, joka pilkisti

luukun raoista. Mutta kun hän näki miehen hyppäävän alas rapulta ja

sitten raivoisasti laukkaavan tiehensä ja katoavan nummelle päin, jäi

hän seisomaan hämmästyksestä liikkumattomana. Oli jo liian myöhäistä

alkaa ajaa pakenijaa takaa ja hän jäi seisomaan peljästyneenä ja

levottomuuden ja neuvottomuuden valtaamana avatun portin eteen, josta

porstua ammotti heitä vastaan, kuten suuri, musta läpi. Mitä olikaan

tapahtunut? Menisikö hän sisään? Kumea hiljaisuus ja täydellinen

pimeys, lampun edelleen palaessa tuolla ylhäällä, saattoi hänen

mielensä yhä ankeammaksi.

Vihdoin rohkaisi Cabuche mielensä ja hamuili rappuja ylös.

Makuukamarin oven edustalla, joka myös oli avoinna, pysähtyi hän

uudelleen. Hän luuli tuossa kirkkaassa kajastuksessa näkevänsä

kasan hameita vuoteen luona. Séverine oli varmaankin riisuutunut.

Levottomana ja kiivaasti virtaavin verin huusi hän häntä hiljaa.

Sitten sai hän nähdä veren, ymmärsi nyt, mitenkä asian laita oli,

ja syöksyi esiin, päästäen hirveän kiljahduksen, joka tunkeutui

esiin hänen särkyneestä sydämestään. Jumalani! Siinä makasi Séverine

murhattuna ja maahan viskattuna kamalassa alastomuudessa. Hän luuli

vielä kuulevansa hänen kuolonkorahduksensa ja tunsi niin syvää

epätoivoa, niin tuskallista häpeää nähdessään hänen makaavan ja

kuolevan aivan alastomana, että hän veljellisellä myötätuntoisuudella

tarttui molemmin käsivarsin hänen ympärilleen, nosti hänet ylös ja

pani vuoteeseen sekä heitti peitteen ylitse suojatakseen häntä. Mutta

tästä syleilystä, joka oli ainoa hellyydenosoitus, mikä milloinkaan

oli heidän välillään tapahtunut, tulivat hänen kätensä ja rintansa

aivan vereen. Samassa silmänräpäyksessä huomasi hän siellä Roubaudin

ja Misardin. Hekin olivat vihdoin päättäneet mennä rappuja ylös, kun

huomasivat kaikkien ovien olevan avoinna. Roubaud oli myöhästynyt sen

vuoksi, että hän oli hetkeksi pysähtynyt juttelemaan ratavartijan

kanssa, joka sitten oli tullut hänen mukanaan jatkaakseen

keskustelua. Molemmat seisoivat siinä tyhminä ja tuijottivat

Cabucheen, jonka kädet olivat veressä kuten teurastajan kädet.

-- Se on samanlainen puukon pisto kuin se, jolla presidentti

murhattiin, selitti vihdoin Misard, joka tutki haavaa.

Roubaud ravisteli päätään, vastaamatta ja voimatta kääntää katsettaan

Séverinestä ja hänen kamalasta, peljästyneestä kasvojenilmeestään ja

tuosta mustasta tukasta, joka tornina kohosi yli otsan, ja noista

suunnattomasti suurentuneista, kysyvistä sinisilmistä.