XII.

Kolme kuukautta sen jälkeen kuljetti Jacques eräänä lämpöisenä

kesäkuunyönä pikajunaa, joka oli lähtenyt Pariisista kuusi ja

kolmekymmentä. Hänen uutta veturiansa, jolla oli numeronaan 608,

ja joka oli aivan uusi, mutta jonka hän alkoi tuntea sangen hyvin,

ei ollut helppo käsitellä. Se oli jämeä ja itsepintainen niinkuin

varsa, joka ensin täytyy väsyttää perin pohjin, ennen kun se tottuu

suitsiin. Hän kiroili sitä ja kaipasi Lisonia. Hänen täytyi katsoa

tarkasti ylös joka silmänräpäys. Mutta tänä yönä oli ilma niin leuto

ja suloinen, että hän tunsi olevansa taipuvainen hiukan hellittämään

ja antamaan sen laukata melkein niinkuin se itse tahtoi, ja hän tunsi

itse olevansa onnellinen, saadessaan hengähtää. Milloinkaan ei hän

ollut tuntenut sellaista hyvinvointia, ilman mitäkään tunnonvaivoja,

ja tuntenut olevansa niin syvästi onnellinen ja rauhallinen.

Hän, jolla ei muuten koskaan ollut tapana puhua matkalla, alkoi

laskea leikkiä Pecqueuxille, joka oli annettu hänelle lämmittäjäksi.

-- Mikä teitä vaivaa? Tehän avaatte silmänne juuri kuin ette joisi

mitään muuta kuin vettä!

Pecqueux näytti todellakin vastoin tapaansa aivan selvältä ja oli

hyvin synkkämielinen.

-- Niin, kylläpä täytyy pitää silmänsä avoimina, jos tahtoo nähdä

selvästi, vastasi hän varsin äkäisesti.

Jacques katsoi häneen epäluuloisesti. Hänen omatuntonsa ei ollut

puhdas. Edellisellä viikolla oli hän näet heittäytynyt Pecqueuxin

rakastajattaren, Philomènen syliin, joka jo kauvan oli häntä

rakastuneesta kyönittänyt. Hän oli kuitenkin tehnyt sen ainoastaan

jonkinlaisesta uteliaisuudesta. Mikä erittäinkin saattoi hänet

siihen, oli kokeen tekemisen halu. Oliko hän nyt täydellisesti

parantunut, tyydytettyään kamalan himonsa? Hänen syvä ilonsa ja tyyni

hymyilevä näkönsä johtuivat, hänen tietämättänsä, varmaankin siitä

onnesta, että hän nyt oli mies kuten kaikki muutkin.

Hän ehkäisi Pecqueuxia, joka oli avannut tulisijan luukun, pannakseen

sisään enemmän hiiliä.

-- Ei, ei, älkää lämmittäkö niin paljon. Se käy muutenkin hyvin.

Mutta lämmittäjä mörisi joukon rumia asioita.

-- Kyllä kai... Tuota lötköä!... Ja kun ajattelen, että morkattiin

tuota vanhaa, joka oli niin siivo... Tämä lutka ei ole edes

potkunkaan arvoinen.

Päästäkseen suuttumasta jätti Jacques vastaamatta. Mutta hän tunsi

hyvin, että vanha yhdyselämä kolmeen henkeen oli mennyttä kalua;

sillä hänen, toverin ja veturin välinen ystävyys oli Lisonin

kuollessa kadonnut. Nyt jouduttiin riitaan kaikesta mahdollisesta,

mutterista, joka oli ruuvattu liian kovaan, hiililapiollisesta,

jota ei oltu heitetty oikein. Ja hän päätti olla varovainen

Philomènen suhteen, koska hän ei tahtonut joutua julkitappeluun

tällä ahtaalla, liikkuvalla sillalla, joka oli varattu hänelle ja

hänen lämmittäjälleen. Niin kauvan kun Pecqueux, kiitollisena siitä,

että häntä kohdeltiin hyvin, ja että hän voi valmistaa itselleen

pieniä sivuansioita ja saada tähteeksi jääneen ruoan, totteli

häntä niinkuin koira ja osoitti hänelle sellaista uskollisuutta,

että hän olisi voinut, jos niiksi olisi tullut, vääntää ihmisiltä

niskat nurin, elivät he molemmat niinkuin veljekset, menivät

äänettöminä yhteistä vaaraa vastaan, eivätkä tarvinneet mitään sanoja

ymmärtääkseen toisiansa. Mutta siitä tulisi ikäänkuin oikea helvetti,

ellei voitaisi olla sovussa, kun alati oltiin pakoitetut elämään

rinnatusten ja alttiina samoille töytäyksille, vaikka mieluimmin

olisi nähty, että olisi voitu syödä toinen toisensa suuhunsa. Juuri

viikkoa ennen oli yhtiön täytynyt erottaa Cherbourgin pikajunan

veturinkuljettaja ja lämmittäjä sen vuoksi, että nämä olivat

joutuneet riitaan eräästä naisesta ja ensinmainittu oli esiintynyt

raa'asti toista kohtaan, joka ei ollut tahtonut totella; he olivat

niin äkämystyneet, että matkalla oli syntynyt oikeita tappeluja, ja

he olivat aivan unhoittaneet koko sen pitkän matkustajajonon, joka

täyttä vauhtia vyöryi heidän takanaan.

Pecqueux ei viitsinyt totella, vaan avasi tulisijan vielä pari kertaa

ja heitti sisään hiiliä, otaksuttavasti saadakseen toran aikaan.

Mutta Jacques ei ollut sitä näkevinään, vaan näytti ainoastaan

pitävän silmällä liikuntaa ja koetti vähentää nopeutta. Tuntui niin

raitis ja suloinen veto, kun juna pauhaten kulki eteenpäin tuona

lämpimänä heinäkuunyönä. Kun pikajuna viittä yli yksitoista saapui

Havreen, siistivät he veturia ikäänkuin olisivat olleet yhtä hyvät

ystävykset kuin ennenkin.

Kun he sen jälkeen läksivät veturitallista mennäkseen yömajaansa Rue

Francois-Mazelinen varrelle, huudettiin heille:

-- Onko teillä niin kiire? Ettekö voi minuutiksikaan poiketa tänne?

Se oli Philomène, joka veljensä talon kynnykseltä oli tähystellyt

Jacquesia. Mutta hän näytti jokseenkin nololta, saadessaan nähdä

Pecqueuxin, ja joskin hän tuli huutaneeksi heitä molempia, tapahtui

se sen huvituksen toivossa, että saisi ainakin hiukan jutella uuden

ystävänsä kanssa, vaikka hänen entinen rakastajansa olikin läsnä.

-- Anna meidän olla rauhassa! karjasi Pecqueux. Sinä ikävystytät

meidät kuoliaiksi, meidän täytyy nukkua.

-- Onpa hän oikein rakastettava, vastasi Philomène hilpeästi. Mutta

herra Jacques ei ole sinua kaltaisesi ja hän varmaankin nauttisi

pikku lasillisen... Vai kuinka, herra Jacques?

Jacques oli varovaisuudesta sanomaisillaan ei, kun lämmittäjä

yht'äkkiä vastaanotti kutsun, ajatellen voivansa pitää heitä silmällä

ja hankkia itselleen varmuutta. He menivät keittiöön ja istuutuivat

pöydän ääreen, jolle nainen asetti kaksi lasia ja konjakkipullon,

jonka jälkeen hän sanoi matalammalla äänellä:

-- Teidän täytyy koettaa olla pitämättä suurta melua, sillä veljeni

nukkuu tuolla ylhäällä, eikä hän juuri pidä siitä, että minulla on

vieraita.

Tarjotessaan heille, lisäsi hän kohta sen jälkeen:

-- Tiedättekö, että Lebleu eukosta tuli loppu tänä aamuna... Mutta

sitäpä minä aina sanoinkin... Se vie häneltä hengen, jos hänet

ajetaan takakerrokseen, joka on oikea vankila. Hän kesti kuitenkin

neljä kuukautta sitä, ett'ei nähnyt mitään muuta kuin sinkkikaton...

Mutta se, mikä varmaan teki tenän, kohta kun hän ei voinut liikkua

tuolistaan, oli se, ett'ei hän enään voinut jatkaa tapaansa vakoilla

neiti Guichonia ja herra Dabadieta. Niin, hän kuoli suuttuneena

siitä, ett'ei koskaan ollut yllättänyt heitä mistään.

Philomène keskeytti puheensa, nieli kulauksen konjakkia ja sanoi

sitten nauraa hohottaen:

-- Vaikka kyllä he kuhertelevat yhdessä... Mutta ne ovat niin

pahansuopia... Vaikka minä luulen kuitenkin, että pieni rouva Moulin

on nähnyt heidät eräänä iltana. Mutta siitä ei toki ole pelkoa,

että hän puhuisi mitään, siksi on hän liian tyhmä ja ja muuten niin

kylläpä on hänen miehensä, alipäällikkö...

Hän keskeytti puheensa uudelleen huudahtaakseen:

-- Kuulkaapa nyt, ensi viikollahan Roubaudin murhaa käsitellään

Rouenissa.

Tähän saakka olivat Jacques ja Pecqueux antaneet hänen lörpötellä,

pistämättä sanaakaan väliin. Viimemainittu arveli aivan

yksinkertaisesti, että Philomène oli hirveän suulas, koskaan ei hän

hänen seurassaan vaivannut itseään noin paljon keskustelulla. Hän ei

voinut kääntää silmiään pois hänestä ja tuli vähitellen ärtyisäksi ja

mustasukkaiseksi, kuinka Philomène maikaili hänen esimiehelleen.

-- Niin, vastasi veturinkuljettaja aivan tyynen näköisenä. Minutkin

on kutsuttu.

Philomène siirtyi lähemmäksi, onnellisena siitä, että sai

kyynärpäällään hipaista häntä.

-- Minäkin olen todistajana... Ah, herra Jacques, kun minulta

kysyttiin teistä, sillä ymmärrättehän, että tahdottiin tietää oikea

totuus teidän suhteestanne häneen, tuohon ihmisparkaan, niin, kun

minua kuulusteltiin, sanoin minä tuomarille: "Jacques jumaloi häntä

ja siis on aivan mahdotonta, että hän on tehnyt hänelle mitään

pahaa!". Olinhan nähnyt teidät yhdessä ja minähän olin sangen sopiva

puhumaan siitä.

-- Ah, vastasi Jacques ja teki välinpitämättömyyttä ilmaisevan

liikkeen. Minä en ollut levoton ja saatoin tunti tunnilta ilmoittaa,

kuinka olin viettänyt aikani... Kun yhtiö on pysyttänyt minut

toimessani, on se kaiketi tapahtunut siksi, ett'ei minua vastaan

ollut pienintäkään muistutusta.

Syntyi äänettömyys ja kaikki kolme joivat hiljaa.

-- Onpa se vaan jotakin hirvittävää, jatkoi Philomène. Sellainen

villipeto tuo Cabuche. Hänhän oli aivan veressä, kun hänet

vangittiin. Kylläpä se on hassua, kun mies ottaa naisen hengiltä

sen vuoksi, että haluaa häntä omaksensa, ikäänkuin näin tapahtuisi

paremmin silloin, kun ei naista enään olisi olemassa!... Ja mitä en

koskaan eläissäni voi unhoittaa, on nähkääs se, kun herra Cauche

alhaalla asemalaiturilla vangitsi Roubaudin. Minä olin siellä

silloin. Kuten tiedätte, oli kulunut ainoastaan viikko siitä kun

Roubaud, vaimonsa hautajaisten jälkeisenä päivänä, aivan tyynesti oli

mennyt virantoimitukseensa. Herra Cauche löi häntä silloin olkapäähän

ja sanoi, että hänellä oli määräys viedä hänet vankilaan. Ajatelkaapa

sitä. He, jotka eivät koskaan voineet olla erossa toisistaan, ja

jotka pelasivat keskenänsä korttia kaiket yöt. Mutta ken on poliisi,

hänen täytyy, jos niiksi on, viedä isänsä ja äitinsäkin giljotiinin

luo, koska se on hänen ammattinsa. Eikä Cauche välitä sellaisesta

ja sitten olen nähnyt hänen pelaavan korttia Cafe du Commersessä,

enempää välittämättä hyvästä ystävästään, kuin jos hän olisi ollut

suurturkki.

Pecqueux puri hampaansa yhteen ja iski nyrkkinsä pöytään.

-- Lempo soikoon! Olisinpa minä ollut tuon Roubaud kurjimuksen

sijassa!... Te olette suhteissa hänen vaimoonsa ja toinen ottaa hänet

hengiltä. Ja sitten pistävät he hänet putkaan... Se on niin, että voi

harmista haljeta...

-- Mutta, sinä suuri nauta, kirkui Philomène, sehän on siksi,

että hänen syytetään ottaneen tuon toisen vapauttamaan hänet

hänen vaimostaan, niin, kuten sanotaan, rahojen takia! Cabuchelta

lienee saatu pois presidentti Grandmorinin kello. Muistattehan, se

oli hän, joka murhattiin vaunussa puolentoista vuotta takaperin.

Siispä asetettiin tämä murha yhteyteen tuon vanhan kanssa ja

siitä on sukeutunut koko juttu. Minä en voi sitä selittää, mutta

sanomalehdessä oli pari paistaa koko asiasta.

Jacques oli hajamielinen, eikä näyttänyt edes kuulevan mitä hän

sanoi. Hän mutisi:

-- Mitä hyödyttääkään harkita sitä. Koskeeko se meihin?... Ellei

oikeus tiedä mitä se tekee, niin se ei ole meidän asiamme.

Sitten lisäsi hän, kalpein poskin ja tuijottaen kauvas pois.

-- Mutta tuota vaimoraukkaa vaan tulee sääli. Onneton, onneton hän.

-- Jos joku rohkenisi koskea minun vaimooni, virkkoi Pecqueux

kiivaasti, niin minä totta totisesti kuristaisin heidät molemmat.

Sitten saisivat toiset huvitelleida lyömällä minulta pään poikki. Se

olisi minusta yhdentekevää.

Nyt syntyi vaitiolo, ja Philomène, joka jälleen kaatoi laseihin,

oli virnistelevinään ja kohauttavinaan olkapäitänsä. Mutta hänen

mielensä oli hyvin liikutettu ja hän vilkuili häneen. Hän laiminlöi

itseään nykyjänsä paljon ja oli sangen likainen ja repaleinen,

sitten kun Victoire eukon, josta oli jalan taittumisen kautta tullut

raajarikko, oli täytynyt luopua paikastaan Pariisin rautatieaseman

naistenhuoneessa ja hänet oli otettu erääseen sairaskotiin. Nyt

ei hän enään voinut äidillisellä anteeksiantavaisuudellaan pistää

hänelle lantteja ja pitää häntä ehjänä ja siistinä, koska hän ei

tahtonut, että tuo Havressa oleva syyttäisi häntä siitä, ett'ei

hän pitäisi huolta miehestään. Philomène, joka nyt oli mieltynyt

Jacquesin siistiyteen ja hienoon näköön, tunsi vastenmielisyyttä

häntä kohtaan.

-- Vääntäisitkö sinä niskat nurin Pariisissa olevalta vaimoltasi?

kysyi hän morakasti. Ei kai sinun tarvitse peljätä, että kukaan ottaa

hänet pois sinulta.

-- Häneltä tai joltakin muulta! mutisi Pecqueux.

Mutta, Philomène joi ja rupesi leikkisän näköiseksi.

-- Niin, maljasi! Ja jätä minulle vaatteesi, niin minä pesen

ja laitan ne, sillä nykyään et sinä tosiaankaan tuota meille

kumpaisellekaan kunniaa... Maljanne, herra Jacques!

Jacques vapisi, ikäänkuin olisi hän unesta herännyt. Vaikka hän

oli täydellisesti vapaa kaikista omantunnontuskista ja päinvastoin

tunsi lievitystä ja ja ruumiillista hyvinvointia, näyttäytyi hänelle

Séverinen kuva, ja hänen hellä, tunteellinen luontonsa tuli kyyneliin

saakka liikutetuksi. Hän joi maljoja ja kiiruhti sanomaan jotakin,

sillä salatakseen levottomuutensa.

-- Me saamme sodan, kuten tiedätte.

-- Se ei ole mahdollista! huudahti Philomène. Kenen kanssa sitten?

-- Preussilaisten kansa. Niin ... joku heidän prinsseistään tahtoo

päästä Espanjan kuninkaaksi. Muusta ei eilen ollut puhetta kamarissa.

Silloin Philomène tuli pahoille mielin.

-- Oh, siitäpä vasta tulee hauskaa! Ikäänkuin ei vaaleissa ja

Pariisin katumellakoissa jo olisi ollut tarpeeksi rähinää. Jos syttyy

sota, niin se kaiketi ottaa meiltä kaikki miehet?

-- Oh, me pääsemme vapaiksi, sillä eihän voitane ottaa väkeä

rautatieltä. Mutta joukkojen kuljetuksesta ja muonituksesta syntyy

hämminkiä. Mutta tietysti täytyy tehdä velvollisuutensa.

Näin sanoen nousi hän ylös, kun hän huomasi, kuinka Philomène vihdoin

oli salaa pistänyt toisen jalkansa hänen jalkansa alle, ja Pecqueux

näki sen ja sai veren kasvoihinsa ja alkoi pujoa nyrkkiään.

-- Nyt lienee meidän aika lähteä ja mennä maata!

-- Niin, se on parasta, änkytti lämmittäjä.

Hän tarttui Philomènen käsivarteen ja likisti sitä niin kovasti,

että se olisi voinut mennä poikki. Philomène pidätti tuskanhuudon ja

tyytyi kuiskaamaan veturinkuljettajan korvaan, toisen raivoisasti

tyhjentäessä lasinsa:

-- Varo itseäsi, hän on oikea peto, kun hän on juonut.

Nyt kuului raskaita askelia rappusista ja Philomène peljästyi.

-- Se on veljeni! -- kiiruhtakaa, kiiruhtakaa!

He eivät olleet ehtineet kahtakymmentä askelta talosta, ennen kun

kuulivat korvapuustien äänen, jota seurasi ulvonta. Philomène sai

tuntuvan kurituksen, ikäänkuin olisi hän ollut pieni tyttö, joka

oli yllätetty nenä hilloastiassa. Veturinkuljettaja pysähtyi ja

valmistautui menemään hänen avuksensa. Mutta lämmittäjä pidätti hänet.

-- Koskeeko se teihin?... Jospa hän voisi lyödä tuon lutkan

kuoliaaksi!

Rue Francois-Mazelinin varrella menivät Jacques ja Pecqueux levolle,

sanomatta sanaakaan toisillensa. Heidän ahtaassa huoneessaan heidän

vuoteensa melkein koskettivat toisiinsa ja he makasivat kauvan

valveilla avoimin silmin ja kuuntelivat toistensa hengitystä.

Seuraavana maanantaina piti oikeudenkäynnin Roubaudin murhajutusta

alkaa Rouenissa. Siitä näytti tulevan suuri riemuvoitto

tutkintotuomari Denizetille, sillä lakimiesmaailmassa ei tahdottu

ollenkaan lakata lausumasta kiitossanoja siitä tavasta, jolla hän

oli johtanut tämän sotkuisen ja salaperäisen asian selvittämistä.

Se oli mestariteos, sanottiin, hieno analyysi, totuuden loogillinen

rakennelma, sanalla sanoen todellinen taideteos.

Saavuttuaan itse paikalle, Croix-de-Maufrasiin, muutamia tunteja

Séverinen murhan jälkeen, vangitutti hän Cabuchen. Kaikki

osoitti hänet ilmeisesti murhaajaksi: veri, joka virtaili hänen

ympärillään ja Roubaudin ja Misardin musertavat todistukset, jotka

kertoivat, kuinka he olivat yllättäneet hänet seisomasta yksinään

ja hämmentyneenä ruumiin ääressä. Ahdistettuna kysymyksillä miksi

ja kuinka hän oli tullut huoneeseen, alkoi hän sammaltaa juttua,

jonka tuomari vastaanotti kohauttamalla olkapäitään, koska se tuntui

hänestä siinä määrin lapselliselta ja mielettömältä. Hän oli sitä

odottanut. Se kummitteli aina ja oli aina kaltaisensa mielikuvituksen

synnyttämine murhaajineen, tekaistuine rikoksellisineen, jonka

todellinen rikoksellinen sanoi kuulleensa pakenevan pois pimeiden

nummien yli. Tuo matkustaja olisi nyt kaukana tipotiessään, jos hän

vielä jatkaisi juoksemistaan. Mutta kun häneltä kysyttiin, mitä

tekemistä hänellä oli siihen aikaan päivästä talon edustalla, joutui

Cabuche hämilleen ja kieltäytyi vastaamasta ja selitti lopuksi, että

hän oli ollut ulkona kävelemässä. Olihan lapsellista lausua jotakin

tuollaista. Kuinka muuten voitaisiinkaan uskoa tuota salaperäistä

tuntematonta, joka murhan tehtyään oli paennut, jättäen kaikki ovet

auki jälkeensä ja tutkimatta mitään huonekalua tai ottamatta edes

ainoatakaan nenäliinaa mukaansa? Mistä hän olisi tullut ja mitä syytä

olisi hänellä ollut tehdä tuo murha?

Jo tutkimuksen alussa oli tuomari kuitenkin saanut tiedon murhatun

ja Jacquesin välisestä suhteesta ja oli hyvin kärkäs saamaan tietää,

kuinka tämä viimeksimainittu oli viettänyt aikansa. Mutta paitsi

sitä, että syytetty itse tunnusti seuranneensa Jacquesia neljän ja

neljäntoista-junalle Barentiniin, vakuutti Rouenin ravintolanemäntä

mitä pyhimmin, että Jacques oli heti päivällistä syötyään mennyt

levolle, eikä lähtenyt huoneestaan ennen kun seitsemän ajoissa

seuraavana aamuna. Muuten ei kai kukaan syyttä tappane lemmityistään,

jota jumaloi, ja jonka kanssa ei koskaan ole ollut pienimmässäkään

riidassa. Sehän olisi tarkoituksetonta. Ei, ei, oli ainoastaan

yksi murhaaja, joka oli mahdollinen ja otaksuttava, nimittäin tämä

ennen rangaistu, joka oli tavattu siellä verisin käsin ja veitsi

jaloissaan, tämä villipeto, joka koetti viranomaisille syöttää

mahdottomia lastensatuja.

Mutta kun hän oli päässyt niin pitkälle, ei kuitenkaan paljon

puuttunut, ett'ei Denizet tuntenut olevansa hetkisen ymmällä, vaikka

hän oli täysin vakuutettu siitä ja vaikka hänen vaistonsa, kuten

hän sanoi, ohjasi häntä paljoa enemmän kuin mitkään todistukset.

Ensimäisessä tutkimuksessa pidätetyn majassa syvällä Bécourtin

metsässä ei oltu saatu selville niin mitään. Kun mitään varkautta

ei voitu havaita tapahtuneeksi, oli murhaan etsittävä toinen

vaikutin. Sattumalta tuli silloin Misard eräässä kuulustelussa aivan

odottamatta antaneeksi hänelle vihjauksen kertomalla, että hän

eräänä yönä oli nähnyt Cabuchen kiipeävän muurin ylitse maatilalle

katsellakseen akkunan läpi rouva Roubaudia, joka oli menossa levolle.

Kun Jacquesilta vuorostaan kysyttiin, kertoi hän tyynesti mitä hän

tiesi siitä hiljaisesta ihailusta ja siitä lämpimästä halajamisesta,

jolla Cabuche aina riippui hänen hameistaan, ollakseen hänelle

joksikin avuksi. Siiloin ei mikään epäilys enään ollut mahdollinen:

ainoastaan eläimellinen intohimo oli kannustanut häntä murhaamaan.

Nyt oli varsin helppoa ymmärtää, kuinka tuo kaikki oli tapahtunut:

hän oli tullut sisään ovesta, jonka avain hänellä mahdollisesti oli

ollut, ja hämmennyksissään jättänyt sen auki jälkeensä, sen jälkeen

oli hänen ja Séverinen välillä syntynyt riita, joka oli johtanut

murhaan, ja ainoastaan miehen tulo oli senjälkeen keskeyttänyt

raiskausyrityksen. Tätä vastaan esiintyi kuitenkin vielä viimeinen

väite. Olisi nimittäin omituista, että hän, kun tiesi miehen olevan

tulossa, olisi valinnut juuri sellaisen silmänräpäyksen, jolloin hän

saattoi olla vaarassa tulla yllätetyksi. Mutta lähemmin ajateltuna

puhui juuri tämä epäluulonalaista vastaan ja oli kerrassaan

masentava, koska siitä kävi ilmi, että hän varmaankin oli toiminut

intohimoisuuden puuskan vallassa ja sen ajatuksen hulluttamana, että

ellei hän käyttäisi hyväkseen tätä silmänräpäystä, jona Séverine

vielä oli yksinään tässä eristetyssä rakennuksessa, ei hän koskaan

saisi häntä valtoihinsa, koska hän matkustaisi seuraavana päivänä.

Tästä hetkestä saakka oli tuomarin vakaumus järkähtämätön ja

täydellinen.

Vaikkakin alttiina alituisille kuulusteluille ja harkitun

kiperille kysymyksille, pysyi Cabuche itsepintaisesti ensimäisissä

tiedonannoissa, välittämättä ansoista, joita hänelle viritettiin. Hän

oli ollut ulkona tiellä hengittämässä raitista yö-ilmaa, kun joku

henkilö oli tullut juosten hänen ohitsensa niin nopeasti, ett'ei hän

pimeässä voinut edes nähdä, mille suunnalle hän pakeni. Levottomuuden

valtaamana oli hän silloin luonut silmäyksen taloon ja huomannut,

että ovi oli avoinna. Lopulta oli hän päättänyt mennä sinne ylös ja

löysi silloin murhatun vielä lämpimänä ja katsovana häneen suurilla

silmillään, niin että hän luuli hänen vielä elävän, ja kun hän aikoi

panna hänet vuoteeseen, tuli hän aivan vereen. Tämä oli ainoa, minkä

hän tiesi, eikä hänellä ollut mitään muuta sanottavana, milloinkaan

muuttamatta ainoatakaan yksityiskohtaa, ikäänkuin olisi hän

itsepintaisesti pitänyt kiinni etukäteen sepitetystä kertomuksesta.

Kun häntä koeteltiin houkutella kompastumaan, peljästyi hän ja oli

ihkaisten vaiti, ikäänkuin ei hän tyhmyydessään olisi ymmärtänyt

mitään muuta.

Ensi kerralla, kun herra Denizet kuulusteli häntä sen intohimon

johdosta, jota hän oli uhria kohtaan tuntenut, oli hän

punastunut niin kuin aivan nuori poika, jota torutaan hänen

ensimäisestä lemmenhaaveilustaan. Hän kielsi ja puolustautui sitä

epäluuloa vastaan, että hän milloinkaan olisi uneksinut hänestä

rakastajattarenaan, se oli jotakin rumaa, jota hän ei tahtonut

tunnustaa, mutta se oli samalla arkaluontoinen ja salaperäinen asia,

jonka hän kätki syvimmälle sydämeensä, ja jota hän ei voinut uskoa

kenellekään. Ei, ei, hän ei ollut häneen rakastunut, hän ei ollut

koskaan tuntenut halajavansa häntä, eikä häntä voitaisi milloinkaan

saada puhumaan sellaista, joka näytti hänestä pyhyyden häväistykseltä

nyt, kun hän oli kuollut.

Mutta tämä hänen itsepäisyytensä olla tunnustamatta asiaa, jonka

useat todistajat vakuuttivat, puhui vielä lisäksi häntä vastaan. Sen

suunnan jälkeen, minkä syytös nyt oli saanut, oli luonnollisesti

hänen etunsa mukaista salata tuo raivoisa intohimonsa, joka vain

murhalla voitiin tyydyttää. Kun tuomari, kooten kaikki todistukset

yhteen, koetti kiskaista hänestä totuuden suuntaamalla häneen

ratkaisevan iskun ja linkosi hänen kasvoilleen syytöksen murhasta

ja raiskauksesta, joutui hän aivan suunniltaan ja pani raivoisasti

vastaan. Hänkö olisi murhannut hänet, saadakseen hänet valtoihinsa!

Hän, joka kunnioitti häntä niin kuin pyhimystä! Täytyi kutsua

santarmeja häntä pitelemään, kun hän uhkasi vääntää heiltä kaikilta

niskat nurin. Hän oli siis yksi vaarallisimmista ja salavihaisimmista

pahantekijöistä, mutta kuitenkin kykenemätön hillitsemään

raivokkuuttansa ja sen kautta ilmaisten olevansa syyllinen rikokseen,

jonka hän kielsi.

Oltiin tutkimuksen tässä kohdassa, ja syytetty raivostui ja huusi,

että se oli tuo salaperäinen pakolainen, joka kerta, kun jälleen

tuli puhe murhasta. Mutta herra Denizet tuli silloin tehneeksi

löydön, joka muutti koko asian ja yht'äkkiä teki sen monta vertaa

merkityksellisemmäksi. Kuten hän sanoi, vainusi hän totuutta, ja

ikäänkuin hänellä olisi ollut aavistus jostakin, tahtoi hän itse

toimittaa uuden tutkimuksen Cabuchen majassa. Hän löysi silloin

aivan yksinkertaisesti eräästä piilopaikasta muutaman palkin takaa

nenäliinoja ja naisenkäsineitä sekä niiden alta kultakellon, jonka

hän suureksi hämmästyksekseen ja ilokseen heti tunsi: Se oli

presidentti Grandmorinin kello, jota hän ennen oli niin innokkaasti

etsinyt, suuri kello, kaksine kierteisine alkukirjaimineen ja kuoren

sisäpuolella valmistusnumero 2516. Salaman tavoin selvisi hänelle

nyt kaikki, entinen liittyi nykyiseen, tosiasiat, jotka hän yhdisti,

ihastuttivat häntä loogillisella yhtäpitäväisyydellänsä.

Mutta seuraukset olivat niin pitkällekäypiä, että hän aluksi

rajoittui kuulustelemaan Cabuchea käsineiden ja nenäliinojen

suhteen, silloin mainitsematta mitään kellosta. Silmänräpäyksen

väikkyi Cabuchen huulilla tunnustus: Niin, hän jumaloi häntä, niin,

hän himoitsi häntä, aina siinä määrin, että suuteli hameita, joita

hän oli käyttänyt, poimi ja hänen selkänsä takana varasti kaikkea,

mikä tuli itseltään häneltä, esim. kureliivin nauhoja, solkia,

neuloja j.n.e. Mutta voittamaton häpeä sai hänet olemaan vaiti. Ja

kun tuomari vihdoin pani kellon hänen eteensä, tarkasteli hän sitä

hämmästyneen näköisenä. Hän muisti sangen hyvin tuon kellon, jonka

hän ihmeekseen oli löytänyt nenäliinan kulmaan solmittuna, minkä

hän oli ottanut erään pieluksen alta ja vienyt mukanansa saaliina

kotiinsa. Sitten oli kello jäänyt paikoilleen hänen miettiessään,

miten hän menettelisi kantaakseen sen takaisin. Mutta mitäpä

muuten hyödyttikään puhua siitä? Silloin hänen myöskin olisi pakko

kertoa toisistakin varkauksistaan häneltä, pikku kapineista ja

hyvältätuoksuvista paidoista, joita hän niin häpesi. Eihän uskottu

mitään, mitä hän sanoi. Muuten alkoi hän itse lakata ymmärtämästä

mitään; kaikki nyt kerrassaan pyöri hänen yksinkertaisissa

aivoissaan. Häntä ei enään liikuttanut edes syytös murhasta; hän

tuli tylsäksi ja toisti joka kysymykseen, ett'ei hän tiennyt mitään

käsineistä eikä nenäliinoista. Kellostakaan ei hän tiennyt mitään.

Häntä ikävystytettiin ja yhtä hyvin voitaisiin hänen antaa olla

rauhassa ja lähettää hänet yhtä kyytiä giljotiinin luo.

Seuraavana päivänä tutkintotuomari vangitutti Roubaudin.

Vahvana kaikkivaltansa tunnossa laati hän vangitsemismääräyksen

eräänä tuollaisena henki-innoituksen hetkenä, jolloin hän uskoi

erinomaiseen tarkkanäköisyyteensä, ehtimättä saada riittävästi

todistuksia alipäällikköä vastaan. Vaikka vielä oli paljon hämärää

ja valaisematonta, aavisti hän, että Roubaud oli kaksoismurhan

alkuunpanija, ja hän tuli heti sangen riemuitsevaksi, kun hän sai

tiedon siitä keskinäisestä testamentista, jonka Roubaud ja Séverine

olivat tehneet notario Colinin luona Havressa viikko sen jälkeen,

kun olivat päässeet Croix-de-Maufrasin omistajiksi. Silloin hän

jo selitti itselleen asiain koko yhteyden varmalla harkinnalla

ja vakuuttavalla voimalla, joka antoi hänen syytöskirjelmänsä

rakenteelle niin järkähtämättömän lujuuden, että itse totuus olisi

näyttänyt vähemmän todennäköiseltä ja enemmän haaveelliselta ja

epäloogilliselta.

Roubaud oli pelkuri raukka, joka ei ollut itse uskaltanut

tappaa, vaan oli kahdessa tilaisuudessa käyttänyt Cabuche pedon

käsivartta. Ensi kerralla oli hän ollut innokas perimään presidentti

Grandmorinin, jonka testamentista hän oli selvillä, ja oli sen

vuoksi, kun hän toiselta puolen tunsi Cabuchen katkeruuden

presidenttiä kohtaan, Rouenissa työntänyt hänet junaan ja pistänyt

veitsen hänen käteensä. Sitten kun nuo kymmenentuhatta frangia oli

jaettu, eivät nuo molemmat rikostoverit mahdollisesti olisi enään

nähneet toisiansa, ellei murhan olisi täytynyt toista synnyttää.

Ja juuri tässä suhteessa oli tuomari osoittanut sitä rikospsykologian

syvää tuntemusta, jota niin ihailtiin. Hän näet selitti nyt,

ett'ei hän milloinkaan ollut herennyt pitämästä silmällä Cabuchea,

koska hän oli ollut täysin vakuutettu siitä että ensimäinen murha

matemaattisella välttämättömyydellä johtaisi toiseen. Ei oltu

tarvittu enempää kuin puoli toista vuotta: Sen ajan kuluessa

oli Roubaudien avioliitto tullut onnettomaksi, mies oli pelissä

menettänyt viisituhatta frangiansa ja vaimo oli, huvitellakseen

itseänsä, hankkinut itselleen rakastajan. Vaimo ei varmaankaan ollut

tahtonut suostua Croix-de-Maufrasin myymiseen, kun hän pelkäsi miehen

hävittävän rahat, kentiesi oli hän heidän alituisesti riidellessään

uhannut jättää hänet oikeuden käsiin. Joka tapauksessa voitiin

lukuisilla todistuksilla toteennäyttää molempien puolisoiden välinen

täydellinen epäsopu. Ja siten oli vihdoin tultu ensimäisen rikoksen

etäisiin seurauksiin: Cabuche esiintyi jälleen eläimellisine

himoineen, mies pysyttelihe taustassa ja pani taas veitsen hänen

käteensä, päästäkseen lopullisesti varmuuteen tuon onnettomuutta

tuottavan talon omistamisesta, joka jo oli maksanut yhden ihmishengen.

Tämä oli totuus, kieltämätön totuus, ja kaikki vahvisti sen: kello,

joka oli löydetty kivityömieheltä ja varsinkin se seikka, että

molemmilla ruumiilla oli samanlainen veitsenpisto kurkussa ja oli

se ollut saman käden ja saman murha-aseen työtä, nimittäin veitsen,

joka löydettiin huoneesta. Tässä viimeksimainitussa suhteessa

ilmaisi syytöskirjelmä kuitenkin jonkinlaista epätietoisuutta, koska

presidentin haava näytti olevan tehty pienemmällä ja terävämmältä

veitsellä.

Roubaud vastaili aluksi ainoastaan myöntäen ja kieltäen ja yhtä

unisen ja välinpitämättömän näköinen, kuin nykyään alituisesti

oli hänelle ominaista. Hän ei ollenkaan näyttänyt hämmästyneeltä

sen johdosta, että hänet oli vangittu, sillä siinä asteettaisessa

siveellisessä hajaantumistilassa, jossa hänen olentonsa oli, oli

hän tullut välinpitämättömäksi kaikesta. Jotta hänet saataisiin

puhumaan, oli hänelle annettu erityinen vartija, jonka kanssa hän

pelasi korttia aamusta iltaan, ja se teki hänet sangen onnelliseksi.

Hän pysyi muuten vakuutettuna Cabuchen rikoksellisuudesta. Ei

kukaan muu kuin hän voinut olla murhaaja. Kun häneltä kyseltiin

Jacquesista, kohautti hän nauraen olkapäitänsä ja osoitti sillä,

että hän varsin hyvin tunsi veturinkuljettajan ja Séverinen välisen

suhteen. Mutta kun Denizet, tunnusteltuaan hänen valtimoansa, vihdoin

kehitti järjestelmäänsä tai koetti ahdistaa häntä ja masentaa hänet

leimaamalla hänet rikostoveriksi, puristaakseen hänestä tunnustuksen

esiin, joutui hän kovasti hämilleen, nähdessään olevansa alttiina

sellaisille epäluuloille ja noudatti suurta varovaisuutta. Mitä

nyt kerrottiinkaan? Se ei enään ollut hän, vaan Cabuche, joka oli

murhannut presidentin, samoin kuin Cabuche oli myöskin murhannut

Séverinen. Mutta molemmissa tilaisuuksissa se kuitenkin oli ollut

hän, joka oli ollut todellinen rikoksellinen, koska tuo toinen oli

murhannut ainoastaan hänen lukuunsa ja hänen sijastaan.

Tämä sotkuinen juttu hämmästytti häntä ja teki hänet erittäin

epäluuloiseksi. Varmaankin viritettiin hänelle ansaa, pantiin se

kokoon valheista, jotta hänet saataisiin pakotetuksi tunnustamaan

osallisuutensa ensimäiseen murhaan. Heti kun hänet vangittiin,

aavisti hän, että tuo vanha juttu joutuisi jälleen esiin. Kun

hänet asetettiin vastatusten Cabuchen kanssa, selitti hän, ett'ei

tuntenut häntä. Mutta kun hän toisti tavanneensa hänet verisenä ja

valmiina tekemään väkivaltaa uhrillensa, raivostui Cabuche, ja syntyi

kiivas ja erittäin sekava näytelmä, jonka kautta asiat yhä enemmän

hämääntyivät. Kolme päivää kului ja tuomari piti joukon kuulusteluja,

koska hän oli vakautettu siitä, että nuo molemmat rikostoverit

olivat tehneet sopimuksen vetää häntä nenästä väittämällään

vihamielisyydellä. Roubaud kyllästyi koko juttuun ja päätti olla

enempää vastaamatta, kun hän aivan äkisti kärsimättömyyden puuskassa

ja saadakseen asiasta lopun antoi myöten itsetiedottomalle vaistolle,

joka useampia kuukausia oli hänessä liikkunut, ja ilmaisi totuuden,

koko totuuden ja totuuden yksinomaan.

Juuri sinä päivänä koetti herra Denizet menetellä hyvin ovelasti,

istuessaan virkahuoneessaan ja kätkiessään silmänsä raskaiden

silmäluomien taakse sekä koettaessaan olla tarkkanäköinen teki

liikkuvat huulensa hyvin ohuiksi. Hän oli tunnin ajan ponnistanut

kykyään miettien ovelan sutkauksen toisensa jälkeen syytettyä

vastaan, jonka kömpelön, epäraittiin, kellertävän lihavuuden takana,

hänen luulonsa mukaan, oli sangen suuri neuvokkaisuus kätkettynä.

Ja hän luuli ajaneensa häntä askel askeleelta ja kietoneensa hänet

joka taholla ja saaneensa hänet oikein kiinni, kun tuo toinen, tehden

eleen ikäänkuin olisi hän ollut äärimmilleen ahdistettu, huudahti,

että nyt saisi lorusta tulla loppu, ja että hän piti parempana

tunnustaa, jott'ei häntä kauvemmin kiusattaisi. Koska hänet tuota

pikaa tahdottiin tehdä rikokselliseksi, pitäisi sen ainakin tapahtua

siitä, mitä hän todellakin oli tehnyt.

Mutta mikäli hän kertoi koko jutun siitä, kuinka presidentti

Grandmorin oli varsin nuorena vietellyt hänen vaimonsa, raivostaan

ja mustasukkaisuudestaan, saadessaan siitä selon, ja kuinka hän oli

tehnyt murhan ja minkä vuoksi hän oli ottanut nuo kymmenentuhatta

frangia, veti tuomari silmäluomensa epäillen ylös, samalla kun hän

ammattimaisella, vastustamattomalla epäluuloisuudella virnisti suunsa

pilkalliseen irvistykseen. Kun syytetty oli vaiennut, hymyili hän.

Hän oli siis vieläkin viekkaampi, kuin hän oli luullut. Ensimäisen

murhan ottaminen niskoillensa ja antaen sen esiintyä yksinomaan

intohimon vaikutuksesta tehtynä, jonka kautta hän pääsisi vapaaksi

siitä epäluulosta, että oli tehnyt harkitun varkauden ja olletikin

kaikesta osallisuudesta Séverinen murhaan, se oli todellakin rohkea

temppu, joka ilmaisi vähemmän tavallista älyä ja tahdonlujuutta.

Mutta se oli joka tapauksessa kestämätön.

-- Oh, ei Roubaudin maksa vaivaa kuvitella meidän olevan lapsia.

Te siis väitätte olleenne mustasukkainen ja murhanneenne hänet

mustasukkaisuuden puuskassa?

-- Niin.

-- Jos otaksumme todeksi, mitä te kerrotte, olisitte te siis mennyt

vaimonne kanssa naimisiin, tuntematta hänen suhdettaan presidenttiin.

Onko se todennäköistä? Päinvastoin todistaa kaikki teidän puoleltanne

keinottelua, jota teille on tarjottu, josta te olette keskustelleet,

ja jonka olette hyväksyneet. Teille annetaan vaimoksi nuori tyttö,

joka on kasvatettu hienoksi neidiksi, hänelle annetaan myötäjäiset

ja hänen suojelijastaan tulee teidänkin suojelijanne, ettekä te ole

tietämätön siitä, että hän on testamentannut teille maatilan, ja

te väitätte kuitenkin, ett'ette epäillyt mitään, ette kerrassaan

mitään! Oh, te olitte selvillä kaikesta, muutoin ei voida selittää

teidän naimistanne. Muuten on tarvis mainita ainoastaan yksi asia

teidän puheenne kumoamiseksi. Te ette suinkaan ole luonteeltanne

mustasukkainen. Rohkenetteko edelleenkin väittää olevanne

mustasukkainen?

-- Minä puhun totta, raivoisan mustasukkaisuuden vallassa tein tuon

murhan.

-- Selittäkää minulle siis, kuinka te, murhattuanne presidentin

erään vanhan suhteen takia, joka muuten on teidän keksimänne, olette

voinut suvaita vaimonne rakastajaa, niin, juuri Jacques Lantieria!

Kaikki ihmiset ovat puhuneet siitä suhteesta, ettekä te itsekään

ole salannut tunteneenne sitä... Minkä vuoksi sallitte heidän

häiritsemättä matkustaa yhdessä?

Hämmentynein silmin tuijotti Roubaud ankein mielin avaruuteen,

voimatta antaa mitään selitystä. Vihdoin sai hän sammaltaneeksi:

-- En tiedä... Minä tapoin hänet, mutta en ole tappanut tuota toista.

-- Älkää siis enään sanoko kostavanne mustasukkaisuudesta, ja minä

neuvon teitä olemaan kertomatta tuota romaania jurymiehille, sillä he

kohauttaisivat sille vain olkapäitänsä... Uskokaa minua, muuttakaa

järjestelmää, ainoastaan totuus voi teidät pelastaa.

Mitä itsepintaisemmin Roubaud tämän jälkeen väitti puhuvansa totta,

sitä enemmän katsottiin hänen valehtelevan. Kaikki puhui muuten

niin häntä vastaan, että ensimäisen murhan tutkimuspöytäkirjat,

joiden olisi pitänyt olla tukena hänen uudelle selitykselleen,

koska hän silloin syytti Cabuchea, päinvastoin tulivat olemaan

todistuksena tavattoman taitavasti tehdystä sopimuksesta heidän

välillään. Todellisella ammattiharrastuksella syventyi tuomari sangen

tyystin murhajutun psykologiiaan. Ei koskaan ollut hän, niin hän

sanoi, tunkeutunut noin syvälle ihmisluonteeseen, mutta se tapahtui

enemmän aavistuksen kuin huomion avulla, sillä hän imarteli itseään

kuulumisestaan niiden selvänäköisten ja vaikutuksellisten tuomarien

kouluun, jotka yhdellä silmänluonnilla voivat saattaa miehen

hämilleen. Muuten ei ollut puutetta todistuksista, ne muodostivat

masentavan kokoelman. Tämän jälkeen saattoi tutkimus nojautua lujaan

perustukseen, varmuus murtautui esiin häikäisevänä kuten auringonvalo.

Vielä enemmän lisäsi herra Denizetin kunniaa se, että hän esitti

molemmat murhat yhteydessä toistensa kanssa, sitten kun hän mitä

syvimmässä salaisuudessa oli suurella kärsivällisyydellä tehnyt

tämän yhdistelmän. Kansanvaltaisuuden meluavan edistymisen jälkeen

oli maa yhtämittaisessa kuumeessa, sitä pyörrytystä muistuttamassa,

joka käy suurten hirmukohtausten edellä ja ennustaa niiden

tuloa. Keisarivallan lopulla vallitsi politiikassa ja varsinkin

sanomalehdistössä alituinen levottomuus, ylenpalttinen ärtymys, joka

vaikutti sen, että itse iloonkin tuli sairaalloinen liioittelu.

Sen vuoksi syntyi virallisessa sanomalehdistössä juhlaisan riemun

purkaus, kun Croix-de-Maufrasin autiossa talossa tehdyn naismurhan

jälkeen saatiin tietää, kuinka mainiosti Rouenin tutkintotuomari oli

osannut jälleen kaivaa esiin tuon vanhan Grandmorin murhan ja asettaa

sen uuden rikoksen yhteyteen.

Toisinaan näet todellakin vielä vastustussanomalehdissä laskettiin

leikkiä tuosta satumaisesta, saavuttamattomasta murhaajasta, jonka

todellisuudessa oli tehnyt poliisi, salatakseen eräitä häpäiseviä,

korkeassa asemassa olevien henkilöiden roistontöitä. Mutta

vastauksen täytyi vaikuttaa masentavasti. Olivathan murhaaja ja

hänen rikostoverinsa vangitut, ja presidentti Grandmorinin muiston

oli jälleen esiinnyttävä tahratonna ja koskemattomana. Väittely

alkoi uudelleen ja jännitys Rouenissa ja Pariisissa kohosi joka

päivä. Paitsi sitä, että tuo kamala romaani liikutti mielikuvitusta,

joutuivat tunteetkin kuohuksiin, aivan niinkuin valtio olisi hyötynyt

tuosta vihdoinkin ilmisaadusta ja kieltämättömästä totuudesta.

Kokonaisen viikon olivat sanomalehdet kukkuroillaan yksityiskohtia.

Denizet, joka sai kehoituksen tulla Pariisiin, meni Rue du Rocherin

varrelle ylisihteeri Camy-Lamotten yksityisasuntoon. Hän tapasi

hänet seisomassa kolkossa työhuoneessaan, laihtunein kasvoin ja

vieläkin väsyneemmin ilmein. Hän kuihtui ja oli epäuskoisuudestaan

huolimatta täynnä synkkämielisyyttä, ikäänkuin hänellä, keisarikunnan

loistavasta apoteoksesta huolimatta, olisi ollut aavistus sen vallan

lähestyvästä kukistumisesta, jota hän palveli. Hän oli nyt kaksi

päivää ollut sisällisen taistelun uhrina, kun hän ei tietänyt, mitä

tekisi Séverinen kirjeellä, jonka hän oli pannut piiloon, ja joka

olisi tuhonnut tuomarin koko syytejärjestelmän, koska se sisälsi

kieltämättömän todistuksen Roubaudin esityksen tueksi. Ei kukaan

muu maailmassa tuntenut tuota kirjettä ja hän voi, jos niin tahtoi,

hävittää sen.

Mutta edellisenä iltana oli keisari sanonut hänelle vaativansa

tällä kertaa, että oikeus saisi tapahtua kaikesta vaikutuksesta

huolimatta vaikkapa hänen hallituksensa saisikin siitä kärsiä. Tämä

keisarin toivomus oli kentiesi rehellisyyden satunnainen ilmaus,

ehkäpä tuo taika-usko, että yksi ainoa väärä teko maan kunnioituksen

jälkeen muuttaisi hänen kohtalonsa. Ja vaikka ylisihteeri ei antanut

mitenkään omantunnonarvelujen vaikuttaa itseensä, kun hän puolestaan

oli muuttanut tämän maailman asiat yksinomaan käytännöllisiksi

kysymyksiksi, saattoi kuitenkin tuo hänen saamansa määräys hänet

hämilleen ja hän oli epätietoinen siitä, pitäisikö hänen rakastaa

herraansa siinä määrin, että olisi hänelle tottelematon.

Denizet osoittautui heti hyvin riemuitsevaksi.

-- No, vaistonipa ei pettänyt; se oli Cabuche, joka oli presidentin

murhaaja... Mutta minä myönnän myöskin, että tuossa toisessakin

jäljessä oli hiukan totuutta, ja minusta itsestäni tuntui siltä, että

Roubaudia koskeva kysymys pysyi salaperäisenä... Mutta nyt ovat he

molemmat vihdoinkin käsissämme.

Herra Camy-Lamotte tarkasti häntä valjulla katseellaan.

-- On siis olemassa tukea kaikille kohdille siinä syytöskirjelmässä,

joka minulle on jätetty, ja te olette ehdottomasti vakuutettu?

-- Ehdottomasti. Ei ole mitään mahdollisuutta epäiltävänä...

Kaikki liittyy niin lujasti yhteen, ett'en minä voi muistaa mitään

oikeuskysymystä, jossa kaikista näennäisistä selkkauksista huolimatta

rikos on noudattanut kehitystä, joka on ollut loogillisempi ja

helpompi ennakolta määrätä.

-- Mutta Roubaudhan väittää vastaan, ottaa ensimäisen murhan

niskoilleen ja kertoo kokonaisen jutelman siitä, kuinka vaimo on

nuoruudessaan vietelty, ja että hän, mustasukkaisuuden vimmassa,

oli sokean raivon puuskassa tappanut. Kaikki vastustussanomalehdet

puhuvat siitä.

-- Ah, ne kertovat siitä ainoastaan huhujen mukaan, eivätkä edes itse

uskalla sitä uskoa. Tuo Roubaud muka on mustasukkainen, hän joka

avusti vaimoaan tapaamaan erästä rakastajaa! Hän saa kernaasti kertoa

tuon jutun tuomio-istuimelle, hän ei ole kuitenkaan voipa saada

aikaan tarkoitettua häväistysjuttua... Jospa hän kuitenkin voisi

esittää jonkin todistuksen! Mutta hänellä ei sellaista ole. Hän puhuu

tosin eräästä kirjeestä, jonka hän väittää pakoittaneensa vaimonsa

kirjoittamaan, ja jonka pitäisi löytyä vaimon paperien joukosta...

Mutta silloin kaiketi herra ylisihteeri, joka on järjestänyt

presidentin paperit, olisi sen löytänyt?

Camy-Lamotte ei vastannut mitään. Se oli totta, että tuomarin

järjestelmän kautta häväistysjuttu vihdoinkin tulisi haudatuksi. Ei

kukaan voisi uskoa Roubaudia, presidentin muisto jäisi puhtaaksi

noista inhoittavista epäluuloista ja keisarikunta saisi hyötyä

sellaisesta yhden sen elukan huomiotaherättävästä rankaisemisesta. Ja

muuten, koska Roubaud tunnusti olevansa rikoksellinen, niin mitäpä

merkitystä sillä oli oikeuden aatteelle, tuomittiinko hänet toisen

tai toisen olettaman perusteella? Sittenhän oli vielä Cabuche, mutta

ellei hän ollut sekaantunut ensimäiseen murhaan, niin näytti hän

todellakin tehneen tuon jälkimäisen. Herra Jumala, oikeus, sehän oli

viimeinen pettymys! Eikö oikeudenmukaisena oleminen ollut narripeliä,

koska tie totuuteen kulki niin monien pensaikkojen läpi? Olisi

parempi olla viisas ja olkapää työnnettynä tämän yhteiskunnan alle,

joka oli hajoamistilassa, ja jota perikato uhkasi.

-- Vai kuinka? toisti Denizet, eihän herra ylisihteeri ole löytänyt

tuota kirjettä.

Camy-Lamotte kohotti katseensa uudelleen häneen. Hän oli nyt yksinään

aseman herrana, ja ottaen kärsiäkseen ne tunnonvaivat, jotka olivat

saattaneet keisarin levottomaksi, vastasi hän.

-- En ole löytänyt niin mitään.

Sangen rakastettavasti hymyillen ylisteli hän sitten tuomaria.

Ainoastaan huulien vähäinen virnistys ilmaisi katkeraa

ivaa. Ei milloinkaan oltu tutkimusta johdettu niin suurella

tarkkanäköisyydellä. Korkeimmassa paikassa oli määrätty, että hänet

tuomio-istuinten loman jälkeen siirrettäisiin Pariisiin. Ja kovasti

onnitellen seurasi hän häntä aina ulos rappusille.

-- Te yksinänne olette todellakin ihailtavalla tavalla nähnyt

selvästi... Ja sitten kun totuus puhuu, ei mikään voi sitä ehkäistä,

eivät persoonalliset harrastukset eivätkä edes valtiolliset syyt...

Antakaa asian mennä menojaan, olkoot seuraukset mitkä tahansa.

-- Tuomarikutsumuksen velvollisuus niin vaatii, vastasi herra

Denizet, tervehti ja meni säteilevänä pois.

Jäädessään yksin sytytti Camy-Lamotte ensin kynttilän ja otti sen

jälkeen Séverinen kirjeen esille laatikosta, jossa hän oli sitä

säilyttänyt. Hän avasi kirjeen, lukeakseen uudelleen ne kaksi

riviä, jotka se sisälsi, ja silloin muistui hänen mieleensä jälleen

tuo sinisilmäinen, miellyttävä, rikoksellinen nainen, joka ennen

oli herättänyt hänessä niin hellää myötätuntoisuutta. Nyt oli hän

kuollut ja astui hänen eteensä traagillisessa valossa. Kuka tunsi

sen salaisuuden, jonka hän oli vienyt mukanansa hautaan? Niin,

totuus, oikeus oli aivan varmaan pettymystä! Ainoa, mikä hänellä

oli jäljellä tuosta tuntemattomasta, ihastuttavasta naisesta,

oli se haihtuva himo, minkä hän oli hänessä herättänyt, ja mitä

hän ei ollut tyydyttänyt. Kun hän vei kirjeen kynttilän luo ja

tuli tarttui siihen, valtasi hänet alakuloisuus, aavistus tulossa

olevasta onnettomuudesta. Mitä hyödyttikään hävittää tämä todistus,

rasittaa omatuntonsa tällä teolla, jos sallimus oli määrännyt, että

keisarikunta oli lakaistava pois, niin kuin tämä hyppysellinen mustaa

tuhkaa, joka nyt putosi hänen sormiensa välitse?

Vajaassa viikossa oli Denizet lopettanut tutkimuksen.

Länsiratayhtiössä hänelle oltiin erittäin kohteliaita ja hän löysi

kaikki haluamansa asiakirjat ja kaikki todistukset, joista saattoi

olla hyötyä. Yhtiökin toivoi hartaasti, että saataisiin loppu tästä

surullisesta asiasta, johon yksi sen virkamiehistä oli sekaantunut,

ja jonka vaikutuksia voitiin seurata taaksepäin läpi koko sen

monimutkaisen koneiston, ja joka oli ollut vaikuttamaisillaan

sen johtokuntaan. Syövän tuhoama osa oli mahdollisimman pian

leikattava pois. Uudelleen kulki sen vuoksi tutkintotuomarin ohitse

Havren aseman henkilökunta: Dabadie, Moulin y.m., jotka antoivat

hyvin epäedullisia tietoja Roubaudin käytöksestä; edelleenkin

Barentinin asemapäällikkö, Bessière, samoin kuin useita Rouenin

virkamiehiä, joiden todistukset olivat ensimäiseen murhaan katsoen

ratkaisevaa laatua; sitten Pariisin asemapäällikkö Vandorpe, sekä

ratavartija Misard ja ylikonduktööri Henri Dauvergne, jotka molemmat

viimemainitut olivat hyvin runsastietoisia, kun oli kysymys syytetyn

avuliaisuudesta vaimon rakastajaa kohtaan.

Henri, jota Séverine oli hoitanut Croix-de-Manfrasissa, voi

kertoa senkin, että hän eräänä iltana, vielä ollessaan heikkona,

oli luullut kuulevansa Roubaudin ja Cabuchen neuvottelevan hänen

akkunansa edustalla. Tästä selvisi paljon ja molempien syytettyjen

järjestelmällisen kieltämisen kumosi se, että he tunsivat toisensa.

Yhtiön koko henkilökunnan joukosta nousi paheksumisen huuto,

surkuteltiin noita onnettomia uhreja, tuota nuorta naisparkaa,

jonka hairahdusta niin moni seikka oli lieventämässä, ja tätä niin

kunniallista vanhaa miestä, jonka muisto nyt esiintyi jälleen

puhtaana niistä rumista jutuista, joita hänestä oli ollut liikkeellä.

Uusi oikeudenkäynti pani intohimot vilkkaasti kiertämään, varsinkin

Grandmorinin perheessä, mutta vaikka Denizet siitä saikin voimakasta

tukea, täytyi hänen sillä taholla käydä erityistä taistelua,

saadakseen pitää selvityksensä järkähtämättömänä. Lachesnaye-puolisot

riemuitsivat ääneensä, sillä katkeroituneina Croix-de-Maufrasin

poistestamenttaamisesta ja niin lopen ahneita kuin olivat, olivat he

aina pitäneet kiinni siitä, että Roubaud oli syyllinen. Kun asia nyt

otettiin uudelleen esille, näkivät he siinä ainoastaan keinon saada

testamentti mitättömäksi, nimittäin saada Séverinen perintöoikeus

maatilaan kumotuksi hänen osoittamansa kiittämättömyyden perusteella,

hyväksyivät he osittain Roubaudin selityksen, nimittäin että

Séverine oli ollut avullisena murhassa, ei kuitenkaan kostaakseen

mitään luuloteltua roistomaisuutta, vaan ryöstääkseen hänet. Tämä

aiheutti selkkausta tuomarin ja heidän, erittäinkin Berthen, välillä,

joka oli hyvin katkera murhattua kohtaan, ja hän lausui mitä

inhoittavimpia syytöksiä entistä ystävätärtään vastaan, jotavastoin

tuomari otti puolustaakseen häntä, koska hän tuli ärtyisäksi ja

kiivastuneeksi, kun vaan vähänkin koskettiin hänen mestariteokseensa,

tähän loogilliseen yhdistelmään, joka oli niin hyvin tehty, että,

kuten hän itse ylpeän näköisenä selitti, jos siitä ainoatakin osaa

järkähytettäisiin, se kokonaan luhistuisi kokoon.

Tämän johdosta syntyi hänen virkahuoneessaan sangen eloisa

kohtaus Lachesnaye-puolisojen ja rouva Bonnehonin välillä. Tämän

viimeksimainitun, joka ennen oli ollut hyvin suosiollinen Roubaudia

kohtaan, oli nyt täytynyt hyljätä hänet. Mutta ollen sangen

suvaitsevainen lemmenasioissa sekä aivan poissa suunniltaan tämän

romaanimaisen, verisen murhenäytelmän johdosta, syytti hän vaimoa

edelleenkin jonkinlaisesta rakkauden rikostoveruudesta. Hän itse oli

sangen vaatimaton ja halveksi rahoja. Ett'ei hänen veljentyttärensä

hävennyt tahtoa ruveta jälleen riitelemään perinnöstä. Jos Séverine

oli rikoksellinen, niin oli pakko kokonaan hyväksyä Roubaudin

tunnustus, ja silloin tulisi presidentti Grandmorinin muisto

jälleen häväistyksi ja lokaan vedetyksi. Vaikkapa tutkimus ei niin

nerokkaasti olisikaan saanut totuutta selville, olisi se perheen

kunnian takia pitänyt tekaista. Hän puhui samalla jonkinlaisella

katkeruudella Rouenin seurapiireistä, joissa tämä asia nyt oli

niin paljon pakinoimisen esineenä. Hän ei näet enään ollut näiden

seurapiirien johtajana, sitten kun hän oli tullut vanhaksi, eikä

hänellä enään ollut jäljellä entistä junonista, vaaleanveristä,

rehevää kauneuttaan.

Niin, ei varemmin kuin edellisenä iltana oli rouva Leboucqin luona,

joka komea, uljas ruskeaverikki juuri oli se, joka oli karkoittanut

hänet valtaistuimelta, kuiskailtu joukko sopimattomia tarinoita,

esim. seikkailusta Louisetten kanssa ja kaikenlaisia rumia asioita,

joita ihmiset olivat olleet kyllin häijyjä keksiäkseen. Kun herra

Denizet silloin puuttui keskusteluun ja ilmoitti, että Leboucq

olisi apujäsenenä tuomio-istuimessa asian tulevassa käsittelyssä,

tulivat Lachesnaye-puolisot levottomiksi, vaikenivat ja näyttivät

tahtovan antautua. Mutta rouva Bonnehon rauhoitti heitä ja selitti

olevansa varma siitä, että oikeus tekisi velvollisuutensa: oikeuden

puheenjohtajana toimisi näet hänen vanha ystävänsä, Desbazeilles,

hän, joka jäsenkolotuksensa vuoksi sai elää ainoastaan vanhojen,

hupaisten aikojen muistoissa, ja toiseksi apujäseneksi tulisi

Chaumette, tuon nuoren, hänen suojeluksessaan olevan notarion isä.

Hän oli siis hyvin tyyni, vaikkakin surumielinen hymy näkyi hänen

huulillaan, kun hän mainitsi viimemainitun, jonka poika viime aikoina

tapasi seurustella rouva Lebocqin luona, jonne hän itse oli hänet

lähettänyt, jott'ei hänen tulevaisuutensa tuhoutuisi.

Kun tuo huomiotaherättävä oikeudenkäynti vihdoin alkoi, vaikutti

kuitenkin huhu tulossa olevasta sodasta ja siitä jännityksestä, joka

täytti koko Ranskan, ett'eivät käsittelyt läheskään herättäneet

niin yleistä huomiota, kuin ne muutoin olisivat tehneet. Mutta

Rouenissa vallitsi yhtä kaikki kolme päivää täydellinen kuume ja

tuomio-istuinsalin ovissa tungeksittiin ja kaikki varatut paikat

olivat kaupungin naisten hallussa.

Ei milloinkaan ollut tuo vanha Normandian herttuain palatsi siitä

saakka, kun se oli muutettu tuomio-istuinrakennukseksi, nähnyt

sellaista ihmistulvaa. Oli kesäkuun kaikkein viimeiset päivät

lämpimine, aurinkoisine iltapäivineen. Aurinko paahtoi noihin

kymmeneen akkunaan ja loi valoaan tammikoristeihin ja valkoiseen

marmoriristiin, joka kuvautui mehiläisten peittämän esiripun

taustaan, ja tuohon kuuluisaan kattokoristukseen Ludvig XII ajoilta

puuhun veistettyine nummineen ja himmeine kultauksineen.

Oli niin lämmin jo ennen käsittelyjen alkamista, että oltiin

tukehtumaisillaan. Naiset kurottautuivat nähdäkseen jotakin

pöydältä, jolla Grandmorinin kello, Séverinen verinen paita ja

molemmissa murhissa käytetty veitsi olivat. Cabuchen pariisilaista

puolustusasianajajaa myös paljon tähysteltiin kaukoputkilla.

Valamiesten penkillä istui rivissä kaksitoista rouenilaista, paksuina

ja juhlallisina tarkasti ruumiinmukaisissa mustissa hännystakeissaan.

Kun tuomio-istuin astui sisään, syntyi kuuntelijain joukossa

sellainen tungos, että presidentti heti katsoi olevansa pakoitettu

uhkaamaan tyhjennyttää salin.

Käsittelyt alkoivat vihdoin, jurymiehet tekivät valan ja todistajien

esiinhuuto sai kuulijat uudelleen uteliaisuuden ja jännityksen

valtaan. Rouva Bonnehonin ja Lachesnayen nimiä mainittaessa joutuivat

päät liikkeeseen: mutta Jacques kiinnitti varsinkin naisten huomiota

mitä suurimmassa määrässä, ja he seurasivat häntä innokkaasti

silmillään. Mutta sitten kun syytetyt oli tuotu sisään, kukin kahden

santarmin ympäröimänä, eivät kuulijat voineet kääntää silmiään

heistä ja olla lausumatta toisilleen saamiaan vaikutelmia. Molempien

pahantekijäin ulkomuotoa pidettiin hurjana ja yksinkertaisena.

Yleistä kummastusta herätti se, että Roubaud, jolla oli mustat

vaatteet ja huolimattomasti solmittu kaulaliina, näytti niin vanhalta

ja kasvoiltaan tylsältä ja pöhöttyneeltä. Mitä Cabucheen tuli, oli

hän aivan sellainen, joksi häntä oli mielessä kuviteltu: Suurine

nyrkkeineen ja petoeläintä muistuttavine leukoineen oli hän pitkässä,

sinisessä puserossaan oikean murhamiehen mallikuva, hän oli sanalla

sanoen sellainen olento, jota ei kernaasti kohdata metsässä.

Kuulustelu vahvisti tuota epäsuotuisaa vaikutusta ja moniaat

vastaukset herättivät kiivasta mutinaa kuulijain joukossa. Kaikkiin

tuomioistuimen puheenjohtajan kysymyksiin vastasi Cabucbe, ett'ei hän

tietänyt: Hän ei tietänyt, mistä se johtui, että kello löydettiin

hänen kätköistään; eikä hän myöskään tietänyt, minkä vuoksi hän

oli päästänyt todellisen murhaajan pakenemaan. Hän näet pysyi

kertomuksessaan tuosta salaperäisestä tuntemattomasta, jonka hän

sanoi kuulleensa juoksevan tiehensä pimeässä. Kun häneltä sen jälkeen

kyseltiin hänen eläimellisestä intohimostaan onnettomaan uhriinsa,

alkoi hän änkyttää ja tuli niin katkeroituneeksi ja hurjapäiseksi,

että molempain santarmien täytyi pitää hänestä kiinni. Ei, ei! Hän ei

muka ollut ollenkaan rakastunut häneen, ei ollut ollenkaan tuntenut

mitään intohimoista halua häneen. Ne olivat pelkkiä valheita. Sehän

olisi hänen käsityksensä mukaan ollut hänen saastuttamistaan, hänen,

joka oli hieno nainen, kun sitä vastoin hän oli istunut vankilassa

ja eli villin elämää! Lopulta rauhoituttuaan vaipui hän synkkään

äänettömyyteen ja vastasi ainoastaan yksitavuisesti ja oli aivan

välinpitämätön siitä, minkä tuomion voisi saada.

Samoin pysyi Roubaud siinä, jota syytöskirjelmässä nimitettiin

hänen järjestelmäkseen. Hän kertoi kuinka ja minkä vuoksi hän oli

tappanut Grandmorinin ja kielsi kaiken osallisuutensa vaimonsa

murhaan. Mutta hän teki sen katkonaisin, melkein yhtäpitämättömin

lausein, unhoitti toisinaan aivan yht'äkkiä mitä aikoi sanoa ja

hänen katseensa olivat niin harhailevat ja hän puhui niin paksuja,

että toisinaan tuntui siltä kuin olisi hän miettinyt ja tekaissut

yksityiskohtia. Kun tuomio-istuimen puheenjohtaja ahdisti häntä ja

osoitti hänen kertomuksensa heikot kohdat, kohautti hän lopuksi

olkapäitänsä ja kieltäytyi vastaamasta. Mitä hyödyttikään totuuden

puhuminen, koska valhe ja logiikka olivat sama asia? Mutta tämä

uhmailevan halveksumisen asento, johon hän oli oikeutta vastaan

asettunut, luettiin hänelle erityisesti viaksi. Huomioon otettiin

myöskin se suuri välinpitämättömyys, jota molemmat syytetyt

osoittivat toisiaan kohtaan, ja nähtiin siinä todistus ennen tehdystä

sopimuksesta, taitavasti laaditusta ja erinomaisella tahdonlujuudella

toimeenpannusta suunnitelmasta. He väittivät, ett'eivät he tunteneet

toisiansa, tekivätpä syytöksiäkin toisiansa vastaan, mutta tämän

tekivät he ainoastaan ja yksinomaan saattaakseen tuomio-istuimen

harhaan. Kun heidän kuulustelunsa olivat päättyneet, oli asia

sellaisenaan jo ratkaistu. Tuomio-istuimen puheenjohtaja oli

taitavasti johtanut kuulustelut niin, että Roubaud ja Cabuche olivat

tarttuneet viritettyihin ansoihin ja näyttivät luopuneen itsestään.

Samana päivänä kuulusteltiin vielä muutamia merkityksettömiä

todistajia. Viiden ajoissa oli kuumuus käynyt niin sietämättömäksi,

että kaksi naista pyörtyi.

Seuraavana päivänä herättivät muutamat todistajat todellista

mieltenkuohua kuulijoissa. Rouva Bonnehonilla oli oikea menestys

hienon ja arvokkaan esiintymisensä kautta. Mielenkiinnolla

kuunneltiin yhtiön virkamiehiä, Vardorpea, Bessiereä, Dabadieta ja

varsinkin Cauchea, joka sangen seikkaperäisesti kertoi läheisestä

tuttavuudestaan Roubaudin kanssa, kun hänellä oli tapana niin usein

pelata hänen kanssaan korttia Café du Commercessa. Henri Dauvergne

toisti musertavan todistuksensa, että hän oli melkein varma siitä,

että oli kuumeen vaikuttamassa unettomuudessaan kuullut molempien

syytettyjen hillityt äänet, jotka neuvottelivat keskenänsä. Kun

häneltä kyseltiin Séverinestä, osottautui hän hyvin hienotunteiseksi,

antoi ymmärtää, että oli ollut rakastunut häneen, vaikka hän

vaatimattomasti oli vetäytynyt takaperin, tietäessään hänen kuuluvan

toiselle.

Kun vihdoinkin tuo toinen, Jacques Lantier, huudettiin esiin, syntyi

kuulijain parvessa surina, ja useat kurottautuivat saadakseen

paremmin nähdä. Yksinpä valamiehetkin näkyivät olevan hieman

innokkaan tarkkaavaisia. Jacques oli sangen tyyni ja nojasi molemmin

käsin todistajakaiteeseen samalla ammattimaisella tavalla, jota

hän käytti veturiaan kuljettaessaan. Olisi voinut luulla, että

tämä oikeuden eteen asettaminen olisi häntä syvästi liikuttanut,

mutta hän säilytti kuitenkin täydellisen ajatusten selvyyden ja

mielenmaltin. Oli aivan kuin ei asia vähintäkään olisi koskenut

häntä. Hän oli valmis antamaan todistuksensa, ikäänkuin olisi hän

ollut aivan vieras, aivan viaton koko asiaan. Rikoksen teosta saakka

ei hänellä koskaan ollut ollut mitään puistatusta, hän ei sitä edes

ajatellut, sen muisto oli kokonaan hävinnyt ja hänen elimistönsä oli

tasapainossa ja täysin terve. Eikä edes nyt, kun hän seisoi kaiteen

vieressä, hän tuntenut minkäänlaisia tunnonvaivoja eikä arveluja; hän

oli kerrassaan itsetiedoton.

Hän katsoi heti kirkkain silmin Roubaudiin ja Cabucheen.

Ensinmainitulle, jonka hän tunsi olevan syyllinen, nyökkäsi hän

kevyesti ja hienotunteisesti, ajattelematta, että hän nyt julkisesti

oli hänen vaimonsa rakastaja. Sitten hymyili hän tuolle toiselle,

joka oli viaton, ja jonka sijaan hänen olisi ollut asetuttava

syytettyjen penkille. Sehän oli todellisuudessa säyseä ja tyhmä

nauta tuo, vaikka hän näytti pahantekijältä; hän oli nähnyt, kuinka

kunnollinen hän oli työssään, ja oli silloin puristanut hänen

kättään. Jacques lausui todistuksensa sujuvasti ja pakottomasti

ja vastasi lyhyesti ja selvästi tuomio-istuimen puheenjohtajan

kysymyksiin. Sitten kun tämä oli seikkaperäisesti kysellyt

häneltä hänen suhdettaan murhattuun, antoi hän hänen tehdä selkoa

lähdöstään Croix-de-Maufrasista muutamia tunteja ennen murhaa,

ja kuinka hän oli noussut junaan Barentinissa ja mennyt levolle

Rouenissa. Cabuche ja Roubaud kuuntelivat hänen tiedonantojaan

ja vahvistivat ne asennollaan. Tällä hetkellä levisi sanomaton

synkkyys noiden kolmen miehen välille. Kuolemanhiljaisuus syntyi

salissa; jokin, ei tiedetty mikä se oli, herätti silmänräpäykseksi

valamiehissä syvää mielenankeutta. Totuus kulki hiljaa huoneen

halki. Kun oikeuden puheenjohtaja halusi tietää hänen ajatuksensa

tuosta tuntemattomasta, josta Cabuche oli puhunut, ja joka muka oli

kadonnut pimeään, tyytyi Jacques ravistamaan päätänsä, ikäänkuin

ei hän olisi tahtonut sanoillansa ruhjoa syytettyä. Nyt tapahtui

jotakin, joka sai kuulijat kerrassaan liikutuksen valtaan. Jacquesin

silmät täyttyivät kyynelistä ja nämä alkoivat vieriä hänen poskiansa

pitkin. Séverinen, tuon onnettoman murhatun kuva suunnattoman suurine

sinisilmineen ja tuo suuri musta hiusjoukko torniksi asetettuna

kuten kamala kypärintöyhtö otsan yli, näyttäytyi näet jälleen hänen

silmilleen, kuten se jo kerran ennenkin oli tehnyt. Hän jumaloi häntä

yhä ja hänet valtasi ääretön sääli, ja tietämätönnä rikoksestaan

ja unhoittaen missä oli ja kaikki häntä ympäröivät ihmiset,

itki hän suuria, raskaita kyyneleitä. Useat naiset nyyhkyttivät

myötätuntoisuudesta. Heistä oli rakastajan suru hyvin liikuttava,

sitäkin enemmän, kun aviomies seisoi tuossa kuivin silmin.

Tuomio-istuimen puheenjohtaja kysyi nyt puolustusasianajajilta, oliko

heillä mitään kysymyksiä tehtävänä todistajille, mutta he kiittivät,

syytettyjen seuratessa tylsin katsein Jacquesia, kun hän yleisen

myötätuntoisuuden ympäröimänä palasi paikalleen.

Kolmas istuntopäivä kului kokonaan keisarillisen prokuraattorin

edesvastuuvaatimuksiin ja asianajajien puolustuspuheisiin. Aluksi

teki tuomio-istuimen puheenjohtaja yleiskatsauksen juttuun, jolloin

hän ehdotonta puolueettomuutta teroittaen vieläkin vahvisti

syytöksiä. Keisarillinen prokuraattori, joka sen jälkeen esiintyi,

ei näyttänyt olevan oikein entisellään: tavallisesti vaikutti hän

vakuuttavammalta, eikä noin tyhjältä kaunopuheisuudessaan. Mutta

se kaikki pantiin tuon todellakin ruhjoavan kuumuuden syyksi.

Sitä vastoin saavutti Cabuchen pariisilainen asianajaja paljon

menestystä, kuitenkaan voimatta saada syyttömyyttä vakuutetuksi.

Roubaudin puolustusasianajaja, jona oli eräs etevä asianajaja

Rouenista, teki mitä tehdä voi sangen epäkiitollisesta tehtävästään.

Yleinen syyttäjä ei edes saanut vastanneeksi, niin uupunut hän oli.

Kun jury astui pois neuvottelemaan, ei kello ollut enempää kuin

kuusi, ja täysi päivänvalo tunkeutui vielä sisään noista kolmesta

akkunasta ja aurinko loi viimeisen säteen normandilaisiin kaupungin

vaakunoihin, jotka ovenkamanoita kaunistivat. Syntyi äänekäs puhelu

tuon kullatun katon alla ja ihmiset tunkeilivat kärsimättöminä sitä

rautaveräjää vastaan, joka erotti varatut paikat siitä yleisöltä,

joka sai seisoa. Mutta jälleen tuli harras äänettömyys, kohta kun

jury ja tuomio-istuin uudelleen tulivat näkyviin. Jury myönsi olevan

lieventäviä asianhaaroja ja tuomio-istuin tuomitsi molemmat syytetyt

elinijäkseen rangaistustyöhön. Tämä aikaansai suurta hämmästystä

ja ihmiset tunkeilivat hälisten ulos salista ja kuten teaatterissa

kuului silloin muutamia vihellyksiä.

Koko Rouenissa keskusteltiin samana iltana tuomiosta ja

seliteltiin sitä ihan loppumattomiin saakka. Yleisenä mielipiteenä

oli, että tuomio merkitsi tappiota rouva Bonnehonille ja

Lachesnaye-puolisoille. Ainoastaan kuolemantuomio, arveltiin, olisi

voinut tyydyttää perhettä, ja vihamieliset vaikutukset olivat

varmasti olleet toimessa. Mainittiin jo hiljaisuudessa rouva

Leboucqia, jolla jurymiesten joukossa oli kolme tai neljä uskottuaan.

Hänen miehensä esiintyminen oikeuden apujäsenenä ei tosin ollut

ollut vähimmälläkään tavalla väärin. Mutta luultiin kuitenkin

huomatun, ett'ei enempi toinen apujäsen, Chaumette, kuin oikeuden

puheenjohtajakaan, Desbazeilles, tunteneet pitävänsä asiakirjoja

käsissään niin kuin olisivat halunneet.

Kentiesi oli aivan yksinkertaisesti jury ruvennut epäröimään ja,

tunnustaessaan lieventäviä asianhaaroja olevan olemassa, vielä

ollut sen epämiellyttävän epäilyksentunteen vaikutuksen alaisena,

joka silmänräpäyksen oli kulkenut salin läpi tuon surumielisen

totuuden hiljaisen paon tapahtuessa. Tutkintotuomari Denizetin voitto

pysyi kuitenkin järkähtämättömänä, ei mikään voinut vähentää hänen

mestarityötään. Mutta perhe kadotti monen myötätuntoisuuden kun

saatiin kuulla, että herra de Lachesnaye puhui, että hän ryhtyisi

toimenpiteisiin Croix-de-Maufrasin takaisinsaamiseksi, saadakseen

perijättären kuolemasta huolimatta testamentin kumotuksi, aije, joka

varmaan kummastutti suuressa määrin, kun se oli lakimiehen päästä

lähtenyt.

Kun Jacques tuli ulos tuomio-istuinrakennuksesta, niin Philomène,

joka myöskin oli ollut todistajana, odotti häntä, eikä tahtonut

päästää häntä saadakseen hänet jäämään yöksi Roueniin hänen

seurakseen. Hän ryhtyisi vasta seuraavana päivänä jälleen virkaansa

toimittamaan ja suostui kyllä syömään hänen kanssaan päivällistä

ravintolassa, jossa väitti nukkuneensa sen yön, jona murha tehtiin.

Mutta nyt ei hän makaisi siellä, kun hänen oli pakko palata Pariisiin

kahdentoista ja viidenkymmenen junalla yöllä.

-- Voitko ajatella mielessäsi, kertoi hän, lähtiessään Jacquesin

käsikynkässä ravintolaan; voisin vannoa, että vast'ikään näin erään

tuttavamme... Se oli Pecqueux, ja kuitenkin sanoi hän tässä eräänä

päivänä, että hän ei suinkaan tämän asian takia viitsisi lähteä

Roueniin... Käännyin kerran ympäri, ja mies, josta näin ainoastaan

seljän, hiipi pakoon ihmisten joukkoon.

Veturinkuljettaja keskeytti hänen puheensa ja kohautti olkapäitään.

-- Pecqueux varmaankin tuntee olevansa onnellinen sen loman johdosta,

jonka minun virkavapauteni on hänelle hankkinut, ja on varmaan

Pariisissa hurjastelemassa.

-- Se on mahdollista... Mutta meidän täytyy joka tapauksessa olla

varuillamme, sillä hän on maailman pahin ihminen, kun hän on

raivoissaan.

Philomène painautui häntä vastaan ja vilkuili taaksensa.

-- Tunnetko tuon, joka tulee perässämme?

-- Kyllä, älä ole levoton hänen takiansa... Hänellä on ehkä minulta

jotakin kysyttävää.

Se oli Misard, joka Rue des Juifsilta saakka oli heitä etäältä

seurannut. Hänkin oli ollut todistajana ja lausunut todistuksensa

untelon näköisenä. Sitten oli hän jäänyt paikoilleen ja kierteli

Jacquesin ympärillä, voimatta lausua kysymystä, joka nähtävästi oli

hänen huulillaan. Kun pari oli kadonnut ravintolaan, meni hänkin

sinne ja tilasi lasin viiniä.

-- Ah, tekö se olette, Misard! huudahti veturinkuljettaja. Mitenkä

uusi vaimonne voi?

-- Oh, oh, röhki ratavartija. Tuo ämmäroisto on vetänyt minua kelpo

tavalla nenästä. Kerroinhan siitä teille viime kerralla, kun olin

täällä.

Jacquesia huvitti tämä juttu kovasti. Entinen ravintolanpalvelijatar,

Ducloux, jonka Misard oli ottanut pitämään huolta veräjästä, oli

nähnyt hänen etsivän nurkista jotakin ja ymmärsi pian hänen etsivän

vaimovainajansa piilottamia rahoja. Hän oli silloin saanut oivallisen

aatteen saadakseen hänet tulemaan kanssansa naimisiin. Puolinaisilla

viittauksilla ja hymyilyillä hän näet antoi hänen ymmärtää, että hän

oli saanut niistä selvän. Aluksi ei paljon puuttunut, ett'ei hän

vääntänyt häneltä niskoja nurin, mutta kun hän tuli ajatelleeksi,

että jos hän ottaisi hänet hengiltä kuten tuon toisen, ennen kun

olisi saanut nuo tuhannen frangia, niin ei hän nytkään niitä saisi,

tuli hän hyvin huomaavaiseksi ja ystävälliseksi. Mutta eukko pysytti

hänet etäällä: ei, ei, vasta kun he olisivat naimisissa, saisi hän

kaikki tyynni, sekä hänet että myös rahat. Mutta kun hän oli nainut

hänet, teki hän hänestä pilaa ja sanoi, että hän oli pässinpää,

uskoessaan kaikki, mitä hänelle syötettiin. Mutta koomillista oli,

että eukkoon itseensäkin tarttui hänen rahakuumeensa ja nykyään

etsi hän aivan yhtä raivoisasti kuin mieskin. Oh, he saisivat kyllä

jonakin kauniina päivänä selon noista saavuttamattomista tuhannesta

frangista, nyt kun heitä oli kaksi etsimässä. He hakivat hakemistansa.

-- No, ettekö vieläkään ole löytänyt mitään? kysyi Jacques ivaten.

Eikö Ducloux auta teitä?

Misard tuijotti häneen ja sanoi vihdoin:

-- Te tiedätte missä rahat ovat, sanokaa se minulle.

Mutta veturinkuljettaja suuttui.

-- Minä en tiedä mitään, Phasie täti ei ole antanut niitä minulle:

ette kai aikone syyttää minua varkaudesta?

-- Niin, se on kyllä totta, ett'ei hän ole teille antanut mitään.

Sanokaa minulle, tiedättekö missä ne ovat? Näettehän, että minä voin

tulla siitä sairaaksi.

-- Antakaa minun olla rauhassa! Varokaa, ett'en minä puhu liikoja...

Etsikääpä suolasalkkarista, eivätkö ne ole siellä.

Kalpeana ja palavin silmin katsoi Misard edelleenkin häneen. Hän sai

ikäänkuin äkillisen mielijohteen.

-- Suolasalkkarista! Niin, se on totta. Laatikon alla on piilopaikka,

josta en ole etsinyt.

Hänelle tuli kiire maksaa viininsä ja juosta rautatien asemalle,

voidakseen, jos mahdollista, matkustaa seitsemän ja kymmenen junalla.

Hän etsisi ijät kaiket tuolla kaukana pienessä, matalassa majassaan.

Heidän lakattuaan syömästä, tahtoi Philomène, odottaessaan

kahdentoista ja viidenkymmenen junaa, saada Jacquesin mukanansa

noiden pimeiden veräjäin läpi läheisyydessä oleville nummille.

Oli leuto, kuuvaloton heinäkuun yö ja Philomène riippui raskaasti

läähättäen melkein hänen kaulallaan. Kaksi kertaa luuli hän

kuulevansa askeleita heidän takanansa ja kääntyi ympäri, voimatta

tuossa sankassa pimeydessä eroittaa ketään. Jacquesia kiusasi tämä

tympäisevä yö kovasti. Hän, joka murhasta saakka oli ollut niin tyyni

ja tasapainossa ja nauttinut täydellistä terveyttä, oli juuri, kun

he istuutuivat pöytään, tuntenut epämääräisen pahoinvoinnin tunteen

palautuvan joka kerta, kun Philomènen kädet kopeloivat häntä. Hän

oli otaksuttavasti väsyksissä ja hermostunut painostavan ilman

vaikutuksesta.

Nyt tuli tuo tuskallinen himo vieläkin tulisemmaksi ja kumea

peljästys tunki hänen lävitsensä, Philomènen ollessa niin lähellä

häntä. Tiesihän hän kuitenkin kokemuksesta, että hän oli parantunut.

Olihan hän voinut aivan tyynenä ja kylmäverisenä omistaa hänet. Mutta

hän tuli nyt niin liikutetuksi, että hän, kohtausta peljäten, olisi

voinut irroittautua hänen käsivarsistaan, ellei pimeys, joka kätki

Philomènen, olisi häntä tyynnyttänyt, sillä ei milloinkaan, ei edes

silloin, kun hänen kärsimyksensä oli häntä pahimmin kiusannut, ei

hän olisi iskenyt, ellei hän olisi nähnyt. Mutta kun he kulkivat

autiota polkua erään ruohoisan kunnaan lähitse ja Philomène veti

hänet mukanansa sinne, joutui hän, kun he olivat istuutuneet sinne,

jälleen kamalan murhanhimonsa valtaan. Hän aivan raivostui ja kopeloi

ruohostosta kiveä tai jotakin muuta asetta ruhjoakseen hänen päänsä.

Mutta äkkiä syöksyi hän ylös ja pakeni hämillään tiehensä. Mutta kun

hän sen teki, sai hän kuulla erään miesäänen ja kirouksia ja oikean

tappelun.

-- Oh, senkin lutka, nytpä oikein olen saanut sinusta selvän.

-- Se ei ole totta, päästä minut!

-- Oh, eikö se ole totta? Hän saa kernaasti juosta tiehensä. Minä

tiedän, kuka hän on ja saan kyllä hänet käsiini! Tuosta saat senkin

haaska! Väitätkö vielä, ett'ei se ole totta!

Jacques syöksyi pois pimeyteen, ei paetakseen Pecqueuxia, jonka hän

äsken oli tuntenut, vaan mieletönnä tuskasta paetakseen itseänsä.

Yksi murha ei siis ollut riittänyt; hänen himonsa ei siis ollut

laimennut, kuten hän oli luullut viimeksi samana aamuna. Se alkoi

uudelleen. Hänen täytyi murhata vielä yksi ja sitten jälleen yksi

ja vieläkin yksi. Kohta kun hän olisi tyydyttänyt kamalan nälkänsä,

heräisi se muutamia viikkoja horroksissa oltuaan jälleen. Hän

tarvitsisi lakkaamatta naisruumista tyydyttääkseen sitä. Nykyään

ei hänen edes tarvinnut nähdä viettelevää ruumista. Se riitti että

hän tunsi lämpimän ruumiin käsivarsillaan, hänen antaakseen myöten

hurjalle, rikokselliselle mielihalulleen. Elämä oli mennyttä kalua,

nyt oli hänellä edessään ainoastaan syvä pimeys, rajaton epätoivo,

johon hän nyt pakeni.

Muutamia päiviä kului vielä. Jacques oli jälleen ryhtynyt

virkaansa toimittamaan, pysyttelihe erossa tovereistaan ja vaipui

takaisin entiseen tuskalliseen arkuuteensa. Myrskyisäin kokousten

jälkeen edustajakamarissa oli sota äskettäin julistettu; ja pieni

etuvartijakahakka oli tapahtunut, kuten sanottiin, menestyksellä.

Jo viikon ajan olivat jatkuneet rautatiehenkilökunnalle erittäin

vaivalloiset joukkojenkuljetukset. Varsinaiset junat saapuivat

epäsäännöllisesti, ylimääräiset junat aiheuttivat melkoista

viivytystä; puhumattakaan siitä, että etevimmät veturinkuljettajat

otettiin käytettäviksi, jotta armeijaosastojen keskitys tehoisammin

saataisiin toimitetuksi. Tämä oli syynä siihen, että Jacques eräänä

iltana Havressa joutui tavallisen pikajunansa asemasta kuljettamaan

suunnatonta kahdeksantoista vaunun junaa, joka oli kukkuroillaan

sotamiehiä.

Samana iltana saapui Pecqueux kovasti juovuksissa veturitalliin.

Sen illan jälkeisenä päivänä, jona hän oli yllättänyt Philomènen ja

Jacquesin, oli hän palannut lämmittäjäksi veturiin n:o 608, jossa

Jacques oli kuljettajana. Hän ei tehnyt mitään viittauksia siihen,

mitä oli tapahtunut, mutta oli synkän muotoinen, eikä näyttänyt

uskaltavan edes katsoa esimieheensä. Mutta Jacques huomasi, että

Pecqueux oli yhä uppiniskaisempi ja vastahakoisempi tottelemaan ja

vastaanotti kumeasti möristen jokaisen määräyksen, joka hänelle

annettiin. He olivat kokonaan lakanneet puhumasta toistensa kanssa.

Tuo liikkuva pieni silta, joka ennen kantoi heitä niin yksimielisinä,

oli nyt ainoastaan kapea, vaarallinen paikka, jossa kaksi

kilpakosijaa törmäsi toisiaan vastaan. Heidän vihansa kasvoi ja he

olivat valmiina nielemään toisensa tässä, kiitäessään siinä eteenpäin

täyttä vauhtia, josta pieninkin ravistus olisi syössyt heidät alas.

Kun Jacques tänä iltana näki Pecqueuxin juovuksissa, tuli hän

epäluuloiseksi, sillä hän tiesi hänen olevan liian arka raittiissa

tilassa mihinkään hairahtaakseen, ainoastaan juovuspäissään päästi

hän eläimelliset viettinsä valloilleen.

Junan oli määrä lähteä kuuden ajoissa, mutta se viivästyi. Oli jo

pimeä, kun sotilaat lampaiden tavoin tungettiin eläinvaunuihin.

Oli aivan yksinkertaisesti naulattu lautoja istuimiksi ja heitä

ajettiin sisään puoliosastottain ja täytettiin vaunut yli

mahdollisuuden rajan. He istuivat päälletysten ja muutamat saivat

seisoa niin ahtaalla, ett'eivät voineet käsivarttaankaan liikuttaa.

Pariisissa odotti heitä toinen juna, viedäkseen heidät Reinille.

Lähdön sekasorto oli jo uuvuttanut heidät. Mutta kun heille oli

jaettu paloviinaa ja useat sitäpaitsi olivat käyneet paikkakunnan

kapakoissa, vallitsi heidän keskuudessaan raaka ja vallaton hilpeys,

he olivat kasvoiltaan hyvin punaisia ja silmät olivat pullollaan

päässä. Kohta kun juna vyöryi pois asemalta, alkoivat he rähistä.

Jacques katsahti taivaaseen, jossa myrskypilvi kätki tähdet. Yö

tulisi olemaan hyvin pimeä, eikä tuulenhenkäyskään vilvoittanut tuota

polttavaa ilmaa, ja sen sijaan kun muulloin tavallisesti tuntui

kuljettaessa niin raitis veto, tuntui nyt melkein haalealta. Pimeällä

taivaanrannalla ei näkynyt muuta valoa, kuin merkinantolyhtyjen

vilkkaasti säteilevät kipinät. Hän lisäsi painetta päästäkseen ylös

tuota suurta mäkeä Harfleurista Saint Romainiin. Vaikka hän oli

pitänyt veturia useampia viikkoja silmällä, ei hän vielä tuntenut

olevansa kuudensadan kahdeksan herrana, se kun oli liian uusi ja sen

oikut ja nuorekkaat sivuhyppäykset hämmästyttivät häntä. Erittäinkin

tänä iltana tunsi hän, että se oli jäykkä ja itsepintainen ja valmis

juoksemaan tiehensä, jos sille vain annettaisiin hiiliä vähän

liiaksi. Sen vuoksi valvoi hän lämmitystä hyvin tarkoin ja tuli

yhä levottomammaksi lämmittäjänsä käytöksestä. Pieni lamppu, joka

valaisi vesisäiliötä, jätti sillan puolihämärään, joka tulisijan

punaisenhehkuvan luukun valossa tuli punasinerväksi. Hän saattoi

hyvin epäselvästi eroittaa Pecqueuxin, mutta oli kahdessa eri

tilaisuudessa tuntenut jonkin hipaisevan sääriänsä, ikäänkuin olisi

sormin koetettu saada niistä kiinni. Mutta se oli otaksuttavasti vain

päihtymyksestä johtunutta kouhottelemista, sillä hälinästä huolimatta

kuuli hän hänen naureskelevan hyvin äänekkäästi, ja tarpeettoman

kovilla vasaraniskuilla ja liikanaisella kolinalla ruhjovan hiiliä ja

käsittelevän lapiota. Tämän tästä avasi hän luukun ja heitti ristikon

päälle suunnattoman paljon polttoainetta.

-- Jo riittää, kirkasi Jacques.

Toinen ei ollut ymmärtävinään, vaan heitti pesään lapiollisen

toisensa jälkeen. Kun veturinkuljettaja tarttui hänen käsivarteensa,

kääntyi hän uhkaavasti ympäri. Nyt oli hän vihdoinkin saanut tekosyyn

niin kauvan etsimäänsä riitaan ja juovuksissa ollen hän kävi yhä

raivostuneemmaksi.

-- Älkää koskeko minuun, taikka minä isken!... Minua huvittaa ajaa

lujaa.

Nyt vieri juna täyttä vauhtia Bolbecin ja Mottevillen välistä

tasankoa. Sen oli mentävä suoraapäätä kohden Pariisia, pysähtymättä

muuta kuin ottamaan vettä eräistä määrätyistä paikoista. Tuo

kahdeksantoista vaunun mahtava jono, joka oli ahdettu täyteen

ihmiskarjaa, vieri myllertäen noiden pimeiden nummien lomitse. Ja

nämä miehet, joita kuljetettiin teurastettavaksi, roinasivat täyttä

kurkkua, niin että se voitti pyörien kolinan.

Jacques sulki luukun jalallansa. Hän voi vielä hillitä itseänsä ja

sanoi:

-- On liikaa lämmintä!... Nukahtakaa, jos olette humalassa.

Pecqueux avasi taas kohta, lisäsi itsepintaisesti hiiliä, ikäänkuin

olisi tahtonut räjähyttää höyrypannun. Se oli niin puhdasta

niskoittelua ja tottelemattomuutta annettuja käskyjä vastaan ja

intohimoisessa suuttumuksessaan ei hän enään ajatellut kaikkien

näiden ihmishenkien turvallisuutta. Kun Jacques kumartui alas

alentaakseen tuhkasäiliön vartta, saadakseen ainakin vähemmän vetoa,

tarttui lämmittäjä häntä kiivaasti vyötäreihin ja koetti työntää

hänet alas radalle.

-- Vai niin, senkin veitikka, sitäkö sinä tahdoit!... Sinä luulit

voivasi sanoa minun pudonneen, senkin salakavala lurjus!

Hän oli tarttunut tenderin toiseen syrjään. Molemmat liukuivat

ulos ja tappelua jatkettiin tuolla pienellä, ankarasti tärisevällä

peltisillalla. He purivat hampaansa yhteen, eivät puhuneet sanaakaan

ja koettivat työntää toisensa alas tuosta ahtaasta aukosta, jota

ainoastaan rautatanko oli sulkemassa. Mutta se ei käynyt niinkään

helposti, tuo ahne veturi yhäti vieri vierimistään. Kuljettiin

Barentinin ohi ja juna mennä kohahti Malaunay-tunneliin ja he pitivät

edelleenkin kiinni toisistaan, kieritteleivät hiilien seassa,

puskien päänsä vesisäiliötä vastaan ja väistäen hehkuvanpunaista

tulisijanluukkua, jossa heidän jalkansa voivat paistua, joka kerta

kun he ojensivat ne suoriksi.

Jacques ajatteli silmänräpäyksen, että hän mahdollisesti voisi

saada juostuksi ylös, suljetuksi järjestimen ja huudetuksi apua,

jotta hänet voitaisiin vapauttaa tästä rajusta mielipuolesta, jonka

päihtymys ja mustasukkaisuus saivat raivoamaan. Hän oli pienempi ja

tunsi voimiensa vähenevän. Hän ei toivonut nyt olevansa kylliksi

voimakas syöksemään toista alas, hän tunsi jo olevansa voitettu

ja huomasi, kuinka tukka hänen päässään nousi putoamisen kauhusta

pystyyn. Kun hän teki äärimmäisen ponnistuksen ja hapuili kädellään

ympärillensä, ymmärsi toinen Jacquesin aikomuksen, ja jaloillaan

ponnistaen nosti hän hänet ylös kuten lapsen.

-- Ah, sinä aijot pysäyttää junan. Sinä olet ottanut minulta vaimoni.

Mutta nyt olet joutunut käsiini.

Veturi kohisi kohisemistaan, ja juna tuli ulos tunnelista suurella

kolinalla ja jatkoi juoksuaan eteenpäin pimeäin, avarain nummien

lomitse. Malaunayn aseman ohi kuljettiin sellaisella myrskyn

nopeudella, ett'ei alipäällikkö, joka seisoi asemalaiturilla, edes

huomannut noita kahta miestä, jotka parhaillaan ottivat toisiansa

hengiltä, samalla kun heidät vietiin pois salaman nopeudella.

Mutta viimeisellä voimanponnistuksella onnistui Pecqueuxin vihdoin

syöstä Jacques alas, ja kun tämä tunsi tyhjän ilman takanaan

tarrautui hän hämmennyksissään niin kiinni toisen kaulaan, että

veti hänet mukaansa. Silloin kuului kaksi kamalaa parahdusta, jotka

sulautuivat toisiinsa ja häipyivät avaruuteen. Nämä molemmat, jotka

niin kauvan olivat eläneet kuin veljekset, putosivat nyt yhdessä

alas junasta ja vauhti tempasi heidät pyörien väliin ja he tulivat

kamalassa, lujassa syleilyssään samalla kertaa rikkirevityiksi.

Heidät löydettiin sitten kahtena päättömänä ja jalattomana ruumiina,

jotka vielä olivat toisiinsa kietoutuneina, ikäänkuin olisivat

koettaneet tukehduttaa toisensa.

Veturi, joka nyt oli vapautettuna kaikesta johdosta, mennä vohotti

yhä eteenpäin. Vihdoinkin voi tämä jämeä, oikukas olento tyydyttää

nuoruuden rajuuttansa ikäänkuin vielä ajoon tottumaton hevonen,

joka on päässyt vartijaltaan karkuun ja nelistää tiehensä nummelle

päin. Höyrypannussa oli vielä vettä; hiilet, joita vast'ikään oli

lisätty, syttyivät itsestään palamaan, ja lähinnä seuraavan puolen

tunnin kuluessa nousi paine mielettömästi ja nopeus tuli huimaavaksi.

Ylikonduktöörin oli epäilemättä vallannut väsymys ja hän oli vaipunut

uneen. Sotilaat, jotka tulivat yhä enemmän juovuksiin, ollessaan

noin yhteensullottuina, saivat pian hauskuutta tuosta huimaavasta

vauhdista ja roinasivat vielä kovemmin. Salaman nopeudella kuljettiin

Marommen ohi. Nyt ei veturi enään puhaltanut lähestyessään

merkinantotauluja tai kulkiessaan asemien ohi. Se nelisti suoraan

eteenpäin, kuten eläin, joka painaa päänsä alas, ja syöksyi eteenpäin

kaikkien esteiden läpi. Se syöksyi syöksymistään loppumattomiin

saakka, ikäänkuin olisi sen hengityksen kimakka ääni saanut sen yhä

riivatummaksi.

Rouenissa olisi ollut otettava vettä, ja kauhistus jähmetytti

aseman, kun siellä nähtiin savun ja tulen pyörteessä tulevan tämän

hullautuneen junan, tämän veturin, jossa ei ollut veturinkuljettajaa

eikä lämmittäjää, ja nämä eläinvaunut, sullottuina täyteen

sotamiehiä, jotka roinasivat isänmaallisia lauluja. He olivat

matkalla sotaan ja tahtoivat vieläkin nopeammin päästä tuonne

Reinin rannoille. Virkamiehet jäivät seisomaan suut ammollaan

ja huiskuttivat käsivarsiaan. Syntyi heti yleinen kirkuna: ei

milloinkaan voisi tämä irtipäästetty, omiin hoteisiinsa jätetty juna

onnettomuudetta kulkea ohi Sottevillen aseman, jossa tavallisesti

aina tapahtui junajärjestelyjä, ja joka oli täynnä vaunuja ja

vetureja, kuten kaikilla suurilla varastoasemilla. Riennettiin

sähkösanomatoimistoon ja ryhdyttiin valmistaviin toimenpiteisiin,

ja muuan tavarajuna, joka siellä sulki radan, ehdittiin juuri

töintuskin viedä vajaan. Kuultiin jo etäältä irtipäästetyn pedon

huohotus. Se oli syöksynyt niiden kahden tunnelin läpi, jotka olivat

Rouenin lähellä, ja tuli nyt rajusti nelistäen, kuten vastustamaton

jättiläisvoima, jota ei mikään voi ehkäistä. Sottevillen aseman

ohitse syöksyttiin ja juna mennä vohotti eteenpäin kaikkien esteiden

lomitse, törmäämättä mihinkään, ja katosi sen jälkeen uudelleen

pimeyteen, johon sen pauhu vähitellen häipyi.

Mutta nyt olivat kaikki sähkölennätinkoneet pitkin linjaa liikkeellä

ja kaikkien sydämet sykkivät peljästyksestä, kun saapui tieto

tuosta aaveenkaltaisesta junasta, jonka oli nähty kulkevan Rouenin

ja Sottevillen ohitse. Vavistiin pelosta, että eräs edelläpäin

oleva pikajuna saavutettaisiin. Niin kuin villisika suuressa

metsässä, jatkoi juna juoksuansa, välittämättä kerrassaan mistään

pysähdysmerkeistä. Ei paljon puuttunut, ett'ei se Oisselissa

törmännyt päivystäjäveturiin ja se säikähytti Pont-de l'Archen, sillä

sen nopeus ei näyttänyt vähenevän. Kadottuaan sinne, mennä kohisi se

jälleen eteenpäin pimeässä yössä, ei tiedetty mihin.

Mitäpä välitti se niistä uhreista, jotka se ruhjoi matkallansa! Eikö

se kuitenkin mennyt kohti tulevaisuutta, huoletonna vuodatetusta

verestä? Kuljettajatta yön pimeydessä, kuten sokea ja kuuro eläin,

joka on päästetty irti kuolemaan ja turmioon, mennä kohisi se

eteenpäin, täyteen kuormitettuna tuolla kanuunanruoalla, noilla

väsymyksen jo tylsistyttämillä sotamiehillä.

Loppu.