X.

Phasie täti kuoli viimeisen kouristuskohtauksen jälkeen

torstai-iltana kello yhdeksän. Misard, joka istui hänen vuoteensa

vieressä ja odotti kuolemaa, koetti turhaan sulkea hänen silmiään;

ne jäivät itsepintaisesti auki, pää oli kylmennyt ja oli hiukan

kallellaan olkapäähän päin, ikäänkuin katsellakseen ympärilleen

huoneessa, ja vääristyneiden huulten ympärillä näkyi pilkallinen

hymy. Erään pöydän kulmalla paloi yksi ainoa kynttilä. Ja junat,

jotka yhdeksän jälkeen täydellä nopeudella kulkivat siitä ohitse,

eivät aavistaneet mitään tästä ruumiista, jossa ruumiinlämpö vielä

oli jäljellä, ja tärisyttivät sitä silmänräpäyksen kynttilän

lekottaessa.

Päästäkseen Floresta, lähetti Misard hänet heti Doinvilleen

ilmoittamaan kuolemantapauksesta. Hän ei voinut olla kotona ennen

yhtätoista, niin että Misardilla oli kaksi tuntia käytettävänään.

Hän leikkasi ensin itselleen leivänpalan kaikessa rauhassa, sillä

hän tunsi vatsansa olevan tyhjä, kun hän ei ollut syönyt päivällistä

vaimonsa kuolinkamppauksen vuoksi, josta ei ollenkaan tahtonut

loppua tulla. Hän ei istuutunut, vaan käveli syödessään edestakaisin

järjestelemisen touhussa. Toisinaan täytyi hänen kuitenkin tauota

niiden ankarain yskänpuuskien takia, jotka häntä ahdistivat, ja

koukistua kumaraan. Puolikuollut ja laiha ja heikko kuin oli

kiillottomine silmineen ja värittömine hiuksineen, ei hän todellakaan

näyttänyt siltä, että hän kauvan voisi nauttia voitostaan. Mutta hän

oli joka tapauksessa tehnyt lopun vaimostaan, joka oli ollut niin

suuri ja kaunis ja roima nainen, niinkuin hyönteinen kalvaa tammea.

Nyt makasi hän tuossa masennettuna ja tuhottuna, Misardin vielä

ollessa jäljellä.

Hän tuli silloin ajatelleeksi erästä asiaa, kumartui alas ja veti

vuoteen alta esiin hiukan lesevettä sisältävän maljan, joka oli

laitettu kuntoon peräruisketta varten. Sitten kun Phasie oli saanut

selville, että hänen miehensä pani myrkkyä suoloihin, ei tämä enään

käyttänyt niitä, vaan antoi Phasielle myrkkyä tällä tavalla, ilman

että vaimolla oli epäilystäkään siitä. Ulkona tyhjennettyään astian,

palasi hän sisälle ja pesi tahraantuneen lattian sienellä. Miksi

oli Phasie ollut niin itsepintainen? Hän oli tahtonut näytellä

viekasta ja sai syyttää itseänsä. Täytyy pitää silmänsä auki, jos

perheessä on kysymys siitä, kuka saa haudata toisen, ilman että muut

ihmiset saavat vihiä asiasta. Misard oli tästä ylpeä ja naureskeli

kuten oivallista tarinaa, että vaimo noin kiltisti nautti myrkkyä

sitä tietä, vaikka hän oli niin varovainen kaiken sen suhteen, mikä

kulki suun kautta. Tässä silmänräpäyksessä kulki ohitse pikajuna,

joka kääri tuon matalan tuvan sellaiseen ilmanvetoon, että hän,

vaikka olikin siihen niin tottunut, kääntyi vapisten akkunaan päin.

Oh, siinä oli tuo alituinen virta ihmisiä, jotka tulivat kaikilta

mahdollisilta maailman kulmilta, ja jotka eivät tietäneet tai

välittäneet siitä, keitä he murskasivat matkallaan, niin kiire oli

heillä itsellään mennä hornan tuuttiin! Ja kun kaamea hiljaisuus oli

junan mentyä palannut, kohtasi hän uudelleen kuolleen suuret, auki

jääneet silmät, jotka näyttivät seuraavan hänen jokaista liikettään,

pilkallisen hymyn edelleen viipyessä huulten ympärillä.

Muuten niin hidasluontoinen Misard ei nyt voinut olla tekemättä

vihaa ilmaisevaa liikettä. Hän ymmärsi sangen hyvin, että Phasie

sanoi hänelle: Etsi, etsi! Ei hän vienyt tuhatta frangiaan

mukanansa, ja nyt, kun ei häntä enään ollut, saisi kai Misard ne

lopultakin käsiinsä. Miksi ei hän ollut voinut antaa niitä hänelle

vapaaehtoisesti, niin että olisi päästy kaikista ikävyyksistä? Silmät

seurasivat häntä kaikkialle. Etsi, etsi! Hän ei ollut uskaltanut

tutkia tätä huonetta, niin kauvan kun vaimo oli siellä ollut elossa,

mutta nyt tarkasti hän sen. Ensiksi kaapin. Hän veti avaimet esiin

pieluksen alta, kouri alusvaatteilla täytettyjä hyllyjä, tyhjensi

molemmat laatikot ja veti ne ulos katsoakseen, eikö niiden taakse

oltu mitään kätketty. Ei, siellä ei ollut mitään.

Sitten ajatteli hän yöpöytää, irroitti marmorilevyn ja käänsi

pöydän turhaan ylösalasin. Takan päällä oli kapea markkinapeili,

joka oli lyöty kiinni parilla naulalla. Sielläkin toimitti hän

tutkimuksen; työnsi peilin taakse sileän viivoittimen ja sai esille

ainoastaan joukon mustaa tomua. Etsi, etsi! Välttääkseen noita suuria

avonaisia silmiä, joiden hän tunsi itseään katselevan, laskeutui hän

nelinkontin ja koputteli sinne tänne lattiaan kuunnellakseen, eikö

vastakaiku ilmaisisi hänelle mitään kolopaikkaa. Useita lankkuja oli

irrallaan ja hän kiskoi ne pois. Ei mitään, yhäkään ei mitään!

Kun hän nousi, olivat kuolleen silmät jälleen suunnattuina häneen,

hän kääntyi ympäri ja koetti kohdata niiden lujaa katsetta. Hän ei

voinut sitä enään epäillä. Phasie teki hänestä pilkkaa. Etsi, etsi!

Hän joutui pois suunniltaan, meni hänen luokseen erään epäluulon

ajamana, joka muutti hänen kalpeat kasvonsa vielä kalpeammiksi. Minkä

vuoksi oli hän ollut niin varma siitä, ettei Phasie veisi tuhatta

frangiaan mukanansa? Hän teki sen ehkä sittenkin lopultakin. Ja hän

rohkaisi mielensä, veti peiton pois hänen päältään ja riisui hänet

ilki alasti, koska hän sanoi hänelle, että hänen pitäisi etsiä.

Ja hän etsi hänen altaan ja hänen niskansa takaa, pöyhi vuoteen

ylösalaisin ja pisti käsivartensa olkapäätä myöten olkiin. Hän ei

löytänyt mitään. Etsi, etsi! Mutta pää putosi takaisin väärään

kääntyneelle pielukselle ja katsoi häneen edelleen pilkallisilla

silmillään.

Kun Misard raivoissaan ja vapisten koetti järjestää vuodetta, tuli

Flore kotiin Doinvillestä.

-- Se on kello yksitoista ylihuomenna, sanoi hän.

Hän tarkoitti hautausta, mutta ensi silmäyksellä hän ymmärsi,

mikä työ oli saattanut Misardin niin hengästyksiinsä hänen

poissaollessaan. Hän teki halveksivaa välinpitämättömyyttä ilmaisevan

liikkeen.

-- Älkää hakeko, ette te kuitenkaan saa mitään käsiinne.

Misard kuvitteli mielessään hänenkin uhmailevan ja meni hampaitaan

kiristellen häntä vastaan.

-- Hän on antanut ne sinulle ja sinä tiedät, missä ne ovat.

Sellaiselle ajatukselle, kuin että hänen äitinsä oli voinut antaa

rahat jollekin, vaikkapa omalle tyttärelleen, ei hän voinut muuta

kuin kohauttaa olkapäitään.

-- Oh, joutavia! Antanut ne... Niin, antanut ne maalle!... Niin,

siellä ne ovat, sieltä voitte niitä etsiä.

Ja suurin elein osoitti hän koko taloa, puutarhaa kaivoineen,

rautatietä ja koko tuota avaraa maisemaa. Niin, siellä ne varmasti

olivat jossakin kolossa, mistä ei kukaan voisi niitä löytää. Kun

Misard harmista halkeamaisillaan alkoi siirrellä huonekaluja ja

koputella seiniä, vähintäkään häikäilemättä tuota nuorta tyttöä,

jatkoi tämä akkunan luona seisoen puoliääneen:

-- Ah, kuinka nyt on kaunis yö!... Olen kävellyt nopeasti, tähdet

loistavat kuin keskellä päivää... Huomenna, kun aurinko nousee, tulee

kaiketi oikein kaunista.

Flore jäi kotvaseksi seisomaan akkunan luo ja katseli valoisaa,

huhtikuun ensi lämmön elähyttämää maisemaa, joka vaivutti hänet

unelmiin ja avasi jälleen ne sydänhaavat, jotka häntä vaivasivat.

Mutta kun hän kuuli Misardin lähtevän huoneesta ja jatkavan

tutkimuksiaan toisissa huoneissa, meni hän vuorostaan kuolinvuoteen

luo, istuutui ja katseli äitiään. Kynttilä paloi edelleen pöydällä

korkein ja hiljaisin liekein. Juna kulki nyt ohitse ja tärisytti koko

tupaa.

Floren aikomuksena oli valvoa koko yö kuolleen luona, ja hän vaipui

ajatuksiinsa. Ruumiin näkeminen irroitti hänet ensi aluksi hänen

päähänpistostaan, joka oli vainonnut häntä koko matkan Doinvillestä

tuossa hiljaisessa, rauhallisessa tähtikirkkaassa yössä. Mikä häntä

nyt hämmästytti ja vaimensi hänen kärsimystään, oli se, ett'ei

hän enään surrut äidin kuolemaa, eikä itkenyt. Hän oli kuitenkin

ollut hyvin kiintynyt äitiin, vaikka hän villiintymisessään ja

vaiteliaisuudessaan alati pysyttelihe ulkosalla ja kuljeskeli

kedoilla, milloin hänellä vaan ei ollut mitään tekemistä. Viimeisen

taudinpuuskan aikana, joka johti äidin kuolemaan, oli hän monta

monituista kertaa istuutunut hänen vuoteensa viereen ja innokkaasti

pyytänyt häntä kutsuttamaan lääkärin, sillä hän epäili Misardin

konnantyötä ja toivoi, että hänet voitaisiin peloittaa luopumaan

siitä. Mutta hän ei ollut koskaan saanut muuta vastausta kuin

raivoisan kiellon. Oli kuin olisi äiti pitänyt jonkinlaisena

ylpeytenä olla ottamatta vastaan apua keneltäkään ja joka tapauksessa

katsonut olevansa varma voitostaan, koska hän kuitenkin ottaisi rahat

mukaansa. Sen jälkeen ei Flore ollut puuttunut asiaan, vaan kadonnut

ja alkanut uudelleen kuljeskella, ylt'ympäri unhoittaakseen oman

kärsimyksensä, joka häntä jälleen niin kiusasi.

Varmaankin se oli se, joka teki hänen niin tunnottomaksi äidin

kuoleman suhteen. Kun itse kantaa jotakin hyvin suurta surua, niin

ei ole tilaa millekään muulle. Hänen äitinsä oli mennyt pois hänen

luotansa ja hän näki hänen nyt makaavan siinä kalpeana ja tuhottuna

ja kuitenkaan, vaikka hän sitä yrittikin, ei hänen surunsa tullut

entistään suuremmaksi. Mitäpä hyödyttäisi kutsua santarmeja ja

ilmiantaa Misard, koska kaikki kuitenkin luhistui kokoon. Vähitellen

ja vaikka hänen katseensa yhä oli kiintyneenä kuolleeseen, lakkasi

hän näkemästä häntä ja palasi vastustamattomasti siihen, mikä oli

hänen sisäisen näkönsä edessä, ja vaipui kokonaan siihen ajatukseen,

joka oli kuin kiinninaulattuna hänen aivoissaan, ja ainoa, josta hän

nyt enään oli tietoinen, oli ankara täristys junista, joiden ohikulku

hänelle ilmoitti aikaa.

Nyt oli hetken aikaa pitkän matkan päässä jyrissyt Pariisista saapuva

sekajuna. Kun veturi suurine lyhtyineen vihdoin mennä vohotti akkunan

ohi, valaisi huonetta ikäänkuin salama, tulipalo.

-- Yksi ja kahdeksantoista, ajatteli hän. Vielä viipyy seitsemän

tuntia. He kulkevat ohitse kahdeksan ja kuusitoista nyt aamulla.

Useamman kuukauden aikana oli tämä odotus joka viikko häntä

kiusannut. Hän tiesi, että Séverine matkusti Pariisiin joka

perjantai-aamu pikajunalla, jota Jacques kuljetti; ja koko hänen

elämänsä täytti nyt kiduttava lemmenkateus, joka pani hänet väijymään

heitä ja huomaamaan heidät ja sai hänet sanomaan itselleen, että

he saivat Pariisissa häiritsemättä kuulua toisilleen. Voi, kuinka

inhottavalta tuntui, kun ei voinut tarrautua kiinni kiitävän junan

viimeiseen vaunuun ja myös mennä mukaan. Oli kuin olisivat junan

kaikki pyörät kulkeneet hänen sydämensä yli. Hänen kärsimyksensä

oli niin suuri, että eräänä iltana hän sulkeutui huoneeseen

kirjoittaakseen viranomaisille. Hänen kärsimyksensä näet taukoisi,

jos hän voisi saada Séverinen vangituksi, ja hän luuli voivansa

saada hänet kiinni, jos hän, joka oli saanut ilmi hänen ruokottoman

suhteensa presidenttiin, puhuisi siitä tuomarille. Mutta kun hän

istui siinä kynä kädessään, ei hän koskaan voinut saada muotoa

kirjeeseen, ja kuuntelisivatko muuten viranomaiset häntä? Kaikki nuo

hienot ihmiset varmaankin olivat yhtä puolta. He kentiesi panisivat

hänet itsensä vankilaan, kuten olivat tehneet Cabuchelle. Ei, hän

kostaisi, mutta yksinään, tarvitsematta apua keneltäkään toiselta.

Tarkoin katsottuna ei hän kuitenkaan ajatellut kostaa, tuottaa

kenellekään toiselle kärsimystä päästäkseen vapaaksi omastaan; häntä

kannusti tarve saada loppu kaikesta, syöstä kaikki nurin, ikäänkuin

ukkonen olisi lakaissut ne pois. Hän oli hyvin ylväs ja voimakkaampi

ja kauniimpi kuin toiset sekä vakuutettu täydestä oikeudestaan saada

rakkautta osakseen. Kulkiessaan yksinään noita autioita polkuja tässä

susien maassa paljaine, raskaine, vaaleine hiuspalmikoineen, olisi

hän tahtonut saada käsiinsä kilpailijansa Séverinen, jotta he kahden

vihamielisen amatsoonin tavoin ratkaisisivat riitansa jossakin metsän

kolkassa. Koskaan ei ollut yksikään mies uskaltanut koskea häneen,

sillä hän ajoi ne pakosalle; ja siinä piili hänen vastustamaton

voimansa, hänen voitonvarmuutensa.

Edellisellä viikolla oli hän yht'äkkiä saanut päähänsä jotakin,

joka istui siellä kuin naulalla lyötynä, hän ei tietänyt mistä:

Hän tappaisi heidät, niin ett'eivät he enään voisi yhdessä

matkustaa siitä ohitse matkalla Pariisiin. Hän ei mietiskellyt,

hän vain totteli hurjaa hävittämisvaistoaan. Kun oas tarttui hänen

ruumiiseensa, tempasi hän sen pois ja olisi, jos tarvis olisi

vaatinut, voinut leikata sormensa poikki. Hän surmaisi heidät,

tappaisi heidät ensi kerralla, kun he kulkisivat ohitse, ja

sitä tarkoitusta varten laahaisi hän pölkyn alas radalle taikka

tempaisi irti kiskon, niin että juna joutuisi pois raiteelta, ja

kaatuisi kumoon, sanalla sanoen, niin että kaikki murskaantuisi

ja hautaantuisi. Jacques jäisi varmaankin makaamaan veturiin

jäsenet murskaantuneina ja Séverine, joka aina istui ensimmäisessä

vaunussa ollakseen häntä lähempänä, ei pääsisi pakoon. Mitä tuli

toisiin, tuohon katkeamattomaan ihmisvirtaan, niin ei hän heitä edes

ajatellut. Eihän hän tuntenut heitä. Tunnin toisensa jälkeen ajatteli

hän tätä, kokonaisen junan murskaamista, niin monen ihmishengen

uhraamista. Se olisi ainoa hirmukohtaus, joka olisi tarpeeksi suuri

ja verinen ja täynnä vaikerrusta, jotta hän siinä voisi hautoa

kyynelten turvottamaa suurta sydäntänsä.

Edellisen perjantain aamuna oli hän kuitenkin tuntenut olevansa

heikko, eikä voinut vielä päättää mistä ja kuinka hän ottaisi pois

kiskon. Mutta illalla, kun hän oli vapaana, pälkähti hänen päähänsä

mennä tunnelin läpi ja kulkea aina Dieppeen vievälle haararadalle

saakka. Hänen mielikävelyjään oli kulkea läpi tämän runsaan puoli

lieuea pitkän suoran holvin, jossa hänestä tuntui kuin olisivat

junat häikäisevine valoineen vierineet hänen ylitsensä. Joka kerta

oli juna murskaamaisillaan hänet ja varmaankin se oli vaara, joka

houkutteli häntä ja pani hänen tuntemaan tarvetta osoittautua

uljaaksi. Sitten kun hän kysymyksessä olevana iltana oli välttänyt

ratavartijan huomion ja päässyt tunnelin puoliväliin, jolloin hän

siirtyi vasemmalle, ollakseen varma, että jokainen edestäpäin tuleva

juna kulkisi hänen oikealta puoleltaan, oli hän niin varomaton,

että kääntyi ympäri seuratakseen katseellaan Havreen menevän junan

lyhtyjä. Kun hän sitten jälleen läksi liikkeelle, astui hän harhaan

ja meni ympäri eikä enään tietänyt, mille suunnalle punaiset lyhdyt

äsken olivat kadonneet. Niin rohkea kuin olikin, pysähtyi hän, vielä

hämmentyneenä pyörien kolinasta, kädet kylminä ja paljaan tukan

noustessa päässä pystyyn peljästyksestä. Kun nyt tulisi uusi juna, ei

hän enään voisi tietää, kuvitteli hän mielessään, olisiko se menossa

ylös- vaiko alaspäin, ja heittäytyipä hän oikealle tai vasemmalla,

joutui hän vaaraan tulla kädenkäänteessä silvotuksi. Hän koetti

säilyttää mielenmalttiaan, muistaa ja harkita. Mutta sitten valtasi

hänet aivan äkkiä pelko ja hän syöksyi raivoisasti ja summanmutikassa

tietä eteenpäin. Ei, ei, hän ei tahtonut tulla tapetuksi ennen

kun oli tappanut nuo molemmat toiset! Hänen jalkansa sotkeutuivat

kiskoihin, hän luiskahti ja lankesi ja juoksi vielä nopeammin.

Tunneli sai hänet pois suunniltaan, oli kuin olisivat seinät

tunkeutuneet yhteen tukahuttaakseen hänet, holvista kimposi takaisin

kaikkia mahdollisia ääniä, uhkaavia ääniä ja kamalasti pauhaavaa

jyrinää. Joka silmänräpäys kääntyi hän ympäri, kun luuli tuntevansa

niskassaan veturin kuuman huohotuksen. Kaksi kertaa tuli hän aivan

äkkiä vakuutetuksi siitä, että hän erehtyi, että kuolema tuli häntä

vastaan siltä taholta, johon hän pakeni ja tuossa tuokiossa muutti

hän suuntaa. Hän kiiti kiitämistään eteenpäin, mutta silloin näkyi

häntä vastaan etäältä tulevan tähti, pyöreä, leimuava silmä, joka

kävi yhä suuremmaksi. Hän voitti vastustamattoman halun kääntyä

ympäri, joka hänet valtasi. Silmä muuttui hiilivalkeaksi, höyrypannun

kaikkinieleväksi aukoksi. Sokaistuna hyppäsi hän tietämättään syrjään

vasemmalle ja juna kulki ukkosenjyrinän tavoin ohi ja kietoi hänet

vihuriinsa. Viisi minuuttia myöhemmin oli hän vahingoittumattomana

ulkona tunnelista Malaynayn puolella.

Kello oli yhdeksän ja Pariisista tulevan pikajunan piti olla siellä

muutaman minuutin kuluttua. Hän jatkoi yhtämittaa kulkuaan kaksi

sataa metriä aina Dieppeen vievälle haararadalle saakka ja tutki

samalla rataa nähdäkseen, voisiko hän mahdollisesti käyttää jotakin

asianhaaraa hyväksensä. Dieppen radalla, joka oli korjauksen

alaisena, oli parhaillaan sorajuna, jonka hänen ystävänsä Ozil

äskettäin oli vaihteesta sinne ohjannut. Hän sai aivan äkkiä erään

tuuman ja teki suunnitelmansa. Hän aivan yksinkertaisesti estäisi

vaihdemiehen kääntämästä vaihdetta Havren radalle, niin että

pikajuna ajaisi sorajunan päälle ja murskautuisi sitä vastaan.

Siitä päivästä saakka, jona Ozil intohimossaan oli heittäytynyt

hänen päällensä ja hän oli kepillään melkein halkaissut hänen

kallonsa, oli hänessä säilynyt jonkinlaista ystävyyttä häntä

kohtaan ja häntä huvitti vuorelta alas tullessaan eksyneen vuohen

tavoin tulla häntä tervehtimään. Ozil, joka oli ollut sotamiehenä

ja oli hyvin laiha ja vähäpuheinen, antautui kokonaan toimeensa,

eikä koskaan tehnyt itseään syypääksi huolimattomuuteen, vaan piti

silmänsä yötä päivää avoimina. Ainoastaan tämä villitär, joka oli

häntä löylyttänyt, ja joka oli väkevä kuin poika, voi, kun hän vain

liikutti pikkusormeaankin, saada hänen verensä kuohuksiin. Vaikka

hän oli tyttöä neljätoista vuotta vanhempi, himoitsi hän häntä ja

oli itselleen vannonut voittavansa hänet kärsivällisyydellä ja

ystävällisyydellä, koska ei ollut väkivallalla onnistunut.

Kun Flore nyt kysymyksenalaisena yönä pimeässä lähestyi hänen

vahtikojuaan ja kutsui häntä ulos, unohti hän kaikki seurustellakseen

hänen kanssaan. Hän sekoitti hänen ajatuksensa ja houkutteli hänet

mukaansa kedolle ja sepitteli juttuja äidin sairaudesta ja ett'ei hän

jäisi Croix-de-Maufrasiin, jos kadottaisi hänet. Sillä aikaa kuunteli

hän tarkkaavaisesti, voisiko hän etäältä kuulla pikajunan kolinaa,

joka täysin höyryin oli tulossa Malaunaystä, ja kun hän sen kuuli,

kääntyi hän ympäri katsomaan. Mutta hän ei ollut muistanut noita

uusia turvallisuuskoneita, kun juna saapui Dieppen-radalle, antoi

se itse pysähdysmerkin ja veturinkuljettaja ehti pysähdyttää junan

muutaman askeleen päähän sorajunasta. Ozil kirkasi kuten mies, joka

herää siitä, että talo on luhistumaisillaan kokoon hänen ylitsensä,

ja juoksi takaisin paikalleen, Floren seisoessa siinä liikkumattomana

ja tunnottomana pimeässä, katsellakseen sitä liikettä, mikä

onnettomuudesta seurasi. Kaksi päivää sen jälkeen tuli vaihdemies,

joka oli saanut siirron, lausumaan jäähyväisiä hänelle, jota hän ei

ollenkaan epäillyt, ja pyysi häntä innokkaasti etsimään hänet, sitten

kun hänen äitinsä ei enään olisi elossa. Sillä kertaa se siis ei

ollut onnistunut, täytyi keksiä jotakin muuta.

Nämä haaveilut, jotka tähän saakka olivat tehneet Floren katseen

niin sameaksi, katosivat nyt tästä muistutettaessa; ja hän katseli

uudelleen kuollutta, jota keltainen kynttilänvalo valaisi. Hänen

äitinsä ei enään ollut elossa, läksisikö hän pois ja menisi naimisiin

Ozilin kanssa, joka oli rakastunut häneen ja kentiesi tekisi hänet

onnelliseksi? Koko hänen olentonsa nousi sitä vastaan. Ei, ei! Jos

hän olisi niin pelkuri, että antaisi noiden molempien toisten jäädä

eloon ja eläisi itse, kuljeskelisi hän kernaammin teillä tai rupeisi

palvelustytöksi, kuin kuuluisi kenellekään, jota hän ei rakastaisi.

Tavaton ääni sai hänet nyt kuuntelemaan, hän ymmärsi, että se

oli Misard, joka kuokalla tutki keittiön maapermantoa. Hän etsi

raivoisasti rahoja ja olisi voinut repiä koko tuvan alas. Flore

ei kuitenkaan tahtonut jäädä hänenkään luokseen. Mihinkä ryhtyisi

hän? Myrskytuuli suhisi, seinät tärisivät ja kuolleen kasvoilla

loi heijastus tulenvaloaan avonaisten silmien ja pilkallisesti

vääntyneiden huulten ylitse. Se oli viimeinen Pariisista tuleva

sekajuna raskaine, hitaine vetureineen.

Flore kääntyi ympäri ja katsahti tähtiin, jotka kirkkaassa kevätyössä

säteilivät.

-- Kymmenen minuuttia yli kolmen. Viiden tunnin kuluttua ovat he

täällä.

Hän kärsisi liian paljon, jos se alkaisi uudelleen. Kävisi yli

hänen voimiensa nähdä heidän siten käyvän joka viikko rakkautensa

onnelassa. Nyt, kun hän oli varma siitä, ett'ei koskaan saisi

yksinään omistaa Jacquesia, piti hän parempana, ett'ei häntä enää

olisi olemassa. Synkkä huone, jossa hän nyt valvoi, teki hänet

surulliseksi ja hänen halunsa hävittää kaikki kasvoi siitä. Koska

ei ollut jäljellä ketään, joka rakasti häntä, saattoivat nuo toiset

kernaasti seurata äitiä hautaan. Silloin olisi kuolleita joukottain

ja heidät voitaisiin kaikki viedä kirkkomaahan samalla kertaa. Hänen

sisarensa oli kuollut, hänen äitinsä oli kuollut, ja kuollut oli myös

hänen rakkautensa: mitä oli silloin tehtävä? Jäätävä yksin, jäätävä

paikoilleen vaiko lähdettävä, edelleenkin yksin, noiden toisten

ollessa kaksin. Ei, ei, mieluummin sittenkin antaa kaiken luhistua

kokoon ja kuoleman, joka oli tässä ummehtuneessa huoneessa, lehahtaa

yli radan ja lakaista pois koko ihmiskasan!

Siten pitkän harkinnan jälkeen tehtyään päätöksensä, mietti hän

parasta keinoa sen toimeenpanemiseen. Hän palasi silloin siihen

ajatukseen, että ottaisi pois kiskon. Se olisi varmin, käytännöllisin

ja helpoin keino: tarvitsi ainoastaan vasaralla lyödä naulat pois ja

sitten antaa kiskon hypätä pois ratapölkyiltä. Hänellä oli sellaisia

työkaluja ja hän voi tehdä sen kenenkään näkemättä tällä autiolla

seudulla. Sopivin paikka olisi varmaankin eräs mutka, joka Barentinin

tiellä vei yli seitsemän- tai kahdeksansadan metrin särkän muutaman

laakson halki. Siellä olisi kiskoilta poisjoutuminen välttämätön

ja seuraukseksi tulisi hirveä kuperkeikka. Sitten saattoi hänet

levottomaksi ajan laskeminen. Ennen Havren pikajunaa, jonka oli määrä

kulkea siitä ohi kahdeksan ja kuusitoista, tuli ainoastaan ylöspäin

menevä juna, nimittäin sekajuna seitsemän ja viisikymmentä viisi.

Silloin olisi aivan hyvin. Mutta siinä oli vain se, että vakinaisten

junien väliajoilla kulki usein, ja varsinkin milloin suuria

laivanlasteja oli saapunut, odottamatta lähetettyjä tavarajunia.

Ja silloin voisi vaaranuhka olla hyödytön. Mitenkä voisi etukäteen

tietää, tulisiko se todellakin olemaan pikajuna, joka murskaantuisi?

Hän punnitsi todennäköisyyksiä kauvan. Oli vielä pimeä ja kynttilä,

josta tali valui virtanaan, paloi edelleen pitkine, savuavine

sydämineen, jota hän ei viitsinyt ruokota.

Juuri kun tavarajuna tuli Rouenista, astui Misard uudelleen

huoneeseen. Hänen kätensä olivat aivan multaiset hänen etsimisensä

johdosta puuvajassa ja hän läähätti hengästyneenä ja uupuneena

tuloksettomasta yrityksestään. Hän oli niin suunniltaan voimattomasta

raivosta, että hän alkoi uudelleen hakea huonekalujen alta ja takasta

ja kaikkialta muualta. Tuon päättymättömän junan suurien pyörien

säännöllisestä jyrinästä ei tahtonut tulla ollenkaan loppua ja joka

kerta niiden jyskähtäessä hypähti kuollut vuoteessansa. Kun hän

ojensi käsivartensa ottaakseen erään pienen taulun alas seinältä,

kohtasi hän jälleen nuo avonaiset silmät, jotka seurasivat hänen

liikkeitään, saman ainaisen hymyn näyttäessä nyrpistävän huulia. Hän

kalpeni ja alkoi väristä ja sammalsi samalla kertaa katkeroituneena

ja peljästyneenä:

-- Niin, niin, etsi, etsi!... Minä olen saapa ne käsiini, vaikka

minun pitäisi kääntää nurin jokainen kivi tuvassa ja jokainen

multakokkare sen ulkopuolella.

Musta juna oli vihdoinkin kulkenut ohi painostavalla hitaudella

hämärässä ja kuollut, joka nyt makasi liikkumattomana, katseli

edelleenkin miestään niin pilkallisin, niin voitonvarmoin ilmein,

että tämä katosi uudelleen, jättäen oven auki jälkeensä.

Flore, joka häiriytyi mietteissään, nousi ylös ja sulki oven,

jott'ei Misard tulisi takaisin häiritsemään hänen äitiään, ja omaksi

ihmeekseen kuuli hän sanovansa aivan lujaa:

-- Kymmenen minuuttia on kylliksi.

Hän ennättäisi todellakin tehdä sen kymmenessä minuutissa. Ellei

kymmentä minuuttia ennen pikajunaa olisi ilmoitettu mitään muuta

junaa tulevaksi, voisi hän sen tehdä. Nyt kun asia oli suunniteltu ja

päätetty, taukosi hänen levottomuutensa ja hän tuli hyvin tyyneksi.

Viiden ajoissa valkeni uusi päivä raikkaana ja kirkkaana. Vaikka

oli varsin koleata, avasi hän akkunan seposelälleen ja päästi

ruumishuoneeseen, joka oli täynnä savua ja kalmanhajua, raitista,

miellyttävää aamu-ilmaa. Aurinko oli vielä taivaanrannan alla erään

metsäisen kunnaan takana, mutta nyt se tuli näkyviin ja sen lämpöiset

säteet levisivät yli rinteiden, täyttivät solatiet ja herättivät maan

iloiset kevättunteet uuteen eloon. Flore ei ollut edellisenä iltana

erehtynyt, tulisi kaunis päivä, yksi noista nuoruutta ja terveyttä

säteilevistä päivistä, jolloin iloitaan elämästä. Kuinka olisikaan

ollut ihanaa voida mielensä mukaan kuljeskella tässä autiossa

seudussa kaikkien noiden kunnaiden ja kapeiden laaksojen keskellä!

Kääntyessään ympäri ja taas katsoessaan huoneeseen, hämmästytti häntä

se, että kynttilä näytti melkein sammuneelta ja kimalteli valoisassa

päivänkoitteessa ainoastaan kuten valju kyynel. Kuollut näytti nyt

katselevan radalle, jolle junat edelleenkin tulivat ja menivät, ilman

että kukaan edes huomasikaan kynttilän valjua kajastusta ruumiin

vieressä.

Vasta päivän valjettua alkoi taas Floren virantoimitus ja hän läksi

huoneesta vasta kaksitoista minuuttia yli kuuden, jolloin Pariisista

tuleva sekajuna kulki ohi. Kello kuudelta päästi Misardkin vapaaksi

toverinsa, joka oli ollut vartioimassa yöllä, ja kun Misard antoi

torvellansa merkin, asettui Flore portin eteen lippu kädessään. Hän

seurasi junaa kotvasen silmillänsä.

-- Nyt on jäljellä kaksi tuntia, ajatteli hän ääneensä.

Hänen äitinsä ei enään tarvinnut apua keneltäkään, ja hän tunsi nyt

voittamatonta vastenmielisyyttä huoneeseen palaamiseen. Se oli nyt

ohitse; hän oli suudellut häntä ja voi päättää omastaan ja muiden

olemassaolosta. Tavallisesti oli hänellä tapana kadota ja olla

poissa junien väliajoilla, mutta tänä aamuna näytti jokin harrastus

pidättävän häntä paikoillaan ja hän istuutui portin lähellä olevalle

penkille, jona oli yksinkertainen lauta radan äyräällä. Aurinko nousi

nyt taivaanrannalle, haalea kultasäde valahti läpi puhtaan ilman,

mutta hän ei liikahtanut paikaltaan, vaan istui leudossa ilmassa

avaran maiseman keskellä. Silmänräpäyksen kiinnitti hänen huomiotaan

Misard, joka radan toisella puolella sijaitsevassa lautasuojuksessaan

oli ilmeisesti hyvin liikutettu ja vapaa tavallisesta

uneliaisuudestaan; hän meni ja tuli ja käsitteli koneitaan sangen

hermostuneesti ja tuijotti yhtämittaa tupaan ikäänkuin olisi hänen

sielunsa ollut siellä ja hän edelleenkin etsinyt. Sitten Flore

unhoitti hänet, eikä ollut edes tietoinen hänen lähelläolostaan. Hän

vaipui kokonaan odotukseensa, ääneti ja jäykkänä tuijotti hän radan

loppupäätä kohden Barentiniin päin. Tuolla kaukana, missä aurinko

paistoi niin iloisesti, lienee hänelle ilmestynyt näky, josta hänen

itsepäinen, hurja katseensa ei voinut väistyä.

Minuutit kuluivat, eikä Flore liikahtanut paikaltaan. Mutta kun

Misard, kellon tultua seitsemän ja viisikymmentä viisi, kahdella

torventörähdyksellä ilmoitti Havresta ylöspäin tulevan sekajunan

saapumisen, nousi hän ylös, sulki portin ja asettui sen eteen lippu

kädessään. Nyt oli juna jo kaukana ja kuului kuinka se mennä kolisi

tunneliin, johon sen ääni sitten häipyi. Hän ei mennyt takaisin

penkille, vaan jäi seisomaan ja laski uudelleen minuutteja. Ellei

kymmenen minuutin kuluessa ilmoitettaisi minkään muun junan tuloa,

syöksyisi hän tuonne mutkaan ja ottaisi kiskon pois.

Hän tunsi olevansa hyvin tyyni ja ainoastaan rintaa jonkun verran

ahdisti, ikäänkuin hänen hurja aikomuksensa olisi painostavan

raskaana levännyt sen päällä. Mutta viimeiseen silmänräpäykseen

saakka oli ajatus, että Jacques ja Séverine lähestyivät ja kulkisivat

siitä ohi mennäkseen rakkautensa onnelaan, ellei hän heitä estäisi,

tarpeeksi tekemään hänet horjumattoman lujaksi päätöksessään sokeaksi

ja kuoroksi kaikelle muulle, niin ett'ei hän edes ruvennut sitä

jälleen miettimään. Naarassuden käpälän täytyi peruuttamattomasti

murskata sen jäsenet, joka mitään epäilemättä kulki ohi. Itsekkäässä

kostonhimossaan näki hän ainoastaan heidän molempain silvotut

ruumiinsa, välittämättä tuosta muusta tuntemattomasta ihmisjoukosta,

joka jo vuosikausia oli kulkenut hänen ohitsensa. Aurinko, tämä

aurinko, jonka lämmin, iloinen loiste ärsytti häntä, kätkeytyisi ehkä

veren ja ruumisläjien taakse.

Vielä kaksi minuuttia ja vielä yksi ja hänen piti juuri lähteä

liikkeelle, kun häntä ehkäisivät muutamat kumeat kolahdukset

Bécourtin tiellä. Se oli varmaankin kivivaunu, joka tahtoi

päästä radan yli, ja hänen täytyisi avata portti ja seisoa

siinä hetkinen juttelemassa. Hänelle kävisi mahdottomaksi panna

suunnitelmaansa toimeen ja se menisi taasen hukkaan. Hän teki raivoa

ja huolettomuutta ilmaisevan eleen ja aikoi lähteä paikaltaan,

antaakseen vaunun ja sen ajomiehen itse hoitaa itsensä. Mutta ruoska

läjähti raittiissa aamu-ilmassa ja joku huusi iloisesti:

-- Heipä hei, Flore!

Se oli Cabuche ja Flore pysähtyi portin eteen.

-- No, seisotko sinä täällä ja nukut, jatkoi mies, vaikka on niin

kaunis auringonpaiste? Jouduhan, niin pääsen ylitse, ennen kun juna

tulee.

Kaikki luhistui Floressa kokoon. Se oli epäonnistunut, he molemmat

menisivät onneansa kohti, ilman että hän voi keksiä mitään

murskatakseen heidät tuossa, ja hitaasti avatessaan puoliavoimen

portin, joka narisi ruosteisilla saranoillaan, katseli hän

raivoisasti ympärilleen nähdäkseen jonkin esteen, jonka voisi heittää

keskelle rataa, ja hän oli siihen määrään kiihoittunut, että olisi

voinut heittäytyä itse, jos olisi luullut itsellänsä olevan tarpeeksi

lujan luuston, jotta veturi voisi suistua raiteelta. Mutta hänen

silmänsä osuivat silloin tuohon matalaan, karkeatekoiseen, kahdella

kivilohkareella kuormitettuun vaunuun, jota viisi vahvaa hevosta

vaivoin veti. Nuo jättiläismäiset korkeat ja leveät kivimöhkäleet

olivat jotakin, millä hän voi sulkea radan, ja hänet valtasi mieletön

halu saada ne sinne. Portti oli nyt avoinna ja nuo viisi hevosta

päristelivät hikisinä ja läähättävinä.

-- Mikä sinua tänään vaivaa? kysyi Cabuche. Sinä näytät niin

kummalliselta.

Flore vastasi:

-- Äitini kuoli eilen illalla.

-- Oh, Flore raukkani! Sehän oli aikoja sitten odotettavissa, mutta

kuitenkin tuntuu se kovalta... Hän makaa varmaankin tuolla sisällä,

minä menen häntä katsomaan, me olisimme kyllä lopulta sopineet, ellei

onnettomuutta olisi tapahtunut.

Hän seurasi Florea hiljaa tuvan luo. Kynnykselle saavuttuaan katsoi

hän kuitenkin taaksensa hevosiaan kohden, mutta tyttö rauhoitti hänet

muutamalla sanalla.

-- Ei siinä ole mitään vaaraa, ne kyllä seisovat hiljaa, ja

sitäpaitsi on pikajuna vielä kaukana.

Hän valehteli. Harjaantuneella korvallaan oli hän voinut kuulla,

kuinka pikajuna juuri oli lähtenyt Barentinin asemalta. Viiden

minuutin kuluttua olisi se siellä ja tulisi näkyviin laaksosta sadan

metrin päässä ylikäytävästä. Cabuchen jäädessä ruumishuoneeseen ja

liikutettuna ajatellessa Louisettea, seisoi Flore ulkona akkunan

luona ja kuunteli etäältä veturin säännöllistä puhkinaa, joka

tuli yhä lähemmäksi. Aivan äkisti tuli hän ajatelleeksi Misardia.

Hän ei voinut olla näkemättä Florea ja estäisi häntä; mutta hän

tunsi ikäänkuin töytäyksen rinnassaan, kun hän kääntyi ympäri

ja huomasi, ett'ei Misard ollut paikallaan. Hän huomasi hänen

tuvan toisella puolella etsivän jotakin maasta kaivosäiliön alta.

Hän ei ollut voinut vastustaa etsimishaluaan ja oli epäilemättä

aivan äkisti saanut päähänsä, että rahat oli kätketty sinne, ja

hän etsi etsimistään, joutuneena kokonaan intohimonsa valtaan

ja kuurona ja sokeana kaikelle muulle. Mutta se oli Florelle

ikäänkuin lisäkehoituksena. Tapahtumat sen vaativat. Yksi hevosista

alkoi hirnua, veturin huohottaessa mäen toisella puolella hyvin

äänekkäästi, kuten ihminen, jolla on kiire.

-- Sinun ei tarvitse peljätä, sanoi Flore Cabuchelle, minä kyllä

pitelen niitä.

Hän syöksyi nyt esiin, tarttui ensimäisen hevosen suitsiin ja

veti niistä monenkertaisella voimalla. Hevoset alkoivat vetää ja

silmänräpäyksen horjui tuo suuri, raskas kivikuorma liikkumatta

paikaltaan, mutta kun Flore ikäänkuin valjasti itsensä ylimääräiseksi

hevoseksi, läksi kuorma liikkeelle ja saapui radalle. Se oli keskellä

rataa, kun pikajuna tuli laaksosta esiin sadan askeleen päässä.

Pidättääkseen siinä kuorman, jonka hän pelkäsi muuten ehtivän ylitse,

veti hän nyt hevosia kiivaasti takaperin niin ylenluonnollisella

ponnistuksella, että hänen ruumiinsa rouskui. Hän, jonka tavattomista

voimannäytteistä huhu tiesi niin paljon kertoa, teki nyt sellaisen:

rautakourillaan piteli hän noita viittä hevosta, jotka nousivat

pystyyn ja hirnuivat, vaistomaisesti aavistaen vaaraa.

Kului kymmenen rajattoman kauhun sekuntia. Nuo molemmat suunnattomat

kivimöhkäleet näyttivät sulkevan taivaanrannan. Salamoivine

messinkiheloineen ja loistavine teräsakseleineen tulla kohisi

nyt veturi eteenpäin ihanan aamun kultasateessa. Se oli nyt

välttämätöntä, ei mikään maailmassa voisi yhteentörmäystä enään

estää. Mutta sen odottaminen kävi sietämättömän pitkäksi.

Misard riensi takaisin paikalleen, ulvoen ja heilutellen

käsivarsiaan, kuin olisi hän ollut mieletön ja tahtonut varoittaa

junaa ja pysähyttää sen. Cabuche, joka pyörien kolinan ja hirnunnan

kuullessaan oli syöksynyt ulos tuvasta, juoksi esiin ja ulvoi

kehoittaakseen hevosia. Mutta Flore, joka vast'ikään oli heittäytynyt

syrjään, piteli hänestä kiinni ja pelasti siten hänen henkensä.

Mies luuli, ett'ei Flore ollut jaksanut pidellä hevosia, ja että ne

olivat vetäneet hänet mukanaan. Ja hän syytti itseään ja nyyhkytti,

ja ulisi epätoivoissaan ja säikähdyksissään, Floren seisoessa siinä

liikkumattomana ja pitkänä ja suurin, palavin silmin katsellessa

tuota kaikkea. Samalla hetkellä, jolloin veturi ei ollut enää ehkä

muuta kuin metrin päässä kivilohkareista, näki tyttö sangen selvästi

Jacquesin. Hän oli kääntynyt ympäri ja heidän silmänsä kohtasivat

toisensa katseessa, joka Floresta tuntui äärettömän pitkältä.

Samana aamuna oli Jacques hymyillyt Séverinelle, kun tämä Havressa

tuli asemasillalle, lähteäkseen pikajunassa tavanmukaiselle

viikkomatkalleen. Miksipä antaa aivokummitusten tärvellä elämäänsä.

Miksipä olla käyttämättä tarjona olevia onnenpäiviä? Kentiesi kaikki

lopulta saataisiin järjestetyksi. Ja Jacques oli lujasti päättänyt

nauttia ainakin tämän päivän riemusta, hän teki suunnitelmia ja

haaveksi aamiaisen syönnistä Séverinen kanssa jossakin ravintolassa.

Kun Séverine loi häneen huolestuneen katseen, pahoillaan siitä,

ett'ei junan etupäässä ollut ensi luokan vaunua ja hänen sen vuoksi

oli pakko sijoittua etäälle hänestä junan loppupäähän, tahtoi Jacques

lohduttaa häntä ja hymyili hänelle sen vuoksi niin iloisesti.

Oltiinhan nyt toki ainakin samassa junassa ja Pariisissa tavattaisiin

jälleen.

Olipa hän siksikin hyvällä tuulella, että kun hän oli kumartunut

ulos ja nähnyt Séverinen nousevan erääseen junan loppupäässä olevaan

vaunuun, hän laski leikkiä ylikonduktööri Henri Dauvergnen kanssa,

jonka hän tiesi hakkailevan häntä. Edellisellä viikolla oli Jacques

kuvitellut mielessään, että hän oli tullut rohkeammaksi, ja että

Séverine rohkaisi häntä tarviten saada huvitusta ja päästä siitä

kamalasta olotilasta, jonka hän oli itselleen valmistanut. Roubaudkin

sanoi, että hänestä lopulta tulisi nuoren Henrin rakastajatar, vaikka

siitä ei olisi hänelle mitään hupia, mutta ainoastaan siksi, että

hän kaipasi jotakin uutta. Ja Jacques kysyi Henriltä, kenelle tämä

edellisenä iltana oli heitellyt lentomuiskuja, seisoessaan piilossa

erään lepän takana ratapihalla. Pecqueux ei silloin voinut olla

purskahtamatta nauruun, siinä ruokkiessansa Lisonia, joka seisoi

savuten ja lähtöön valmiina.

Havren ja Barentinin välin oli pikajuna kulkenut ohjesäännön

mukaisella nopeudellaan, ilman että mitään tapahtui; ja se oli

Henri, joka tähystyspaikastaan ensiksi, junan tultua notkelmasta,

ilmoitti kivikuorman olevan poikkipäin radalla. Etunenässä oleva

tavaravaunu oli täynnä matkakapineita, kun junassa, joka oli hyvin

täynnä, oli koko joukko edellisenä iltana postihöyryllä tulleita

matkustajia. Ylikonduktööri seisoi tämän kotelo- ja matkalaukkukasan

keskellä, joka tanssi junan täristessä, pulpettinsa ääressä ja

järjesteli papereitansa, erään naulalla kiinnipannun mustetolpon myös

yhtämittaa keinuessa. Joka aseman jälkeen, mihin matkatavaroita oli

jätetty, oli hänellä paljon kirjoittamista, mihin kului neljä, viisi

minuuttia. Barentinissa oli kaksi matkustajaa poistunut junasta ja

hän oli juuri saanut paperinsa selviksi, kun hän, joka oli mennyt

ylös ja istuutunut tähystyspaikkaansa, tapansa mukaan loi katseen

radalle junan eteen ja taakse. Hän istui siinä koko sen ajan, kun

hän oli vapaana, valvomassa junaa. Tenderi esti hänet näkemästä

veturinkuljettajaa, mutta korkealta paikaltaan näki hän usein

kauvemmaksi ja aikaisemmin kuin tämä. Juna oli vielä notkelmassa,

kun hän etäältä sai nähdä esteen. Hän hämmästyi niin, että hän

säikähdyksen herpaisemana, pysyi silmänräpäyksen neuvottomana.

Muutamia sekunteja meni hukkaan ja juna oli jo laakson ulkopuolella,

kun hän kykeni vetämään hälyytyskellon nuorasta, joka riippui hänen

edessään.

Tässä ratkaisevassa silmänräpäyksessä olivat Jacquesin ajatukset

minuutin ajan poissa ja hän katseli näkemättä. Hän ajatteli

epäselvästi vallan muita asioita, jotka olivat sangen kaukana

siitä, yksinpä Séverinen kuvakin oli kadonnut hänen mielestään.

Hälytyskellon mieletön soitto ja Pecquexin ulvonta hänen takanaan

herättivät hänet tajuntaan. Pecqueux, joka oli ollut tyytymätön

vetoon ja sen vuoksi pannut tuhkapesän peitin ylös, oli juuri

kumartunut eteenpäin varmistuakseen nopeuden suhteen. Ja

kalmankalpeana näki ja tajusi Jacques kaikki tyynni: kivikuorman,

joka seisoi radan poikki, veturin eteenpäinkiitämisen ja sen

kauhean yhteentörmäyksen, joka oli välttämätön, ja näki kaiken

tämän niin täydellisen selvästi, että hän eroitti tarkalleen nuo

molemmat kivet, tuntien jo ruumiissaan esimakua tulossa olevasta

yhteentörmäyksestä. Se oli välttämätön. Hän väänsi kiivaasti pyörää

ja avasi itsetiedottomasti höyrypillin läpät, ikäänkuin olisi

hän voimattomuudessaan tahtonut raivoisasti varoittaa ja saada

tuon jättiläismäisen sulun pois tieltä. Nämä kamalat hätämerkit

halkaisivat ilmaa, mutta Lison ei kuitenkaan totellut, vaan syöksyi

eteenpäin yhtä kyytiä, tuskin edes vähentäen nopeutta. Se ei enään

ollut niin säisy ja oppivainen kuin ennen. Lumessa menetettyään

hyvän höyrymuodostuksensa ja kevyen käyntiinpanonsa, oli se

muuttunut oikulliseksi ja äkäiseksi kuten vanhahko nainen, joka

on kylmetyksestä saanut rintansa kipeäksi. Se huohotti ja nousi

pystyyn ohjaksien alla, mutta kulki eteenpäin yhtä itsepintaisesti

ja raskaasti. Pecqueux tuli peljästyksestä hulluksi ja hyppäsi pois.

Oikealla kädellään tarrautuen kiinni nopeudenjärjestimeen ja toisella

tietämättään vetäen höyrypillin nyöristä, seisoi Jacques paikoillaan

säikähdyksestä kivettyneenä ja odotti. Savuten ja ähkien ja kimakalla

karjunnalla, joka ei tahtonut loppua, törmäsi Lison kivikuormaa

vastaan niiden kolmentoista vaunun suunnattomalla painolla, joita se

veti.

Kahdenkymmenen metrin päässä ja radan syrjällä, johon peljästys

naulasi heidät kiinni, katselivat Misard ja Cabuche käsivarret

ilmassa ja Flore muljottavin silmin tuota kamalaa näkyä, junaa,

joka nousi suoraan ylös, jolloin seitsemän vaunua kohosi torniksi

toistensa päälle, sen jälkeen pudotakseen hirveällä ryskeellä

takaisin alas muodottomaksi sirpalekasaksi. Kolme ensimäistä

vaunua oli aivan kappaleina, neljä seuraavaa läjääntyi kattojen,

murskaantuneiden pyörien, ovien, kettinkien, puhverttien ja

rikkuneiden lasiruutujen sekamelskaksi. Mutta yli kaiken tämän

kuului veturin törmäys kiviä vastaan, se oli kumea, murskaantumista

ilmaiseva ääni, joka sulautui yhdeksi ainoaksi kuolemantuskan

huudoksi. Lison oli hajalle raastettu ja huojui vasemmalle

kivikuorman yli, ja kivet menivät halki ja lensivät ilmaan kuten

räjähdyspanos ja noista viidestä hevosesta oli neljä kaatunut ja

makasi hengettömänä paikalla. Mutta junan kuusi viimeistä vaunua

olivat jääneet vahingoittumattomiksi, eivätkä olleet edes syöksyneet

pois kiskoilta.

Nyt kuului kirkumista ja hätähuutoja, mutta sanat sotkeutuivat

rumaääniseksi, eläimelliseksi ulvonnaksi.

-- Auttakaa! Auttakaa!... Oi, Jumalani, minä kuolen! Auttakaa!

Auttakaa!

Enään ei kuultu eikä nähty mitään. Lisonista, joka aukirevityin

mahoin makasi seljällään, purkautui höyry ulos irtikiskotuista

hanoista ja haljenneista putkista, ja se ähkyi kuten raivoisissa

kuolonkorahduksissa oleva jättiläisnainen. Tiheitä, lyhyitä

höyrypyörteitä matoi yhtämittaa maata pitkin, samalla kun kekäleiden

yli, jotka olivat tulisijasta pudonneet punaisina kuin veri sen

sisälmyksissä, levisi hulmuavia, mustia savupilviä. Ankarassa

yhteentörmäyksessä oli savupiippu tunkeutunut maan sisään, kehys

oli katkennut ja molemmat pituuskappaleet olivat vääntyneet

vinoon. Pyörät ilmassa ja vääntyneine veivitankoineen, haljenneine

lieriöineen ja murskaantuneine hanoineen muistutti Lison siinä

maatessaan suunnattoman suurta hevosta, jonka jotkin hirveät sarvet

ovat repineet hajalle, ja joka raivoisasta epätoivosta äänekkäästi

puhkuen näkee hengen pakenevan ammottavasta, kamalasta haavasta.

Aivan Lisonin vieressä makasi vielä elossa oleva hevonen, jonka

molemmat etujalat olivat poikki, ja jonka sisälmykset valuivat ulos

mahassa olevasta haavasta. Päähän oli tullut kamalan tuskallinen

kouristus ja voitiin nähdä sen kamalasti hirnuvat kuolonkorahdukset,

mutta niistä ei voitu mitään kuulla kuoleman kanssa kamppailevan

veturin melun takia.

Kirkunat häipyivät kuulumattomiin.

-- Pelastakaa minut! Tappakaa minut!... Minä kärsin niin kovin,

tappakaa minut! Tappakaa minut toki!

Tämän huumaavan hälinän kestäessä ja savun sokaistessa silmiä,

avattiin vahingoittumattomiksi jääneiden vaunujen ovet ja matkustajat

syöksyivät ulos. He kaatuivat radalle, nousivat ylös ja vapauttivat

itsensä potkuilla ja nyrkiniskuilla. Kohta kun he tunsivat lujan maan

jalkojensa alla ja näkivät avonaiset kentät edessään, pakenivat he

tiehensä, hyppäsivät aitojen yli ja kiitivät ketoja pitkin, antaen

perään tuolle ainoalle vaistolle päästä pois, kauvas, kauvas pois

kauhun paikasta, ja ulvoen katosivat sekä miehet että naiset metsään.

Nurin viskautuneena, tukka hajallaan ja hame repaleina oli Séverine

vihdoin vapauttanut itsensä, mutta hän ei paennut, vaan kiiti ähkivää

veturia kohden ja joutui silloin vastatusten Pecqueuxin kanssa.

-- Jacques, Jacques! Hän on kai pelastettu?

Lämmittäjä, joka ihmeeksi ei ollut niin jäsentäkään nyrjähyttänyt,

riensi myöskin sinne, tunnonvaivoissa sen ajatuksen johdosta,

että hänen veturinkuljettajansa oli tuossa joukossa. Oli kuljettu

niin kauvan, niin paljon kinasteltu ja yhdessä kärsitty pahoja

päiviä tuossa alituisessa, hankalassa tuulessa. Ja heidän yhteinen

ystäväparkansa, veturi, makasi nyt tuossa seljällään haljennein

keuhkoin ja haukotteli henkeänsä.

-- Minä hyppäsin alas, sammalsi hän, enkä tiedä yhtään mitään.

Kiiruhtakaa, kiiruhtakaa!

Ratapenkereellä he törmäsivät Florea vastaan, joka näki heidän

tulevan. Hän ei vielä ollut liikkunut paikaltansa, ikäänkuin

huumautuneena hämmästyksestä tuon tehdyn teon ja tämän verisaunan

johdosta, jonka hän oli aiheuttanut. Oli hyvä, että se oli tehty,

ja hän tunsi mielessään ainoastaan helpotuksen tunnetta siitä,

että hänen toiveensa oli toteutunut, eikä hän tuntenut mitään

sääliväisyyttä toisten kärsimysten vuoksi, joita hän ei edes

huomannut. Mutta kun hän tunsi Séverinen, laajenivat hänen silmänsä

suunnattomasti ja varjo jostakin kauheasti kiduttavasta lankesi hänen

kalpeille kasvoilleen. Elossa oli siis tämä nainen, jota vastoin

Jacques varmasti oli kuollut! Se ankara tuska, jota hän nyt tunsi

surmatun lempensä vuoksi, tuo puukonpisto, jonka hän oli antanut

keskelle sydäntään, teki hänet aivan äkisti tietoiseksi siitä

häpeällisestä rikoksesta, jonka hän oli tehnyt. Hän oli tämän tehnyt,

hän oli murhannut hänet, hän oli surmannut kaikki nuo ihmiset!

Hän päästi vihlovan kiljahduksen, väänteli käsivarsiaan ja juoksi

eteenpäin kuin olisi hän ollut mielipuoli.

-- Jacques! Oh! Jacques!... Hän on kuollut, minä näin hänen

viskautuvan taaksepäin...? Jacques, Jacques!

Lisonin korahdukset olivat nyt vähemmän äänekkäät ja sen käheä

vaikeroiminen kävi yhä heikommaksi. Sen johdosta kuuluivat

haavoittuneiden valitushuudot yhä selvempinä ja yhä vihlovampina.

Mutta savua oli siinä edelleen sankasti ja tuo suunnaton sirpalekasa,

josta kaikki nuo kauhun ja tuskan äänet tulivat, näytti olevan

mustan pölyn peittämänä, joka lepäsi siinä liikkumattomana

auringonpaisteessa. Mitä oli tehtävä? Mistä olisi alotettava? Miten

päästäisiin haavoittuneisiin käsiksi?

-- Jacques! huudahti edelleenkin Flore. Minä sanon teille, että hän

katsoi minuun ja viskautui tuonne tenderin alle. Kiiruhtakaa tänne ja

auttakaa minua!

Cabuche ja Misard olivat juuri nostaneet ylös ylikonduktööri Henrin,

joka viimeisessä sekunnissa myöskin oli hypännyt alas. Hän oli

nyrjähyttänyt jalkansa ja he laskivat hänet maahan aitaa vastaan,

josta hän mykkänä ja tylsänä katseli pelastustyötä näyttämättä

tuntevan mitään kolotusta.

-- Cabuche, tule auttamaan minua, minä sanon sinulle, että Jacques

makaa tuolla alla!

Cabuche ei kuullut häntä, vaan riensi auttamaan toisia haavoittuneita

ja kantoi pois erään nuoren naisen, jonka reidet olivat murskautuneet.

Sen sijaan Séverine syöksyi esiin Floren huudon johdosta.

-- Jacques, Jacques!... Missä sitten? Minä autan teitä.

-- Tuossa. Auttakaa minua!

Heidän kätensä sattuivat yhteen ja he vetivät yhdessä eräästä

murskautuneesta pyörästä. Mutta Séverine ei voinut heikoilla

sormillaan saada aikaan mitään, jota vastoin tuo toinen sai vahvoilla

kourillaan pois sen, mikä oli tiellä.

-- Katsokaa ylös! huusi Pecqueux, joka myös alkoi vetää.

Hän tempasi kiivaasti syrjään Séverinen, kun tämän piti kiivetä erään

käsivarren päälle, joka oli olkapäästä katkennut, ja jolla vielä

oli sininen hiha yllään. Hän peräytyi kauhusta. Hän ei kuitenkaan

tuntenut sitä, se oli tuntematon käsivarsi, joka oli vierinyt sinne

ja ruumis löydettäisiin otaksuttavasti jostakin toisesta paikasta.

Hän joutui sellaiseen täristykseen, että jäi seisomaan itkien ja

ikäänkuin herpautuneena ja katseli, kuinka toiset tekivät työtä,

hänen kykenemättä edes poimimaan pois noita repaleisia lasinpalasia,

joihin he haavoittivat itseään.

Kuolevien pelastus- ja kuolleiden etsimistyö oli yhdistettynä

suureen vaaraan ja levottomuuteen, sillä veturin tuli oli tarttunut

puuaineeseen ja alkavan tulipalon tukahuttamiseksi täytyi lapioida

multaa sen päälle. Samalla kun kiiruhdettiin Barentiniin apua

noutamaan ja sähkötettiin Roueniin, järjestettiin mahdollisimman

tehokkaalla tavalla työ sirpaleiden toimittamiseksi syrjään ja kaikki

ottivat siihen urheasti osaa. Paenneista oli moni palannut häveten

pakokauhuaan. Mutta täytyi menetellä mitä varovaisimmin, jokainen

sirpale täytyi ottaa pois suurella huolellisuudella, kun voitiin

peljätä, että sortuminen veisi hengen niiltä onnettomilta, jotka

olivat tuonne alle hautautuneina. Läjästä pisti esiin haavoittuneita,

jotka olivat kiinni rintaa myöten ikäänkuin ruuvipihdissä ja ulvoivat

hirveästi.

Täytyi työskennellä neljännestunti erään irroittamiseksi, joka oli

kalpea kuin palttina, mutta ei valittanut ja väitti, ett'ei häntä

mikään vaivannut. Kun hänet saatiin esille, ei hänellä huomattu enään

olevan jalkoja. Hän kuoli heti, peljästyksessään saamatta tietää tai

tuntematta tuota kamalaa typistystä. Kokonainen perhe vedettiin esiin

muutamasta toisen luokan vaunusta, johon tuli oli tarttunut: isän ja

äidin polvet olivat vahingoittuneet ja isoäidin toinen käsivarsi oli

ruhjoutunut, mutta eivät hekään tunteneet omaa kärsimystään, vaan

nyyhkyttivät ja huusivat pientä valkokutrista, lähes kolmen vuotiasta

tyttöänsä, joka yhteentörmäyksessä oli kadonnut, mutta joka sitten

löydettiin reippaana ja vahingoittumattomana, iloisena ja hymyilevänä

erään katon sirpaleiden alta. Eräs toinen tyttö, joka oli veren

peitossa ja jonka pienet kätöset olivat ruhjoutuneet, oli kannettu

syrjään odottamaan, kunnes saataisiin käsiin hänen vanhempansa, ja

hän istui siinä hyljättynä ja tuntemattomana ja melkein puoliksi

tukehtuneena, sanomatta sanaakaan, mutta hänen kasvonsa vääntyivät

sanomattomasta tuskasta, kohta kun joku lähestyi häntä.

Ovia ei voitu avata, kun rautahelat olivat törmäyksessä vääntyneet,

vaan täytyi särkyneistä akkunoista tunkeutua vaunuihin. Jo oli neljä

ruumista asetettu riviin radan viereen. Kymmenkunta vahingoittunutta

makasi pitkällään maassa ruumiiden lähellä ja sai odottaa ilman

apua ja ilman lääkäriä, joka olisi voinut sitoa heidät. Perkaustyö

oli kuitenkin tuskin alussa ja yhä saatiin käsille uusia uhreja,

mutta läjä ei näyttänyt pienenevän ja kaikki höyrysi ja valui tässä

ihmisteurastamossa.

-- Minä sanon teille, että Jacques on tuolla alla! toisti Flore

ja etsi lohdutusta tästä itsepintaisesta, tarkoituksettomasta

huutamisesta. Oli kuin olisi hänen epätoivonsa vaikerrus siitä

ilmennyt. -- Ettekö kuule, hän huutaa!

Tenderi oli vaunujen alla, jotka olivat kasaantuneet päälletysten

ja sen jälkeen kaatuneet sen päälle, ja nyt kun veturi korahteli

vähemmän äänekkäästi, kuultiin lujan miesäänen karjuvan läjän alla.

Sikäli kuin työ edistyi, kävi tämä kuolonhuuto vielä äänekkäämmäksi

ja niin suunnattoman tuskalliseksi, ett'eivät työmiehet kauvemmin

voineet sitä kestää, vaan alkoivat itse itkeä ja kirkua. Mutta kun he

vihdoin pääsivät mieheen käsiksi ja päästivät hänen jalkansa irti ja

alkoivat vetää häntä, taukosi mylvintä. Hän oli kuollut.

-- Ei, sanoi Flore, ei se ole hän. Hän on syvemmällä, hän on tuolla

alla.

Ja voimakkailla käsivarsillaan nosteli hän pyöriä ja heitti niitä

kauvas pois, väänsi kattolaatat kokoon, murti ovet ja tempasi

jälellejääneet kettingit pois. Löydettyään jonkun, joka oli kuollut

tai haavoittunut, huusi hän toisia kantamaan hänet pois, koska hän ei

tahtonut edes sekunniksikaan heretä raivoisasta etsinnästään.

Hänen takanaan työskentelivät Cabuche, Pecqueux ja Misard, jota

vastoin Séverine, joka oli pyörtymäisillään seisoessaan siinä

voimatta toimittaa mitään, istuutui pienelle penkille, joka oli

tempautunut irti muutamasta vaunusta. Mutta Misard, joka oli saanut

takaisin tavallisen kylmäverisyytensä ja välinpitämättömyytensä,

vältti kaikkea isompaa vaivaa ja oli apuna pääasiallisesti ruumiiden

kuljettamisessa. Ja hän, samoin kuin Florekin, tarkasteli ruumiita,

ikäänkuin olisivat he toivoneet voivansa tuntea heidät tästä

tuhansien ja taas tuhansien kasvojen vilinästä, jotka kymmenen vuoden

aikana olivat vilahtaneet heidän ohitsensa täydellä höyryllä ja

jättäen jälkeensä ainoastaan sotkuisen muiston ihmisjoukosta, joka

tuli ja katosi salaman nopeudella.

Ei. Siinä ei edelleenkään ollut muuta kuin tuo tuntematon ohikulkeva

maailma. Satunnainen törkeä kuolema pysyi nimettömänä niinkuin se

pulppuava elämäkin, joka siitä ohikulkien meni tulevaisuutta vastaan.

Eivätkä he voineet nimeltä mainita tai antaa mitään varmaa tietoa

noiden onnettomien kauhusta vääntyneistä kasvoista, onnettomien,

jotka olivat matkalla kaatuneet, poljetut jalkoihin ja ruhjoutuneet,

kuten sotamiehet, joiden ruumiit makaavat kuopissa siinä, missä

armeija on rynnännyt eteenpäin. Flore luuli kuitenkin tuntevansa

erään, jonka kanssa hän oli puhunut sinä päivänä, jolloin juna istui

kiinni lumessa: amerikalaisen, jonka kasvoihin hän lopulta oli

likipitäin tutustunut, vaikka hän ei tiennyt hänen nimeään, eikä

mitään hänestä ja hänen omaisistaan. Misard kantoi hänet pois toisten

kuolleiden mukana, jotka, tullessaan -- ei tiedetty mistä -- oli

pidätetty tuossa matkalla -- ei tiedetty mihin.

Uusi, sydäntäsärkevä näytelmä. Kumoon kaatuneesta ensi luokan

vaunusta löydettiin nuori, aivan varmasti vast'ikään naimisiin

mennyt pariskunta. He olivat viskautuneet toisiaan vastaan niin

onnettomalla tavalla, että vaimo makasi raskaasti miehen päällä

voimatta liikahtaakaan valmistaakseen tälle lievitystä. Mies oli

tukehtumaisillaan ja korahteli jo, jota vastoin vaimo, jonka suu

oli vapaana, rukoili mielettömästi, että kiiruhdettaisiin, ja hänen

sydämensä oli halkeamaisillaan pelosta, että hän ottaisi miehensä

hengiltä. Kun heidät molemmat saatiin vapaiksi, niin se olikin vaimo,

joka aivan äkkiä heitti henkensä. Hän oli puskurista saanut reijän

kylkeensä. Hänen miehensä, joka oli jälleen tullut tajuihinsa, kirkui

kovasti tuskasta ja lankesi polvilleen hänen viereensä, jonka silmät

vielä pysyivät täynnä kyyneliä.

Nyt oli löydetty kaksitoista kuollutta ja neljäkymmentä

loukkaantunutta. Onnistuttiin saamaan tenderi vapaaksi ja Flore

pysähtyi toisinaan ja pisti päänsä puiden ja rantojen keskelle ja

etsi innokkaasta silmillään, eikö hän saisi veturinkuljettajaa

näkyviinsä. Yhtäkkiä kiljasi hän:

-- Minä näen hänet, hän on tuolla alla! Kas tuossa on hänen

käsivartensa sinisessä verkanutussa! Hän ei liikahda, hän ei

hengitä...

Hän nousi pystyyn ja kirosi kuin mies.

-- Perkele vieköön, kiiruhtakaa, vetäkää hänet esiin!

Hän koetti molemmin käsin temmata syrjään erästä vaunulankkua,

mutta muita sirpaleita oli tiellä. Hän juoksi silloin noutamaan

kirveen, jota Misardin kotona käytettiin puiden halkomiseen, ja

heiluttaen sitä halonhakkaajan tavoin, kun tämä kaataa puita

tammimetsästä, hyökkäsi hän raivoisin innoin lankun kimppuun.

Toiset menivät pois tieltä, ja kehoittaen häntä olemaan varovainen,

antoivat hänen olla. Mutta, siellä ei ollut ketään muuta

haavoittunutta kuin veturinkuljettaja, ja hän makasi vaununakselien

ja pyörien muodostaman sekasorron suojassa. Mutta, innoissaan ja

vastustamattoman varmana asiastaan ei hän kuullut mitä he sanoivat.

Hän hakkasi puuta poikki ja joka iskulla löi hän läpi jonkin,

mikä oli tiellä. Vaalea tukka tuulessa hulmuten ja käsivarret

paljaina, koska hän oli heittänyt hameenmiehustan pois yltään,

raivasi hän peloittavana tietään kaiken sen hävityksen keskellä,

jonka hän itse oli matkaansaattanut. Viime iskulla muuatta

vaununakselia vastaan meni kirveen terä kahtia. Toisten avulla

poisti hän pyörät, jotka olivat suojelleet nuoren miehen muuten

välttämättömältä ruhjoutumiselta, ja hän se oli, joka ensiksi tarttui

veturinkuljettajaan ja sitten kantoi hänet sylissään pois.

-- Jacques, Jacques!... Hän hengittää, hän elää. Ah, Herra Jumala,

hän elää... Minä tiesin kyllä, että näin hänen putoavan ja että hän

oli tuolla.

Séverine seurasi häntä poissa suunniltaan. He laskivat hänet aidan

viereen lähelle Henriä, joka edelleen tirkisteli yhtä hämillään,

onnistumatta käsittämään missä hän oli ja mitä hänen ympärillään

tehtiin. Pecqueuxkin tuli sinne ja jäi seisomaan veturinkuljettajansa

eteen suunniltaan siitä, että näki hänet noin kurjassa tilassa.

Molemmat naiset lankesivat polvilleen hänen oikealle ja vasemmalle

puolelleen ja tukivat hänen päätään, tähystellen tuskaisina

pienimpiäkin värähdyksiä hänen kasvoissaan.

Vihdoin avasi Jacques silmänsä ja hänen hämmentyneet katseensa

suuntautuivat heihin vuorotellen, ilman että hän näytti tuntevan

heitä. He eivät herättäneet hänessä mielenkiintoa, mutta kun

hänen katseensa muutaman metrin päässä siitä kohtasivat kuolevan

veturin, saivat ne ensin peljästyksen ilmeen, mutta kiintyivät

sitten veturiin, suurentuen kasvavasta mielenliikutuksesta. Hän

tunsi sangen hyvin Lisonin, ja sen näkeminen palautti kaikki hänen

muistiinsa. Hän muisti molemmat kivilohkareet radan keskellä, tuon

kamalan yhteentörmäyksen, tuon ruhjoutumisen, jonka hän oli tuntenut

yht'aikaa siinä, ja itsessään, ja heräämisensä, veturin varmasti

kuollessa siitä. Sen kestävyys ei ollut mikään rikos, sillä sen

taudin jälkeen, minkä se luminietoksissa oli saanut, ei ollut sen

syy, että se oli vähemmän tarkka, puhumattakaan siitä, että vanhuus

tekee ruumiin jäsenet kankeammiksi ja nivelet kovemmiksi. Hän

antoi sille sen vuoksi kernaasti anteeksi ja tunsi ylitsekuohuvaa

surua, nähdessään sen makaavan kuolettavasti haavoittuneena ja

kuolonkamppauksessa.

Lison raukalla oli nyt ainoastaan muutamia minuutteja jäljellä. Se

jäähtyi, kekäleet sen tulisijasta putoilivat tuhkaan, höyry, joka

oli ankarasti pursunut ulos sen repeytyneistä kyljistä, muuttui

itkevän lapsen heikoksi vaikerrukseksi. Kun se, joka aina oli ollut

niin kiiltävä ja hieno, nyt makasi siinä mullan ja loan tahraamana

seljällänsä mustassa hiililätäkössä, oli sen loppu yhtä traagillinen,

kuin milloin loistohevonen onnettomuustapauksen johdosta kaatuu

keskelle katua. Sen haljenneiden sisälmysten läpi saattoi hetkisen

nähdä elimien vielä toimivan, höyry kierteli putkissa kuten veri

suonissa, höyrypaineen näyttäjät sykkivät kuten kaksi kaksoissydäntä;

mutta veivitangot nytkähtelivät suonenvedontapaisesti kuten kaksi

käsivartta elon viimeisissä ilmauksissa, ja sen sielu meni nyt

pois sen voiman kanssa, mikä teki sen eläväksi, tuo suunnaton

hengitys, josta hän ei oikein tahtonut päästä eroon. Rikkirevitty

jättiläisnainen tuli yhä tyynemmäksi ja vaipui vähitellen hiljaiseen

uneen sekä vaikeni vihdoin. Se oli kuollut ja se rauta-, teräs- ja

messinkiläjä, joka jäi jäljelle tuosta ruhjoutuneesta rumilaasta

haljenneine päineen ja levälleen pingoitettuine jäsenineen ja

pahoinpideltyine, paljastettuine elimineen, muuttui vastenmielisen

synkästi suunnattoman ihmisruumiin, kokonaisen maailman kaltaiseksi,

joka on elänyt, ja josta henki vast'ikään on tuskallisesti tempaistu

ulos.

Jacques, joka käsitti, ett'ei Lisonia enään ollut olemassa, sulki

silloin silmänsä, toivoen itsekin saavansa kuolla ja tuntien muuten

olevansa niin heikko, että luuli hänet tempaistavan pois samassa

kun veturi veti viimeisen henkäyksensä. Kyyneliä tihkui nyt hänen

suljettujen silmäluomiensa alta ja vieri hitaasti poskia alas.

Tämä oli liikaa Pecqueuxille, joka seisoi siinä liikkumattomana ja

ahdistetuin mielin. Heidän ystävättärensä kuoli ja nyt tahtoi hänen

veturinkuljettajansakin seurata sitä kuolemaan. Heidän yhdyselämänsä

olisi siis lopussa. Ja lopussa myöskin heidän yhteiset matkansa

Lisonin seljässä, jossa he voivat kulkea satoja lieueja vaihettamatta

sanaakaan, ja kuitenkin ymmärsivät he kaikki kolme toisiansa niin

hyvin, ett'ei heidän tarvinnut edes merkeillä sanoa mitä halusivat.

Voi Lison parkaa, joka kaikessa voimassaan oli niin säisy ja oli

niin upea loistaessaan auringonvalossa! Ja Pecqueux, joka kuitenkaan

ei ollut juovuksissa, ei voinut hillitä itseään, vaan puhkesi niin

ankaroihin nyyhkytyksiin, että koko hänen ruumiinsa tärisi.

Séverine ja Flore kävivät myös hyvin epätoivoisiksi ja levottomiksi

siitä, että Jacques pyörtyi uudelleen. Flore juoksi asuntoonsa

noutamaan hiukan kanverttiviinaa, jolla hän alkoi hieroa häntä,

tehdäkseen edes jotakin. Mutta mikä saattoi nuo molemmat naiset vielä

tuskaisemmiksi ja liikutetummiksi, oli se rajaton kuolonkamppaus,

jota hevonen kärsi, yksinään jäljellä viidestä maatessaan siinä

etujalat poikki. Se oli lähellä heitä ja hirnui herkeämättä;

oli melkein kuin olisi ihminen vaikeroinnut ja se kuulosti niin

läpitunkevalta ja kamalalta, että kaksi loukkaantunutta alkoi myös

mylviä eläinten tavalla. Ei milloinkaan ollut mikään niin syvästi

valittava kuolinkirkuna tunkeutunut ilman läpi ja hyydyttänyt verta,

niin ett'ei se koskaan voinut lähteä mielestä. Se kävi sietämättömän

tuskalliseksi, säälistä ja suuttumuksesta vapisevat äänet rukoilivat,

että tehtäisiin loppu tuosta viheliäisestä koniparasta, joka kitui

niin kovin ja jonka loppumattomat korahdukset nyt, kun veturi oli

kuollut, kaikuivat viimeisinä valitushuutoina hirmutapauksen jälkeen.

Pecqueux, joka vielä nyyhkytti taukoamatta, otti rikkuneen kirveen

ja tappoi hevosen lyömällä sitä päähän. Nyt tuli tappotantereella

hiljaista.

Kahden tunnin odotuksen jälkeen tuli vihdoinkin apua.

Yhteentörmäyksessä olivat kaikki vaunut viskautuneet vasemmalle,

niin että alaspäin menevä linja voitiin tehdä selväksi muutamassa

tunnissa. Kolme vaunua käsittävässä junassa saapuivat Rouenista

prefektin kanslian päällikkö ja keisarillinen prokuraattori sekä

useita yhtiön insinöörejä ja lääkärejä, kaikki syvästi liikutettuina

ja innokkaina, joita paitsi Barentinin asemapäällikkö, herra

Bessiére, jo ennen oli saapunut, sinne työmiesten kanssa ja ryhtynyt

työhön jälellejääneiden kanssa. Vallitsi tavaton levottomuus ja

hermostuminen tässä tavallisesti niin hyljätyssä ja hiljaisessa

seudussa. Ne matkustajat, jotka olivat päässeet vahingoittumattomina,

tunsivat pakokauhunsa jälkeen kuumeista tarvetta olla yhtämittaa

liikkeellä: muutamat koettivat saada kiinni joistakuista vaunuista,

kun ajatus jälleen nousemisesta rautatievaunuun löi heidät

kauhistuksella; toiset taas, jotka huomasivat, ett'ei voitaisi

onnistua löytämään edes työntökärryjä, olivat jo levottomia siitä,

mitenkä voitaisiin saada ruokaa ja asuntoja. Kaikki tahtoivat he

päästä sähkölennätinkonttoriin ja läksivät sähkösanomineen jalkaisin

Barentiniin.

Sillä aikaa kun viranomaiset radan hallinnon avustamina alkoivat

tutkia tapahtumaa, kiiruhtivat lääkärit alottamaan loukkaantuneiden

sitomista. Useat olivat pyörtyneet verilätäkköjen ympäröiminä.

Toiset vaikeroivat heikosti, kun heihin koskettiin pinseteillä ja

neuloilla. Kaikkiaan oli 15 kuollutta ja kolmekymmentä kaksi pahasti

loukkaantunutta matkustajaa. Tuntemistaan odottaen saivat kuolleet

maata maassa aidan suuntaisessa rivissä kasvot ylöspäin. Nuori,

vaalea ja punainen pikku notario yksinään puuhaili hyvin toimessaan

heidän luonaan, hän etsi heidän taskuistaan jotakin paperia, korttia

tai kirjettä, joka saattaisi hänet tilaisuuteen voida kuhunkin

kiinnittää nimellä ja osoitteella varustetun lapun. Mutta sillä välin

muodostui hänen ympärilleen piiri töllistelevistä ihmisistä, sillä

vaikka ei ainoatakaan taloa ollut lähempänä kuin lieuen päässä, oli

tullut, epävarmaa mistä, kolmisenkymmentä uteliasta miestä, naista

ja lasta, jotka vain seisoivat tiellä, eivätkä antaneet vähintäkään

apua. Tumma pöly, savu- ja höyryharso, joka oli peittänyt kaikki,

oli nyt hajaantunut, huhtikuun säteilevä aamu riemuitsi voitostaan

tappotantereella, luoden lempeätä, kirkasta päivänpaistettaan

kuoleviin ja kuolleisiin, raadeltuun Lisoniin ja kaikkeen tähän

sirpalekasojen sekasortoon, jota työmiehet raivasivat pois tieltä

kuten ahkerat muurahaiset, jotka korjaavat epäjärjestystä, minkä joku

ohikulkija ajatuksissaan on jalallansa aikaansaanut heidän keossaan.

Jacques oli edelleenkin pyörryksissä ja Séverine oli rukoillen

pidättänyt erään ohikulkevan lääkärin. Tämä tutki Jacquesia eikä

löytänyt mitään ulkonaista vammaa, mutta pelkäsi sisällisiä vammoja,

kun huulilla alkoi näkyä pieniä veriviiruja. Hän ei voinut sanoa

enempää ja neuvoi, että Jacques tärähdyksiä välttäen vietäisiin niin

pian kuin mahdollista pois ja toimitettaisiin vuoteeseen.

Lääkärin kouriessa Jacquesia, avasi tämä jälleen silmänsä ja päästi

heikon tuskanhuudon. Nyt tunsi hän Séverinen ja änkytti hämillään:

-- Viekää minut pois täältä, viekää minut pois täältä!

Flore kumartui hänen ylitsensä, ja kääntäessään päätään tunsi

Jacqueskin hänet. Mutta hänen katseensa ilmaisivat lapsellista

säikähdystä, ja vihan ja kauhun valtaamana peräytyen hän heittäytyi

Séverineä vastaan.

-- Viekää minut täältä pois heti!

Séverine sinutteli häntä silloin, koska he nyt olivat kahden, sillä

Florea ei hän ottanut lukuun, ja kysyi:

-- Haluatko sinä Croix-de-Maufrasiin? Etkö pane sitä pahaksesi? Se on

vastapäätä ja me olemme silloin kotonamme.

Yhä vapisten ja silmät toiseen kiinnitettyinä Jacques heti suostui

siihen.

-- Kyllä, minne tahdot, mutta heti!

Flore kalpeni, kohdatessaan hänen peljästyneen ja kiroavan katseensa.

Tässä tuntemattomien ja viattomain verilöylyssä ei hänen siis

ollut onnistunut ottaa hengiltä kumpaakaan näistä molemmista; hän,

Jacquesin rakastajatar, pelastui siitä vähimmättäkään naarmutta ja

myöskin Jacques nyt kentiesi pääsisi siitä hengissä; tällä tavoin oli

hän ainoastaan vienyt heidät lähemmiksi toisiaan ja toistensa syliin

elämään yksinään itsellensä. Hän näki heidät majoittuneina tuohon

autioon taloon, Jacques parantuneena ja toipuvana ja Séverine antaen

hänelle mitä hellintä hoitoa ja saaden valvomisistaan palkaksensa

alituisia hyväilyjä ja molemmat kaukana kaikista muista ihmisistä ja

täysin vapaina jakamaan sitä kuherruskuukautta, jonka hirmukohtaus

oli heille hankkinut. Jäätävä kylmyys kulki hänen läpitsensä, hän

katseli kuolleita, jotka hän hyödyttömästi oli surmannut.

Luodessaan tämän silmäyksen murhapaikkaan, näki Flore, että

Misardille ja Cabuchelle tekivät kysymyksiä muutamat herrat, jotka

varmaankin olivat viranomaisia. Keisarillinen prokuraattori ja

kanslianpäällikkö näet koettivat saada selville, mistä se johtui,

että kivikuorma oli keskellä rataa. Misard väitti, ettei hän ollut

lähtenyt paikaltaan, mutta ei voinut antaa mitään varmoja tietoja;

hän ei todellakaan tiennyt mitään ja väitti kääntäneensä selkänsä

sinnepäin sen vuoksi, että oli puuhaillut koneillansa. Mitä Cabucheen

tuli, niin kertoi hän, joka vielä oli aivan poissa suunniltaan,

pitkän, sekavan jutun, miksi hän oli tehnyt sen virheen, että oli

lähtenyt hevosten luota katsomaan kuollutta ja kuinka hevoset olivat

lähteneet yksinään, eikä nuori tyttö ollut voinut niitä pidättää. Hän

sekautui puheessaan ja alotti uudestaan, onnistumatta saamaan itseään

ymmärretyksi.

Floren jääkylmä veri kiehui uudestaan hurjasta vapaudenkaipuusta. Hän

tahtoi olla vapaa, voida vapaasti harkita ja tehdä päätöksensä, koska

hän ei milloinkaan tarvinnut kenenkään toisen apua valitakseen oikean

tien. Mitäpä hyödyttikään odottaa, että hänet ikävystytettäisiin

kysymyksillä ja kentiesi vangittaisiin! Sillä rikosta

lukuunottamatta, oli tehty virkavirhe, josta hänet voitaisiin asettaa

syytteeseen. Hän ei kuitenkaan mitenkään voinut saada lähdettyä, niin

kauvan kun Jacques oli siinä.

Séverine oli vihdoin innokkailla rukouksillaan saanut Pecqueuxin

hankkimaan paarit, ja hän tuli nyt erään toverinsa kanssa kantamaan

vahingoittunutta Jacquesia pois. Lääkäri oli niinikään saanut

Séverinen ottamaan luoksensa ylikonduktööri Henrin, joka istui siinä

tylsänä ja hupelona ja näytti kärsivän ainoastaan aivotärähdyksestä.

Hänet kuljetettaisiin sinne Jacquesin jälkeen.

Kun Séverine kumartui päästääkseen auki Jacquesin kauluksen, joka

tätä vaivasi, suuteli hän häntä julkisesti silmiin, antaakseen

hänelle rohkeutta kestämään kuljetuksen.

-- Älä pelkää, me tulemme onnellisiksi.

Jacques hymyili ja vastasi hänen suudelmaansa. Tämä suudelma repi

täydellisesti rikki Floren sydämen; Jacques temmattiin häneltä pois

ainiaaksi. Hänestä tuntui, kuin olisi hänen verensä virtoina valunut

jostakin parantumattomasta haavasta. Kun Jacques kannettiin pois,

läksi hän pakoon. Mutta mennessään tuvan ohi, näki hän akkunan

läpi ruumishuoneen kalpeine valonkajastuksineen kynttilästä, joka

vielä keskellä valoisaa päivää paloi äidin ruumiin läheisyydessä.

Onnettomuuden tapahtuessa oli kuollut saanut maata yksinään, pää

puoliksi poiskäännettynä, suuret silmät edelleenkin avoimina ja

huulet väännyksissä, ikäänkuin olisi hän nähnyt, kuinka kaikki nuo

ihmiset, joita hän ei tuntenut, murskaantuivat kuoliaiksi.

Flore syöksyi matkoihinsa, poikkesi heti Doinvillen tien tekemään

mutkaan ja heittäytyi sitten vasemmalla puolella olevien pensaiden

sekaan. Hän tunsi maan joka kolkan hyvin ja uhmaili santarmeja

ottamaan hänet kiinni, jos heitä lähetettäisiin häntä väijymään.

Sen vuoksi hän aivan äkisti herkesi juoksemasta ja jatkoi pienin

askelin matkaansa erääseen piilopaikkaan, jonne hän mielellään ryömi

sellaisina päivinä, jolloin hän oli synkällä mielellä. Se oli eräs

rotko tunnelin yläpuolella. Hän katsahti ylös, ja näki auringosta,

että oli puolenpäivän aika. Päästyään luolaansa oikasihe hän kovalle

kalliolle ja jäi liikkumatonna makaamaan kädet ristissä niskan takana

ja mietti. Syntyi hirveä tyhjyys hänen sisimmässään, hän ikäänkuin

tunsi olevansa kuollut ja jäsenien vähitellen kangistavan.

Se ei kuitenkaan johtunut siitä, että hän olisi tuntenut omantunnon

vaivoja sen takia, että oli hyödyttömästi surmannut kaikki nuo

ihmiset, sillä hänen täytyi ponnistaa voimiaan tunteakseen katumusta

ja kauhua siitä, mitä oli tehnyt. Mutta nyt oli hän varma, että

Jacques oli nähnyt hänen pysäyttävän hevoset, ja hän oli vast'ikään

tajunnut hänen arkuudestaan, että hän tunsi häntä kohtaan samanlaista

vastenmielisyyttä, kuin tunnetaan petoeläimiä kohtaan. Hän ei

milloinkaan unhoittaisi. Mutta muuten, kun rikotaan toisia vastaan,

ei saa rikkoa itseään vastaan. Hän ottaisi heti itsensä hengiltä.

Hänellä ei enään ollut mitään toivoa, hän tunsi kuinka ehdottomasti

välttämätöntä se oli, ja tunsi sen vieläkin enemmän nyt, kun hän oli

siellä ja voi kaikessa rauhassa miettiä. Se oli ainoastaan väsymys

ja tunne koko hänen olentonsa tyhjiin raukeamisesta, joka esti häntä

nousemasta ylös ja etsimästä käsiinsä jotakin, jolla tappaisi itsensä.

Mutta siitä vastustamattomasta uneliaisuudesta, joka hänet valtasi,

nousi kuitenkin rakkaus uudelleen eloon, onnellisuuden tarve,

viimeinen unelma omastakin onnelliseksi tulemisestaan, kun hän antoi

noiden molempien toisten nauttia onnestaan ja vapaina elää yhdessä.

Miksi ei hän odottanut yötä ja kiiruhtanut Ozilin luo, joka jumaloi

häntä, ja joka voisi häntä puolustaa? Hän vaipui suloisiin, sekaviin

ajatuksiin ja nukkui syvään uneen.

Floren herätessä oli aivan pimeä. Päästään pyörällä kopeloi hän

ympärilleen, mutta muisti äkkiä missä oli, tuntiessaan paljaan

kallion, jolla hän lepäsi. Salaman tavoin selvisi nyt hänelle tuo

armoton välttämättömyys: hänen täytyi kuolla. Oli kuin olisi tuo

suloinen pelkuruus, tuo alttius vielä elämisen mahdollisuuteen

oli kadonnut väsymyksen keralla. Ei, ei! Ainoastaan kuolema oli

toivottava. Hän ei kaiken tämän verenvuodatuksen jälkeen voinut

elää rikkirevityin sydämin ja sen ainoan miehen kiroamana, jota hän

milloinkaan oli rakastanut, ja joka oli toisen oma. Nyt, kun hänellä

oli siihen voimaa, täytyi hänen kuolla.

Flore nousi nyt ja astui ulos kallioluolastaan. Hän ei enään

epäröinnyt, sillä hänen vaistonsa oli hänelle sanonut, minne hänen

oli mentävä. Uudelleen silmäiltyään taivaan tähtiä ymmärsi hän, että

kello oli tulossa yhdeksän. Kun hän saapui radalle, meni juna ohitse

täydellä nopeudella alaspäin menevää linjaa ja tämä tuntui tuottavan

hänelle huvitusta. Kaikki kävisi hyvin, se linja oli nähtävästi

tehty selväksi, jota vastoin tuo toinen otaksuttavasti vielä oli

tukossa, koska ei vapaata liikeyhteyttä näytty saaneen aikaan. Sitten

jatkoi hän matkaansa pitkin aidanvierustaa tuossa autiossa, perin

hiljaisessa seudussa. Hänen ei tarvinnut kiiruhtaa, mitään junaa ei

tulisi ennen Pariisin pikajunaa, ja se olisi siellä vasta yhdeksän ja

kaksikymmentä viisi. Hän seurasi edelleen aitaa pienin askelin tuossa

synkässä pimeydessä, hyvin tyynenä, kuin olisi hän ollut jollakin

noista tavallisista kävelyretkistään autioilla poluilla. Hän nousi

kuitenkin aidan yli, ennen kun saapui tunneliin, ja jatkoi matkaansa

hitaasti itse radalla, mennäkseen pikajunaa vastaan.

Hänen täytyi menetellä hyvin ovelasti, jott'ei vartija häntä näkisi,

ja niin täytyi hänen tavallisesti tehdä joka kerta, kun hän meni

Ozilia tapaamaan tunnelin toiseen päähän. Ja tunnelissa kulki hän

yhtämittaa. Mutta ei ollut niin, kuin edellisellä viikolla; hän ei

enään peljännyt, ett'ei hän, jos kääntyisi ympäri, enään varmasti

tietäisi, mille taholle olisi menossa. Tunnelihulluus ei enään

raivonnut hänen aivoissaan, tuo tilapäinen hulluus, missä kaikki

pauhina ja tunne tunnelin katon musertavasta painosta saavat kaiken,

sekä ajan että paikan tuntumaan hämärältä ja sekanaiselta. Mitä

välitti hän siitä nyt? Hän ei enään mietiskellyt, ei sitä edes

ajatellut ja hänellä oli ainoastaan yksi ainoa kiinteä ajatus: mennä

menemistään suoraan eteenpäin, niin kauvan kun hän ei nähnyt junaa,

ja sitten jatkaa kulkuaan suoraan kohti veturin lyhtyä, kohta kun

saisi nähdä sen loistavan pimeässä.

Flore tunsi kuitenkin olevansa hämmästynyt, sillä hän luuli noin

kulkeneensa useita tunteja. Kuinka tuo kaivattu kuolema olikaan

etäällä! Ajatus, ett'ei hän sitä kohtaisikaan, että hän kulkisi

lieuesin toisensa jälkeen sitä tapaamatta, saattoi hänet hetkiseksi

epätoivoon. Hänen jalkansa väsyivät; täytyisikö hänen siis istuutua,

odottaa sitä radalla maaten? Mutta se tuntui hänestä arvottomalta,

hänen neitseellisen sotainen vaistonsa sanoi hänelle, että hänen

pitäisi jatkaa kulkuaan viimeiseen silmänräpäykseen saakka ja

kuolla pystyssä. Tarmo heräsi hänessä jälleen ja kannusti häntä

uudelleen eteenpäin, kun hän etäällä huomasi pikajunan veturilyhdyn

kimaltelevan pienen tähden kaltaisena yksinänsä sysimustan taivaan

taustaa vastaan. Juna ei ollut vielä tullut tunneliin, eikä sen

jyrinää vielä kuulunut: ainoastaan tuo eloisa, iloinen, vähitellen

kasvava loiste ilmoitti sen lähestyvän.

Jälleen suoristautuen kuten korkea, notkea kuvapatsas, kulki hän

nyt eteenpäin pitkin, lujin askelin, kuitenkaan juoksematta junaa

vastaan, ikäänkuin olisi se ollut ystävä, jolta hän tahtoi säästää

kappaleen matkaa. Juna saapui nyt juuri tunneliin, tuo kamala kohina

tuli yhä lähemmäksi ja maa tärisi kuten myrskyn käsissä, tähden

muuttuessa suunnattoman suureksi silmäksi, joka juoksi esiin pimeästä

ja suureni suurenemistaan. Selittämättömän tunteen valtaamana,

kentiesi siitä, että kuolisi aivan yksinään, tyhjensi hän silloin

taskunsa, sitä tehdessään taukoamatta urheasta, itsepintaisesta

kulustaan, ja heitti kokonaisen käärön radan viereen, nenäliinan,

avaimia, kaksi veistä, nuoraa. Riisuipa hän kaulaliinansakin, joka

oli kaulan ympäri solmittuna, päästi auki hameenmiehustansa ja riisui

sen puoliksi yltään.

Nyt muuttui silmä hiilituleksi, tultasyöksyväksi uuniksi, ja hirviön

hengitys lehahti jo häntä vastaan kosteana ja lämpöisenä, vierivien

pyörien pauhinan käydessä yhä huumaavammaksi. Hän kulki yhä edelleen

suoraan tuota suurta tulta kohden, ollakseen väistämättä veturia,

niinkuin joku yön hyönteisistä, jonka liekki vetää luokseen. Kamala

yhteentörmäys tapahtui, mutta vielä itse syleilyssäkin hän jälleen

suoristautui, ikäänkuin hänen taistelunhalunsa olisi viimeisellä

hetkellä uudelleen herännyt ja hän olisi tahtonut painia jättiläisen

kanssa ja lyödä sen maahan. Pää ajautui keskelle lyhtyä, joka sammui.

Vasta tuntia myöhemmin korjattiin Floren jäännökset pois.

Veturinkuljettaja oli tosin nähnyt tuon suuren, valjun, kamalan

omituisen olennon tulevan veturia vastaan tuon kirkkaan loisteen

ympäröimänä, ja kun lyhty aivan äkisti sammui ja juna oli synkässä

pimeydessä, tunsi hän kuoleman läheisyyden ja vapisi. Kun juna pääsi

ulos tunnelista, koetti hän huutaa vartijalle onnettomuudesta. Mutta

vasta Barentinissa hän saattoi kertoa, että joku oli ajattanut

ylitsensä tunnelissa: se oli varmaankin ollut nainen; hiuksia ja

pääkallon osia oli vielä jäljellä veturilyhdyn murskaantuneessa

lasissa. Kun miehet, jotka oli lähetetty ruumista etsimään, löysivät

sen, hämmästyivät he, nähdessään sen niin marmorinvalkeana. Ankara

törmäys oli heittänyt sen ylöspäin menevien junien linjalle, pää

oli murskaantunut möyhyksi, mutta noissa puoliksi paljastetuissa

jäsenissä ei ollut naarmuakaan, vaan lepäsivät ne ihmeen kauniina

puhtaudessaan ja voimassaan. Miehet verhosivat hänet ääneti. He

olivat tunteneet Floren. Hän oli varmaankin mielenhäiriössä ajattanut

ylitsensä, välttääkseen sen kamalan edesvastuun, joka lepäsi hänen

niskoillaan.

Puolenyön aikaan lepäsi Floren ruumis tuvassa äidin ruumiin vieressä.

Lattialle oli asetettu patja ja sytytetty kynttilä molempien välille.

Phasie, jonka pää edelleenkin nojasi eteenpäin ja jonka vääntyneillä

huulilla oli tuo inhoittava irvistys, näytti nyt suurilla, kiinteillä

silmillään katselevan tytärtään, sillä aikaa kun Misard tuossa joka

taholla vallitsevassa syvässä, äänettömässä yksinäisyydessä kuului

läähöttävän ja ponnistavan voimiaan etsimisissään, jotka olivat

alkaneet uudelleen. Määrätyin väliajoin kulkivat junat jälleen ja

kohtasivat toisensa molemmilla linjoilla, sitten kun liikeyhteys oli

täydellisesti palautettu. Koneellisessa kaikkivaltiudessaan kiitivät

ne järkähtämättöminä ohitse, välinpitämättöminä ja tietämättöminä

näistä traagillisista tapahtumista ja näistä rikoksista. Mitäpä

merkitystä olikaan sillä, että joukko tuntemattomia kaatui matkalla

ja murskaantui pyörien alla! Kuolleet oli korjattu ja veri pesty pois

ja nyt kuljettiin jälleen tulevaisuutta kohden.