IX.

Havressa osoittautuivat Jacques ja Séverine jo seuraavina

päivinä hyvin varovaisiksi ja levottomiksi. Koska Roubaud tiesi

kaikki, niin kenties vakoili hän heitä, yllättääkseen heidät ja

kostaakseen huomiota herättävällä tavalla. He muistivat hänen

mustasukkaisuudenpurkauksensa entisaikoina, hänen, entisen

asemamiehen, raa'at nyrkiniskut. Ja kun he näkivät hänet noin

salakähmäisenä ja vaiteliaana ja sameakatseisena, eivät he voineet

muuta uskoa, kuin että hän mietti jotakin katalaa viekkautta, jotakin

ansaa heille, saadakseen heidät valtoihinsa. Seuraavana kuukautena

kohtasivat he toisiansa sen vuoksi mitä suurinta varovaisuutta ja

valppautta noudattaen.

Roubaud kävi tällä välin yhä enemmän näkymättömäksi. Kenties katosi

hän noin ainoastaan palatakseen odottamatta ja tavatakseen heidät

sylityksin.

Mutta heidän pelkonsa ei toteutunut. Päinvastoin pitenivät hänen

poissaolonsa siinä määrin, ett'ei hän koskaan ollut kotona, vaan

läksi pois heti kun pääsi vapaaksi ja palasi vasta määrätyllä

kellonlyömällä, jolloin virka vaati hänen läsnäoloansa. Niinä

viikkoina, jolloin hänellä oli virantoimitus päivisin, oli hänen

mahdollista kello kymmeneltä hotkaista aamiainen viidessä minuutissa

ja sitten olla näyttäytymättä ennen kun kello tuli puoli kaksitoista;

sitten kun hänen toverinsa oli asettunut hänen tilalleen kello viisi

iltapäivällä, oli hän tipotiessään, usein koko yön. Hän nukkui tuskin

muutamia tunteja. Samaten oli laita niinäkin viikkoina, jolloin

hänellä oli virantoimitus öisin. Silloin pääsi hän vapaaksi jo kello

viisi aamulla ja söi ja nukkui sitten luultavasti ulkona, sillä joka

tapauksessa tuli hän takaisin vasta kello viisi illalla.

Kaikessa sekasorrossa oli hän kuitenkin kauvan osoittanut

ihanteellista tarkkuutta toimessaan, saapui aina täsmälleen

minuutilleen, ja vaikka hän toisinaan oli niin läpikotaisin uupunut,

että tuskin voi seisoa jaloillaan, seisoi hän kuitenkin suorana

ja teki työnsä tunnollisesti. Mutta nytpä alkoi hän osoittautua

arveluttavan huolimattomaksi. Toinen ali-asemapäällikkö, Moulin,

oli jo kaksi kertaa saanut tunnin odottaa häntä, olipa eräänäkin

aamuna, saadessaan kuulla, ett'ei häntä näkynyt aamiaisen jälkeen,

ollut niin kiltti, että oli asettunut hänen sijaansa, säästääkseen

häntä nuhteilta. Koko Roubaudin virantoimituksessa alkoi tämä hänen

vitkallinen rappiollejoutumisensa tuntua. Päivisin ei hän enään ollut

sama toimelias mies, joka ei lähettänyt eikä vastaanottanut junaa,

ilman että oli sitä ennen omin silmin katsellut kaikkea, ja joka

ilmoitti vähäisimmätkin pikkuasiat raportissaan asemapäällikölle,

koska hän oli yhtä ankara muita kuin itseänsäkin kohtaan. Öisin

nukkui hän Iyijyraskasta unta toimiston suuressa nojatuolissa.

Kun hän oli valveilla, näytti hän vielä nukkuvan kävellessään

edestakaisin asemasillalla kädet ristissä selän takana ja veltolla

äänellä antaessaan määräyksiä, joiden toimeenpanoa hän ei valvonut.

Kaikki kävi kuitenkin vanhasta tottumuksesta, lukuunottamatta sitä,

että hänen huolimattomuutensa kerran aiheutti yhteentörmäyksen sen

kautta, että eräs matkustajajuna joutui väärälle raiteelle. Hänen

toverinsa tekivät hänestä pilkkaa ja kertoivat, että hän alkoi

hurjistella.

Asian todellinen laita oli, että Roubaud nykyään tykkänänsä asui

siinä pienessä ensi kerroksen salissa Café du Commersessa, jossa

pelattiin écartéta, ja joka vähitellen oli muuttunut oikeaksi

peliluolaksi. Sanottiin sinne öisin tulevan naisia, mutta totta

puhuen niitä oli vain yksi. Se oli erään eronsaaneen kapteenin

rakastajatar, hän oli vähintäänkin neljänkymmenen vuotias ja

hänestä oli tullut hurja peluri. Alipäällikkö tyydytti siellä

ainoastaan sitä kamalaa pelinhimoa, joka sattumalta oli hänessä

herännyt murhan jälkeen yhdestä piquet-pelistä, sitten kasvanut

ja muuttunut välttämättömäksi tottumukseksi, sen vuoksi että peli

veti hänen ajatuksensa pois kaikesta muusta. Pelinhimo valtasi

hänet siinä määrin, että se karkotti tästä raa'asta miehestä kaiken

sukupuolitarpeen; se vallitsi häntä nyt täydellisesti ja oli hänen

ainoa huvinsa ja tyydytyksensä.

Ei silti, että omantunnonvaivat milloinkaan olisivat häntä niin

kiusanneet, että hän olisi tuntenut unhoittamisen tarvetta; mutta sen

hajoamistilan jälkeen, jossa hänen avioliittonsa oli, ja kun hänen

elämänsä oli niin turmeltunut, oli hän saanut lohdutusta ja huumausta

siitä itsekkäästä onnesta, jota hän saattoi nauttia yksinänsä, ja

hän joutui nyt karvoineen kaikkineen tämän intohimon valtaan, joka

saattoi hänet täydellisesti siveelliseen rappiotilaan. Alkohooli

ei olisi voinut antaa hänen kuluttaa aikaa helpommin ja nopeammin

ja suuremmalla vapautuksen tunteella. Pääsipä hän kaikesta elämän

murheestakin. Hän luuli elävänsä tavattoman elämänhaluisesti, mutta

oli muuten välinpitämätön ja aivan huoleton niistä ikävyyksistä,

jotka ennen olisivat voineet saada hänet raivosta halkeamaan. Ja

lukuunottamatta edellisestä yöstä johtunutta väsymystä voi hän

sangen hyvin, hän oikein kostuikin, tuli lihavaksi ja hitaaksi ja

sai kellertävän hipiän ja silmäluomet riippuivat raskaina noiden

levottomien silmien yli. Jälleen palatessaan kankeana ja unisena

kotiin, osoitti hän siellä ylimielistä välinpitämättömyyttä kaikesta.

Samana yönä, jona Roubaud oli palannut ottamaan lattian alla

olevasta piilopaikasta noita kolmeasataa frangia kullassa, oli hänen

aikomuksenaan maksaa poliisikomisarius Cauchelle mitä oli hänelle

hävinnyt useampana kertana perätysten. Tämä, joka oli vanha peluri,

omasi tavattoman kylmäverisyyden, joka teki hänet peloittavaksi.

Hän väitti pelaavansa ainoastaan huvikseen; virkamiehenä oli

hänen pidettävä kiinni arvostaan entisenä sotilaana; hän oli

jäänyt vanhaksipojaksi ja vietti elämäänsä kaikessa rauhassa ja

hiljaisuudessa kahvilassa. Mutta se ei kuitenkaan estänyt häntä usein

pelaamasta korttia iltaisin ja nylkemästä toisilta heidän rahojaan.

Siitä puhuttiin ja hänen syytettiin olevan niin epäsäännöllinen

virantoimituksessaan, että oli kysymys hänen pakottamisestaan

eroamaan. Mutta siitä ei tullut mitään, hänellähän oli niin vähän

tehtävää, minkä vuoksi siis vaadittaisiin suurempaa uutteruutta? Ja

hän tyytyi edelleenkin näyttäytymään silmänräpäyksen asemasillalla,

jossa kaikki häntä tervehtivät.

Kolme viikkoa myöhemmin oli Roubaud jälleen Cauchelle velkaa lähes

neljäsataa frangia. Hän ilmoitti, että vaimon perintö oli tehnyt

heidät äveriäiksi, mutta lisäsi nauraen, että vaimolla oli hallussaan

kassakaapin avaimet, mikä seikka anteeksiannettavasti selitti hänen

hitautensa pelivelkojen suorittamisessa. Eräänä aamuna, kun hän oli

yksin, otti hän, jota velka tuntui tuskallisesti liikuttavan, listan

jälleen pois ja veti piilopaikasta esiin tuhannen frangin setelin.

Silloin vapisi hänen joka jäsenensä eikä hän ollut tuntenut yhtä

suurta mielenliikutusta sinä yönä, jolloin hän otti kultarahat,

koska hän epäilemättä oli tehnyt sen vain sattumalta, jota vastoin

hän, ottamalla tämän setelin alkoi varastaa. Pahoinvoinnin tunne

kiiti hänen läpitsensä, kun hän ajatteli noita kirottuja rahoja,

joita hän oli itselleen luvannut olla milloinkaan koskematta. Ennen

oli hän itselleen vannonut mieluummin kuolevansa nälkään, koin

koskettavansa niihin, mutta nyt hän kumminkin otti näistä rahoista,

eikä hän olisi voinut itselleen selvittää, mihin hänen epäröimisensä

olivat joutuneet, otaksuttavasti olivat ne hävinneet vähitellen päivä

päivältä sen hitaan huonontumisprosessin johdosta, jossa hän murhan

jälkeen oli.

Hän luuli tuolla alhaalla kolossa tuntevansa jotakin kosteata,

jotakin pehmeätä ja niljakasta, ja häntä pöyristi. Hän pani listan

nopeasti takaisin ja uudisti valansa, että hän mieluummin leikkaisi

kätensä poikki, kuin järkähyttäisi sitä vielä kerran. Hänen vaimonsa

ei ollut häntä nähnyt, ja hän hengähti lohdutettuna ja joi ison

lasillisen vettä toipuaksensa. Nyt löi hänen sydämensä ilosta, kun

hän ajatteli, että hän voi maksaa velkansa ja sitäpaitsi omisti niin

paljon pelirahoja.

Mutta kun hänen piti vaihtaa seteli, heräsi hänen pelkonsa jälleen.

Ennen oli hän rohkea ja olisi vapaaehtoisesti ilmiantanut itsensä,

ellei olisi tehnyt sitä tyhmyyttä, että sekoitti vaimoansa asiaan.

Mutta nyt saattoi hän hikoilla kylmää hikeä vain ajatellessaankin

santarmeja. Siitä ei ollut apua, että hän tiesi ett'eivät

viranomaiset olleet selvillä kadonneiden setelien numeroista ja että

asia sitäpaitsi oli ainiaaksi haudattu käsittelystä poistettujen

juttujen joukkoon. Hänet valtasi pelko kohta kun hän ajatteli mennä

johonkin sisälle pyytämään saada vaihdetuksi. Hän kantoi seteliä

taskussaan viisi päivää ja hänelle tuli tavaksi, tarpeeksi ottaa se

mukaansa, vaihtaa säilytyspaikkaa ja öisin olla panematta sitä pois

luotansa. Hän laati sangen ovelia suunnitelmia, mutta joutui aina

ristiriitaan mitä aavistamattomimpien levottomuuden syiden kanssa.

Hän oli aluksi ajatellut asemaa: miksi ei hän voisi jättää sitä

jollekin toverille, jolla oli joku rahasto huostassaan? Mutta sitten

tuntui se hänestä niin perin vaaralliselta, ja hän ajatteli mennä

siviilipukuisena johonkin paikkaan Havren toiseen päähän ja ostaa

sieltä jotakin, mitä tahansa. Mutta eikö se herättäisi kummastusta,

jos hänen nähtäisiin vetävän esiin niin suuren summan ostaakseen

jonkun pikkuesineen?

Hän päätti silloin lopuksi käyttää sitä keinoa, että jättäisi setelin

sikaarimyymälään Cours Napoléonin varrelle, johon hän poikkesi

joka päivä. Eikö se olisi yksinkertaisinta? Olihan tunnettua,

että hän oli saanut perintöä, niin ett'ei myymälässä kukaan voisi

hämmästyä. Hän oli sen edustalla, mutta kadotti rohkeutensa ja käveli

Vauban-veistämölle karaistakseen luontoaan. Hän palasi puoli tuntia

käveltyään takaisin, eikä kuitenkaan voinut päättää sitä tehdä.

Mutta illalla Café du Commersessa Cauchen läsnäollessa hän äkkiä

rohkaistui, veti setelin esiin ja pyysi emäntää vaihtamaan sen.

Tällä ei ollut rahoja, vaan hän lähetti tarjoilijan sen kera

sikaaripuotiin. Laskettiinpa leikkiäkin siitä, että se näytti

aivan uudelta, vaikka se oli päivätty kymmenen vuotta sitten.

Poliisikomisarius tarttui siihen ja käänteli sitä ja sanoi, että

se on ollut piilossa jossakin kolossa, ja se antoi kapteenin

rakastajattarelle aihetta kertoa jutun, josta ei koskaan tahtonut

loppua tulla, eräästä piilotetusta omaisuudesta, joka oli löydetty

marmorilaatan alta eräästä piirongista.

Useampia viikkoja kului, ja nämä rahat, jotka Roubaudilla oli

hallussaan, kiihoittivat hänen pelihimonsa huippuunsa. Ei silti, että

hän olisi pelannut korkeata peliä, mutta häntä vainosi perinpohjaisen

huono onni, että nuo jokapäiväiset pikkutappiot, kun ne laskettiin

yhteen, vihdoin nousivat suuriin summiin. Kuukauden lopulla oli hän

taas rahatonna ja oli jo kunniasanallaan velkaa muutamia louisdoreja

ja oli melkein sairaana siitä, ett'ei enään uskaltanut koskea

yhteenkään korttiin. Hän rimpuili vastaan, mutta oli joutumaisillaan

vuoteen omaksi. Ajatus niistä yhdeksästä setelistä, jotka edelleen

olivat ruokasalin permannon alla, ahdisti häntä joka minuutti, hän

saattoi nähdä ne läpi lattian, ne polttivat hänen jalkapohjiansa. Jos

hän olisi tahtonut, niin olisihan hän muitta mutkitta voinut ottaa

vielä yhden! Mutta tällä kertaa oli hän vannonut oikein kunnollisesti

ja hän olisi kernaammin pistänyt kätensä tuleen, kuin kopeloinnut

sieltä uudelleen. Mutta eräänä iltana, kun Séverine oli nukkunut

varhain, antoi hän raivoissansa myöten, ja sellaisen mielipahan

valtaamana, että hänen silmänsä täyttyivät kyynelistä, otti hän

listan pois. Mitä hyödytti vastustaa kauvemmin? Se olisi ainoastaan

tarpeetonta kärsimistä, siksi hän ymmärsi, että hän nyt ottaisi ne

kuitenkin toisen toisensa perästä, kunnes ei enää ainoakaan olisi

jäljellä.

Seuraavana aamuna Séverine sattumalta äkkäsi aivan uuden naarmun

listan syrjässä. Hän kumartui alas ja havaitsi kopeloimisen jälkiä.

Mies nähtävästi jatkoi rahojen ottamista. Ja hän ihmetteli, että se

suututti häntä niin kovin, sillä hän ei tavallisesti ollut turhan

tarkka, puhumattakaan siitä, että hänkin oli päättänyt mieluummin

kuolla nälkään, kuin koskea noihin verentahraamiin seteleihin. Mutta

eivätkö ne olleet yhtä hyvin hänen kuin miehenkin? Miksi käytti

mies niitä noin salaperäisesti ja karttaen edes kysymästä häneltä

neuvoa? Koko aamupäivän kiusasi häntä varmuuteen pääsemisen tarve

ja hän olisi itse vuorostansa ottanut listan pois ja tarkastanut,

ellei olisi tuntenut kylmän väristyksen kulkevan tukkansa läpi

ajatellessaan kopeloivansa siellä aivan yksinään. Eikö kuollut

nousisi ylös aukosta? Tämä lapsellinen pelko teki ruokasalin hänelle

niin vastenmieliseksi, että hän otti työnsä mukaansa ja sulkeutui

huoneeseensa.

Kun myöhemmin illalla he molemmat ääneti söivät paistin tähteitä,

harmistui hän uudelleen, ja nähdessään miehensä vasten tahtoaan

vilkuilevan permannon nurkkaan, kysyi hän kiivaasti:

-- Oletko jälleen ollut siellä ottamassa?

Mies katsahti hämmästyksissään ylös.

-- Mitä sitten?

-- Oh, älä teeskentele, sinä ymmärrät kyllä mitä tarkoitan... Mutta

kuulepa nyt: minä en tahdo, että sinä otat enempää, sillä ne eivät

ole sinun eivätkä minunkaan rahojani, ja minä ihan tulen sairaaksi

ajatellessani, että sinä kosket niihin.

Roubaud tavallisesti karttoi riitaa. Heidän yhdyselämänsä oli nykyään

ainoastaan kahden toisiinsa sidotun olennon välttämätöntä kosketusta,

olentojen, jotka saattoivat viettää kokonaisia päiviä vaihtamatta

sanaakaan, ja jotka menivät ja tulivat kuten kaksi muukalaista,

välinpitämättöminä ja yksinäisinä. Hän tyytyikin vain kohauttamaan

olkapäitään, eikä ryhtynyt mihinkään selvityksiin.

Mutta vaimo oli sangen liikutettu ja tahtoi saada lopun noita

piilotettuja rahoja koskevasta kysymyksestä, joka oli kiusannut häntä

siitä päivästä saakka, jona rikos tehtiin.

-- Minä tahdon saada vastauksen... Rohkenetko väittää, ett'et ole

niihin koskenut?

-- Mitä se sinuun kuuluu?

-- Se kuuluu minuun, koska se liikuttaa minua. Vasta tänään minä

rupesin pelkäämään, enkä voinut jäädä huoneeseen. Joka kerta, kun

sinä kosket niihin, näen minä sitten pahoja unia kolmena yönä... Emme

puhu siitä milloinkaan. Ole hiljaa, äläkä pakoita minua puhumaan

siitä.

Mies tuijotti häneen silmät ammollaan ja toisti hitaasti:

-- Mitä se sinuun kuuluu, että minä kosken niihin, ellen pakoita

sinua sitä tekemään. Sehän on minun yksityinen asiani.

Séverine teki kiivaan eleen, jota hän kuitenkin hillitsi.

Liikutettuna ja kasvoillaan kärsimyksen ja inhon ilme virkkoi hän

sitten:

-- En ymmärrä sinua... Olithan sinä kuitenkin kunniallinen mies.

Niin, sinä et olisi voinut ottaa keneltäkään soutakaan... Ja se,

minkä teit, voitaisiin antaa anteeksi, sillä sinä olit poissa

suunniltasi ja olit tehnyt minutkin mielettömäksi... Mutta nämä

rahat, oh, nämä inhoittavat rahat, joiden ei enään pitäisi sinulle

olla olemassa, ja joita sinä nyt varastat, soun toisensa jälkeen,

huviasi varten...Mitä tapahtuukaan? Kuinka olet voinut vajota niin

syvälle?

Mies kuunteli häntä ja silmänräpäyksen selvänäköisyyden aikana

ihmetteli hänkin sitä, että oli alentunut varastamaan... Eri asteet

tuossa hiljalleen tapahtuvassa henkisessä rappeutumisesta katosivat

hänen tietoisuudestaan, eikä hän voinut uudelleen solmita murhan

katkaisemaa sidettä siihen, mitä oli ollut ennen, hän ei voinut enään

itselleen selittää, kuinka toinen olemus, melkeinpä uusi olento oli

alkanut sen yhteydessä, että hänen aviollinen yhdyselämänsä purkautui

ja hänen vaimonsa vetäytyi pois hänen luotaan ja muuttui hänen

vihollisekseen. Mutta hän oivalsi heti, että se oli auttamatonta,

ja hän teki eleen, ikäänkuin olisi hän tahtonut vapautua kaikista

epämieluisista mietteistä.

-- Kun kotona on ikävää, ärjäsi hän, niin etsitään huvitusta sen

ulkopuolelta. Koska sinä et enään rakasta minua...

-- En, en, minä en enään rakasta sinua.

Roubaud katsoi vaimoonsa ja iski nyrkkinsä pöytään ja veri nousi

hänen kasvoihinsa.

-- Anna minun olla rauhassa! Estänkö minä sinua huvittelemasta?

Rupeanko minä sinun tuomariksesi? On monta seikkaa, jotka

kunniallinen mies tekisi minun asemassani, mutta joita minä en tee.

Ensi aluksi potkaisisin sinut ovelle. Sitten kentiesi taukoisin

varastamasta.

Séverine oli käynyt aivan kalpeaksi, sillä hänkin oli ajatellut, että

kun mustasukkaista miestä vaivaa sisällinen paha siihen määrään,

että hän suvaitsee vaimonsa rakastajaa, on se merkki moraalisesta

syövästä, joka leviää yhä enemmän, kuolettaa kaikki epäröimiset ja

hajoittaa koko omantunnon. Mutta hän tenäsi vastaan, eikä tahtonut

tunnustaa mitään edesvastuuta itselleen. Änkyttäen huudahti hän:

-- Minä kiellän sinua koskemasta rahoihin.

Mies oli herennyt syömästä. Hän kääri lautasliinansa tyynesti kokoon,

nousi sitten ylös ja sanoi pilkallisen näköisenä:

-- Voimmehan jakaa, jos sinä sitä tahdot.

Hän kumartui heti alas, ottaakseen listan pois.

Séverine syöksyi esiin ja pani jalkansa lattialle.

-- Ei, ei! Sinä tiedät, että minä mieluummin tahtoisin kuolla... Älä

ota sitä pois. Älä, älä, ei minun nähteni!

Séverinellä oli tänä iltana kohtaus Jacquesin kanssa

tavarajuna-aseman takana. Kun hän puolen yön jälkeen palasi kotiin,

esiintyi taas edellisen illan näytelmä hänelle ja hän sulkeutui

huoneeseensa. Roubaudilla oli yövuoro eikä vaimon tarvinnut edes

peljätä hänen makaavan kotona, jonka hän muuten nykyään teki harvoin.

Mutta vaikka hän oli vetänyt peitteen leukaan saakka ja antoi lampun

palaa, ei hän saanut unta. Miksi oli hän kieltäytynyt jakamasta?

Eikä näiden rahain anastamisen ajatus nyt enään niin suuresti

koskenut hänen kunniantuntoonsa. Eikö hän ollut vastaanottanut

Croix-de-Maufrasin testamenttaamista? Silloinpa saattoi hän yhtä

kernaasti pitää rahatkin hyvänään. Mutta silloin häntä taas hirvitti.

Ei, ei koskaan! Rahoja sellaisinaan olisi hän voinut ottaa; mutta

mihin hän ei uskaltanut koskea, pelosta että ne polttaisivat sormia,

olivat juuri nämät rahat, jotka oli varastettu kuolleelta, nuo

inhoittavat murharahat.

Hän rauhoittui jälleen ja järkeili itsekseen: Hän ei olisi ottanut

niitä pannakseen ne jälleen menemään; päinvastoin olisi hän kätkenyt

ne muualle, haudannut ne johonkin paikkaan, jonka hän yksinään olisi

tietänyt, missä ne olisivat maanneet ijankaikkisiin aikoihin; ja

silloin olisi ainakin toiset puolet ollut pelastettu miehen käsistä.

Hän ei saisi sitä riemua, että pitäisi kaikki, mies ei saisi pelissä

kuluttaa sitä, oli hänen.

Kun kello löi kolme, katui hän katkerasti, että oli kieltäytynyt

jakamasta. Hänen mieleensä juolahti ajatus, vielä epäselvä ja

etäinen: hän nousisi ylös ja etsisi esiin rahat lattian alta,

jott'ei mies saisi enempää. Mutta tämä ajatus jääti häntä silloin

niin, ett'ei hän tahtonut sitä enempää ajatella. Ottaa kaikki,

pitää kaikki, ilman että mies edes uskaltaisi nurista. Tämä ehdotus

tunkeutui vähitellen hänen mieleensä ja tahto, joka oli voimakkaampi

kuin hänen vastaanhangoittelemisensa, nousi hänen sisällään olevista

tiedottomista syvyyksistä. Hän ei tahtonut, mutta syöksyi kuitenkin

kiivaasti ylös vuoteesta, sillä hän ei voinut toisin tehdä. Hän

ruuvasi lampun irti ja läksi ruokasaliin.

Nyt ei Séverine enään vapissut. Koko hänen pelkonsa oli ohitse,

hän toimi aivan kylmäverisesti hitain ja mittamääräisin liikkein,

kuten unissakävijä. Hän etsi hiilihangon, sillä vääntääkseen listan

irti. Kun kolo oli avattuna, valaisi hän sitä lampulla, koska hän

näki huonosti. Mutta hän kävi aivan kankeaksi ja liikkumattomaksi

ällistyksestä: kolo oli tyhjä. Hänen ollessaan Jacquesia tapaamassa,

oli Roubaud selvästikin tullut takaisin, ennen häntä saman kaiken

ottamisen ja pitämisen himon valtaamana, ja hän oli yhdellä kertaa

pistänyt taskuunsa kaikki setelit, niin, ett'ei ainoatakaan ollut

jäljellä. Hän kumartui alas ja havaitsi kolossa ainoastaan kellon ja

kellonperät, jotka loistivat tomussa hirsien välillä. Kylmäverisessä

raivossaan pysyi hän, joka oli puolialasti, silmänräpäyksen samassa

asennossa ja hoki parikymmentä kertaa korkealla äänellä:

-- Varas! Varas! Varas!

Sitten hän raivoisasti tempasi käteensä kellon, jolloin suuri,

musta hämähäkki, joka oli peljästynyt, juoksi tiehensä kipsiä

pitkin. Hän potkasi listaa kantapäällään ja meni makuulle, pannen

lampun yöpöydälle. Jälleen lämmetessään katsoi hän kelloa, jota

hän piti nyrkkiin puristetussa kädessään, käänteli ja tutki sitä

kauvan. Erittäinkin herättivät hänen mielenkiintoaan presidentin

kaksi nimikirjainta kuoren päällä. Sen sisäpuolella näki hän

valmistumisnumeron 2516. Tämän kalleuden säilyttäminen oli varsin

vaarallista, sillä poliisi tiesi numeron. Mutta suutuksissaan siitä,

ett'ei voinut pelastaa enempää, ei hän enään tuntenut mitään pelkoa.

Vieläpä tuntui hänestä siltä, että hänen pahat unensa nyt olivat

lopussa, koska ei ruumiin tavaroita enään ollut lattian alla. Hän

voisi vihdoinkin liikkua vapaasti kotonansa, missä halusi. Hän pisti

kellon päänalusensa alle, sammutti lampun ja vaipui uneen.

Seuraavan päivän oli Jacques vapaana ja odotti, että Roubaud tapansa

mukaan läksisi Cafe du Commerceen, jolloin hän menisi Séverinen

luo ja söisi hänen kanssaan aamiaista. He tekivät tämän toisinaan,

milloin uskalsivat. Heidän nyt syödessään puhui Séverine, jota vielä

hirvitti, hänen kanssaan rahoista, ja kertoi, kuinka hän oli tavannut

piilopaikan tyhjänä. Hänen katkeruutensa miestä kohtaan ei vielä

ollut talttunut ja sama huudahdus uusiintui taukoamatta:

-- Varas! Varas! Varas!

Sen jälkeen otti hän esille kellon ja tahtoi ehdottomasti antaa sen

Jacquesille, huolimatta tämän osoittamasta vastenmielisyydestä.

-- Etkö siis ymmärrä, armaani, ett'ei kukaan ole etsivä sitä sinulta.

Jos minä pidän sen, niin hän ottaa sen minulta... Ja näetkös, minä

antaisin hänen mieluummin repiä ruumiin palasiksi. Ei, hän on saanut

aivan liiaksikin paljon. Minä en tahtoisi saada noita rahoja,

ne hirvittivät minua, enkä minä milloinkaan olisi pannut niistä

soutakaan menemään. Mutta mikä oikeus hänellä oli käyttää niitä

hyväksensä? Voi, kuinka minä vihaan häntä!

Hän itki ja rukoili Jacqaesia niin itsepintaisesti, että tämä vihdoin

pisti kellon liivintaskuunsa.

Tunti oli kulunut ja Séverine istui vielä puoliksi pukeutuneena hänen

polvellaan. Hän nojautui taaksepäin hänen olkapäätään vastaan ja oli

kietonut käsivartensa hänen kaulansa ympärille hiukeaan hyväilyyn,

kun Roubaud, jolla oli oma avain, astui sisään. Séverine syöksähti

ylös, mutta olihan hänet yllätetty itse työssä, niin että olisi

hyödytöntä kieltää. Roubaud oli äkkiä pysähtynyt eikä voinut päästä

ohi, kun rakastaja ällistyksissään jäi istumaan. Mutta vaimo ei

vaivannut itseään edes minkäänlaisella selityksellä, vaan meni häntä

vastaan ja hoki raivokkaasti:

-- Varas! Varas! Varas!

Roubaud epäröi hetkisen. Sitten kohautti hän olkapäitänsä, ikäänkuin

olisi se ollut jotakin, joka ei ollenkaan koskenut häntä, ja meni

huoneeseen noutamaan erästä muistikirjaa, jonka hän oli unhoittanut

sinne. Mutta Séverine seurasi häntä ja löylytti häntä nuhteilla:

-- Sinä olet jälleen ollut siellä? Uskallatko sitä kieltää?... Ja

sinä olet ottanut kaikki tyynni. Varas! Varas! Varas!

Sanaakaan sanomatta meni mies ruokasalin läpi. Vasta ovella hän

kääntyi ympäri ja loi vaimoonsa synkän katseen.

-- Tahdotko antaa minun olla rauhassa!

Hän meni, paukahuttamatta edes ovea kiinni. Oli kuin ei hän olisi

nähnyt mitään, eikä hän ollut tehnyt mitään huomautusta rakastajan

läsnäolosta.

Pitkän väliajan kuluttua Séverine kääntyi ympäri Jacquesiin päin.

-- Uskotko sinä nyt?

Tämä, joka ei ollut sanonut sanaakaan, nousi nyt vihdoinkin ylös ja

lausui mielipiteensä.

-- Hän on mennyttä miestä!

Molemmat olivat yhtä mieltä siitä. Heidän hämmästystään sen johdosta,

että toista rakastajaa suvaittiin, vaikka ensimäinen oli murhattu,

seurasi nyt inho miehen auliutta kohtaan. Kun mies on joutunut noin

pitkälle, istuu hän auttamattomasti kiinni liejussa ja voi vajota

miten syvälle tahansa.

Tämän päivän jälkeen oli Séverinellä ja Jacquesilla täysi vapaus ja

he käyttivät sitä, enään välittämättä Roubaudista. Mutta nyt, kun

mies ei enään tehnyt heitä levottomiksi, tuli heidän suurimmaksi

murheekseen naapurin, rouva Lebleun vakoilu, joka aina oli väjymässä.

Aivan varmaan epäili hän jotakin. Kulkipa Jacques miten hiljaa

tahansa, niin huomasi hän joka käynnillä vastapäätä olevan oven

huomaamattomasti avautuvan raolleen ja silmän tirkistävän häneen

aukosta. Se kävi sietämättömäksi, eikä hän enään uskaltanut mennä

sinne ylös, sillä hän pelkäsi, että ovella kuunneltaisiin, kun

tiedettäisiin hänen olevan siellä. Ei siis ollut mahdollista suudella

eikä edes jutella häiritsemättä. Katkeroituneena tästä uudesta

esteestä hänen intohimollensa, alotti Séverine silloin uudelleen

vanhan sotaretkensä Lebleun perhettä vastaan, saadakseen haltuunsa

heidän asuntonsa. Oli asianmukaista, että se kaikkina aikoina oli

ollut alipäälliköllä. Mutta nyt ei se enään ollut tuo oivallinen

näköala akkunoista lähtöpengermälle ja Ingouvillen kukkuloille, joka

häntä houkutteli. Ainoana syynä hänen toivomukseensa, jota syytä

hän tietysti ei maininnut, oli se, että asumukseen oli toinenkin

sisäänkäytävä, keittiön rapulle johtava ovi. Jacques voisi silloin

tulla ja mennä, ilman että rouva Lebleulla oli edes aavistustakaan

hänen käynnistään. Vihdoinkin he silloin olisivat vapaudessaan.

Siitä tuli hirveä ottelu. Tämä taistelu, joka jo ennenkin oli pannut

koko käytävän tuleen ja liekkeihin, pantiin jälleen vireille ja

kävi yhä kiivaammaksi. Rouva Lebleu, jota uhattiin, puolustautui

urheasti ja väitti, että se veisi häneltä hengen, jos hänet

suljettaisiin tuohon pimeään huoneustoon, joka oli kolkko kuin

vankila, ja jolta katto vei kaiken näköalan. Miten voitaisiinkaan

luulla hänen saattavan elää tuossa luolassa, hänen, joka oli tottunut

valoisaan huoneeseensa avarine näköaloineen ja jota huvitti katsella

matkustajain alituista vuota? Hänen jalkansa epäsivät häneltä

kaiken kävelemisen, ja nyt ei hän koskaan saisi nähdä muuta kuin

sinkkikaton; yhtä hyvä olisi tappaa hänet paikalla.

Valitettavasti olivat nämä vain tunteensyitä ja hänen oli pakko

tunnustaa, että hänellä oli sama huoneusto kuin Roubaudin edeltäjällä

alipäällikön virassa, joka nuorenamiehenä oli ollut siksi kohtelias,

että oli luovuttanut sen hänelle. Sitäpaitsi piti olla olemassa

hänen miehensä kirjoittama kirjekin, jossa hän sitoutui luovuttamaan

huoneuston, jos uusi alipäällikkö sitä vaatisi. Kun kirjettä vielä

ei oltu löydetty, kielsi hän sen olemassaolon. Mitä huonommaksi

hänen asemansa kävi, sitä kiivaammin ja pontevammin hän esiintyi.

Kerran koetti hän vetää puolelleen toisen alipäällikön, Moulinin,

vaimon, jonka hän väitti sanoneen nähneensä herrojen suutelevan rouva

Roubaudia rappusissa. Mutta Moulin suuttui, sillä hänen vaimonsa,

joka oli kiltti ja vähäpätöinen olento, jota ei koskaan näkynyt, itki

ja vakuutti, ett'ei hän ollut mitään nähnyt eikä sanonut. Viikon ajan

lietsoi tämä juorupuhe myrskyä, joka raivosi käytävän toisesta päästä

toiseen.

Mutta rouva Lebleun suurin vika, jonka täytyi tuottaa hänelle

tappion, oli, että hän edelleenkin suututti neiti Guichonia

toimistossa itsepintaisella vakoilemisellaan. Se oli hänen

harha-ajatuksensa, hänen päähänpistonsa, että neiti Guichon

joka yö kävi asemapäällikön luona, ja tämä hänen tarpeensa

yllättää hänet siitä oli muuttunut kerrassaan sairaalloiseksi ja

sitäkin polttavammaksi, kun hän oli vakoillut neiti Guichonia

kahden vuoden ajan saamatta vähintäkään ilmi. Mutta hän oli

varma heidän yhteydestään ja se oli tehdä hänet hulluksi. Neiti

Guichon, joka oli raivoissaan siitä, ettei voinut tulla ja mennä

joutumatta vakoilluksi, vaati sen vuoksi nyt, hänkin, että hänet

karkoitettaisiin talon taka-osassa olevaan huoneustoon. Silloin olisi

yksi huoneusto heidän välillään, eikä hänen ainakaan tarvitsisi olla

häntä vastapäätä ja hän pääsisi kulkemasta hänen ovensa ohitse. Näkyi

selvästi että asemapäällikkö Dabadie, joka näihin saakka ei ollut

välittänyt tästä taistelusta, päivä päivältä yhä enemmän kallistui

Lebleun perhettä vastaan, ja se oli vakava merkki.

Asianhaarat sotkeutuivat vielä enemmän persoonallisen torailun

johdosta. Philomène, joka nyt meni tuoreine munineen Séverinen luo,

käyttäytyi hyvin hävyttömästi joka kerta kun tapasi rouva Lebleun,

ja kun tämä tahallaan antoi ovensa yleiseksi harmiksi alati olla

avoinna, vaihdettiin yhtämittaa ohimennen pahoja sanoja noiden

molempain välillä. Séverinen ja Philomènen tuttavuus oli muuttunut

tuttavallisuudeksi, ja viimeksimainittu oli vihdoin alkanut käydä

Jacquesin asioilla hänen rakastajattarensa luona, kun ei hän itse

uskaltanut tulla. Hän tuli muninensa, toi terveisiä ja muutti

tapaamisia, selitti, miksi Jacquesin oli täytynyt edellisenä iltana

olla varovainen ja kertoi kuinka kauvan hän oli viipynyt hänen

luonaan ja mistä he olivat jutelleet. Milloin tuli jokin este, jäi

näet Jacques toisinaan mielellänsä kotiin Sauvagnatin luo, joka oli

veturitallin esimies. Hän meni Pecqueuxin kanssa sinne, ikäänkuin

olisi hän tuntenut huvittelemisen tarvetta ja peljännyt olla koko

iltaa yksinään.

Vieläpä kun Pecqueux katosi, lähteäkseen seikkailuillensa

merimieskapakoihin, meni hän Philomènen luo, antoi hänelle jonkun

tervehdyksen perillevietäväksi ja istuutui eikä lähtenyt pois.

Ja Philomène, joka oli sekaantunut heidän rakkausjuttuunsa, tuli

vähitellen liikutetuksi, sillä siihen asti oli hän tuntenut

ainoastaan raakoja rakastajoita. Jacquesin pienet, hienot kädet

ja koulutettu käytöstapansa, hänen surumielisyytensä ja lempeä

ulkomuotonsa olivat hänelle kuin tuntemattomia herkkuja. Pecqueuxissa

oli nykyään enimmäkseen juopumusta ja raakuutta, jota vastoin,

kun hän vei hienon tervehdyksen veturikuljettajalta alipäällikön

vaimolle, hän omastakin puolestaan tunsi kielletyn hedelmän

herkullista makua. Kerran hän ilmaisi omia salaisuuksiaan ja moitti

lämmittäjää, jonka hän väitti olevan hyvin pahansisuinen huolimatta

hymyilevästä ulkomuodostaan ja juovuksissa ollessaan voivan tehdä

jonkun ruman kepposen. Jacques huomasi, että Philomène hoiti enemmän

ruumistaan ja ulkomuotoaan, joi vähemmän ja piti kodin siistimpänä.

Hänen, veljensä, Sauvagnat, oli eräänä iltana kuullut miesääntä ja

silloin syöksynyt sisään kurittaakseen sisartaan, mutta nähdessään

kuka tämän kanssa jutteli, oli hän tarjonut Jacquesille pullon

cideriä. Jacques näytti viihtyvän täällä hyvin, kun hänet otettiin

hyvin vastaan, ja hän tunsi parantuneensa kuumepuistatuksistaan.

Philomène alkoi myös osoittaa yhä vilkkaampaa ystävyyttä Séverineä

kohtaan ja ahdisti rouva Lebleuta, jota hän alituisesti nimitti

vanhaksi noidaksi.

Eräänä yönä, kun hän tapasi nuo molemmat rakastavaiset pienen

puutarhansa takana, meni hän heidän seurassaan pimeässä vajan luo,

johon he tavallisesti piiloutuivat.

-- Te olette todellakin liian kiltti. Koska huoneusto on teidän, niin

minä, jos olisin teidän sijassanne, laahaisin hänet tukasta ulos.

Älkää antako perään.

Mutta Jacques ei harrastanut mitään riitelyä.

-- Ei, herra Dabadie on puuttunut asiaan ja paras on odottaa, kunnes

se käy säädyllisellä tavalla.

-- Ennen kuukauden loppua, selitti Séverine, olen makaava hänen

huoneessaan, ja silloin voimme me tavata toisemme milloin tahansa.

Vaikka oli pimeä, tunsi Philomène, kuinka Séverine tätä toivomusta

lausuessaan hellästi likisti rakastajansa käsivartta. Ja kun hän

erosi heistä mennäkseen kotiinsa, pysähtyi hän varjon salaamana

kolmenkymmenen askeleen päähän siitä ja kääntyi ympäri. Hän tunsi

syvää mielenliikutusta, ajatellessaan heidän olevan yhdessä. Mutta

hän ei kuitenkaan ollut kade, vaan tunsi itsetiedotonta tarvetta

rakastaa ja olla rakastettu samalla tavalla.

Jacques kävi päivä päivältä yhä synkemmäksi. Kaksi kertaa hän keksi

tekosyitä, ollakseen tapaamatta Séverineä ja viipyi toisinaan

Sauvagnatien luona, karttaakseen häntä. Hän oli kuitenkin yhä

edelleenkin rakastunut häneen alati lisääntynein intohimoin. Mutta

kun Séverine sulki hänet syliinsä, valtasi hänet uudelleen hänen

kamala kärsimyksensä ja häntä pyörrytti, niin että hän vapautti

itsensä pian, kauhusta jähmettyneenä sen johdosta, ett'ei enään

voinut hillitä itseään, kun villipeto hänessä seisoi valmiina

puremaan. Hän koetti uuvuttaa itsensä pitkillä matkoilla, pyysi

ylimääräistä työtä ja saattoi seisoa yhtämittaa kaksitoista tuntia

veturissansa, ruumis täristysten ruhjomana ja keuhkot tuulen

kuivaamina.

Hänen tovereillaan oli tapana moittia kovaa ammattiansa, joka

kahdessakymmenessä vuodessa vei miehen manalle. Mutta hän olisi

tahtonut sen tapahtuvan heti, hän ei voinut koskaan tarpeeksi uupua

ja tunsi olevansa onnellinen ainoastaan kiitäessään Lisonissa

eteenpäin, ajattelematta enempää, enään näkemättä muuta kuin

annettuja merkkejä. Perille päästäessä oli hän niin menehtynyt

väsymyksestä, ett'ei edes malttanut puhdistautua. Mutta heräämisen

mukana palasi sama tuskallinen päähänpisto.

Hän oli samaten koettanut saada takaisin hellyytensä Lisonia

kohtaan ja käytti uudelleen useampia tunteja tehdäkseen sen

hienoksi ja puhtaaksi ja vaati, että Pecqueux panisi teräksen

heloittamaan hopean lailla. Tarkastajat, jotka matkan varrella

nousivat veturiin, onnittelivat häntä sen johdosta, että hän oli

saanut noin oivallisen veturin. Mutta hän pudisti päätään ja

pysyi tyytymättömänä, sillä hän tiesi hyvin, että luminietoksissa

tapahtuneen viivytyksen jälkeen ei hänen veturinsa enään ollut

yhtä hyvässä kunnossa kuin ennen. Korjattaessa oli sen sielu

epäilemättä vahingoittunut, se oli kadottanut elämän salaperäisen

tasapainon, mikä sattumalta riippui korjauksesta. Hän kärsi siitä ja

suri niin katkerasti tätä veturin huonontumista, että hän vaivasi

esimiehiänsä järjettömillä valituksilla ja pyysi tarpeettomia

korjauksia ja keksi suoritettavaksi mahdottomia parannuksia. Hän sai

kieltävän vastauksen ja kävi yhä synkemmäksi, vakuutettu kun oli

siitä että Lison oli kovasti sairas ja ett'ei sillä tämän jälkeen

voitaisi mitään oikein hyvin tehdä. Hän tuli alakuloiseksi; mitä

hyödyttikään rakastaa, koska hän kuoletti kaikki, mitä rakasti? Ja

kun hän tuli rakastajattarensa luo, oli hän täynnänsä epätoivoista

rakkaudenraivoansa, jota eivät suru eikä väsymys voineet tukahuttaa.

Séverine oli huomannut hänen muuttumisensa ja oli myös murheellinen,

koska hän luuli, että se tapahtui hänen takiansa ja että tieto

murhasta teki hänet synkkämieliseksi. Nähdessään, kuinka hän vapisi

hänen sylissään ja kiivaasti karttoi hänen suudelmiansa, kysyi hän

itseltänsä, eikö se johtunut siitä että hän muisti, mitä hän oli

kertonut ja hän sen kautta herättänyt hänessä inhoa. Hän ei koskaan

uskaltanut palauttaa keskustelua näihin aineisiin. Hän katui,

että oli milloinkaan niistä puhunut ja ihmetteli sitä, että hänen

tunnustuksensa oli tunkeutunut esiin. Hän ei enään muistanut niin

kauvan tuntemaansa tarvetta tehdä hänet uskotukseen, ja tunsi nyt

tyydytystä siitä, että hän oli osallinen hänen salaisuuteensa. Ja hän

rakasti häntä ja himosi häntä varmaankin vielä enemmän, sen jälkeen

kun hän ei enään ollut tietämätön mistään. Hänen intohimonsa oli

ääretön, nainen oli vihdoinkin herännyt, hän oli luotu ainoastaan

hyväilyä varten, ainoastaan ja yksinomaan rakastajattareksi, ilman

mitään äidillisiä vaistoja. Jacques oli nykyään hänen elämänsä, ja

lempeine, passiivisine luonteineen olisi hän tahtonut kissan tavoin

maata hänen polvellaan aamusta iltaan.

Ainoa, mikä hänellä oli jäljellä tuosta kauheasta murhatapahtumasta,

oli ihmetys siitä, että hän oli siihen sekaantunut! Siitä oli

niin kauvan että hän hymyili sille eikä edes olisi ollut vihainen

miehelleen, ellei tämä olisi häntä häirinnyt. Mutta hänen inhonsa

häntä kohtaan kasvoi samassa määrässä kuin hänen intohimonsa, hänen

mielitekonsa tuohon toiseen lisääntyi. Nyt, kun tuo toinen tiesi ja

oli julistanut hänet syyttömäksi, oli hän hänen hallitsijansa, jota

hän seuraisi ja joka saattoi määrätä hänestä kuten omaisuudestansa.

Hän oli saanut häneltä hänen valokuvansa ja hän vei sen mukanaan

vuoteeseen, kun hän meni levolle ja nukkui muotokuva suutaan vasten,

itse perin onnettomana, nähdessään hänet onnettomana, ja onnistumatta

oikein arvaamaan, minkä vuoksi hän siten kärsi.

Heidän tapaamisensa jatkuivat tällä välin ulkosalla heidän

odottaessaan voivansa rauhassa ja levossa tavata toisensa Séverinen

luona tuossa vasta hankitussa asunnossa. Talvi lähestyi loppuaan

ja helmikuu oli hyvin leuto. He pitensivät kävelyretkiään ja

kuljeskelivat tuntikausia asemaan kuuluvilla rakentamattomilla

alueilla; sillä Jacques karttoi pysähtymistä ja kun Séverine nojautui

hänen olkapäähänsä, jolloin hänen oli pakko istuutua, tahtoi hän sen

tapahtuvan pimeässä, peljäten tappavansa hänet, jos saisi nähdä hänen

paljasta ruumistansa. Niin kauvan kun hän ei sitä tekisi, voisi hän

kenties vastustaa murhaamishaluansa. Pariisissa, jonne hän meni hänen

kanssaan joka perjantai, veti hän akkunaverhot huolellisesti eteen,

ilmoittaen päivänvalon itseään häiritsevän.

Nykyään läksi hän tälle joka viikko uusiintuvalle matkalle edes

antamatta miehellensä mitään selitystä. Naapureille käytti hän vanhaa

tekosyytään, kolotusta polvessa, mutta hän sanoi sitäpaitsi käyvänsä

tervehtimässä vanhaa imettäjäänsä, Victoire eukkoa, joka vielä makasi

sairashuoneessa. Molemmille oli tästä matkasta suurta huvitusta,

Jacques seurasi silloin hyvin tarkkaavaisesti veturin kulkua ja

Séverine oli ihastuksissaan, nähdessään hänet vähemmän synkeänä,

tunsipa hauskuutta itse matkastakin, vaikka alkoikin osata ulkoa

pienimmätkin kukkulat, pienimmätkin lehdot tien varrella.

Havresta Mottevilleen oli istutettujen omenapuuaitojen katkaisemia

niittyjä ja ketoja, mutta sen jälkeen aina Roueniin saakka oli

seutu epätasaista ja autiota. Rouenin toisella puolella kaarteli

Seine ja rata kulki joen yli Sottevillen, Oisselin ja Pont-de

l'Archen luona; sitten näkyi joki taas, lakkaamatta virraten

eteenpäin leveänä ja suurena noiden laajojen kenttien lomitse.

Guillonin jälkeen oli se alati matkassa; se juoksi vasemmalla

puolella hitaasti eteenpäin matalien rantojensa välitse, joita

poppelit ja pajut reunustivat. Rata kulki pitkin erästä kukkulaa

ja erosi joesta Bonniéresissa ainoastaan yht'äkkiä yhtyäkseen

siihen Rosnyn luona Rolleboise-tunnelista päästyä. Seine oli kuin

ystävällinen matkatoveri. Vielä kolme kertaa kuljettiin sen ohi,

ennen kun päästiin perille. Siinä oli Nantes kirkontorneineen

puiden välissä, Triel vaaleine kipsilouhimoineen, Poissy, jonka

rata leikkasi keskeltä kahtia, Saint-Germanin metsän vihreät

muurit, liljojen runsaasti verhoamat vieremät Colombesin luona, ja

lopuksi itse Pariisi, jota oli kauvan aavistettu ja joka oli nähty

Pont d'Asnieresista, etäällä olevine riemukaarineen, joka kohousi

likaisten rakennusten ja tehtaiden lukuisain savupiippujen yli.

Veturi tunkeutui nyt Batignolles-tunneliin ja kohta sen jälkeen

oltiin meluisalla ratapihalla.

Iltaan saakka he olivat vapaudessaan ja kuuluivat toisillensa.

Paluumatkalla oli pimeä ja silmät ummessa Séverine uudelleen nautti

onnestansa. Mutta joka kerta kun hän kulki Croix-de-Maufrasin ohi,

tapahtuipa se sitten aamulla taikka illalla, pisti hän päänsä ulos

ja katsoi salaa, näyttäytymättä, koska oli varma siitä, että tapasi

Floren seisomassa portin edessä, tehden kunniaa kotelossaan olevalla

lipulla ja tarkastellen junaa tulisilla katseillaan.

Sen jälkeen kun Flore lumipyrypäivänä oli nähnyt heidän suutelevan

toisiaan, oli Jacques varoittanut Séverineä. Hän ei ollut epävarma

siitä hurjasta, lapsellisesta intohimosta, jota Flore oli tuntenut

häneen lapsuudesta pitäin, ja hänestä tuntui siltä, että tyttö oli

mustasukkainen ja että hänen lemmenkateudessaan piili miehekäs

tarmo, irtipäästetty, murhanhaluinen viha... Toiselta puolen lienee

hän tuntenut liian paljon, sillä Jacques muisti hänen viittailunsa

presidentin suhteesta erääseen nuoreen tyttöön, jota ei kukaan

epäillyt ja jonka hän sitten oli naittanut. Jos hän tiesi tämän, niin

hän varmaankin epäili, kuka oli rikoksen tehnyt, ja varmaankin hän

sekä puhuisi että kirjottaisi siitä ja kostaisi ilmiannolla.

Mutta päivät ja viikot kuluivat, ilman että mitään tapahtui ja

hän tapasi hänet vain alati paikallaan radan varrella. Niin pian

kun hän pitkän matkan päästä huomasi hänen veturinsa, tunsi hän,

että tytön palavat silmät häntä seurasivat. Hänen katseensa näki

hänet savusta huolimatta, ripustautui kiinni häneen ja seurasi

häntä salamankaltaisesta nopeudesta huolimatta pyöräin pauhatessa,

ja samaan aikaan tutkittiin, tarkastettiin ja koeteltiin juna

ensimmäisestä viimeiseen vaunuun. Joka perjantai huomasi hän silloin

aina hänet, kilpailijan, jonka hän tiesi olevan junassa mukana.

Siitä ei ollut apua, että tuo toinen, joka tunsi vastustamatonta

kurkistelemisen tarvetta, vaikka miten vähän olisi päätään esiin

pistänyt; hänet nähtiin kuitenkin ja molempain katseet risteilivät

kuin miekkain terät. Eteenpäin rientävä juna oli jo poissa ja

hän seisoi siinä yksinään jäljellä kykenemättä sitä seuraamaan

ja raivoissaan onnesta, minkä se vei mukanaan pois. Flore näytti

kasvavan, joka matkallaan huomasi Jacques hänen olevan yhä suurempi,

ja nyttemmin levotonna siitä, ett'ei hän tehnyt mitään, kysyi mies

itseltänsä mitä hän mielessänsä hautoikaan, tuo suuri, tumma tyttö,

jonka liikkumatonta vartaloa hän ei voinut karttaa näkemästä.

Myöskin eräs virkamies nykyään vaivasi Séverineä ja Jacquesia,

nimittäin ylikooduktööri Henri Dauvergne. Hän kulki juuri

perjantain junassa ja osoitti silloin Séverinelle huomiota,

joka tuli varsin sopimattomaan aikaan. Hän oli huomannut hänen

yhteytensä veturinkuljettajan kanssa ja luulotteli itseään,

että hänenkin vuoronsa kentiesi tulisi. Kun juna läksi Havresta

niinä aamuina, joina Roubaud oli virantoimituksessa, virnuili

hän sille ilmeiselle huomiolle, jota Henri osoitti Séverinelle;

tämä varasi hänelle kokonaisen vaununosaston, vei hänet sinne ja

tutki lämpöjohdon. Eräänä päivänä Jacques, joka edelleen jutteli

tyyneesti ja rauhallisesti Roubaudin kanssa, iski tälle silmää

osoittaakseen hänelle nuoren Henrin kohteliaisuutta ja ikäänkuin

kysyäkseen häneltä, suvaitsiko hän sitä. Mutta kun Roubaud riiteli

vaimonsa kanssa, syytti hän häntä häikäilemättä noiden molempien

rakastajattareksi. Séverine luuli erääseen aikaan, että Jacqueskin

uskoi niin, ja että juuri se saattoi hänet synkkämieliseksi. Itku- ja

nyyhkytyskohtauksen vallassa vakuutti hän olevansa viaton ja pyysi

häntä tappamaan hänet, jos hän olisi hänelle uskoton. Jacques kävi

silloin hyvin kalpeaksi, mutta koetti laskea leikkiä, suuteli häntä

ja vastasi tietävänsä hänen olevan kunniallinen ja toivovansa, ett'ei

hän koskaan tulisi ottamaan ketään hengiltä.

Maaliskuun ensimäiset illat olivat niin ikävät, että heidän täytyi

keskeyttää kohtaamisensa, ja Pariisin-matkat lyhyine vapauksineen

eivät enään olleet kylliksi Séverinelle. Hänessä kasvoi tarve saada

Jacques itsellensä, kokonaan itsellensä, olla yhdessä hänen kanssaan

päivät ja yöt, ilman että he koskaan jättäisivät toisiansa. Hänen

inhonsa mieheensä kävi yhä suuremmaksi, hänen pelkkä läsnäolonsa sai

hänet sairaalloiseen, sietämättömään ärtymykseen. Niin sopuisa ja

taipuisa kuin hän muuten olikin, joutui hän suunniltaan kohta kun

tuli kysymys hänestä ja tiuskahti pienimmästäkin esteestä, minkä mies

pani hänen tahtoaan vastaan. Silloin näytti siltä, kuin olisi hänen

mustien hiustensa varjo levittänyt tummaa varjoa hänen kirkkaiden,

vaaleansinisten silmiensä yli.

Hän hurjistui, syytti miestään siitä, että tämä oli siinä määrin

tuhonnut hänen olemassaolonsa, että nyt oli muka mahdoton elää hänen

rinnallaan. Eikö se ollut hän, joka oli kaiken tämän aiheuttanut?

Eikö se ollut hänen vikansa, että heidän yhdyselämänsä oli

tuhoutunut, että hänellä oli rakastaja? Miehen typerä tyyneys, se

välinpitämätön katse, jolla hän vastasi hänen katkeruuteensa, hänen

pyöreä selkänsä ja suuri mahansa, koko tuo sienimäinen lihakasa,

johon ei mikään näyttänyt vaikuttavan, kaikki tämä teki hänet

lopulta niin katkeroituneeksi, että hän suorastaan kärsi siitä.

Hän ei nykyjään muuta ajatellut kuin eroamista, lähtemistä pois

hänen luotaan ja elämän alottamista uudelleen jossakin muualla. Oi,

alkaa uudestaan, laittaa etenkin niin, ett'ei ollutta enään olisi

olemassa, alottaa elämä sellaisena kuin se oli, ennen kun kaikki nämä

iljettäväisyydet olivat alkaneet, tulla samallaiseksi kuin hän oli

viidentoista vuotiaana, rakastua ja olla rakastettu kuten hän silloin

uneksi elämästä!

Viikon ajan hautoi hän pakosuunnitelmaa: hän matkustaisi Jacquesin

kanssa, he piiloutuisivat Belgiaan ja asettuisivat sinne asumaan

nuorena, työteliäänä pariskuntana. Mutta hän ei puhunut edes

hänenkään kanssaan siitä, sellaiselle olisi heti esiintynyt

esteitä; he joutuisivat hyvin säännöttömään asemaan johon liittyisi

alituista levottomuutta, ja kaikkein ikävintä oli antaa miehen

pitää omaisuus, rahat ja Croix-de-Maufras. He olivat näet tehneet

keskinäisen testamentin, ja hän oli sen kautta miehensä vallassa ja

tämän laillinen holhousvalta sitoi hänen kätensä. Mieluummin kuin

matkustaisi ja luopuisi ainoastakaan sousta, kuolisi hän siellä.

Eräänä päivänä kun mies tuli kotiin ja kertoi, että hän, mennessään

erään veturin ohi oli tuntenut puskimen hipaisevan kyynärpäätään,

tuli hän ajatelleeksi, että jos mies kuolisi niin hän pääsisi

vapaaksi. Hän tuijotti häneen suurilla silmillään: miksi ei mies voisi

kuolla, koska hän ei enään pitänyt hänestä ja hän oli vaivana ja

vastuksena kaikille?

Sen jälkeen saivat Séverinen unelmat toisen suunnan. Roubaud

oli tapaturmaisesti kuollut ja hän matkusti Jacquesin kanssa

Amerikaan. Mutta sitä ennen olivat he menneet naimisiin, myyneet

Croix-de-Maufrasin ja muuttaneet koko omaisuuden rahaksi. He

eivät jättäneet jälkeensä mitään pelon syytä. Jos he lähtisivät

isänmaastaan, olisi se uudestisyntymistä toistensa syliin. Siellä

kaukana ei olisi jäljellä mitään siitä, jonka hän tahtoi unhoittaa,

hän voisi luulla elämän alkaneen uudelleen. Koska hän oli onnen

suhteen pettynyt, niin koettaisi hän uudelleen ja alusta alkaen

onneansa. Jacques saisi kyllä jonkin toimen, ja hän yrittäisi

jotakin; he voisivat koota omaisuuden, epäilemättä saisivat he lapsia

ja silloin alkaisi uusi olemassaolo työssä ja onnessa.

Ollessaan yksin aamusin vuoteessa, päivisin koruompeluksen

ääressä, hän kokonaan antautui tämän mielikuvansa valtaan, teki

muutoksia ja lisäyksiä ja uskoi lopulta elävänsä pelkän riemun ja

menestyksen elämää. Hän, joka muuten meni harvoin ulos, sai nyt

intohimokseen katsella postihöyryjen lähtöä: hän meni satamiin ja

seurasi höyrylaivan savua, kunnes se katosi meren usvien joukkoon;

hän kohdistautui, luuli seisovansa kannella Jacquesin rinnalla ja

olevansa jo kaukana Ranskasta matkalla uneksittuun paratiisiin.

Eräänä iltana maaliskuun keskivaiheilla, kun Jacques oli rohjennut

mennä hänen luokseen, kertoi hän, että junassa oli ollut mukana eräs

hänen vanhoista koulutovereistaan, joka nyt oli matkalla New-Yorkiin,

toteuttamaan muuatta uutta keksintöä, nappien valmistuskonetta; ja

kun tämä tarvitsi yhtiömiestä, oli hän tarjoutunut ottamaan hänet

mukaansa: Ah, se olisi oiva liikeyritys, jossa ei tarvittaisi

suurempaa osuusmaksua kuin vajaat kolmekymmentä tuhatta frangia,

ja josta ehkä voisi ansaita miljoonia. Hän sanoi tämän ainoastaan

puhuaksensa jotakin ja lisäsi sitäpaitsi, että hän luonnollisesti oli

vastannut tarjoukseen kieltävästi. Mutta se oli sentään ikävää, sillä

kovaa oli olla pakotettu luopumaan onnesta, kun se tarjoutui.

Séverine kuunteli hänen puhettaan ilmeettömin katsein. Eikö siinä

olisi hänen unensa toteutettuna?

-- Ah, mutisi hän vihdoin, me läksisimme huomen aamulla...

Jacques katsahti hämmästyneenä ylös.

-- Mitenkä niin, lähtisimmekö me?

-- Lähtisimme, jos hän olisi kuollut.

Séverine ei maininnut Roubaudin nimeä, osoitti häntä vain

nyökkäyksellä. Mutta Jacques ymmärsi ja teki epämääräisen liikkeen

vastatakseen, että mies valitettavasti ei ollut kuollut.

-- Me läksisimme, toisti Séverine hiljaa ja syvällä äänellä.

Tulisimme tuolla kaukana niin onnellisiksi. Minä voisin saada

kolmekymmentä tuhatta frangia myymällä tuon tilan ja sittenkin jäisi

vielä jotakin meidän asuttumistamme varten... Sinä tekisit rahat

voittoatuottaviksi ja minä järjestäisin pienen kodin meitä itseämme

ja rakkauttamme varten... Oi, kuinka se olisi onnellista!

Ja hän lisäsi aivan hiljaa:

-- Loitolla kaikista muistoista, uusi elämä edessämme!

Jacquesin valtasi suuri hellyys, he puristivat vaistomaisesti

toistensa käsiä, eikä kumpikaan sanonut enempää, molemmat tämän

toiveen hurmaamina. Séverine myöhemmin katkaisi äänettömyyden.

-- Sinun pitäisi kuitenkin etsiä ystäväsi uudelleen käsiisi, ennen

kun hän matkustaa, ja pyytää häntä olemaan hankkimatta itselleen

ketään toista yhtiömiestä, ilmoittamatta siitä sinulle.

Jacques hämmästyi jälleen.

-- Miksikä niin?

-- Niin, eihän tiedä, mitä voi tapahtua. Äskettäin se oli veturi

kysymyksessä, olisi tarvittu vain sekunti myöhempään, niin minä

olisin ollut vapaa!... Voihan sitä aamulla olla hengissä ja illalla

maata kuolleena.

Hän tarkasteli häntä ja toisti:

-- Oh, jospa hän olisi kuollut!

-- Ethän kai tahtone, että minä ottaisin hänet hengiltä? kysyi

Jacques ja koetti hymyillä.

Hän uudisti kieltävän vastauksensa kolmasti, mutta hänen silmänsä,

hänen lempeät naisensilmänsä sanoivat "kyllä", hänen intohimonsa

teki hänet säälimättömän julmaksi. Koska hän oli tappanut toisen,

niin miksi ei häntä voitaisi surmata? Tämä ajatus tunkeutui häneen

johtopäätöksenä, välttämättömänä loppuna. Yksinkertaisin asia

maailmassa olisi ottaa hänet hengiltä ja sitten matkustaa tiehensä.

Kun hän olisi kuollut, olisi kaikki ohi ja hän voisi alottaa kaikki

uudestaan. Hän ei enään katsonut muuta ratkaisua mahdolliseksi, hänen

päätöksensä oli peruuttamaton, vaikka hän vienosti väristen yhä

edelleenkin sanoi "ei", koska hänellä ei ollut rohkeutta tunnustaa

väkivaltaisuuttansa.

Jacques, joka seisoi ruokakaappiin nojautuneena, tavoitteli edelleen

hymyilyä. Hän huomasi veitsen, joka oli siellä.

-- Sinun pitänee antaa minulle veitsi, jos tahdot, että otan hänet

hengiltä... Onhan minulla jo kello, niin että saan pienen museon.

Hän nauraa hohotti, mutta Séverine vastasi vakavasti:

-- Ota veitsi.

Ja sitten kun Jacques oli pistänyt sen taskuunsa, ikäänkuin ajaakseen

pilan päähän saakka, suuteli hän häntä.

-- Hyvää yötä nyt. Minä etsin heti ystäväni ja pyydän häntä

odottamaan... Ellei lauvantaina sada, niin etsi minut Sauvagnatin

talon takaa. Siitä on sovittu vai kuinka?... Ja ole tyyni, me emme

ota ketään hengiltä, me vain laskemme leikkiä.

Vaikka oli myöhäinen, meni Jacques nyt alas satamaan etsimään

hotellista toveria, jonka oli määrä matkustaa pois seuraavana

päivänä. Hän puhui hänelle toiveista mahdollisesti saada periä ja

pyysi neljäntoista päivän lykkäytystä, ennen kun antaisi hänelle

varman vastauksen. Kulkiessaan suuria, mustia lehtokujia pitkin

takaisin asemalle, ajatteli hän, mitä oli tehnyt ja ihmetteli sitä.

Oliko hän siis päättänyt surmata Roubaudin, koska hänellä jo oli

hallussaan hänen vaimonsa ja rahansa? Ei, hän ei suinkaan ollut

päättänyt mitään, ja hän kyllä myös ryhtyisi varokeinoihin siinä

tapauksessa, että tekisi sellaisen päätöksen. Mutta nyt astui esiin

muisto Séverinestä ja hänen kuumasta kädenpuristuksestaan ja hänen

lujasta katseestaan, joka sanoi "kyllä", hänen suunsa sanoessa "ei".

Ilmeisesti tahtoi hän, että Jacques ottaisi Roubaudin hengiltä. Hän

kävi sangen levottomaksi. Mitä pitäisi hänen tekemän?

Palattuaan Rue François-Mazelinelle ja laskeuduttuaan levolle

kuorsaavan Pecqueuxin läheisyyteen, ei Jacques voinut nukkua. Vastoin

hänen tahtoaan työskentelivät hänen aivonsa tässä murha-ajatuksessa,

suunnittelemassa murhanäytelmää, jota hän mietti ja harkitsi sen

etäisimpiin seurauksiin saakka. Hän etsi ja punnitsi syitä myöten

ja vastaan. Kun hän mietiskeli kylmästi ja ilman kuumetta, puhuivat

kaikki syyt myöten. Eikö Roubaud ollut ainoa este heidän onnellensa?

Jos hän olisi kuollut, voisi hän naida Séverinen, eikä hän salannut

itseltänsä jumaloivansa häntä. Silloin omistaisi hän hänet kokonaan

ja ainiaaksi. Olisihan siinä sitäpaitsi rahoja, koko omaisuus.

Hän luopuisi rasittavasta ammatistaan ja tulisi vuorostaan omaksi

herrakseen tuossa Amerikassa, josta hän oli kuullut toveriensa

puhuvan maana, missä mekanikot kokoilivat kultaa lapioilla. Ikäänkuin

unessa esiintyi hänelle nyt kuva hänen uudesta elämästään tuolla

kaukana: vaimo, jota hän intohimoisesti rakasti, nopeasti kootut

miljoonat, rento elämä, rajaton kunnianhimo, kaikki mitä hän tahtoi.

Ja tämän unelman toteuttamiseksi oli tarpeen ainoastaan yksi liike,

ainoastaan erään ihmisen toimittaminen pois tieltä, niinkuin

poljetaan alas eläin, kasvi, joka kävellessä on haitaksi. Hän ei

enään ollut edes miellyttävä, tuo mies, joka nyt oli lihava ja

raskas ja kokonaan hupeni tyhmään pelihimoonsa, joka hävitti hänen

kaiken entisen tarmokkuutensa. Minkä vuoksi häntä säästettäisiin? Ei

kerrassaan mikään puhunut hänen eduksensa. Kaikki tuomitsi hänet,

koska vastaukseksi joka kysymykseen tuli, että toisten etu vaati

hänen kuolemataan. Epäröiminen olisi hassua ja pelkurimaista.

Mutta Jacques, jonka selkää poltti, ja joka oli laskeutunut

vatsallensa, kääntyi ympäri ja hypähti ylös. Eräs ajatus, joka tähän

saakka oli väikkynyt hänen mielessään varsin epämääräisenä, kiusasi

häntä nyt niin ankarasti, että tuntui siltä, kuin olisi jokin terävä

esine porattu hänen aivoihinsa. Hän, joka lapsuudesta asti oli

halunnut tappaa jonkun, ja jota kauhistus tämän päähänpiston johdosta

oli kiduttanut, miksi ei hän siis surmaisi Roubaudia? Kentiesi voisi

hän, valitsemalla tämän uhrin, ainiaaksi tyydyttää murhaamishimonsa,

ja sillä tapaa hän ei ainoastaan tekisi hyvää kauppaa, vaan myös

sitäpaitsi parantuisi. Parantuisi, herra Jumala! Ei enään tuntisi

noita verenjanoisia pöyristyksiä, voisi omistaa Séverinen, ilman

että vanha hurjuus hänessä heräisi. Kylmä hiki tihkui esiin, hän

näki seisovansa veitsi kädessään ja työntävän sen Roubaudin kaulaan,

kuten tämä oli tehnyt presidentille, ja tuntevansa tyydytystä ja

kylläisyyttä sitä mukaa kuin veri poreilisi hänen käsiensä lomitse.

Hän tappaisi hänet, se oli hänen päätöksensä, koska siinä olisi hänen

pelastuksensa ja jumaloidun vaimon ja omaisuuden saanti. Jos hänen

pitäisi tappaa joku, niin olisi se tämä joka hänen pitäisi surmata,

hän tietäisi ainakin silloin, mitä hän tekisi ja siinä olisi järkeä

ja logiikkaa ja hyötyä.

Kun Jacques oli tehnyt tämän päätöksen, oli kello juuri lyönyt

kolme ja hän koetti nukkua. Hän oli jo vaipunut tajuttomuuteen, kun

hän syvästi liikutettuna nousi pystyyn vuoteessa. Herra Jumala,

oliko hänellä sitten oikeus ottaa tämä mies hengiltä? Kun häntä

vaivasi kärpänen, löi hän sen kuoliaaksi, ja kerran kun kissa oli

sotkeutunut hänen jalkoihinsa, oli hän, tosin tahtomattaan, potkulla

murskannut sen jäsenet. Mutta tämä ihminen, hänen kaltaisensa!

Hänen täytyi uudistaa koko tuumailunsa todistaakseen oikeutensa

tuon murhan tekemiseen, sen oikeuden, mikä on väkevämmillä, joita

heikommat vaivaavat ja jotka sen vuoksi hävittävät ne. Nyt rakasti

häntä toisen vaimo, ja tämä itse tahtoi päästä vapaaksi voidakseen

tulla naimisiin hänen kanssaan ja antaa hänelle omaisuutensa. Hän

ainoastaan laittaisi esteen aivan yksinkertaisesti pois tieltään. Jos

kaksi sutta kohtaa toisensa metsässä ja naarassusi on läsnä, eikö

voimakkaampi susi silloin vapauta itseään tuosta toisesta? Ja eikö

alkuaikoina, jolloin ihmiset susien tavoin turvautuivat luoliin,

himoittu nainen kuulunut joukosta sille, joka kykeni voittamaan hänet

itselleen kilpakosijainsa veressä? Koska se oli elämän laki, oli sitä

kaiketi noudatettava, välittämättä yhteiselämän vuoksi myöhemmin

keksityistä verukkeista.

Vähitellen näytti hänestä hänen oikeutensa ehdottomalta, hän tunsi

koko päättäväisyytensä palaavan, jo seuraavana päivänä hän valitsisi

ajan ja paikan ja valmistelisi toimeenpanoa. Epäilemättä olisi paras

pistää Roubaud kuoliaaksi hänen yöllä kierrellessään asema-alueella,

jotta ihmiset voisivat luulla maankiertäjien hänet murhanneen. Hän

tiesi hyvän paikan hiilikasojen takana. Kunpa voisi houkutella

hänet sinne! Vaikka hän koetti nukkua, järjesti hän nyt koko

murhakohtauksen, pohti, mihin asettuisi ja kuinka iskisi, kaataakseen

hänet kuoliaana maahan.

Mutta hänen syventyessään pienimpiin erikoisseikkoihin, palasi

hiljaa ja vastustamattomana hänen vastenmielisyytensä. Hänessä oli

jotakin, mikä pani sitä vastaan ja sai hänen verensä kuohuksiin.

Ei, ei, hän ei iskisi. Se tuntui hänestä nyt niin vastenmieliseltä,

niin toimeensaamattomalta, niin mahdottomalta. Hänessä nousi sitä

vastaan sivistysihminen, hänen saamansa kasvatus, se, minkä perityt

mielipiteet hiljaa ja hävittämättömästi olivat rakentaneet. Hän oli

äidinmaidon mukana imenyt menneiltä sukupolvilta, ett'ei saa tappaa!

hänen hienostuneet aivonsa olivat täynnä epäilyksiä ja inhoten

hylkäsivät murha-ajatuksen, heti kun ne alkoivat sitä harkita. Niin,

toinen asia olisi tappaa, jos siihen kannustaisi himo, kuohahtava

intohimo! Mutta tappaa tarkoituksella, harkiten ja itsekkäisyydestä,

ei, sitä ei hän milloinkaan voisi!

Päivä alkoi sarastaa, kun Jacquesin onnistui hiukan nukahtaa, mutta

uni oli niin kevyt, että hänessä tapahtui sotkuinen väittely tuosta

inhoittavasta kysymyksestä. Seuraavista päivistä tuli tuskallisimmat

hänen elämässään. Hän karttoi Séverineä, ja peljäten hänen silmiään,

lähetti hän hänelle terveisiä, ett'ei hän voisi tulla tapaamaan

lauvantaina.

Mutta maanantaina ei hän voinut päästä häntä jälleen kohtaamasta, ja

kuten hän oli peljännyt, täyttivät hänen suuret sinisilmänsä, nuo

niin lempeät, niin suloiset, hänet tuskalla. Séverine ei puhunut

siitä, ei eleellä, ei sanallakaan kehoittanut häntä.

Mutta silmät olivat täynnä tätä asiaa, ne kysyivät häneltä,

ne rukoilivat sitä. Hän ei tietänyt, miten pääsisi siitä

kärsimättömyydestä ja nuhteesta, minkä hän luki niistä; hän näki ne

alati kiinnitettynä häneen ihmetyksen ilmein siitä, että hän saattoi

epäröidä olla onnellinen. Lähtiessään hänen luotaan, sulki Jacques

hänet kiivaasti syliinsä saadakseen hänet ymmärtämään, että hän oli

tehnyt päätöksensä. Hän oli sen todellakin tehnyt ja pysyi siinä aina

rappusten alapäähän saakka, mutta sitten hänen omatuntonsa epäilykset

palasivat. Kun hän näki hänet jälleen kaksi päivää myöhemmin, oli

hänellä samallainen outo kalpeus ja arka katse, kuin pelkurilla, joka

peräytyy välttämättömästä teosta. Séverine puhkesi nyyhkytyksiin

sanomatta mitään ja itki hänen kaulassaan riippuen, hirveän

onnettomana, ja Jacques joutui suunniltaan ja hänet täytti sellainen

itsensä halveksuminen, että hän olisi voinut kuolla.

-- Etkö tahdo torstaina tulla? kysyi Séverine matalalla äänellä.

-- Kyllä, torstaina odotan sinua.

Torstaina oli yö sangen pimeä, tähtiä ei loistanut läpikuultamattoman

synkällä taivaalla, joka oli täynnä merestä noussutta usvaa.

Tavallisuuden mukaan tuli Jacques ensiksi ja oukaili, seisoen

Sauvagnatin talon takana, Séverinen tuloa. Mutta pimeys oli niin

synkkä ja Séverine juoksi niin kevyesti, että Jacques vapisi

hipaistessaan häneen, ilman että oli sitä ennen häntä huomannut.

Séverine lepäsi hänen sylissään levottomana, kun tunsi hänen

vapisevan.

-- Minä säikähdytin sinua, mutisi hän.

-- Ei, ei, minä odotin tuloasi... Menkäämme, ei kukaan voi meitä

nähdä.

Ja käsivarret kiedottuina toistensa vyötäisille kävelivät he nyt

hiljaa ylt'ympäri noilla rakentamattomilla alueilla. Veturitallin

tällä puolella oli kaasulyhtyjä vähän, muutamissa pimeissä paikoissa

ei ollut sellaisia ollenkaan, jota vastoin kauvempana aseman puolella

oikein vilisi niitä, jotka näyttivät kirkkailta tähtösiltä.

He kävelivät sillä tapaa kauvan, sanomatta sanaakaan. Séverine nojasi

päätään Jacquesin olkapäähän ja suoristautui toisinaan suudellakseen

häntä leukaan, ja mies kumartui ja vastasi hänen suudelmaansa

suutelemalla häntä ohimoon hiusrajan kohdalle. Etäällä olevista

kirkoista oli juuri kuulunut yhtä lyövän kellon vakava ääni. He eivät

puhuneet, koska he ymmärsivät toistensa ajatukset. He ajattelivat

ainoastaan tätä, he eivät enään voineet olla yhdessä tuon ajatuksen

heitä vaivaamatta. He harkitsivat asiaa yhä edelleen, mutta mitä

hyödytti ääneen sanoa tarpeettomia sanoja, koska täytyi toimia? Kun

Séverine suoristautui häntä vastaan hyväilläksensä häntä, tunsi hän

veitsen olevan housuntaskussaan. Oliko hän siis päättänyt sen tehdä?

Mutta Séverinen ajatukset virtasivat yli ja hänen huulensa avautuivat

tuskin kuuluvaan kuiskaukseen:

-- Hän oli vast'ikään ylhäällä, en tiedä mistä syystä... Sitten näin

hänen ottavan revolverinsa, jonka oli unhoittanut... Hän lähtee

varmaankin kiertomatkalle.

Tuli jälleen hiljaista ja vasta kahdenkymmenen askeleen päässä sieltä

sanoi Jacques vuorostaan:.

-- Viime yönä on täällä varastettu lyijyä... Hän tulee hetken

kuluttua varmaankin tänne.

Séverine vapisi hieman ja molemmat olivat jälleen vaiti ja

hiljensivät kulkuaan. Mutta Séverine alkoi epäillä, että se oli

veitsi, joka oli Jacquesin taskussa. Hän suuteli häntä kaksi eri

kertaa saadakseen paremmin selville, kuinka asian laita oli.

Mutta kun hän kuitenkin, noin hankautuessaan häntä vastaan, jäi

epävarmuuteen, laski hän kätensä riipuksiin ja tunnusteli, samalla

kun suuteli häntä uudelleen. Se oli veitsi. Mutta Jacques ymmärsi

hänen tarkoituksensa, painoi hänet kiivaasti rintaansa vastaan ja

sammalsi hänen korvaansa:

-- Hän tulee, sinä pääset vapaaksi.

Murha oli nyt päätetty, heistä tuntui ikäänkuin he eivät enään

olisi kävelleet, vaan vieras voima olisi vienyt heitä eteenpäin

maata pitkin. Heidän aistimensa olivat äkkiä erittäin teroittuneet,

varsinkin tunto, sillä heidän käsiänsä kolotti niiden ollessa

toisissaan ja huulten pieninkin kosketus tuntui raappimiselta. He

kuulivat myös veturin vierimisestä ja etäisestä ähkymisestä lähtevät

häipyvät äänet, kumeita jyskähdyksiä, harhailevia askelia pimeässä.

Ja he katsoivat pimeyteen, eroittivat mustat pilkut esineistä,

ikäänkuin usva olisi kadonnut heidän silmistään: he voivat seurata

ohilentävän yölepakon äkkinäisiä heilahduksia. He pysähtyivät

liikkumattomiksi erään hiililäjän kulmaan ja vaanivat silmin ja

korvin ja jännittivät koko ruumiinsa. Nyt he kuiskailivat.

-- Etkö kuullut hätähuutoa tuolta?

-- En, se on vaunu, joka viedään sisälle.

-- Mutta tuolla vasemmalla puolellamme kävelee joku. Hiekka narisi.

-- Ei, ei, rotat vain juoksentelevat kasojen välissä ja pudottelevat

hiiliä alas.

Muutamia minuutteja kului. Äkkiä pusersi Séverine Jacquesia vieläkin

voimakkaammin.

-- Se on hän.

-- Missä sitten? Minä en näe mitään.

-- Hän kääntyi tavarajunien veturitallin ympäri ja tulee suoraan

meitä kohden. Etkö näe hänen varjoaan valkoisella seinällä?

-- Sinä luulet siis, että se on tuo musta kohta. Hän on siis yksin?

-- Niin, yksin, hän on yksin.

Tässä ratkaisevassa silmänräpäyksessä heittäytyi Séverine

intohimoisesti Jacquesin kaulaan ja painoi kuumat huulensa hänen

huuliaan vastaan. Hän olisi pitkässä, intohimoisessa suudelmassaan

tahtonut antaa hänelle osan intohimostaan. Kuinka hän rakasti häntä

ja kuinka hän inhosi tuota toista! Oh! Jos hän olisi uskaltanut,

olisi hän jo monta kertaa tehnyt sen itse, säästääkseen Jacquesin

kauhistuksesta. Mutta hänen kätensä huojuivat, hän tunsi olevansa

liian pehmeä, siihen tarvittiin miehen koura. Ja tässä suudelmassa,

joka ei koskaan tahtonut loppua, oli kaikki, minkä hän saattoi

puhaltaa häneen rohkeudestansa, se oli lupautuminen kokonaan. Veturi

vihelsi etäällä, päästäen pimeyteen surumielisen, vaikeroivan

hätähuudon. Kuului tietämättömässä paikassa olevan jättiläisvasaran

säännölliset iskut, samalla kun merestä nousevat usvat joukkioina

ajelehtivat taivaalla ja toisinaan näyttivät saavan nuo säkenöivät

kaasuliekit sammumaan. Kun hän vihdoin veti suunsa pois, ei hänellä

ollut itsellensä jäljellä mitään, hän luuli kokonaan sulautuneensa

Jacquesiin.

Nopealla liikkeellä avasi mies jo veitsen ja päästi kohta sen jälkeen

puoliksi tukahutetun kirouksen.

-- Hitto soikoon, se on taas jäähtynyt. Hänhän menee tiehensä.

Se oli totta, varjo, joka oli lähestynyt viidenkymmenen askeleen

päähän heistä, kääntyi vasemmalle ja poistui sellaisen yövartijan

säännöllisellä astunnalla, jota ei mikään ole saattanut levottomaksi.

Séverine kannusti Jacquesia.

-- Mene jo!

Molemmat läksivät jälleen liikkeelle, Jacques edellä ja Séverine

hänen kintereillään, ja he hiipivät hänen perässään varoen

aiheuttamasta pienintäkään kolinaa. Korjauspajojen kulmauksessa

kadottivat he hänet silmänräpäykseksi näkyvistään; mutta kun he sen

jälkeen kulkivat erään sivuraiteen yli, huomasivat he hänet jälleen

kahdenkymmenen askeleen päässä siitä. Heidän täytyi etsiä suojaa

pienimpienkin muurien takana, koska yksi ainoakin harha-askel olisi

heidät ilmaissut.

-- Me emme saa häntä käsiimme, mutisi Jacques kumeasti. Jos hän ehtii

vaihteen luo, pääsee hän meiltä pakoon.

Séverine hoki edelleen aivan hänen korvaansa:

-- Mene, mene!

Tällä hetkellä ja näiden laajojen, pimeyteen hautaantuneiden alueiden

keskellä ja suuren aseman öisen tyhjyyden ympäröimänä, oli Jacques

luja päätöksessään, ja tyhjyydessä tapasi hän rikostoverin murhaan.

Kiiruhtaessaan hiipivää kulkuansa tuli hän vielä innokkaammaksi

ja harkitsi yhä mielessään ja etsi syitä, jotka tekisivät murhan

viisaaksi ja oikeutetuksi teoksi, johon hän ryhtyisi loogillisen

miettimisen ja päätöksen perusteella. Hänhän käyttäisi oikeuttaan,

elämisen oikeuttaan, koska toisen veri oli välttämätön hänen omalle

olemisellensa. Tarvittaisiin ainoastaan isku tällä veitsellä, jotta

hän saavuttaisi onnensa.

-- Me emme saavuta häntä, emme saavuta häntä, hoki Jacques

raivoissaan, nähdessään varjon kulkevan vaihteen ohi. Se on kirottua,

kas nyt kiitää hän pakoon.

Mutta Séverinen hermostunut käsi tarttui häntä kiivaasti olkapäähän

ja pakoitti hänet seisomaan hiljaa vastapäätä häntä.

-- Katso, hän kääntyy ympäri.

Roubaud kääntyi todellakin ympäri. Hän oli kääntynyt oikealle ja tuli

sitten takaisin. Kenties oli hänellä seljässään ollut epämääräinen

tunne siitä, että häntä ajettiin takaa. Hän jatkoi kuitenkin tyynesti

matkaansa kuten tunnollinen vartija ainakin, joka ei tahdo mennä

sisälle, ennen kuin on luonut katseen kaikkialle.

Jacques ja Séverine pysähtyivät äkkiä juoksussaan, eivätkä

liikahtaneet. Sattuma oli vienyt heidät erään hiililäjän nurkkaan. He

nojautuivat siihen ja näyttivät joutuvan sen sisään, likistäessään

selkänsä mustaa muuria vastaan ja ikäänkuin upotessaan tähän

mustelätäkköön. He pidättivät hengitystään.

Jacques näki Roubaudin tulevan suoraan heitä kohden. Heidän

välillään oli tuskin kolmenkymmenen metrin matka ja se väheni joka

askeleelta, säännöllisesti ja rytmillisesti, ikäänkuin sallimuksen

järkähtämättömällä heilurilla järjestettynä. Nyt oli jäljellä

kaksikymmentä askelta, nyt ainoastaan kymmenen ja hän seisoisi hänen

edessään ja hän kohottaisi käsivartensa näin ja työntäisi veitsen

hänen kurkkuunsa ja vetäisi sen oikealta vasemmalle estääkseen hänet

kirkumasta. Sekunnit eivät hänen mielestään tahtoneet ollenkaan

loppua, sellainen joukko ajatuksia virtasi hänen tyhjien aivojensa

läpi, niin että ajan mitta oli hävinnyt hänen tietoisuudestaan.

Kaikki syyt, jotka olivat saaneet hänet tekemään päätöksensä, olivat

vielä kerran tarkastettavina ja hän näki jälleen selvästi edessänsä

murhan, syineen ja seurauksineen. Nyt oli jäljellä viisi askelta.

Hänen päätöksensä oli järkähtämätön. Hän tahtoi murhata ja tiesi

minkä vuoksi.

Nyt oli jäljellä kaksi askelta, nyt yksi askel. Mutta nyt tapahtui

hänessä hirmukohtaus. Kaikki syöksyi yht'äkkiä kokoon. Ei, ei, hän ei

tappaisi, hän ei voisi tällä tapaa surmata tuota turvatonta ihmistä.

Miten hän miettikin, ei se koskaan voisi tehdä hänestä murhaajaa;

siihen vaadittaisiin puremisen vaisto, hyökkääminen saaliin kimppuun,

nälkä tai intohimo, joka pakoittaa raatelemaan. Mitä se merkitsi, jos

omatunto oli kokoonpantu ainoastaan hitaasti perintönä kulkeneista

oikeuskäsitteistä. Hän tunsi itsessään, ett'ei hänellä ollut oikeutta

tappaa, eikä hänen onnistuisi vakuuttautua siitä, että hän voisi

ottaa itselleen tuon oikeuden.

Roubaud kulki aivan rauhallisena ohitse. Hänen hihansa hipaisi

heitä molempia, heidän seisoessaan siinä hiilien keskellä. Heidän

hengityksensä olisi voinut ilmaista heidät, mutta he seisoivat kuin

kuolleina. Käsivartta ei kohotettu, veistä ei isketty ruumiiseen. Ei

mikään pannut noita taajoja varjoja värisemään, ei edes pöyristys.

Nyt oli hän jo kymmenen askeleen päässä sieltä ja he seisoivat vielä

liikkumattomina paikoillaan, selin tuota mustaa hiilikasaa päin ja

täydellisesti pidättäen hengitystään, pelon valtaamina tuon yhden

ainoan aseettoman miehen takia, joka juuri niin rauhallisena oli

kulkenut heidän ohitsensa.

Jacques tukahutti raivon ja häpeän nyyhkytyksen.

-- Minä en voi, en voi.

Hän aikoi jälleen tarttua Séverineen, nojautuakseen häneen, siitä

saadakseen sen anteeksiannon, sen lohdutuksen, jota hän tarvitsi.

Mutta hän pakeni mitään sanomatta pois. Jacques ojensi kätensä

ja tunsi ainoastaan hänen hameensa liukuvan käsiensä välitse ja

kuuli vain hänen kevyen pakonsa. Hän kulki turhaan hetkisen hänen

perässään, hänen nopea katoamisensa kokonaan ällistytti hänet.

Oliko hän siis niin katkeroitunut hänen heikkoutensa johdosta?

Halveksiko hän häntä? Varovaisuus esti Jacquesia ottamasta häntä

kiinni. Mutta kun hän jälleen oli yksinään näillä laajoilla,

rakentamattomilla alueilla noine pienine, keltaisine valopilkkuineen,

valtasi hänet hirveä epätoivo ja hän riensi pois ja painoi päänsä

vuodepielukseensa, siten tukahuttaakseen kirouksen, joka lepäsi hänen

olemassaolonsa yli.

Kymmenkunta päivää myöhemmin, maaliskuun lopussa, pääsivät Roubaudit

vihdoinkin voitolle Lebleun perheestä. Hallinto oli tunnustanut

oikeutetuiksi Roubaudien vaatimukset, joita asemapäällikkö

Dabadie puolsi, sitäkin suuremmalla syyllä, kun neiti Guichon

etsiessään vanhoja tilejä aseman arkistosta, oli äskettäin löytänyt

puheenaolleen kirjeen, jossa rahastonhoitaja sitoutui luopumaan

asunnosta, jos uusi alipäällikkö sitä vaatisi. Katkeroituneena

tappionsa johdosta puhui rouva Lebleu heti muuttamisesta: koska

kerran tahdottiin hänen kuolevan, niin olisi parasta tehdä loppu

yksin tein.

Tämä muistettava muutto sai käytävän kolmeksi päiväksi täydelliseen

kuumeeseen. Yksinpä pikku rouva Moulin, joka muuten teki itsensä niin

vähän huomatuksi, ja jonka ei koskaan nähty menevän eikä tulevan,

sekaantui siihen ja kantoi Séverinen työpöydän toisesta huoneustosta

toiseen. Mutta varsinkin Philomène kiihoitti epäsopua. Hän saapui

sinne jo ensi hetkellä avustamaan, teki nyyttejä, siirsi huonekalut

ja tunkeutui Lebleun asuntoon, ennen kun perhe oli sieltä lähtenyt.

Hän se ajoi rouva Lebleun pois sieltä, vaikka molempien perheiden

huonekalut vielä olivat aivan sekaisin. Hän oli alkanut osoittaa

sellaista harrastusta Jacquesia ja kaikkea kohtaan, mihin tämä

oli kiintynyt, että Pecqueux tuli ihmeisiinsä ja epäluuloiseksi.

Kasvoillaan salavihainen, häijy ilme kysyi hän häneltä, oliko hän

väleissä veturinkuljettajan kanssa. Hän ilmoitti hänelle etukäteen,

että hän panisi molemmat tilille, jos saisi heistä jotakin selville.

Philomène ihaili vielä enemmän tuota nuorta miestä ja palveli häntä

ja hänen rakastajatartaan, toivoen heidän väliinsä tunkeutumalla

voivansa hiukan nauttia hänestä. Kun hän oli kantanut sisälle

viimeisen tuolin, suljettiin ovet. Äkkiä huomasi hän jakkaran, jonka

rahastonhoitajan rouva oli unhoittanut paikoilleen, hän avasi silloin

oven jälleen ja heitti jakkaran käytävään. Muutto oli sillä lopetettu.

Elämä siellä palasi vähitellen yksitoikkoiseen kulkuunsa. Sillä aikaa

kun rouva Lebleu istui reumatismin kahlehtimana lepotuolissaan ja

oli kuolettavasti ikävissään ja itki suuria kyyneliä sen vuoksi,

ett'ei hänellä ollut muuta näköalaa kuin sinkkikatto, joka kaihti

taivasta, istui Séverine erään etupuolella olevan akkunan luona ja

katseli loppumattomiin. Hänellä oli silmiensä edessä tuo vilkas

vilinä lähtevien junien ratapihalla ja ajavien ja kävelijäin

alituinen virta. Aikainen kevät oli jo saanut katukäytävien suuret

puut viheriöitsemään, ja tuolla takapuolella levisivät etäällä

Ingouvillen kunnaat puita kasvavine rinteineen ja valkoisine

huviloineen. Mutta häntä ihmetytti se, että hän tunsi niin vähän

hupia vihdoinkin nähdessään unelmansa toteutuneena, oleskellessaan

tässä huoneustossa, jota hän niin oli mielinyt, ja saadessaan tilaa,

päivää ja aurinkoa. Kun hänen apuvaimonsa, Simon eukko, nurisi siitä,

että häntä häirittiin totutuissa tavoissansa, saattoi Séverine tulla

kärsimättömäksi ja toisinaan kaipasi hän vanhaa pesäänsä, jossa,

kuten hän sanoi, lika näkyi vähemmän.

Roubaud oli aivan yksinkertaisesti antanut hänen olla olojaan. Hän

ei näyttänyt tietävän muuttaneensa asuntoa; tapahtui usein, että

hän erehtyi ja huomasi erehdyksensä vasta kun hänen uusi avaimensa

ei sopinut vanhaan lukkoon. Mutta muuten oli hän yhä enemmän

poissa, ja aviollisen yhdyselämän hajaantumista jatkui. Kerran

näytti hän kuitenkin virkoavan uudelleen eloon; hänen poliittiset

harrastuksensa olivat heränneet, vaikk'eivät ne olleet kovinkaan

selvät eikä intohimoiset, mutta hänen sydämessään säilyi katkeruus

tuon vanhan jutun johdosta aliprefektin kanssa, joka oli hänelle

maksaa hänen paikkansa. Hän riemuitsi siitä, että yleiset vaalit

olivat järkähyttäneet keisarikuntaa, joka nyt läpikävi kauheata

selkkausta, ja hoki, ett'eivät nuo ihmiset aina olisi herroja.

Mutta ystävällinen varoitus Dabadielta, joka oli siitä saanut

tiedon neiti Guichonilta, jonka läsnäollessa hän oli puhunut tähän

vallankumoukselliseen tapaan, riitti muuten tekemään hänet jälleen

tyyneksi. Koska käytävässä nyt taas vallitsi rauha ja sopu, sitten

kun rouva Lebleu, joka oli kuolemaisillaan ikävästä, kävi päivä

päivältä yhä huonommaksi, niin minkä vuoksi siis hankittaisiin uusia

ikävyyksiä sekottautumalla politiikkaan. Roubaud teki yksinkertaisen

eleen, hän välitti yhtä vähän politiikasta kuin kaikesta muustakin...

Hän, joka ei tuntenut mitään tunnonvaivoja, kävi päivä päivältä yhä

lihavammaksi ja kulki välinpitämättömänä ja hitaana tietään eteenpäin.

Sen jälkeen kun Jacques ja Séverine voivat kohdata toiseensa koska

tahansa, oli heidän keskenäinen hämilläolonsa lisääntynyt. Nyt ei

enään mikään estänyt heidän onneansa; hän voi mennä hänen luokseen

toisia rappusia milloin halusi, eikä hänen tarvinnut peljätä,

että häntä vakoiltaisiin. Se oli heidän huoneustonsa ja hän olisi

voinut nukkua siellä yötä, jos olisi ollut niin rohkea. Mutta se,

jota he molemmat olivat tahtoneet, ja josta he olivat sopineet,

oli suorittamatta ja jäi toteuttamatta, ja ajatus siitä synnytti

keskenäistä hämilläoloa ja nosti heidän välilleen ylipääsemättömän

muurin. Hän häpesi heikkouttaan ja huomasi hänen joka kerta olevan

yhä enemmän pahoillaan ja onneton odottaessaan turhaan. Heidän

huulensa eivät enään etsineet toisiansa, sillä tämä puolinainen

omistaminen ei enään ollut heille kylliksi; he halusivat koko onnea,

matkustaa, mennä naimisiin tuolla kaukana, uutta elämää he kaihosivat.

Eräänä iltana hän tapasi Séverinen itkemässä, ja kun tämä sai nähdä

hänet, ei hän herennyt, vaan ripustautui hänen kaulaansa ja itki

vielä kovemmin. Hän oli ennenkin itkenyt siten, mutta silloin oli

Jacques voinut tyynnyttää hänet painamalla hänet rintaansa vastaan.

Mutta nyt mitä enemmän hän painoi häntä itseään vastaan, sitä enemmän

tunsi hän hänen epätoivonsa lisääntyvän. Hän joutui pois suunniltaan

ja otti vihdoin hänen päänsä käsiensä väliin. Hän katsoi syvään hänen

silmiinsä. Hän ymmärsi, miksi hän oli niin epätoivoissaan; se oli

siksi, että hän oli nainen, eikä lempeässä toimettomuudessaan itse

uskaltanut antaa surmaavaa veitseniskua.

-- Anna minulle anteeksi ja odota vielä vähän... Vannon sinulle

tekeväni sen pian, niin pian kuin voin.

Séverine painoi heti suunsa hänen suutaan vastaan, ikäänkuin olisi

hän tahtonut varustaa tämän lupauksen sinetillä, ja he suutelivat

toisiaan taas syvästi ja intohimoisesti.