VIII

Juna saapui Pariisin asemalle vasta kymmenen ja neljäkymmentä

illalla. Oli viivytty Rouenissa kaksikymmentä minuuttia, jotta

matkustajat saivat aikaa syödä, ja Séverine oli kiiruhtanut

lähettämään sähkösanoman miehelleen, ilmoittaakseen hänelle, että hän

palaisi Havreen vasta pikajunalla seuraavana iltana.

Kohta Mantesista lähdettyään oli Pecqueux saanut erään tuuman.

Hänen vaimonsa, Victorie eukko, oli jo viikon maannut sairaalassa

nyrjäytettyään pahasti jalkansa langetessaan, ja koska hänellä,

kuten hän virnistellen sanoi, oli käytettävänään toinen sänky

kaupungissa, tarjosi hän huoneensa rouva Roubaudille. Siellä

olisi hänellä paljonkin paremmat oltavat kuin jossakin läheisessä

hotellissa ja hän voisi oleskella siellä aina seuraavaan iltaan

saakka juuri kuin kotonaan. Jacques oivalsi heti sellaisen sovittelun

käytännöllisyyden, sitäkin enemmän, kun hän ei tietänyt, mihin hän

muuten sijoittaisi hänet, ja kun hän junasillalta, matkustajain

vihdoinkin virtaillessa ulos vaunuista, tuli veturin luo, jätti hän

hänelle lämmittäjän antaman avaimen ja neuvoi häntä hyväksymään

tarjouksen. Mutta hän epäröi ja kieltäytyi ensin, kun häntä hävetti

lämmittäjän veitikkamainen ja asianymmärtäväinen hymy.

-- Ei, ei, minulla on eräs serkku ja siellä minä kyllä saan

makuupaikan lattialla.

-- Pitäkää hyvänänne vaan, sanoi Pecqueux lopuksi hyvänsuovan

näköisenä. Vuode on pehmeä ja niin suuri, että siinä voisi maata

neljäkin henkilöä.

Jacques katsoi häneen niin itsepintaisesti, että hän otti avaimen

vastaan. Veturinkuljettaja kumartui alas ja kuiskasi hänelle:

-- Odota minua.

Séverinen tarvitsi kulkea ainoastaan kappale Rue d'Amsterdamia ja

sitten kääntyä sisään portista, mutta lumi oli niin liukasta, että

hänen täytyi kulkea erittäin varovaisesti. Hänellä oli onni tavata

portti avoinna ja hän meni rappuja ylös ilman, että häntä näki edes

portinvartija-eukko, joka pelasi dominoa erään naapurivaimon kanssa;

ja saavuttuaan neljänteen kerrokseen avasi hän oven ja sulki sen

niin hiljaa, että varmaan ei yksikään naapureista voinut epäillä

hänen olevan siellä. Kulkiessaan kolmannen kerroksen rappusia oli

hän kuitenkin sangen selvästi eroittanut naurua ja laulua Dauvergnen

asunnosta. Molemmilla sisaruksilla oli kai ollut pienet kestinsä;

heillä oli näet tapana kerran viikossa harjoittaa musiikkia

ystävättäriensä kanssa. Ja kun Séverine oli sulkenut oven jälkeensä,

saattoi hän huoneen painostavassa pimeydessä lattian läpi jälleen

kuulla kaikkien nuorten vilkkautta ja iloa.

Silmänräpäyksen oli pimeys hänen mielestään aivan läpitunkematon ja

hän vapisi, kun kukkuva kello, jonka syvät lyönnit hän tunsi, alkoi

lyödä yhtätoista pimeässä. Mutta hänen silmänsä tottuivat vähitellen

pimeään, molemmat akkunat häämöttivät kahtena valjuna nelikulmiona,

joiden kautta lumen kimmellys valaisi kattoa. Hän kotiutui nyt ja

etsi tulitikkuja ruokakaapin kulmalta, jossa hän muisti ne nähneensä.

Vielä vaikeampi oli kuitenkin saada käsiinsä kynttilää, mutta

vihdoin löysi hän kynttilänpätkän eräästä laatikosta. Hän sytytti

sen ja huone tuli valaistuksi. Hän loi levottoman, nopean katseen

ympärilleen, kuin olisi hän tahtonut tarkastaa, oliko hän todellakin

vallan yksin. Hän tunsi kaikki: tuossa oli se ymmyrkäinen pöytä,

jossa hän oli syönyt aamiaista miehensä kanssa, tuossa punaisine

puuvillapeitteineen vuode, josta hän oli lyönyt hänet maahan

nyrkin-iskulla. Huone oli aivan samallainen kuin silloin, kun hän oli

siellä kymmenen kuukautta takaperin.

Séverine riisui nyt hiljaa hattunsa. Mutta kun hänen piti riisua

kaapunsakin, värisi hän vilusta. Siellä oli vallan jääkylmä.

Hiiliä ja tikkuja oli pienessä laarissa takan vieressä. Enempää

riisuutumatta hän sai päähänsä silloin heti ajatuksen sytyttää

valkea, ja se huvitti häntä ja vapautti hänet siitä epämiellyttävästä

tunteesta, jota hän aluksi oli tuntenut. Nämä valmistukset ja ajatus,

että he molemmat saisivat oikein lämmintä, saivat hänet jälleen

iloiseksi ja onnelliseksi heidän seikkailunsa johdosta. He olivat

jo hyvin kauvan ilman toivoakaan, että se milloinkaan voitaisiin

toteuttaa, haaveilleet saavansa aivan häiritsemättömästi omistaa

toisensa.

Kun kamiinissa alkoi suhista, mietti hän muita valmistuksia, siirsi

tuolit makunsa mukaisesti, otti esille puhtaita raiteja ja valmisti

vuoteen kokonaan uudelleen, mikä oli sangen vaivalloista, sillä se

oli todellakin hyvin suuri. Mutta hän tuli hyvin pahoilleen, kun ei

voinut ruokakaapista saada käsiinsä mitään syötävää eikä juotavaa:

Pecqueux oli varmaankin niinä kolmena päivänä, mitkä hän oli täällä

herrastellut, kuluttanut kaikki putipuhtaaksi. Samoin oli laita

kynttiläinkin, löytyi ainoastaan tuo kynttilänpätkä, mutta sepä ei

merkinnyt paljoa, kun kuitenkin pian mentäisiin levolle. Nyt oli

hyvin lämmin, ja virkistyneenä asettui hän keskelle huonetta ja

katseli ympärilleen vakuuttautuakseen siitä, ett'ei mitään puuttunut.

Häntä ihmetytti, ett'ei Jacques vielä ollut tullut, kun muuan

vihellys johti hänet akkunan luo. Se oli suoraan Havreen menevä

juna, joka nyt läksi 11,20. Tuolla alhaalla oli se laaja alue,

joka ulottui asemalta Batignolles-tunneliin saakka, paljaana

lumiverhona, jossa voi eroittaa ainoastaan rautatieraiteiden tummat

haarautumiset. Veturi ja vaunut raiteilla muodostivat valkoisia

kasoja, ikäänkuin olisivat ne nukkuneet kärpännahkaisen peitteen

alla. Ja isojen rautatiehallien nyt puhtaiden ruutujen ja Pont de

l'Europen valkoisilla pitseillä reunustettujen tukipylväiden väliltä

pilkistivät, vaikka oli yö, kaikkea tätä valkoista vastaan Rue de

Romen varrella vastapäätä sijaitsevat keltatäpläiset ja likaiset

talot. Havren juna tuli nyt näkyviin, mustana esineenä liukuen

eteenpäin, etunenässään lyhty, jonka kirkas valo tunki pimeyden läpi;

ja hän näki, miten se katosi sillan alle, junan perässä olevien

kolmen lyhdyn luodessa veripunaista kajastusta lumelle.

Kääntyessään ympäri huoneeseen päin vapisi hän jälleen: Oliko

hän todellakin aivan yksin? Hän oli luullut tuntevansa lämmintä

hengitystä niskassaan ja vaatteiden läpi raakaa koskettamista

ruumiiseensa. Hän avasi silmänsä selki selälleen ja katseli jälleen

ympärilleen huoneessa. Ei, siellä ei ollut ketään.

Millähän Jacques huvittelihe, kun hän viipyi tuolla tavoin? Kului

vieläkin kymmenen minuuttia. Hän säikähti, kuului hiljaista rapinaa,

jotkin kynnet raapivat ovea. Mutta hän ymmärsi pian mitä se oli ja

kiiruhti avaamaan. Se oli Jacques, mukanaan pullo malagaa ja torttu.

Séverine nauraa hytkytti ja ripustautui ylitsevuotavassa

hellyydessään hänen kaulaansa.

-- Ah, sinäkö se olet, rakkaani! Sinäpä olet tehnyt oivan keksinnön!

Mutta Jacques vaiensi hänet nopeasti.

-- Hiljaa, hiljaa!

Silloin alensi hän ääntään, luullen portinvartijattaren olevan

Jacquesin kintereillä. Ei, hänellä oli ollut se onni, että juuri

kun hän aikoi soittaa, avattiin portti eräälle rouvalle ja hänen

tyttärelleen, jotka luultavasti olivat olleet Dauvergnen luona, ja

hän oli voinut tulla ylös ilman että kenelläkään oli aavistustakaan

siitä. Mutta ulkona rappusten välipaikalla oli hän aivan äsken

avoimesta ovesta nähnyt sanomalehtien myyjättären pesevän pientä

pyykkiä pesuastiassa.

-- Olkaamme ääneti! Puhu hiljaa.

Séverine vastasi siihen sulkemalla hänet intohimoisesti syliinsä

ja peittämällä hänen kasvonsa äänettömillä suudelmilla. Tämä

salaperäinen leikki ja se, että saatiin vain hyvin hiljaa kuiskailla,

huvitti häntä.

-- Niin, niin, saatpa nähdä, ett'ei meistä kuulla enempää, kuin jos

olisimme kaksi pientä rottaa.

Hän asetti kaikkea mahdollista varovaisuutta noudattaen pöydälle

kaksi lautasta, kaksi lasia ja kaksi veistä ja hänen teki kovasti

mielensä nauraa, niin että seinät soi.

Hän huvitti Jacquesia suuresti ja tämä sanoi puoliääneen:

-- Minä luulin sinun olevan nälissäsi.

-- Niin, minä kuolen nälästä! Rouenissa oli niin huonoa ruokaa!

-- Menisinköhän alas noutamaan kanan?

-- Ei, kiitoksia, jotta et voisi tulla takaisin... Ei, torttu riittää

aivan hyvin.

He istuutuivat heti vieretysten samalle tuolille ja torttu jaettiin

ja syötiin monia rakastavaisten kujeita tehden. Séverine valitti

janoaan ja joi yhtä kyytiä kaksi lasia malagaa, niin että veri

lopulta nousi hänen päähänsä. Kamiini kävi tulipunaiseksi heidän

takanaan ja heidän selässään tuntuivat lämpimät väreet. Mutta

kun Jacques suuteli liian kiivaasti hänen niskaansa, ehkäisi hän

vuorostansa häntä.

-- Hiljaa, hiljaa!

Séverine antoi hänelle merkin kuunnella ja silloin kuulivat he

uudelleen alhaalta Dauvergnen asunnosta hillittyä, soiton tahdin

mukaista töminää, siellä alhaalla alettiin tanssia. Ja heidän

huoneensa edustalla tyhjensi sanomalehtimyyjätär pesuastian rappusten

vieressä olevaan likaviemäriin. Hän lukitsi sitten ovensa, tanssi

tuolla alhaalla taukosi hetkeksi ja ulkoa, akkunan alta, missä

lumi vaimensi kaikki äänet, kuului ainoastaan kumea jyrinä eräästä

lähtevästä junasta, jonka heikot vihellykset muistuttivat vaikerrusta.

-- Auteniliin menevä juna, mutisi Jacques. Nyt on kello kymmentä

minuuttia vailla kaksitoista.

Sitten kysyi hän hyväilevällä äänellä, joka oli kevyt kuin

tuulenhenkäys:

-- Rakastatko sinä minua?

Séverine ei vastannut, entisyys tunkeutui hänen kimppuunsa kaikesta

tästä onnen huimaavasta hurmauksesta huolimatta ja tahtomattansa eli

hän uudelleen ne tunnit, mitkä oli siellä viettänyt miehensä kanssa.

Eikö tämä torttu, jota syötiin samassa pöydässä ja samojen äänien

ympäriltä kuuluessa, ollut jatkoa tuohon edelliseen aamiaiseen? Nuo

toiset asiat herättivät kasvavaa levottomuutta, muistot tunkeutuivat

hänen mieleensä, ei milloinkaan ollut hän tähän saakka tuntenut niin

polttavaa tarvetta sanoa rakastajalleen kaikki, antautua kokonaan.

Se oli kuin ruumiillinen tarve, jota hän ei voinut pysyttää erossa

intohimostaan, ja hän luuli tulevansa kuulumaan hänelle vielä enemmän

ja nauttimaan vielä suuremmassa määrässä hänen omanaan olemisen

onnellisuutta ja riemua, jos hän hänen sylissään hiljaa tunnustaisi

hänelle syntinsä. Se, mikä oli tapahtunut, kävi hänen silmissään

jälleen eläväksi, hänen miehensä oli läsnä, hän käänsi pois päänsä

ja kuvitteli mielessään näkevänsä hänen lyhyen, karvaisen kätensä

ojentuvan hänen olkapäänsä yli veistä ottamaan.

-- Rakastatko minua? toisti Jacques.

Hän vapisi tuntiessaan Jacquesin huulten painautuvan hänen huuliaan

vastaan, ikäänkuin olisi hän siten vielä kerran tahtonut sinetillä

sulkea hänen salaisuutensa. Hän siirtyi lähemmäksi, painoi kasvonsa

lähelle häntä ja huokasi hyvillään:

-- Jumalani, kuinka olen onnellinen!

He eivät puhuneet mitään. Huone kävi yhä pimeämmäksi, niin että

tuskin saattoi eroittaa noita kahta valjua akkunaneliötä; ja

katossa näkyi ainoastaan ikäänkuin pyöreä verinen pilkku kamiinin

kajastuksesta. He katselivat toisiaan silmät selki selällään. Soitto

tuolla alhaalla vaikeni, ovet paukkuivat ja koko talo vähitellen

vaipui syvään ja sikeään uneen. Alhaalla tärisivät kääntölevyt

Caenista tulevan junan saapuessa, ja siitä lähtevät kamalat äänet

tuskin tunkeutuivat sinne ylös, ikäänkuin olisivat ne tulleet hyvin

kaukaa.

Mutta kun Séverine piti Jacquesia niin lähellänsä, heräsi hänen

intohimonsa. Ja samalla heräsi hänessä tarve tunnustaa. Se oli

kiusannut häntä monta pitkää viikkoa! Katossa oleva punainen pilkku

laajeni ja siitä tuli ikäänkuin suuri, leveä veritäplä. Katsoessaan

siihen näki hän näkyjä, hänen ympärillään olevat esineet saivat

puhekyvyn ja kertoivat kovalla äänellä koko tapahtuman. Hän tunsi,

kuinka sanat tunkeutuivat esiin hänen huuliltaan, hermostuksen

aaltomaisesti kuohuessa hänen ruumiinsa läpi. Kuinka ihanaa

olisikaan, kun ei tarvitsisi häneltä salata mitään, vaan voisi

täydellisesti sulautua häneen!

-- Sinä et tiedä, rakkaani...

Jacques, joka ei myöskään kääntänyt katsettaan veritäplästä, ymmärsi

varsin hyvin, mitä hän aikoi sanoa. Hän saattoi seurata, kuinka tässä

pehmeässä, niin lähelle häntä likistäytyneessä olennossa tuo synkkä,

valtava jokin, mikä heillä kumpaisellakin alati oli ajatuksissaan,

vaikka eivät he koskaan siitä puhuneet, kuohui yhä korkeammalle.

Tähän saakka oli hän saanut hänet olemaan vaiti, koska hän pelkäsi

niiden pöyristysten palautuvan, jotka olivat hänen vanhan tautinsa

oireina, ja vapisi pelosta, että tämä muuttaisi heidän oloaan ja

toisi verta heidän välilleen. Mutta tällä kertaa oli hän voimaton,

hän ei edes kyennyt kumartamaan alas ja sulkemaan hänen suutaan

suudelmalla. Hän luuli, että Séverine ilmaisisi kaikki. Sen vuoksi

tuntui se hänestä helpotukselta hänen levottomassa odotuksessaan, kun

Séverine näytti rauhattomalta ja epäröivältä ja sitten sanoi lopuksi:

-- Sinä et tiedä, kultaseni, että mieheni epäilee minun olevan sinun

rakastajattaresi.

Viimeisessä sekunnissa se tulikin olemaan muisto edellisestä yöstä

Havressa, joka vastoin hänen tahtoaan tunnustuksen sijasta tunkeutui

esiin hänen huuliltaan.

-- Lorua, luuletko niin? mutisi Jacques epäuskoisesti. Hän näyttää

niin ystävälliseltä, ja viimeksi tänä aamuna kätteli hän minua.

-- Minä vakuutan sinulle, että hän tietää kaikki. Hän ajattelee

varmaan tällä hetkellä, että me olemme yhdessä! Minulla on

todistukseni.

Hän vaikeni ja puristi häntä vielä lujemmin itseään vastaan ja

tässä hyväilyssä oli onneen sekoittuneena katkeruutta. Hetkisen

haaveiltuaan häntä pöyristytti ja hän sanoi:

-- Voi, kuinka minä vihaan häntä, vihaan häntä!

Jacques hämmästyi. Hän ei suinkaan ollut suutuksissaan Roubaudille,

vaan tuli mielestään hyvinkin helposti toimeen hänen kanssaan.

-- Miksi niin sitten? kysyi hän. Eipä hän meitä suuresti häiritse.

Séverine ei vastannut mitään, vaan toisti:

-- Minä vihaan häntä... Se on kidutusta, kun vain tunnen hänen olevan

lähellänikin. Voi, kuinka kernaasti minä, jos voisin, vapauttaisin

itseni ja jäisin sinun luoksesi!

Liikutettuna tästä intohimon purkauksesta, likisti Jacques hänet

lähemmäksi itseään, ja melkein irroittamatta huuliaan, jotka painoi

hänen kaulalleen, sanoi Séverine aivan hiljaa:

-- Sinä et tiedä, rakkaani...

Tunnustus tunkeutui nyt välttämättömästi esille. Ja tällä kertaa

tunsi Jacques olevansa niin vakuutettu siitä, että mikään maailmassa

ei voisi sitä estää. Talossa ei enään kuulunut henkäystäkään,

yksinpä sanomalehtimyyjätärkin oli varmasti vaipunut sikeään uneen.

Ulkopuolelta, tuosta lumen peittämästä kaupungista, ei kuulunut

edes vaunujen kolinaa, ja viimeinen Havren juna, joka oli lähtenyt

kaksikymmentä minuuttia yli kahdentoista, näytti vieneen mukanaan

mitä asemalla vielä oli ollut elämästä jäljellä. Kamiini ei enään

suhissut, siinä kun oli enään vain muutamia hehkuvia hiiliä, mutta

se punainen täplä oli vielä jäljellä katossa ja näytti pyöreältä,

kamalalta silmältä.

-- Rakkaani, sinä et tiedä...

Silloin ei Jacques enään voinut olla puhumatta:

-- Kyllä, kyllä, minä tiedän.

-- Ei, sinä kentiesi epäilet, mutta sinä et voi mitään tietää.

-- Minä tiedän, että hän teki sen perinnön takia.

Séverine säpsähti ja nauroi hermostuneesti ja vastoin tahtoaan.

-- Ah, perintö!

Ja aivan hiljaa, niin hiljaa, että jos yöperhonen olisi lepattanut

ruutuja vastaan, sen surina olisi kuulunut kovemmalta, kertoi

hän lapsuudestaan presidentti Grandmorinin luona, tahtoi aluksi

valehdella, päästäkseen tunnustamasta yhteyttään hänen kanssaan,

mutta antoi lopulta myöden välttämättömyydelle olla vilpitön,

ja tunsi lohdutusta, melkein huvia kertoessaan kaikki tyynni.

Hänen sanansa virtasivat sen jälkeen kevyesti ja kuiskaamalla ja

keskeytymättä.

-- Ajatteles, se oli täällä, juuri tässä huoneessa edellisessä

helmikuussa, samaan aikaan kun hänellä, kuten muistat, oli juttunsa

aliprefektin kanssa. Me olimme juuri syöneet aamiaisemme hauskasti

ja iloisesti tämän pöydän ääressä, aivan kuten vastikään söimme

illallista täällä. Hän ei luonnollisesti tietänyt mitään, enkä minä

aikonut hänelle mitään kertoa. Mutta eräästä sormuksesta, vanhasta

lahjasta, pelkästä mitättömästä esineestä ja ilman että minä tiedän

kuinka se tapahtui, ymmärsi hän kaikki tyynni... Voi, rakkaani, sinä

et voi mielessäsi kuvitella, kuinka hän rääkkäsi minua!

Hän vapisi ja Jacques tunsi, kuinka hänen pienet kätösensä

hypistelivät häntä.

-- Hän löi nyrkillään minut kumoon... Ja sitten laahasi hän minua

tukasta... Ja sen jälkeen nosti hän jalkansa minun kasvojeni yli,

ikäänkuin olisi aikonut murskata minut. Niin kauvan kun elän olen

muistava sen... Ja lyönti toisensa jälkeen, Jumalani! Jos minä

toistaisin sinulle kaikki, mitä hän kysyi minulta, ja kaikki, mitä

hän lopulta pakotti minut kertomaan! Kuten näet, olen minä sangen

vilpitön, koska tunnustan sen sinulle, vaikka mikään ei pakota minua

sitä tekemään. Mutta minä en koskaan uskaltaisi antaa sinulle edes

pienintä kuvaustakaan kaikista hänen loukkaavista kysymyksistään,

joihin minun täytyi vastata, sillä muuten olisi hän aivan varmasti

lyönyt minut kuoliaaksi.

Hän oli kyllä rakastunut minuun ja tuli kai kovin pahoilleen,

saadessaan kuulla tuon kaiken; ja minä myönnän, että olisin

menetellyt kunniallisemmin, jos olisin ilmoittanut sen hänelle,

ennen kun me menimme naimisiin. Mutta pitäähän sitä ymmärtää. Sehän

oli vanhaa ja unhoitettua. Täytyy olla ihka villi voidakseen tulla

niin hulluksi mustasukkaisuudesta... No, armaani, herkeätkö nyt

rakastamasta minua, kun tiedät tämän?

Jacques ei ollut liikahtanut, vaan istui siinä hitaana ja

miettiväisenä Séverinen käsivarsien kietoutuessa elävien käärmeiden

tavoin hänen kaulansa ympärille. Hän oli hyvin hämmästynyt. Hän ei

ollut koskaan epäillyt mitään sellaista. Kuinka kaikki kävikään

sotkuiseksi! olisihan testamentti riittänyt selittämään kaikki!

Mutta muuten oli se hänen mielestään parempi siten; varmuus siitä,

ett'eivät aviopuolisot olleet tehneet murhaa rahojen takia, vapautti

hänet halveksumisen tunteesta, jota hän toisinaan oli epäselvästi

tuntenut, yksinpä Séverinen suudellessakin.

-- Miksi en enään rakastaisi sinua?... Minä en välitä sinun

edellisestä elämästäsi. Se on asia, joka ei minua liikuta... Sinä

olet naimisissa Roubaudin kanssa, voisit yhtä hyvin olla sitä jonkun

toisen kanssa.

Syntyi äänettömyys. Molemmat syleilivät toisiaan, niin että ihan

olisivat voineet tukehtua.

-- Ah, sinä olet siis ollut ukon rakastajatar. Onpa se kuitenkin

naurettavaa.

Mutta Séverine ryömi ihan hänen suunsa luo ja sammalsi uudelleen:

-- Vain sinua minä rakastan, en ole milloinkaan rakastanut ketään

muuta. Ah, jospa tietäisit, minkälaisia nuo toiset olivat, kun taas

sinä, armaani, teet minut niin sanomattoman onnelliseksi!

Hän hyväili intohimoisesti Jacquesia, mutta vaikka tässäkin kuohui

intohimo, hillitsi hän kuitenkin vielä itseään:

-- Ei, ei, ole rauhallinen... Entäs ukko sitten?

Koko ruumis vapisten tunnusti hän aivan hiljaa:

-- Niin, me murhasimme hänet.

Väristys, jonka himo hänessä aikaan sai, muuttui jälleen

kuolinvapistukseksi. Kaiken tämän nautinnon takana oli ikäänkuin

kuolonkamppauksen uudelleen alkaminen. Silmänräpäyksen oli hän

puhumatonna ja juurikuin pyörryksissä. Painaen sitten nenänsä jälleen

rakastajansa olkapäälle kuiskasi hän aivan hiljaa:

-- Hän pakotti minut kirjoittamaan presidentille, että hän

matkustaisi pikajunassa samalla kertaa kuin me, mutta näyttäytyisi

vasta Rouenissa. Minä istuin vapisten nurkassani, hämmentyneenä

ja miettien onnettomuutta, jota kohden me kuljimme. Vastapäätä

minua istui mustapukuinen nainen, joka ei sanonut mitään, ja joka

peljästytti minut hirveästi. En edes nähnyt häntä, kuvittelin

mielessäni, että hän saattoi selvästi lukea meidän aivoistamme,

ja että hän varsin hyvin tiesi, mitä me aijoimme tehdä... Sillä

tapaa kuluivat nuo kaksi tuntia Pariisin ja Rouenin välillä. Minä

en sanonut sanaakaan, en liikahtanut paikaltani ja suljin silmäni,

jotta minun luultaisiin nukkuvan. Tunsin, että mieheni istui yhtä

liikkumattomana vieressäni ja se, mikä minua peljästytti, oli tieto

niistä kamaloista suunnitelmista, joita hän hautoi, vaikka en voinut

täsmälleen arvata, mitä hän oli päättänyt tehdä... Voi, sellainen

matka kaikkine noine hämmentyneine ajatuksineen ja sen lisäksi kaikki

vihellykset, nykäykset ja pyörien kolina!

Jacques, joka oli haudannut suunsa hänen paksuun, hyvältä tuoksuvaan

tukkaansa, suuteli häntä tietämättään ja kauvan, pitäen säännöllisiä

väliaikoja.

-- Mutta miten menettelitte tappaaksenne hänet, kun ette olleet

samassa vaunussa?

-- Odota, niin saat kuulla... Se oli mieheni suunnitelma, vaikka

tietysti se oli sattuma, joka pani sen onnistumaan... Rouenissä

viivyttiin kymmenen minuuttia. Me astuimme alas vaunusta ja hän

pakotti minut menemään presidentin vaunun luo, ikäänkuin olisimme

tahtoneet oikoa jäseniämme. Ja siellä oli hän olevinaan hyvin

hämmästynyt, saadessaan nähdä presidentin vaununovella, juurikuin ei

olisi tietänyt hänen olevan junassa mukana.

Asemasillalla oli hirveä tungos ja joukko ihmisiä valtasi toisen

luokan vaunut erään juhlan johdosta, joka piti pidettämän Havressa

seuraavana päivänä. Kun ovia alettiin sulkea, pyysi presidentti

itse, että me tulisimme hänen luokseen. Minä sammalsin ja puhuin

meidän matkalaukustamme, mutta hän sanoi, ett'ei suinkaan sitä meiltä

varastettaisi, ja että me voisimme palata vaunuumme, kun saapuisimme

Barentiniin, sillä siellä astuisi hän pois junasta. Silmänräpäyksen

näytti mieheni levottomalta ja tahtoi juosta matkalaukkua noutamaan.

Mutta samalla hetkellä puhalsi konduktööri, ja silloin hän teki

päätöksensä, työnsi minut ylös vaunuun, nousi itse perässä ja

sulki oven ja akkunan. Sitä, ett'ei meitä nähty, en vieläkään voi

selittää. Oli kaiketi laita niin, että paljon ihmisiä tuli juosten ja

virkamiehet joutuivat pyörälle, eikä sanalla sanoen ollut todistajaa,

joka olisi nähnyt selvästi. Ja juna liukui hiljalleen pois asemalta.

Hän oli vaiti muutamia sekunteja, palauttaen tapausta muistiinsa.

-- Ah, ensimmäiset silmänräpäykset vaunussa, kun tunsin maan

pakenevan aitamme. Minä olin kuin pyörällä päästäni, ajattelin

aluksi meidän matkalaukkuamme. Kuinka saisimme sen takaisin? Eikö

se ilmaisisi meitä, jos jättäisimme sen sinne? Kaikki tyynni näytti

minusta niin tyhmältä, niin mahdottomalta, vain lapsen pahalta

unelta, niin että täytyisi olla mielipuoli koettaakseen panna sitä

toimeen. Jo seuraavana aamuna olisimme vangitut ja syyllisiksi

todistetut. Koetin sen vuoksi rauhoittua ja sanoin itselleni, että

mieheni peräytyisi, että se olisi mahdotonta, ja ett'ei siitä koskaan

tulisi mitään.

Mutta ei, minun tarvitsi ainoastaan katsoa häneen hänen puhuessaan

presidentin kanssa, ymmärtääkseni, että hän järkähtämättömästi

pysyi hurjassa päätöksessään. Kuitenkin oli hän sangen tyyni,

vieläpä puheli iloisesti ja tavallisen näköisenä, ja ainoastaan

hänen kirkkaasta katseestaan, jonka hän tuon tuostakin kiinnitti

minuun, luin minä hänen itsepintaisen tahtonsa. Hän ottaisi hänet

hengiltä kilometrin, ehkä kahden päässä, mutta täsmälleen sillä

paikalla, jonka hän oli määrännyt, vaikka minä en tietänyt, missä

se oli. Se oli varmaa ja se loisti esiin yksinpä niistä tyynistä

silmäyksistäkin, millä hän tarkasteli toista, jota hetken kuluttua

ei enään olisi olemassa. Minä en sanonut mitään, mieleni oli syvästi

liikutettu, mutta minä koetin sitä salata ja olin hymyilevinäni,

kohta kun joku katsoi minuun.

Miksi en sitten ajatellutkaan estää tuota kaikkea? Vasta myöhemmin,

kun tahdoin päästä selvyyteen, ihmettelin sitä, ett'en alkanut

huutaa akkunasta taikka painanut hälyytyslaitoksen nappulaa. Tässä

silmänräpäyksessä olin kuin halvattu, tunsin olevani aivan voimaton.

Vallan varmaan arvelin, että miehelläni oli täysi oikeus puolellaan;

ja koska ilmaisen sinulle kaikki, armaani, täytynee minun tunnustaa

sekin. Tahtomattani olin koko olennollani hänen puolellansa tuota

toista vastaan; molemmat olivat omistaneet minut, mutta hän oli

nuori, jota vastoin tuo toinen, ah, tuo toinen hyväilyinensä...

Muuten, mitä tietää ihminen? Hän tekee toisinaan tekoja, joita ei

ikinä uskoisi voivansa tehdä. Kun ajattelen, ett'en uskaltaisi ottaa

kanaakaan hengiltä. Oh, oli kuin olisi hurja myrsky-yö raivonnut

sisälläni ja kuin olisi olentoni pohjalla ulvonut ja kirkunut jokin

musta ja hirvittävä!

Jacques huomasi nyt tässä heikossa pikku olennossa, joka oli hänen

syliinsä suljettuna, samaa läpitunkemattomuutta, samaa pohjatonta,

synkkää syvyyttä, josta hän puhui. Vaikka hän kuinka kovin painaisi

häntä rintaansa vastaan, ei hän kuitenkaan voisi tunkeutua hänen

sisimpäänsä. Kertomus murhasta sai hänet kuumeeseen.

-- Sano, olitko sinä apuna ukon tappamisessa?

-- Minä istuin eräässä nurkassa, jatkoi Séverine, vastaamatta

hänen kysymykseensä. Mieheni erotti minut presidentistä, joka

istui toisessa nurkassa. He juttelivat tulevista vaaleista... Tuon

tuostakin näin mieheni kumartuvan eteenpäin ja, juuri kuin olisi hän

ollut kärsimätön, luovan katseen ulos, saadakseen selville missä me

olimme... Joka kerta seurasin minä hänen katsettansa ja selvitin

myös itselleni, kuinka kauvas olimme tulleet. Yön valjussa valossa

kiitivät mustat puuryhmät hurjaa vauhtia ohitse. Ja yhtämittaa

tuota pyörien kolinaa, jonka kaltaista en koskaan ole kuullut, ja

raivokkaiden ja vaikeroivien äänien inhoittavaa melua ja kuoleman

kanssa kamppailevien eläinten kolkkoa vaikerrusta!

Juna Syöksyi eteenpäin mitä suurimmalla nopeudella. Yhtäkkiä tuli

valoisa ja junan kaiku kajahteli rakennusten välillä eräällä

asemalla. Olimme Marommessa, s.o. puolen kolmatta penikulman päässä

Rouenista. Nyt puuttui Malaunay ja sitten Barentin. Mitä silloin

tapahtuisi? Odottaisiko hän viime hetkeen saakka? Minulla ei enään

ollut tietoa ajasta eikä etäisyydestä ja kuten uppoava kivi vajosin

minä vastarintaa tekemättä ja huumautuneena alas halki pimeyden,

kunnes Malaunayn ohi kuljettaessa yht'äkkiä käsitin: se tapahtuisi

tunnelissa, kilometrin päässä sieltä...

Minä käännyin mieheni puoleen, katseemme yhtyivät! niin, tunnelissa

kahden minuutin kuluttua... Juna syöksyi eteenpäin, kuljettiin

Dieppeen vievän sivuradan ohi, minä huomasin vaihdemiehen paikallaan.

Rataa ympäröivät nyt kunnaat ja kukkulat ja minä luulin selvästi

voivani eroittaa ihmisiä, jotka olivat ojentaneet käsivartensa ylös

ja laskettelivat meille haukkumasanoja. Sitten puhalsi veturi pitkän,

pitkäveteisen merkkivihellyksen: nyt tuli tunneli... Ja juna syöksyi

sen sisään, oi, mikä kaiku tässä pitkässä holvissa! Sinä tunnet

vapisevien kiskojen kolinan, se muistuttaa nopeata vasaraniskua

toisen jälkeen alasimella, ja tällä hämmingin hetkellä luulin minä,

että se oli ukkonen, joka jyrisi.

Hän värisi ja keskeytti puheensa, senjälkeen sanoakseen toisella,

melkein nauravalla äänellä:

-- Eikö se sentään ole hyvin tyhmää, aarteeni, että minun vielä

pitää tuntea kylmää väristystä selkäpiissäni? Onhan minun kuitenkin

niin suloinen olla sinun luonasi ja minä tunnen olevani niin

tyytyväinen ja onnellinen... Eikähän muuten nyt enään ole mitään

peljättävänä: asia on pyyhitty pois, puhumattakaan siitä, että

korkeilla viranomaisilla on vielä vähemmän halua kuin meillä vetää

sitä päivänvaloon... Oi! sen voin niin hyvin ymmärtää, ja minä olen

aivan rauhallinen ja huoleton.

Hän lisäsi sen jälkeen nauraen:

-- Sinä voit muuten imarrella itseäsi sillä, että peljästytit meitä

aika tavalla. Ja sanoppa minulle -- sen suhteen olen aina ollut

utelias -- mitä sinä oikeastaan näit?

-- Sen, mitä sanoin tuomarille enkä mitään muuta, nimittäin miehen,

joka pisti toisen kuoliaaksi... Te käyttäydyitte minua kohtaan niin

kummallisesti, että minä lopuksi aloin epäillä. Vieläpä kerran

tunsinkin sinun miehesi... Mutta se tapahtui kuitenkin vasta

myöhemmin, kun tulin ehdottomasti varmaksi...

Séverine keskeytti iloisesti:

-- Niin, muistatko puistossa tuona päivänä, jolloin minä kielsin ensi

kerralla kun olimme kahdenkesken Pariisissa... Onpa se kuitenkin

kummallista! Minä sanoin sinulle, että me emme sitä tehneet, ja minä

tiesin täydellisesti, että sinä ymmärsit asian olevan päinvastoin.

Eikö se ollut juurikuin olisin kertonut sinulle kaikki? Oi, aarteeni,

minä ajattelin sitä usein ja luulenpa, että juuri siitä päivästä

saakka olen pitänyt sinusta.

Ja hän jatkoi:

-- Juna kiiti tunnelin läpi... Se on hyvin pitkä. Sitä kestää kolme

minuuttia. Minusta tuntui kuin olisimme olleet siellä tunnin...

Presidentti taukosi huumaavan kolinan takia puhumasta. Ja mieheni

lienee viime hetkessä vaipunut jonkinlaiseen tainnostilaan, sillä hän

ei liikahtanutkaan vielä. Minä näin vain lampun lekottavassa valossa,

kuinka hänen silmänsä kävivät sinipunerviksi. Aikoiko hän odottaa,

kunnes jälleen olisimme avoimella kentällä? Koko asia oli nyt käynyt

minusta niin onnettomuutta tuottavaksi, niin välttämättömäksi, että

minulla oli ainoastaan yksi toivomus, nimittäin päästä kärsimästä

tätä odotusta. Miksi ei hän sitten tappanut, kun hänen kuitenkin

täytyi? Olisin voinut itse ottaa veitsen saadakseni siitä lopun,

siihen määrään olin mieletönnä pelosta ja tuskasta... Hän katsoi

minuun. Hän saattoi selvästi lukea sen kasvoistani. Ja yht'äkkiä,

syöksyi hän ylös ja kourasi oveen päin kääntynyttä presidenttiä

olkapäähän. Presidentti peljästyi ja riistäytyi vaistomaisesti irti

ja ojensi kätensä merkinanto nappulaa kohden, joka oli suoraan hänen

päänsä yläpuolella. Hän ulottui siihen, mutta toinen iskijälleen

kiinni häneen ja heitti hänet penkkiin sellaisella vauhdilla,

että hän tuli kuin taitetuksi kahtia. Hän ällisteli hämillään ja

peloissaan ja päästi muutamia sekavia huutoja; mitkä häipyivät

kolinaan, kun minä sitä vastoin kuulin mieheni sähisevällä,

raivoisalla äänellä selvästi hokevan: Senkin sika, senkin sika!

Mutta kolina vaimeni ja juna ajoi ulos tunnelista, valju maisema tuli

jälleen näkyviin ohikiitävine tummine puineen. Minä olin istunut

paikoillani nurkassani ja likistäydyin jähmettyneenä niin pitkälle

sohvan selkämystä vastaan kuin mahdollista. Kuinka kauvan kesti

heidän ottelunsa? Se lienee kestänyt tuskin muutamia sekunteja.

Mutta minusta tuntui, kuin ei se koskaan päättyisi, kuin kuulisivat

kaikki matkustajat nuo huudot ja kaikki puut näkisivät meidät.

Mieheni, jolla oli veitsi avattuna, ei voinut iskeä, kun hänet

potkaistiin takaperin ja hän luiskahti tärisevällä lattialla. Hän oli

lankeamaisillaan polvilleen ja juna kiiti eteenpäin täyttä vauhtia,

veturin viheltäessä rataylikäytävän kohdalla Croix-de-Maufrasin

luona...

Silloinpa minä, ilman että sitten olen voinut muistaa kuinka se

tapahtui, heittäydyin presidentin sätkyttelevien säärien yli. Niin,

minä putosin alas kuin käärö ja painoin koko painollani alas hänen

jalkojaan, niin ett'ei hän enään voinut niitä liikuttaa. Enkä minä

mitään nähnyt, mutta tunsin kaikki.

Jacques oli tiedonhaluinen ja tahtoi keskeyttää hänet, tehdäkseen

hänelle kysymyksiä. Mutta nyt oli Séverine innokas pääsemään loppuun.

-- Ei, odota... Kun nousin ylös, kuljimme me täydellä höyryllä

Croix-de-Maufrasin ohitse. Minä voin selvästi eroittaa talon

etupuolen ja sen jälkeen portinvartijan tuvan. Nyt puuttui neljä

kilometriä, eli korkeintaan viisi minuuttia, ennen kun olisimme

Barentinissa... Ruumis makasi kokoonkäännettynä penkillä ja veri

valui paksuun lätäkköön. Ja pystysuorana, tylsänä ja pysytellen

tasapainossa vaunun nytkähdellessä seisoi mieheni siinä ja vain

tuijotti tuijottamistaan, kuivaten veistä nenäliinalla. Kului

minuutti, kumpaisenkaan meistä tekemättä mitään pelastuaksemme... Jos

jättäisimme ruumiin makaamaan siihen ja itse jäisimme paikoillemme,

saataisiin ehkä kaikki ilmi jo Barentiniin pysähdyttäessä...

Mutta hän pisti veitsen taskuun ja näytti heräävän tajuntaan. Minä

huomasin, että hän tutki ruumista, otti kellon, rahat ja kaikki

mitä käsiinsä sai, ja avattuaan oven koetti hän työntää ruumiin

radalle, mutta varoi tarttumasta siihen käsillään, kun pelkäsi

tahraantuvansa vereen. -- Autapa minua! Työnnä mukana! -- Minä en

edes yrittänytkään, en tuntenut enään voivani hallita jäseniäni. --

Työnnä, hiidessä! -- Pää saatiin ulos ensiksi ja roikkui astuimelle

saakka, kun taas itse ruumis, joka oli käärästy pallon muotoiseksi,

ei mahtunut ovesta. Ja juna kiiti eteenpäin. Vihdoin heltisi ruumis

eräästä voimakkaammasta töytäyksestä ja katosi myllertävien pyörien

väliin. -- Ah, nyt on siitä siasta tehty loppu! -- Sitten otti hän

huovan ja heitti senkin ulos. Nyt olimme vain me kaksi jäljellä,

seisoimme verilätäkön edessä penkillä, jolle emme rohjenneet istuutua.

Ovi heilahteli edelleen avoimena, enkä minä mieletönnä ja

hämmentyneenä ollen aluksi ymmärtänyt, kun näin mieheni astuvan alas

ja vuorostansa katoavan. Hän palasi pian. -- Kiiruhda, tule mukana,

ellet tahdo, että kaulamme katkaistaan! Minä en liikahtanut paikalta,

hän kävi kärsimättömäksi. -- Tule hiidessä! Meidän vaunumme on tyhjä,

palaamme sinne. -- Vaunumme oli tyhjä; oliko hän ollut siellä? Oliko

varmaa, ett'ei tuo mustapukuinen nainen, joka ei sanonut mitään ja

jonka kasvoja ei voinut eroittaa, istunut vielä jossakin nurkassa?

-- Tahdotko tulla mukaan, muuten heitän sinut radalle, kuten tuon

toisenkin!

Hän nousi jälleen vaunuun ja hoputti minua mielettömällä raakuudella.

Ja minä tulin ulos astuimelle ja pitelin molemmin käsin kiinni

messinkitangosta. Hän astui ulos minun perässäni ja sulki

huolellisesti oven. -- Riennä, riennä! -- Mutta huimaavan vauhdin

takia en uskaltanut myrskyn voimaisen tuulen pieksäessä. Tukkani

pääsi hajalleen ja minä luulin käsieni heltiävän otteestaan. --

Kiiruhda, piru vieköön! Hän työnsi minua edelleen ja minun täytyi

mennä, ottaen kiinni toisella kädellä toisen jälkeen ja painautuen

lähelle vaunua, hameiden lepattaessa ympärilläni. Jo pitkän matkan

päästä erään mutkan takaa näkyi valonkajastus Barentinin asemalta.

Veturi vihelsi. -- Kiiruhda, saatana soikoon! Oi tätä hornan ääntä,

näitä kovia tärähdyksiä! Oli kuin olisi myrsky tarttunut minuun ja

lakaissut minut mukanaan kuten oljenkorren, murskatakseen minut

tuolla muuria vastaan. Takanani pakeni maisema ja puut hurjasti

nelistäen ajoivat minua takaa, ikäänkuin luikerrellen itsensä ympäri

ja ohi kulkiessaan päästäen lyhyen valitushuudon.

Päästyäni vaunun toiseen päähän, kun minun piti kavuta seuraavan

vaunun astuimelle ja tarttua toiseen tankoon, pysähdyin enkä

uskaltanut mennä pitemmälle. En mitenkään jaksanut. -- Riennä,

hiidessä! -- Hän oli kintereilläni ja hoputti minua, minä suljin

silmäni enkä tiedä, kuinka saatoin jatkaa eteenpäinkulkua ainoastaan

vaiston voimalla, kuten eläin, joka iskee kyntensä kiinni eikä tahdo

pudota. Kummallista, ettei meitä nähty. Me kuljimme ohi kolmen vaunun

ja yksi niistä, joka oli toisen luokan vaunu, oli täpö täynnä. Minä

muistan joukon kasvoja lampun valossa, luulen, että voisin tuntea

ne, jos jonakuna päivänä saisin ne jälleen nähdä: siinä oli m.m.

eräs suuri mies, jolla oli punainen poskiparta ja eritotenkin kaksi

nuorta tyttöä, jotka olivat eteenpäin kumarassa ja nauroivat. --

Kiiruhda, hiidessä! Riennä! -- Ja sitten en enään ollut tajuissani,

Barentinin valot lähenivät, veturi vihelsi, viimeinen huomioni oli,

että hän laahasi ja veti minua mukanaan. Hän lienee tarttunut minuun,

avannut hartiaini ylitse oven ja lennättänyt minut vaunuun. Makasin

läähättäen ja puoliksi tainnoksissa eräässä nurkassa, kun pysähdyimme

ja liikahtamatta kuulin minä hänen vaihtavan muutamia sanoja

Barentinin asemapäällikön kanssa. Junan sen jälkeen jälleen lähdettyä

liikkeelle, vaipui hän uupuneena penkille. Havreen saakka emme

sanoneet sanaakaan... Voi, minä vihaan häntä, vihaan häntä, näetkös,

kaiken tämän inhoittavan takia, jota hän on antanut minun kärsiä. Ja

sinua, armaani, rakastan minä kaiken sen onnen vuoksi, jonka minulle

valmistat!

Sitten kun Séverine yhä intohimoisemmaksi käyden oli päässyt pitkän

kertomuksensa loppuun, ilmaisi hän tällä huudahduksella noiden

inhoittavien muistojen lomassa ilon tarvettansa. Mutta Jacques, jota

tämä kertomus oli hämmentänyt ja kiihoittanut, piti häntä vielä

kiinni ja kysyi:

-- Ei, ei odota... Ja sinä makasit hänen polviensa päällä ja tunsit

kuinka hän kuoli?

Hänessä heräsi jälleen eloon tuo tuntematon kummitus, hänen

sisimmästään tunkeutui esiin vaahtopäinen, hurja aalto, joka pani

hänen silmissään vilahtelemaan punaiselta. Hänet valtasi jälleen

uteliaisuus murhan suhteen.

-- Sano minulle aivan vilpittömästi, minkä vaikutuksen murha teki

sinuun? Tuntuiko se tuskalliselta?

-- Ei, ei tuskalliselta.

-- Tuottiko se sitten iloa sinulle?

-- Ah, ei, ei sitäkään.

-- Mitä sitten, lemmittyni? Minä pyydän sinua, sano minulle kaikki...

Jos tietäisit... Kerro minulle, miltä se tuntuu.

-- Jumalani, eihän sitä osaa sanoa. Se on jotakin hirveätä ja

se vetää mukanaan niin kauvas, niin kauvas pois! Koin siinä

silmänräpäyksessä enemmän kuin olin kokenut koko kuluneessa

elämässäni.

Kamiini oli nyt tykkänään sammunut ja ankara pakkanen tunkeutui

sisälle ja teki huoneen aivan jääkylmäksi. Ei ääntäkään tunkeutunut

sinne lumen peittämästä Pariisista. Kotvan oli kuulunut kuorsaamista

viereisestä, sanomalehtimyyjättären asunnosta. Mutta sitten oli

nukkuvan talon synkkä syvyys niellyt kaikki.

Jacques oli pitänyt Séverinen sylissään ja tunsi nyt,

kuinka viimeksimainittu ikäänkuin menehtyneenä antoi myöten

vastustamattomalle unenhalulle. Matka, pitkällinen odotus Misardin

luona ja tämä kuumeinen yö masensivat hänet. Hän sammalsi hyvää yötä

kuten pieni lapsi ja nukkui sitten rauhallisesti.

Lähes tunnin piti Jacques häntä vielä käsivarrellaan, joka vähitellen

puutui. Hän ei voinut ummistaa silmiään, oli kuin olisi näkymätön

käsi pimeässä itsepintaisesti avannut ne yhä uudelleen. Nyt ei

hän enään voinut eroittaa mitään huoneessa, joka kaikkinensa,

kamiineineen, huonekaluineen, seinineen upposi pimeyteen, ja hänen

täytyi kääntyä, löytääkseen jälleen nuo molemmat liikkumattomat

akkuna-nelikulmiot, jotka kimmelsivät valjusti ja kevyesti kuin uni.

Huolimatta hänen tuskaisesta väsymyksestään piti aivojen kiihoittunut

toiminta häntä hereillä ja sai hänet herkeämättä pöyhimään samaa

ajatuslyhdettä.

Joka kerta kun hän luuli tahtoaan ponnistamalla vaipuvansa

uneen, alkoivat samat kuvat taasen lipua ohi ja herättivät

saman vaikutuksen. Ja se, mikä siten kehittyi koneenomaisella

säännöllisyydellä, samalla kun hänen silmänsä tuijottivat ja aito

avoimina tulivat täyteen varjoja, oli murha, yksityiskohta toisensa

jälkeen. Se oli hirveätä, hän oli tukehtumaisillaan. Oi, kun saisi

antaa sellaisen veitsenpiston, tyydyttää tuon niin harvinaisen

himon, kun saisi tietää miltä se silloin tuntuu, nauttia tuosta

silmänräpäyksestä, jolloin kokee enemmän, kuin koko entisessä

elämässään!

Tuon tukahuttavan tunteen kasvaessa luuli Jacques että se oli

Séverinen paino hänen käsivarrellaan, joka esti häntä vaipumasta

uneen. Hän asetti hänet luotaan vuoteeseen. Aluksi hengitti hän

kevyemmin ja luuli, että uni nyt tulisi. Mutta kaikista hänen

ponnistuksistaan huolimatta avasivat nuo näkymättömät sormet jälleen

hänen silmäluomensa ja murha näkyi taas pimeässä verisin piirtein,

veitsi tunkeutui sisään, ruumis nytkähteli. Verisade piirteli viiruja

pimeyteen, haava kurkussa oli suunnattoman suuri ja ammottava,

kuin olisi se ollut kirveellä tehty. Silloin ei hän kauvempaa

taistellut vastaan, vaan jäi tuon itsepintaisen harhanäyn saaliina

makaamaan selälleen. Sisässään tunsi hän aivojen työskentelevän

monenkertaisesti, koko koneisto jyski. Se tuli hyvin kaukaa, aina

hänen nuoruudestaan saakka.

Hän oli kuitenkin luullut parantuneensa, sillä hänen murhaamishalunsa

oli nyt ollut kuukausia kuolleena, sitten kun hänestä oli tullut

Séverinen rakastaja. Mutta nyt tämän murhan vaikutuksen alaisena,

josta nainen kiinteästi häneen painautuneena kuiskaten oli kertonut,

tunsi hän samaa murhaamishalua enempi kuin koskaan ennen. Hän

vetäytyi nyt eroon Séverinestä, vähinkin kosketus poltti hänen

ihoansa. Sietämätön kuumuus nousi ylös pitkin selkää, ikäänkuin

olisi patja muuttunut polttorovioksi. Takana niskassa pisteli kuin

tuliterillä. Silmänräpäykseksi koetti hän panna kätensä peitteen

päälle, mutta ne kävivät heti niin kylmiksi, että häntä pöyristi.

Hän tuli levottomaksi käsiensä suhteen ja pisti ne peitteen alle,

piti niitä ensin ristissä vatsan päällä ja paneutui lopulta niitten

päälle, pitääkseen ne siten vangittuina, juuri kuin olisi hän

peljännyt niiden tekevän jonkin häpeällisen teon, jota hän ei

tahtoisi, mutta jonka hän kuitenkin tulisi tekemään.

Joka kerta kun kello löi, laski Jacques lyönnit Se tuli neljä, se

tuli viisi, se tuli kuusi. Hän ikävöi päivää, hän toivoi, että

aamun sarastus karkottaisi tämän painajaisen. Hän kääntyi nyt

akkunaan päin ja tarkasteli ruutuja. Mutta yhäti näkyi vain lumen

epämääräistä heijastusta. Neljännestä vailla viisi kuuli hän suoraan

Havresta tulevan junan saapuvan ainoastaan neljäkymmentä minuuttia

myöhästyneenä, joka osoitti, että yhteys oli saatu entiselleen. Vasta

kellon käydessä kahdeksaa sai hän nähdä ruutujen aivan hiljalleen

valkenevan ja saavan maidonkaltaisen, kalpean kajastuksen: lopulta

valaisi huonetta epäselvä valo, jossa huonekalut näyttivät sulautuvan

yhteen. Kamiini tuli jälleen näkyviin, samoin kaappi, ruokakaappi.

Hän ei vieläkään voinut ummistaa silmiänsä, päinvastoin alkoivat ne

harhailla yhä enemmän ja tunsivat katselemisen tarvetta.

Kohta, jopa ennenkin kun tuli tarpeeksi valoisa, aavisti hän pikemmin

kuin näki pöydällä veitsen, jota hän illalla oli käyttänyt tortun

leikkaamiseen. Nyt ei hän enään nähnyt mitään muuta kuin tämän

pienen, suippopäisen veitsen. Koittava päivä ja kaikki valo, mikä

tunkeutui akkunasta sisälle, loi heijastustaan ainoastaan tuon

veitsen kapeaan terään. Pelko siitä, mihin kädet ryhtyisivät, sai

hänen tunkemaan ne vielä enemmän ruumiinsa alle, sillä hän tunsi

sangen hyvin, kuinka niitä tempoili ja kuinka ne olivat voimakkaammat

kuin hänen tahtonsa. Lakkaisivatko ne olemasta hänen omaisuuttaan?

Tulivatko ne joltakulta toiselta, oliko hän perinyt ne esi-isiltään

niiltä ajoilta, jolloin ihmiset väänsivät niskat nurin metsän

villieläimiltä?

Jotta ei hänen enään tarvitsisi katsella veistä, kääntyi Jacques

ympäri Séverineen päin. Hän nukkui aivan rauhallisesti suuressa

väsymyksessään ja hengitti kevyesti kuin lapsi. Hänen raskas, musta,

hajalleen päässyt tukkansa oli kuin tumma päänalus, alas hartioihin

saakka ulottuva, ja leuvan alta pilkisti noiden mustien kutrien

lomitse esiin hänen hurmaava, maidonvalkea povensa. Hän katsoi

oudosti Séverineen. Hän ihaili häntä kuitenkin, kuljetti mukanaan

kaikkialla hänen kuvaansa ja paloi halusta häneen, mikä usein sai

hänet levottomaksi, vieläpä silloinkin, kun hän oleskeli veturissa.

Se valtasi hänet siinä määrin, että hän eräänä päivänä heräsi kuin

unesta samassa silmänräpäyksessä, kun hän merkinannoista huolimatta

ajoi täydellä höyryllä erään aseman ohi.

Mutta tuon valkoisen poven näkeminen herätti hänessä nyt äkillisen

ja järkähtämättömän pakkokuvittelun ja paitsi sitä kauhua, josta hän

oli tietoinen, tunsi hän, kuinka hänessä syntyi yhä voimakkaampi

ja käskevämpi halu mennä noutamaan pöydältä veitsi ja pistää se

kädensijaa myöten tähän naisruumiiseen. Hän taisteli vastaan ja

koetti vapautua tästä mielikuvasta, mutta kadotti joka hetki

osan tahdonvoimastaan, ikään kuin olisi tämä päähänpisto vetänyt

häntä alas syvyyteen ja hän ollut äärimmäisellä reunalla, jossa

tuntee itsensä voitetuksi ja antaa myöden vaiston vaikutukselle.

Kaikki meni sekaisin, hänen kapinoivat kätensä veivät voiton hänen

pyrkimyksestään pitää niitä piilossa ja yhdessä. Ja hän käsitti

liiankin hyvin, että tästä lähtien ei hän enää niitä hallitsisi,

vaan että ne häikäilemättä panisivat toimeen aikomuksensa, jos hän

edelleen katselisi Séverineä, ja ponnistaen viimeisetkin voimansa,

heittäytyi hän ulos vuoteesta ja vierähti lattialle kuin olisi hän

ollut juovuksissa.

Siitä nousi hän pystyyn, mutta oli kaatumaisillaan uudestaan. Hän

horjui, etsi ihmeissään vaatteitansa ja hänen ainoana ajatuksenaan

oli pukeutua nopeasti, ottaa veitsi ja syöksyä ulos kadulle

pistääkseen kuoliaaksi jonkun toisen naisen. Tällä kertaa kiusasi

murhaamishalu häntä siinä määrin, että hänen täytyi ottaa joku

hengiltä. Hän ei saanut vaatteitaan käsiinsä ja kosketti niihin kolme

kertaa, ennen kun sai selville, että ne todellakin olivat siinä.

Sitten oli hänellä suunnattomasti vaivaa saappaiden vetämisestä

jalkoihinsa. Vaikka nyt oli kirkas päivä, tuntui hänestä, että

huone oli täynnä punertavaa savua, aamunkoiton jääkylmää sumua,

johon kaikki upposi. Hän värisi kuumeisesti, mutta oli vihdoinkin

valmis ja oli juuri kätkenyt veitsen hihaansa, lujasti päätettyään

tappaa ensimäisen naishyväsen, jonka kohtaisi katukäytävällä, kun

alusvaatteiden kahinaa ja pitkä huokaus kuului vuoteesta, ja se sai

hänet kalpenemaan sekä pysähtymään pöydän viereen.

Séverine heräsi.

-- Mitä nyt, armaani, joko lähdet ulos?

Jacques ei vastannut mitään, eikä edes katsonut häneen, koska hän

toivoi hänen vaipuvan uneen uudellensa.

-- Mihin sinä lähdet, lemmittyni?

-- Se on vain eräs virka-asia, sammalsi Jacques. Nuku sinä, minä

palaan takaisin.

Séverine lausui muutamia sekavia sanoja, sulki sitten silmänsä ja

nukahti uudelleen.

-- Oi, minä olen niin unissani, niin unissani... Anna minulle

suudelma, lemmittyni.

Mutta Jacques ei liikahtanut paikaltaan, sillä hän tiesi, että jos

hän menisi tuonne takaisin veitsi kädessä, jos hän vain näkisi hänet

hänen maatessaan siinä niin ihastuttavana ja kauniina kevyessä ja

epäjärjestyksessä olevassa yöpuvussaan, olisi hänen tahdonvoimansa

mennyttä kalua. Hänen kätensä kohoisi silloin vastoin hänen tahtoansa

ja työntäisi veitsen Séverinen kaulaan.

-- Armaani, anna minulle suudelma...

Hänen äänensä vaikeni, hän uinahti vienosti ja hyväilevästi

kuiskaten. Jacques avasi oven ja pakeni pyöräpäisnä ulos.

Kello oli kahdeksan, kun Jacques saapui Rue d'Amsterdamin

katukäytävälle. Lunta ei oltu vielä luotu pois ja harvojen

jalankulkijain askeleet tuskin kuuluivat. Hän sai heti nähdä erään

vanhan vaimon, mutta tämä kääntyi Rue de Londresille, eikä hän

seurannut häntä... Hän kohtasi muutamia miehiä ja meni alas Place de

Havrea kohden, pitäen kiinni veitsestä, jonka auki käännetty terä

oli piilossa hihan sisällä. Kun noin neljäntoista vuotias pikkutyttö

tuli ulos eräästä vastapäätä olevasta talosta, meni hän suoraan

kadun poikki, mutta tuli liian myöhään, kun tyttö poikkesi erääseen

vieressä sijaitsevaan leipäkauppaan. Hän oli niin kärsimätön, ett'ei

odottanut enempää, vaan meni eteenpäin, saadakseen käsiinsä jonkun

toisen. Sen jälkeen kun hän oli lähtenyt huoneesta veitsi kädessä,

ei se enään ollut hän, joka toimi, vaan tuo toinen, se, jonka hän

niin usein oli huomannut sisimmässään, tuo tuntematon, joka oli

tullut niin kaukaa ja joka paloi peritystä murhaamishalusta. Hän

oli ennenkin tappanut ja hän tahtoi tappaa vieläkin. Ja kaikki

hänen ympärillään oli nyt vain unta, sillä hän katseli kaikkea

päähänpistonsa lävitse. Hänen tavallinen, jokapäiväinen elämänsä

oli kuin poispyyhitty, hän kulki kuin unessakävijä muistamatta

mitään entisyydestä, ollenkaan ajattelematta tulevaisuutta,

täydellisesti murhavaistonsa vallassa. Ruumis liikkui, mutta hänen

persoonallisuutensa yli jättänyt sen.

Kaksi naista meni hänen ohitseen liipaisten silloin häneen; tämä

sai hänen jouduttamaan käyntiänsä ja hän saavutti heidät juuri kun

eräs mies pysähdytti heidät, minkä jälkeen kaikki kolme nauroivat

ja juttelivat yhdessä. Kun tämä miehen kohtaaminen tapahtui hänelle

sopimattomaan aikaan, alkoi hän seurata erästä toista ohikulkevaa

naista, joka oli hento ja tummahiveinen ja näytti köyhältä ohuessa

saalissaan. Hän käveli hitaasti johonkin luultavasti epämukavaan,

vaivalloiseen ja huonopalkkaiseen työhön, sillä hän ei pitänyt

kiirettä ja näytti hyvin epätoivoiselta ja surulliselta. Nyt kun

Jacques oli saanut kiinni jonkun, ei hänkään pitänyt kiirettä ja

tahtoi valita paikan, jossa voisi mukavasti pistää hänet kuoliaaksi.

Hän huomasi aivan varmaan, että nuori mies tuli hänen perässään,

sillä hän katsoi häneen sanomattoman tuskainen ilme silmissään

ja oli epäilemättä hyvin ihmeissään siitä, että kukaan saattoi

tahtoa tutustua häneen. Jacques oli jo tullut hänen perässään Rue

du Havren keskikohdalle ja nainen kääntyi kahdesti ympäri, mikä

kumpaisellakin kerralla esti häntä käyttämästä veistä, jonka hän

veti hihastaan, pistääkseen sen hänen kaulaansa. Hänellä oli niin

surkuttelua herättävä ja rukoileva katse! Tuolla, missä nainen

astuisi alas katukäytävältä, hän iskisi. Mutta aivan äkisti kääntyi

Jacques sivulle ja alkoi kulkea erään toisen naisen perässä, joka

käveli vastakkaiselle taholle. Hän teki sen aivan harkitsemattaan

ja tahtomattaan, vain siksi, että hän kulki ohitse samassa

silmänräpäyksessä, ja siksi, että hänen täytyi niin tehdä.

Jacques palasi hänen kintereillään asemalle. Nainen käveli pienin,

lyhyin, hyvin vilkkain, lujin askelin ja oli ihastuttavan suloinen,

korkeintaan kaksikymmentä vuotta, jo aika pyylevä, vaaleaverinen,

kauniine iloisine silmineen, jotka hymysivät elämälle. Hän ei edes

huomannut, että joku tuli hänen jäljessään, ja hänellä lienee

ollut hyvin kiire, sillä hän kiiruhti aseman rappusia ylös ja meni

odotussaliin, jonka läpi hän melkein juoksi päästäkseen kiertoradan

pilettiluukuille. Kun hän sieltä pyysi toisen luokan piletin

Auteniliin, pyysi Jacques samanlaisen ja meni hänen perässään

odotussalien läpi asemalaiturille ja samaan vaunuun, jossa istuutui

hänen viereensä. Juna lähti kohta sen jälkeen.

-- Minulla on hyvää aikaa, ajatteli hän, minä tapan hänet, kun

saavumme tunneliin.

Mutta ainoa henkilö, joka heitä paitsi oli vaunussa, vanha nainen,

joka istui heitä vastapäätä, oli juuri tuntenut tuon nuoren rouvan.

-- Mitä, tekö se olette? Mihinkä te näin aikaisin matkustatte?

Toinen nauroi suopeasti ja teki hauskan eleen, joka oli ilmaisevinaan

epätoivoa.

-- Eihän sitä voi tehdä mitään, tulematta nähdyksi. Toivon,

ett'ette petä minua... Huomenna on mieheni syntymäpäivä, ja kohta

kun hän läksi ulos asioillensa, tuli minulle kiire käteen, aijon

mennä erään puutarhurin luo Auteniliin, jossa hän on nähnyt erään

kämmekkä-kasvin, johon hän on aivan hullaantunut. Ymmärrättehän,

siitä tulee yllätys.

Vanha nainen nyökkäsi hyväntahtoisesti ja liikutettuna.

-- Ja pienokainen voi hyvin?

-- Oi, pienokainen on ihastuttava... Minä vieroitin hänet kahdeksan

päivää takaperin ja näkisittepä, kun hän syö keittoansa... Meillä

kaikilla on ihan kauheasti hyvät oltavat.

Hän nauroi vielä äänekkäämmin ja hänen valkoiset hampaansa tulivat

näkyviin noiden punaisten, raikkaiden huulien välitse. Jacques,

joka istui hänen oikealla puolellaan ja piti veistä kädessään

takanansa, sanoi nyt itselleen, että iskeminen kävisi hyvin helposti.

Hänen tarvitsisi ainoastaan kohottaa käsivarttaan ja piirtää

sillä puoliympyrä ulettuakseen häneen. Mutta heidän ollessaan

Batignolles-tunnelissa, ehkäisi häntä ajatus hatun leukanauhasta.

-- Tuossa on solmu, ajatteli hän, joka tulee haittaamaan minua, mutta

minä tahdon olla oikein varma.

Molemmat naiset jatkoivat iloista pakinaansa.

-- Voin ymmärtää, että te olette onnellinen.

-- Kyllä, niin onnellinen, ett'en voi sitä kuvailla! Se on kuin

unta... Kaksi vuotta takaperin en ollut niin mitään. Muistanette,

ett'ei tätini luona ollut kovinkaan hauskaa, eikä minulla ollut

riunaakaan myötäjäisiä... Kun hän tuli, vapisin minä, olin niin

rakastunut häneen. Ja hän oli niin kaunis, niin rikas... Ja nyt on

hän omani, on mieheni ja me molemmat omistamme pienokaisen! Se on

melkein liian suuri onni!

Tarkastellessaan hattunauhan solmua huomasi Jacques, että sen alla

riippui mustassa samettinauhassa suuri, kultainen muistokotelo, ja

hän otti kaikki lukuun.

-- Minä tartun hänen kaulaansa vasemmalla kädelläni, taivutan pään

taaksepäin ja siirrän muistokotelon syrjään, jotta saan kaulan

paljaaksi.

Juna pysähtyi joku minuutti ja läksi jälleen liikkeelle. Oli kuljettu

lyhyiden tunnelien läpi Courcellesin ja Neuillyn luona. Tarvittaisiin

ainoastaan sekunti.

-- Olitteko kesällä meren rannalla? kysyi vanha nainen.

-- Kyllä, me olimme kuusi viikkoa Bretagnessa, eräässä syrjäisessä

kolkassa, oikeassa paratiisissa. Sen jälkeen vietimme syyskuun

Poitoussa minun appeni luona, jolla on siellä isoja metsiä.

-- Ettekö talveksi asutu etelään?

-- Kyllä me tulemme olemaan Cannesissa 15 päivän seutuvilla... Olemme

vuokranneet erään talon, jolla on ihastuttava, pienoinen puutarha,

ja meri edessään. Olemme lähettäneet sinne ihmisiä, jotka panevat

kaikki kuntoon siksi kun me tulemme... Ei silti, että mieheni taikka

minä olisimme kylmän arkoja, mutta päivänpaiste on sentään ihanaa...?

Me palaamme maaliskuussa. Seuraavaksi vuodeksi jäämme Pariisiin.

Kahden vuoden kuluttua, kun pienokaisesta on tullut iso nainen, me

matkustamme. Se on kuin alituista juhlaa.

Hän tunsi olevansa niin onnellinen, ja hillitsemättä tarvettaan

purkaa tunteitaan, kääntyi hän nyt hymyillen Jacquesiin, jota hän

ei tuntenut. Tämän liikkeen vaikutuksesta siirtyi nauhan solmu,

muistokotelo joutui syrjään ja ruusunpunainen kaula tuli näkyviin

pienine varjon kultaamine kuoppineen.

Jacquesin sormet puristautuivat vieläkin lujemmin veitsenvarteen, ja

hänen päätöksensä oli peruuttamaton.

-- Minä isken tuohon pilkkuun. Niin, teen sen hetken kuluttua, kun

olemme Passyn tällä puolella sijaitsevassa tunnelissa.

Mutta Trocadéron asemalta tuli muuan virkamies, joka tunsi Jacquesin,

vaunuun ja istuutui sinne ja alkoi jutella hänelle viranteosta ja

eräästä hiilivarkaudesta, johon muuan veturinkuljettaja ja hänen

lämmittäjänsä oli syyllisiksi todistettu. Tästä hetkestä lähtien

kaikki meni sekaisin hänen tajunnassaan, sittemmin ei hän koskaan

voinut tarkalleen selittää itsellensä, mitä todella oli tapahtunut.

He olivat jatkaneet nauramistansa ja kaiken tämän onnen säteily oli

ikäänkuin tunkeutunut hänen läpitsensä ja huumannut hänet. Hän oli

ehkä matkustanut noiden molempain naisten seurassa aina Auteniliin

saakka, mutta hän ei voinut ollenkaan muistaa, olivatko he siellä

astuneet pois junasta. Hän itse seisoi lopulta Seinen rannalla,

voimatta selittää itselleen, kuinka se oli tapahtunut. Vain siitä

oli hän varsin selvästi tietoinen, että hän siellä oli heittänyt

veitsen, joka hänellä yhä oli ollut kädessään, alas veteen. Tylsänä

ja hajamielisenä ei hän sitten enään tietänyt, mistä tuo toinen

veitsinensä oli tullut. Hän lienee sen jälkeen summamutikassa

kuljeskellut kaduilla ja toreilla. Ihmiset ja talot kulkivat hänen

ohitsensa valjuhohtoisina. Hän oli luultavasti poikennut johonkin

sisälle ja syönyt jossakin salissa, joka oli väkeä täynnä, sillä

hän näki selvästi edessään valkoisia lautasia. Myöskin oli hänellä

pysyväinen vaikutelma punaisesta ilmoituslapusta erään suljetun

myymälän ovella. Mutta sitten vajosi kaikki synkkään syvyyteen,

olemattomuuteen, jossa ei ollut aikaa eikä paikkaa, ja jossa hän oli

maannut tainnoksissa kentiesi vuosisatoja.

Tullessaan tajuihinsa oli Jacques ahtaassa huoneessaan Rue Cardinetin

varrella, jossa hän vaatteet yllä oli heittäytynyt poikkipuolin

vuoteeseen. Vaisto oli johtanut hänet sinne kuten jäykkäkoipisen

koiran, joka retostautuu koppiinsa. Mutta hän ei voinut muistaa

mitään siitä, kuinka hän oli tullut rappuja ylös ja vaipunut uneen.

Hän heräsi lyijynraskaasta unesta ja säikähti noin äkisti jälleen

tullessaan tajuihinsa juurikuin syvän pyörtymyksen jälkeen. Kentiesi

oli hän nukkunut kolme tuntia, kentiesi kolme päivää. Yhtäkkiä

palasi hänen muistinsa: hän muisti Séverinen seurassa viettämässä

yön, hänen kertomuksensa murhasta ja kuinka hän oli syöksynyt ulos

kuten verenjanoinen eläin. Hän tuli nyt vähitellen entiselleen ja

oli hämillään ja hämmästyksissään siitä, mitä hänen tietämättään oli

tapahtunut. Sitten hän muisti, että Séverine odotti häntä, ja syöksyi

ylös. Hän katsahti kelloon, näki sen jo olevan neljä, ja tyhjin

aivoin ja rauhallisena kuten voimakkaan suoneniskun jäleltä kiiruhti

hän takaisin Amsterdaminkadulle.

Séverine oli nukkunut sikeästi puolipäivään saakka. Silloin hän

heräsi ja hämmästyi, kun ei nähnyt Jacquesia siellä. Hän sytytti

tulen kamiiniin, ja vihdoinkin saatuaan pukeutuneeksi päätti hän,

joka oli nälkään kuolemaisillaan, kahden ajoissa mennä alas ja syödä

läheisessä ravintolassa. Jacquesin tullessa näkösälle, oli hän

vast'ikään palannut, toimitettuaan muutamia asioita.

-- Oi, armaani, kuinka olen ollut levoton!

Séverine ripustautui hänen kaulaansa ja katsoi syvälle hänen

silmiinsä.

-- Mitä on tapahtunut?

Jacques, joka oli lopen väsynyt ja nyt ruumiiltaan aivan kylmä,

rauhoitti häntä hiljaa ja äänettömästi ja osoittamatta mitään

hämminkiä.

-- Ei se ollut mitään, ainoastaan ikävä tehtävä. Saatuaan jonkun

käsiinsä, eivät he tahdo hänestä ollenkaan hellittää.

Séverine alensi ääntään, käyden lähenteleväksi ja hyväileväksi.

-- Voitko arvata, mitä minä mielessäni kuvittelin... Se ajatus

oli niin kauhea ja kidutti minua niin kovin... Sanoin itselleni,

että sinä sen jälkeen, mitä olen sinulle ilmaissut, et ehkä enään

välittäisikään minusta... Ja minä luulin sinun lähteneen pois siinä

mielessä, ett'et enää koskaan palaisi, et koskaan, koskaan enään!

Itku valtasi hänet, hän tyrskähti nyyhkytyksiin ja painoi Jacquesin

intohimoisesti syliinsä.

-- Voi! lemmittyni, jospa tietäisit, kuinka minä tarvitsen sitä, että

minua kohtaan ollaan kilttejä!?... Rakasta minua oikein paljon, sillä

näetkös, vain sinun lempesi voi minulle unhoitusta lahjoittaa...

Nyt, kun olen kertonut sinulle kaikki onnettomuuteni, et saa minua

hyljätä; minä rukoilen sinua olemaan sitä tekemättä!

Jacques heltyi hänen liikutuksestaan. Vastustamaton herpautuminen

teki hänestä vähitellen hentomielisen ja heikon. Hän sammalsi:

-- Ei, ei, älä pelkää, minä rakastan sinua.

Ja hänkin tuli liikutetuksi ja itki sitä onnetonta, inhoittavaa

sairautta, joka oli häneen tarttunut, ja josta hän ei voisi koskaan

parantua. Hänet valtasi rajaton häpeä ja epätoivo.

-- Voi, rakasta sinäkin minua kaikin voimisi, sillä minä tarvitsen

sitä yhtä hyvin kuin sinäkin!

Séverine vapisi ja tahtoi tietää, mitä se oli.

-- Sinun täytyy kertoa minulle huolesi.

-- Ei, ei, eivät ne huolia ole, ne ovat asioita, joita ei ole

olemassa, synkkiä tunteita, jotka tekevät minut hirveän onnettomaksi,

ilman että siitä on edes mahdollista puhua.

He kaulailivat toisiansa ja sulautuivat toistensa alakuloisuuteen ja

tuskaan. Heidän kärsimyksensä oli ääretön, ilman unhoituksen, ilman

anteeksiantamuksen mahdollisuutta. He itkivät ja tunsivat olevansa

elämän, taistelun ja kuoleman sokeiden voimieni painon alla.

-- On aika ajatella poislähtöä, sanoi vihdoin Jacques ja

irrottautui... Sinä olet kotona Havressa tänä iltana.

Tummana, synkkänä ja hämmentynein katsein mutisi Séverine hetken

vaitiolon jälkeen:

-- Jospa kuitenkin olisin vapaa, jospa ei miestäni olisi olemassa!...

Oi, kuinka nopeasti me silloin unhoittaisimme!

Jacques teki kiivaan eleen ja ajatteli ääneensä:

-- Emmehän toki voine ottaa häntä hengiltä?

Séverine tarkasteli häntä, ja hän vapisi ihmeissään siitä, että oli

sanonut tuon, jota ei koskaan ollut ajatellut. Koska hän kerran

tahtoi murhata jonkun, niin miksi sitten ei hän tappanut sitä, josta

hänelle oli haittaa?

Kun hän vihdoin lähti Séverinen luota kiiruhtaakseen veturitalliin,

sulki nainen hänet jälleen syliinsä ja peitti hänen kasvonsa

suuteloilla.

-- Oi, rakasta minua oikein paljon, lemmittyni. Minä olen pitävä

sinusta vielä paljoa enemmän... Me tulemme onnellisiksi.