VII.

Ne, jotka aikoivat lähteä pikajunalla 6,40 Havresta, huomasivat

kummakseen, että lunta oli puoliyöstä saakka satanut niin taajoina

ja suurina hiutaleina, että sitä kaduilla oli jo kolmekymmentä

senttimetriä paksulta.

Lison puhisi ja savusi hallin alla ja sen perään oli kiinnitetty

juna, johon kuului seitsemän vaunua, kolme toisen ja neljä

ensimmäisen luokan. Kun Jacques ja Pecqueux puoli kuuden ajoissa

olivat tulleet veturitalliin tarkastamaan veturia, olivat he

pahoitelleet ja olleet levottomia tuon jatkuvan lumentulon takia. Nyt

olivat he paikoillaan, odottaen lähtömerkkiä, ja tuijottivat kauvas

eteenpäin pitkin junasillan edustaa ja näkivät, kuinka nuo hiljaa

ja loppumattomasti putoilevat lumihiutaleet vetelivät vaaleita,

väräjäviä viiruja pimeyteen.

Veturinkuljettaja mutisi:

-- Hitto minut vieköön, jos näen ainoankaan merkin.

-- Niin, kumpahan vaan päästäisiin perille! vastasi lämmittäjä.

Roubaud joka oli saapunut määrättynä aikana ja jälleen ryhtynyt

virantekoonsa, seisoi asemasillalla lyhtyineen. Hänen silmiensä

ympärillä oli suuret, mustat renkaat ja ne painuivat toisinaan

väsymyksestä umpeen, ilman että hänen valppautensa silti taukosi.

Kun Jacques kysyi häneltä, eikö hän tietänyt mitään tilasta radalla,

meni hän hänen luokseen, puristi hänen kättään ja vastasi, ett'ei

siitä vielä ollut tullut mitään sähkösanomaa. Kun Séverine nyt tuli

suureen kaapuun kietoutuneena, vei Roubaud itse hänet erääseen ensi

luokan vaunuun ja sijoitti hänet sinne. Hän oli epäilemättä huomannut

sen levottoman, hellän katseen, jonka nuo molemmat lempiväiset

vaihtoivat; mutta hän viitsi ainoastaan sanoa vaimolleen, että oli

varsin varomatonta lähteä matkaan sellaisella ilmalla, ja että hän

tekisi viisaammin lykkäämällä matkansa toistaiseksi.

Nyt tuli useampia matkustajia turkit yllä ja kuormitettuina

matkakapineillaan, ja syntyi ankara tungos tuossa kauheassa

aamupakkasessa. Lumi ei sulannut jalkineista ja jokainen kääriytyi

vaatteisiinsa ja sulki heti ovet, asemasilta oli autio ja huonosti

valaistu muutamien kaasuliekkien epäselvässä valossa. Ainoastaan

veturin tulipesän eteen kiinnitetty lyhty loisti kuin jättiläisen

silmä ja loi tulimertaan kauvas ulos pimeyteen.

Mutta Roubaud kohotti lyhtynsä ja antoi lähtömerkin. Ylikonduktööri

vihelsi ja Jacques vastasi, avattuaan järjestimen ja väännettyään

pientä kääntöpyörää vauhdin määräämistä varten. Juna lähti, ja

alipäällikkö seurasi vielä hetkisen levollisena silmillään junaa,

joka poistui myrskyyn.

-- Nyt on pidettävä silmät auki! sanoi Jacqucs Pecqueuxille. Ei

mitään tyhmyyksiä tänä päivänä!

Hän oli huomannut, että hänen toverinsakin oli lyyhistymäisillään

kokoon väsymyksestä, hän oli varmaankin ollut ulkona irstailemassa

edellisenä iltana.

-- Oh, ei vaaraa mitään! änkytti lämmittäjä.

Heti päästyään hallista ulos olivat he keskellä lumipyryä. Tuuli

puhalsi lännestä, mutta se osui myös suoraan veturiin, jota vihurit

pieksivät. Suojuksensa takana, vahvoihin vaatteihin puettuna ja

silmät lasisilmien suojelemina ei heillä ensi aluksi ollut pahaakaan

hätää. Mutta nuo valkoiset, taajaan putoilevat lumijoukot nyt

pimeässä ikäänkuin tukahuttivat veturilyhdyn häikäisevän valon. Sen

sijaan, että olisi ollut valaistu kahden -- kolmen sadan metrin

matkalta näkyi rata nyt jonkinlaisessa maidon valkeassa usvassa,

josta ainoastaan lähimmät esineet voi eroittaa juuri kuin unessa.

Eniten saattoi veturinkuljettajan levottomaksi se, että hän jo

ensimmäisen ratavartijan lyhdyn luona voi todeksi havaita, mitä oli

peljännyt, eli ettei hän ohjesäännöissä määrätyltä matkalta voinut

eroittaa punaisia pysähdysmerkkejä. Hän eteni sen vuoksi sittemmin

erittäin varovasti, voimatta kuitenkaan vähentää nopeutta, kun tuuli

teki niin suunnatonta vastarintaa ja jokaisesta viivytyksestä koitui

suuri vaara.

Aina Houfleurin asemalle saakka oli Lison kulkenut hyvin ja

tasaisesti. Jacquesin ei vielä tarvinnut olla levoton luminietoksien

vuoksi, sillä satanut lumi oli korkeintaan kuusikymmentä senttimetriä

syvää ja lumiaura poisti helposti metrinkin syvyisiä lumiläjiä. Hän

siis suuntasi koko huolellisuutensa nopeuden pysyttämiseen ennallaan,

sillä hän tiesi, että kunnollisen veturinkuljettajan, paitsi että

hän on kohtuullinen ja veturiinsa kiintynyt, on pidettävä veturinsa

säännöllisessä kulussa ilman tempomisia ja mahdollisimman korkealla

paineella. Hänen ainoa vikansa olikin se, ettei hän taipunut

pysähtymään ja noudattamaan annettuja merkkejä, koska hän aina

luuli voivansa ohjata Lisonia ajoissa. Hän ajoikin toisinaan liian

kauvas ja kaksi kertaa oli hänet viikoksi pidätetty toimestaan sen

vuoksi, että oli ajanut paukkumerkkien yli. Mutta tällä hetkellä ja

tietoisena siitä suuresta vaarasta, jossa oli, teki ajatus siitä,

että Séverine oli mukana junassa, ja että hän oli vastuunalainen

hänen rakkaasta hengestään, hänen tahdonvoimansa kaksin verroin

vahvemmaksi ja piti sitä täydessä jäntevyydessä kaikkia niitä

vaikeuksia vastaan, jotka hänen oli voitettava ennen Pariisiin

saapumista.

Jacques jäi seisomaan levysillalle, joka yhdisti veturin

hiilipurnuun, välittämättä noista alituisista tärähdyksistä ja

nojautui lumesta huolimatta ulospäin oikealle puolelle nähdäksensä

paremmin. Suojusseinän akkunasta, joka oli epäselvänä vedestä, ei

hän eroittanut mitään, ja hän seisoi paikallaan kasvot alttiina

tuulenpuuskille ja tuhansien neulojen piestessä hänen ihoaan, ja

pakkanen oli niin purevan ankara, niin että tuntui, kuin olisi hän

leikellyt itseään partaveitsellä. Silloin tällöin vetäytyi hän

taaksepäin hengittämään; hän otti silmälasit päästään ja kuivasi

ne. Sitten palasi hän tähystyspaikalleen ja katsot tiukin katsein

myrskyyn, näkyisikö noita punaisia valoja ja hän syventyi siihen

niin, että hän kaksi kertaa harhanäkynä näki nopeiden veripunaisten

kipinöiden pilkkuina kuvautuvan sille vaalealle esiripulle, joka

väreili hänen edessään.

Mutta äkkiä sai hän pimeässä huomioonsa, ett'ei hänen lämmittäjänsä

enään pitänyt vaaria tehtävästään. Vain pieni lyhty valaisi

vedenkorkeutta, jott'ei hieman voimakkaampi valo sokaisisi

veturinkuljettajaa. Nyt oli hän huomannut manometritaulusta, jossa

emalji omituisesti kimmelsi, että tuo sininen, tärisevä neula

laskeutui, nopeasti. Tuli väheni. Lämmittäjä oli näet unen valtaamana

pannut maata hiilihinkalon päälle.

-- Kirottu juopporatti! huusi Jacques raivoissaan ja ravisteli häntä.

Pecqueux nousi ylös ja puolustihe käsittämättömällä mörinällä. Hän

voi tuskin seisoa jaloillaan, mutta tottumuksen voima vei hänet heti

hänen tulensa luo. Vasaralla särki hän hiilet, levitti ne kihvelillä

tasaiseksi kerrokseksi ja lakaisi sitten luudalla loput syrjään.

Kun tulisijan ovi oli auki, sulatti se heijastus, jonka höyrypannu

hehkuvan pyrstötähden hännän tavoin loi taaksepäin junan yli, lumen,

joka suurina kultapisaroina satoi alas.

Harfleurin tuolla puolen alkoi se kolmen lieun pituinen mäki,

joka ulottuu Saint Romainiin saakka ja on vaikein koko linjalla.

Veturinkuljettaja käänsi jälleen huomionsa liikuntoon ja

valmistautui aimo tempaukseen, päästäkseen mäen päälle, mikä

kauniillakin ilmalla oli kyllin vaikeata. Käsi kääntöpyörällä näki

hän sähkölennätinpylväiden karkeloivan ohitse ja koetti laskea

vauhtia. Se väheni, Lison läähätti ja ja lumiauran hankautumisesta

voi huomata vastustuksen kasvaneen. Jalallaan avasi Jacques luukun

ja lämmittäjä, joka torkkui, ymmärsi hänen tarkotuksensa ja kohensi

tulta lisätäkseen höyrypainetta. Nyt hehkui luukku punaisena ja loi

punasinervän kajastuksen heidän molempien jalkoihinsa. Mutta he eivät

tunteneet tuota polttavaa kuumuutta sen jääkylmän ilmavirran vuoksi,

joka heitä ympäröi.

Kuljettajan viittauksesta kohotti lämmittäjä tuhkalaatikon

kädensijaa, mikä teki vedon vaikuttavammaksi. Manometrin viisari

nousi nopeasti kymmenen atmosferia ja Lison pani käytäntöön

kaiken sen voiman, mihin se kykeni. Veturinkuljettajan, joka näki

vedenkorkeuden laskevan, täytyi silmänräpäykseksi vääntää injektorin

kääntöpyörää, vaikkakin paine sen kautta väheni. Se nousi kuitenkin

pian, veturi puhkui ja pärisi kuin väsyksiin ajettu eläin, hyppi

ja nousi pystyyn, niin että olisi voinut luulla kuulevansa, kuinka

sen jäsenet natisivat. Hän kohteli sitä pahasti, ikäänkuin olisi

se tullut vanhaksi ja kelpaamattomaksi, eikä näkynyt enään omaavan

entistä hellyyttänsä sitä kohtaan.

-- Se on liian laiska, se ei ikinä pääse tuon mäen päälle! sanoi hän

hammasta purren, hän, jolla muuten ei koskaan ollut tapana puhua

matkalla.

Pecqueux katsoi häneen hämmästyneenä kaikessa uneliaisuudessaan.

Mitä oli hänellä nyt Lisonia vastaan? Eikö se edelleenkin ollut

sama tottelevainen veturi, jolle vauhdin lisääminen oli niin

helppoa, niin että oli hauskaa panna se liikkeelle, ja jolla oli

niin oivallinen höyrynmuodostaminen, että se säästi kymmenennen

osan hiilistä Pariisin ja Havren välisellä taipaleella? Kun

veturilla oli sellainen luisu kuin Lisonilla, niin oivallinen

sulkulaitos, että höyry sen kautta kokonaan sulkeutui, saattoi kai

sietää muutamia epätäydellisyyksiä, niin kuin ei kukaan suuttune

taloudenhoitajattarelle, joka pitää oman päänsä, kunhan hän vaan

käyttäytyy hyvin ja on säästäväinen. Tosin vaati se liian paljon

rasvaa. Mutta mitäpä siitä? Kun vaan voiteli sen, niin siinä oli koko

asia!

Jacques toisti suuttuneena:

-- Se ei ikinä pääse mäen päälle, ellei sitä voidella.

Ja hän teki mitä ei ollut tehnyt kolmea kertaa elämässään. Hän otti

rasvakannun voidellakseen veturin sen ollessa käynnissä. Hän kiipesi

kaiteen yli ja nousi sillanteelle, joka kulki höyrypannua pitkin.

Mutta se oli mitä vaarallisin yritys; hänen jalkansa luiskahtelivat

tuolla kapealla rautalevyllä, joka oli märkänä lumesta, hän ei voinut

nähdä mitään ja tuo hirveä myrsky uhkasi lakaista hänet pois kuten

oljenkorren. Hänen riippuessa kupeellaan jatkoi Lison läähättävää

juoksuaan pimeässä halki tuon suunnattoman, valkoisen nietoksen,

johon se uursi itselleen syvän vaon. Se ravisteli häntä ja vei hänet

mukanaan. Kun hän saapui poikkitangon luo, lyyhistyi hän kokoon

oikeanpuolisen lieriön rasvakupin luona ja hänen oli tuiki vaikeata

täyttää se, pitäessään toisella kädellään kiinni. Sitten täytyi

hänen hyönteisen tavoin ryömien tehdä sama matka, voidellakseen

vasemmanpuolista silinteriä. Palatessaan oli hän lopen uupunut ja

kalpea, hän oli tuntenut olevansa lähellä kuolemaa.

-- Se on siivoton elukka! mutisi hän.

Pecqueux hämmästyi noin tavattomasta kiivaudesta heidän Lisoniaan

kohtaan, eikä voinut olla turvautumatta vanhaan sukkeluuteensa.

-- Minunpa olisi pitänyt saada mennä. Minä ymmärrän, minkälainen

voide naisväelle soveltuu.

Hän oli nyt hiukan enemmän hereillä, oli myös lähtenyt paikalleen

ja piti silmällä radan vasenta puolta. Hänellä oli hyvät silmät

ja tavallisesti näki hän paremmin kuin päällikkönsä. Mutta tässä

myrskyssä oli kaikki kadonnut, ja nämä molemmat, jotka olivat niin

perehtyneet matkan jokaiseen kilometriin, voivat nyt tuskin tuntea

seutua, jonka läpi he kulkivat. Rata hautaantui lumen alle, talotkin

näyttivät tulleen niellyksi ja se oli nyt vain avoin, ääretön aro,

epämääräinen, valkea kaavi, jossa Lison näytti kulkevan eteenpäin

miten halusi. Koskaan eivät nuo molemmat miehet olleet niin syvästi

tunteneet heitä yhdistävää veljeyttä, nuo, jotka nyt kiitivät

eteenpäin tässä kaikkia vaaroja vastaan irtipäästetyssä veturissa,

jossa he olivat enemmän yksinään ja enemmän maailman hylkääminä, kuin

jos olisivat olleet johonkin huoneeseen teljettyinä. Ja sen lisäksi

tuli painostavan raskas edesvastuu niistä ihmishengistä, joita heillä

oli takanaan junassa.

Jacques, jota Pecqueuxin pilapuhe suututti, hymyili kuitenkin lopuksi

ja hillitsi itseään. Ei tosiaankaan ollut oikea hetki riitelemiseen.

Satoi lunta vieläkin enemmän ja esirippu taivaanrannalla kävi

vieläkin tiheämmäksi. Kuljettiin edelleen mäkeä ylöspäin, kun

lämmittäjä vuorostaan luuli etäällä näkevänsä punaista kajastusta.

Hän sanoi siitä sanasen esimiehelleen, mutta sitten ei hän sitä enään

löytänyt, hänen silmänsä olivat nähneet unta, kuten hän toisinaan

sanoi.

Ja veturinkuljettaja, joka ei ollut mitään nähnyt, sai

sydämmentykytystä, tuli levottomaksi toisen harhanäystä ja kadotti

luottamuksen itseensä. Hän luuli lumihiutaleitten valkoisen vilinän

takaa eroittavansa suunnattomia mustia ääriviivoja, suuria esineitä,

jotka näyttivät jättiläismäisiltä, tummilta kappaleilta; ne

näyttivät liikkuvan ja tulevan veturia vastaan. Olivatkohan ne ehkä

kukistuneita kukkuloita, vuoria, jotka sulkivat radan, ja joihin juna

murskautuisi? Hänet valtasi pelko ja hän veti höyrypillin nyöristä ja

puhalsi pitkään ja voimakkaasti, ja tuo vaikeroiva kolkko ääni kuului

kauvas ja pitkäveteisenä myrskyssä. Sitten joutui hän aivan hämilleen

siitä, että oli viheltänyt oikeaan aikaan, sillä juna kulki nyt

suurella nopeudella ohi Saint-Romainin aseman, jonne hän luuli vielä

olevan kaksi kilometriä.

Lison, joka oli kulkenut tuon vaikean ylämäen, alkoi nyt

vieriä helpommin ja Jacques saattoi silmänräpäyksen hengähtää.

Saint-Romainista Bolbeciin nousee rata huomaamattomasti ja kaikki

kävisi otaksuttavasti hyvin tasangon toiseen päähän saakka. Ollessaan

Ben-Zevillessä, missä viivyttiin kolme minuuttia, huusi hän kuitenkin

asemapäällikköä, jonka hän huomasi asemasillalla, ilmoittaakseen

hänelle arvelunsa lumen suhteen, joka kävi yhä syvemmäksi. Hän ei

ikinä pääsisi Roueniin saakka, olisi parasta käyttää tilaisuutta

ja panna lisäksi toinen veturi, nyt kun oltiin varikon luona,

missä valmiita vetureja aina oli odottamassa. Mutta asemapäällikkö

vastasi, ett'ei hän ollut saanut mitään määräystä siitä, ja ett'ei

hän katsonut voivansa ottaa sellaista toimenpidettä vastuulleen.

Ainoa, mitä hän voi tarjoutua jättämään oli viisi, kuusi puulapiota

raiteiden puhtaiksi lapioimista varten tarpeen vaatiessa. Ja Pecqueux

otti vastaan lapiot, jotka hän asetti erääseen nurkkaan.

Lison jatkoikin hyvällä vauhdilla ja liikanaisetta vaivatta matkaansa

tasangon yli. Kuitenkin väsyi se. Veturinkuljettajan täytyi lopulta

antaa lämmittäjälle viittaus avata tulisijan luukku, jotta hän

panisi sinne enemmän hiiliä, ja joka kerta, kun tämä tehtiin loi

häikäisevä tähdenpyrstö yössä valoaan tuon synkän, mustan junan

yli, joka kaikessa tässä valkoisessa ympäristössä oli juuri kuin

paarivaatteella peitetty. Kello oli 7,45 ja päivä alkoi valjeta,

mutta sitä voi tuskin huomata taivaasta sen suunnattoman vaaleahkon

pyörteen vuoksi, joka täytti avaruuden taivaanrannan toisesta

päästä toiseen. Tämä epämääräinen valaistus, jossa edelleenkään ei

mitään voinut eroittaa, teki vielä levottomammaksi nuo molemmat

miehet, jotka koettivat nähdä kauvas eteenpäin, mutta joiden silmät

silmälaseista huolimatta olivat täynnä kyyneliä. Päästämättä

järjestimen pyörää kädestään, piti veturinkuljettaja edelleenkin

kiinni höyrypillin nauhasta ja puhalsi varovaisuuden vuoksi melkein

yhtämittaa, ja se kuului hätään joutuneen vaikeroimiselta tällä

lumiaavikolla.

Kuljettiin esteettömästi Bolbecin ja sitten Yvetotin ohi. Mutta

Mottevillessä kyseli Jacques jälleen alipäälliköltä, mutta tämä

ei voinut antaa hänelle mitään varmoja tietoja radan laadusta.

Ainoatakaan junaa ei vielä ollut tullut, ja eräs sähkösanoma oli

aivan yksinkertaisesti ilmoittanut, että Pariisista tuleva sekajuna

oli lumeen uupuneena turvassa Rouenissa. Lison läksi jälleen

liikkeelle ja kulki raskaasti ja väsyneesti ne kolme alaspäin

viettävää lieuta, jotka veivät Barentiniin. Nyt valkeni päivä, mutta

hyvin hillitysti, ja näytti kuin olisi se tullut vain lumesta. Lunta

satoi yhä sakeammin. Oli kuin olisi taivas haljennut ja sirpaleet

upottivat maan, samaan aikaan kun koitto laskeutui alas hämäränä ja

kylmänä.

Sitä mukaa kun päivä kului, kasvoi tuulen voima kaksinkertaiseksi

ja hiutaleet lentelivät kuin luodit; lämmittäjän täytyi joka

minuutti ottaa lapionsa ja lapioida lumi pois hiilistä vesisäiliön

seinien väliin. Oikealla ja vasemmalla näytti seutu siinä määrin

tuntemattomalta, että noista molemmista miehistä tuntui, kuin

olisivat he edenneet unessa: Avarat kentät, suuret aidatut laidunmaat

ja hedelmäpuiden ympäröimät viertotiet muodostivat nyt vain valkoisen

lumimeren, missä tuskin muutamia lyhyitä aaltoja tyrskyi, kalpean,

väräjävän mittaamattomuuden, missä kaikki sulautui sen valkeuteen,

ja veturinkuljettajaa, joka edelleen seisoi käsi kääntöpyörällä, ja

jonka kasvoja myrsky pieksi, alkoi kylmä kauheasti kiusata.

Barentinissa pysähdyttäessä tuli asemapäällikkö Bessiére itse veturin

luo ilmoittaakseen Jacquesille, että oli annettu tieto suurien

luminietosten olemassaolosta Croix-de-Maufrasin seutuvilla.

-- Luulenpa vielä voivan päästä perille, lisäsi hän. Mutta

vaivalloista se tulee olemaan.

Silloin Jacques raivostui.

-- Perhana vieköön! Sanoinhan sen Bexevillessä! Mitä se olisi tehnyt,

vaikka olisi pantu yksi veturi lisäksi... Nyt vasta hauskaa saamme!

Ylikonduktööri tuli nyt tavaravaunustaan ja oli myös suutuksissaan.

Hän oli tähystellessään käynyt aivan jääkylmäksi ja selitti,

ett'ei hän voinut eroittaa ainoatakaan merkkiä mistään

sähkölennätinpylväästä. Oli tosiaankin kuin olisi hamuiltu eteenpäin

kaikesta tästä valkoisesta huolimatta.

-- Te olette joka tapauksessa saaneet siitä tiedon, lisäsi herra

Bessiére.

Matkustajat alkoivat jo ihmetellä, minkä vuoksi viivyttiin niin

kauvan tällä hiljaisella, lumen peittämällä asemalla, missä ei edes

kuulunut virkamiesten huutoja, eikä ovien paukkumista. Muutamia

akkunoita vedettiin alas ja joukko kasvoja tuli näkyviin: hyvin

paksu rouva ja kaksi ihanaa nuorta valkoverikkiä, epäilemättä hänen

tyttäriään, ja kaikki kolme olivat aivan varmasti englantilaisia;

ja kauvempana nuori erittäin kaunis ruskeaverikki, jonka eräs

vanhanpuoleinen herra pakoitti vetäytymään takaisin; sen lisäksi

pisti pari herraa, nuorempi ja vanhempi, kumpikin vaunussaan puoli

ruumistaan ulos akkunasta ja puhuivat keskenänsä.

Mutta kun Jacques loi katseen taaksepäin, sai hän nähdä ainoastaan

Séverinen, joka myös oli nojautunut ulos ja katsoi levottomana hänen

taholleen. Voi tuota rakasta pikkuolentoa, kuinka hän lieneekään

levoton ja kuinka hän tunsikaan sydäntään ahdistavan ajatellessaan,

että hän tässä vaarallisessa tilaisuudessa samalla kertaa oli niin

lähellä häntä ja kuitenkin niin kaukana! Hän olisi voinut antaa

henkensä, kunhan hän jo olisi ollut Pariisissa ja olisi jättänyt

hänet sinne terveenä ja vahingoittumatonna.

-- Lähtekää nyt, sanoi asemapäällikkö lopuksi. On tarpeetonta

säikähdyttää ihmisiä.

Hän antoi lähtömerkin. Ylikonduktööri, joka oli noussut

tavaravaunuunsa, puhalsi, ja Lison läksi jälleen liikkeelle,

vastattuaan pitkällä, vaikeroivalla kiljahduksella.

Jacques huomasi heti, että rata muuttui toisenlaiseksi. Ei oltu enään

tasangolla, nyt ei ollut mitään paksua lumimattoa, joka kääriytyi

äärettömiin ja jossa veturi liukui eteenpäin kuten höyrylaiva,

jättäen vanan jälkeensä. Nyt saavuttiin epätasaisiin seutuihin,

kukkulain ja laaksojen keskelle, mitkä suunnattomina särkkinä

ulettuivat aina Malaunayhin saakka ja tekivät isoja kyhmyjä maahan.

Lunta oli kasaantunut jotensakin epäsäännöllisesti; paikoittain oli

rata paljas, jota vastoin suunnattomat nietokset olivat sulkeneet

muutamia solia. Tuuli, joka oli lakaissut kohopaikat puhtaiksi,

täytti sitävastoin kuopat. Siinä oli keskeytymätön sarja esteitä,

jotka täytyi voittaa, suuria taipaleita, jotka olivat vapaina, mutta

sitten tulivat oikeiden lumivallien tukkimiksi. Nyt oli täysi päivä

ja tuo autio seutu kapeine solineen ja jyrkkine vieruineen, tuli

lohduttoman jäämeren näköiseksi, joka on jähmettynyt myrskyssä.

Koskaan ennen ei pakkanen ollut Jacquesista tuntunut niin

läpitunkevalta. Tuhannet hienot lumineulat raatelivat hänen

kasvojaan, niin että tuntui kuin olisi niistä vuotanut verta; eikä

hänellä ollut enään mitään tuntoa käsissään, jotka olivat puutuneet,

ja hän vapisi huomatessaan, ett'ei hän sormillaan enään tuntenut

kääntöpyörää. Kun hän nosti käsivartensa ylös vetääkseen höyrypillin

nauhasta, riippui käsivarsi olkapäässä kuin kuollut. Nuo alituiset

täräykset olisivat voineet repiä hänen sisälmyksensä ulos, eikä

hän olisi voinut sanoa, kantoivatko hänen jalkansa häntä. Määrätön

väsymys valtasi hänet yhdessä vilun kanssa ja hän oli paleltunut

aivoihin saakka, hän pelkäsi, että hän menisi tainnoksiin, ett'ei

hän enään tietäisi, kuljettiko hän vielä veturia, sillä hän väänsi

ainoastaan aivan konemaisesti ja katseli tylsänä, kuinka manometrin

viisari laskeutui.

Kaikki jutut, mitkä hän oli kuullut harhanäyistä, tunkeutuivat

hänen päänsä läpi. Eikö tuolla ollut kumoon työnnetty puu radan

poikki? Eikö hän ollut nähnyt punaisen lipun liehuvan tuon

viidakon yläpuolella? Eivätkö paukkumerkit joka hetki pamahdelleet

myllertävien pyörien alla? Hän ei olisi voinut sanoa, mitenkä oli

laita, ja hän toisteli hiljaa itsekseen, että hänen pitäisi pysäyttää

juna, mutta kuitenkaan ei hän voinut päättää tehdä sitä.

Tunto tästä tilasta vaivasi häntä muutamia minuutteja, nähdessään

Pecqueuxin, joka taas makasi nukuksissa hiilten päällä saman

masentavan vilun valtaamana, josta hän itsekin kärsi, joutui hän

äkkiä sellaiseen vihan vimmaan, että lämpisi tuossa tuokiossa.

-- Kirottu porsas!

Ja hän, joka tavallisesti oli niin anteeksiantavainen tämän juopon

paheita kohtaan, potki hänet hereille ja löylytti häntä, kunnes

sai hänet taas jaloilleen. Toinen oli tylsä ja tyytyi muutamiin

murahduksiin ja tarttui jälleen lapioonsa.

-- Niin, niin, olenhan minä tässä!

Kun tulisija täytettiin, nousi paine jälleen ja se tapahtuikin

viime tingassa, sillä Lison oli juuri saapunut laaksoon ja sen

oli tunkeuduttava toista metriä paksun lumipaljouden läpi. Se

liikkui eteenpäin niin viimeisiäkin voimiaan ponnistaen, että se

kauttaaltansa tärisi. Kerran oli se aivan uuvuksissa, ja näytti siltä

kuin jäisi se seisomaan kuten laiva, joka on törmännyt hietasärkälle.

Erittäinkin oli vaivaksi tuo raskas lumikerros, joka vähitellen

oli kerääntynyt vaunujen katolle. Tämä valkoinen liina levitettynä

ylleen liukuivat nämä tummina eteenpäin sen valkoisessa vanavedessä.

Itsellään oli sillä vain kärpännahkareunukset tummilla lanteillaan,

joilla lumihiutaleet sulivat ja satoivat pisaroina alas. Mutta

painosta huolimatta vapautui se jälleen ja jatkoi matkaansa. Saattoi

vielä suurta kaarrosta pitkin kohopaikan yli seurata junaa, joka

mustan nauhan tavoin kevyesti liukuu eteenpäin valkohohtoisessa

satumaassa.

Mutta etempänä alkoivat jälleen syvät rotkot ja Jacques ja Pecqueux,

jotka olivat huomanneet Lison'in väsähtäneen, ponnistelivat vilua

vastaan, seisoen paikallaan, jota he eivät edes kuolemankielissä

ollessaan saisi jättää. Veturi vähensi jälleen vauhtiaan. Se oli nyt

joutunut kahden lumivuoren väliin ja pysähtyi hiljaa nytkähtelemättä.

Oli kuin olisi takertunut liimaa kaikkiin sen pyöriin, se joutui yhä

ahtaammalle ja hengästyi yhä enemmän. Se ei enään liikahtanutkaan.

Loppu oli tullut. Se seisoi nyt voimattomana ja lumen vangitsemana.

-- Siinä nyt oltiin! sanoi Jacques ja kirosi.

Hän jäi vielä muuttamaksi minuutiksi seisomaan paikalleen käsi

kääntöpyörällä ja avasi kaikki ilmareijät katsoakseen, eikö este

antaisi myöten. Mutta kun hän tunsi Lisonin sähisevän ja läähättävän

turhaan, sulki hän järjestimen ja kirosi hurjasti.

Ylikonduktööri oli nojautunut vaununsa ovesta ulos ja Pecqueux, joka

oli kääntynyt ympäri, kiljasi vuorostaan hänelle:

-- Siinä oltiin nyt!

Konduktööri hyppäsi reippaasti alas lumeen, joka ulettui hänen

polviinsa saakka. Hän tuli sinne ja nuo kolme miestä pitivät

neuvottelua.

-- Muuta emme voi tehdä, kuin koittaa lapioida lunta syrjään, sanoi

veturinkuljettaja lopuksi. Onpa onni, että meillä on lapioita.

Huutakaa alikonduktööriänne, niin kaipa me neljä saamme pyörät irti.

Viittoiltiin toiselle konduktöörille, joka myöskin oli astunut alas

vaunustaan. Hän voi tuskin päästä perille ja oli uppoamaisillansa

lumeen. Mutta matkustajat alkoivat käydä levottomiksi siitä, että

juna noin pysähtyi valkoiselle, autiolle lakeudelle, ja että noin

äänekkäästi keskusteltaisiin mitä pitäisi tehdä, sekä että muuan

konduktööri vaivalloisesti rämpi eteenpäin junan sivulla. Akkunat

vedettiin alas, huudettiin ja kyseltiin, ja se oli epämääräistä

sekamelskaa, joka kävi yhä suuremmaksi.

-- Missä me olemme?... Miksi pysähdytään ... mikä nyt on?... Herra

jumala, onko jokin onnettomuus tapahtunut?

Konduktööri näki välttämättömäksi koettaa rauhoittaa matkustajia.

Juuri kun hän lähestyi matkustajavaunuja, puhutteli häntä

englannitar, jonka paksut, punaset kasvot pistäytyivät esiin hänen

kahden ihanan tyttärensä kasvojen välitse. Hän kysyi vahvasti murtaen:

-- Eihän se liene mitään vaarallista?

-- Ei, ei, vastasi konduktööri. Siinä on ainoastaan vähän lunta ja

juna lähtee heti.

Akkuna vedettiin ylös ja nuorten tyttöjen vilkasta kuherrusta kuului;

englanninkielessä on niin eloisa, kaunis sointu, kun se kujahtelee

nuorilta, ruusunpunaisilta huulilta. Molemmat nauroivat ja heillä oli

hyvin hauskaa.

Mutta etempänä huusi eräs vanha herra konduktööriä, samalla kun hänen

nuori rouvansa uskalsi pistää kauniin, ruskean päänsä näkyviin hänen

takanaan.

-- Miksi ei ole ryhdytty mihinkään varokeinoihin?... Se on

sietämätöntä. Minä tulen kotiin Lontoosta ja minulla on tänä aamuna

asioita toimitettavana Pariisissa ja minä sanon teille etukäteen,

että panen yhtiön edesvastuuseen jokaisesta viivytyksestä.

Konduktööri saattoi ainoastaan toistaa:

-- Me lähdimme kolmen minuutin kuluttua.

Oli hirveän kylmä, lunta satoi sisään ja kasvot vetäytyivät sen

vuoksi takaisin ja akkunat vedettiin ylös. Mutta noissa suljetuissa

vaunuissa saattoi kumeasta surinasta huomata, että siellä vallitsi

suuri levottomuus ja peljästys. Ainoastaan kaksi akkunaa pysyi

alasvedettynä ja kolmen vaunun matkalla keskusteli kaksi matkustajaa,

jotka nojasivat kyynärpäillään oviin; toinen oli noin neljänkymmenen

ikäinen ameriikkalainen ja toinen nuori, Havressa asuva mies.

Molempia huvitti lumenluonti suuresti.

-- Ameriikassa olisivat kaikki matkustajat astuneet alas junasta ja

avustaneet.

-- Oh, tämä on pikkuasia. Viime vuonna istuin kiinni kaksi kertaa.

Toimeni vaatii minut joka viikko Pariisiin.

-- Ja minun toimeni noin joka kolmas viikko.

-- Kuinka, aina New-Yorkistako?

-- Niin, New-Yorkista.

Jacques johti työtä. Saadessaan nähdä Séverinen eräässä ovessa

ensimäisessä vaunussa, johon hänellä aina oli tapana sijoittua,

ollakseen lähempänä häntä, loi hän häneen rukoilevan katseen. Hän

ymmärsi ja vetäytyi takaisin jott'ei kauvempaa olisi alttiina tuolle

jäätävälle tuulelle, joka poltti kasvoja.

Séverineä ajatellen työskenteli Jacques sen jälkeen reippain

mielin. Mutta hän huomasi, ett'ei syy junan kiinnijäämiseen tai

pakkautuneeseen lumeen ollut pyörissä, sillä ne tunkeutuivat

paksuimmankin lumikerroksen läpi, vaan että niiden välillä oleva

tuhkalaatikko oli esteenä siten, että se muodosti kovia, suunnattoman

suuria lumipalloja. Hän sai erään tuuman.

-- Meidän täytyy ruuvata tuhkalaatikko irti.

Ylikonduktööri aluksi pani sitä vastaan.

Veturinkuljettaja oli hänen päällikkyytensä alainen, eikä hän

tahtonut valtuuttaa häntä koskemaan veturiin, mutta lopuksi hän

myöntyi.

-- No niin, mutta te saatte ottaa edesvastuun niskoillenne!

Se oli hankalaa työtä, ja maaten sulavassa lumessa pitkin pituuttansa

veturin alla selällänsä saivat Jacques ja Pecqueux tehdä sitä lähes

puoli tuntia. Onneksi oli heillä työkalulaatikossaan ruuviavaimia

käsillä. Parikymmentä kertaa oltuaan vaarassa palaa ja murskaantua

onnistui heidän vihdoin saada tuhkalaatikko irti. Mutta vielä eivät

he olleet saaneet sitä veturin ulkopuolelle Se oli suunnattoman

raskas ja tarrautui kiinni pyörien ja lieriöiden keskelle.

Nelinkontin ryömien vetivät ja laahasivat he sen kuitenkin vihdoin

radan ulkopuolelle.

-- Nyt lapioimme jälleen, sanoi konduktööri.

Juna oli nyt lähes tunnin ajan ollut pulassa ja matkustajat olivat

käyneet yhä tuskaantuneemmiksi. Joka minuutti vedettiin akkuna alas

ja joku kysyi, miksi ei ollenkaan lähdetty liikkeelle. Siinä oli

kirkunaa ja kyyneleitä ja oikea pakokauhu oli syntymäisillään.

-- Ei, sitä ei tarvita, se on tarpeeksi lapioitu, selitti Jacques.

Nouskaa ylös, minä vastaan lopusta.

Hän asettui jälleen paikoilleen Pecqueuxin kera, ja kun molemmat

konduktöörit olivat palanneet vaunuihinsa, väänsi hän erästä

raanaa. Lämmin höyry, joka sähisten virtasi ulos, sulatti

täydellisesti lumiröykkiöt, jotka vielä olivat kiinni kiskoissa. Käsi

kääntöpyörällä hän sitten ajoi takaperin. Hän ajoi hitaasti noin

kolmesataa metriä takaperin, voidakseen ottaa vauhtia. Sekotettuaan

tulta ja päästyään yli korkeimman sallitun paineen, ajoi hän jälleen

eteenpäin lumivallia vastaan, joka sulki tien ja puristi Lisonia sitä

vastaan sen koko koolla ja vetämänsä junan painolla. Se läähätti

raskaasti, kuten puunhakkaaja, joka suurella voimalla käyttelee

kirvestänsä, ja sen vahvat rautajäsenet natisivat. Mutta vielä ei se

päässyt eteenpäin, se tarttui kiinni, savuten ja täristen yrityksen

jälkeen.

Hänen täytyi ottaa sama liike vielä kahdesti uudestaan, peräytyä

ja syöksyä lunta vastaan tunkeutuakseen sen läpi, ja joka kerraksi

otti Lison vauhtia ja läähätti raivoisasti suunnattomalla

hengityksellään. Vihdoin näytti se hengähtäneen tarpeekseen, jännitti

metallilihaksensa äärimmäiseen ponnistukseen, pääsi läpi ja juna

seurasi raskaasti perässä noiden molempien hajotettujen lumimuurien

lomitse. Se oli vapaa.

-- Se on sentään aika rumilas, virkkoi Pecqueux.

Jacques oli aivan sokeana, otti silmälasit pois nenältään ja

kuivasi ne. Hänen sydämensä sykki kiivaasti, eikä hän enään

ollenkaan tuntenut vilua. Mutta aivan äkisti tuli hän ajatelleeksi

syvää laaksoa, joka sijaitsi noin kolmensadan metrin päässä

Croix-de-Maufrasista. Se oli tuulen puolelta avonainen, ja sinne

oli lunta varmaankin kerääntynyt melkoinen määrä. Hän tuli heti

vakuutetuksi, että siinä paikassa hän kärsisi haaksirikon. Hän

kurottautui ulospäin. Kaukaa suorassa linjassa viimeisen kaarteen

takaa tuli laakso näkyviin pitkänä, lumen täyttämänä hautana.

Nyt oli täysi päivä ja lumihiutaleita putoili lakkaamatta tuolle

äärettömälle, kimmeltävän valkoiselle kentälle.

Mutta Lison vyöryi eteenpäin keskinkertaisella nopeudella, enään

kohtaamatta mitään estettä. Oltiin niin varovaisia, että annettiin

lyhtyjen junan sekä alku- että loppupäässä jäädä palamaan; ja

tulisijan alapuolella oleva valkoinen lyhty loisti kuten Kyklopin

silmä päivänvalossa. Lison vyöryi eteenpäin ja tuli suurine,

ammottavine silmineen yhä lähemmäksi notkelmaa. Silloin tuntui siltä,

kuin olisi se alkanut hengittää lyhyesti ja katkonaisesti, kuten

pelkäävä hevonen. Se jyrisi ja tärisi kovasti, nousi pystyyn ja meni

eteenpäin ainoastaan veturinkuljettajan vakavan käden ohjaamana.

Tämä oli jälleen avannut tulipesän luukut, jotta lämmittäjä panisi

suurempaa vauhtia valkeaan. Ja nyt se ei enään ollutkaan loistava

pyrstötähden pyrstö yön pimeydessä, se oli tiheä, musta savuluuta,

joka ryvetti tuon suuren, kelmeän, ja kylmän taivaan.

Lison vyöryi eteenpäin. Vihdoin oli sen mentävä noron sisälle.

Ratavallit oikealla ja vasemmalla olivat hautaantuneet lumeen ja

rata oli aivan näkymättömissä. Se oli kuin myrskyn kovertama luola,

joka oli laitojaan myöten täynnä lunta. Se meni sinne sisälle,

tunkeutui eteenpäin noin viisikymmentä metriä, hengästyneenä ja

yhä hitaammin. Lumi, minkä se työnsi tieltään, muodosti sulun sen

eteen, kohisi ja nousi kuten vaahtopäinen aalto, uhaten niellä sen.

Silmänräpäyksen näytti se aaltoon haudatulta ja voitetulta. Mutta

viimeisen kerran ponnistaen kaikkia lihaksiansa se vapautui ja

kulki vielä kolmekymmentä metriä. Se oli kuitenkin loppu, viimeinen

kuolinnytkähdys. Lumiröykkiöt taas putoilivat alas, hautasivat

pyörät ja kaiken muunkin veturista, jonka osat tulivat ikäänkuin

jäävitjoilla kahlituiksi. Lison seisoi nyt aivan hiljaa, vetäen

viimeisen henkäyksensä ankarassa pakkasessa. Sen henki oli sammunut,

se oli jäykkä ja eloton.

-- Siinä sitä oltiin nyt, sitä juuri odotinkin, sanoi Jacques.

Hän tahtoi heti ajaa takaperin, uudelleen koettaakseen samaa

liikettä. Mutta tällä kertaa Lison ei liikahtanut paikaltaan. Se

tahtoi yhtä vähän liikkua taakse- kuin eteenkinpäin; se seisoi joka

taholta sisään suljettuna, maahan kiinni naulattuna, saamattomana

ja kuurona. Sen takana oleva junakin näytti kuolleelta ja akkunoita

myöten syvään lumeen vajonneelta. Lumentulo ei tauonnut, vaan lunta

satoi vieläkin sakeammin pitkien tuulenpuuskien mukana. Veturi ja

vaunut, jotka jo olivat puoliksi peitossa, hävisivät näkyvistä yhä

enemmän, oli kuin olisivat ne uponneet tuohon äänettömään, kylmään,

valkoiseen erämaahan. Mikään ei enään liikahtanut ja lumi kietoi

junan kääriliinoihinsa.

-- No, alkaako se taas? kysyi ylikonduktööri ja nojautui ulos

akkunastaan.

-- Nyt me olemme jään alla! huusi Pecqueux pitemmittä puheitta.

Tällä kertaa oli asema todellakin arveluttava. Alikonduktööri

kiiruhti panemaan junan jälkeen paukkumerkkejä, jotta se olisi

suojattu siltä taholta; ja veturinkuljettaja puhalsi sillä välin

hurjasti, lyhyin keskeytyksin, läähättävän ja kolkon hätämerkinannon.

Mutta lumi teki ilman niin paksuksi ja raskaaksi, että merkkivihellys

hukkui siihen, eikä otaksuttavasti voinut kuulua edes Barentiniin.

Mitä oli tehtävä? Heitä ei ollut enempää kuin neljä, eivätkä he

koskaan voisi lapioida pois sellaista lumenpaljoutta. Sitä varten

olisi tarvittu kokonainen työmieskunta. Välttämätöntä oli rientää

noutamaan apua. Ja pahinta oli, että uusi pakokauhu uhkasi syntyä

matkustajain keskuudessa.

Eräs ovi avattiin ja kaunis ruskeatukkainen nainen hyppäsi alas

aivan säikähtäneenä, luullen jonkin onnettomuuden tapahtuneen. Hänen

miehensä, vanha kauppias, tuli hänen perässään ja kirkui:

-- Se on hävytöntä, minä kirjoitan ministerille.

Naisten itkusta lähtevä ääni ja raivostuneita miesääniä tunkeutui nyt

ulos vaunuista kiivaasti alasvedettyjen akkunain läpi. Ainoastaan

molemmat englannittaret olivat tyynet ja hymyilivät, pitäen koko

asiaa hauskana. Kun ylikonduktööri koetti rauhoittaa kaikkia

ihmisiä, kysyi nuorempi tyttö häneltä hieman englanniksi sorahtaen

ranskankielellä:

-- Tähänkö pysähdytään?

Useita herroja oli mennyt ulos vaunuista, vaikka lumi oli niin syvää,

että siihen vajosi vatsaa myöden. Ameriikkalainen kohtasi tällöin

havrelaisen nuoren miehen, kun he molemmat menivät veturin luo

katselemaan. He pudistivat päätään.

-- Nyt kuluu varmaankin neljä, viisi tuntia, ennen kun veturi voidaan

saada irti.

-- Niin, vähintäänkin, ja sittenkin tarvittaisiin ainakin

parikymmentä työmiestä.

Jacques oli juuri saanut ylikonduktöörin lähettämään

alikonduktöörinsä Barentiniin apua noutamaan. Hän tai Pecqueux eivät

voineet jättää veturia.

Konduktööri läksi liikkeelle ja pian katosi hän näkyvistä laakson

toisessa päässä. Hänellä oli neljän kilometrin matka, eikä hän

ehkä voisi palata ennen kun kahden tunnin kuluttua. Jacques, joka

oli epätoivoissaan, jätti silmänräpäykseksi paikkansa ja juoksi

ensimäisen vaunun luo, missä hän näki Séverinen, joka oli vetänyt

akkunan alas.

-- Älkää peljätkö! ehätti hän sanomaan. Ei ole mitään vaaraa.

Séverine vastasi samoin sinuttelematta häntä, koska hän pelkäsi

jonkun kuulevan:

-- En minä tietenkään pelkää. Olen vaan ollut hyvin levoton teidän

takianne.

Nämä sanat tekivät heille niin hyvää, että he tunsivat tulleensa

lohdutetuiksi ja hymyilivät toisilleen. Mutta kun Jacques kääntyi

ympäri, sai hän hämmästyksekseen nähdä ratapengertä pitkin tulevat

Floren ja Misardin ynnä kaksi muuta miestä, joita hän ensi aluksi

ei tuntenut. Nämä olivat näet kuulleet hätämerkin, ja Misard,

joka oli vapaana, riensi sinne kahden toverinsa kera, joille hän

vast'ikään oli tarjonnut valkosta viiniä. He olivat kivenhakkaaja

Cabuche, joka lumen takia ei voinut tehdä työtä, ja vaihdemies Ozil,

joka oli tullut tunnelin läpi Malaunaysta tervehtimään Florea,

jota hän edelleenkin hakkaili huolimatta huonosta vastaanotosta

tämän puolelta. Tyttö, joka oli rohkea ja väkevä kuin poika,

tuli uteliaisuudesta heidän seurassaan. Hänen samoin kuin hänen

isäpuolensakin mielestä se oli todellinen tapahtuma, tavaton

seikkailu, että junan noin täytyy pysähtyä heidän ovensa edustalle.

Kuinka monen junan olivatkaan he nähneet tuulen nopeudella kiitävän

ohi niinä viitenä vuotena, mitkä he olivat siellä asuneet, joka

tunti päivällä ja yöllä, rumalla ja kauniilla säällä! Aina oli tuuli

näyttänyt tempaavan junat mukaansa, eikä koskaan ollut yksikään juna

edes vähentänyt vauhtiaan, vaan he näkivät niiden kiitävän pois ja

katoavan etäisyyteen, voimatta saada niistä mitään lähempiä tietoja.

Koko maailma vilahti heidän ohitsensa ja ihmisjoukko vietiin pois

täyttä vauhtia, ja ainoat, joihin he tutustuivat, olivat muutamat

kasvot, jotka salaman tavoin vilahtivat ohi, kasvot, joita he eivät

koskaan saisi uudelleen nähdä, mutta joskus myös kasvoja, jotka

kävivät heille jossain määrin tutuiksi sen kautta, että ne palasivat

määrättyinä päivinä, mutta jotka heille pysyivät nimettöminä. Ja

kas, nyt laski lumesta maihin juna heidän portillaan: luonnollinen

järjestys oli käännetty ylösalaisin, he saivat nyt läheltä nähdä

tämän tuntemattoman maailman, jonka onnettomuuden tapaus toi heidän

tielleen, ja he olivat yhtä hämmästyneinä ja suurisilmäisinä kuin

villit, jotka ovat rientäneet rannalle, eurooppalaisten ollessa

haaksirikkoon joutumaisillaan. Avoimissa ovissa näkyi turkkikaapuihin

kääriytyneitä naisia ja paksuihin takkeihin pukeutuneita herroja, ja

nähdessään kaiken tämän komeuden ja loiston, mikä oli ajautunut tähän

jäämereen, he tulivat hämmästyksestä liikkumattomiksi.

Mutta Flore oli tuntenut Séverinen. Hän, joka alati väijyi Jacquesin

junaa, oli viime viikkoina pannut merkille, hänen olonsa pikajunassa

perjantai-aamuisin, ja sen oli hän voinut tehdä sitäkin helpommin,

kun Séverine aina, tullessaan rata-ylikäytävän läheisyyteen,

pisti päänsä ulos akkunasta luodakseen silmäyksen maatilaansa

Croix-de-Maufrasiin. Floren silmät pimenivät, kun hän näki hänen

puoliääneen puhelevan veturinkuljettajan kanssa.

-- Ah, kas rouva Roubaudia! huudahti Misard, joka juuri nyt tunsi

hänet ja heti muuttui matelevan näköiseksi. Sepä oli onnettomuus...

Mutta te ette saa jäädä tänne, vaan tulkaa meidän luoksemme.

Jacques, joka oli tarttunut ratavartijan käteen, kannatti hänen

tarjoustaan.

-- Hän on oikeassa, Jacques sanoi. Se kestää ehkä useita tunteja ja

te voisitte paleltua kuoliaaksi sinä aikana.

Séverine ei ollut halukas ja selitti, että hän oli niin lämpimässä

puvussa. Myöskin pelkäsi hän hiukan kävellä kolmeasataa metriä

lumessa. Silloin tuli Flore, joka tuijotti häneen suurilla

silmillään, esiin ja sanoi:

-- Tulkaa, minä kannan rouvaa.

Ennen kuin Séverine edes oli ehtinyt hyväksyä tarjouksen, oli hän

ottanut hänet väkeville käsivarsilleen ja nosti hänet ylös kuten

pienen lapsen. Sitten asetti hän hänet maahan radan toiselle

puolelle, missä se jo oli tallattu, eikä lumi vajottanut.

Hämmästyneet matkustajat rupesivat nauramaan. Sepä oli luja tyttö!

Ollappa tusina hänen kaltaisiansa, niin ei tarvittaisi kaksia tunteja

lumen luomiseen.

Uutinen Misardin ehdotuksesta ja ratavartijantuvan olemassaolosta,

johon voisi mennä suojaan, ja jossa voisi lämmitellä sekä ehkä saada

ruokaa ja vähän viiniä, levisi vaunusta toiseen. Levottomuus asettui,

kun alettiin käsittää, ett'ei mikään välitön vaara ollut uhkaamassa.

Mutta asema ei tullut vähemmän surkeaksi: lämmityslaitokset

jäähtyivät; kello oli yhdeksän, ja janoa ja nälkää saataisiin kärsiä,

jos apu viipyisi. Se saattoi venyä ijankaikkisuuteen saakka ja kuka

tiesi, eikö täytyisi yötäkin siellä viettää?

Muodostui kaksi eri puoluetta. Muutamat olivat epätoivoissaan,

eivätkä tahtoneet lähteä vaunuista, vaan majoittuivat niihin, juuri

kuin olisivat olleet valmiit kuolemaan niissä, kääriytyivät huopiinsa

ja heittäytyivät raivoissaan pitkälleen penkeille. Toiset taas

pitivät parempana uskaltautua kävelemään lumeen, toivoen saavansa

paremmat oltavat tuolla ja varsinkin haluten päästä pakoon tuon

maihin ajautuneen, kuoliaaksi paleltuneen junan tuskastuttavaa näkyä.

He muodostivat kokonaisen joukkueen, johon kuului vanha kauppias

ja hänen nuori rouvansa, englannitar ja hänen molemmat tyttärensä,

Havresta kotoisin oleva nuori mies, ameriikkalainen ja tusina muita,

ja olivat valmiit lähtemään liikkeelle.

Jacques oli, hiljaa puhuteltuaan Séverineä, saanut hänen seuraamaan

mukana, ja vannonut, jos voisi päästä pälkähästä, antaa hänelle

tietoja asemasta. Kun Flore edelleenkin katseli heitä synkin silmin,

puhutteli hän häntä ystävällisesti, kuten vanhaa ystävää ainakin.

-- Siitä on siis sovittu, sinä näytät naisille ja herroille tietä...

Minä pidän Misardin ja nuo muut. Me pysymme paikoillamme ja teemme

kaikki mitä voimme sillä aikaa.

Cabuche, Ozil ja Misard olivat todellakin heti tarttuneet lapioihin

sekä liittyneet Pecqueuxiin ja ylikonduktööriin, jotka jo olivat

käyneet luminietosten kimppuun. He koettivat saada veturin irti,

kaivoivat pyörien alta ja heittivät lumen ratapengertä alas. Kukaan

ei enään sanonut mitään, ja ainoa, mikä kuului valkoisen seudun

tukahuttavassa synkkyydessä, oli nyt heidän hiljainen, raivoisa

työnsä. Kun tuo pieni matkustajajoukko poistui, loi se viimeisen

katseen junaan, joka seisoi siinä yksinään ja hyljättynä, kuten

kapea, musta viiva tiheän, painavan lumikerroksen alla. Ovet olivat

suljetut ja akkunat vedetyt ylös. Lunta satoi edelleen hiljaa ja

itsepintaisesti ja se hautasi junan hitaasti ja varmasti.

Flore tahtoi jälleen kantaa Séverineä, mutta tämä epäsi ja tahtoi

kävellä kuten muutkin. Nuo kolmesataa metriä olivat hyvin tukalat:

notkelmassa vajottiin vyötäröihin saakka ja kaksi eri kertaa täytyi

pelastaa suuri englantilaisnainen, joka oli puoliksi uppoamaisillaan

lumeen. Hänen tyttärensä nauroivat yhä ja olivat ihastuksissaan.

Vanhan herran nuori rouva lipesi ja oli pakotettu vastaanottamaan

nuoren havrelaisherran käden, sillä aikaa kun hänen miehensä

ameriikkalaisen seurassa sadatteli Ranskaa. Laaksosta pois päästyä

kävi tie mukavammaksi, mutta täytyi seurata erästä pengertä ja kulkea

eteenpäin tuulen tuivertamana sekä huolellisesti välttää reunoja,

jotka olivat lumen alla epävarmat ja vaaralliset.

Vihdoinkin oltiin perillä ja Flore antoi matkustajain majoittua

keittiöön, mutta ei voinut edes valmistaa kaikille istumapaikkoja,

sillä heitä oli lähes parisenkymmentä ja he täyttivät koko huoneen,

joka onneksi oli jotensakin suuri. Ainoa, minkä hän saattoi keksiä,

oli noutaa muutamia lautoja ja talossa olevien tuolien avulla

laittaa pari penkkiä. Hän heitti sitten risukimpun takkaan ja teki

sen jälkeen eleen, ikäänkuin olisi sillä tahtonut sanoa, että siinä

oli kaikki, mitä saatiin pyytää. Hän ei ollut koko aikana virkkanut

ainoatakaan sanaa ja jäi seisomaan, katsellen näitä ihmisiä suurilla,

vihertävillä silmillään ja hurjanrohkean näköisenä. Ainoastaan kaksi

henkilöä hän tunsi sen vuoksi, että hän nyt kuukausimääriä oli usein

huomannut heidät vaununikkunoissa. Ne olivat ameriikkalainen ja

havrelainen nuori mies, ja hän tarkasteli heitä, kuten tutkitaan

surisevaa hyönteistä, mikä nyt vihdoinkin on istuutunut, ja jota ei

sen lentäessä voitu seurata. He näyttivät hänestä omituisilta, hän

ei ollut mielessään kuvitellut heitä juuri sellaisiksi, vaikk'ei hän

ollut tietänyt heistä mitään muuta kuin heidän ulkomuotonsa.

Mitä noihin toisiin tuli, niin näyttivät ne hänestä kuuluvan toiseen

rotuun, olevan tuntemattoman maailman asukkaita, jotka olivat

pudonneet taivaasta, ja jotka toivat hänen keittiöönsä vaatteita,

tapoja ja ajatuksia, joita hän ei koskaan olisi voinut uskoa siellä

saavansa nähdä.

Englannitar ilmoitti nuorelle kauppiaanrouvalle olevansa matkalla

Intiaan vanhimman poikansa luo, joka oli korkeana virkamiehenä

siellä. Ja toinen laski leikkiä huonosta onnestaan ensimmäisellä

kertaa, kun hänen päähänsä oli pälkähtänyt seurata miestään

Lontooseen, jonne tämä matkusti kaksi kertaa vuodessa.

Kaikki vaikeroivat ajatellessaan tulevansa suljetuiksi tähän autioon

seutuun: Herra Jumala! kuinka voitaisiin saada jotakin syötävää ja

missä voitaisiin saada nukkua? Flore, joka liikkumattomana kuunteli

heitä, kohtasi katseen Séverineltä, joka istui tuolilla tulen edessä,

ja antoi hänelle silloin merkin seurata mukana viereiseen huoneeseen.

-- Äiti, ilmoitti hän, saapuessaan sinne sisälle, -- se on rouva

Roubaud. Eikö sinulla ole mitään sanomista hänelle?

Phasie makasi vuoteella, kasvot olivat keltaiset ja sääret ajettuneet

ja hän oli niin sairas, ett'ei hän nyt neljääntoista päivään ollut

noussut vuoteelta. Ja tuossa kurjassa huoneessa, jossa kamiini

ylläpiti tukahuttavaa kuumuutta, hän koetti saada tunnit kulumaan

mietiskelemällä itsepintaista päähänpistoansa, eikä hänellä ollut

muuta huvitusta kuin pikajunan vihellykset.

-- Ah, rouva Roubaud, mutisi hän. Vai niin.

Silloin Flore kertoi hänelle onnettomuudentapauksesta ja puhui sinne

tuomistaan ihmisistä, jotka nyt olivat siellä. Mutta tämä kaikki ei

tehnyt häneen mitään vaikutusta.

-- Vai niin, vai niin, toisti hän samalla väsyneellä äänellä.

Hän koetti kuitenkin muistella, kohotti silmänräpäykseksi päätään ja

sanoi:

-- Jos rouva tahtoo käydä talossaan, niin sinä tiedät, että avaimet

ovat naulassa kaapin luona.

Mutta Séverine epäsi. Häntä pöyristi ajatus palaamisesta

Croix-de-Maufrasiin tällaisessa myrskyssä ja näin himmeässä valossa.

Ei, ei, siellä ei ollut mitään, jota hän olisi halunnut katsoa;

mieluummin jäisi hän sinne, missä oli, ja odottaisi lämpöisessä.

-- Istukaa sitten, rouva, sanoi Flore. Täällä on parempi olla kuin

tuolla ulkona. Meillä ei ole ruokaa, niin että se riittäisi kaikille

noille ihmisille, mutta jos teidän on nälkä, niin sanokaa pois, aina

sitä sentään on palanen teitä varten.

Hän työnsi esiin tuolin, osottautui edelleen kohteliaaksi ja koetti

nähtävästi heittää pois tavallisen juroutensa. Mutta hänen silmänsä

eivät herenneet tähystelemästä nuorta rouvaa, ikäänkuin olisi hän

tahtonut lukea hänen sisimmät ajatuksensa ja hankkia itselleen

varmuuden eräästä kysymyksestä, minkä hän joku aika sitten oli

itselleen tehnyt. Hänen kohteliaisuudessaan piili tarve päästä häntä

lähemmäksi, tuijottaa häneen, koskea häneen päästäksensä varmuuteen.

Séverine kiitti ja istuutui uunin lähelle, koska hän todellakin

mieluummin oli yksin sairaan kanssa kamarissa, jonne hän toivoi

Jacquesin keksivän jonkin keinon tulla häntä tervehtimään. Kaksi

tuntia kului, painostava lämpö valtasi hänet ja seudusta juteltuansa

hän vaipui uneen, kun Flore, jota joka minuutti kutsuttiin keittiöön,

jälleen avasi oven ja sanoi käheällä äänellä:

-- Astukaa sisään vaan, onhan hän täällä.

Se oli Jacques, joka oli hiipinyt tiehensä, tuodakseen hyviä uutisia.

Barentiniin lähetetty mies oli näet tullut takaisin, tuoden mukanaan

kokonaisen työmiesjoukon, kolmisenkymmentä sotamiestä, mitkä

rautatiehallitus onnettomuudentapauksien varalta oli lähettänyt

uhatuille paikoille, ja kaikki olivat nyt täydessä toimessa

lapioineen ja kuokkineen. Mutta sitä kestäisi kauvan, eikä liikkeelle

päästäisi kentiesi ennen kuin yöllä.

-- Eipä teillä täällä ole huonot oltavat, lisäsi hän, olkaa vain

kärsivällinen. No, Phasie täti, ettehän antane rouva Roubaudin kuolla

nälkään?

Nähdessään suuren poikansa, joksi hän häntä nimitti, oli Phasie

vaivoin noussut istualleen, ja hän katseli häntä, kuunteli hänen

puhettaan ja tunsi olevansa elostunut ja onnellinen hänet nähdessään.

Kun Jacques oli tullut lähelle hänen vuodettansa, selitti hän:

-- Vai niin, vai niin! Oh, vai olet sinä täällä, suuri poikani. Vai

sinä se olet antanut lumen vangita itsesi! Eikä tuo aasi kerro sitä

minulle.

Hän kääntyi nyt tyttärensä puoleen ja torui häntä:

-- Ole nyt ainakin kohtelias ja mene herrain ja rouvasväen luo ja

puuhaile heidän kanssaan, jott'eivät mene sanomaan hallitukselle,

että me olemme oikein aika villejä.

Flore oli asettunut Jacquesin ja Séverinen väliin. Hän näytti

olevan kahden vaiheella ja miettivän pysyä itsepintaisesti siellä,

huolimatta äidin käskystä. Mutta eihän hän saisi nähdä mitään, koska

äidin läsnäolo esti heitä ilmaisemasta tunteitaan, ja hän meni sen

vuoksi ulos huoneesta sanomatta mitään, mutta loi heihin pitkän

jäähyväissilmäyksen.

-- Mitenkä on laitasi, Phasie täti, kysyi Jacques ja näytti

huolestuneelta, oletko nyt tykkänään vuoteen omana? Onko se

vaarallista?

Phasie veti hänet lähelleen, pakottipa hänet istuutumaan patjan

reunalle, ja välittämättä Séverinestä, joka hienotunteisena oli

siirtynyt syrjään, etsi hän häneltä lohdutusta ja puhui hyvin hiljaa:

-- Onko se muka vaarallista? On oikea ihme, että vielä tapaat minut

hengissä... En ole tahtonut kirjoittaa sinulle, sillä tuollaisesta

ei kirjoiteta... Olen ollut henkeni heittämäisilläni, mutta nyt voin

paremmin ja luulen hyvinkin pelastuvani tällä kertaa.

Jacques katseli häntä tarkoin ja peljästyi taudin edistymisestä.

Hän ei voinut enään huomata hänessä jälkeäkään hänen entisestä

kauneudestaan ja terveydestään.

-- Täti Phasie raukka, teitä vaivaa siis edelleenkin tuo kouristus ja

pyörtymys?

Phasie puristi hänen kättään niin, että oli rusentamaisillaan sen, ja

jatkoi vieläkin hillitymmällä äänellä:

-- Ajatteles, minä olen saanut hänet ilmi... Kuten muistat,

mietiskelin paljon sen vuoksi, kun en tietänyt, kuinka hän voi

saada myrkkyään sisälleni. Minä en juonut enkä syönyt mitään,

mihin hän kosketti, ja kuitenkin oli minulla joka ilta kuin

valkea vatsassani... Hän pani myrkkyä suoloihin... Minä näin sen

eräänä iltana... Ja minä kun kaikessa käytin runsaasti suoloja,

puhdistaakseni vertani.

Sitten kun Séverinen omistaminen näytti parantaneen Jacquesin, oli

hänellä tapana toisinaan ajatella tätä pitkällistä ja itsepintaista

myrkytysjuttua samalla tavalla kuin epäillen ajatellaan pahaa unta.

Hän likisti nyt vuorostaan sairaan käsiä ja koetti rauhoittaa häntä.

-- Onkohan se sentään mahdollista? Sanoakseen jotakin sellaista

täytyy olla aivan varma... Ja tapahtuuhan se aivan liian hitaasti,

voidakseen olla sitä. Se lienee pikemmin joku tauti, jota lääkärit

eivät ymmärrä.

-- Niin, tauti, ilkkui hän, tauti, jonka hän on salaa saanut

ruumiiseeni! Mutta siinä olet oikeassa, mitä puhut lääkäreistä, kaksi

sellaista on ollut täällä, eivätkä he ymmärtäneet mitään, vielä

vähemmin voivat edes päästä yksimielisyyteen. Ainoakaan tuollainen ei

saa tämän jälkeen jalallansa tänne astua. Kuuletko, hän antoi minulle

sitä suolan seassa! Ja minä voin vannoa, että näin sen. Se tapahtui

minun tuhannen frangini vuoksi, jotka perin isältäni. Hän tietysti

luulottelee saavansa ne käsiinsä toimitettuansa minut hengiltä.

Mutta niitä hän turhaan havittelee. Ne ovat jossakin, josta yksikään

ihminen ei ole saava niitä käsiinsä, ei koskaan, ei ikipäivinä...

Minä voin nyt lähteä täältä ja olla levollinen siitä, ett'ei kukaan

milloinkaan saa käsiinsä minun tuhatta frangiani!

-- Mutta jos minä olisin teidän sijassanne Phasie täti, niin

lähettäisin noutamaan santarmeja, ollessani niin varma asiastani.

Hän teki vastenmielisyyttä ilmaisevan eleen.

-- Oh, ei mitään santarmeja... Tämä asia ei liikuta ketään muuta; se

on hänen ja minun välinen asia. Minä tiedän, että hän tahtoo syödä

minut suuhunsa, mutta luonnollisesti en minä sitä halua. Minun on

vain puolustettava itseäni, eikä oltava niin tyhmä kuin olin hänen

suolansa suhteen... Kukapa voisi uskoa, että tuollainen epäsikiö,

tuollainen pieni palleroinen, jonka saattaisi taskuunsa pistää,

kykenisi, jos saisi sen rauhassa tehdä, rotanhampaillaan jyrsimään

kuoliaaksi tällaisen suuren naisen kuin minä olen?

Häntä pöyristytti ja hän hengitti vaivalloisesti, ennen kun sai

kaiken sanottavansa lausutuksi.

-- Mutta missään tapauksessa ei se tällä kertaa onnistu. Nyt voin

paremmin ja pääsen kyllä jalkeille neljäntoista päivän kuluttua. Ja

hänen täytyy olla lopen viekas, voidakseen minua enään pettää. Siihen

nähden olen utelias. Jos hän saa uudelleen annetuksi minulle myrkkyä,

niin selvää on, että hän on väkevämpi ja silloin minun menehtymistäni

ei voida auttaa. Mutta se on asia, johon ei kellään muulla ole

oikeutta puuttua.

Jacques luuli, että se oli hänen sairautensa, joka täytti hänen

aivonsa tuollaisilla kamaloilla haaveilla, ja koetti laskea hänen

kanssaan leikkiä, saadakseen hänet luopumaan sellaisista ajatuksista,

mutta silloin alkoi hän vapista peitteen alla.

-- Nyt tulee hän, kuiskasi hän. Minä tunnen ruumiissani, milloin hän

on läheisyydessä.

Muutamia sekunteja myöhemmin tuli Misard todellakin huoneeseen.

Phasie oli tullut aivan kalpeaksi ja oli sellaisen vastentahtoisen

säikähdyksen uhrina, jota rumilaat tuntevat nähdessään hyönteisiä,

jotka syövät niitä. Siinä, että hän itsepintaisesti tahtoi yksinään

puolustautua, piili näet kasvava kauhistus, jota hän ei tahtonut

tunnustaa. Misard, joka heti ovelta oli luonut vilkkaan katseen

häneen ja veturinkuljettajaan, oli sen jälkeen olevinansa ikäänkuin

ei olisi nähnyt heitä noin vieretysten, vaan raukein silmin,

yhteenpuristetuin huulin ja tavallinen nöyrä ilme kasvoillaan alkoi

hän nyt osoittaa erinomaisen toimeliasta kohteliaisuutta Séverinelle.

-- Tulin ajatelleeksi, että rouva kentiesi tahtoisi käyttää

tilaisuutta hyväkseen ja luoda silmäyksen maatilaansa ja otin

itselleni sen vuoksi hetkisen vapautta... Jos rouva niin haluaa,

tulen minä mukaan.

Mutta kun Séverine uudelleen kieltäytyi, jatkoi hän pelokkaalla

äänellä:

-- Rouva taisi joutua ihmeisiinsä hedelmien suhteen. Mutta ne olivat

madonsyömiä kaikki tyynni, niin ett'ei todellakaan maksanut vaivaa

koota niitä laatikkoihin... Sitäpaitsi tuli myrsky ja se teki paljon

vahinkoa... Sepä on ikävää, ett'ei rouva voi saada myydä... Muuan

herra on ollut sitä katsomassa, mutta hän tahtoi saada korjauksia...

Mutta minä olen aina käytettävänä ja rouva voi olla varma, että kun

minä olen rouvan sijassa, niin se on yhtä hyvä kuin jos rouva itse

olisi paikalla.

Sitten tahtoi hän välttämättömästi tarjota Séverinelle leipää sekä

päärynöitä, jotka olivat hänen omasta puutarhastaan, eivätkä suinkaan

olleet madonsyömiä. Séverine piti hyvänänsä.

Kulkiessaan keittiön läpi oli Misard kertonut matkustajille, että

lumenluontityö kävi hyvin, mutta että se hyvinkin veisi vielä neljä,

viisi tuntia. Kello oli yli kahdentoista ja nyt tuli uusi vaikerrus,

sillä nälkä alkoi ankarasti ahdistaa. Flore selitti suoraan, ett'ei

hänellä ollut ruokaa kaikille näille ihmisille. Mutta hänellä oli

runsaasti viiniä ja hän toi kellarista kymmenen litraa, jotka asetti

riviin pöydälle. Mutta laseista oli puute ja useampien täytyi tulla

samalla toimeen: englannitar molempine tyttärineen yhdellä, vanhan

herran nuorine rouvineen toisella j.n.e.

Tämä viimeksimainittu tapasi havrelaisessa nuoressa miehessä uutteran

ja kekseliään seuralaisen, joka valvoi hänen hyvinvointiansa. Hän

katosi ja tuli sitten takaisin tuoden omenia ja leivän, mitkä oli

saanut käsiinsä puuvajasta. Flore suuttui ja ymmärsi, että se oli

hänen sairaan äitinsä leipä. Mutta mies oli jo leikellyt sen ja

jakoi sitä naisille, alottaen nuoresta rouvasta, joka tunsi olevansa

imarreltu ja hymyili hänelle tuttavallisesti. Mutta hänen miehensä

oli edelleenkin mitä huonoimmalla tuulella, eikä enään välittänyt

hänestä, vaan kehui yhdessä ameriikkalaisen kanssa New-Yorkin

kauppaoloja. Milloinkaan eivät omenat olleet nuorten englannittarien

suussa maistuneet niin hyvältä. Heidän äitinsä oli hyvin väsynyt ja

torkkui. Kaksi naishenkilöä oli istuutunut lattialle lieden eteen

ja he olivat aivan menehtyneet odotuksesta. Herrat, jotka olivat

menneet ulos tupakoimaan ja siten kuluttamaan neljännestuntia,

palasivat sisään kylmettyneinä ja vilusta väristen. Tunne vakavasta

pulasta kävi yhä suuremmaksi huonosti tyydytetyn nälän ja väsymyksen

johdosta, jotka hämmennys ja kärsimättömyys teki vielä suuremmiksi.

Tuo kaikki alkoi muistuttaa haaksirikkoa ja sitä hyljättyä tilaa

mihin joukko meren autiolle saarelle heittämiä sivistysihmisiä on

joutunut.

Kun Misard tullessaan ja mennessään jätti oven auki, saattoi Phasie

täti tautivuoteeltansa nähdä keittiöön. Siellä siis olivat nuo

ihmiset, joiden hän kohta vuoden aikana, retostautuessaan vuoteestaan

tuolille, oli nähnyt kiitävän ohitse salaman nopeudella. Nyttemmin

voi hän ainoastaan harvoin mennä radalle, vaan oli tuolla sisällä

päivät ja yöt yksinään ja kiinnikytkettynä, tuijottaen silmillään

ulos akkunasta ja ilman muuta seuraa kuin nämä ohikiitävät junat.

Hän oli aina pahoitellut tätä susien maata, jossa ei milloinkaan

kukaan ihminen tervehtinyt häntä, ja nyt oli kokonainen joukko

ihmisiä tuosta tuntemattomasta maailmasta poikennut tänne.

Ajattelepa, että kaikkien näiden joukossa, jotka olivat niin

innokkaat pääsemään liikeasioihinsa, ei ollut ainoatakaan, jolla

oli epäilystäkään siitä, että hänen suolaansa oli pantu tuollaista

pahusta! Hän mietiskeli paljon sitä päähänpistoa ja kysyi itseltään,

sallisiko Jumala sellaisen kavalan konnantyön tapahtua, ilman että

sitä edes huomattaisiin. Ja kuitenkin kulki siitä ohitse niin monta

ihmistä, tuhansia ja taasen tuhansia, mutta aina nelistäen, eikä

ollut ainoatakaan, joka olisi mielessänsä kuvitellut, että tässä

pienessä, matalassa majassa aivan vapaasti ja hiljaisesti otettiin

ihminen hengiltä. Ja Phasie täti tuijotti toiseen toisensa perästä

kaikista näistä ihmisistä, jotka olivat kuin kuusta pudonneet, ja

ajatteli, että kun oli niin paljon tekemistä, ei ollut ihme, jos

kuljettiinkin viheliäisyyksien ohi niistä mitään tietämättä.

-- Tuletteko mukana tuonne? kysyi Misard Jacquesilta.

-- Kyllä, kyllä, vastasi hän, minä teen teille seuraa.

Misard meni ja sulki oven jälkeensä. Mutta Phasie pidätti Jacquesin

ja kuiskasi hänelle:

-- Jos minä menehdyn, niin saat nähdä hänen muotonsa, kun hän ei

saa noita lantteja käsiinsä. Se huvittaa minua, kun sitä vain

ajattelenkin. Ja joka tapauksessa minä kuolen tyytyväisenä.

-- Pitääkö siis rahojen, Phasie täti, joutua hukkaan kaikilta

ihmisiltä? Ettekö anna tyttärenne saada niitä?

-- Florenko? Jotta Misard ottaisi ne häneltä! Enpä suinkaan! En tahdo

antaa niitä edes sinullekaan, suuri poikaseni, sillä sinäkin olet

liian tyhmä ja hän kyllä puijaisi itsellensä ainakin jotakin. En

tahdo antaa niitä kenellekään muulle kuin maalle, johon joudun!

Hän hengästyi ja Jacques sai hänet paneutumaan pitkälleen ja

koetti tyynnyttää häntä, syleili häntä ja lupasi taas pian käydä

tervehtimässä. Kun hän näytti vaipuvan uneen, meni Jacques Séverinen

taakse, joka edelleen istui lieden läheisyydessä. Hän hymyili ja

nosti sormensa kehoittaakseen häntä varovaisuuteen, ja ääneti ja

viehkeästi taivuttautui hän taaksepäin ja ojensi suunsa häntä kohden,

ja hän kumartui alas, painoi suunsa hänen suutaan vasten syvään ja

äänettömään suudelmaan. He sulkivat silmänsä ja imivät toistensa

hengitystä. Mutta kun he hurmautuneina jälleen avasivat silmänsä,

seisoi Flore, joka oli avannut oven, siinä heidän edessään ja katseli

heitä.

-- Eikö rouva Roubaud halua lisää leipää? kysyi hän käheällä äänellä.

Séverine, joka oli hyvin hämillään ja pahoillaan, änkytti muutamia

epämääräisiä sanoja:

-- Ei, kiitos.

Jacquesin silmät paloivat, kun hän silmänräpäyksen tuijotti Floreen.

Hän oli kahden vaiheella, huulet vapisivat, kuin olisi hän aikonut

sanoa jotakin, mutta hän ei viitsinyt sitä tehdä, vaan meni pois,

tehden suuren, raivoisan, uhkaavan liikkeen, ja paukautti oven

kiivaasti kiinni jälkeensä.

Pitkänä ja komeana kuin amatsooni ja vaalea, raskas kassa korkealle

työnnettynä jäi Flore seisomaan. Hänen tuskansa, kun hän joka

perjantai näki tämän naisen Jacquesin kuljettamassa junassa, ei

siis ollut häntä pettänyt. Varmuuden, jota hän oli etsinyt siitä

saakka, kun he olivat täällä yhdessä, oli hän vihdoinkin saavuttanut

ja se oli täydellinen. Milloinkaan ei se mies, jota hän rakasti,

rakastaisi häntä: se oli tuo hento, mitätön olento, jonka hän oli

valinnut. Ja katumus vastarinnan johdosta, jota hän oli tehnyt sinä

iltana, jolloin Jacques raa'asti koetti saada hänet valtaansa, tuntui

jälleen niin tuskallisena, että hän oli nyyhkyttämäisillään. Sillä

hän päätteli aivan yksinkertaisesti niin, että jos hän vaan olisi

antautunut Jacquesille ennen tuota toista, niin se nyt olisi hän,

joka olisi hänen rakastajattarenaan. Missä voisi hän nyt tavata hänet

niin häiritsemättä, että voisi heittäytyä hänen kaulaansa ja huutaa

hänelle; -- Ota minut, minä olen ollut tyhmä, mutta minä en parempaa

ymmärtänyt!

Mutta voimattomuuden tunto herätti hänessä raivoa tuota heikkoa

olentoa kohtaan, joka seisoi siinä niin tuskaisena ja sammaltavana.

Voimakkailla käsivarsillaan olisi hän voinut likistää hänet

kuoliaaksi kuten pienen linnun. Miksi hän ei siis rohjennut? Hän

vannoi kostavansa hänelle, hän tiesi kilpailijattarestaan sellaisia

asioita, että hän voisi saada hänet vankeuteen, vaikka hänen nyt

annettiin kulkea vapaana kuten kaikkien lutkien, jotka myivät

itsensä äveriäille ja vaikutusvaltaisille ukoille. Mustasukkaisuuden

kiduttamana ja täynnä vihaa alkoi hän kiivaasti ja hurjasti poimia

pois päärynäin ja leivän jäännöksiä.

-- Koska ei rouva halua lisää, niin annetaan toisille.

Kello löi kolme, kello löi neljä. Aika kului äärettömän hitaasti ja

väsymys ja ärtyisyys lisääntyivät yhä enemmän. Nyt alkoi sinisen

kalpea hämärä jälleen levitä tuon laajan, valkoisen maiseman yli ja

joka kymmenes minuutti tulivat herrat, jotka olivat menneet alus

etäältä katsoakseen, kuinka työ sujui, takaisin sisälle ja kertoivat,

ettei veturi vielä näyttänyt olevan vapaana. Yksinpä molemmat pikku

englannittaretkin alkoivat hermostuneesti itkeä. Eräässä nurkassa oli

kaunis ruskeatukkainen nainen vaipunut uneen, nojaten havrelaiseen

nuoreen mieheen, jota hänen vanha miehensä ei edes huomannut tuossa

yleisessä hämmingissä, missä sopivaisuuden säännöt unhoitettiin.

Keittiössä tuli kylmä ja he värisivät vilusta, edes ajattelemattakaan

lisätä puita takkaan, ja ameriikkalainen meni vihdoin tiehensä,

kun hänen mielestään oli parempi maata vaunun penkillä. Kaikki

ajattelivat ja katuivat nyt jotakin: Miksi ei oltu jääty sinne,

silloin ei ainakaan olisi tarvittu kiusaantua epävarmuudessa siitä,

mitä tapahtui. Täytyi pidättää englannitarta, joka myös sanoi

palaavansa vaunuun ja menevänsä siellä levolle. Kun pöydän kulmalle

oli pantu kynttiläjalka, jotta ihmiset voisivat nähdä jotakin tuossa

pimeässä keittiössä, kävi rohkeuden puute äärettömäksi ja kaikki

sulautui synkäksi epätoivoksi.

Tuolla etäämpänä oli sillä välin heretty lumenluonnista, ja sillä

aikaa kun sotamiehet, jotka olivat veturin vapauttaneet, lakaisivat

rataa kappaleen eteenpäin, olivat veturinkuljettaja ja lämmittäjä

asettuneet jälleen paikoillensa.

Nähdessään, että lumentulo vihdoinkin taukosi, sai Jacques takaisin

rohkeutensa. Vaihdemies Ozil oli vakuuttanut hänelle, että tunnelin

toisella puolella Malaunayhyn päin oli lunta satanut paljoa vähemmän.

Jacques kysyi Ozililta uudelleen:

-- Tulitteko tunnelin läpi kävellen? Voitteko helposti päästä sisään

ja ulos?

-- Voin, kuten sanon! Minä vastaan siitä, että te pääsette läpi.

Cabuche, joka oli ahkerasti työskennellyt jättiläisvoimallaan, oli jo

poistumaisillaan ujoudessaan ja arkuudessaan, mitkä hänen viimeinen

selkkauksensa oikeuden kanssa oli tehnyt vain suuremmiksi, ja

Jacquesin täytyi huutaa häntä.

-- No, toveri, ojennappa meille nyt nuo lapiot, jotka seisovat tuossa

ratavallin nojassa, jotta ne ovat meillä, jos tarvitsemme.

Kivenhakkaajan tehtyä hänelle tämän viimeisen palveluksen, löi

Jacques voimakkaasti kättä Cabuchelle, osoittaakseen hänelle, että

hän kaikesta huolimatta piti häntä arvossa, nähtyään hänet työssä.

-- Tepä olette kelpo mies, te!

Tämä ystävyyden osoitus liikutti Cabuchea tavattomasti.

-- Kiitos, vastasi hän aivan yksinkertaisesti ja tukahutti

kyyneleensä.

Misard, joka oli sopinut hänen kanssaan, syytettyään häntä

tutkintotuomarin edessä, nyökkäsi hyväksyvästi ja veti ohuet huulensa

hymyyn. Hän oli hyvän aikaa sitten lakannut työskentelemästä ja

seisoi nyt kädet taskuissa ja tarkasteli junaa keltaisilla silmillään

ja näytti odottavan katsoakseen, eikö hän voisi löytää joitakin

hukkaan joutuneita esineitä pyörien alta.

Vihdoinkin oli ylikonduktööri sopinut Jacquesin kanssa siitä, että

voitaisiin yrittää taas lähteä liikkeelle, kun Pecqueux, joka jälleen

oli laskeutunut radalle, huusi veturinkuljettajaa.

-- Kas vaan! Täällä on eräs lieriö saanut vamman.

Jacques meni nyt sinne ja kumartui alas. Huolellisesti tarkastaessaan

hän äkkäsi heti, että Lison oli haavoittunut. Lunta luotaessa oli

huomattu, että tammiparrut, jotka ratavartijat olivat jättäneet

ratavalleille, olivat lumen ja tuulen vaikutuksesta liukuneet alas

radalle ja osaltaan olleet syynä kiinnijäämiseen, kun veturi oli

törmännyt parruja vastaan. Nyt näkyi lieriön päällyksessä naarmu, ja

sen sisällä kulkeva akseli näytti hiukan vääristyneen. Mutta se oli

ainoa näkyvissä oleva vamma, ja se rauhoitti häntä ensi alussa. Mutta

kentiesi oli olemassa arveluttavia sisäisiä vaurioita, sillä ei ole

mitään herkempää kuin koneen monimutkainen mekanismi, jossa sykkivä

sydän, elävä sielu asustaa.

Jacques nousi jälleen veturiin, puhalsi, avasi järjestimen

koetellakseen, olivatko Lisonin jäsenet kunnossa. Veturi tärisi

kauan kuten henkilö, joka on langennut ja loukkautunut, eikä ole

saanut takaisin kykyä käyttää jäseniään. Vaivalloisesti läähättäen

se vihdoin pääsi irti, antoi pyörien kulkea muutamia kertoja ympäri,

mutta oli vielä vauhko ja kankea. Se onnistuisi, kone voisi päästä

eteenpäin ja suorittaa matkan. Mutta Jacques pudisti päätään,

sillä hän, joka tunsi Lisonin niin hyvin, oli huomannut siinä

jotakin omituista: se oli muuttunut, vanhentunut ja saanut johonkin

kuolinpiston. Sen lienee se saanut täällä luminietoksissa, se oli

jokin sydänvika tai kuoleman tuottava vilustuminen, niin kuin nuoret,

vahvarakenteiset naiset voivat saada kuolettavan rintataudin sen

vuoksi, että ovat menneet tanssiaisista kotiin jääkylmässä sateessa.

Jacques päästi uuden merkki vihellyksen, sitten kun Pecqueux oli

avannut ejektorin. Molemmat konduktöörit olivat paikoillaan. Misard,

Ozil ja Cabuche nousivat ensimäisen tavaravaunun astuimelle. Ja

juna liukui nyt hiljalleen eteenpäin laaksosta sotamiesten välitse,

jotka lapioillaan asestettuina olivat asettuneet radan oikealle

ja vasemmalle puolelle. Sitten se pysähtyi ratavartijatuvan luo

ottaakseen matkustajat mukaansa.

Flore seisoi siinä tuvan edustalla ja Ozil ja Cabuche asettuivat

hänen viereensä, mutta Misardille tuli kiire sanomaan hyvästi

naisille ja herroille, jotka tulivat ulos hänen tuvastaan, ja

kokoilemaan hopealantteja, joita he antoivat.

Vihdoinkin siis jälleen oltiin vapaat! Mutta odotus oli käynyt liian

pitkäksi ja kaikki värisivät vilusta, nälästä ja väsymyksestä.

Englannitar tuli puolinukuksissa olevine tyttärineen, havrelainen

nuori herra nousi samaan vaunuun kuin kaunis ruskeatukkainen nainen,

joka oli hyvin uupunut ja tarjosi hänen miehelleen palveluksiaan.

Olisi voinut luulla näkevänsä pakenevan, hajaantuneen joukon, jossa

tungeskeltiin toistensa ympärillä tallatussa lumisohjussa, tuupittiin

toisiaan ja kadotettiin lopulta siivouden tunnekin. Silmänräpäyksen

näkyi kamarin akkunan takaa täti Phasie, joka uteliaisuuden ajamana

oli noussut vuoteeltaan ja retostautunut katsomaan. Suurilla,

sairauden johdosta sisäänpainuneilla silmillään katseli hän tätä

tuntematonta joukkoa, näitä katoavan maailman matkalaisia, joita hän

ei enään koskaan tulisi näkemään, ja jotka myrsky oli kuljettanut

sinne ja sitten jälleen pois.

Mutta Séverine tuli viimeksi ulos tuvasta. Hän kääntyi ympäri ja

hymyili Jacquesille, joka kumartui eteenpäin seuratakseen häntä

silmillään, kunnes hän saapui vaununsa luo. Flore, joka salaa katseli

heitä, kalpeni uudelleen, nähdessään nämä heidän molemminpuolisen

hellyytensä äänettömät ilmaukset. Hän lähestyi kiivaasti Ozilia, jota

hän tähän saakka oli välttänyt, ikäänkuin olisi hän nyt vihassaan

tuntenut miehen tarvetta.

Ylikonduktööri antoi nyt lähtömerkin, johon Lison vastasi

vaikeroivalla vihellyksellä, ja tällä kertaa pani Jacques koneen

käyntiin, pysäyttääkseen sen vasta Rouenissa. Kello oli kuusi ja yö

oli nyt täydellisesti laskeutunut synkältä taivaalta tuon valkoisen

maiseman yli; mutta maata pitkin oli vielä jäljellä kamalan kolkko,

heikko kajastus, joka valaisi autiota, hävitettyä seutua. Ja tässä

epämääräisessä valossa kohousi viistoon käsin Croix-de-Maufrasin

luona oleva talo, aivan mustana ja vielä enemmän rappeutuneena, lumen

keskeltä fasaadeineen, jossa oli sanalla: "Myytävänä" varustettu

kyltti.