VI.

Kuukausi kului, ja syvä rauha vallitsi jälleen siinä huoneustossa,

mikä Roubaud-puolisoilla oli asematalon toisessa kerroksessa,

odotussalin päällä. Sekä heille että heidän käytävänaapureillensa

tässä pienoisessa virkamiesmaailmassa, jonka olemisen kellonlyönnit

määräsivät, niin että ohjesäännön määrämä aika aina samanlaisesti

tuli takaisin, oli elämä taasen palautunut yksitoikkoiseen kulkuunsa.

Oli kun ei mitään odottamatonta tai kamalaa olisi tapahtunut.

Tuo meluisa ja inha Grandmorinin murhajuttu vaipui aivan hiljalleen

unhoon ja oli määrätty pyyhittäväksi pois vireilläolevien

asioiden joukosta, koska viranomaiset nähtävästi eivät kyenneet

ilmisaamaan rikoksellista. Vielä neljätoista päivää pidettyään

Cabuchea vankilassa, selitti tutkintotuomari Denizet, että häntä

vastaannostettu juttu raukesi, koska riittäviä todisteita hänen

rikoksellisuudestaan ei ollut. Romantillinen poliisitarina oli

syntymäisillään. Se kertoi tuntemattomasta, saavuttamattomasta

murhaajasta, kaikkialla läsnäolevasta seikkailijasta, jonka

syyksi pantiin kaikki murhat ja joka savuksi hupeni, heti kun

poliisi näyttäytyi. Vain muutaman yksityisen kerran laski

vastustussanomalehdistö, joka oli lähestyvien yleisten vaalien takia

hermostunut, leikkiä tuosta satumaisesta murhaajasta. Hallituksen

harjoittama sorto ja prefektien väärinkäytökset antavat sille joka

päivä muita syitä närkästystä ilmaiseviin kirjoituksiin, ja kohta kun

sanomalehdet eivät enään asiaa pohtineet, taukosi myöskin yleisön

uteliaisuus ja intohimoinen asianharrastus. Siitä ei enään edes

puhuttu.

Seikka, joka antoi Roubaub-puolisoille kokonaan takaisin heidän

rauhansa, oli se onnistunut tapa, millä oli poistettu kaikki

ne vaikeudet, jotka uhkasivat syntyä presidentti Grandmorinen

testamentin johdosta. Rouva Bonnehonin neuvosta olivat näet

Lachesnaye-puolisot lopultakin luopuneet testamenttia moittimasta;

he pelkäsivät häväistysjuttua ja olivat muuten sangen epävarmat

oikeusjutun päättymisestä. Roubaud-puolisot siis ottivat haltuunsa

sen, minkä he olivat saaneet testamentissa vastaanottaa, ja olivat

nyt viikon ajan omistaneet talon ja puutarhan Croix-de-Maufrasin

luona, jotka olivat yhteensä arvostellut noin neljänkymmenen tuhannen

frangin arvoiseksi.

He päättivät heti myydä tämän talon, joka oli ollut irstailujen ja

veren tyyssijana, joka kiusasi heitä kuin painajainen, ja jossa he

entisaikojen peikkojen pelosta eivät olisi uskaltaneet nukkua, ja

myydä sen summamutikassa huonekaluineen kaikkineen ja siinä kunnossa

kuin se oli, korjaamatta tai edes puhdistamatta sitä. Mutta kun he

julkiseen huutokauppaan olisivat menettäneet liian paljon, koska ei

ollut montakaan kärkkyjää, jotka olisivat olleet halukkaat asettumaan

noin autioon seutuun, päättivät he koettaa myydä sen suorastaan.

Talon etupuolelle he vain panivat suuren kyltin, joka helposti

voitiin lukea alati ohikulkevista junista. Tämä kyltti, tuo lohduton

myymisen into lisäsi sitä kolkkoa vaikutusta, minkä suljetut luukut

ja vadelmapensaiden ympäröimä puutarha itsestäänkin tekivät.

Kun Roubaud oli jyrkästi kieltäytynyt edes käymäseltä käymästä

paikalla ryhtyäkseen mahdollisesti tarvittaviin toimenpiteisiin, oli

Séverine matkustanut sinne eräänä iltapäivänä ja sitten jättänyt

avaimet Misardeille, jotka saivat tehtäväkseen näytellä paikkaa jos

jotakin ostajia ilmaantuisi. Ei tarvitsisi enempää kuin pari tuntia

kotiutuakseen siellä, sillä yksinpä alusvaatteitakin oli kaapeissa.

Kun nyt ei enään mikään saattanut Roubaud-puolisoita levottomiksi,

antoivat he kunkin päivän kulua, tylsästi odottaen huomista. He

pääsisivät lopultakin eroon talosta, sijoittaisivat rahat ja

kaikki kävisi mainiosti. He unhoittivat muuten koko talon ja

elivät ikäänkuin eivät koskaan muuttaisi pois nykyisistä kolmesta

huoneestaan: ruokasalista, joka oli suoranaisessa yhteydessä

käytävän kanssa, oikealla puolella olevasta sangen suuresta

sänkykamarista sekä pienestä ahtaasta keittiöstä vasemmalla. Eipä

edes sinkkikattokaan akkunan edessä, joka vankilamuurin tavoin

kaihti näköalaa, enään heitä harmittanut, vaan tuntui antavan heille

lepoa ja lisäsi sitä äärettömän tyyneyden, virvoittavan rauhan

tunnelmaa, jossa he elivät. Naapurit eivät ainakaan voineet nähdä

heidän asuntoonsa; vakoilevat silmät eivät heitä aina tähystelleet,

ja kun kevät tuli, eivät he enään valittaneet tukahuttavaa kuumuutta

ja häikäilevää heijastusta sinkkikatosta, jota ensimmäiset

auringonsäteet lämmittivät.

Sen kamalan mielenliikutuksen jälkeen, joka lähes kahden kuukauden

ajan oli pitänyt heitä alituisessa vavistuksessa, nauttivat he

onnellisina tästä vastavaikutuksena lisääntyvästä tylsyydestä. He

eivät tahtoneet liikahtaa, olivat onnellisia pelkästä olemisesta, kun

heidän ei enään tarvinnut vapista eikä kiusaantua.

Ei milloinkaan ollut Roubaud osoittautunut niin täsmälliseksi ja

tarkaksi toimessaan: sinä viikkona, jona hän oli virantoimituksessa,

saapui hän junalaiturille klo 5 aamulla, meni vasta klo 10 syömään

aamiaista, palasi klo 11 ja viipyi siellä aina klo 5:teen illalla,

s.o. kokonaista yksitoista tuntia virkatoimissa. Sinä viikkona, jona

hänellä oli virantoimitus yöllä, kesti se viidestä illalla viiteen

aamulla, eikä hänellä ollut edes niin suurta väliaikaa, että olisi

voinut syödä kotonaan, vaan hän söi illallista konttorissaan. Mutta

hän näytti jonkinlaisella tyytyväisyydellä kärsivän tätä ankaraa

orjuutta. Hän näytti viihtyvän hyvin tuolla alhaalla, hän puuttui

erikoisseikkoihinkin, tahtoi itse tarkastaa ja tehdä kaikki. Oli kuin

olisi hän löytänyt unhotusta näistä vaivoista ja alkua tasapainon ja

säännöllisen elämän saavuttamiseen.

Séverineen taas, joka melkein aina oli yksin, ja jota joka toinen

viikko voitiin pitää "elävän leskenä", ja joka näki miehensä joka

toinen viikko ainoastaan aamiais- ja päivällispöydässä, näytti

tarttuneen into tulla kunnolliseksi perheenemännäksi. Muuten oli

hän tavallisesti istunut koruompelemassa, eikä ollut tahtonut ottaa

osaa taloudenhoitoon, josta vanha Simon-eukko piti huolta yhdeksän

ja kahdentoista välillä. Mutta sitten kun Séverine jälleen oli

saavuttanut rauhan kotonaan ja tullut vakuutetuksi saavansa jäädä

sinne, ryhtyi hän siivoamaan ja järjestämään, eikä istunut, ennen

kuin oli ollut mukana ja nuuskinut kaikkialla.

Molemmat nukkuivat muuten hyvin, ja harvoin kohdatessaan toisensa

kahden kesken; kuten aterioidessa ja öisin, kun he makasivat samassa

huoneessa, eivät he enään koskaan puhuneet asioita, ja he luulivat

varmaan, että koko kysymys oli loppuunkäsitelty ja haudattu.

Etenkin Séverine eli nykyään taas hyvin rauhallisesti. Hän sai taas

pian takaisin vanhan laiskuutensa ja mukavuusharrastuksensa ja jätti

jälleen kaikki taloustoimet Simon-eukolle; ikäänkuin hän itse olisi

ollut hieno nainen, jonka sopi tehdä ainoastaan hienompia käsitöitä.

Hän alotti erään työn, joka ei näyttänyt koskaan tulevan valmiiksi,

erään koruommellun couvre pied'in, joka uhkasi kestää koko hänen

elinaikansa. Hän nousi ylös hyvin myöhään onnellisena siitä, että

sai maata ja venytelleitä yksinään vuoteella, lähtevien ja saapuvien

junien uneen tuudittamana, jotka hänelle ilmoittivat ajan kulun

täsmälleen kuten kello.

Avioliittonsa ensi aikoina oli häntä häirinnyt kova melu asemalta,

höyryvihellykset, kääntölevyn jymähdykset, tuo ukkosen kaltainen

pauhina, nuo ankarat jyrähdykset, jotka maanjäristyksen tavoin

ravistelivat häntä ja kaikkea, mitä huoneessa oli. Mutta vähitellen

oli hän siihen tottunut, ja tuo kaikuen tärisevä asema sisältyi hänen

elämäänsä. Ja nyt miellytti se häntä, juuri tämä melu muodostivat

hänen rauhansa.

Ennen aamiaista siirtyi hän toisesta huoneesta toiseen ja jutteli

eukon kanssa, joka siivosi ja piti huolta taloudesta, mutta itse hän

ei tehnyt mitään. Pitkät iltapäivät vietti hän ruokasalin akkunassa

ja työt, jotka hän oli tekevinään, putosi useimmiten polvelle ja

hän tunsi olevansa onnellinen siitä, ett'ei hänellä ollut mitään

tekemistä. Niinä viikkoina jolloin hänen miehensä päivän koittaessa

tuli ylös mennäkseen levolle, kuuli hän hänen kuorsaavan iltapuoleen

saakka. Se oli muuten hupaista aikaa, ja hän eli kuten ennen

naimisiin menoaankin. Hänellä oli silloin hallussaan koko tuo leveä

sänky ja hän huvitteli sen jälkeen kuten halusi ja hänellä oli koko

päivä käytettävänään.

Hän ei juuri koskaan mennyt ulos, koko Havresta näki hän sinkkikaton

yli, joka kaihti näköalaa muutaman metrin päässä hänen silmistään,

ainoastaan nuo läheisistä tehtaista nousevat suuret, mustat

savupilvet. Tämän ikuisen muurin takana sijaitsi kaupunki ja hänellä

oli aina jokin aistimus siitä, että se oli siellä. Hänen mielipahansa

sen johdosta, ett'ei hän koskaan nähnyt sitä, oli vähitellen

kadonnut. Viisi, kuusi ruukkua, joissa kasvoi leukoijia, ja jotka

hän oli asettanut peronkikaton räystäälle, muodostivat koko hänen

puutarhansa ja sulostuttivat hänen yksinäisyyttänsä.

Kun Roubaud oli vapaana, oli hänellä tapana kavuta ulos akkunasta,

kävellä räystästä pitkin, kiivetä sitten sinkkikattoa ylöspäin ja

istuutua päädyllä Cours Napoléonin yläpuolella. Siellä poltteli hän

piippuansa ulkona vapaassa ilmassa ja hänen jalkojensa alapuolella

oli kaupunki ja laivaveistämö korkeine mastometsineen ja ääretön

vaalean viheriä meri.

Sama unteluus näytti vallanneen ne toisetkin virkamiesperheet,

jotka olivat Roubaudin naapureina. Käytävä, jossa tavallisesti

oli ollut niin loppumatonta löpinää, oli nyt myös käynyt

hiljaiseksi. Philomènen käydessä rouva Lebleun luona saattoi tuskin

kuulla pienintäkään ääntä heidän keskustelustaan. Ällistyneinä

molemmat siitä, mitenkä asia oli kehittynyt, puhuivat he nykyään

asemapäällikön apulaisesta vain halveksivan säälivästi. Oli ihan

varmaa ja totta, että hänen vaimonsa, jotta mies saisi pitää

paikkansa, oli Pariisissa käydessään puuhaillut hyvin somissa

asioissa. Roubaud oli nyt piloillemennyt mies, eikä voinut vapautua

eräistä epäluuloista.

Mutta kun rahastonhoitajan vaimo sitä paitsi oli vakuutettu

siitä, ett'ei hänen naapurillaan tämän jälkeen olisi tarpeeksi

vaikutusvaltaa ottaakseen häneltä hänen asuntoansa, osoitti hän

heille peittelemättä etevämmän halveksimista, meni heidän ohitseen

hyvin kopeasti ja tervehtimättä. Loukkasipa hän Philomèneakin,

joka yhä harvemmin kävi hänen luonaan, koska alkoi pitää häntä

ylpeänä ja ikävänä. Omatakseen jotakin tointa rouva Lebleu kuitenkin

edelleen vakoili neiti Guichonin ja asemapäällikkö Dabadien välisiä

lemmenasioita, mutta ei onnistunut koskaan saamaan mitään selkoa.

Käytävästä ei nyt enään kuulunut muuta kuin hänen huopatohvelinsa

melkein äännetön laahustus. Sillä tavoin kului kuukausi tuollaisessa

syvässä, mahtavassa rauhassa, mikä on tavallinen suurten

hirmutapausten jälkeen.

Mutta Roubaudeilla oli kuitenkin jotakin, joka kiusasi heitä ja

saattoi heidät levottomaksi. Ja se oli muuan paikka ruokasalissa,

jota heidän silmänsä eivät voineet kohdata, ilman että he jälleen

tunsivat mielensä levottomaksi ja pahaksi. Se oli akkunan vasemmalla

puolella, mistä he olivat irroittaneet ja sitten jälleen paikoilleen

panneet tammipienan ja sen taakse piiloittaneet kellon ja ne

kymmenen tuhatta frangia, mitkä he noin kolme sataa frangia kultaa

sisältävän rahakukkaron kera olivat ottaneet Grandmorin-vainajalta.

Roubaud oli ottanut kellon ja rahat vain jotta luultaisiin ne

varastetun. Hän ei ollut mikään varas, hän voisi, sanoi hän, kuolla

nälkään, ennen kuin käyttäisin edes centimeäkään niistä tahi myisi

kellon. Sen ukon rahat, joka oli häväissyt hänen vaimonsa, ja jota

hän oli rangaissut, nämä likaiset, verentahraamat rahat, ei, ei,

ne eivät olleet tarpeeksi puhtaat, jotta kunniallinen mies voisi

niihin koskea. Kuitenkin ei hän silloin ollenkaan ajatellut taloa

Croix-de-Maufrasin luona, jonka hän otti vastaan. Ainoastaan se, että

hän tätä inhoittavaa murhaa tehdessään oli tutkinut uhrin taskut ja

ottanut nämä rahat, suututti häntä, liikutti hänen omaatuntoansa ja

peloitti häntä.

Mutta hän ei kuitenkaan ollut koskaan saanut halua polttaa ne, sekä

jonakin iltana heittää kello ja kukkaro mereen. Vaikka yksinkertaisin

varovaisuus neuvoi häntä tekemään sen, niin oli hänessä kuitenkin

jotakin, mikä pani sitä vastaan. Hänessä oli näet itsetiedoton

kunnioitus rahoja kohtaan, eikä hän milloinkaan olisi voinut taipua

hävittämään sellaista summaa. Ensi yönä oli hän pistänyt kaikki

tyyni pieluksensa alle, eikä pitänyt mitään paikkaa tarpeelliseksi

varmana. Seuraavina päivinä oli hän ponnistanut voimiaan löytääkseen

piilopaikkoja, muutti säilytyspaikkaa joka aamu ja tuli levottomaksi

pienimmästäkin melusta, hän kun pelkäsi kotitarkastusta. Ei

milloinkaan ollut hän ollut niin kekseliäs. Mutta vihdoin eräänä

päivänä ei hän voinut löytää yhtään ovelampaa kätköpaikkaa ja

väsyneenä tuosta alituisesta levottomuudelta oli hän liian laiska

ottaakseen esille rahat ja kellon, jotka hän edellisenä iltana oli

kätkenyt puitten taa.

Nyt ei hän mistään hinnasta maailmassa olisi tahtonut etsiä sieltä.

Se oli kun luutalo, kauhun ja kuoleman luola, josta peikot häntä

väijyivät. Väistyipä hän silloinkin, kun hän meni asettamaan jalkansa

saman lankun päälle, sillä hän sai vastenmielisen tuntemuksen

siitä ja hän luuli silloin tuntevansa kevyen työnnön jaloissaan.

Iltapäiväisin istuessaan akkunan luo, veti Séverine tuolin syrjään,

jott'ei istuisi suoraan sen ruumiin päällä, jota he siten pitivät

piilossa permantonsa alla. He eivät koskaan puhuneet siitä keskenään,

he koettivat mielessään kuvitella tottuvansa siihen, mutta suuttuivat

vihdoin löytäessään sen jälleen, tuntiessaan sen tunti tunnilta

yhä sietämättömämmäksi jalkojensa alla, ja tämä ikävä tunne oli

omituisempi, kun he eivät ollenkaan tunteneet tuskaa veitsen

katselemisesta, tuon kauniin, uuden veitsen, jonka vaimo oli ostanut,

ja jolla mies oli pistänyt rakastajaa kaulaan. He olivat ainoastaan

pesseet sen ja nyt oli se eräässä laatikossa ja Simon-eukko käytti

sitä usein leivän leikkaamiseen.

Tähän rauhaan, jossa he elivät, toi kuitenkin Roubaud erään

toisen syyn vähitellen kasvavaan levottomuuteen, pakoittamalla

Jacquesin ahkerasti seurustelemaan heidän kanssansa. Viranteko toi

veturinkuljettajan Havreen kolme kertaa viikossa: maanantaisin

klo 10,35:stä edellä puolenpäivän 6,20:een illalla: torstaisin

ja lauvantaisin 11,5:stä illalla 6,40:een aamulla. Ensimmäisenä

maanantaina Séverinen matkan jälkeen oli alipäällikkö hyvin

itsepäinen ja innokas saamaan hänet kotiin.

-- Ette saa kieltäytyä, toveri, vaan tulkaa toki hitossa syömään

palanen meidän luonamme! Te olette ollut niin rakastettava vaimoani

kohtaan, ja minun täytynee voida jollakin tavoin saada osoittaa

kiitollisuuttani.

Kahdesti oli Jacquesin yhden kuukauden ajalla siis täytynyt noudattaa

kutsua aamiaiselle. Roubaudia näkyi vaivaavan se syvä äänettömyys,

joka nykyään vallitsi hänen ja vaimon aterioidessa, ja hän tunsi

lohdutusta, saadessaan kolmannen henkilön pöytään. Silloin muisti hän

juttuja, puheli ja laski leikkiä.

-- Tulkaa nyt takaisin niin usein kuin voitte. Näettehän ett'ette

meitä häiritse.

Eräänä torstai-iltana, kun Jacques oli peseytynyt ja hänen piti mennä

levolle, tapasi hän alipäällikön kuljeskelemassa veturitallissa, ja

vaikka oli myöhäinen, vei Roubaud, jonka mielestä oli ikävä kulkea

yksin, Jacquesin mukanaan asemalle ja sitten asuntoonsa. Séverine oli

vielä valveilla ja istui lukemassa. Juotiin lasi ja pelattiin korttia

yli puoliyön.

Tämän jälkeen muuttuivat maanantai-aamiaiset sekä torstai- ja

lauvantai-yhdessäolot tavaksi. Se oli Roubaud itse, joka, kun

toveri eräänä päivänä oli poissa, väijyi häntä saadakseen hänet

mukaansa kotiin ja moitti häntä hänen laiminlyömisestään. Roubaud

kävi yhä synkemmäksi, eikä ollut koskaan oikein iloinen, paitsi

uuden ystävänsä seurassa. Tämä, joka alussa oli herättänyt hänessä

niin kamalaa levottomuutta, ja jota hänen kaiketi nyt olisi pitänyt

inhota niiden hirveiden asiain todistajana, ja elävänä muistuttajana,

jotka hän halusi unhoittaa, oli päinvastoin käynyt hänelle aivan

välttämättömäksi, ehkäpä juuri sen vuoksi, että hän tunsi asian

todellisen laidan eikä kuitenkaan ollut puhunut. Tämä tuli ikäänkuin

lujaksi siteeksi heidän välilleen, rikostoveruudeksi. Usein

katsoi asemapäällikkö toiseen keskenäistä ymmärtämistä ilmaisevin

kasvojenilmein, puristi äkkiä hänen kättään aivan liiaksi tuntuvasti

ja vilkkaasti, jotta se olisi voinut olla pelkkä hyvän toveruuden

ilmaisu heidän välillään.

Seurustelu Jacquesin kanssa tuli sitäpaitsi huvitukseksi noille

molemmille puolisoille. Séverinekin otti hänet mielellänsä vastaan

ja päästi hänen sisäänastuessaan heikon huudahduksen, kuin olisi hän

jotakin huvia odottanut. Hän jätti kaikki, käsityön, kirjat ja alkoi

puhua ja nauraa, kun hän nyt pääsi tuosta jokapäiväisestä harmaasta

torroksissa olemisesta ja yksitoikkoisuudesta.

-- Ah, olipa kiltisti tehty, että tulitte. Minä kuulin pikajunan

äänen ja ajattelin teitä.

Aamiasista tuli oikeita juhlia. Séverine tunsi jo hänen makunsa ja

meni itse ulos ostamaan tuoreita munia ja teki sen esiintyäkseen

kohteliaana ja hyvänä emäntänä, joka vastaanottaa talon ystävän,

ilman että siinä vielä voitiin nähdä muuta kuin halu osoittautua

rakastettavaksi ja valmistaa itselleen huvia.

-- Tulkaa takaisin maanantaina, siioin on räämiä.

Kun tätä seurustelua oli kestänyt kuukauden, olivat Roubaud-puolisot

sillä välin joutuneet yhä kauvemmaksi toisistaan. Murhan jälkeen

ja tietämättä syytä, oli Séverine saanut kovan vastenmielisyyden

mieheensä. Hän tunsi olevansa hermostunut ja peloissaan. Eräänä

iltana, kun valkeata ei vielä oltu sammutettu, kirkaisi hän

peljästyksestä, hän luuli hänen punaisista, vääristyneistä

kasvoistaan näkevänsä murhaajan kasvojen piirteet, ja sen jälkeen

vapisi hän joka kerta kun tuli häntä liian lähelle, hänellä oli

kamala tunne murhasta, siitä, että mies syöksyi hänen kimppuunsa

veitsi kädessä. Sehän oli mielettömyyttä, mutta kuitenkin

tykytti hänen sydämensä peljästyksestä. Mies taasen välitti yhä

vähemmän hänestä. Oli kuin olisi tuo kamala käännekohta, tuo

vuodatettu veri aikaansaanut heidän välilleen tuon väsymyksen ja

välinpitämättömyyden, minkä muuten vanhuus tavallisesti tuo mukanaan.

Ja Jacques osaltaan aivan varmasti vaikutti siihen, että ero tuli

täydelliseksi ja hänen läsnäolonsa vapautti heidät vaivasta, jota he

tunsivat toistensa seurassa.

Roubaud ei kuitenkaan tuntenut mitään omantunnontuskia. Hän oli

ainoastaan peljännyt seurauksia, ennen kun asia oli liitetty

asiakirjoihin, ja erittäinkin oli hän ollut hyvin levoton paikkansa

menettämisestä. Nyt ei hän enään ollenkaan valittanut tuota tehtyä

murhaa. Se tahtoo sanoa jos hänen olisi täytynyt tehdä se uudelleen,

ei hän kenties olisi sekoittanut vaimoansa asiaan; naiset joutuvat

heti pelon valtaan ja hänen vaimonsa liukui yhä enemmän hänen

luotaan sen vuoksi, että hän oli pannut liian raskaan taakan hänen

hartioilleen. Hänen olisi pitänyt pysyä vaimonsa hallitsijana, eikä

alentua hänen kanssansa valitsemaan rikoksen kamalaa ja toraisaa

toveruutta. Mutta asia oli nyt kerran se mikä oli ja siihen

täytyi mukautua. Nyt hänen täytyikin oikein ponnistaa voimiaan

jälleen päästäkseen siihen sieluntilaan, jossa hän oli, kun hän

vaimon tunnustuksen jälkeen oli pitänyt murhaa välttämättömänä,

jotta hän itse voisi pysyä elossa. Ellei hän olisi tappanut

häntä, arveli hän silloin, ei hän itse olisi voinut elää. Nyt,

kun hänen mustasukkaisuutensa oli sammunut, nyt, kun hän ei enään

tuntenut tuota sietämätöntä kivistystä ja oli tointunut, ikäänkuin

hänen sydänverensä olisi kaikesta tuosta vuodatetusta verestä

tullut paksummaksi ei hän enään niin selvästi oivaltanut murhan

välttämättömyyttä. Sattui, että hän kysyi itseltään oliko todellakin

maksanut vaivan tehdä tämä murha.

Mutta tämä ei muuten merkinnyt edes sitä, että hän tunsi katumusta,

se oli korkeintaan pettävä mielihoure, ajatus, että usein tehdään

tekoja, joista ei tahdota puhua, jotta oltaisiin onnellisia,

ilman että silti tullaan siksi enemmän. Hän, joka oikeastaan

oli luonteeltaan niin puhelias, oli nyt vaiti pitkät ajat ja

vaipui epäselviin mietteisiin, mitkä tekivät hänet vieläkin

synkkämielisemmäksi. Välttääkseen istumasta kasvot kasvoihin

vaimonsa kanssa päivällisen jälkeen, meni hän nykyään joka päivä

peronkikatolle, istuutui päädylle, ja alttiina satamansuusta

tuleville tuulenpuuskille ja tuudittautuen epämääräisiin unelmiin

poltteli hän siellä piippukyökkäänsä, katsellen yli kaupungin ja

postiveneiden, jotka katosivat taivaanrannalle matkalla kaukaiselle

merelle.

Mutta eräänä iltana heräsi äkkiä hänen hurja mustasukkaisuutensa

entisiltä ajoilta. Hän oli noutanut Jacquesin veturitallista ja

vienyt hänet mukanaan kotiin juomaan lasin, ja silloin kohtasi hän

rappusilla ylikonduktööri Henri Dauvergnen. Tämä näytti olevan

hämillään ja selitti tulevansa rouva Roubaudin luota, jolle hänellä

oli ollut asiaa sisariltaan. Asian todellinen laita oli, että hän

jo jonkun aikaa oli tunkeillut Séverinen seuraan, toivoen voivansa

voittaa hänen vastustuksensa.

Heti ovesta sisään tultuansa pauhasi alipäällikkö kiivaasti

vaimollensa.

-- Mitä oli tuolla nulikalla täällä tekemistä? Sinä tiedät ett'en

minä suvaitse häntä.

-- Mutta, ystäväni, sehän oli erään koruompelumallin takia.

-- Minä annan palttua teidän malleillenne, luuletko sinä minun olevan

niin tyhmän, ett'en käsitä, minkä vuoksi hän tulee tänne?... Varo

itseäsi!

Hän meni vaimoansa kohden nyrkit pystyssä ja tämä väistyi syrjään

aivan kalpeana ja hämmästyneenä tästä kiivaasta keskeytyksestä siinä

tyyneessä välinpitämättömyydessä, jota he molemmat nyt tunsivat

toisiaan kohtaan. Mutta mies rauhoittui heti ja kääntyi seuralaisensa

puoleen.

-- Minä joudun aina raivoihini nähdessäni tuollaisia herroja, jotka

tunkeutuivat perheeseen ja kuvittelevat mielessään, että vaimo heti

heittäytyy heidän syliinsä ja mies tuntee olevansa hyvin kunnioitettu

ja sulkee silmänsä kaikelta... Jos minulle tapahtuisi jotakin

sellaista, niin minä heti paikalla ampuisin vaimoni. Ja parasta on

tuolle herra hyväiselle, ett'ei hän tule takaisin, sillä silloin

joutuu hän minun kanssani tekemisiin... Se on liian inhoittavaa, vai

kuinka?

Jacques tunsi olevansa hyvin hämillään, kun hänen täytyi olla läsnä

tuollaisessa kohtauksessa, eikä hän oikein tiennyt, mille kannalle

asettuisi. Oliko tuo liioitettu katkeruus tarkoitettu hänelle?

Tahtoiko mies antaa hänelle varoituksen? Hän rauhoittui kuitenkin,

kun Roubaud jälleen virkkoi iloisella äänellä:

-- Mutta mikä aasi minä olenkaan, tiedänhän, että sinä itse ajaisit

hänet portille... Anna meille jotakin juomista.

Hän taputti Jacquesia olalle, ja Séverine, joka oli toipunut,

hymyili noille molemmille miehille. Sitten joivat he lasin yhdessä

ja viettivät varsin hupaisen hetken toistensa seurassa. Tällä tavoin

vei Roubaud vaimonsa ja toverinsa lähemmäksi toisiaan ja teki

sen mitä parhaan ystävyyden varjolla ja näyttämättä ajattelevan

mahdollisia seurauksia. Tämä mustasukkaisuuden purkaus tuli

juuri syyksi lähempään tuttavallisuuteen, kokonaiseen salaiseen

hellyyteen Jacquesin ja Séverinen välillä, hellyyteen joka tuli

luottamuksen osoituksista suuremmaksi. Kun näet Jacques taas tapasi

hänet seuraavana päivänä, surkutteli hän häntä sen raa'an kohtelun

johdosta, jota hän oli saanut kärsiä, kun taas Séverine kostein

silmin vasten tahtoaan ylenmääräisin valituksin tunnusti, kuinka

vähän onnea hän oli saavuttanut avioliitossaan.

Tästä hetkestä saakka oli heillä erityinen puheenaiheensa, ystävyyden

rikostoveruus, joissa he lopulta ymmärsivät toisiaan merkin kautta.

Jokaisella uudella vierailulla katsoi Jaqcues kysyvästi Séverineen

saadakseen kuulla oliko tällä ollut jokin uusi syy murheeseen. Hän

vastasi samalla tapaa ainoastaan liikuttamalla silmäluomiansa.

Heidän kätensä etsivät toisiaan miehen seljän takana; he tulivat

rohkeammiksi ja ilmoittivat toisilleen tunteitansa pitkällisillä

kädenpudistuksilla ja kertoilivat toisilleen lämpöisillä sormillaan

siitä kasvavasta mielenkiinnosta, jota he tunsivat pienimpiinkin

asioihin toistensa elämässä. Harvoin oli heillä onni kohdata toisensa

edes nimeksikään, ilman että Roubaud oli läsnä. Aina oli hän heidän

kerallaan tuossa surullisennäköisessä ruokasalissa, eivät he tehneet

mitään karttaaksensa häntä, eivätkä he edes ajatelleetkaan sopia

kohtauksesta aseman jossakin etäisessä kolkassa. Se oli nyt vielä

todellista ystävyyttä, elävää myötätuntoisuutta, joka vei heidät

yhteen, niin että miehen läsnäolo tuskin vaivasi heitä, koskapa

katse, kädenpuristus vielä oli tarpeeksi, jotta he ymmärsivät

toisiaan.

Ensi kerran kun Jacques kuiskasi Séverinelle odottavansa häntä

seuraavana torstaina kello kaksitoista yöllä veturivarikon takana,

tuli hän liikutetuksi ja veti kätensä nopeasti pois. Se oli hänen

vapaaviikkonsa, s.o. hänen miehensä oli yöt virkatoimissaan. Mutta

syvä levottomuus valtasi hänet, kun hän ajatteli, että hän lähtisi

kotoaan ja menisi Jacquesin luo kauvas pois asemakartanon pimeyteen.

Hän tunsi ajatusten hämmennystä, jonkalaista hän ei koskaan ennen

ollut tuntenut, samaa pelkoa ja sydämentykytystä kuin nuoret,

kokemattomat tytöt. Hän ei heti myöntänyt, Jacquesin täytyi pyytää

häntä lähes neljätoista päivää, ennen kun hän antoi suostumuksensa,

vaikka hän itse oikein paloi halusta sellaiseen yölliseen

kävelyretkeen.

Kesäkuu alkoi ja illat muuttuivat polttavan kuumiksi, eikä merituuli

voinut paljoakaan viileyttä levittää. Kolme kertaa oli Jacques jo

odottanut Séverineä, toivoen hänen tulevan epäämisestään huolimatta.

Tänä iltana oli hän tosin myöskin sanonut ei; mutta kuu ei valaissut

tänä yönä, taivas oli peitossa, eikä yksikään tähti paistanut sen

hiostavan usvan läpi, joka tummensi taivaan. Mutta seisoessaan siinä

varjossa, sai Jacques vihdoinkin nähdä hänen tulevan mustiin puettuna

ja hiljaa, äänettömin askelin. Oli niin pimeä, että Séverine olisi

voinut liipaista häneen tuntematta häntä, ellei hän olisi ottanut

häntä syliinsä ja suudellut. Häntä pöyristi ja hän päästi hiljaisen

huudahduksen. Mutta nauraen antoi hän sitten huuliensa levätä miehen

huulia vastaan. Siinä oli kuitenkin kaikki, hän ei mitenkään tahtonut

istuutua mihinkään noista ympärillä olevista vajoista. He kävelivät

yhtä mittaa aivan toistensa rinnalla ja juttelivat hyvin hiljaa.

Veturivarikko ja mitä siihen kuului käsitti laajan alueen Rue Verten

ja Rue Francois-Mazelinen välillä, jotka kulkevat raiteiden yli.

Tällä suurella melkein äärettömällä maakaistaleella oli raiteita,

säiliöitä, vesijohtoja, kaikkia mahdollisia telineitä ja rakennuksia,

kaksi suurta suojusta vetureja varten, Sauvagnat-sisarusten pieni

talo, jota ympäröi käden suuruinen keittiökasvitarha, vanhoja

rakennuksia, joihin korjauspajat oli sijoitettu, vartiotupa, jossa

veturinkuljettajat ja lämmittäjät nukkuivat. Oli mitä helpoin asia

maailmassa piiloutua sinne, kadota juurikuin syvälle metsään näiden

mutkaisten ja sekaisin kulkevien katujen keskelle. Tunnin ajan

nauttivat he siellä suloisesta yksinäisyydestään ja lohduttivat

sydämiään niillä ystävällisillä sanoilla, jota he niin kauvan olivat

mielessään hautoneet. Séverine tahtoi kuulla puhuttavan ainoastaan

ystävyydestä, hän oli heti selittänyt Jacquesille ett'ei hän koskaan

kuuluisi hänelle ja että olisi liian inhoittavaa siten saastuttaa

heidän puhdasta ystävyyttänsä. Hän oli niin ylpeä siitä, koska hän

tunsi tarvetta kunnioittaa itseänsä. Jacques seurasi häntä sitten Rue

Vertelle, heidän huulensa yhtyivät suloiseen suudelmaan ja hän palasi

kotiinsa.

Siihen aikaan yöstä alkoi Roubaud alipäällikköjen konttorissa

nukahtaa vanhassa nahkatuolissa, mutta nousi ylös vähintäänkin

kaksikymmentä kertaa yössä, jäsenet puuttuneina. Kello 9:ään saakka

oli hänen vastaanotettava ja lähetettävä iltajunia. Siinä oli

liikuntoja, yhteenkytkemisiä ja toimituksia hyvin tarkoin valvottava.

Kun sitten pikajuna Pariisista oli saapunut ja katkaistu, söi hän

yksinänsä illallista konttorissaan erään pöydän päässä. Hänen

illallisenaan oli ainoastaan kappale kylmää lihaa, jonka hän oli

tuonut mukanaan kotoa, ja pari leivän viipaletta. Viimeinen juna,

sekajuna Rouenista saapui asemalle puoli yhdeltä.

Asemasillat olivat nyt autioina ja hiljaisina, ja vain jokunen

yksinäinen kaasuliekki sai palaa. Koko asema ikäänkuin nukahti tähän

väräjävään hämärään. Koko miehistöstä oli jäljellä ainoastaan kaksi

vartijaa ja neljä tai viisi asemamiestä alipäällikön päällikkyyden

alaisena. Nämä makasivat kuorsaten vartiohuoneen lattialla, sillä

aikaa kun Roubaud, jonka oli pakko herättää heidät pienimmänkin

hälyytyksen kuuluessa, nukkui vain korvat hörössä. Peläten väsymyksen

aamupuoleen pääsevän voitolle, asetti hän herätyskellonsa soimaan klo

5, jolloin hänen täytyi olla ylhäällä vastaanottaakseen ensimmäisen

junan Pariisista. Mutta jo jonkun aikaa oli hän erittäinkin kärsinyt

unettomuutta ja vääntelihe nojatuolissaan. Hän meni silloin ulos,

teki kiertokulun, minkä ulotti aina vaihdemieheen saakka, jonka

kanssa jutteli hetkisen. Mutta tuo musta taivas ja yön syvä rauha

tyynnytti vihdoinkin hänen kuumeisen levottomuutensa. Maankiertäjäin

kanssa tapahtuneen yhteentörmäyksen johdosta oli hänet varustettu

revolverilla, jota hän kuljetti ladattuna taskussaan.

Sillä tavoin käveli hän usein päivänkoittoon saakka, pysähtyi,

luullessaan jonkin liikkuvan pimeässä, ja lähti senjälkeen taas

liikkeelle tuntien epämääräistä kaihoa sen johdosta ett'ei ollut

saanut ampua, ja tuli lohdutetuksi, vasta kun taivas valkeni ja tuo

suuri, kalpea, aavemainen asema astui esiin varjosta. Nyt, kun päivä

koitti jo klo 3, meni hän jälleen sisälle, heittäytyi nojatuoliinsa,

jossa nukkui lyijyn raskaasta unta, kunnes herätyskello peljästytti

hänet hereille.

Joka neljäntenätoista päivänä kohtasivat Séverine ja Jacques toisensa

torstaisin ja lauvantaisin. Eräänä yönä, kun Séverine kertoi

hänelle revolverista, jolla hänen miehensä oli asestettu, tulivat

he levottomiksi. Roubaud ei tosin koskaan tullut niin kauvas kuin

veturivarikon luo. Mutta se antoi kuitenkin heidän kävelyilleen

vaaran vivahduksen, joka teki niiden hupaisuuden kahdenkertaiseksi.

He tiesivät erään paikan, jota he pitivät erittäin ihastuttavana:

Sauvagnat-sisarusten talon takana oli suunnattomien hiilikasojen

takana jonkinlainen käytävä, joka muistutti autiosta kadusta

vieraassa kaupungissa mustasta marmorista tehtyine neliskulmaisina

palatsineen.

Siellä oltiin aivan piilossa ja käytävän toisessa päässä oli pieni

työkaluvaja, missä kasa tyhjiä säkkejä olisi voinut olla varsin

pehmeänä makuupaikkana. Mutta eräänä lauvantaina, kun ankara

sadekuuro pakoitti heidät turvautumaan sinne sisälle, kieltäytyi

Séverine itsepintaisesti istuutumasta sinne ja luovutti vain huulensa

loppumattomiin suuteloihin. Tämä suuteleminen ei loukannut hänen

kainouttansa, vaan ikäänkuin ystävyydestä antautui hän alttiiksi

miehen intohimoisille suudelmille. Mutta kun Jacques sitten

himoissaan koetti saada hänet valtaansa, teki hän vastarintaa, itki

ja toisti joka kerta samat syyt. Miksi tahtoi hän tuottaa hänelle

niin paljon surua? Hänestä tuntui niin suloiselta ja viehättävältä,

että he rakastivat toisiaan ilman tuota saastaista lihallisuutta.

Kuudentoista vuoden ijässä tuon irstaan ukon viettelemänä,

jonka verinen haamu vainosi häntä, ja sitten alttiina miehensä

eläimelliselle himokkuudelle, säilytti hän siitä huolimatta

lapsellisen viattomuuden, neitsellisyyden ja vielä itsetiedottoman

intohimon ihastuttavan kainouden. Mikä Jacquesissa erittäinkin

mielytti häntä, oli hänen lempeytensä, hänen tottelevaisuutensa, kun

hän käsiensä antoi jäädä lepäämään hänen heikkoihin käsiinsä, kun hän

niillä oli niihin tarttunut. Ensi kerran rakasti hän, eikä kuitenkaan

antautunut hänelle, koska juuri se olisi tuhonnut hänen rakkautensa,

jos hän heti olisi tullut hänen omakseen samalla tapaa kun hän oli

ollut noiden molempien omana. Hän halusi itsetiedottomasti pidentää

ainiaaksi tuota niin ihastuttavaa vaikutusta siitä, että hän jälleen

tulisi aivan nuoreksi kuten oli ennen kun tuli vietellyksi, että

hänellä olisi hyvä ystävä, jollainen omataan viidentoista vuotiaina

ja jota suudellaan keskelle suuta ovien takana. Paitsi niinä hetkinä,

jolloin intohimo kuumeentapaisesti valtasi Jacquesin, ei hänellä

ollut mitään vaatimuksia ja hän mukautui nöyrästi Séverinen tahtoon.

Samoin kun hän, tahtoi Jacqueskin palata lapsuuteen ja alkavaan

rakkauteen, joka tähän asti oli ollut hänelle jotakin kauhistavaa.

Joskin hän oli tottelevainen ja veti kätensä takaisin heti kun

Séverine työnsi ne pois, tapahtui se siksi, että hänen hellyytensä

pohjalla asui pelko, voimakas levottomuus sen johdosta, että

himokkuus sekottuisi hänen entiseen murhanhaluunsa. Séverine,

joka oli murhannut, oli kuin sen todelliseutuminen, mistä hänen

aistillisuutensa oli uneksinut. Hän tuli päivä päivältä yhä

varmemmaksi parantumisestaan, koskapa Séverine tuntikausia oli

riippunut hänen kaulallaan ja hänen suunsa Jacquesin huulilta

oli juonut hänen sieluaan, ilman että viimeksimainitun raivoisa

halu saada hänet kuristamalla valtaansa oli herännyt. Mutta hän

ei kuitenkaan uskaltanut ja parastahan oli odottaa, jättää heidän

rakkaudelleen huolenpito heidän tuomisestaan toistensa syliin, sitten

kun hetki on tullut, eikä heidän tahtonsa enään jaksa ponnistella

vastaan.

Onnellinen kohtaus seurasi toistaan, he eivät kyllästyneet

silmänräpäykseksi tapaamasta toisiaan, pimeässä kävelemästä yhdessä

noiden suurten hiilikasojen keskellä, jotka tekivät ympärillä

vallitsevan yön vieläkin pimeämmäksi.

Eräänä heinäkuun iltana täytyi Jacquesin, ehtiäkseen määrättyyn

aikaan 11,5 Havreen, jouduttaa Lisonia, ikäänkuin tuo tukahuttava

kuumuus olisi tehnyt sen laiskaksi. Rouenista ajoi häntä takaa

hänen vasemmalla puolellaan raju-ilma, joka suuria häikäiseviä

salamia leimautellen kulki pitkin Seine-laaksoa. Silloin tällöin hän

kääntyi levottomana ympäri. Séverinen piti näet kohdata hänet ja hän

pelkäsi, että jos raju-ilma puhkeisi liian aikaisin, se estäisi häntä

lähtemästä ulos. Hänen onnistui kuitenkin päästä ratapihalle, ennen

kun sade alkoi, mutta hän tuli kärsimättömäksi siitä, kun matkustajat

niin hitaasti poistuivat vaunuista.

Roubaud, joka tänä yönä oli toimissaan, seisoi asemasillalla ja sanoi

nauraen:

-- Ompa teillä hiton kiire ryömiä vuoteelle. Nukkukaa hyvin.

-- Kiitos.

Kuljetettuaan junaa takaperin, puhalsi Jacques ja läksi varikkoon.

Nuo suuret ovet olivat avoinna ja Lison ajoi suojukseen, joka

muodosti jonkinlaisen gallerien kaksine raiteineen ja oli noin

seitsemänkymmenen metrin pituinen voiden sinne mahtua kuusi veturia.

Siellä oli hyvin pimeä, ja neljä kaasuliekkiä voi vain heikosti

sitä valaista, näyttäen tekevän pimeyden vielä suuremmaksi niillä

suurilla, liikkuvilla varjoilla, joita ne loivat. Silloin tällöin

valaisivat voimakkaat salamat lasikattoa ja noita korkeita akkunoita

oikealla ja vasemmalla: silloin voi, kuten tulipaloliekkien valossa,

eroittaa nuo likatäpläiset seinät, sysimustat hirsikerrokset ja

kaiken rappeutuneen ja viheliäisen tuossa nykyään liian pienessä

rakennuksessa.

Kaksi veturia seisoi siellä jo kylmänä ja nukkuneena.

Pecqueux alkoi heti sammuttaa valkeata. Hän sekoitteli nopeasti ja

hehkuvia hiiliä putosi tuhkapesästä alas kuoppaan.

-- Minä olen hirveästi nälissäni ja aijon syödä palasen, sanoi hän.

Ettekö tekin tee samoin?

Jacques ei vastannut. Vaikka hänellä olikin kiire, ei hän tahtonut

lähteä Lisonin luota, ennen kun valkea oli sammutettu ja höyrypannu

tyhjänä. Kunnon veturinkuljettajana oli hän hyvin tarkka ja vaatelias

sen suhteen, eikä hän milloinkaan poikennut siitä tavasta. Kun

hänellä oli aikaa, ei hän lähtenyt, ennen kun oli tarkastanut ja

kuivannut veturin yhtä huolellisesti, kuin lemmikkieläintä hoidetaan.

Vesi valui nyt suurina virtoina alas kuoppaan ja hän sanoi ainoastaan:

-- Kiiruhtakaa, kiiruhtakaa!

Peloittava ukkosenjyrinä vaijensi hänen äänensä. Tällä kertaa

kuvastuivat korkeat akkunat leimuavalle taivaalle niin selvästi,

että nuo lukuisat rikkinäiset ruudut olisi voinut laskea. Vasemmalla

puolella eräässä ruuvipihdissä, jota käytettiin laitostöissä, oli

muuan levy, joka soi pitkällisesti värähdellen, kuten kello. Vanha

katonkannatin natisi.

-- Hyi hitto! sanoi lämmittäjä ainoastaan.

Veturinkuljettaja teki epätoivoisen eleen. Ei ollut ajattelemistakaan

tapaamista, varsinkaan kun oikea vedenpaisumus nyt purkautui

suojuksen yli ja uhkasi särkeä lasikaton. Tuolla ylhäällä lienee

jokin ruutu jo ollut rikki, sillä suuria, nopeita pisaroita putoili

Lisonin päälle. Vihuri tunkeutui sisään portaista, jotka oli jätetty

auki, ja olisi voinut luulla, että myrsky tempaisi mukanansa tuon

vanhan rakennuksen rungon.

Pecqueux sai veturin vihdoinkin täydelleen kuntoon.

-- Huomenna näkee selvemmin... Nyt ei sitä tarvitse enempää siistitä.

Hän palasi ensimmäiseen ajatukseensa.

-- Minun täytyy saada palanen ruokaa... Sataa aivan liiaksi, jotta

voisi muitta mutkitta mennä loikoilemaan olkivuoteellensa.

Ruokailupaikka oli aivan varikon vieressä. Sitä vastoin oli yhtiön

täytynyt Rue Francois-Mazelinen varrelta vuokrata talo, mihin oli

järjestetty vuoteita veturinkuljettajille ja lämmittäjille, joiden

täytyi olla yötä Havressa. Tuollaisessa vedentulvassa olisi helposti

voinut tulla läpimäräksi.

Jacquesin täytyi tyytyä seuraamaan Pecqueuxia, joka oli ottanut

esimiehensä pienen korin, ikäänkuin olisi tahtonut säästää häntä

sen kantamisen vaivasta. Hän tiesi, että korissa vielä oli kaksi

viipaletta kylmää vasikanlihaa, leipää ja pullo, jonka Jacques tuskin

oli avannut, ja aivan yksinkertaisesti juuri se saattoi hänet niin

nälkäiseksi. Sade lisääntyi ja ukkonen uudelleen tärisytti suojusta.

Kun nuo molemmat miehet astuivat ulos vasemmalle siitä pienestä

portista, joka vei ruokapaikkaan, oli Lison melkein kylmä. Yksinään

hyljättynä nukkui se pimeässä, jota ankarat salamat katkoivat,

suurten vesipisaroiden valuessa sen päälle. Sen läheisyydessä vuoti

muuan huonosti suljettu vesijohtoputki ja muodosti lätäkön, josta

vesi juoksi veturinpyörien lävitse alas kuoppaan.

Jacques tahtoi puhdistautua, ennen kun menee ruokailupaikkaan.

Eräässä huoneessa oli aina kuumaa vettä ja soikkoja. Hän otti esille

saippuan koristansa ja puhdisti kätensä ja kasvonsa, jotka matkan

jäljeltä olivat mustat. Ja kun hän oli siksi varovainen, että hänellä

veturinkuljettajille annetun kehoituksen mukaisesti oli mukanaan puku

muuttamisen varalta, saattoi hän vaihtaa pukua kiireestä kantapäähän

asti, minkä hän keikailunhalusta tekikin Havreen saavuttuaan joka

ilta, jolloin hänellä oli kohtaus Séverinen kanssa. Pecqueux, joka

pesi ainoastaan nenännipukkansa ja sormenpäänsä, odotti häntä jo

ruokailupaikassa.

Ruokailupaikkana oli aivan yksinkertaisesti pieni huone paljaine,

keltaisiksi maalattuine seinineen ja varustettu ainoastaan yhdellä

uunilla ruo'an lämmittämistä varten sekä kiintonaisella pöydällä,

joka pöytäliinan asemasta oli peitetty sinkillä. Kaksi penkkiä

muodosti koko muun kalustuksen. Miehet saivat tuoda ruokaa mukanansa

ja syödä sitä puukon avulla paperilta. Huone sai valaistuksensa

suuresta akkunasta.

-- Sepä oli inha sade! huudahti Jacques ja istuutui akkunan viereen.

Pecqueux oli istuutunut penkille pöydän ääreen.

-- Ettekö syö mitään?

-- En, ukkoseni, syökää te minun leipäni ja lihani, jos haluatte.

Minua ei maita.

Antamatta pyytää itseään kahta kertaa, hyökkäsi Pecqueux

vasikanpaistin kimppuun ja tyhjensi pullon. Hänellä oli usein

tuollaisia juhla-aterioita, sillä hänen esimiehensä oli

vähäruokainen, ja koiramaisella uskollisuudellaan piti Pecqueux

vielä enemmän Jacquesista niiden murujen vuoksi, jotka siten

putoilivat hänen pöydältään. Suu ruokaa täynnä alkoi Pecqueux hetken

vaitioltuansa jutella.

-- Mitäpä lempoa sade meille tekee, koska nyt olemme turvassa. Mutta

jos sitä jatkaa, niin minä jätän teidät. Minun on mentävä tähän

viereiseen taloon.

Hän rupesi nauramaan, sillä nyt ei hän enään piilotelleinnut, vaan

oli katsonut olevansa pakoitettu ilmaisemaan Jacquesille suhteensa

Philomène Sauvagnatiin, jott'ei hän ihmettelisi sitä, että hän

oli ulkona kaikkina niinä öinä, joina hän ja Philomène kohtasivat

toisensa. Kun tämä veljensä luona asui eräässä alakerroksen huoneessa

keittiön vieressä, tarvitsi hänen ainoastaan kolkuttaa luukalle, niin

Philomène avasi ja hän kiipesi akkunasta sisälle.

Jacquesilta pääsi kirous, kun hän väliajan kuluttua sai nähdä sateen

käyvän vieläkin ankarammaksi.

Pecqueux, jolla oli viimeinen lihanpala veitsensä kärjessä, nauroi

taasen kuten pieni lapsi.

-- Lempo soikoon, onko teillä siis tekemistä tänä iltana? Eipä meitä

molempia voida juuri moittia siitä, että kuluttaisimme liiaksi

patjoja tuolla Rue Francois-Mazelinen varrella.

Jacquesille tuli hyvin kiire pois akkunan luota.

-- Kuinka niin?

-- No niin, keväästä saakka ette te, kuten en minäkään, ole tullut

kotiin, ennen kun kahden, kolmen ajoissa aamulla.

Hän oli varmaankin selvillä jostakin, ehkä oli hän joskus yllättänyt

heidät, kun he kohtasivat toisensa. Kussakin makuuhuoneessa siellä

olivat vuoteet parittain, lämmittäjän vuode veturinkuljettajan

vuoteen vieressä, sillä niitä koetettiin pitää niin paljon kuin

mahdollista yhdessä, jotka olivat määrätyt työskentelemään niin

lähellä toisiansa. Ei siis ollut niinkään ihmeellistä, että Pecqueux

oli ottanut huomioonsa sen epäsäännöllisen elintavan, jota hänen

ennen niin säännöllinen esimiehensä nykyään noudatti.

-- Pääni on kipeä, valehteli Jacques, ja silloin on suloista olla

ulkona kävelemässä yöllä.

Mutta lämmittäjä pyyteli anteeksi sekaantumistaan asiaan.

-- Mitäpä siitä, onhan teillä vapautenne. Ymmärtänettehän, että sanon

sen leikillä... Mutta jos jonakin päivänä tapahtuu jotakin ikävää, ei

teidän tarvitse kainostella kääntymästä minun puoleeni ja minä olen

tekevä kaikki, mitä te haluatte.

Hän ei lähemmin selittänyt tarkoitustansa, vaan tarttui hänen

käteensä ja puristi sitä kelpo lailla, ikäänkuin todistukseksi siitä,

että Jacques saattoi käskeä koko hänen persoonaansa. Sitten rypisti

hän kokoon ja heitti pois lihan ympärillä olleen rasvaisen paperin

ja pisti tyhjennetyn pullon takaisin koriin, kuten kelpo palvelija

ainakin, joka on tottunut hoitamaan sekä lautaa että pesusientä.

Mutta kun sadetta jatkui yhtä itsepintaisesti, vaikka ukkonen oli

laannut, sanoi hän:

-- Niin, nyt minä lähden ja annan teidän hoitaa omia asioitanne.

-- Koska yhä edelleenkin sataa, vastasi Jacques, niin minä panen

maata makuusijalle.

Varikon vieressä oli näet sali, jossa oli palttinalla päällystettyjä

patjoja, jotta ne henkilöt, joiden tarvitsi odottaa ainoastaan

kolme, neljä tuntia Havressa, voisivat loikoa siellä vaatteet yllä.

Kohta kun hän oli nähnyt lämmittäjän katoavan sateeseen Sauvagnatin

taloa kohden, uskalsi hän vuorostaan lähteä ulos ja juoksi

vartiahuoneeseen. Mutta hän ei mennyt levolle, vaan pysähtyi ovelle,

jonka hän antoi olla selki seljällään, kun tuo painostava kuumuus

salissa oli tukahuttaa hänet. Siellä makasi jo eräs veturinkuljettaja

pitkin pituuttaan seljällänsä ja kuorsasi suu avoinna.

Muutamia minuutteja kului vielä, eikä Jacques voinut taipua luopumaan

kaikesta toivosta. Hänen katkeroittumiseensa tuon hullunaikaisen

myrskyn johdosta sekoittui yhä voimakkaampi mieletön halu kuitenkin

mennä kohtauspaikalle ja iloita ainakin siellä olemisesta, joskaan

ei hän enään voinut toivoa tapaavansa Séverineä. Koko hänen sisin

olentonsa pakoitti häntä sinne ja hän meni lopulta ulos sateeseen,

ja hiilikasojen välistä mustaa käytävää kulkien saapui hän vihdoin

mielikolkkaansa. Mutta koska hän ei voinut nähdä mitään niiden

suurten sadepisarien takia, jotka vihmoivat hänen kasvojansa, meni

hän työkaluvajaan, josta hän jo kerran ennen oli etsinyt suojaa hänen

kanssansa.

Kun Jacques astui siellä vallitsevaan synkkään pimeyteen, kiedottiin

kaksi pehmeätä käsivartta hänen ympärilleen ja kaksi lämmintä huulta

painettiin hänen huuliansa vastaan. Séverine oli siellä.

-- Herra Jumala, oletteko te tullut?

-- Olen, minä näin raju-ilman lähestyvän ja kiiruhdin tänne ennen

sadetta. Kylläpä te olette viipynyt!

Jacques huokasi raskaasti, eikä koskaan ollut hän tuntenut Séverinen

noin tahdottomana riippuvan hänen kaulallaan. Nainen liukui alas

tyhjien säkkien muodostamalle pehmeälle sijalle, joka täytti

koko nurkan. Jacqueskin vaipui alas hänen viereensä, ilman että

heidän käsivartensa irtautuivat toisistaan. He eivät voineet nähdä

toisiansa, heidän hengityksensä pyörrytti heitä, kaikki, mikä heitä

ympäröitsi, katosi heidän tietoisuudestaan.

Mutta tulisesti suudellessansa he alkoivat sinutella toisiansa,

ikäänkuin olisivat sekoittaneet sydänverensä.

-- Sinä odotit minua...

-- Voi, minä odotin sinua, minä odotin...

Ja heti, jo ensi silmänräpäyksessä, melkein sanaa sanomatta, Séverine

kiivaasti tempasi hänet luokseen ja pakoitti hänet omistamaan

itsensä. Ei hän ollut tätä etukäteen arvannut. Kun Jacques tuli, ei

hän enään luullut saavansa kohdata häntä, ja hän tempautui mukaan

ilossaan ja hämmästyksessään, vastustamattoman himon pakottamana

kuulumaan hänelle, ja hän antautui Jacquesille arvelematta ja

harkitsematta. Se tapahtui siksi, että niin täytyi tapahtua.

Sade vihmoi vielä ankarammin suojusta ja viimeinen juna Pariisista,

joka nyt tuli, kulki ohitse, sähisten ja jyryten, niin että maa

tärisi.

Kun Jacques jälleen nousi ylös, kuunteli hän ihmeissään sadetta.

Missä oli hän siis? Ja kun hän uudelleen löysi maasta erään vasaran

varren, jonka hän oli istuutuessaan tuntenut, joutui hän suunniltaan

onnesta. Séverine oli siis kuulunut hänelle, eikä hän ollut tarttunut

vasaraan murskatakseen hänen päänsä. Hän ei enään tuntenut tuota

vaistomaista halua heittää hänet hengetönnä maahan, kuten saaliin,

joka on toisilta varastettu. Hän ei enään tuntenut halua kostaa

hyvin vanhoja vääryyksiä, joita hän ei niin tarkoin muistanut,

eikä vihankaunaa, jota oli kokoontunut koirakselta koirakselle

aina ensimmäisestä uskottomuudesta saakka luolien syvyydessä. Ei,

Séverinen omistamisella oli suuri hurmausvoimansa ja hän oli tehnyt

hänet terveeksi, sillä hän näki hänessä jonkun kokonansa toisen,

sellaisen, joka oli väkivaltainen heikkoudessansa, ihmisen verellä

peitetty, ja se ympäröi hänet juurikuin kauhistuksen rautapaidalla.

Séverine vallitsi häntä, jolta oli puuttunut rohkeutta, ja

kiitollisuudesta liikutettuna ja haluten tulla hänen kanssaan yhdeksi

sulki hän hänet jälleen syliinsä.

Séverinekin tunsi olevansa onnellinen siitä, että oli antautunut ja

vapautunut taistelusta, johon hän ei enään ymmärtänyt syytä. Miksi

oli hän ponnistellut vastaan niin kauvan? Olihan hän lupautunut

hänelle ja hänen olisi pitänyt antautua hänelle, koska hän siitä voi

tuntea ainoastaan huvia ja mielihyvää. Nyt ymmärsi hän sangen hyvin

aina sitä toivoneensa, silloinkin, kun hänestä odottaminen tuntui

niin ihanalta. Hänen sydämmensä ja ruumiinsa eli nyt ainoastaan

ehdottomassa, kestävässä rakkauden tarpeessa, ja kamalata julmuutta

piili kaikissa näissä tapahtumissa, jotka hänen kauhistuksekseen

olivat vieneet hänet kaikkiin näihin ikävyyksiin. Tähän saakka oli

elämä pidellyt häntä pahoin, laahannut häntä loassa ja veressä niin

väkivaltaisesti, että hänen kauniit, siniset vielä lapsellisesti

katselevat silmänsä olivat tuon traagillisen, mustan hiuskypärin alla

käyneet suuriksi kauhusta. Mutta kaikesta huolimatta oli hän pysynyt

neitsellisenä, tälle nuorukaiselle, jota hän jumaloitsi, antautui hän

ensikerran kokonaan ja toivoi sulautuvansa häneen, olevansa hänen

palvelijattarensa. Hän oli hänen omansa, hän saattoi mielensä mukaan

käskeä häntä.

-- Ota minut, pidä minut, armaani, sinun tahtosi on minun lakini.

-- Ei, ei, lemmittyni. Sinä olet minun valtijattareni, minä olen

olemassa ainoastaan lempiäkseni ja totellakseni sinua.

Tunnit kuluivat. Sade oli aikoja sitten tauonnut, syvä hiljaisuus

vallitsi ratapihalla ja häiritsi sitä ainoastaan kaukainen ja

epäselvä ääni mereltä. He olivat vielä sylityksin, kun laukaus heidät

peljästytti. Päivä alkoi tulla ja kalpea, vaalakka kaistale tuli

näkyviin taivaalla Seinen suun yläpuolella. Mikä laukaus se oli? He

olivat menetelleet varomattomasti, mielettömästi viipyessään niin

kauvan, ja he kuvittelivat äkkiä mielessään, että mies vainosi heitä

revolverinlaukauksillansa.

-- Jää tänne sisälle, minä menen katsomaan.

Jacques hiipi varovaisesti ovelle. Tuossa vielä synkässä pimeydessä

kuuli hän jonkun tulevan juosten ja hän tunsi Roubaudin äänen, joka

kiirehti vartijoita ja huusi, että hän aivan selvästi oli nähnyt

kolme kappaletta, jotka olivat olleet varastamassa hiiliä. Varsinkaan

viimeisten viikkojen ajalla ei ollut kulunut yhtäkään yötä, jona hän

ei olisi nähnyt ikäänkuin näkyjä varkaista. Tällä kertaa oli hänet

äkkiä peljästytetty ja hän oli summamutikassa ampunut laukauksen

pimeään.

-- Pian, pian, emme voi jäädä tänne, mutisi nuori mies. He tulevat

etsimään suojuksesta... Juokse!

Haltioissaan sulkivat he toisensa jälleen syliinsä ja suutelivat

intohimoisesti. Sitten kiiti Séverine varikkoa pitkin tuon suuren

muurin suojassa, Jacquesin koettaessa piiloutua hiilikasojen

keskelle. Ja se tapahtui todellakin hyvään aikaan, sillä Roubaud

aikoi tutkia suojuksen. Hän vannoi, että hiilivarkaiden täytyi

olla siellä. Vartijain lyhdyt heiluivat maata pitkin. He joutuivat

riitaan ja vihdoin palasivat he kaikki asemalle, harmissaan tästä

hyödyttömästä takaa-ajosta.

Kun Jacques tunsi rauhoittuneensa ja päätti vihdoinkin mennä

yömajaansa Rue Francois Mezelinen varrella olevaan taloon, tapasi hän

ihmeekseen Pecqueuxin, joka raa'asti kiroillen parhaillansa riensi

kotiin.

-- Mitä nyt, ukkoseni?

-- Ah hitossa, älkää puhuko siitä. Nuo naudathan herättivät

Sauvagnatin ja hän kuuli silloin, että minä olin hänen sisarensa

luona. Hän tuli paitasillaan alas, ja minun täytyi kiiruhtaa

hyppäämään ulos akkunasta. -- Kuuletteko?

Nyt kuului selkäänsä saavan naisen äänekästä kirkunaa ja nyyhkytystä,

samalla kun karkea miehenääni toraili ja kiroili.

-- Kuuletteko? Nyt kurittaa hän häntä aika tavalla, ja vaikka hän on

kolmenkymmenen kahden vuotias, saa hän selkäänsä kuten pieni tyttö,

joka saadaan kiinni jostakin. Se on kyllä paha hänelle, mutta minä en

siihen sekaannu: onhan se hänen veljensä!

-- Mutta minä luulin, sanoi Jacques, hänen sietävän teitä, suuttuvan

ainoastaan tavatessaan hänet joidenkuiden muiden seurassa.

-- Joutavia, ei sitä koskaan voi tietää. Toisinaan ei hän ole minua

näkevinäänkään. Mutta sitten joskus löylyttää hän häntä... Se ei

kuitenkaan estä häntä pitämästä sisarestaan. Onhan hän kuitenkin

hänen sisarensa ja hän luopuisi ennen kaikesta muusta, kuin eroaisi

hänestä. Mutta hän vaatii, että tytön on käyttäydyttävä siivosti...

Luulenpa nyt todellakin, että hän on saanut saatavansa.

Kirkuna taukosi ja muuttui syviksi, vaikeroiviksi huokauksiksi, ja

nuo molemmat miehet menivät tiehensä. Kymmenen minuuttia myöhemmin

nukkuivat he sikeästi vieretysten tuossa pienessä makuuhuoneessa,

jossa oli keltaiseksi sivellyt seinät, ja jonka ainoina huonekaluina

oli neljä sänkyä, neljä tuolia ja pöytä, jolla oli sinkkinen pesuvati.

Jokainen uusi yöllinen kohtaus oli Jacquesille ja Séverinelle

tämän jälkeen pelkkää autuutta ja onnea. Aina eivät he myrskyn

kautta saaneet samaa suojaa kuin tällä ensimmäisellä kerralla.

Tähtikirkkaat taivaat ja häikäisevät kuuvalot häiritsivät heitä,

ja he hiipivät silloin eteenpäin varjossa ja etsivät pimeitä

kolkkia, joissa tuntui niin suloiselta lähestyä toisiansa. Elo- ja

syyskuun yöt olivat niin ihanat ja leudot, että aurinko olisi

voinut yllättää heidät, väsyneinä ja nukahtaneina sylityksin, ellei

aseman herääminen ja veturien kaukainen melu olisi pakoittannt heitä

eroamaan. Eivät edes lokakuun ensimmäiset kylmät yöt tuntuneet

heistä ikäviltä. Séverine tuli silloin lämpimästi puettuna ja

kääriytyneenä suureen kaapuun, johon Jacqueskin pian puoleksi katosi.

Sitten vetäytyivät he työkaluvajan turviin, jonka Jacques osasi

sulkea sisäpuolelta rautatangolla. He olivat siellä kuin kotonaan,

marraskuun myrskyt ja tuulenpuuskat saattoivat kiskoa kattotiilet

irti, edes koskettamattakaan heihin. Jo ensi illasta saakka oli

Jacquesin kuitenkin vallannut halu, että he sijoittaisivat idyllinsä

Séverinen omaan kotiin, jossa hän näytti hänestä aivan toiselta

ja paljon hurmaavammalta porvarillisen rehellisissä, hymyilevässä

levollisuudessaan. Mutta Séverine oli aina evännyt, vähemmän

naapurien vakoilemisen pelosta, kuin viimeisestä kunnioituksesta

kodin pyhyyttä kohtaan. Mutta eräänä maanantaina, kun hänen piti

syödä aamiaisensa siellä ja kun mies, joka oli jäänyt asemapäällikön

luo, ei tullutkaan, unohtivat he itsensä ja ajattelematon uhkarohkeus

vei heidät toistensa syliin. Sen jälkeen ei Séverine enään osoittanut

mitään vastahakoisuutta ja jokaisena torstai- ja lauvantai-iltana

kahdentoista jälkeen kävi Jacques hänen luonaan hänen asunnossaan.

Tämä oli hirveästi vaaranalaista ja he uskalsivat tuskin liikahtaa.

Mutta he tunsivat kaksinkertaista hellyyttä, uutta nautintoa. Usein

ajoi kuitenkin oikullinen halu yölliseen kuljeskeluun heidät jälleen

ulos jääkylmien öiden pimeyteen ja autiuteen.

Jacques ja Séverine olivat nyt jo neljä kuukautta rakastaneet

toisiansa yhä voimakkaammalla intohimoisuudella. Molemmat olivat

todellakin vasta-alkajia sydämensä lapsellisuudessa, ensi lemmen

hämmästyneessä viattomuudessa ja hurmauksessa vähimmistäkin

hyväilyistä. Heissä tapahtui alistuvaisuuden taistelu siitä, kumpi

uhrautuisi enemmän. Jacques ei enään epäillyt, ettei hän ollut

parantunut kamalasta, peritystä kärsimyksestään, sillä murha-ajatus

ei enään vaivannut häntä. Olikohan ruumiillinen omistaminen

tyydyttänyt tuon murhaamisentarpeen? Olikohan omistaminen ja

kuolettaminen samanarvoista ihmiseläimen pimeässä kuilussa? Hän ei

mietiskellyt, koska hän oli liiaksi tietämätön, eikä edes yrittänyt

raottaa kauhistuksen porttia. Toisinaan palasi hänen mieleensä

Séverinen sylissä äkkiä muisto siitä, mitä hän oli tehnyt, murhasta,

jonka hän ainoastaan katseella oli tunnustanut Batignollen puiston

penkillä, eikä hän tuntenut edes halua tulla tuntemaan lähempiä

yksityiskohtia siitä.

Séverineä sitä vastoin näytti yhä enemmän vaivaavan halu puhua

siitä. Kun hän painoi Jacquesia itseään vastaan, tunsi tämä aivan

hyvin, että hän läähätti salaisuutensa alla, että hän tahtoi

sulautua Jacquesiin, ainoastaan saadakseen lohdutusta siitä, mikä

uhkasi tukahuttaa hänet. Mutta suudelmalla sulki hän levottomuuden

valtaamana hänen suunsa, sinetillä sulki tunnustuksen. Minkä vuoksi

olisivat he antaneet tuon tuntemattoman tunkeutua välilleen?

Saattoiko olla varma, ett'ei heidän onnensa kärsisi siitä? Mies

vainusi vaaraa, häntä pöyristytti ajatus, että hän Séverinen kanssa

penkoisi noita verisiä asioita. Tämä epäilemättä arvasi sen, hän

tuli hyväileväksi ja myötenantavaksi, luoduksi vain rakastamaan ja

tulemaan rakastetuksi. Mieletön himo toistensa omistamiseen vei

heidät silloin jälleen toistensa syliin.

Roubaud oli kesästä saakka laihtunut, ja sitä mukaa kun hänen

vaimonsa sai takaisin kaksikymmenvuotiasta iloaan ja tuoreuttaan,

vanheni hän ja kävi yhä synkemmäksi. Hän oli, kuten Séverine sanoi,

paljon muuttunut neljässä kuukaudessa. Hän puristi edelleenkin

sangen sydämellisesti Jacquesin kättä, kutsui hänet kotiinsa, eikä

ollut onnellinen, ellei hän ollut hänen pöydässään. Mutta tämä ei

kuitenkaan tuottanut hänelle tarpeeksi huvitusta, usein oli tuskin

heretty syömästä, kun hän meni ulos ja jätti Jacquesin huoleksi

yksinään pitää seuraa rouvalle, sillä tekosyyllä, että häntä itseään

tukahutti ja hän tarvitsi raitista ilmaa. Asian todellinen laita oli

kuitenkin se, että hän nykyään kävi eräässä pienessä kahvilassa Cours

Napoléonin varrella, jossa hän tapasi rautatien poliisikomisario

Cauchen. Hän ei juonut paljoa, ainoastaan muutamia pieniä lasillisia

rommia, mutta hän oli peliin saanut mieltymyksen, joka lähenteli

intohimoa. Hän elostui, unhotti kaikki vasta sitten, kun hän istui

kortit kädessä ja pelasi lukemattomia piquet-pelejä. Cauche, joka oli

intohimoinen peluri, oli määrännyt, että pelattaisiin rahasta ja nyt

pelattiin sadan soun pelejä. Roubaud, joka ihmeekseen tunsi olevansa

juurikuin toinen ihminen, paloi voitonraivosta; hänet valtasi tuo

kiivas voitonkuume, joka voi siinä määrin villitä miehen, että

yhdelle arvanheitolle panee alttiiksi asemansa ja henkensä. Tähän

asti ei siitä ollut ollut haittaa hänen virantoimitukselleen, mutta

hän lähti kahvilaan heti kun hänellä oli vapaata aikaa ja tuli kotiin

vasta kahden, kolmen ajoissa aamulla niinä öinä, joina hän ei ollut

yövuorolla. Hänen vaimonsa ei sen vuoksi ollut tyytymätön, moitti

häntä ainoastaan siitä, että hän aina kotiin tullessaan oli niin

huonolla tuulella; hänellä oli näet harvinaisen huono onni ja lopulta

hän velkaantui.

Eräänä iltana Séverine ja Roubaud ensi kerran joutuivat riitaan.

Vaimo ei tosin vielä ollut alkanut vihata miestään, mutta hänen oli

vaikea sietää häntä, sillä hän tunsi, että Roubaud oli taakkana

hänen elämässään. Hän olisi tuntenut mielensä niin kevyeksi,

niin onnelliseksi, ellei yhdyselämä Roubaudin kanssa olisi häntä

painostanut. Muuten ei hän ollenkaan tuntenut omantunnon vaivoja

siitä, että petti miestään: Eikö se ollut tämän vika, eikö hän

ollut melkein pakoittanut häntä lankeamaan? He joutuivat vähitellen

yhä kauvemmaksi toisistaan, mutta kumpikin lohdutteli ja huvitteli

itseään omalla tavallaan, vapautuakseen parhaillaan tapahtuvan

sisällisen hajaantumisprosessin tunteesta. Koska miehellä oli peli,

niin sai kai vaimolla olla rakastaja.

Mutta mikä erittäinkin suututti Séverineä, ja johon hän ei tahtonut

tyytyä, oli rahanpula, johon miehen alituiset tappiot saattoivat

hänet. Sitten kun talousrahat menivät Cours Napoléonin varrella

olevaan kahvilaan, ei hän toisinaan tietänyt, kuinka voisi maksaa

pesijättärelle. Hänen täytyi olla ilman kaikenlaisia mukavuuksia ja

pieniä pukutarpeita.

Tällä kertaa antoi aihetta heidän torailuunsa juuri kysymys

kenkäparin ostamisesta, jonka hän aivan välttämättömästi tarvitsi.

Roubaud oli juuri lähdössä ulos, eikä saanut käsiinsä pöytäveistä

leikatakseen itsellensä leipäpalasen, vaan otti suuren puukon,

murha-aseen, joka oli eräässä ruokakaapin laatikossa. Séverine katsoi

häneen, kun hän kieltäytyi antamasta hänelle niitä 15 frangia kenkiin

sen vuoksi, että hänellä ei ollut rahoja, eikä hän tiennyt, mistä

niitä saisi. Vaimo toisti itsepintaisesti pyyntönsä ja pakoitti hänet

uudistamaan kieltonsa ja hän kävi vähitellen yhä katkeroituneemmaksi.

Aivan äkisti osoitti Séverine silloin sitä kohtaa lattiasta, missä

peikot uinailivat, sanoi hänelle, että siellä oli rahoja, ja että hän

tahtoi saada rahoja.

Roubaud kävi sangen kalpeaksi ja päästi puukon, niin että se putosi

takaisin laatikkoon. Séverine luuli silmänräpäyksen, että hän löisi

häntä, sillä hän tuli häntä kohden mutisten, että rahat saisivat

mädätä sinne, ja että hän mieluummin leikkaisi kätensä poikki, kuin

ottaisi ne. Hän pui nyrkkejään ja uhkasi lyödä hänet kuoliaaksi, jos

hän hänen poissaollessaan uskaltaisi ottaa pienan pois ja varastaa

vaikkapa vain centimenkin. Ei koskaan, ei koskaan! Se oli kuollut ja

haudattu.

Mutta Séverinekin kalpeni ja oli pyörtymäisillään ajatellessaan

kaivamista tuossa aukossa. Tulipa hätä miten suureksi tahansa, he

molemmat mieluummin kuolisivat nälkään, kuin koskisivat noihin

rahoihin.

He eivät kauvemmin puhuneetkaan siitä, ei edes niinäkään päivinä,

jolloin olivat sangen suuressa pulassa. Ja kun he jalallaan astuivat

sille paikalle, poltti se vieläkin enemmän ja sietämättömämmin, niin

että he lopulta kaartain kulkivat sen ohi.

Sitten syntyi toisia riitoja Croix-de-Maufrasin johdosta. Miksi ei

taloa myyty? He syyttivät toisiaan molemmin puolin siitä, ett'eivät

he tehneet mitään, mikä oli tarpeellista myymisen jouduttamiseksi.

Mies kieltäytyi aina kiivaasti puuttumasta siihen, kun taas Séverine

kirjoitti muutamia hajanaisia kirjeitä Misardille, mutta sai

ainoastaan hyvin epämääräisiä vastauksia: Ei ainoatakaan ostajaa

ollut ilmaantunut, hedelmät olivat kuivettuneet, eivätkä vihannekset

kasvaneet sen vuoksi, kun niitä ei oltu ollenkaan kasteltu.

Se syvä rauha, johon puolisot olivat hirmutapauksen jälkeen

vaipuneet, häiriytyi täten vähitellen ja sen sijaan tuntui tulevan

uusi, kamala kuume. Kaikki taudinsiemenet, esim. nuo piiloon pannut

rahat ja kotiin tunkeutunut rakastaja, olivat kehittyneet ja

erottivat heitä nyt ja yllyttivät heitä toisiaan vastaan. Ja tämä

kasvava mieltenkuohu ja levottomuus teki elämän helvetiksi.

Ikäänkuin tuhoisan vastavaikutuksen kautta tuhoutui muuten kaikki

Roubaud-puolisojen ympäristössä. Käytävässä alkoi uusi juoruamisen ja

lörpöttelyn purkaus. Philomène oli äskettäin ankarasti riitaantunut

rouva Lebleun kanssa tämän viimeksimainitun häpeällisen syytöksen

johdosta, että hän muka oli varastanut häneltä itsekuolleen kanan.

Mutta todellisena syynä välien rikkoutumiseen oli Philomènen ja

Séverinen välinen läheneminen. Sitten kun Pecqueux eräänä yönä oli

tuntenut Séverinen Jacquesin käsikoukussa, oli Séverine vaijentanut

vanhat arvelunsa ja alkanut osoittautua rakastettavaksi lämmittäjän

lemmityistä kohtaan. Ja Philomène, jota mairitteli seurustelu naisen

kanssa, joka kieltämättä oli aseman kaunein ja hienoin, haukkui nyt

rahastonhoitajan vaimoa, jonka hän sanoi olevan vanha rakkariämmä ja

juorukontti. Se oli hänen syynsä kaikki tyynni, ja hän kirkui nyt

kaikkialla, että kadunpuolinen asunto oikeastaan kuului Roubaudin

perheelle ja että oli mieltä liikuttavaa, ett'eivät he sitä saaneet

takaisin.

Asiat alkoivat kääntyä varsin ohraisiksi rouva Lebleulle, sitäkin

enemmän, kun hänen itsepintaisuudestaan vakoilla neiti Guichonia,

saadakseen ilmi hänen suhteensa asemapäällikköön, uhkasi tulla ikäviä

seurauksia. Hänen onnistui yhtä vähän nyt kuin ennenkään saada heitä

paljastetuksi, mutta hän teki sen suuren virheen, että antoi yllättää

itsensä kuuntelemasta ovilla, mikä vaikutti sen, että Dabadie, joka

raivostui huomatessaan siten olevansa alttiina hänen vakoiluilleen,

sanoi alipäällikkö Moulinille, että jos Roubaud edelleenkin vaati

tuota huoneustoa, olisi hän valmis kannattamaan tätä vaatimusta.

Ja sitten kun Moulin, joka ei tavallisesti ollut juuri puhelias,

oli toistanut sen, ei paljoa puuttunut, ett'eivät käytävän varrella

asujat hyökänneet toistensa tukkaan; siinä määrin olivat intohimot

jälleen joutuneet kuohuksiin.

Kaikessa tässä lisääntyvässä ikävyydessä ja levottomuudessa oli

Séverinellä ainoistaan yksi onnellinen päivä, nimittäin perjantai.

Lokakuussa oli hän ollut siksi rohkea ja kekseliäs, että käytti

ensimmäiseksi parhaaksi tekosyyksi kipua polvessaan, mikä vaati

erikoistuntijan käsittelyä; ja joka perjantai 6,40 aamulla matkusti

hän Pariisiin pikajunalla, jota Jacques kuljetti. Hän vietti koko

päivän hänen seurassaan Pariisissa ja palasi sitten pikajunalla 6,50.

Aluksi oli hän luullut olevansa velvollinen ilmoittamaan miehellensä,

mitenkä polven laita oli: milloin oli se parempi, ja milloin oli se

huonompi. Mutta kun hän sitten huomasi, ett'ei mies edes kuunnellut,

mitä hän sanoi, lakkasi hän muitta mutkitta siitä. Toisinaan katsoi

hän häneen ja kysyi itseltään, tiesikö hän jotakin. Mistä se johtui,

että hän, joka oli ollut niin hurja mustasukkaisuudessaan, ja joka

sokeassa murhanhimossaan oli tappanut mielettömässä raivossa, nyt

suvaitsi rakastajaa? Hän ei voinut uskoa sitä hänestä, hän ajatteli

aivan yksinkertaisesti hänen tulleen tyhmäksi.

Eräänä jääkylmänä yönä joulukuun alussa odotti Séverine myöhään

yöhön miestänsä. Hänen piti seuraavana päivänä, joka oli perjantai,

ennen päivänkoittoa matkustaa pikajunassa, ja sellaisina iltoina

hän tavallisesti valmistautui huolellisesti ja pani vaatteensa

järjestykseen, jotta hän heti vuoteelta noustuansa voi pukeutua.

Mutta lopuksi pani hän maata ja nukkui yhden ajoissa. Roubaud ei

vielä silloin ollut tullut kotiin. Hän oli kaksi kertaa ennen

tullut kotiin vasta päivän koittaessa, koska hän kokonaan joutui

yhä voimakkaammaksi käyneen pelihimonsa valtaan, eikä enää voinut

riistäytyä irti kahvilasta, jossa muuan sisähuone vähitellen muuttui

oikeaksi peliluolaksi, siellä kun nykyään pelattiin écartéta suurista

summista. Onnellisena muuten sen johdosta, että sai maata yksinään ja

tuudittautuen onnellisen huomispäivän odotukseen nukkui nuori rouva

sikeään uneen, mukavasti kääriytyen lämpöiseen peitteeseensä.

Kellon ollessa lähes kolme, heräsi hän omituiseen ääneen. Aluksi ei

hän voinut käsittää mitä se oli, vaan luuli sen olevan unta ja nukkui

uudelleen. Kuului kumeata jyskytystä, natinaa, juurikuin olisi joku

tahtonut särkeä oven. Nyt tempaistiin vieläkin kiivaammin ja jotakin

meni rikki, niin että hän nousi istumaan ja joutui aivan suunniltaan

peljästyksestä: Siellä oli aivan varmaan joku, joka käytävästä käsin

koetti murtaa lukkoa auki. Hän ei uskaltanut liikahtaa minuutin

aikaan, vaan kuunteli, mutta hänen korvissaan surisi. Sen vuoksi

rohkaisi hän mielensä ja nousi katsomaan; hän käveli äänettömästi

paljain jaloin ja raotti hiljaa ovea. Kokoon kyyristyneenä ja

väristen paljaassa paidassaan, niin että hän oli aivan kalpea,

sai hän silloin ruokasalissa nähdä näön, joka yhtäkkiä hänet niin

hämmästytti ja peljästytti, että hän jäi kuin kiinninaulattuna

seisomaan paikalle.

Lattialla makasi näet Roubaud suullaan kyynärpäihinsä nojaten ja oli

vast'ikään kynttilän valossa, joka oli hänen vieressään permannolla

ja loi suuren varjon hänestä aina kattoon saakka, taltalla

temmannut pienan auki. Ja juuri nyt nojautui hän aukon yli, joka

muodosti mustan halkeaman lattiaan ja tuijotti alas siihen suurin,

ammottavin silmin. Hänen poskensa olivat veren pullistamat ja hän oli

murhamiehen näköinen. Hän pisti kätensä kiivaasti sisään, mutta se

vapisi, niin ett'ei hän heti löytänyt mitään ja hänen täytyi viedä

valkea lähemmäksi. Kaukana aukossa näkyi rahakukkaro, setelit ja

kello.

Séverine kirkasi tahtomattansa ja Roubaud kääntyi peljästyneenä

ympäri. Hän ei heti tuntenut vaimoansa, vaan luuli epäilemättä, että

se oli kummitus, kun hän näki hänen seisovan siinä aivan valkoisena

ja peljästynein katsein.

-- Mitä sinä täällä teet? kysyi Séverine.

Roubaud ymmärsi silloin kuka se oli ja vastausta välttäen päästi hän

ainoastaan kumean karjunnan. Hän katsoi häneen vaivautuneena hänen

läsnäolostaan ja halusi ajaa hänet takaisin sänkyynsä. Mutta hän

ei keksinyt ainoatakaan järjellistä sanaa, vaan olisi mieluimmin

läimäytellyt häntä korville, hänen seisoessaan siinä noin väristen ja

alastomana.

-- Sinä kiellät minulta kengät, jatkoi hän, mutta otat rahat omaan

lukuusi, koska olet hävinnyt pelissä.

Nyt mies raivostui: olisiko vaimo edelleenkin tuhoava hänen elämäänsä

ja estävä häntä huvittelemasta. Hän ei enään ollenkaan välittänyt

hänestä, vaan piti hänen miehenään olemista kerrassaan ikävänä.

Koska hän saattoi huvitella toisella taholla, ei hän enään tarvinnut

Séverineä.

Hän kopeloi uudelleen aukkoa, mutta otti ainoastaan rahakukkaron,

jossa oli kolmesataa frangia kullassa. Pantuaan sen jälkeen jalallaan

laudan kiinni paikoilleen, sanoa paukahutti hän hänelle hammasta

purren päin kasvoja:

-- Sinä ikävystytät minut kuoliaaksi; mutta minä teen mitä tahdon.

Kysynkö minä sinulta, mitä sinä aijot tehdä Pariisissa?

Raivoisasti kohauttaen olkapäitänsä palasi hän sen jälkeen kahvilaan

ja jätti kynttilän lattialle.

Séverine otti sen ylös ja meni jääkylmänä aina sydämeen saakka,

vuoteeseensa takaisin. Hän antoi kynttilän palaa, eikä voinut

uudelleen nukkua pikajunan aikaa odottaessansa. Vähitellen kävi hän

aivan kuumeiseksi ja lepäsi siinä suurin, avoimin silmin. Nyt se oli

varma, Roubaudissa tapahtui nyt kehittyvä hajoamisprosessi; rikos

oli ikäänkuin asuttunut häneen ja juuri sen kautta oli jokainen side

heidän välillään katkennut. Roubaud tiesi kaikki.