V.

Minuutilleen neljännestä yli kahdentoista ilmoitti Pont de

l'Europen luona oleva vartia ohjesäännöissä määrätyillä kahdella

torventörähdyksellä Havren pikajunan, joka nyt tuli esiin

Batignolles-tunnelista. Kääntöpyörä pantiin liikkeelle ja päästäen

lyhyen vihellyksen ajoi juna ratapihalle, natisten, savuten ja valuen

rankkasadetta, jota oli kestänyt Rouenista saakka.

Asemamiehet eivät vielä olleet vääntäneet vaunuovien salpoja auki,

kun muuan ovi avautui ja Séverine hyppäsi reippaasti asemalaiturille,

ennen kun juna edes oli oikein pysähtynyt. Hänen vaununsa oli

loppupäässä ja hänen täytyi sen vuoksi kiiruhtaa, päästäkseen veturin

luo tuon vaunuista nousseiden matkustajain muodostaman vahvan virran

sekä lasten ja matkakapineiden sekamelskan lomitse. Jacques seisoi

veturissa, odottaen menoa veturitalliin, sillä aikaa kun Pecqueux

rievulla pyyhkieli messinkiheloja.

-- Siitä on siis suostuttu, sanoi Séverine, nousten varpaisilleen.

Minä olen kello 8 Rue Cardinetin varrella, ja te olette silloin niin

kiltti, että esitätte minut päälliköllenne, jotta voin lausua hänelle

kiitokseni.

Roubaud oli keksinyt sen tekosyyn, että hänen oli kiitettävä

Batignollen veturivarikon päällikköä jostakin palveluksesta,

minkä tämä muka oli tehnyt. Siten pääsisi Séverine tilaisuuteen

käyttää Jacquesin avuliaisuutta hyväksensä sekä voisi vetää nauhat

kireämmälle ja vaikuttaa häneen.

Nokisena, läpimärkänä ja väsyneenä taistelussa sadetta ja tuulta

vastaan, loi Jacques häneen ankaran katseen, eikä vastannut.

Havresta lähdettäessä ei hän ollut voinut vastata kieltävästi hänen

miehelleen, mutta ajatellessaan olevansa kahden kesken hänen kanssaan

hän ällistyi, sillä hän tunsi liiankin hyvin nyt himoitsevansa häntä.

-- Vai kuinka? toisti Séverine hymyillen ja loi häneen suloisesti

hyväilevän katseen, vaikkakin häntä sekä hämmästytti että loukkasi

nähdä hänet noin likaisena ja melkein tuntemattomana. -- Minä luotan

teihin.

Kun hän kurkotti vieläkin enemmän ja nojasi käsineen peittämän

kätensä erääseen rautavedikkeeseen, oli Pecqueux siksi kohtelias,

että varoitti häntä.

-- Varokaa, te ryvötätte itsenne.

Jacquesin täytyi silloin lopultakin vastata, mutta hän teki sen hyvin

yrmeällä äänellä:

-- Niin, Rue Cardinet... Ellen minä vaan sula tässä kirotussa

sateessa. Nyt on oikea koiranilma.

Séverine punastui Jacquesin viheliäisen tilan johdosta ja lisäsi,

juuri kuin olisi viimemainittu saanut kärsiä ainoastaan hänen

tähtensä:

-- Voi minkälaiselta te näytätte, ja minun kun oli niin hyvä olla!...

Minä ajattelin teitä ja olin vallan epätoivoissani, kun satoi niin

hirveästi... Minä joka iloitsin siitä, että te toitte minut tänne ja

veisitte minut tänä iltana pikajunalla takaisin!

Mutta tämä rakastettava ja hyvin hellä tuttavallisuus näytti vain

saattavan hänet vieläkin levottomammaksi ja häntä rauhoitti se,

kun kuului huuto: "Peräyttäkää!" Hänelle tuli silloin kiire antaa

höyrypillin soida, jolloin lämmittäjä viittasi Séverineä menemään

pois tieltä.

-- Kello 3!

-- Niin, kello 3!

Veturin lähtiessä liikkeelle, oli Séverine viimeinen, joka

poistui asemalaiturilta. Kun hän Rue d'Amsterdamilla aikoi avata

sateenvarjonsa, huomasi hän iloksensa, että sade oli tauonnut. Hän

käveli aina Place de Havrelle saakka, jossa hän hetken mietittyään

katsoi parhaaksi heti syödä aamiaista. Kello oli nyt viisikolmatta

minuuttia yli yhdentoista; hän meni erääseen Rue Saint-Lazaren

kulmauksessa sijaitsevaan ravintolaan tilasi itselleen kyljyksen

paistettujen munien kera. Hän söi hyvin hitaasti ja vaipui kokonaan

samoihin ajatuksiin, jotka olivat kiusanneet ja vainonneet häntä

nyt useampia viikkoja. Tällöin hän kalpeni, kävi levottomaksi, eikä

hänellä enään ollut jäljellä sävyisää vietteleväistä hymyänsä.

Roubaud oli pitänyt vaarallisena odottaa kauemmin ja oli sen

vuoksi edellisenä iltana, eli kaksi päivää jälkeen Rouenissa

pidetyn kuulustelun, tullut siihen päätökseen, että Séverinen oli

matkustettava tervehtimään herra Camy-Lamottea, ei ministeriöön,

vaan hänen kotiinsa Rue du Rocherin varrelle, missä hän asui eräässä

aivan Hôtel Grandmorinin vieressä sijaitsevassa hotellissa. Séverine

tiesi hänen olevan tavattavissa siellä klo 1, eikä sen vuoksi pitänyt

kiirettä. Hän ajatteli sitä, mitä sanoisi ja koetti arvata hänen

vastauksensa, jott'ei antaisi minkään sekaannuttaa itseänsä.

Se oli uusi levottomuuden syy, mikä edellisenä iltana oli jouduttanut

hänen matkustamistansa. Juorukellojen kautta asemalla oli hän saanut

kuulla rouva Lebleun ja Philomènen kertoneen kaikkialla, että yhtiö

erottaisi Roubaudin, koska hänen virassa pitämisensä katsottiin

muka häpäisevän yhtiötä. Ja pahinta oli, että herra Dabadie suoraan

kysyttäessä ei ollut sitä kieltänyt, mikä seikka antoi huhulle sangen

suuren merkityksen. Hänen oli silloin välttämätön pakko rientää

Pariisiin puhumaan heidän puolestansa ja ennen kaikkea anomaan tämän

mahtavan henkilön suojelusta, kuten ennen presidentin.

Mutta sellaisen pyynnön takana joka ainakin kelpaisi selittämään

vieraisilla käyntiä, oli vieläkin pakottavampi vaikutin, nimittäin

heidän tuntemansa polttava, ääretön tarve saada tietoja asemasta,

sama tarve, joka pakottaa rikoksellisen ennemmin ilmaisemaan itsensä

kun olemaan tietämättömyydessä. Tietämättömyys olisi tappanut heidät

nyt, kun he tunsivat tulleensa ilmi, sitten kun Jacques oli kertonut

heille, että viranomaiset epäilivät vielä toisenkin murhaajan

olevan olemassa. He olivat väsymättömät keksimään uusia otaksumia

kirjeen löytämisestä, uuden tutkimuksen toimeenpanemisesta j.n.e.

Tunnin toisensa jälkeen he odottivat kotitarkastusta, vangitsemista;

ja heidän tuskansa tulivat niin suuriksi ja pieninkin asia, mikä

tapahtui heidän läheisyydessään, teki niin uhkaavan ja levottomuutta

herättävän vaikutuksen heihin, että he lopulta pitivät hirmukohtausta

parempana, kuin tätä alituista levottomuutta. He halusivat saada

varmuutta ja päästä kauemmin kitumasta.

Séverine söi kyljyksensä ja vaipui niin ajatuksiinsa, että ihan

säpsähti hämmästyneenä siitä, että oli julkisessa ravintolassa.

Kaikki kävi maultansa niin karvaaksi ja hänen oli niin vaikea niellä

mitään, eikä hän voinut edes juoda kahvia. Mutta miten hitaasti hän

söikään, kello oli tuskin neljännestä yli kahdentoista, kun hän läksi

ravintolasta. Vielä kolme neljännestuntia kulutettavana! Hän, joka

jumaloi Pariisia, ja oli niin ihastunut kaduilla kuljeskelemiseen

niinä harvoina kertoina, joina hän oli siellä, hän tunsi nyt

olevansa niin eksynyt ja peloissaan ja kärsimätön saamaan lopun

kaikesta ja sitten piiloutumaan. Katukäytävät alkoivat jo kuivaa

ja vieno tuuli ajoi pilvet kokonaan pois. Hän kulki Rue Tronchetia

alaspäin ja saapui la Madeleinen luona olevalle kukkatorille. Nyt

oli yksi noista viimeisistä, kalpeista maaliskuun talvipäivistä,

jolloin varsinkin kevätesikköjen ja atsaleeojen tuonti on niin

runsas. Hän vaelteli puolisen tuntia tässä varhaisessa keväässä ja

vaipui epämääräisiin haaveiluihin, ajatellen Jacquesia vihollisena,

jolta hänen oli riistettävä aseet. Hänestä tuntui, kuin olisi hän

jo käynyt Rue du Rocherin varrella, ja että kaikki kävisi hyvin

sillä taholla, että hänen nyt vain oli päästävä varmuuteen tuon

nuoren miehen vaitiolosta. Mutta se oli varsin hankala yritys, ja

hänen aivoillaan oli paljon tekemistä, keksiessään kaikenlaisia

romantillisia suunnitelmia, joiden mukaan se tapahtuisi. Tämä ei

kuitenkaan vaikuttanut väsymystä eikä levottomuutta, vaan tuuditti

hänen ajatuksensa hiljaiseen lepoon.

Mutta silloin äkkäsi hän äkisti erään huvimajan kellon ... kymmenen

minuuttia yli yhden. Hän ei ollut toimittanut asiaansa, hänet valtasi

uudelleen tuska asiain todellisen tilan johdosta ja hän kiiruhti Rue

du Rocherille.

Herra Camy-Lamottesin hotelli sijaitsi mainitun kadun ja Rue de

Naplesin kulmauksessa, ja Séverinen täytyi kulkea ohi Grandmorinin

hotellin, joka lepäsi siinä autiona ja hiljaisena, alaslasketuin

akuttimin. Hän katsahti ylöspäin ja joudutti askeleitansa. Hän muisti

viimeisen käyntinsä tässä talossa, ja näki sen seisovan suurena

ja uhkaavana edessänsä. Ja kun hän muutaman askeleen pääsi siitä,

vaistomaisesti kääntyi ympäri ja katsoi taakseen, kuin kirkuvan

väkijoukon takaa-ajama henkilö, huomasi hän vastapäätä olevalla

katukäytävällä Rouenin tutkintotuomarin, herra Denizetin, joka

myös käveli katua ylöspäin. Hän pysähtyi ällistyneenä. Oliko hän

huomannut hänet, kun hän silmäili taloa? Ei, tutkintotuomari käveli

tyyneesti ja hän päästi hänet edelle, kulkien hyvin levottomana hänen

perässään. Ja hän sai uuden piston sydämmeensä, nähdessään Denizetin

Rue de Naplesin kulmauksessa soittavan Camy-Lamotten ovikelloa.

Hän joutui aivan suunniltaan peljästyksestä. Nyt ei hän ainakaan

uskaltaisi mennä sinne. Hän kääntyi ympäri, joutui Rue de

Edimbourgille ja kulki sitä Pont de Europeen saakka. Vasta siellä

luuli hän olevansa turvassa. Hän ei hämmingissään enää tietänyt,

minne menisi tai mihin ryhtyisi, ja nojasi liikkumattomana

kaidepuihin ja katseli rantarakennelmien lävitse alas tuolle laajalle

asema-alueelle, jolla junat lakkaamatta tulivat ja menivät. Hän

seurasi niitä peljästyneillä katseillaan, hän oli vakuutettu siitä,

että tuomari oli tullut sinne murha-asian takia, että he molemmat

puhuivat hänestä, että hänen kohtalonsa ratkaistiin juuri tällä

hetkellä. Epätoivoissaan sai hän silloin halun mieluimmin heti

heittäytyä junan alle, kuin palata Rue du Rocherille. Hän saattoi

juuri nyt nähdä erään junan tulevan ulos kaukoliikennettä varten

varatulta junasillalta. Se kulki hänen jalkojensa alitse ja haalea,

valkoinen savupyörre lehahti vasten hänen kasvojansa.

Mutta ajatus siitä, että matka silloin olisi ollut tyhmä ja hyödytön,

ja siitä hirveästä tuskasta, minkä hän jälleen veisi mukanansa

kotiin, ellei hänellä olisi kylliksi voimia hankkia itsellensä

varmuutta, pääsi silloin valtaan sellaisella painolla, että hän

päätti viiden minuutin kuluessa voittaa takaisin rohkeutensa.

Veturit sähisivät ja hän seurasi silmillänsä pientä sellaista, joka

kuljetti erästä junaa kiertolinjalle. Ja nostaen katseensa ylös

vasemmalle, tunsi hän pakkahuoneen yläpuolella, korkealla Amsterdamin

kujan varrella olevassa talossa Victoire eukon akkunan ja hän näki

jälleen olevansa siellä miehensä kanssa, tuijottaen alas akkunasta

vähää ennen tuota inhoittavaa kohtausta, joka oli syynä koko heidän

onnettomuuteensa. Tämä palautti muistiin hänen vaarallisen asemansa

niin kirvelevällä tuskalla, että hän heti tunsi olevansa valmis

uhmailemaan kaikkea, saadakseen siitä lopun. Torventörähdykset ja

pitkäveteinen jyrinä huumasivat häntä ja taajat savupilvet, jotka

lensivät Pariisin kirkkaalle, avaralle taivaalle, katkaisivat

näköalan. Hän palasi nyt Rue du Rocherille ja kulki kuin olisi mennyt

itsemurhaa tekemään, kiireisin askelin, äkisti ruvettuaan pelkäämään

ett'ei enää tapaisi häntä kotona.

Kun Séverine oli painanut soittojohdon nappulaa, kiiti jäätävä

peljästys jälleen hänen lävitsensä. Mutta palvelija oli jo kysynyt

hänen nimeänsä ja pyytänyt häntä istuutumaan odotushuoneeseen. Hiljaa

avattujen ovien kautta kuuli hän sangen selvästi kahden henkilön

välisen vilkkaan keskustelun. Sitten syntyi syvä ja täydellinen

äänettömyys. Hän ei tuntenut mitään muuta, kuin sen, miten kumeasti

hänen ohimojensa kohdalla tykytti. Hän sanoi itselleen, että tuomari

vielä harkitsi asiaa, ja että hän epäilemättä saisi odottaa sangen

kauan, mikä tuntuisi hänestä sietämättömältä. Mutta hän hämmästyi:

palvelija antoi hänen astua sisään. Tuomari ei varmaankaan ollut

lähtenyt, ja Séverine aavisti hänen seisovan piilossa oven takana.

Hän oli viety suureen, synkkään virkahuoneeseen, jossa oli tummat

huonekalut, paksu matto ja paksut oviverhot, mitkä tekivät sen

niin umpinaiseksi, ett'ei mikään ääni ulkoa voinut tunkeutua

sisälle. Mutta siellä oli kukkia, vaaleita ruusuja pronssikorissa,

jotka kaikessa tässä ankarassa totisuudessa ilmaisivat salattua

lempeyttä, harrastusta mukavaan elämään. Talon isäntä seisoi suorana.

Varsin moitteettomasti istuvassa takissaan ja kapeine kasvoineen,

mitkä harmaantunut poskiparta teki jonkun verran suuremmiksi,

näytti hän tosin ankaralta ja vakavalta, mutta hänellä oli vielä

notkea vartalo ja oli hän myös jonkun verran säilyttänyt vanhan

maailmanmiehen hienoutta ja ylhäisyyttä, jonka tarkoituksellisen,

virallisen jäykkyyden taakse hymy tuntui voivan piiloutua. Huoneessa

vallitsevassa hämärässä hän näytti sangen ylhäiseltä ja arvokkaalta.

Séverine tunsi sisään astuessaan, kuinka lämmin, ummehtunut

ilma painosti hänen rintaansa. Hän näki siellä ainoastaan herra

Camy-Lamotten, joka katseli häntä, kun hän lähestyi. Camy-Lamotte

ei antanut mitään merkkiä kehoittaakseen häntä istumaan, eikä

osoittanut olevansa halukas alottamaan keskustelua, vaan odotti, että

hän selittäisi syyn käyntiinsä. Tämä vielä pidensi vaitioloa, mutta

ankaralla ponnistuksella sai Séverine äkkiä itsehillitsemiskykynsä

takaisin ja astui kylmäverisenä ja varovaisena vaaraa vastaan.

-- Herra ylisihteeri, suvainnette suoda anteeksi rohkeuteni

koettaa vedota teidän hyväntahtoiseen muistiinne. Te tunnette

sen korvaamattoman vahingon, minkä olen kärsinyt, ja nykyisessä

hyljätyssä tilassani olen rohjennut toivoa teiltä jossain määrin

edelleenkin saavani sitä puolustusta ja suojelusta, jota teidän

ystävänne, minun niin katkerasti kaivattu suojelijani, meille

lahjoitti.

Camy-Lamotte ei silloin voinut muuta, kuin viittauksella

kehoittaa häntä istumaan, sillä tämä oli naisellisen teeskentelyn

synnynnäisellä taidolla lausuttu täysin vilpittömällä äänellä,

liikanaisetta nöyryydettä taikka surutta. Mutta hän ei vieläkään

virkkanut mitään, vaan istuutui itsekin ja odotti. Oivaltaessaan,

että hänen oli tarkemmin selitettävä sanottavansa, jatkoi Séverine:

-- Pyydän saada muistuttaa teitä siitä, että minulla on ollut kunnia

tavata teidät Doinvillessä. Voi, se oli onnellinen aika minulle...

Nyt on paha aika tullut, ja minulla on ainoastaan teidät, minä

pyydän teidän apuanne sen miehen nimessä, jonka me molemmat olemme

kadottaneet. Te, joka olitte niin kiintynyt häneen, täydentäkää te

hänen hyvätyönsä, korvaatkaa te hänet.

Ylisihteeri kuunteli hänen puhettansa ja katseli häntä; ja kaikki

hänen epäluulonsa järkähtivät; Séverine näytti näet siinä määrin

luonnolliselta ja viehättävältä kaipauksessaan ja rukouksissaan.

Se lyhyt, nimetön kirjelappu, jonka hän oli löytänyt Grandmorinin

paperien joukosta, ei hänen mielestään ollut voinut tulla keneltäkään

muulta, kuin Séverineltä, jonka myöntyväisyys presidentin

toivomuksiin ei hänelle ollut tuntematon. Jo ilmoitus hänen tulostaan

oli aivan äsken saanut hänet täydellisesti vakuutetuksi siitä, ja hän

oli keskeyttänyt keskustelunsa tuomarin kanssa ainoastaan saadakseen

varmuutensa vahvistetuksi. Mutta mitenkäpä olisi häntä voinut luulla

rikokselliseksi kukaan, joka näki hänet niin lempeänä ja hurskaana.

Hän tahtoi kuitenkin päästä siitä täydellisesti selville, ja pysyen

edelleen mitä totisimman näköisenä, sanoi hän:

-- Selittäkää tarkemmin... Minä muistan teidän varsin hyvin, enkä

muuta pyydä kuin olla teille hyödyksi, ellei se kohtaa mitään

vastusta.

Séverine kertoi nyt kiertelemättä, kuinka hänen miestään uhkasi

virkaero. Häntä kadehdittiin kovin hänen kelvollisuutensa ja sen

korkean suojeluksen takia, jota hän tähän saakka oli nauttinut. Nyt,

kun luultiin häneltä puuttuvan puolustajia, toivottiin voitavan

riemuita ja ponnistettiin kaksin verroin. Hän ei kuitenkaan maininnut

ketään nimeltä erikseen, ja uhkaavasta vaarasta huolimatta hän

puhui hyvin harkituin sanoin. Päättäessään lähteä Pariisiin oli hän

kuitenkin ollut vakuutettu siitä, että ripeä puuttuminen asiaan oli

välttämätön. Kentiesi oli se seuraavana päivänä liian myöhäistä: hän

pyysi sen vuoksi pikaista apua ja tukea.

Hän lausui kaiken tämän esittämällä niin runsaasti loogillisia

tosiasioita ja hyviä syitä, että näytti todellakin mahdottomalta,

että hän olisi vaivannut itseänsä jossakin muussa tarkoituksessa.

Camy-Lamotte otti huomioon hänen huultensa pienimmät ja

huomaamattomimmatkin värähdykset ja iski nyt ensimmäisen iskun.

-- Minkä vuoksi sitten yhtiö erottaisi teidän miehenne? Ei suinkaan

sillä ole mitään vakavaa moitetta häntä vastaan?

Séverine ei liioin kääntänyt katsettansa hänestä ja vakoili hänen

kasvojensa pienempiäkin ryppyjä ja kysyi itseltänsä, oliko mies

löytänyt kirjeen. Ja vaikka kysymys olikin sangen viaton, tuli hän

äkkiä vakuutetuksi siitä, että kirje oli jossakin tässä huoneessa.

Camy-Lamotte tietää jotakin, sillä hän asetti paulan hänen eteensä ja

tahtoi nähdä, uskaltaisiko hän puhua erottamisen todellisista syistä.

Mies oli muuten antanut niin suuren painon sanoillensa, että Séverine

tunsi, kuinka hänen vaaleat, raukeat silmänsä tutkistelivat häntä

hänen sisimpään olemukseensa saakka.

Hän uhmaili nyt vaaraa urheasti.

-- Voi, Jumalani, se on kerrassaan kuulumatonta, mutta on epäilty,

että me tuon onnettoman testamentin takia olisimme ottaneet hengen

hyväntekijältämme. Meidän ei ollenkaan ole ollut vaikea näyttää

syyttömyyttämme toteen. Mutta tuollaisista häpeällisistä syytöksistä

jää aina jotakin jäljelle ja yhtiön johtokunta epäilemättä pelkää

häväistysjuttuja.

Camy-Lamotte tunsi uudelleen olevansa ihmeissään ja hämillään,

kuullessansa tätä suoruutta ja olletikin sitä kunniallista tapaa,

jolla nainen tämän lausui. Hän, joka ensi silmänräpäyksessä oli

arvellut, ett'ei Séverine olisi minkään näköinen, alkoi sitä paitsi

nyt pitää häntä perin vietteleväisenä nöyrine, myöntyväisine

ilmeineen sinisissä silmissään tuon valtavan, mustan hiuskasan

alla. Ja hän ajatteli ystäväänsä Grandmorinia sekä kateudella että

ihailulla: Kuinka hitossa oli tämä, joka kumminkin oli kymmenen

vuotta häntä vanhempi, oli voinut kuolemaansa saakka omistaa

sellaisia naisia, kun hänen sitä vastoin jo oli täytynyt olla

sellaisitta leikkikaluitta, ollakseen menettämättä sitä vähää ydintä,

mikä hänessä vielä oli jäljellä? Nainen oli todellakin varsin

ihastuttava ja hieno, ja nyt jo epä-itsekkääksi käyneen rakastajan

hymy mursi rikki ylhäisen kylmän kasvojen-ilmeen, mikä soveltui

vihamiehelle, joka oli saanut ikävän asian niskoillensa.

Mutta nyt Séverine hairahtui. Hän tunsi voimansa ja muuttui

röyhkeäksi. Hän näet virkkoi:

-- Me emme ole niitä ihmisiä, jotka tappavat rahoja saadakseen. Olisi

tarvittu jokin muu vaikutin, ja sellaista ei ollut.

Camy-Lamotte katsoi häneen ja huomasi, miten hänen suupielensä

nytkähtivät. Hän se oli. Nyt oli hän aivan lujasti vakuutettu

siitä. Ja Séverine itse ymmärsi olevansa hänen vallassaan siitä,

että hän oli lakannut hymyilemästä, ja että hänen leukansa nyt

alkoi nytkähdellä. Hän tunsi olevansa voimaton, oli kuin ei häntä

enään olisi ollut olemassa. Mutta hän istui kuitenkin yhä suorana

tuolillansa, kuuli edelleen puhuvansa samalla tasaisella äänellä ja

sanovansa, mitä sanottaman piti. Keskustelua jatkettiin, mutta tämän

jälkeen ei kumpaisellakaan ollut mitään toiselta tiedusteltavaa; ja

merkityksettömin sanoin puhuivat molemmat nyt ainoastaan sellaisista

aineista, jotka eivät heitä huvittaneet. Camy-Lamottella oli kirje,

ja hän, Séverine, oli sen kirjoittanut. Tämä ilmeni yksinpä heidän

vaitiolostaankin.

-- En tahdo kieltäytyä, sanoi Camy-Lamotte lopuksi, puolustamasta

teitä yhtiölle, jos te todellakin olette avun arvoiset. Odotan

liikennepäällikön juuri tänä iltana tulevan luokseni erään toisen

asian takia... Mutta minä tarvitsen muutamia tietoja. Olkaa hyvä

ja kirjoittakaa miehenne nimi, ikä ja virka-ansiot, sanalla sanoen

kaikki, mitä tarvitaan, jotta minä perehtyisin asemaan.

Hän työnsi nyt Séverinen eteen pienen divaanipöydän, mutta katseli

poispäin hänestä, jott'ei hän ylen pahasti peljästyisi. Hän vapisi:

Camy-Lamotte halusi saada mallin hänen käsialastaan, voidakseen

verrata sitä kirjeeseen. Silmänräpäyksen hän epätoivoissaan mietti

jotakin tekosyytä, koska oli päättänyt olla kirjoittamatta. Sitten

ajatteli hän: Mitäpä se hyödyttää, koska kerran hän tunsi todellisen

asianlaidan. Ainahan he voisivat saada haltuunsa joitakuita hänen

kädestänsä lähteneitä rivejä.

Nähtävästi levottomuudetta ja kuin olisi se ollut yksinkertaisin

asia maailmassa, kirjoitti hän mitä toinen pyysi, samalla kun tämä

seisoi hänen takanansa ja heti tunsi täydellisesti saman käsialan,

vaikka se oli suurempaa ja vähemmän vapisevaa kuin kirjeessä. Hän

piti tuon pienen, solakan naisen tekoa oikein urheana ja hymyili

uudelleen, milloin ei tämä voinut häntä nähdä, sellaisen kokeneen

miehen hymyilyä, joka veltostuneena ja kaikesta vilpittömänä voi

ainoastaan sulosta hurmaantua. Ei todellakaan maksanut vaivaa

harrastaa oikeutta. Hän valvoi ainoastaan sen hallituksen etua, jota

hän palveli.

-- Antakaa se minulle, niin minä kuulustelen, mitä voin tehdä.

-- Olen teille sangen kiitollinen. Te siis toimitatte, että mieheni

pysytetään virassaan ja minä voin niin ollen pitää asiaani ajettuna?

-- Eikös hitossa, minä en sitoudu mihinkään... Minun täytyy katsoa ja

harkita.

Hän epäröi todellakin, hän ei tietänyt, mille kannalle asettuisi

Roubaud-puolisojen suhteen.

Ainoa seikka, mikä vielä sen jälkeen kun hän tunsi olevansa

riippuvainen Camy-Lamotten mielivallasta, ahdisti hänen mieltänsä,

oli tämän epäröiminen, se, että mies joko pelastaisi tai kukistaisi

hänet hänen voimatta aavistaa niitä syitä, jotka määräisivät hänen

toimintansa.

-- Voi, ajatelkaa, miten tuskallista se on meille. Te ette voi sallia

minun lähteä, antamatta minulle varmuutta.

-- Herra Jumala, rouva Roubaud. Enhän minä voi sille mitään tehdä.

Odottakaa.

Camy-Lamotte vei hänet ovelle, ja hän kulki mieletönnä epätoivosta

ja säikähdyksestä ja oli vilpittömästi tunnustamaisillaan kaikki,

pakoittaakseen hänet suoraan sanomaan, mitä hän aikoi heille tehdä.

Voidakseen viipyä siellä vielä hetkisen ja toivoen sinä aikana

keksivänsä keinon, huudahti hän:

-- Minä unhoitin, että aijoin pyytää teiltä neuvoa tuon onnettoman

testamentin suhteen... Arveletteko, että meidän on otettava lahjoitus

vastaan?

-- Laki on teidän puolellanne, vastasi Camy-Lamotte varovaisesti. Se

riippuu asianhaaroista ja teidän käsityksestänne.

Hän oli nyt ovella ja teki viimeisen yrityksen.

-- Minä rukoilen teitä, älkää antako minun lähteä näin, sanokaa

minulle, voinko toivoa.

Kiihtymystä ilmaisevin elein oli hän tarttunut miehen käteen. Tämä

riistäytyi irti. Mutta hän katsoi häneen niin kauniisti ja lämpimän

rukoilevasti, että hän tuli liikutetuksi.

-- No niin, tulkaa takaisin kello viideltä. Ehkäpä minä silloin voin

sanoa teille jotakin.

Hän läksi ja poistui hotellista vielä huolestuneempana kuin oli sinne

tullessaan. Asema oli nyt kärjistynyt, ja hänen kohtalonsa oli vielä

ratkaisematta ja vangitseminen tapahtuisi ehkä kohta. Kuinka voisi

hän elää viiteen saakka? Silloin heräsi jälleen ajatus Jacquesista,

jonka hän oli vallan unhoittanut. Hän oli myöskin yksi, joka saattoi

kukistaa hänet, jos hän vangittaisiin. Vaikka kello nyt oli tuskin

puoli kolme, riensi hän Rue du Rocheria pitkin Rue Cardinetia kohden.

Yksin jäätyänsä seisoi Camy-Lamotte hetkisen hiljaa kirjoituspöytänsä

ääressä. Perehtynyt kun oli oloihin Tuilerieissa, jonne hänen

toimensa oikeusministerin ylisihteerinä kutsui häntä melkein joka

päivä, ja yhtä kaikkivoipa kuin itse ministeri ja käytetty mitä

arkaluontoisimmissakin tehtävissä, tiesi hän aivan hyvin, kuinka

Grandmorinin murhajuttu oli herättänyt kiihtymystä ja levottomuutta

korkeimmassa paikassa.

Vastustussanomalehdet kävivät edelleenkin meluisaa taistelua.

Muutamat syyttivät poliisin olevan niin kiintynyt valtiolliseen

vakoiluunsa, ett'ei sillä ole aikaa ottaa selkoa murhaajista,

toiset taas pöyhivät presidentin elämää ja huomauttivat hänen

kuuluneen hoviin, jossa mitä raaimmat irstailut vallitsivat. Tämä

taistelu kävi todella tuhoisaksi sitä mukaan kun vaalit lähestyivät.

Ylisihteerillekin oli lausuttu toivomus, että siitä tehtäisiin

loppu niin pian kuin mahdollista, samantekevää millä tavalla.

Koska ministeri oli jättänyt tuon arkaluontoisen asian hänen

huostaansa, oli hänellä yksinänsä päätösvalta ja hän yksin siitä

edesvastuun kantoi. Tämä oli otettava tarkoin harkittavaksi, sillä

hän ei epäillyt kaikkien silmissä saavansa kantaa koiranpäätä, jos

osoittaisi jotakin taitamattomuutta.

Edelleenkin ajatuksiinsa vaipuneena Camy-Lamotte avasi oven

viereiseen huoneeseen, jossa Denizet odotti. Tämä, joka oli

kuunnellut, huudahti hänen sisään tullessaan:

-- Sitähän juuri sanoinkin, että on aivan aiheetonta epäillä heitä...

Nähtävästi aikoo hän vaan pelastaa miehensä virkaerosta. Hän ei

lausunut ainoatakaan epäilyttävää sanaa.

Ylisihteeri ei heti vastannut. Ajatuksiinsa vaipuneena hän kiinnitti

katseensa tuomariin, jonka korkeat piirteet ja ohuet huulet pistivät

hänen silmiinsä. Hän ajatteli nyt sitä virkamieskuntaa, jota hän sen

salaisena päällikkönä piti käsissään, ja ihmetteli, että se kaikessa

köyhyydessään saattoi pysyä niin arvokkaana ja ammattitottumuksesta

huolimatta niin älykkäänä. Mutta tämä, niin ovela kuin luulikin

olevansa, oli kuitenkin intohimoisen itsepäinen, luullessaan

päässeensä totuuden perille.

-- Te siis edelleenkin väitätte, että tuo Cabuche on syyllinen? Kysyi

Camy-Lamotte.

Denizet säpsähti hämmästyksestä.

-- Tietysti?... Kaikki todistaa mitä varmimmin häntä vastaan. Olen

jo lukenut todistukset, ne ovat, sen uskallan sanoa, mallikelpoiset,

sillä ei puutu niin ainoatakaan... Olen tarkoin tutkinut kysymystä,

olisiko vaunussa mahdollisesti ollut joku rikostoveri, nainen,

kuten te sanoitte. Se näyttikin pitävän yhtä sen veturinkuljettajan

todistuksen kanssa, joka oli vilahdukselta nähnyt murhatapauksen,

mutta minä olen häntä tarkoin kuulustellut, eikä hän ole pysynyt

ensimäisessä todistuksessaan sekä on sitäpaitsi tuntenut matkahuovan

siksi tummaksi esineeksi, josta hän oli puhunut... Niin Cabuche on

varmaankin rikoksellinen, sitäkin suuremmalla syyllä kun, ellei hän

se ole, meillä ei ole ketään muuta.

Tähän asti oli ylisihteeri tahallansa vitkastellut ilmoittaa hänelle

sitä kirjallista todistusta, joka hänellä oli, mutta nyt, kun hänellä

oli varma vakaumus, kiiruhti hän vielä vähemmän ilmaisemaan totuutta.

Mitäpä hyödytti hävittää tutkintotuomarin väärää jälkeä, jos oikea

aiheuttaisi vielä suurempaa epätietoisuutta? Tämä kaikki oli ensin

otettava tarkan harkinnan alaiseksi.

-- Herra Jumala! vastasi hän väsyneesti hymyillen, tahdon mielelläni

tunnustaa, että te olette oikeilla jäljillä... Olen kutsuttanut

teidät vain yhdessä teidän kanssanne tutkiakseni eräitä tärkeitä

kohtia. Asia on varsin tavaton, ja siitä on nyt, kuten kai tiedätte,

tullut politillinen asia. Meidän on siis kentiesi toimittava

hallituksen miehinä... Sanokaa minulle nyt ihan vilpittömästi,

uskotteko kuulustelunne perusteella, että tuo tyttö, joka oli

Cabuchen rakastajattarena, on raiskattu?

Tuomari väänsi kasvonsa viekkaan näköisiksi ja hänen silmänsä

puoliksi katosivat silmäluomien taakse.

-- Kyllä, minä luulen, että presidentti on hänet raiskannut, ja että

se varmasti käy selville oikeudenkäynnissä... Jos puolustaminen

jätetään jonkun vastustuspuolueen asianajajan toimeksi, voidaan

sitäpaitsi valmistautua siihen, että esille tulee vedettäväksi joukko

häväistysjuttuja, sillä sellaisista ei siellä meillä ole puutetta.

Denizet ei ollut mikään tyhmä, milloin hän ei ollut virkatottumuksen

orjana, eikä istunut ehdottoman tarkkanäköisyytensä ja kaikkivaltansa

huipulla. Hän oli ymmärtänyt, miksi hänet oli kutsuttu, ei

oikeusministeriöön, vaan ylisihteerin yksityisasuntoon.

-- Me saamme sanalla sanoen varsin roskaisen asian, sanoi hän vihdoin

nähdessään ett'ei toinen liikahtanut paikaltaan.

Camy-Lamotte vain pudisti päätään. Hän laski parhaillansa tuloksia

oikeudenkäynnistä Roubaud-puoIisoja vastaan. Jos mies joutuisi

tuomioistuimen eteen, niin hän aivan varmaan kertoisi kaikki:

että hänen vaimonsakin on nuorena tyttönä väkivallattu ja sitten

avioliittorikoksesta ja siitä raivoisasta mustasukkaisuudesta, joka

vastustamattomasti pakoitti hänet murhaan. Puhumattakaan siitä,

ett'ei tällä kertaa ollut kysymys palvelustytöstä ja entisestä

vangista, ja että tämän virkamiehen kautta, jolla oli kaunis

vaimo, vedettäisiin asiaan osalliseksi tärkeä osa keskisäädystä ja

rautateiden henkilökunnasta. Saatettiinko sitä paitsi ollenkaan

tietää, mihinkä se päättyisi, kun oli kysymys presidentin kaltaisesta

miehestä? Saattaisi ehkä tulla ilmi sellaisia roskaisia, inhoittavia

asioita, joita ei nyt voitu aavistaa.

Ei, oikeudenkäynti todellisia pahantekijöitä, Roubaud-puolisoja

vastaan, tulisi varmaankin olemaan vielä paljon roskaisempi. Se

oli siis ratkaistu; hän antaisi sen ajatuksen raueta. Sillä ellei

annettaisi koko asian mennä myttyyn, luotti hän siihen, että

pysyttäisiin kiinni viattoman Cabuchen asiassa.

-- Minä yhdyn teidän mielipiteeseenne, sanoi hän vihdoin. On

todellakin olemassa sangen karkeita seikkoja, jotka puhuvat

kivenhakkaajaa vastaan, jos hänellä oli oikeudenmukainen syy

kostaa... Jumalani, kuinka se on surullista ja kuinka paljon likaa

siinä liikuteltaisiinkaan!... Minä tiedän kyllä, ett'ei oikeuden pidä

huolehtia seurauksista ja yksityisetujen yläpuolella...

Hän ei sanonut lausetta loppuun, vaan päätti sen eleellä, samalla

kun tuomari, joka nyt vuorostansa oli vaiti, synkän näköisenä odotti

määräyksiä, joiden hän tunsi olevan tulossa.

Samalla hetkellä kun tunnustettiin totuus, jonka hän itse oli saanut

ilmi, hänen oman neronsa tuote, oli hän valmis uhraamaan oikeuden

aatteen niiden katsantotapojen hyväksi, mitkä hallituksen etu teki

välttämättömäksi. Mutta huolimatta tavallisesta taitavuudestaan

sellaisissa asioissa, innostui ylisihteeri hiemasen liikaa ja puhui

liian nopeasti kuin hallitsija, joka on tottunut siihen, että häntä

totellaan.

-- Halutaan siis, että käsittelyjen jatkaminen keskeytetään. Toimikaa

niin, että juttu voidaan pyyhkiä pois luettelosta.

-- Anteeksi, selitti Denizet, mutta asia ei enää ole minun

vallassani, se on riippuvainen minun omastatunnostani.

Camy-Lamotte hymyili, muutti heti menettelytapansa ja otti takaisin

mahtavan, mutta samalla kohteliaan kasvojen-ilmeensä, joka näytti

pilkkaavan koko maailmaa.

-- Niin, niinpä tietenkin. Teidän omantuntonne puoleenhan minä

käännynkin. Minä annan teidän tehdä päätöksen, jonka se teille

määrää, ja olen varma siitä, että te olette oikeudenmukaisesti

punnitseva syyt puolesta ja vastaan, jotta terveet opit ja yleinen

moraali pääsevät voitolle. Te tiedätte paremmin kuin minä, että

toisinaan tarvitsee olla urhoollinen tyytyäkseen pahaan, ellei

tahdota joutua vielä pahempaan... Lyhyesti sanoen vedotaan ainoastaan

hyvään kansalaiseen, kunnolliseen mieheen. Ei kukaan aijo mitenkään

vaikuttaa teidän itsenäisyyteenne, ja sen vuoksi minä vielä kerran

toistan, että tämä rikosasia täydellisesti on teidän vallassanne,

kuten lain tahto muuten onkin.

Arka kun oli rajattomasta vallastaan, varsinkin ollessaan

väärinkäyttämäisillään sitä, vastaanotti tuomari kunkin näistä

lauseparsista tyytyväisesti pudistaen päätään.

-- Muuten, jatkoi toinen kohteliaisuudella, joka liioittelunsa

kautta muuttui ivalliseksi, me tiedämme sangen hyvin, kenen puoleen

käännymme. Olemme kauvan tarkkaavaisuudella seuranneet teidän

pyrinnöitänne, ja minä voin ilmoittaa teille, että me jo nyt

kutsuisimme teidät Pariisiin, jos joku virka olisi avoinna.

Denizet ei voinut olla liikahtamatta. Mitä nyt? Ei siis tyydytettäisi

hänen suurta kunnianhimoansa, hänen unelmaansa siirrosta Pariisiin,

jos hän tekisi sen palveluksen, jota pyydettiin. Mutta Camy-Lamotte,

joka käsitti hänen tunteensa, kiiruhti lisäämään:

-- Paikkanne täällä on annettu toiselle, ja se on ainoastaan

ajankysymys... Mutta koska jo olen tehnyt itseni syypääksi

suulauteen, olen onnellinen voidessani ilmoittaa, että teidän nimenne

on merkitty kunnialegioonan listalle elokuun 15 päiväksi.

Tuomari mietti silmänräpäyksen. Hän olisi pitänyt virkaylennystä

parempana, sillä hän laski, että se aina olisi tuottanut noin

sadan kuudenkymmenen kuuden frangin lisäyksen kuukaudessa, ja

siinä salaisessa puutteessa, jossa hän tätä nykyä eli, merkitsi

se hyvinvointia. Hän olisi silloin voinut uusia vaatevarastonsa

ja hänen kiltti Mélaniensa olisi saanut parempaa ravintoa ja sen

kautta muuttunut vähemmän häijyksi. Mutta kunniamerkki oli sentään

aina hyvä kapine saada. Olihan sitäpaitsi annettu lupaus. Ja hänet,

joka ei olisi antanut lahjoa itseänsä, ja joka oli kasvatettu

alemman tuomarikunnan kunniallisissa pyrintötiedoissa, masensi nyt

yksinkertainen toivo, epämääräinen luulottelu ylempien suosiosta.

Tuomarinvirka oli nyt vain ammatti, kuten muutkin, ja hän laahasi

ylenemistoiveiden luotia kuin nälkiintynyt armon-anoja, aina valmiina

taipumaan vallanpitäjien käskyihin.

-- Olen sangen liikutettu, mutisi hän, ja pyydän teitä lausumaan

minun kunnioitettavat kiitokseni herra ministerille.

Hän nousi ylös, koska hän tunsi itsessään, että kaikki, mitä he nyt

saattaisivat sanoa, ainoastaan saattaisi heidät hämilleen.

-- Minä olen siis, virkkoi hän vihdoin, ja hänen silmänsä kävivät

raukeiksi ja kasvojen piirteet jäykiksi, lopettava tutkimukseni ja

ottava huomiooni teidän epäilyksenne. Ellei meillä ole ehdottomasti

päteviä todistuksia tuota Cabuchea vastaan, on tietysti parempi,

ett'ei anneta mahdollisuutta oikeudenkäynnistä johtuvalle

hyödyttömälle häväistysjutulle. Minä päästän hänet vapaaksi, mutta

pidän häntä edelleenkin silmällä.

Vielä ovella osoittautui ylisihteeri erittäin rakastettavaksi.

-- Me luotamme täydellisesti, herra Denizet, teidän suureen

taitavuuteenne ja ylevään kunnollisuuteenne.

Taasen jäätyänsä yksin, vertaili Camy-Lamotte nyt aivan hyödyttömällä

uteliaisuudella Séverinen kirjoittamaa lehteä siihen nimettömään

kirjelappuun, jonka hän oli löytänyt presidentti Grandmorinin

paperien joukosta. Yhtäläisyys oli silmiinpistävä. Hän taittoi

kirjeen kokoon ja lukitsi sen sangen tarkoin laatikkoon, sillä,

vaikk'eikään hän ollut tutkintatuomarille antanut pienintäkään

viittausta sen olemassaolosta, saattoi sellainen ase olla hyvä

kätkettynä. Ja kun hän jälleen näki hänen kuvansa niin pienenä

ja hentona, ja kuitenkin niin voimakkaana hermostuneessa

vastarinnassaan, kohautti hän anteeksiantavasti ja leikillisesti

olkapäitään. Voi niitä naisia, kun he vaan tahtovat!

Séverine tuli jo kahtakymmentä minuuttia vailla kolme Jacquesia

tapaamaan Rue Cardinetille. Hänellä oli siellä ahdas huone erään

suuren talon yläkerroksessa, mutta hän ei oleskellut siellä juuri

muulloin, kuin iltaisin, saadakseen nukkua. Hän olikin poissa

kahdesti viikossa, nimittäin ne kaksi yötä, jotka hän vietti

Havressa ilta- ja aamujunan väliajalla. Tänään oli hän kuitenkin,

läpimärkänä ja perin uupuneena mennyt sinne ja heittäytynyt

vuoteellensa. Sen vuoksi olisi Séverine kukatiesi saanut odottaa

häntä turhaan, ellei hän olisi herännyt riitaan naapuriperheessä,

missä mies kuritti vaimoansa ja tämä ulvoi. Kun Jacques kurkisti

ulos ullakkoakkunastansa ja tunsi hänet katukäytävällä, peseytyi ja

pukeutui hän, ollen sangen huonolla tuulella.

-- Siinäkö te vihdoinkin olette! huudahti Séverine, nähdessään hänen

tulevan portista ulos. Pelkäsin ett'en ollut teitä oikein ymmärtänyt.

Sanoittehan Rue Saussuren kulmauksessa...

Ja odottamatta hänen vastaustansa, tähysteli Séverine taloa.

-- Täälläkö te siis asutte?

Jacques oli, hänelle sitä sanomatta, määrännyt kohtauspaikaksi

porttinsa edustan, koska veturivarikko, jonne heidän oli määrä

yhdessä mennä, oli melkein vastapäätä. Mutta Séverinen kysymys

saattoi hänet vielä enemmän hämilleen, hän kuvitteli mielessään, että

tuo nainen menisi tuttavallisuudessa niin pitkälle, että pyytäisi

saada nähdä hänen huoneensa. Mutta se oli niin huonosti kalustettu ja

niin epäjärjestyksessä, että häntä hävetti.

-- En minä täällä asu, minulla on vaan pieni nurkka, jossa nukun,

vastasi hän. Meidän täytyy kiiruhtaa, sillä minä pelkään, että

päällikkö on jo lähtenyt ulos.

Todellakaan he eivät tavanneet häntä saapuessaan siihen pieneen

taloon, jossa hän asui asema-alueella veturitallin takana, ja he

etsivät häntä turhaan vajasta toisensa jälkeen. Kaikkialla sanottiin

heille, että heidän olisi tultava takaisin puoli viiden ajoissa, jos

tahtoisivat varmasti tavata hänet korjauspajoissa.

-- Hyvä on, me tulemme takaisin, selitti Séverine.

Ollessaan taas aseman edustalla Jacquesin kanssa kahden, sanoi hän:

-- Onko teillä, jos olette vapaa, mitään sitä vastaan, jos vartoan

teidän seurassanne?

Hän ei juuri hevin voinut vastata kieltävästi, ja muuten, huolimatta

siitä kalvavasta levottomuudesta, minkä hän hänessä sai aikaan,

herätti hän hänessä yhä suurempaa ja voimakkaampaa ihastusta, niin

että se tahallisesti poiskarkoittava nyreys, jota hän oli päättänyt

osoittaa, katosi naisen lempeiden katseiden tieltä. Kenellä oli

niin hellät ja peljästyneet kasvot, oli varmaan lemmessäänkin kuin

uskollinen koira, jota ei edes raski lyödä.

-- Ei, minä en teitä suinkaan jätä, sanoi hän vähemmän äkeästi.

Meillä on tunti aikaa... Menemmekö johonkin kahvilaan?

Séverine hymyili hänelle ja oli onnellinen, huomatessaan hänen

vihdoinkin käyneen hieman ystävällisemmäksi.

-- Ei, ei, minä en tahdo sulkeutua sisälle... Mieluummin kävelemme

kaduilla, missä vaan tahdotte.

Ja hän tarttui itse sangen näppärästi hänen käsivarteensa.

Nyt, kun hän ei enää ollut musta ja nokinen matkan jäljeltä, näytti

hän Séverinen mielestä hienolta. Hän käyttäytyi kuin lomalle

lähtevä virkamies, ja hänen siivoa, porvarillista ulkonäköänsä

korotti jonkinlainen reipas ylevyys, joka oli seuraus tottumuksesta

raittiiseen ilmaan ja jokapäiväisestä vaaran uhmailemisesta. Ei

milloinkaan ollut hän niin selvästi huomannut, että Jacques oli niin

kaunis pyöreine, säännöllisine kasvoineen ja valkealla hipiällä

olevine tummanruskeine viiksineen. Ainoastaan hänen arat katseensa,

nuo kultatäpläiset silmät, jotka karttoivat häntä, herättivät

Séverinessä edelleenkin epäluuloa.

Jos hän karttoi katsomasta häntä suoraan kasvoihin, niin merkitsikö

se sitä, että hän ei tahtonut sitoutua mihinkään, tahtoi menetellä

miten mielensä teki häntäkin kohtaan? Siinä epätoivoisuudessa,

jonka vallassa hän nyt oli, ja vapisten joka kerta, kun ajatteli

Rue du Rocherin varrella olevaa huonetta, jossa hänen kohtalonsa

nyt ratkaistiin, oli hänellä tämän jälkeen ainoastaan yksi

tarkoitusperä, nimittäin saada se käsitys, että mies, joka antoi

hänelle käsivartensa, kuului hänelle kaikkineen päivineen, saada

hänet, silloin kun hän avasi silmänsä, upottamaan katseensa syvälle

hänen katseeseensa. Silloin kuuluisi hän hänelle. Séverine ei ollut

rakastunut häneen, ei edes ajatellutkaan sellaista. Mutta hän koetti

aivan yksinkertaisesti muuttaa hänet omaisuudeksensa, jott'ei hänen

kauemmin tarvitsisi peljätä häntä.

He kulkivat muutamia minuutteja ääneti keskellä sitä kävelijäin

alituista virtaa, joka on kysymyksenalaiselle väkirikkaalle seudulle

ominainen. Toisinaan oli heidän pakko astua alas katukäytävältä ja

mennä ajotien yli noiden kaikkien vaunujen lomitse. Sitten saapuivat

he Batignollespuistoon, joka tähän vuodenaikaan oli hyvin kaunis.

Taivas, jonka aamullinen rankkasade oli puhdistanut, säteili nyt

lempeän sinisenä ja sireenit aukoivat umppujansa maaliskuun auringon

vienossa paisteessa.

-- Menemmekö tuonne sisälle? kysyi Séverine. Tämä väenpaljous panee

pääni pyörälle.

Jacques aikoi tehdä sen muutenkin, tajuamatta tarvetta, jota hän

tunsi saada hänet itsellensä kaukana muista ihmisistä.

-- Niin, sinne taikka johonkin muualle, vastasi hän.

He kävelivät aivan hiljalleen ruohostossa lehdettömien puiden

keskellä. Ulkona oli paljon vaimoja pikkulasten kanssa ja muutamia

muita, joilla oli kiire, ja jotka sen vuoksi kulkivat oikotietä

puiston läpi. He kapusivat purojen yli ja menivät kukkuloiden

keskelle; sitten palasivat he hiljakseen kävellen, kunnes saapuivat

muutamien kuusistojen luo, joiden tumma vehreys välkkyi auringon

valossa. Ja koska tässä yksinäisessä kolkassa oli penkki, piilossa

toisten katseilta, istuutuivat he sille, edes keskustelemattakaan

siitä ja juuri kuin yhteisestä suostumuksesta sinne tulleina.

-- Tulipa sentään kaunis ilma tänään, sanoi Séverine hetkisen

äänettömyyden jälkeen.

-- Tuli, vastasi Jacques, aurinko on jälleen tullut näkyviin.

Mutta heidän ajatuksensa eivät olleet siellä. Jacques, joka arasteli

naisia, oli tullut ajatelleeksi tapahtumia, jotka olivat lähentäneet

häntä Séverineen. Tämä istui tuossa, hipaisi häntä, uhkasi valloittaa

hänen olemuksensa, ja hän tunsi yhtämittaista hämmästystä. Viimeisen,

Rouenissa toimitetun kuulustelun jälkeen ei hän enää epäillyt hänen

olevan osallinen Croix de-Maufrasin luona tehtyyn murhaan. Voimatta

selvästi ratkaista kysymyksiä, oli hän kysynyt itseltään: Miten oli

se tapahtunut? Minkälaisista seikoista oli se johtunut? Mikä intohimo

taikka harrastus oli pakoittanut heitä siihen? Hän oli kuitenkin

lopulta sommitellut siitä itsellensä seuraavan päätelmän:

Mies oli itsekäs ja hurjapäinen ja oli tahtonut saada lahjoituksen

haltuunsa. Kentiesi hän pelkäsi, että testamentti muutettaisiin

heidän vahingoksensa. Ehkäpä oli hän tehnyt sen kiinnittääkseen

vaimonsa itseensä verisellä siteellä.

Ja hän pysyi kiinni tässä jutussa, jonka synkällä kohdalla oli suuri

vetovoima häneen ja kiinnitti kovin hänen mieltään, vaikk'ei hän

koettanut saada siihen selvyyttä. Häntä kiusasi myöskin se ajatus,

että hänen velvollisuutensa oli kertoa kaikki oikeuden edessä. Juuri

tämä ajatus liikkui hänen mielessään, kun hän huomasi istuvansa

penkillä niin lähellä Séverineä, että lonkassansa tunsi hänestä

säteilevää lämpöä.

-- On todellakin ihmeellistä, että maaliskuussa voimme näin istua

ulkosalla, kuin olisi kesä, virkkoi hän vihdoin.

-- Niinpä kyllä, vastasi Séverine, kohta auringon noustua

korkeammalle on oikein ihanaa.

Séverine puolestansa ajatteli, että Jacques varmaankin oli oikein

tyhmä, ellei epäillyt heitä rikoksellisiksi. He olivat liian

innokkaasti pyrkineet hänen suosioonsa, tälläkin hetkellä juoksi

hän liian silmiinpistävällä tavalla hänen perässään. Sillä aikaa

kun vaitiolon tuon tuostakin keskeytti jokunen merkityksetön sana,

seurasi Séverine hänen ajatustensa kulkua. He katsoivat toisiansa

silmiin ja Séverine luki hänen katseestaan, että hän kysyi

itseltänsä, oliko se Séverine, jonka hän näki mustana kasana koko

painollansa painavan uhrin jalkoja alaspäin. Mitä tekisi ja sanoisi

hän kiinnittääkseen hänet itseensä irroittamattomalla siteellä?

-- Tänä aamuna oli Havressa sangen kylmä, lisäsi hän.

-- Puhumattakaan kaikesta siitä sateesta, minkä saimme, vastasi

Jacques.

Tässä silmänräpäyksessä sai Séverine äkisti erään päähänpälkähtämän.

Hän ei tuumaillut, ei taistellut, se tunkeutui häneen kuin

vaistomainen vaikutus hänen järkensä ja sydämensä synkistä

syvyyksistä, sillä jos hän olisi ajatellut asiaa, ei hän olisi mitään

sanonut. Mutta hän tunsi, että se oli hyvä, ja että hän puhumalla

voittaisi hänet.

Hän tarttui lempeästi Jacquesin käteen ja katseli häntä. Vihreät

viidakot kätkivät heidät läheisillä kaduilla liikkuvilta ihmisiltä;

ainoastaan vaunujen etäinen vierinä kuului aurinkoisen puiston

yksinäisyydessä, ja lehtokujan kulmauksessa leikki lapsi itseksensä

aivan hiljaa, lapiolla ajamalla hiekkaa pienoiseen sankoon. Ilman

mitään selityksiä ja pannen koko sielunsa sanoihinsa, kysyi hän

puoliääneen:

-- Luuletteko, että minä olen rikoksellinen?

Jacques hieman vapisi ja upotti katseensa hänen katseeseensa.

-- Luulen, vastasi hän yhtä hiljaisella ja liikutetulla äänellä.

Silloin puristi hän hänen kättänsä, jota oli pitänyt omassansa vielä

voimakkaammin, mutta ei jatkanut heti, vaan tunsi, kuinka heidän

kuumeensa suli yhteen.

-- Te erehdytte, minä en ole rikoksellinen.

Hän sanoi näin, ei saadakseen hänet vakuutetuksi, vaan ainoastaan

antaakseen hänelle viittauksen siitä, että hänen oli kaikkien muiden

silmissä oltava viaton. Se oli tunnustus naiselta, joka sanoi ei,

toivoen että se joka tapauksessa olisi ei ja siinä pysyisi.

-- Minä en ole rikoksellinen... Ette saa kauvemmin pahoittaa mieltäni

uskomalla että minä olen rikoksellinen.

Hän tunsi olevansa sangen onnellinen huomatessaan Jacquesin katsovan

syvälle hänen silmiinsä. Mitä hän nyt oli tehnyt, oli epäilemättä

itsensä antamista, sillä hän antautui Jacquesin valtaan, ja jos

tämä myöhemmin tekisi vaatimuksia hänen persoonansa suhteen, ei hän

voinut panna vastaan. Mutta nyt oli irroittamaton side solmittu

heidän välillensä: hän ei nyt peljännyt hänen voivan ilmaista mitään,

Jacques oli hänen niinkuin hän Jacquesin. Tunnustus oli yhdistänyt

heidät.

-- Ettehän enää pahoita mieltäni, te uskotte minua?

-- Kyllä, minä uskon teitä, vastasi Jacques hymyillen.

Minkä vuoksi pakoittaisi hän Séverinen raa'asti kertomaan tämän

roskaisen asian? Myöhemmin kertoisi hän hänelle kaikki tyyni, jos hän

tuntisi tarvetta sen ilmaisemiseen. Tämä tapa hankkia rauhaa siten,

että mitään sanomatta tunnusti hänelle syntinsä, liikutti häntä

suuresti, se oli todistus rajattomasta hellyydestä. Séverine oli

niin luottavainen, niin heikko suloisine sinisilmineen! Hän näytti

Jacquesista niin naiselliselta, miehelle niin antauneelta, valmiilta

taipumaan hänen tahtonsa mukaan, voidakseen olla onnellinen. Ja mikä

eritotenkin ihastutti Jacquesia heidän käsiensä puristaessa toisiaan

ja heidän katseidensa pysyessä luopumatta toisistansa, oli se seikka,

ett'ei hän enään ollenkaan tuntenut sitä pahoinvointia, sitä salaista

väristystä, joka muulloin vaivasi häntä naisen läheisyydessä, kun

hän ajatteli omistaa hänet. Muihin naisiin hän ei voinut koskea,

tuntematta halua purra heitä, johon häntä kannusti inhoittava

murhanhimo. Voisiko hän siis rakastaa Séverineä ottamatta häntä

hengiltä?

-- Te tiedätte kyllä, että minä olen teidän ystävänne, ja ett'ei

teillä minusta ole mitään pelkoa, kuiskasi hän Séverinen korvaan.

Minä en tahdo tuntea teidän asioitanne, ne saavat olla kuten

te suvaitsette. Ymmärrättekö minua? Minä olen kokonaan teidän

käytettävänänne.

Jacques oli tullut niin lähelle häntä, että tunsi hänen lämpimän

hengityksensä viiksissänsä. Vielä samana aamuna olisi hän vapissut

kohtauksen pelosta. Mitä siis tapahtui, koska hän tuskin tunsi

jälkeäkään väristyksestä, vaan ainoastaan toipumaan päin olevan

sairaan miellyttävää väsymystä? Tuo nyt varmuudeksi muuttunut ajatus

että Séverine oli tappanut, asetti hänet nyt hänen silmissänsä aivan

toiseen, paljon suurempaan valoon. Ehkäpä ei hän ollut ainoastaan

auttanut, vaan itse käyttänyt veistä. Hän tuli vakuutetuksi, että

asian laita oli niin, vaikk'ei hänellä ollut mitään todistuksia sen

otaksumiseen. Ja tämän jälkeen tuntui Séverine hänestä rauhoitetulta,

kaiken arvostelun yläpuolelle korotetulta siinä tiedottomassa,

pelonsekaisessa himossa, jota hän nyt hänessä herätti.

Molemmat juttelivat nyt keskenänsä kuin haaveksiva pari, joka on

joutunut yhteen, ja jossa rakkaus alkaa versoa.

-- Antakaa minulle kätenne että voin sitä lämmittää?

-- Ei, ei, ei, täällä. Meidät voidaan nähdä.

-- Kuka sitten, koska olemme kahden? Eihän siinä sitä paitsi mitään

pahaa olisi.

-- Minä toivon sitä.

Séverine nauroi vilpittömästi iloissaan siitä, että oli pelastettu.

Hän ei ollut rakastunut Jacquesiin, siitä oli hän varma, ja

vaikka hän oli lupautunut hänelle, ajatteli hän jo jotakin keinoa

päästäkseen siitä vapaaksi. Mies näytti siivolta, eikä varmaankaan

olisi liian vaatelias, joten asia voitaisiin sangen hyvin järjestää.

-- Se oli päätetty, me olemme hyvät toverukset, ilman että kenenkään

muun, ei edes mieheni, tarvitse siitä olla pahoillaan. Päästäkää

nyt käteni irti, älkääkä katsoko minun tuolla tavalla, te kulutatte

silmänne pilalle.

Mutta Jacques piti hänen hienot sormensa omiensa välissä ja änkytti

hyvin hiljaa:

-- Minä rakastan teitä.

Séverine säpsähti ja riistäytyi nopeasti irti, Jacquesin jäädessä

penkille istumaan.

-- Mitä hullutuksia! Olkaa nyt järkevä! Joku tulee!

Tuli todellakin muuan lapsentyttö, kantaen kapalolasta, joka oli

nukkunut. Sitten kulki joku nuori tyttö sangen nopeasti ohitse.

Aurinko katosi nyt taivaanrannalla sinipunervaan usvaan, ja

auringonsäteet luopuivat nyt ruohokentistä ja varistelivat kultatomua

kuusten viheriöihin latvoihin. Tuli kuin äkillinen keskeytys tuohon

ainaiseen vaunujen jyrinään. Läheisyydessä kello löi nyt viisi.

-- Oi, herra Jumala, huudahti Séverine, kello, on viisi, ja minulla

kun on kohtaus Rue du Rocherin varrella.

Hänen ilonsa katosi ja hän tunsi jälleen pelkäävänsä sitä

tuntematonta, mikä häntä odotti, ja hän muisti ett'ei hän vielä ollut

pelastunut. Hän kävi aivan kalpeaksi ja huulet vapisivat.

-- Mutta varikonpäällikkö, jota teidän piti käydä tapaamassa!

muistutti Jacques, joka oli noussut penkiltä, tarjotaksensa hänelle

käsivartensa.

-- Niin, se on ikävää, mutta se saa jäädä toiseen kertaan... Nyt,

ystäväni, en enään tarvitse teidän seuraanne. Sallikaa minun nyt

toimittaa asiani, ja vielä kerran kiitos, kiitos kaikesta sydämestäni.

Séverine puristi Jacquesin käsiä ja hänellä oli kiire päästä

lähtemään.

-- Me näemme toisemme junalla.

-- Niin, junalla.

Séverine oli jo poissa ja katosi nopeasti puiston puiden joukkoon,

Jacquesin lähtiessä hitaasti kulkemaan Rue Cardinetia kohden.

Camy-Lamotte oli vast'ikään ollut pitkässä neuvottelussa

Länsirata-yhtiön liikennepäällikön kanssa. Tämä, joka oli

kutsuttu sinne muka toisen asian takia, oli lopulta maininnut

yhtiön johtokunnan olevan kovasti pahoillaan Grandmorin jutusta.

Ensinäkin sanomalehtien valitusten johdosta, jotka koskivat ensi

luokan matkustajien niukkaa turvallisuutta. Sitten oli vielä koko

henkilökunta sekotettu asiaan ja useita virkamiehiä oli epäilty,

puhumattakaan Roubaudista, joka oli eniten asiaan sotkeutunut ja

saattoi tulla vangituksi milloin tahansa. Lopuksi näyttivät vielä

nekin häväistysjutut, mitkä olivat liikkeellä presidentistä, joka oli

ollut yhtiön johtokunnan jäsen, lankeavan koko johtokunnan niskoille.

Ja sitten oli käynyt niin, että tuo kaksimielinen iljettävä ja

likainen juttu rikoksesta, jota luultiin pienen, vähäpätöisen

ala-asemapäällikön tekemäksi, vaikutti varsin moninaisella tavalla.

Sen takia tuli epäjärjestystä ja hämminkiä suuren rautatieyrityksen

koko suunnattomaan koneistoon, vieläpä korkeampi hallintokin joutui

epäkuntoon. Sen vaikutukset ulottuivat vielä korkeammallekin, aina

ministeristöön saakka, ja ne saattoivat nykyisen valtiollisen

ahdingon aikana käydä valtiollekin vaarallisiksi: vaikeana saattoi

mitättöminkin kuume jouduttaa suuren yhteiskunta ruumiin hajoamista.

Kun Camy-Lamotte sai liikennepäälliköltä kuulla, että johtokunta

samana päivänä oli päättänyt erottaa Roubaudin, vastusti hän

sangen vilkkaasti sellaista toimenpidettä Ei, ei! Ei mikään olisi

sen taitamattomampaa, se aiheuttaisi kaksin verroin enemmän melua

sanomalehdistössä, jos siinä ruvettaisiin esittämään alipäällikköä

poliittisena marttyyrinä. Kaikki natisisi silloin vielä enimmän

alhaalta ylöspäin, ja Jumala tiesi mitä ikäviä paljastuksia muillekin

silloin voisi tulla päivän valoon! Häväistysjuttua oli kestänyt

jo liian kauvan, ja kaikki tyyni oli vaiennettava niin pian kuin

mahdollista.

Liikennepäällikkö tunsi tulleensa vakuutetuksi ja sitoutui pitämään

Roubaudin toimessaan sekä olemaan edes siirtämättä häntä pois

Havresta Se kyllä nähtäisiin, ett'ei yhtiön palveluksessa ollut

kunnottomia ihmisiä. Asia päättyisi ja pyyhittäisi pois luettelosta.

Kun Séverine hengästyneenä ja sydän ankarasti sykkien jälleen seisoi

Camy-Lamotten edessä tuossa vakavassa huoneessa Rue du Rocherin

varrella, katseli tämä häntä ääneti silmänräpäyksen. Häntä huvitti

Séverinen tavattomat ponnistukset näyttää tyyneeltä, ja hän tunsi

todellakin suosivansa tuota hienoa, heikkoa rikoksentekijää, jolla

oli niin siniset, viattomat silmät.

-- No niin!

Hän keskeytti puheensa, nauttiakseen vielä muutamia sekunteja

Séverinen tuskasta. Mutta naisen katse oli niin syvä ja hän tunsi

koko hänen olemuksensa syöksyvän vastaansa niin vastustamattomalla

varmuuden tarpeella, että hän tunsi sääliä.

-- No niin! Olen tavannut liikennepäällikön ja saanut aikaan, ett'ei

teidän miestänne eroiteta virastaan. Asia on järjestetty.

Ylenpalttinen ilo melkein pani Séverinen pyörtymään. Hänen silmänsä

täyttyivät kyynelillä, eikä hän voinut sanoa mitään, vaan hymyili

ainoastaan.

Ylisihteeri toisti painavasti, jotta hän käsittäisi sanojen koko

merkityksen.

-- Asia on järjestetty... Te voitte tyyneesti palata Havren.

Séverine käsitti sen vallan hyvin: hän tahtoi sanoa hänelle, ett'ei

heitä vangittaisi, että heitä armahdettaisiin. Se ei merkinnyt

ainoastaan sitä, että Roubaud saisi pitää paikkansa, vaan myöskin,

että tuo kauhea asia unhotettaisiin ja haudattaisiin. Vaistomaisen

hyväilevällä liikkeellä, kun kaunis kotieläin, joka kiittää ja

mielistelee, kumartui Séverine nyt hänen käsiensä yli, suuteli niitä,

vei ne poskilleen ja piti niitä siinä. Ja tällä kertaa ei ylisihteeri

vetänyt niitä pois, koska hän tunsi tulleensa sangen liikutetuksi

tässä kiitollisuudessa esiintyvästä sulosta ja hellyydestä.

-- Mutta muistakaa tarkoin, virkkoi hän taas ja koetti jälleen

näyttää vakavalta ja ankaralta, että käyttäydytte hyvin.

-- Oi, kyllä!

Mutta hän halusi edelleenkin pitää heidät vallassaan, sekä vaimon

että miehen, ja hän viittasi senvuoksi kirjeeseen.

-- Muistakaa, että asiapaperit ovat tallella ja että pienimmänkin

hairahduksen tapahtuessa kaikki voidaan uudelleen ottaa esille...

Kehoittakaa ennen kaikkea mieheänne olemaan sekaantumatta

politiikkaan. Siinä suhteessa me pysymme taipumattomina. Minä tiedän,

että hän on paljastanut itsensä, ja minulle on kerrottu ikävästä

riidasta, mikä hänellä on ollut aliprefektin kanssa. Teidän miestänne

pidetään republikaanina ja sitä ei voida suvaita. Hänen on oltava

järkevä, muuten me aivan yksinkertaisesti vapautamme itsemme hänestä..

Séverine ei ollut istunut. Hän halusi päästä ulos purkamaan ilonsa,

joka melkein saattoi tukehduttaa hänet.

-- Me tottelemme ja olemme sellaisia, kuin te tahdotte... Teidän

tarvitsee vaan käskeä milloin ja missä tahansa, niin minä olen teidän.

Camy-Lamotte hymyili taas sellaisen miehen väsynyttä, hieman

halveksivaa hymyä, joka aikoja sitten on tyhjentänyt nautintojen

maljan pohjaan asti.

-- Joutavia, minä en ole sitä väärinkäyttävä.

Hän avasi oven itse. Rappusilla Séverine kahdesti kääntyi taakseen ja

hänen säteilevät kasvonsa kiittivät ylisihteeriä jälleen.

Séverine syöksyi kuin mieletön Rue du Rocherille. Hän huomasi aivan

aiheettomasti kulkevansa katua ylöspäin, ja palasi sen vuoksi

alaspäin ja syöksyi vallan tarpeettomasti ajotien yli, olen vaarassa

tulla yli ajetuksi. Hän tunsi tarvetta liikkua, kirkua, tehdä

liikkeitä. Hän ymmärsi jo, minkä vuoksi heitä armahdettiin ja hän

tuli sanoneeksi:

-- He pelkäävät, hitto vieköön, ei ole ollenkaan pelkoa siitä,

että he kaivavat tämän uudelleen esiin. Teinpä oikein tyhmästi,

kiusatessani itseäni tuolla tavalla. Se on selvää... Ja mikä onni

sitten! Pelastettu, pelastettu, todellakin pelastettu... Kuitenkin

peljästytän mieheni niin että hän pysyy hiljaa... Pelastettu,

pelastettu, pelastettu, mikä onni!

Saavuttuaan Rue Saint-Lazarelle, näki hän erään kultasepän kellosta,

että kello oli kahtakymmentä minuuttia vailla kuusi.

-- Nytpä minä tosiaankin kustannan itselleni hyvän päivällisen. Sen

ehdin kyllä tehdä.

Hän valitsi komeimman ravintolan vastapäätä asemaa. Hän istui

yksinään kadunpuolisen akkunan luona olevan pienen, valkoisen pöydän

ääreen, koska kadulla vallitseva vilkas liike huvitti häntä suuresti,

ja tilasi hienon päivällisen, johon kuului ostereita, vasikankieli

muhennosta ja paistettua kanaa. Olihan vallan paikallaan, että hän

korjasi sen vahingon, minkä oli kärsinyt kehnosta aamiaisesta. Hän

nieli ruo'an, oli ihastunut leipään ja tilasi vielä erästä herkkua.

Kun kahvi oli juotu, tuli hänelle kiire, sillä hänellä oli vain

muutaman minuutin aika ehtiäkseen pikajunaan.

Erottuaan hänestä oli Jacques mennyt asuntoon ja pukeutumaan

työvaatteisiinsa ja läksi sitten heti varikkoon, jonne hän

tavallisesti saapui vasta puolta tuntia ennen, kun hänen veturinsa

oli valmis lähtemään. Hän oli lopulta jättänyt huolenpidon sen

tarkastamisesta Pecqueuxille, vaikka lämmittäjä oli juovuksissa kaksi

kertaa kolmesta. Mutta tämä siinä rakastuneessa mielentilassa kun

oli, tunsi hän tietämättään epäilyksiä ja tahtoi itse vakuttautua

siitä että koneen kaikki osat toimivat hyvin, varsinkin kun aamulla

Havresta tultaessa oli luullut huomaavansa suurempaa voimankuletusta

ja pienempää työn-tulosta.

Tuossa suuressa, suljetussa vajassa, joka oli mustana noesta ja sai

valaistuksensa korkeista, tomuisista akkunoista, oli muiden veturien

joukossa, joita ei aijottu käyttää, Jacquesin veturi, jonka oli

määrä ensiksi lähteä ulos, ja joka jo oli ajettu raiteelle. Eräs

veturitallin lämmittäjistä oli vastikään täyttänyt pesät ja punaisia

hiiliä putoili kuoppiin, joiden tarkoituksena oli koota kuumuutta.

Se oli suuri, erittäin komea pikajunakone kaksine koplattuine

akseleineen, isoine kevyine pyörineen, jotka olivat terästangoilla

yhdistetyt, ja leveine rintakehinensä se muodosti kauniin kuvan siitä

metalliin muokatusta logiikasta ja luotettavaisuudestaan, joka tekee

veturin kaikkia metaliesineitä etevämmäksi kaunottareksi, jossa

täsmällisyys on voimaan yhdistettynä. Kuten muutkin Länsiratayhtiön

omistamat veturit, oli tämä nimeänsä paitsi saanut nimen eräästä

asemasta nimittäin Lisonista, joka on muuan asema Cotentinin luona.

Mutta Jacques, joka helli veturiansa, oli muuttanut sen naisnimeksi

Lison, jonka hän lausui lempeästi hyväilevästi.

Niin, hän oli todellakin rakastunut veturiinsa, jota hän nyt oli

kuljettanut neljä vuotta. Hän oli kuljettanut toisia, jotka olivat

säyseitä tai vikuroivia, reippaita taikka laiskoja. Hän ei ollut

tietämätön siitä, että kullakin veturilla on erityinen luonteensa ja

että monesta niistä ei ollut paljoa mihinkään, kuten on tapana sanoa

lihaa ja verta olevista naisista, niin jos hän pitikin Lisonista,

tapahtui se siksi, että sillä oli ne harvinaiset ominaisuudet mitkä

tavataan kelpo naisella.

Lison näet oli kiltti ja tottelevainen, helppo panna käyntiin ja

sillä oli oivallisen höyrynmuodostumisensa vuoksi säännöllinen ja

tasainen kulku. Väitettiin tosin, että joskin se oli niin helppo

panna käyntiin, niin johtui se pyörien oivallisista ympäryksistä

ja erittäinkin luistien tarkasta toiminnasta, samoinkuin jos

voimakkaaseen höyrymuodostumiseen kuluikin niin vähän hiiliä, se

riippui putkissa olevan vasken laadusta ja höyrypannun onnistuneesta

rakenteesta. Mutta hän tiesi, että siinäkin oli jotakin muuta, sillä

toisissa vetureissa, jotka olivat samalla tapaa rakennetut ja yhtä

huolellisesti varustetut ei huomannut ainoatakaan Lisonin ansioista.

Se oli sielu, valmistuksen salaisuus, tuo jokin, jonka sattuma

vasaroidessa oli antanut metallille, ja jonka kokoonpanija antaa

osille: veturin personallisuus, henki.

Hän oli kiitollisen miehen tavoin kiintynyt Lisoniin, joka läksi

liikkeelle ja pysähtyi yhtä nopeasti kuin voimakas ja tottelevainen

tamma. Hän piti Lisonista, koska tämä hankki hänelle paitsi

vakinaista palkkaa, hyviä lisätuloja säästetystä hiiltenkulutuksesta.

Siinä oli näet niin oivallinen höyrymuodostuminen, että se säästi

paljon hiiliä.

Yhdestä asiasta vain hän sitä moitti: se tarvitsi aivan liian paljon

voitelemista, eteenkin lieriö nieli suunnattomat määrät rasvaa; se

oli alinomaista nälkää, Lison kerrassaan mässäili. Hän oli turhaan

koettanut sitä parantaa. Mutta se tuli heti hengästyksiinsä, sen

luonto vaati sitä. Vihdoin oli hänen täytynyt tyytyä suvaitsemaan sen

ahmattuutta, samaten kuin ollaan näkemättä jotakin vikaa henkilöissä,

joilla muuten on pelkkiä ansioita.

Silläaikaa kun pesässä kohisi ja höyrypaine Lisonissa vähitellen

nousi, käveli Jacques sen ympärillä, tarkasteli jokaista osaa ja

koetti saada selville, minkä vuoksi aamulla oli kulunut rasvaa

tavallista enemmän. Mutta hän ei huomannut mitään. Veturi kiilsi ja

siitä näkyi se miellyttävä siisteys ja puhtaus, joka on todistuksena

veturinkuljettajan huolenpidosta ja uskollisuudesta. Hänen nähtiinkin

alati kuivaavan ja puhdistavan, etenkin perille saavuttaessa, kuten

on tapana kuivata hevosta, joka on vaahdossa pitkästä ratsastuksesta.

Hän hankasi veturia voimakkaasti käyttäen hyväkseen sen lämpimänä

oloa, paremmin saadakseen tahrat lähtemään ja siivotakseen rosoiset

paikat. Eikä hän koskaan rasittanut sitä liiaksi, piti sen

säännöllisessä käynnissä ja varoi myöhästymistä, mikä sitten tekee

epämukavan kiirehtimisen välttämättömäksi.

Hän ja veturi, olivat siis sopineet niin hyvin yhteen, ett'ei

hän neljän vuoden aikana kertaakaan ollut tehnyt siitä valitusta

varikossa toimitetussa luettelon teossa missä veturinkuljettajat

merkitsevät toivomuksensa korjaustöiden suhteen; taitamattomat,

laiskat tai juopot veturinkuljettajat ovat näet alituisessa riidassa

veturiensa kanssa. Mutta tänään oli hän todellakin levoton siitä,

että rasvaa kului niin paljon. Ja sitäpaitsi oli vielä jotakin muuta,

nimittäin epämääräinen ja syvä tunne, jonkalaista hän ei ennen

ollut tuntenut, levottomuus, epäluulo Lisonia kohtaan, kuin olisi

hän epäillyt sitä ja tahtonut tulla vakuutetuksi siitä, ett'ei se

matkalla käyttäytyisi huonosti.

Pecqueux ei vielä tällä aikaa ollut saapunut, ja Jacques torui häntä

siitä, kun hän vihdoinkin tuli, kieli vielä tahmeana hyvän ystävän

seurassa syödystä aamiaisesta. Tavallisesti he tulivat hyvin toimeen

toistensa kanssa pitkän toveruutensa vuoksi joka ulottui rautatien

toisesta päästä toiseen, he kun työskentelivät vieretysten ja heitä

kun ahdisti sama työ ja samat vaarat. Vaikka olikin lämmittäjäänsä

kymmenen vuotta nuorempi, kohteli veturinkuljettaja häntä sangen

isällisesti, moitti hänen paheitansa ja antoi hänen nukkua tunnin,

milloin hän oli liikaa humalassa. Ja tämä vastasi hyväntahtoisuuteen

koiran uskollisuudella ja oli muuten, milloin ei ollut juovuksissa,

kunnollinen työmies, hyvin perehtynyt ammattiinsa. Hänkin piti

Lisonista, eikä oikeastaan muuta tarvittukaan, jotta he olisivat

hyvin sopineet keskenänsä. He ja veturi muodostivat kolmihenkisen

perheen, eikä heidän välillään koskaan ollut mitään riitaa.

Sen vuoksi Pecqueux kovasti ällistyikin noin huonosta vastaanotosta

ja katseli vieläkin suuremmalla hämmästyksellä Jacquesia, kuullessaan

tämän murahtelevan ja lausuvan epäilevänsä Lisonia.

-- Mitä sitten? Sehän kiitää kuin keijukainen ikään!

-- Ei, ei, minä en ole rauhallinen.

Ja vaikka kaikki osat olivat hyvässä kunnossa, pudisti hän

edelleenkin päätänsä. Hän hölkytteli kädensijoja ja tarkasti, että

kaikki henkiläpät toimivat oikein. Hän nousi veturisillalle ja täytti

itse lieriöitten rasvakupit, sillä välin kun lämmittäjä pyyhki kuvun,

missä vielä oli pieniä ruosteenjälkiä. Tanko hiekkalaatikkoon meni

hyvin; kaiken olisi pitänyt rauhoittaa häntä. Mutta syynä hänen

levottomuuteensa oli se, ett'ei Lison enään yksinänsä vallinnut hänen

sydäntänsä. Toinen hellyys versoi siellä, rakkaus tuohon hentoon,

avuttomaan olentoon, jonka hän nyt aina näki edessään, siinä kun

hän istui hänen vieressään penkillä puistossa, mielistelevänä ja

heikkona, rakkauden ja suojeluksen tarpeessa. Ei koskaan ennen

ollut hän, kun hän vastoin tahtoansa oli myöhästynyt ja sen vuoksi

ollut pakoitettu nostamaan veturin nopeuden kahdeksaankymmeneen

kilometriin, ajatellut siitä koituvan vaaraa matkustajille. Mutta

nyt saattoi hänet levottomaksi pelkkä ajatus, että hän toi takaisin

Havreen sen jota hän aamulla oli melkein inhonnut, ja jonka mukaan

tulemisesta hän oli ollut pahoillaan. Hän aavisti onnettomuutta ja

kuvitteli mielessään näkevänsä Séverinen hänen menettelynsä takia

vahingoittuneena, kuolevana hänen sylissään. Jo nyt oli rakkaus

taakkana hänelle. Epäluulonalaisen Lisonin oli käyttäydyttävä

moitteettomasti, jos se tahtoisi säilyttää sen maineen, että se kulki

hyvin.

Kello löi kuusi, Jacques ja Pecqueux nousivat sille pienelle

sillalle, joka yhdisti hiilipurnun veturiin ja sitten kun lämmittäjä

esimiehensä viittauksesta oli avannut menoventtiilin, tuli tuo musta

vaja täyteen valkoisen höyryn pyörteitä. Kun sitten veturinkuljettaja

väänsi järjestimen kädensijasta, lähti Lison tottelevasti liikkeelle,

liukui ulos vajasta ja vihelsi, saadakseen tien vapaaksi. Se saattoi

melkein heti mennä Batignollen tunneliin, mutta Pont de l'Europella

täytyi sen odottaa, ja vasta ohjesäännössä määrätyllä ajalla antoi

vaihdemies sen tulla pikajunan kuusi ja kolmekymmentä luo, johon

kaksi asemamiestä kytki sen kiinni.

Ei ollut enään enempää kuin viisi minuuttia junan lähtöön, ja

Jacques kumartui eteenpäin ja hämmästyi, kun ei nähnyt Séverineä

väkijoukossa. Hän oli varma siitä, ett'ei tämä nousisi junaan

ennenkuin ensin olisi käynyt hänen luonaan. Vihdoin tuli hän

näkyviin, hän oli myöhästynyt ja hänen täytyi tulla puolijuoksua. Hän

kulki todellakin koko junan ohi ja pysähtyi vasta veturin luo ilosta

säteillen ja tulipunaisena kasvoiltansa.

Hän nousi pienten jalkojensa terille ja kurkotti ylöspäin hymyileviä

kasvojansa.

-- Älkää olko levoton, nyt olen minä täällä.

Jacques alkoi nauraa onnellisena siitä, että hän oli tullut.

-- Se on hyvä!

Mutta Séverine kurottautui vielä enemmän ja kuiskasi hiljemmin:

-- Minä olen niin tyytyväinen, niin tyytyväinen ystäväni... Minulla

on ollut sellainen onni... Kaikki, mitä toivoin...

Jacques ymmärsi sen täydellisesti ja oli siitä sangen iloinen. Kun

Séverinen sitten piti juosta takaisin, kääntyi hän ympäri ja lisäsi

leikillään:

-- Ettehän vaan musertane jalkojamme?

-- Eikös hitossa, älkää peljätkö, huusi Jacques iloisesti

vastaukseksi.

Ovia parhaillaan suljettiin ja Séverinen täytyi kiiruhtaa junaan.

Ylikonduktöörin merkinannon johdosta Jacques soitti ja avasi sitten

järjestimen. Juna lähti liikkeelle. Oli samanlaista kun tuon

onnettoman junan lähtiessä helmikuussa, sama lähtöaika ja sama vilkas

elämä asemalla, sama hälinä ja sama savu. Se vaan oli erotuksena,

että nyt oli vielä valoisa, selkeä ja tavattoman leuto ilma. Séverine

pisti päänsä ulos vaunun akkunasta.

Lisonilla seisoi Jacques oikealla kädellä, lämpimästi puettuna

housuihin ja villatakkiin, jossa oli suojeluslaput silmälaseille,

mitkä kiinnitettiin pään taakse lakin alle. Hän ei enään kääntänyt

katsettaan radalta ja nojautui joka silmänräpäys suojelusakkunan

ulkopuolelle, voidakseen nähdä paremmin. Vaikka hän kovasti tärisi

junan tärinän vuoksi ei hän sitä edes huomannut. Hän piti oikealla

kädellään kiinni kääntöpyörästä, jonka avulla nopeus määrättiin,

kuten perämies ruorista. Hän käänteli sitä huomaamattomasti ja

keskeymättömästi, milloin vähentäen, milloin lisäten nopeutta. Ja

vasemmalla kädellänsä hän yhtämittaa veti höyrypillinventtiilistä,

sillä lähtö Pariisista on vaikea ja väjyviä vaaroja täynnä. Hän

vihelsi ylikäytävien, asemien, tunnelien ja isompien mutkien

kohdalla. Milloin punainen merkki tuli näkyviin kaukana yhä

lisääntyvässä hämärässä, pyysi hän pitkällä merkkivihellyksellä

vapaata rataa ja ajoi sitten ohitse kuin salama.

Töin tuskin ehti hän sillointällöin vilkasta manometriin, ja

hän väänsi tuota pientä pyörää, milloin paine nousi kymmeneen

kilogrammaan. Hänen katseensa palasi aina edessäpäin olevaan rataan.

Hän kiintyi niin täydellisesti pienimpäinkin yksityiskohtien

silmälläpitoon ja oli niin tarkkaavainen ett'ei nähnyt mitään muuta,

eikä edes tuntenut, miten tuuli myrskyten puhalsi häntä vastaan.

Manometri laski, hän avasi pesän luukun ja kohotti kalteria, ja

Pecqueux joka oli tottunut tähän liikkeeseen, ymmärsi heti, pienensi

hiiliä ja levitti ne pienellä lapiolla hyvin tasaiseksi kerrokseksi

yli koko arinan leveyden. Kova kuumuus poltti heidän sääriänsä, mutta

sitten kun luukku oli suljettu, kulki jääkylmä tuulahdus uudelleen

heidän läpitsensä.

Tuli pimeä ja Jacques lisäsi varovaisuuttaan. Hän oli harvoin

tuntenut Lisonin niin tottelevaiseksi. Hänellä oli se täydellisesti

vallassaan, hän ohjasi sitä hallitsijan tahdolla, eikä milloinkaan

antanut perään ankaruudessansa vaan kohteli sitä kuin lannistettua

eläintä, jota aina täytyy epäillä. Takanansa junassa, joka kohisten

kiiti eteenpäin mitä suurimmalla nopeudella, näki hän miellyttävät

kasvot, jotka luottavaisesti ja uskollisesti hymyillen häntä

katselivat. Hän värisi hieman ja tarttui vielä lujemmin nopeutta

määräävään pyörään, ja hänen tarkka katseensa tunkeutui lisääntyvään

pimeyteen, etsien punaisia lyhtyjä.

Kuljettuaan Asnièresiin ja Colombesiin johtavien sivuratojen ohi,

hengähti hän hieman. Aina Mantesiin asti kävi kaikki hyvin, rata

oli aivan tasainen ja juna vyöryi kevyesti eteenpäin. Mantesin

tuolla puolen hänen täytyi kiirehtiä Lisonia päästäkseen lähes

puolen lieuen pituisen, varsin jyrkän mäen päälle. Vauhtia

vähentämättä ajoi hän sen vuoksi Rolleboise-tunnelin luona olevaa

puolen kolmatta kilometrin pituista rinnettä alas, minkä matkan hän

ehti vajaassa kolmessa minuutissa. Sitten oli jäljellä ainoastaan

Gaillonin lähellä olevan Roulen tunneli ennen Sottevillen asemaa,

jota asemaa peljättiin, koska monet sekavat raiteet, alituiset

vaihteet ja alinomainen tungos tekivät sen sangen vaaralliseksi.

Hän keskitti kaiken voiman valppaisiin silmiinsä ja työskenteleviin

käsiinsä, ja sähisten ja höyryten kulki Lison täydellä koneella

Sottevillen ohi sekä pysähtyi vasta Rouenissa. Sieltä lähti se hiukan

rauhoituttuansa, ja kulki nyt jotenkin hiljaa ylöspäin mäkeä, joka

ulottui aina Malaunayhyn.

Kuu paistoi nyt kirkkaana ja valkoisena, niin että Jacques saattoi

eroittaa pienimmätkin pensaat, vieläpä tiellä olevat kivetkin, kun

he kiitivät ohitse. Malaynayn-tunnelista päästyänsä katsahtaessaan

oikealle, levottomana varjosta, minkä muuan suuri puu loi radan yli,

tunsi hän jälleen sen paikan pensaikkoa kasvavalla kedolla, josta

hän oli katsellut murhaa. Tuo autio, viljelemätön maisema kiiti

ohitse lukuisine kukkuloineen, synkkine metsineen notkoineen ja

lohduttomine yksitoikkoisuuksineen. Sitten sai hän Croix-de-Maufrasin

luona liikkumattomassa kuutamossa vilahdukselta nähdä talon, joka

oli siinä poikkipuolin hyljättynä ja autiona alituisesti suljettuina

luukkuineen, mitkä tekivät niin ikävän vaikutuksen. Syytä tietämättä

tunsi Jacques mielensä raskaammaksi kuin muuten, juuri kun olisi

häntä täällä onnettomuus odottanut.

Mutta kohta sen jälkeen hänen silmänsä äkkäsivät toisen kuvan.

Misardin tuvan lähellä seisoi Flora, nojaten ylikäytävän veräjään.

Joka matkalla näki hän tytön nyt aina samassa paikassa odottavan

ja väjyvän häntä. Hän ei liikahtanut paikaltaan, käänsi ainoastaan

päätään voidakseen seurata Jacquesia vielä kauvemmaksi, tämän

kiitäessä pois salaman nopeudella. Tuo suuri tumma varjo kuvastui

vaaleassa kuutamossa ja ainoastaan hänen kultaiset kutrinsa

kimmelsivät tähtien kalpeassa valossa.

Sitten kun Jacques oli ajanut Lisonin Mottevillen mäen päälle,

antoi hän sen liukua läähättää Bolbec-tasangolle. Sen jälkeen hän

ajoi Saint-Romainista Harfleuriin, joka oli suurin vieru koko

linjalla, eli kolme lieuea, minkä matkan veturit kulkevat laukaten

kuin hurjat hevoset, jotka tuntevat tallin olevan lähellä. Kun he

saapuivat Havreen, oli Jacques aivan menehtynyt väsymyksestä, ja

täällä asemalaiturilla, jonka täytti hälinä ja saapuneen junan

savu, kiiruhti Séverine hänen luokseen, ennen kun meni kotiinsa, ja

hyvästeli häntä iloisen ja hellän näköisenä:

-- Kiitoksia ja hyvästi huomiseen saakka.