IV.

Tutkintotuomari, herra Denizet, oli erääksi päiväksi toisella

viikolla maaliskuussa uudelleen kutsuttanut virkahuoneustoonsa

Rouenin oikeuspalatsiin muutamia tärkeitä todistajia Grandmorinin

murhajutussa.

Tämä asia oli nyt kolmen viikon ajan herättänyt suunnatonta huomiota.

Se oli kääntänyt koko Rouenin ylösalaisin, ja Pariisi seurasi sitä

intohimoisesti, ja vastustussanomalehdistö käytti sitä aseena

ankarassa taistelussaan keisarikuntaa vastaan. Levottomuus tulossa

olevien vaalien suhteen, jotka herättivät politillistä mielenkiintoa,

teki taistelun vieläkin kuumeisemmaksi. Edustajakamarissa oli

sattunut sangen myrskyisiä kohtauksia. Eräässä näistä oli kiivaasti

vastustettu kahden, keisarin persoonaan kiintyneen edustajan

valtakirjojen kelpaavaisuutta. Muutamassa toisessa oli ankarasti

hyökätty Seineprefektin raha-asiain hoidon kimppuun ja vaadittu

paikallisneuvoston valitsemista.

Silloin tuli Grandmorinin murhajuttu aivan parahiksi, antaakseen

vaalikiihoitukselle uutta vauhtia. Mitä tavattomimpia juttuja pantiin

liikkeelle, ja sanomalehdet olivat joka aamu täynnä uusia, hallitusta

loukkaavia arveluja. Muutamilla tahoilla annettiin tiedoksi, että

murhattu, joka oli varsin hyvin tunnettu Tuilerieissa ja oli

entinen tuomari ja kunnialegioonan komentaja sekä monimiljonääri,

oli antautunut mitä ruokottomimpiin irstailuihin. Toisaalla taas

ruvettiin, kun tutkimus ei näyttänyt johtavan mihinkään tuloksiin,

syyttämään poliisia ja oikeusviranomaisia leväperäisyydestä ja

laskettiin pilaa tuosta satumaisesta, kiinnijoutumattomasta

murhaajasta. Näissä hyökkäyksissä oli paljon totuutta ja se teki ne

vaan sitäkin tuntuvammiksi.

Herra Denizet hyvin tunsikin raskaan edesvastuunsa painon. Mutta

hän harrasti asiaa intohimoisesti, sitäkin enemmän kun hän

oli kunnianhimoinen ja innokkaasti halusi päästä käsiksi niin

merkitykselliseen asiaan kuin tämä, tullakseen tilaisuuteen osoittaa

sitä erinomaista tarkkanäköisyyttä ja tarmokkuutta, jota hän luuli

omaavansa. Hän oli erään suuren normandilaisen karjankasvattajan

poika ja oli opiskellut lakitiedettä Caenissa sekä vasta jotensakin

myöhään joutunut virkamiesuralle, jolla hänen vähäpätöisen

alkuperänsä takia ja vielä enemmän isänsä konkurssin jälkeen oli

ollut vaikea edistyä. Aluksi määrättynä apujäseneksi Bernayn, Dieppen

ja Havren oikeuksiin, oli hän tarvinnut kymmenen vuotta päästäkseen

keisarilliseksi prokuraattoriksi Port-Audemeriin. Sitten tuli hän

apulaiseksi Roueniin ja oli nyt, viisikymmentä vuotta täytettyään,

ollut tutkintotuomarina puolen toista vuotta.

Hänellä ei ollut mitään omaisuutta eivätkä hänen laihat tulonsa

riittäneet hänen moniin tarpeisiinsa ja hän oli sen vuoksi

huonopalkkaisten virkamiesten riippuvassa asemassa, johon ainoastaan

keskinkertaiset kyvyt tyytyvät, kun taas nerokkaat siinä kiusaantuvat

ja odottavat jotakin tilaisuutta myydäkseen itsensä.

Hänellä oli hyvin vilkkaat ja nuorteat taipumukset, olipa hän

rehellinenkin sekä rakasti ammattiansa. Hänen rajaton valtansa, joka

teki hänet virkahuoneessaan täydellisesti muiden vapauden herraksi,

nousi hänelle päähän. Ainoa mikä hiukan hillitsi hänen intohimoansa

tässä asiassa, oli hänen itsekäs pyyteensä. Hän näet paloi halusta

saada kunniamerkki rintaansa ja tulla siirretyksi Pariisiin. Tämä

vaikutti, että sitten kun hän ensimmäisessä kuulustelussa oli antanut

virkaintonsa hurmata itsensä, hän nyt liikkui mitä suurimmalla

varovaisuudella ja vainusi joka taholta kuiluja, joihin hänen

tulevaisuutensa saattaisi hukkua.

On kuitenkin huomattava, että hän oli valmistautunut, sillä jo

tutkinnon alussa oli muuan ystävä neuvonut häntä käymään Pariisin

oikeusministeriössä. Siellä oli hän ollut pitkässä keskustelussa

ylisihteeri Camy-Lamotten kanssa, joka oli tärkeä henkilö ja vallitsi

täydellisesti kaikkia alaisiansa, koska hän ratkaisi nimitykset ja

oli alituisessa yhteydessä Tuileriein kanssa.

Camy-Lamotten oli komeannäköinen mies. Hän oli kuten Denizetkin

alkanut uransa viransijaisena, mutta tuttavuuksiensa ja vaimonsa

avulla oli hänestä tullut edusmies ja kunnialegioonan suur-upseeri.

Hän oli varsin luonnollisella tavalla päässyt käsiksi tähän asiaan;

Rouenin keisarillinen prokuraattori, joka tunsi olevansa levoton

tämän epäilyttävän murhajutun takia; missä uhrina oli entinen

korkea virkamies, oli näet ollut siksi varovainen, että oli

kääntynyt ministerin puoleen, joka puolestansa oli neuvonut hänet

ylisihteerinsä luokse.

Tämä oli tavallansa omituinen sattuma: herra Camy-Lamotte oli näet

presidentti Grandmorinin vanha koulutoveri, vaikkakin muutamia vuosia

nuorempi, ja oli ollut hänen kanssaan niin läheisissä väleissä,

että tunsi hänet perin pohjin, yksinpä hänen paheensakin. Hän

puhuikin ystävänsä surullisesta kuolemasta syvästi murheellisena ja

lausui suurella painolla herra Denizetille hartaan toivomuksensa,

että rikoksellinen saataisiin ilmi. Mutta hän ei salannut, että

Tuilerieissa oltiin hyvin pahoillaan siitä liioitellusta hälinästä,

johon asia oli antanut aihetta, ja otti itsellensä vapauden kehoittaa

häntä noudattamaan suurta hienotunteisuutta.

Denizet oli kaikesta voinut ymmärtää tehneensä viisaasti, ollessaan

kiirehtimättä ja panematta mitään alttiiksi ilman että oli hankkinut

hyväksymisen etukäteen. Sen saatuaan hän palasi Roueniin varmana

siitä, että ylisihteerillä puolestansa oli asiamiehiä liikkeellä, ja

että hänkin halusi päästä asiasta selville. Totuus tahdottiin tietää,

jotta se voitaisiin paremmin salata, jos se näyttäisi tarpeelliselta.

Päivät kuluivat sillä välin ja vaikka kaikki koettivat rauhoittua,

ärsytti sanomalehdistön pilanteko Denizetiä. Poliisimies heräsi

hänessä jälleen ja hän vainusi kuin hyvä metsästyskoira. Hänet

tempasi mukaansa halu löytää oikeat jäljet, kunnianhimo ensiksi

keksiä rikoksellinen, vaikka olisikin pakotettu päästämään hänet jos

saisi määräyksen siitä. Odottaen saavansa ministeriöstä vastaanottaa

kirjeen, neuvon, pelkän viittauksen, oli hän jälleen tarmokkaasti

ryhtynyt tutkimuksiinsa. Kaksi tai kolme vangitsemista oli

tapahtunut, mutta vangitut oli täytynyt päästää irti.

Presidentti Grandmorinin testamentin avaaminen herätti hänessä

kuitenkin aivan äkisti epäluulon, josta hän oli tuntenut alkua jo

ensi hetkestä saakka, nimittäin että Roubaud mahdollisesti oli

rikoksellinen. Testamentti, joka oli täynnä omituisia määräyksiä,

asetti näet Séverinen Croix-de-Maufrasin maatilan perijäksi.

Nyt oli siis vihdoinkin saatu selville tuo siihen asti turhaan

etsitty vaikuttava syy murhaan, Roubaud-puolisot tunsivat testamentin

ja olivat murhanneet hyväntekijänsä, saadakseen perinnön heti

haltuunsa.

Hän piti sitäkin suuremmalla syyllä kiinni tästä asiankäänteestä, kun

herra Camy-Lamotte erityisesti oli puhunut rouva Roubaudista, johon

hän aikaisemmin oli tutustunut presidentin luona, hänen ollessaan

vielä nuori tyttö. Ja kuitenkin, miten monta epätodennäköisyyttä

sekä aineellista ja siveellistä mahdottomuutta! Alettuaan johtaa

tutkimuksiansa siihen suuntaan, kohtasi hän joka askeleella

tosiasioita, jotka vaikuttivat hämmennystä hänen käsitykseensä

mallikelpoisesti johdetusta tutkinnosta tuomio-istuimessa. Mikään ei

käynyt selvemmäksi, tuo suuri keskikohtainen selvyys, päävaikutin,

joka olisi kokonaisuuteen valoa luonut, puuttui.

Oli tosin olemassa toinenkin mahdollisuus, jota Denizet ei ollut

kadottanut näkyvistään, se minkä Roubaud oli jättänyt, nimittäin

että joku oli voinut lähtöaikana vallinneen tungoksen turvin nousta

vaunuun. Se oli tuo merkillinen, saavuttamaton, satumainen murhaaja,

jonka kustannuksella kaikki vastustussanomalehdet pitivät niin

hauskaa. Ensin oli vaivannäöt suunnattu siihen, että saataisiin

selko tämän henkilön ulkomuodosta Rouenissä, josta hän oli tullut,

ja Barentinissa, jossa hän oli astunut pois junasta, mutta mihinkään

varmaan tulokseen ei oltu päästy. Väittävätpä muutamat todistajat

mahdottomaksi, että joku voisi tunkeutua toiselle varattuun vaunuun,

kun taas toiset antoivat mitä vastakkaisimpia selityksiä.

Eikä tästä mahdollisuudesta näyttänyt mitään hyötyä lähtevän, kun

tuomari, kuulustellessaan portinvartija Misardia, tahtomattansakin

tutustui tuohon murhenäytelmän tapaiseen seikkailuun nuoren

Louisetten kanssa, joka presidentin raiskaamana oli paennut hyvän

ystävänsä Cabuchen luo ja kuollut siellä. Nyt sai hän kaikki

itsellensä salamankaltaisen selväksi, mikä on mallikelpoisen

syytöskirjoituksen päämuodostelu.

Siinähän oli kaikki, mitä tarvittiin; kuolemanuhkauksia, joita

kivityömies oli tehnyt uhria vastaan, tämän huonossa huudossa oleva

entinen elämä, taitamattomasti todistukseksi vedetty muualla-olo,

jota oli mahdoton näyttää toteen.

Tarmokkuuden äkisti valtaamana oli hän edellisenä iltana kaikessa

salaisuudessa vangituttanut Cabuchen siinä pienessä tuvassa, jossa

hän asui metsän sydämessä, aivan kuin missäkin pesässä, ja sieltä

löydettiin veren tahraama housupari. Ja vaikka hän ponnisteli tätä

käsitystä vastaan, joka väkisin pyrki hänen mieleensä, ja päätti

olla luopumasta Roubaud-puolisojen rikoksellisuutta koskevasta

otaksumasta, riemuitsi hän ajatellessaan, että hänellä yksinään oli

ollut tarpeeksi hieno nenä, saadakseen ilmi todellisen rikoksellisen.

Päästäkseen tästä varmuuteen, oli hän täksi päiväksi kutsunut eteensä

useita todistajia, joita jo oli kuulusteltu murhan jälkeisenä päivänä.

Tutkintotuomarin virkahuone sijaitsi Rue Jeanne-d'Arcin

varrella eräässä vanhassa, rappeutuneessa talossa vanhojen

normandilaisten herttuoiden palatsin vieressä, joka nyt oli muutettu

oikeuspalatsiksi, ja jota se rumensi. Päivänvaloa oli niin vähän

tuossa suuressa, synkässä huoneessa, joka sijaitsi alimmassa

kerroksessa, että lamput täytyi sytyttää jo kello kolmelta talvisin.

Huoneen seinäpaperit olivat viheriät, mutta vanhat ja vaalenneet,

ja ainoat huonekalut, mitä huoneessa oli, olivat kaksi lepotuolia,

neljä tuolia, tuomarin pöytä ja notarion pikkupöytä, ja kylmän lieden

päällä oli suuri tummasta marmorista tehty pöytäkello, jonka sivulla

oli kaksi pronssikannua. Tuomarin pöydän takaa johti ovi toiseen

huoneeseen, mihin tuomari toisinaan kätki henkilöitä, joita tahtoi

pitää käytettävänään; sisäänkäytävä oli välittömästi yhteydessä

pitkän käytävän kanssa, missä oli penkkejä, joilla todistajat

sisäänhuutoa odottaessaan saivat istua.

Vaikka olivat kutsutut vasta kello kahdeksi, tulivat Roubaudit jo

kello puoli kahdelta. He olivat tulleet Havresta ja olivat tuskin

malttaneet syödä aamiaista eräässä pienessä ravintolassa Grand-Ruen

varrella. He olivat molemmat mustiin puetut, mies sadetakkiin,

vaimo silkkipukuun kuin hieno ylimysnainen, ja he osoittivat hiukan

raukeata arvokkaisuutta, mikä soveltui sukulaisen menettämistä

surtaessa. Vaimo istui hiljaa eräällä penkillä, sanomatta sanaakaan,

jota vastoin mies kädet selän takana käveli hänen edessään lyhyin

askelin edestakaisin. Mutta joka kerta, kun mies kääntyi ympäri,

kohtasivat heidän katseensa toisensa ja salainen ahdistus loi silloin

varjon heidän äänettömille kasvoilleen.

Croix-de-Maufrasin testamenttaaminen oli tosin tuottanut heille

suuren ilon, mutta oli uudelleen herättänyt heissä pelkoa.

Presidentin perhe, varsinkin tytär, oli kovin katkeroittunut noista

monista omituisista lahjoituksista, jotka nousivat lähes puoleen

omaisuuteen, ja puhui testamentin moittimisesta, ja miehensä

kehoituksesta kohteli rouva de Lachesnaye erittäin epäystävällisesti

vanhaa ystävätärtään Séverineä, jota vastaan hän tunsi mitä pahimpia

epäluuloja.

Myöskin vaivasi Roubaudia tätä nykyä alituinen pelko erään

todistuksen olemassaolosta, jota hän ei ollut ennen tullut

ajatelleeksi: kirjeen, jonka hän oli pakottanut vaimonsa

kirjoittamaan, saadakseen presidentin matkalle. Ellei hän ollut sitä

hävittänyt, niin se voitaisiin löytää ja käsiala tunnettaisiin.

Onneksi kuluivat päivät minkään tulematta ilmi, ja kirje oli

otaksuttavasti revitty rikki. Mutta joka kerta kun puolisot

uudelleen kutsuttiin tutkintotuomarin eteen, antoi se heille aihetta

tuskanhikeen, niin tarkoin kuin he käyttäytyivätkin kuten perillisten

ja todistajain tulee.

Kello löi kaksi ja nyt saapui Jacques vuorostansa. Hän tuli

Pariisista. Roubaud meni heti hyvin tuttavallisesti häntä vastaan ja

ojensi kätensä häntä kohden.

Jacques pysähtyi äkisti nähdessään Séverinen, joka yhä istui hiljaa.

Kuluneiden viikkojen aikana oli alipäällikkö käyttäytynyt hyvin

kohteliaasti joka kerta, kun hän oleskeli Havressa. Kerrankin oli

hänen täytynyt vastaanottaa kutsut aamiaiselle. Ja kun hän oli tuon

nuoren rouvan läheisyydessä, kasvoi hänen levottomuutensa ja häneen

palasi tuo vanha väristys. Valtasiko hänet siis himo Séverineenkin?

Hänen sydämensä tykytti ja käsiä poltti, kun hän vaan näki tuon

valkoisen kaulan. Hän oli nyt lujasti päättänyt paeta häntä.

-- No, mitä Pariisissa sanotaan asiasta? kysyi Roubaud. Ei mitään

uutta, luullakseni? Mitään ei tiedetä, eikä mitään saadakaan

tietää... Ettekö tahdo tervehtiä vaimoani?

Hän vei hänet mukanansa, niin että Jacquesin täytyi astua esiin ja

tervehtiä Séverineä, joka hämillänsä hymyili lapsellisen pelokkaine

kasvojenilmeineen. Hän yritti puhua kaikenlaisista joutavista

asioista, puolisojen taukoamatta häntä silmäillessä, kuin olisivat he

koettaneet lukea, ei ainoastaan hänen ajatuksensa, vaan myöskin hänen

epämääräiset unelmansa, joihin hän itse empi antautua.

Miksi oli hän niin kylmä? Miksi näytti hän koettavan karttaa heitä?

Oliko hänen muistinsa heräämäisillään, oliko heidät kutsuttu

kuulusteltaviksi vastatusten hänen kanssaan? Hän oli ainoa

todistaja, jota he pelkäsivät, ja he olisivat tahtoneet voittaa

hänet puolellensa, kiinnittää hänet itseensä niin sydämellisillä

ystävyydensiteillä, ett'ei hän milloinkaan rohkenisi todistaa heitä

vastaan.

Kiusaantunut alipäällikkö palasi jälleen murha-asiaan.

-- Onko teillä mitään aavistusta siitä, minkä vuoksi olette kutsuttu

tänne? Onko ehkä jotakin uutta kysymyksessä?

Jacques teki välinpitämättömän eleen.

-- Asemalla liikkui vast'ikään eräs huhu, kun minä tulin, ja

puhuttiin jostakin vangitsemisesta.

Roubaud-puolisot hämmästyivät ja ällistyivät kovin.

-- Mitenkä niin, vangitsemisesta? He eivät olleet kuulleet niin

kuiskaustakaan siitä. Oliko vangitseminen jo toimeenpantu, vai oliko

se odotettavissa?

He ahdistivat häntä kysymyksillä, mutta hänellä ei ollut sen enempää

kerrottavana.

Tässä silmäräpäyksessä veti muutamien käytävässä kuuluvien askelten

ääni puoleensa Séverinen huomion.

-- Siinä on Berthe ja hänen miehensä, mutisi hän.

Ne olivat todellakin de Lachesnaye-puolisot. He kulkivat

hyvin jäykkinä Roubaud-pariskunnan ohitse, eikä Berthe luonut

katsettakaan entiseen toveriinsa. Eräs vahtimestari vei heidät heti

tutkintotuomarin luo.

-- Saammepa varustautua kärsivällisyydellä, sanoi Roubaud. Kaiketi

saamme istua täällä hyvinkin pari tuntia... Istuutukaa siis!

Hän itse oli istuutunut Séverinen vasemmalle puolelle ja viittasi

Jacquesta istuutumaan hänen toiselle puolelleen. Jacques jäi vielä

hetkeksi seisomaan. Mutta kun Séverine katsoi häneen lempeän,

ujon näköisenä, istuutui hän. Kuinka pieneltä ja hennolta nainen

näyttikään heidän molempain välissä! Jacques tunsi hänen nöyrää

hellyyttään, ja hänestä säteilevä kevyt lämpö vaivutti hänet

vähitellen heidän pitkänä odotusaikanaan täydelliseen horrostilaan.

Denizetin luona olivat kuulustelut alkamassa. Valmistavista

tutkimuksista oli jo syntynyt suuri joukko asiapapereita, useampia

sinisillä päällyksillä varastettuja kimppuja. Oli yritetty seurata

uhria aina hänen Pariisista lähdöstänsä saakka.

Asemapäällikkö, herra Vandorpe, oli todistanut pikajunan lähdöstä

6,30, vaunu n:o 293:n kiinnittämisestä junaan viime hetkessä,

sanoista, mitkä hän oli vaihtanut Roubaudin kanssa, joka oli noussut

vaunuun vähää ennen presidentti Grandmorinin saapumista, ja lopuksi

tämän jälkimmäisen sijoittamisesta vaunuun, jossa hän varmaankin oli

yksin.

Junan konduktööriä, Henri Dauvergnea, oli kuulusteltu sen johdosta,

mitä Rouenissa oli tapahtunut tuona kymmenen minuutin viipymisaikana,

mutta hän ei ollut voinut mitään varmuudella ilmoittaa. Hän oli

nähnyt Roubaud-puolisojen seisovan vaunun edustalla ja hän kyllä

luuli heidän palanneen vaunuunsa, jonka oven eräs virkamies sitten

oli sulkenut; mutta hän tahtoi jättää tämän sanomatta asemalla

vallinneen tungoksen ja hämärän takia. Mitä tuli lausunnon antamiseen

siitä, olisiko joku, tuo kiinnijoutumaton murhaaja, voinut tunkeutua

presidentin vaunuun samalla hetkellä, jolloin juna läksi liikkeelle,

ei hän juuri luullut sitä todennäköiseksi, vaikk'ei tahtonutkaan

kieltää sen mahdollisuutta, koskapa sellaista oli mikäli hän tiesi,

tapahtunut parisen kertaa.

Rouenin aseman muut virkamiehet, joilta oli kysytty samoja kohtia,

olivat sen sijaan, että olisivat luoneet jotakin valaistusta asiaan,

oikeastaan tehneet vastaisilla vastauksillaan asianhaarat vieläkin

epäselvemmiksi. Totena ja todistettuna asiana pysyi näin ollen

ainoastaan se kädenlyönti, minkä Roubaud vaunustansa oli vaihtanut

Barentinin asemapäällikön kanssa, joka oli noussut vaununrappusille:

Tämä asemapäällikkö, herra Bessière, oli nimenomaan tunnustanut tämän

ilmoituksen oikeaksi ja lisännyt, että hänen virkaveljensä oli ollut

kahdenkesken vaimonsa kanssa, joka oli puoliksi pitkällään ja näytti

nukkuvan rauhallisesti.

Olipa toisakseen etsitty niitäkin matkustajia, jotka tulivat

Pariisista samassa vaunussa kuin Roubauditkin. Tuo paksu

pariskunta, joka oli tullut viime hetkellä, oli muuan porvariperhe

Petit-Couronnesta ja oli selittänyt, että koska he heti olivat

uneen vaipuneet, eivät he voineet sanoa mitään, ja mitä tuli siihen

tummahiveiseen naiseen, joka istui hiljaa eräässä nurkassa, niin oli

hän kadonnut kuin varjo ja häntä oli mahdoton löytää.

Sitäpaitsi oli lopuksi kuulusteltu muita todistajia, jotka

saattoivat todistaa ne henkilöt samoiksi, jotka samana iltana olivat

astuneet pois Barentinissa, koska murhaajan siellä olisi pitänyt

lähteä junasta. Oli laskettu piletit ja onnistuttu saamaan selko

kaikista matkustajista, paitsi yhdestä ainoasta, juuri eräästä

suuresta, karkeatekoisesta miehestä, jonka pää oli kääritty siniseen

nenäliinaan, ja joka muutamien ilmoituksen mukaan oli puettu

päällystakkiin, toisten tiedonannon mukaan puseroon. Ainoastaan

tätä unen tavoin kadonnutta koskevia asiapapereja oli kokoelmassa

kolmesataa kymmenen, mutta jotka aikaansaivat ainoastaan mitä

suurinta hämmennystä, koska jokaisen todistuksen tässä kokoelmassa

kumosi joku toinen.

Lisäksi tuli joukko liitteitä:

Pöytäkirja, minkä oli laatinut se notario, joka oli seurannut

keisarillista prokuraattoria ja tutkintotuomaria rikospaikalle;

se sisälsi tarkan kuvauksen siitä paikasta radan varrella, mistä

murhattu tavattiin, ruumiin asennosta, puvusta sekä niistä taskuissa

olleista esineistä, joiden avulla ruumis tunnettiin.

Lisäksi pöytäkirja, jonka myös mukana seurannut lääkäri oli tehnyt;

tässä oli tieteellisin sanoin seikkaperäisesti tehty selkoa kurkkuun

pistetystä haavasta, mikä oli ainoa haava, inhoittava pisto, joka oli

tehty jollakin teräaseella, epäilemättä veitsellä.

Sitäpaitsi oli useita muita pöytäkirjoja ja asiapapereja ruumiin

kuljettamisesta Rouenin ruumishuoneesta ja ajasta, mikä sitä oli

siellä säilytetty, kunnes merkillisen nopea mädäntyminen oli

pakoittanut viranomaiset luovuttamaan sen perheelle.

Mutta koko tässä uudessa paperikasassa oli ainoastaan pari tärkeätä

asianhaaraa.

Ensinnäkin se, että murhatun taskuista ei oltu löydetty kelloa eikä

pientä lompakkoa, jonka piti sisältäneen kymmenen tuhannen frangin

seteliä, minkä summan presidentti Grandmorin oli velkaa sisarelleen,

rouva Bonnehonille, ja jonka tämä odotti saavansa. Tästä olisi

siis voinut uskoa, että murha oli tehty varastamisen aikomuksessa,

ellei toisakseen suuri hohtokivisormus olisi ollut paikoillaan

kädessä. Tämä oli jälleen antanut aihetta koko jonoon arveluita.

Onnettomuudeksi ei tiedetty pankkisetelien numeroita, mutta kello

oli hyvin tunnettu: se oli suuri remontoaarikello, jonka kuoressa

päälläpäin oli presidentin kaksi alkukirjainta ja sisäpuolella

valmistusnumero 2,156.

Ase, veitsi, jota murhaaja oli käyttänyt, oli vihdoin antanut

aihetta laajoihin tutkimuksiin pitkin rataa, sen varrella olevissa

pensastoissa, kaikkialla, minne se oli saatettu heittää. Mutta nämä

tutkimukset olivat olleet turhat, murhaaja oli luultavasti kätkenyt

veitsen samaan paikkaan, mihin setelit ja kellonkin.

Ainoa, mikä löydettiin sadan metrin päästä Barentinin asemalta, oli

murhatun matkahuopa, joka asiaan kuuluvana esineenä oli jätetty

sinne. Se olikin todistuskappalten joukossa.

Kun de Lachesnaye-puolisot astuivat huoneeseen, seisoi herra

Denizet kirjoituspöytänsä ääressä ja luki taasen ensimmäisistä

kuulustelupöytäkirjoista yhden, jonka hänen notarionsa vastikään

oli ottanut esille. Herra Denizet oli pieni jotensakin

voimakasrakenteinen henkilö, sileäksi ajeltu ja harmaantunut. Nuo

täyteläiset posket, neliskulmainen leuka ja leveä nenä olivat

kalpeat ja liikkumattomat, ja tämän vaikutusta lisäsivät vielä

enemmän raskaat silmäluomet, jotka puoliksi peittivät noita suuria,

kirkkaita silmiä. Mutta kaikki se terävä-älyisyys, kaikki se

taitavuus, minkä hän luuli omaavansa, oli paennut suuhun. Hänellä

oli näyttelijän erittäin eloisa suu, ja se muodostui varsin pieneksi

ja kapeaksi, milloin hänen oli näytettävä oikein viekkaalta. Mutta

hänen viekkautensa oli usein hänelle vahingoksi, hän oli liian

terävä-älyinen, hän oli liian paljon piilosilla yksinkertaisen,

teeskentelemättömän totuuden kanssa. Hän oli näet mielessänsä

muodostanut ihanteen ammatistansa ja piti itseänsä jonkinlaisena

siveysopillisena haavalääkärinä, joka oli erinomaisen nerokas ja

sisällisellä tarkkanäköisyydellä varustettu. Mutta muuten ei hän

ollutkaan tyhmä.

Hän käyttäytyi heti rakastettavasti rouva de Lachesnayea

kohtaan, sillä hänessä oli vielä jäljellä jotakin siitä hienosta

virkamiehestä, joka seurusteli Rouenin ja sen ympäristöjen parhaissa

seurapiireissä.

-- Olkaa hyvä ja istukaa, rouvaseni.

Hän työnsi itse esiin tuolin tuolle nuorelle, surupukuiselle

rouvalle, joka oli pieni, hento valkoverikki, terävä ja

epämiellyttävä ulkomuodoltansa. Mutta herra de Lachesnayea

kohtaan, joka myös oli vaaleaverevä ja hoikka, oli hän ainoastaan

kohtelias, jopa hiukan mahtavakin. Tämä, joka appensa vaikutuksesta

ja niiden palvelusten perusteella, joita hänen isänsä, myös

virkamies, aikoinaan oli tehnyt eri toimituskunnissa, oli jo

kolmenkymmenen kuuden vuotiaana päässyt apellatsioonituomio-istuimen

jäseneksi ja saanut kunniamerkin, edusti näet Denizetin mielestä

eteenpäintyönnettyjä, varakkaita keskinkertaisia kykyjä, jotka

sukuyhteyksiensä ja omaisuutensa perusteella voivat odottaa nopeata

ylenemistä, kun taas hänen itsensä, köyhä ja suojelijaa vailla kun

oli, täytyi armon-anojana alati notkistaa selkäänsä ylentymisen

yhtämittaa taaksepäin vierivän kiven alla. Hänellä ei sen vuoksi

lainkaan ollut vastenmielistä virkahuoneessaan antaa toisen tuntea

kaikkivaltaansa, tuota rajatonta valtaa, mikä hänellä oli muiden

vapauden suhteen, niin että hän yhdellä sanalla saattoi muuttaa

todistajan pidätetyksi ja, jos sitä halusi toimittaa tämän heti

paikalla vankilaan.

-- Suonette minulle anteeksi, rouvaseni, että vaivaan teitä

tällä surullisella asialla. Mutta minä tiedän teidän toivovan

yhtä hartaasti kuin minäkin, että selvyyttä saataisiin, ja että

rikoksellinen saisi sovittaa rikoksensa.

Sitten kun hän merkinannolla oli huomauttanut notariota, suurta,

keltahipiäistä, luisevarakenteista miestä, alkoi kuulustelu.

Mutta jo ensimmäisiä kysymyksiä tehtäessä rouva de Lachesnayelle,

koetti mies, joka oli istuutunut huomatessaan, ett'ei viitsitty

käskeä häntä sitä tekemään, vastata hänen puolestaan. Hän purki

kaiken katkeruutensa appi-ukon testamentin johdosta.

Mitä oli ajateltava kaikista näistä lukuisista, melkoisista

lahjoituksista, jotka nousivat lähes puoleen koko omaisuudesta,

mikä teki kolme miljoonaa seitsemänsataa tuhatta frangia! Ja ne oli

annettu henkilöille, joita suurimmaksi osaksi ei tunnettu, kaikkiin

mahdollisiin yhteiskuntaluokkiin kuuluville naisille. Olipa näiden

joukossa eräs pieni orvokkien myyjätärkin Rue du Rocherin portilta.

Oli mahdoton tyytyä sellaiseen, ja hän odotti ainoastaan tutkimuksen

päättymistä ottaakseen selkoa siitä, eikö olisi olemassa mitään

keinoa saada tuo mieletön testamentti kumotuksi.

Sillä aikaa kun hän hammasta purren purki murhettansa ja näytti,

miten tyhmä, maalaismaisen itsepintainen ja paatuneen ahne hän oli,

katseli herra Denizet häntä suurilla, puoliavoimilla silmillään, ja

hänen hieno suunsa ilmaisi sekä kateutta että halveksimista tuota

kykenemätöntä raukkaa kohtaan, joka ei ollut tyytyväinen kahteen

miljoonaan, ja jonka hän epäilemättä jonakin kauniina päivänä näkisi

näiden rahojen vuoksi puettuna korkeimman tuomiovallan purppuraan.

-- Luulen, että tekisitte siinä tyhmästi, sanoi hän lopuksi.

Testamentti voidaan kumota ainoastaan, jos kokonaissumma nousee

puolen omaisuuden yli, miten nyt ei ole laita.

Hän kääntyi sitten notarionsa puoleen ja sanoi:

-- Minä otaksun, Laurent, ett'ette te kirjoita kaikkea tätä muistiin.

Tämä hymyili tarkoittavasti, kyllä hän ymmärsi, mitä hänen oli

tehtävä.

-- Mutta, väitti herra de Lachesnaye, vieläkin katkeroittuneempana,

minä toivon, ett'ei luulotella minun antavan noiden Roubaudien saada

Croix-de-Maufrasia. Antaa sellainen lahja palvelijan tyttärelle!

Ja miksi ja millä tekosyyllä? Jos näytetään toteen, että he ovat

osallisia rikokseen...

Herra Denizet palasi silloin murha-asiaan.

-- Luuletteko todellakin niin?

-- Kyllä, jos heillä on ollut tieto testamentista, niin onpa se,

hitto vieköön, todistus siitä, että he toivoivat meidän isäparkamme

kuolevan. Huomatkaa sitäpaitsi, että juuri he viimeksi puhuivat hänen

kanssaan. Kaikki tämä tekee asian varsin epäiltäväksi.

Levottomana ja häiriintyneenä uudessa olettamuksessaan, kääntyi

tuomari Bertheen:

-- Entäs te, rouvaseni, luuletteko te vanhan ystävättärenne voineen

tehdä sellaisen rikoksen?

Berthe katsoi mieheensä, ennen kun vastasi. Molempain epämiellyttävä

ja kuiva luonne oli niinä kuukausina, mitkä he olivat olleet

naimisissa, vaikuttanut keskinäisesti ja käynyt yhä terävämmäksi.

He ymmärsivät toisiansa ja mies oli siihen määrään ärsyttänyt hänet

Séverineä vastaan, että hän, saadakseen maatilan takaisin, olisi

voinut vangituttaa hänet paikalla.

-- Jumalani, sanoi hän vihdoin, henkilö, josta puhutte, osoitti jo

nuorena varsin huonoja taipumuksia.

-- Mitenkä niin? Syytättekö häntä siitä, että hän olisi Doinvillessa

käyttäytynyt huonosti?

-- Oi, en, en siitä, isäni ei siinä tapauksessa olisi sallinut hänen

siellä pysyä.

Tällä lausunnollaan hän ilmaisi sitä porvarillista

tekohäveliäisyyttä, joka ei milloinkaan sallinut itseänsä moitittavan

mistään hairahduksesta, ja joka piti kunnianansa olla yksi Rouenin

kaikkein hyveellisimmistä, jota kaikki tervehtivät, ja joka

kaikkialla otettiin vastaan.

-- Mutta, jatkoi hän, kun on ajattelemattomuudesta ja

tuhlaavaisuudesta johtuvia pahoja tapoja... On sanalla sanoen paljon

sellaista, jota en ennen olisi uskonut mahdolliseksi, mutta joka nyt

näyttää minusta varmalta.

Denizet teki jälleen kärsimättömyyttä osoittavan liikkeen. Hän ei

enään seurannut tätä jälkeä ja jokaista, joka siitä piti kiinni, piti

hän vihollisena, joka epäili hänen neronsa erehtymättömyyttä.

-- Täytyy kuitenkin olla olemassa syitä ja todisteita, huudahti hän.

Roubaudien kaltaiset ihmiset eivät tapa sellaista miestä kuin teidän

isänne oli, saadessaan periä. Ainakin tavattaisiin todistusaiheita

heidän innostaan perinnön saamiseen, ja minä löytäisin muita oireita

siitä, että he ahnehtivat rahoja ja nautintoja... Ei, se syy ei

riitä, täytyy etsiä toinen, ja mitään sellaista ei ole, te ette itse

voi sellaista ilmoittaa... Jos katselette itse tosiasioita, niin

ettekö voi huomata, että se aineellisesti on mahdotonta?

Kukaan ei ole nähnyt Roubaud-puolisojen nousevan presidentin vaunuun.

Luuleepa eräs virkamies voivansa väittää, että hän näki heidän

palaavan vaunuunsa. Ja koska he todellakin Barentiniin saavuttaessa

olivat siellä, niin täytyy otaksua heidän menneen omasta vaunustansa

presidentin vaunuun, joka oli kolmen vaunun päässä siitä, ja sitten

palanneen takaisin, tehden kaiken tämän muutamassa minuutissa, junan

kulkiessa suurimmalla nopeudellaan.

Onko se todenmukaista? Minä olen kysynyt veturinkuljettajilta

ja konduktööreiltä, ja kaikki ovat yksin suin selittäneet, että

ainoastaan joku, jolla olisi siinä suuri tottumus, voisi omata

kylliksi kylmäverisyyttä ja tarmoa tehdäkseen jotakin sellaista.

Vaimo ei missään tapauksessa olisi voinut sitä tehdä, ja mies

olisi silloin yksinään antautunut sellaiseen vaaraan tappaakseen

suojelijan, joka vastikään oli pelastanut heidät pahasta pulasta? Ei,

ei se olettamus pidä paikkaansa, täytyy etsiä toiselta taholta...

Kentiesi on joku, joka on noussut vaunuun Rouenissa ja lähtenyt pois

seuraavalla asemalla, ja joka vähää ennen on uhkaillut murhattua...

-- Innossaan joutui hän nyt uuteen järjestelmäänsä ja oli

ilmaisemaisillaan liikoja, kun ovi puoliksi avautui ja eräs

vahtimestari pisti päänsä sisään. Mutta ennen kun tämä ennätti

sanaakaan sanoa, avasi käsineeseen puettu käsi oven kokonaan, ja

sisään astui vaaleanverinen, erittäin komeaan surupukuun puettu

nainen. Hän oli vielä viidenkymmenen vuotiaana erittäin hyvin

säilynyt ja omasi vanhenevan jumalattaren muhkean ja voimakkaan

kauneuden.

-- Minä se olen, rakas tuomarini. Suonette minulle anteeksi, että

tulen näin myöhään. Mutta tiet ovat huonossa kunnossa, ja Doinvillen

ja Rouenin väliset kolme lieuea olivat tänään yhtä pitkät kuin

runsaat kuusi.

Denizet nousi hyvin kohteliaasti ylös.

-- Minä toivon, rouvaseni, että olette ollut hyvissä voimissa sitten

viime sunnuntain?

-- Erinomaisissa... Ja minä toivon, että te, hyvä tuomari, olette

toipunut siitä peljästyksestä, minkä ajajani teille aiheutti?

Hän on kertonut minulle olleensa vähällä kaatua teidän kanssanne

paluumatkalla, tuskin kahden kilometrin päässä maatilasta.

-- Joutavia, se oli vain ankara täräys ja minä sitä tuskin muistan...

Mutta olkaa hyvä ja istuutukaa, ja kuten juuri sanoin rouva de

Lachesnayelle, suokaa anteeksi, että vaivaan teitä tällä kauhealla

asialla, joka varmaankin on herättävä teissä surua.

-- Niin, Herra Jumala! koska se on välttämätöntä... Hyvää päivää,

Berthe! Hyvää päivää Lachesnaye!

Hän oli rouva Bonnehon, murhatun sisar. Hän suuteli veljensä tytärtä

ja puristi hänen miehensä kättä. Rouva Bonnehon oli kolmenkymmenen

vuotiaana jäänyt leskeksi eräästä tehtaanomistajasta, joka oli

jälkeensäjättänyt hänelle suuren omaisuuden. Mutta hän oli ollut

hyvin varakas jo itsestäänkin, kun hän veljensä kera oli omistanut

Doinvillen maatilan.

Hän oli aina elänyt sangen mukavasti ja hänellä oli, kuten

sanottiin, ollut monta pientä lemmenunelmaa, mutta aina oli hän

ulkonaisessa esiintymisessään ollut niin moitteeton, suora ja

reipas, että oli säilyttänyt itsellään määräämisvallan Rouenin

seurapiireissä. Sattumat ja maku olivat vaikuttaneet, että hän

aina valitsi rakastajansa lakimiesten ja virkamiesten joukosta ja

oli nyt kahdenkymmenen viiden vuoden aikana maatiloillansa pitänyt

vastaanottoja ja kestejä Rouenin tuomarimaailmalle, joka hänen

ajoneuvoissaan tuotiin noihin alituisiin juhlallisuuksiin ja vietiin

taas niistä pois.

Hän ei vielä ollut rauhoittunut ja väitettiin hänen tuntevan

äidillistä hellyyttä erästä tuomio-istuimessa palvelevaa nuorta

ylimääräistä, apellatsioonineuvos Chaumetten poikaa kohtaan; hän

työskenteli pojan ylenemiseksi ja miellytteli isää kutsuilla ja

kohteliaisuuksilla.

Mutta hän piti sitäpaitsi erään entisaikaisenkin ystävän,

apellatsioonineuvos Desbazeillesin, joka oli pysynyt vanhanapoikana

ja hienosti sepitetyillä, usein esitetyillä soneteillaan loi

kirjallista loistoa tuomioistuimeen. Hänellä oli vuosikausia ollut

vakituinen huone Doinvillessa. Vaikka hän nyt oli jättänyt kuudennen

vuosikymmenen, oli hän alati siellä päivällisillä, kuten ainakin

vanha ystävä ja toveri, joka säilöstystautinsa vuoksi saattoi elää

vain muistoissaan.

Alkavasta vanhuudesta huolimatta säilytti hän siis miellyttävän

käytöstapansa kautta ylivaltansa, eikä kukaan aikonut

kilpailla hänen kanssaan vallasta. Vasta viime talvena oli hän

kilpailijakseen huomannut rouva Leboucqin, joka oli naimisissa erään

apellatsioonineuvoksen kanssa, ja joka todellakin oli sangen komea

ja kaunis, noin kolmenkymmenen vuotias ruskeasilmäinen nainen,

jonka kanssa laki- ja virkamiehet alkoivat ahkerasti seurustella.

Tämä seikka antoi hänen tavalliselle hyvätuulisuudellensa pienen

surumielisyyden vivahduksen.

-- Jos sallitte, alkoi Denizet jälleen, niin minä pyydän saada tehdä

teille muutamia kysymyksiä.

Lachesnaye-puolisojen kuulustelu oli päättynyt, mutta hän ei

antanut heille viittausta poistua, ja hänen muuten niin hiljainen

virkahuoneensa muuttui hauskaksi salongiksi.

Notario valmistautui hitaasti jatkamaan kirjoittamistaan.

Iloisena ja hymyillen, kuin olisi kysymyksessä ollut ainoastaan

ystävällinen keskustelu rupesi nyt rouva Bonnehon todistamaan.

-- Minä en kirjoittanut veljelleni, mutta odotin häntä ja tiesin

hänen tulevan, vaikk'ei päivää oltu määrätty. Hän tuli tavallisesti

luoksemme vallan odottamatta ja saapui melkein aina yöjunalla.

Kun hän asui yksinäisessä sivurakennuksessa puutarhassa, aution

tien varrella, emme edes kuulleet, koska hän tuli. Hän otti vaunut

Barentinista ja näyttäytyi vasta seuraavana päivänä, toisinaan vasta

myöhään päivällä, jolloin hän tuli vieraisille, kuin monivuotinen

naapuri ainakin.

Syy, miksi nyt odotin häntä, oli se että hänellä nyt piti olla

mukanansa minulle annettavaksi kymmenentuhatta frangia erään

kauppa-asian selvittämistä varten. Hänellä oli varmaankin tämä summa

mukanaan. Ja sen vuoksi olen aina luullut, että hänet murhattiin

aivan yksinkertaisesti rosvoamisen tarkoituksessa.

Tuomari ei heti vastannut mitään, sitten lausui hän, katsoen häntä

kasvoihin:

-- No, mitä luulette te rouva Roubaudista ja hänen miehestään?

Hän pani vastaan hyvin innokkaasti.

-- Ei, herra Denizet hyvä, ette suinkaan te luulottele sellaista

tuosta kunnon ihmisestä... Séverine oli hyvä ja kiltti pikkutyttö,

hyvin helposti ohjattava ja sitäpaitsi herttainen ja rakastettava,

mikä ei suinkaan asiaa pilaa. Koska tahdotte, että minun on se

toistettava, niin on minun mielipiteeni, ett'eivät hän ja hänen

miehensä saata tehdä mitään huonoa tekoa.

Tuomari nyökkäsi hyväksyvästi ja loi voittoriemuisen katseen rouva

Lachesnayeen. Tämä pahastui ja otti itsellensä vapauden sekaantua

keskusteluun.

-- Minun mielestäni on täti tosiaankin hyvin herkkäuskoinen.

Rouva Bonnehon vastasi tähän tavalliseen suorasukaiseen tapaansa:

-- Rakas Berthe, siinä asiassa me emme milloinkaan tule ymmärtämään

toisiamme... Hän oli iloinen ja nauroi mielellään, ja siinä oli

hän varsin oikeassa... Minä tiedän sangen hyvin, mitä sinä ja

miehesi ajattelette. Mutta itsekkäisyys lienee saattanut päänne

kovin pyörälle, koska olette niin ihmeissänne siitä, että isäsi

testamenttasi Croix-de-Maufrasin tuolle kiltille Séverinelle...

Olihan hän kasvattanut hänet ja antanut hänelle myötäjäiset,

ja silloinpa oli aivan luonnollista, että hän muisti häntä

testamentissaan. Eikö hän tavallaan pitänyt häntä tyttärenänsä!...

Voi, rakas ystäväni, rahat merkitsevät niin vähän, milloin onnesta on

kysymys?

Rouva Bonnehon, joka aina oli ollut sangen varakas, osoittautui

todellakin ehdottoman epäitsekkääksi. Kauniin ja ihaillun naisen

suloudella oli hän kauneudessa ja rakkaudessa näkevinänsä elämän

ainoan tarkoitusperän.

-- Juuri Roubaud on puhunut sähkösanomasta, huomautti herra de

Lachesnaye sangen kuivasti. Ellei mitään sähkösanomaa olisi ollut,

niin ei suinkaan presidentti olisi voinut sanoa hänelle saaneensa

sellaisen. Miksi on Roubaud valehdellut?

-- Mutta, huudahti Denizet ja joutui intoihinsa, presidentti on

sangen hyvin itse voinut keksiä tuon sähkösanoman, selittääkseen

Roubaudeille äkillisen matkansa. Heidän oman todistuksensa mukaan

olisi hän matkustanut vasta seuraavana aamuna, ja koska hän oli

samassa junassa kuin he, täytyi hänen keksiä joku tekosyy, ellei hän

tahtonut ilmoittaa todellista syytä, jota muuten ei kukaan meistä

tiedä... Tällä asianhaaralla ei ole mitään merkitystä, eikä se johda

mihinkään.

Syntyi jälleen vaitiolo. Kun tuomari taas alkoi puhua, oli hän hyvin

tyyni ja noudatti suurta varovaisuutta.

-- Nyt minun täytyy puuttua sangen arkaluontoiseen asiaan, ja minä

pyydän teitä suomaan anteeksi kysymysteni laadun. Ei kukaan voi

enemmän kunnioittaa velivainajanne muistoa, kuin minä. Mutta onhan

huhuja ollut liikkeellä. On väitetty hänellä olleen rakastajattaria.

Rouva Bonnehon, joka oli suunnattoman suvaitsevainen, hymyili

uudelleen.

-- Oh, herraseni, hänen ijällään!... Veljeni jäi aikaisin leskeksi,

enkä minä milloinkaan katsonut olevani oikeutettu paheksumaan sitä,

minkä hän itse katsoi oikeaksi. Hän eli omalla tavallaan, minun

vähintäkään sekaantumatta hänen elämäänsä. Sen vaan tiedän, että hän

piti arvossa yhteiskunnallista asemaansa, ja että hän kuolemaansa

saakka yhtämittaa seurusteli parhaimmissa seurapiireissä.

Berthe, joka oli pakahtumaisillaan suuttumuksessa, kun hänen

läsnäollessaan puhuttiin isän rakastajattarista, loi katseensa maahan

ja mies, joka oli hiukan hämillään, asettui akkunan luo, selkä

huoneeseen päin.

-- Anteeksi, ett'en jätä tätä asiaa, sanoi Denizet. Eikö teillä ollut

joku selkkaus erään kamarineidon kanssa?

-- Niinpä kyllä, Louisette... Mutta, rakas ystävä, hän oli pieni

pahantapainen tyttöriepu, jolla neljäntoista vuotiaana oli suhteita

erääseen irtipäästettyyn vankiin. Hänen kuolemaansa koetettiin

käyttää veljeäni vastaan. Se oli häpeällistä ja minä kerron teille,

mitenkä asian laita oli.

Varmaankaan ei hän puhunut vastoin parempaa tietoansa. Vaikka hän

tiesi, mitä hänen oli ajateltava presidentin siveydestä ja vaikka

tämän traagillinen kuolema ei ollut häntä hämmästyttänyt, tunsi hän

kuitenkin tarvetta suojella perheen korkeata asemaa. Mitä muuten tuli

tuohon ikävään juttuun Louisetten kanssa, niin vaikka hän uskoikin

veljensä varsin hyvin saattaneen tehdä viettelysyrityksiä tuota

nuorta tyttöä vastaan, oli hän toki yhtä vakuutettu viimeksimainitun

varhaisesta tapainturmeluksesta.

-- Kuvitelkaa mielessänne aivan nuorta tyttöä, oi, niin pientä ja

herttaista, valkoista ja punaista kuin enkeli, ja sitäpaitsi lempeätä

ja hellää kuin pieni pyhimys, niin että hän olisi voinut saada

herran ehtoollisen, antamatta itseänsä ripittää... Voitteko sitä

ajatella! Hän ei ollut vielä täyttänyt neljäätoista vuotta, kun hän

oli ystävättärenä jonkinlaisella eläimellä, eräällä Cabuche-nimisellä

kivityömiehellä, joka oli istunut viisi vuotta vankilassa sen vuoksi,

että oli kapakassa lyönyt erään miehen kuoliaaksi.

Tuo mies eli villin tavoin Becour-metsässä, mihin hänen isänsä, joka

oli kuollut surusta, oli jättänyt hänelle perinnöksi puunrungoista

ja mullasta tehdyn majan. Itsepintaisesti työskenteli hän

muutamissa siellä sijaitsevissa hyljätyissä kivilouhimoissa, joista

minun luullakseni on tuotu puolet siitä kivestä, mistä Rouen on

rakennettu... Ja juuri hänen luolassaan kävi pienokainen katsomassa

ihmissuttaan, jota koko paikkakunta niin kauheasti pelkäsi, että

hänen täytyi, kuten ruttotautisen, elää kokonaan muista erotettuna.

Ja heidät tavattiin usein yhdessä kuljeskelemassa halki metsien,

käsitysten, tyttö niin pienenä ja hentona, mies niin suurena ja

eläimellisenä. Se oli sanalla sanoen niin suurta tapain turmelusta,

että sitä tuskin saattoi uskoa.

Luonnollisesti sain minä sen tietää vasta paljon myöhemmin. Olin

ottanut Louisetten luokseni melkein armeliaisuudesta ja tehdäkseni

hyväntyön. Tiesin, että hänen perheensä oli köyhä, mutta Misardit

olivat tarkoin varoneet kertomasta, että he turhaan olivat antaneet

lapselle vitsoja, estääkseen häntä livistämästä Cabuche-ystävänsä luo

heti, kun vaan ovi oli avoinna...

Ja silloin tapahtui onnettomuus. Veljelläni ei Doinvillessa ollut

omia palvelijoita, vaan Louisette ja eräs toinen palvelustyttö

siivosivat hänen huoneensa. Eräänä aamuna meni tyttö yksinänsä

hänen asuntoonsa, eikä koskaan palannut. Minun vakaumukseni mukaan

oli hän jo aikoja sitten suunnitellut pakonsa, ehkäpä odotti hänen

rakastajansa häntä ja vei hänet mukanaan...

Mutta kauheinta oli, että viisi päivää myöhemmin pantiin liikkeelle

huhu, että Louisette oli kuollut ja että veljeni olisi tehnyt

väkivaltaisen raiskausyrityksen häntä vastaan niin liikuttavain

asianhaarain vallitessa, että lapsen sanottiin joutuneen kokonaan

pois suunniltansa, lähteneen Cabuchen luo ja siellä kuolleen

aivokuumeeseen. Liikkeellä on ollut niin monta erilaista selitystä,

että on vaikea sanoa, mitä todellakin on tapahtunut. Mutta minä

puolestani luulen, että Louisette, joka todellakin on kuollut

pahanlaatuiseen kuumeeseen, sillä sen on eräs lääkäri todistanut,

on heittänyt henkensä jonkun varomattomuuden johdosta öisin

kuljeskellessaan soiden keskellä. Mutta ettehän voine uskoa, rakas

tuomarini, että veljeni olisi häntä rääkännyt. Sehän olisi liian

inhoittavaa ja on aivan mahdotonta.

Hänen tätä kertoessaan, oli Denizet tarkkaavaisesti kuunnellut,

ilmaisematta mitään hyväksymistä taikka paheksumista. Ja rouva

Bonnehon tunsi lopuksi olevansa hiukan hämillään ja lisäsi sen vuoksi:

-- Herra Jumala, minä en suinkaan tahdo kieltää, että veljeni

mahdollisesti on tahtonut laskea leikkiä hänen kanssaan. Hän piti

nuoresta väestä ja jäykän pintansa alla oli hänellä kätkössä paljon

rentomielisyyttä. Voimmehan otaksua hänen suudelleen häntä.

Kun hän lausui tämän, tunsivat Lachesnaye-puolisot kainoudessansa

olevansa syvästi liikutetut.

-- Oi, täti sinä, täti!

Mutta hän kohautti olkapäitänsä:

-- Minkävuoksi pitäisi valehdella oikeuden edessä?

-- Hän suuteli häntä, kentiesi hyväili häntä. Mutta ei suinkaan se

ollut mikään rikos... Ja näin otaksun minä siitä syystä, ett'ei

kivityömies ole sitä keksinyt. Varmaankin se on ollut Louisette itse,

joka on ollut epatto ja valehdellut ja pahentanut asian, kentiesi

saadakseen jäädä rakastajansa luo, ja siitä on johtunut, että tämä,

joka oli, kuten jo olen sanonut, eläin, hyvässä uskossa lopulta

luulotteli, että hänen rakastajattarensa oli murhattu... Hän oli

raivosta mieletönnä ja kertasi kaikissa kapakoissa, että jos hän

pääsisi presidenttiin käsiksi, niin pistäisi hän hänet kuoliaaksi

kuin sian...

Tuomari, joka tähän asti oli ollut vaiti, keskeytti vilkkaasti:

-- Onko hän sanonut niin, onko siihen todistajia?

-- Kyllä, niin monta kuin haluatte... Sanalla sanoen oli se sangen

ikävä asia tuo, josta meillä on ollut surua. Onneksi oli veljeni

asema sellainen, että hän oli kaikkien epäluulojen yläpuolella.

Rouva Bonnehon oli saanut selville, mitä uutta jälkeä herra Denizet

nyt seurasi, mutta hän tunsi olevansa hiukan levoton ja piti

sen vuoksi parempana olla siihen liiaksi puuttumatta tekemällä

puolestansa tuomarille kysymyksiä.

Denizet nousi nyt ylös ja selitti, ett'ei hän kauvempaa tahtonut

hyväksensä käyttää perheen tuskallista hyväntahtoisuutta. Hänen

käskystänsä notario nyt luki annetut todistukset, ennen kun ne

allekirjoitettiin. Hän oli laatinut ne täysin oikein ja niin

perattuina kaikista tarpeettomista ja loukkaavista lausunnoista, että

rouva Bonnehon, kun hän piti kynää kädessään kirjoittaakseen alle

loi hyväntahtoista hämmästystä ilmaisevan katseen tuohon kalpeaan ja

laihaan Laurentiin, jota hän tähän saakka ei ollut edes huomannut.

Kun sitten tuomari seurasi häntä sekä hänen veljentytärtään ja tämän

miestä ovelle saakka, puristi hän hänen kättään.

-- Älkää unhoittako minua! Te tiedätte aina olevanne tervetullut

Doinvilleen. Kiitos, ystäväni, te olette yksi minun viimeisistä

uskollisistani.

Hänen hymynsä verhosi surumielisyyden, jota vastoin hänen

kuivakiskoinen ja epämiellyttävä veljentyttärensä, joka ensimmäisenä

läksi huoneesta otti hyvin vaillinaisesti jäähyväiset.

Yksin jäätyään hengitti Denizet yhden minuutin. Hän jäi seisomaan

ajatuksiinsa vaipuneena. Grandmorin, jonka maine tässä suhteessa

oli vakaantunut, oli aivan varmaan tehnyt itsensä syypääksi

väkivaltauksen yritykseen. Tämä teki tutkimuksen sangen

arkaluontoiseksi asiaksi ja hän päätti olla vieläkin varovaisempi,

siksi kunnes saisi ministeriöstä odottamansa viittauksen. Mutta ei

hän silti sen vähemmin riemuinnut. Vihdoinkin oli hän siis saanut

rikoksellisen käsiinsä:

Astuttuaan paikallensa pöydän ääreen, soitti hän vahtimestaria.

-- Antakaa herra Jacques Lantierin tulla sisään.

Roubaud-puolisot odottivat yhä käytävän penkillä näköjänsä sangen

kärsivällisinä ja juuri kuin horroksiin vaipunein kasvojenpiirtein,

joita hermostunut vavahteleminen ainoastaan silloin tällöin häiritsi.

Mutta kun vahtimestari kutsui Jacquesia, he ikäänkuin heräsivät ja

hieman säpsähtivät. He katsoivat silmät suurina hänen jälkeensä, kun

hän katosi tuomarin luo. Sitten vaipuivat he jälleen odotukseensa,

yhä edelleenkin äänettöminä ja kalpeina.

Koko tämä asia oli nyt kolmen viikon ajan pitänyt Jacquesia sangen

ikävässä mielentilassa, aivan kun se lopulta olisi koskenut häntä

itseänsä. Se oli sangen tyhmää, sillä eihän hänen tarvinnut soimata

itseänsä mistään, ei edes siitä, että oli ollut vaiti, ja kuitenkaan

ei hän voinut mennä tuomarin luo tuntematta jotensakin samaa

väristystä kuin rikoksellinen, joka pelkää tulevansa ilmi. Hän koetti

rauhoittua hänen kysymystensä suhteen ja ajatteli tarkoin asiaa,

peljäten sanovansa liian paljon. Eikö hänen silmistään voinut lukea

että hänkin olisi voinut murhata? Ei mikään olisi voinut tuntua

hänestä vastenmielisemmältä kuin se, että hänet kerran toisensa

jälkeen kutsuttaisiin oikeuden eteen, ja se tavallansa ärsytti häntä,

jonka aika oli täpärällä, että häntä vaivattiin asioilla, joiden

kanssa hänellä ei ollut mitään tekemistä.

Tällä kertaa käsitteli herra Denizet ainoastaan kysymystä murhaajan

tuntomerkeistä. Koska Jacques oli ainoa todistaja, joka vilahdukselta

oli nähnyt murhaajan, saattoi hän yksinään antaa luotettavia tietoja.

Mutta Jacques pysyi ensimmäisessä todistuksessaan ja toisti että hän

oli tuskin sekunnin ajan katsellut murhanäytelmää, ja että sen kuva

oli ollut niin nopeasti häipyvä, että se oli muistossa muodottomana

ja epämääräisenä. Hän oli nähnyt ainoastaan sen, että joku leikkasi

toiselta kaulan poikki, eikä mitään muuta.

Puolen tunnin ajan ahdisteli tuomari häntä hitaasti ja

itsepintaisesti ja käänteli samaa kysymystä kaikilla ajateltavissa

olevilla tavoilla: Oliko hän suuri, oliko hän pieni? Oliko hänellä

partaa, pitkä vai lyhyt tukka? Miten oli hän puettu? Mihin

yhteiskuntaluokkaan näytti hän kuuluvan? Mutta Jacques oli hämillään

ja antoi ainoastaan epämääräisiä vastauksia.

-- No, kysyi Denizet vihdoin kiivaasti ja katsoi häntä silmiin,

tuntisitteko hänet jälleen, jos saisitte hänet nähdä?

Jacquesin silmäluomet vavahtivat ja hänet valtasi tuska tämän katseen

edessä, joka tutkisteli hänen aivojansa. Hän kysyi omaltatunnoltaan

ääneensä:

-- Tuntisinko hänet ... kyllä... ehkä.

Mutta se omituinen pelko, jota hän tunsi itsetiedottoman

rikoksellisuuden suhteen, palautti hänet heti hänen kiertelevien

vastaustensa järjestelmäänsä.

-- En, enpä luule, että koskaan voisin siitä varmasti väittää.

Ajatelkaa itse? Kahdeksankymmenen kilometrin nopeus tunnissa?

Tuomari oli juuri alakuloisuutta ilmaisevalla eleellä käskemäisillään

hänen astua viereiseen huoneeseen, pitääkseen hänet käytettävänään,

kun hänen mieleensä juolahti toinen ajatus.

-- Jääkää tänne ja istuutukaa.

Hän soitti uudelleen ja sanoi vahtimestarille:

-- Tuokaa sisään herra ja rouva Roubaud.

Kun nämä jo ovella saivat nähdä Jacquesin, pimeni heidän silmänsä ja

vilkuelivat levottomasti sinne tänne. Oliko hän puhunut? Istuiko hän

paikoillaan, jotta häntä kuulusteltaisiin vastatusten heidän kanssaan.

Koko heidän luottamuksensa katosi, kun he tunsivat hänen läsnäolonsa,

ja aluksi antoivat he vastauksensa jonkun verran hillityllä äänellä.

Mutta tuomari otti esiin ainoastaan heidän ensimmäisen todistuksensa

ja heidän tarvitsi vain toistaa samat asiat melkein sanasta sanaan

samalla tavalla, hänen kuunnellessaan heitä pää kumarassa ja edes

katselematta heitä.

Sitten kääntyi hän aivan äkisti Séverineen:

-- Poliisikomisarion pöytäkirjan mukaan, joka on minun hallussani,

olette sanonut hänelle, että teidän mielipiteenne mukaan oli joku

Rouenissa noussut vaunuun juuri kun juna lähti liikkeelle.

Hän ällistyi. Miksi muistutti hän häntä siitä? Oliko se ansa? Oliko

hänen tarkoituksenaan vetoamalla hänen selityksiinsä houkutella hänet

puhumaan ristiin? Hän löi sen vuoksi kysyvän katseen mieheensä, joka

varovaisesti puuttui puheeseen.

-- En luule, virkkoi hän, vaimoni lausuneen ajatustaan niin varmassa

muodossa.

-- Anteeksi... Kun te esititte tuon mahdollisuuden, lausui rouva

Roubaud: Siten kai se tapahtui.

-- Minä haluaisin nyt tietää, oliko teillä mitään erityistä syytä

lausua näin?

Hän joutui nyt aivan hämmennyksiinsä ja oli vakuutettu siitä, että

ellei hän pitäisi varaansa, niin tuomari vastaus vastaukselta

pakoittaisi hänet tunnustamaan. Mutta eihän hän kuitenkaan voinut

pysyä vaiti.

-- Ei, ei mitään erityistä syytä. Sanoin sen aivan yksinkertaisesti

jotakin puhuakseni, sen vuoksi, että muuten olisi ollut vaikea

selittää, kuinka se on tapahtunut.

-- Ette siis ole nähnyt kysymyksessäolevaa miestä, ette siis voi

antaa meille mitään tietoja hänestä?

-- En, en ollenkaan mitään!

Herra Denizet näytti nyt jättävän tämän erityiskohdan tutkimuksessa

sikseen, mutta palasi heti siihen, kun hän kuulusteli Roubaudia.

-- Mistä siis johtuu se; ett'ette te ole nähnyt kysymyksessäolevaa

miestä, jos hän todellakin on noussut vaunuun, sillä todistuksestanne

käy selville, että te juttelitte uhrin kanssa vielä lähtömerkkiä

puhallettaessa?

Tämä itsepintaisuus peljästytti asemapäällikön täydellisesti,

epätietoinen kun hän oli siitä, mikä olisi viisainta, hyljätä

miestä koskeva keksintö, vaiko itsepintaisesti pysyä siinä. Jos

häntä vastaan oli todistuksia, niin voisi otaksuma tuntemattomasta

murhaajasta tuskin pitää paikkaansa, vieläpä voisi se pahentaa hänen

asemaansa. Odottaen pääsevänsä tästä selville, vastasi hän hyvin

perinpohjaisilla ja sekavilla selityksillä.

-- On todellakin ikävää, virkkoi herra Denizet, että muistinne on

jäänyt niin epäselväksi, sillä te voisitte auttaa meitä saamaan lopun

epäluuloista, joita on syntynyt useampia eri henkilöitä vastaan.

Tämä tuntui olevan lausuttu niin suorastaan Roubaudia vastaan, että

hän tunsi vastustamatonta tarvetta näyttää syyttömyytensä toteen. Hän

luuli tulleensa ilmi ja teki heti päätöksensä.

-- Se on omantunnonkysymys ja onhan luonnollisin asia maailmassa,

että tunnen olevani epäröivä. Jos myöntäisin; että minä kyllä luulin

nähneeni hänet...

Tuomari teki riemuitsevan eleen, ajatellen itsekseen, että tämä

taipumus vilpittömyyteen oli seurauksena hänen taidostaan johtaa

kuulustelua. Hän sanoi omaavansa kokemusta siitä omituisesta

vaikeudesta, mikä muutamilla todistajilla on kertoa sitä, minkä

tietävät, ja hän mielisteli itseänsä sillä, että hän kyllä saisi nämä

pusertamaan tietonsa esille, vaikk'eivät he sitä tahtoneet.

-- Puhukaa siis... Minkälainen hän oli? Pieni tai suuri taikka noin

teidän mittaisenne?

-- Eipä suinkaan, paljon pitempi. Ainakin sain minä sen käsityksen,

sillä se oli vain havainto henkilöstä, johon nyt melkein varmasti

luulen koskettaneeni, kun juoksin ehtiäkseni takaisin vaunuuni.

-- Odottakaa, sanoi herra Denizet, ja kääntyi Jacquesiin, kysyi hän

tältä:

-- Oliko hän, jonka te näitte puukko kädessä, pitempi kuin herra

Roubaud?

Veturinkuljettaja, joka alkoi käydä levottomaksi, kun hän pelkäsi

myöhästyvänsä viiden junasta, nousi ylös ja tarkasteli Roubaudia.

Tuntui siltä, kuin ei hän olisi koskaan ennen häntä katsellut ja

hän ihmetteli, huomatessaan hänet niin pieneksi ja karkeatekoiseksi

omituisine piirteineen, jotka hän oli nähnyt jossakin ennen, kentiesi

unissaan.

-- Ei, mutisi hän, ei pitempi, jotensakin sama vartalo.

Mutta alipäällikkö pani innokkaasti vastaan.

-- Paljonkin pitempi, päätänsä ainakin.

Jacques katsoi edelleenkin häneen silmät hyvin suurina, ja tämän

katseen esineenä, josta hän luki kasvavaa hämmästystä, liikahti

Roubaud, ikäänkuin paetakseen omaa näköisyyttänsä, samalla kun

hänen vaimonsakin peljästyksestä jähmettyneenä seurasi sitä muistin

äänetöntä työtä, joka heijastui nuoren miehen kasvoille. Tämä oli

selvästikin aluksi ihmetellyt eräitä yhtäläisyyksiä Roubaudin ja

murhaajan välillä. Sitten oli hän aivan äkisti päässyt varmuuteen

siitä, että Roubaud todellakin, kuten huhu oli väittänyt, oli

murhaaja. Mutta sen jälkeen näytti hän, joka seisoi tuossa suu

avoinna, joutuneen niin kovan mielenliikutuksen valtaan tämän huomion

johdosta, että oli mahdotonta tietää, mitä hän tulisi tekemään, eikä

hän edes itsekään sitä tietänyt. Jos hän puhuisi, olisivat puolisot

hukassa. Roubaudin ja hänen katseet sattuivat yhteen, ja he kumpikin

katsoivat toistensa sielun syvyyksiin. Seurasi hetken vaitiolo.

-- Teidän käsityksenne ei siis ole sama, sanoi herra Denizet. Jos hän

teistä näytti pienemmältä, niin sehän on epäilemätöntä, syystä että

hän seisoi kumartuneena uhrinsa yli.

Hänkin katseli kumpaakin miestä. Hän ei ollut ajatellut voivansa näin

käyttää hyväkseen tätä ristikuulustelua, mutta hänen ammattivaistonsa

sanoi hänelle tällä hetkellä, että totuus oli ilmassa. Hänen uskonsa

Cabuchea koskevaan asiainkäänteeseen alkoi jonkun verran horjua.

Olisikohan Lachesnayes ollut oikeassa? Olisivatko tosiaankin vastoin

kaikkea todennäköisyyttä tämä kunnon virkamies ja hänen nuori,

herttainen vaimonsa rikollisia?

-- Oliko miehellä täysiparta? kysyi hän Roubaudilta.

Tällä oli kyllä voimaa vastata, äänensä vähääkään väräjämättä;

-- Täysiparta, ei suinkaan! Luulen, että hänellä ei ollut partaa

laisinkaan.

Jacques ymmärsi, että hänelle tehtäisiin sama kysymys. Miten hän

vastaisi? Hän olisi voinut vannoa, että miehellä oli täysiparta.

Hänenhän ei itse asiassa tarvinnut vähääkään välittää näistä

ihmisistä, ja miks'ei hän sitten sanoisi totuutta?

Mutta kun hän käänsi katseensa pois miehestä, sattui hänen silmiinsä

vaimon katse, josta hän luki niin palavan rukouksen, koko hänen

olentonsa niin täydellisen antautumisen, että hän aivan ällistyi.

Häneen palasi vanha väristys: rakastiko hän siis häntä, voisiko hän

siis rakastaa häntä lemmekkäästi, ilman luonnotonta hävittämishalua?

Ja samassa silmänräpäyksessä hänen levottomuutensa vaikutti häneen

omituisesti, päinvastaista, hänestä tuntui, kuin olisi hänen

muistinsa himmentynyt, eikä hän enään tuntisi Roubaudia murhaajaksi.

Koko murhanäytelmä oli nyt hänen edessään epäselvin ääriviivoin ja

hän tuli siinä määrin epäröiväksi, että olisi kuolemaksensa katunut,

jos olisi puhunut.

Denizet kysyi nyt häneltä:

-- Oliko hänellä täysiparta, kuten herra Roubaudilla?

Ja Jacques vastasi rehellisesti:

-- Minä en todellakaan voi sitä sanoa. Minä muistutan vieläkin siitä,

että tuo kaikki kävi niin nopeasti. En tiedä mitään, enkä tahdo

väittää mitään varmuudella.

Mutta Denizet oli itsepintainen, sillä hän tahtoi saada lopun

epäluuloista alipäällikköä vastaan. Hän ahdisteli tätä ja hän

ahdisteli veturinkuljettajaa ja pusersi vihdoin ensinmainitusta

murhaajan täydelliset tuntomerkit.

Tämä oli pitkä ja karkeatekoinen, parraton ja oli ollut puettuna

puseroon, s.o. hänen omien tuntomerkkiensä täydellinen vastakohta.

Mutta veturinkuljettajalta saattoi tuomari poimia ainoastaan

kierteleviä yksitavuisia sanoja, jotka vahvistivat toisen tekemiä

väitöksiä.

Tuomari palasi tämän johdosta ensimmäiseen vakaumukseensa: Hän oli

oikeilla jäljillä, todistajan murhaajasta antama kuva havaittiin

niin tarkaksi, että jokainen uusi erityiskohta siinä teki sen

vieläkin varmemmaksi. Nuo syyttömästi epäillyt puolisot saattaisivat

musertavalla todistuksellaan rikoksellisen mestauslavalle.

-- Astukaa tuonne, sanoi hän Roubaud-puolisoille ja Jacquesille

ja antoi heidän astua viereiseen huoneeseen, sitten kun he olivat

allekirjoittaneet todistuksensa. Odottakaa siellä, kunnes kutsun

teitä.

Heti sen jälkeen käski hän, että vanki tuotaisiin sisään ja oli niin

hyvällä tuulella menestyksestään, että virkkoi notariollensa:

-- Nyt, Laurent, on hän käsissämme.

Ovi avattiin ja kaksi santarmia toi suuren, pitkän, viidenkolmatta

tai kolmenkymmenen vuotiaan miehen. Tuomarin viittauksesta he

poistuivat ja Cabuche seisoi yksinään keskellä huonetta hämillään ja

vastaan hangoittelevana kuin saarrettu eläin.

Hän oli suuri ja roteva voimakkaine kauloineen ja suunnattomine

nyrkkeineen, vaalea ja valkohipiäinen, parta oli harvaa, melkein

pelkkää kiharaa, keltaista haiventa, silkin pehmoista. Täyteläiset

kasvot ja matala otsa osoittivat niukkaa ymmärrystä ja kiivasta

luonnetta, joka noudatti hetken mielijohteita, mutta suuri suu

ja neliskulmainen nenä, joka muistutti säyseän koiran kuonoa,

ilmaisi juuri kuin hellyyden tarvetta ja nöyryyttä. Väkivallalla

tuotuna luolastaan ja metsästään varhain aamulla ja suuttuneena

syytöksistä, joita hän ei käsittänyt, sai hän jo ällistyksensä

kautta ja repaleisella puserollansa sen epäiltävän vanginnäön,

sen luihun rosvomuodon, minkä vankila antaa kunniallisimmallekin

ihmiselle. Tuli hämärä ja hän katosi tuon tumman huoneen varjoon,

kun vahtimestari toi sisään suuren lampun, joka loi kirkasta valoaan

hänen kasvoillensa.

Denizet tarkasteli häntä suurilla, kirkkailla silmillään noiden

raskaiden silmäluomien alta. Hän ei sanonut mitään, se oli äänetön

kamppailu, ensimmäinen voimakoetus, ennen kun tuo hurja taistelu

viekkauksineen ja ansoineen ja moraalisine kidutuksineen olisi

alkava. Olihan hän rikoksellinen, häntä vastaan oli kaikki sallittua,

hänellä ei enään ollut muuta oikeutta, kuin tunnustaa rikoksensa.

Kuulustelu alkoi sangen hitaasti.

-- Tiedättekö, mistä rikoksesta teitä syytetään?

Cabuche murisi äänellä, joka oli paksuna voimattomasta vihasta:

-- Minulle ei sitä ole sanottu, mutta minä epäilen mitä se on. Siitä

on tarpeeksi asti lörpötelty!

-- Tunnetteko presidentti Grandmorinin?

-- Kyllä, liiankin hyvin!

-- Eräs nuori tyttö, Louisette nimeltänsä, joka oli teidän

rakastajattarenne, palveli kamarineitona rouva Bonnehonin luona.

Kivenhakkaaja joutui nyt pois suunniltansa raivosta. Hän oli niin

katkeroittunut, että kaikki muuttui punaiseksi hänen silmissään.

-- Ei, vaikka piru olisi! Ne, jotka sitä väittävät, ovat kirottuja

valehtelijoita. Louisette ei suinkaan ollut minun rakastajattareni.

Tuomari oli uteliaana kuunnellut tätä purkausta. Hän poikkesi hiukan

kuulustelusta ja sanoi:

-- Te olette sangen hurjapäinen; teidät on tuomittu viideksi vuodeksi

vankeuteen siitä, että eräässä kahakassa olette lyöneet miehen

kuoliaaksi.

Cabuche painoi päänsä alas. Tämä tuomio oli hänen häpeänsä. Hän

mutisi:

-- Hän sen alkoi... Istuin vankilassa ainoastaan neljä vuotta ja sain

yhden vuoden armahduksen.

-- Te väitätte siis, jatkoi Denizet, ett'ei Louisette ollut teidän

rakastajattarenne?

Cabuche pujoi taas nyrkkejänsä. Sitten lausui hän hiljaa ja

katkonaisesti:

-- Mutta ajatelkaahan, että hän oli vasta lapsi, ei edes neljäntoista

vuotias, kun minä jälleen pääsin vapaaksi... Kaikki ihmiset

karttoivat minua silloin ja olisivat voineet heittää kiviä minun

päälleni. Mutta hän, jonka aina kohtasin metsässä, hän tuli luokseni

ja jutteli ja oli niin herttainen... Meistä tuli hyvät ystävykset ja

me kuljimme käsi kädessä. Se oli niin onnellista aikaa se...

On kyllä totta, että hän kasvoi, ja että minä ajattelin häntä. En voi

muuta sanoa, olin rakastunut häneen, niin että olisin voinut tulla

hulluksi. Hänkin piti paljon minusta, ja olisi kyllä voinut käydä,

kuten te sanoitte, mutta hänet otettiin minulta pois ja hänelle

hankittiin paikka Doinvilleen.

Kun sitten eräänä iltana tulin kotiin kivilouhimosta, tapasin

hänet oveni edustalla. Hän oli silloin puoliksi mieletönnä ja niin

rasittunut että hänellä oli polttavan kuuma. Hän ei ollut uskaltanut

palata vanhempiensa luo ja etsi senvuoksi minut, kuollakseen minun

luonani... Voi tuota kirottua sikaa! Minun olisi heti pitänyt pistää

puukko hänen kurkkuunsa.

Tuomari puristi ohuet huulensa yhteen, ihmeissään siitä

vilpittömyydestä, mikä ilmeni Cabuchen lausunnosta. Hänen oli

selvästikin pakko pelata ovelammasti, hän oli tekemisissä

voimakkaamman vastustajan kanssa, kuin oli luullutkaan.

-- Niin, minä tunnen tuon rivon jutun, jonka te ja tyttö keksitte.

Mutta muistakaa tarkoin, että presidentti Grandmorinin koko elämä

kohotti hänet teidän syytöstenne yläpuolelle.

Ällistyneenä ja suurin, pyörein silmin sekä kalisevin hampain änkytti

Cabuche:

-- Mitä me olemme keksineet?... Muut ne valehtelevat ja meitä

syytetään valheista!

-- Älkää näytelkö viattoman osaa... Olen jo kuulustellut Misardia,

joka on naimisissa teidän rakastajattarenne äidin kanssa. Jos tarvis

vaatii, niin minä kuulustelen häntä ja teitä vastatusten, jolloin

saatte nähdä mitä hän ajattelee teidän jutustanne... Varokaa tarkoin

vastauksianne. Meillä on todistajia, me tiedämme kaikki, ja te

tekisitte viisaimmin puhumalla totta.

Hänen tavallinen menettelytapansa oli koettaa peloitella silloinkin,

kun hän ei mitään tietänyt, ja kun hänellä ei ollut todistajia.

-- Kiellättekö siis julkisesti ja kaikkialla kerskuneenne siitä, että

te iskisitte suonta presidentti Grandmorinista?

-- Siten kyllä olen sanonut. Ja minä sanoin sen aivan rehellisesti,

sillä sormeni kovasti syhyivät!

Tuomari hämmästyi tästä hänen myöntämisestänsä niin kovin. Hän oli

odottanut järjestelmällistä ja yhtämittaista kieltämistä. Mutta

puhuteltu tunnusti nyt uhkauksensa. Mikähän viekkaus tässä piili?

Peläten menettelevänsä liian kiireisesti, mietti hän silmänräpäyksen,

silmäili Cabuchea tarkoin ja sitten yht'äkkiä tämän kysymyksen:

-- Mitä teitte helmikuun 14 ja 15 päivien välisenä yönä?

-- Laskeuduin levolle 6 ajoissa... En voinut oikein hyvin, ja

serkkuni Louis teki minulle sen palveluksen, että ajoi kivikuorman

Doinvilleen.

-- Niin, serkkunne on nähty silloin, kun hän kuorminensa ajoi radan

yli. Mutta kysyttäessä ei serkkunne ole voinut sanoa muuta, kuin että

te olitte eronneet päivällisen ajoissa, ja ettei hän enään senjälkeen

nähnyt teitä. Voitteko näyttää toteen että menitte makuulle kello

kuudelta?

-- Mitä tyhmyyksiä. En minä voi näyttää sitä toteen. Minulla on oma

yksinäinen tupa metsänlaidassa. Minä sanon olleeni siellä, ja siinä

kaikki.

Silloin päätti herra Denizet lyödä suuren iskun musertavalla

väitteellä. Hänen kasvonsa jäykistyivät tahdonvoiman jännityksestä ja

suu näytteli kokonaisen näytelmän.

-- Minä sanon teille, mitä te teitte helmikuun 14 päivän iltana...

Kello 8 te Barentinissa nousitte Rouenin junaan tarkoituksessa,

mikä ei vielä ole tutkimuksesta käynyt selville. Te aijoitte palata

kuriirijunalla, joka pysähtyy Rouenissa yhdeksän ja kolme, ja

te olitte väkijoukossa asemasillalla, kun äkkäsitte presidentti

Grandmorinin vaunussaan. Huomatkaa nyt, että minä varsin kernaasti

myönnän, ett'ei se ollut mikään edeltäpäin suunniteltu rikos, vaan

että te saitte sen ajatuksen vasta silloin... Teidän onnistui

tungoksessa tunkeutua vaunuun, te odotitte, kunnes juna oli

Malaunay-tunnelissa, mutta te olitte laskenut ajan väärin, sillä juna

jätti tunnelin, juuri kun te teitte murhan... Sitten heititte ruumiin

ulos ja poistuitte junasta Barentinissa, sitten kun myös olitte

viskannut matkahuovan menemään... Sen te teitte.

Hän vakoili pienintäkin ryppyä Cabuchen punaisilla kasvoilla ja

suuttui, kun tämä, joka aluksi oli kuunnellut hyvin tarkkaavaisesti,

lopuksi purskahti nauruun.

-- Mitä juttua te kerrottekaan?... Jos minä olisin sen tehnyt, niin

puhuisin siitä.

Sitten jatkoi hän tyynesti:

-- Minä en ole sitä tehnyt, mutta minun olisi pitänyt tehdä se. Niin,

hitto vieköön, olempa pahoillani, etten ole sitä tehnyt.

Denizet ei voinut saada Cabuchelta urkituksi mitään. Hän toisti

turhaan kysymyksensä, palasi kymmenen kertaa samoihin asioihin,

vaikkakin eri teitä. Ei, yhä vaan ei! Hän ei ollut se. Hän kohautti

olkapäitänsä ja piti sitä hullunkurisena. Häntä vangittaessa oli

tutkittu hänen majansa, vaan ei oltu löydetty aseita, pankinseteleitä

eikä kelloa, mutta raskauttavana todistuksena oli otettu

takavarikkoon housut, joissa oli muutamia pieniä veripilkkuja. Hän

päästi uuden naurunhohotuksen: Olipa sekin soma juttu: jänis, jonka

hän oli pyydystänyt ansaan, oli tahrinut hänen säärensä vereen!

Nyt oli se tuomari, joka rikoksesta saamassaan päähänpälkähtämässä

kadotti jalansijan ja liian suuressa ammattitaidossaan sekotti asian

ja joutui pois yksinkertaisesta totuudesta. Tuo yksinkertainen

mies, joka ei pystynyt käyttämään viekkautta, kävi alituisella

kieltäytymisellään voittamattomaksi, ja se saattoi Denizetin

vähitellen aivan raivoihinsa. Sillä hän ei voinut muuta, kuin pitää

häntä syyllisenä ja jokainen uusi kieltäminen ärsytti häntä vielä

enemmän, koska hän piti sitä itsepintaisena pysymisenä valheessa ja

hurjuudessa. Mutta hän kyllä pakottaisi hänet paljastamaan itsensä.

-- Te siis kiellätte?

-- Tietysti, koska minä en ole se... Jos minä se olisin, niin minä

ylpeilisin ja puhuisin siitä.

Denizet nousi nyt kiivaasti ylös ja avasi itse pienen viereisen

huoneen oven. Ja kutsuttuaan sisään Jacquesin, kysyi hän häneltä:

-- Tunnetteko tämän miehen?

-- Kyllä, minä tunnen hänet, vastasi veturinkuljettaja hämmästyneenä.

Olen ennen nähnyt hänet Misardin luona.

-- Ei, ei ... tunnetteko hänet rautatievaunussa olleeksi murhaajaksi?

Jacques kävi heti varovaiseksi. Eihän hän sitä paitsi tuntenutkaan

häntä rautatievaunussa olleeksi. Tuo toinen oli näyttänyt hänestä

lyhyemmältä ja tummemmalta. Hän oli juuri sanomaisillaan sen, kun

huomasi, että se olisi liiaksi pitkälle uskallettua. Ja sen vuoksi

vastasi hän edelleenkin vältellen:

-- En tiedä, en voi sitä sanoa... Minä vakuutan, herra tuomari,

ett'en voi sitä sanoa.

Viipymättä kutsui Denizet nyt sisään Roubaud-puolisot vuorostansa ja

kysyi heiltä:

-- Tunnetteko te hänet?

Cabuche hymyili edelleen. Hän ei hämmästynyt ja nyökkäsi

Séverinelle, jonka hän oli tuntenut, kun tämä nuorena tyttönä asui

Croix-de-Maufrasissa. Mutta Séverine ja hänen miehensä ällistyivät,

saadessaan nähdä hänet. He ymmärsivät, että hän oli se vangittu,

josta Jacques oli maininnut, ja että hänen pyyntönsä oli aiheuttanut

heidän uudelleen kuulustelemisensa. Roubaud oli hämillään ja

peljästyksissään hänen yhdennäköisyydestään sen olemattoman murhaajan

kanssa, jonka tuntomerkit hän oli kuvannut suorastaan omiensa

vastakohdaksi. Tämä oli sula sattuma, ja hän joutui siitä niin

sekaannuksiinsa, ett'ei tietänyt, mitä vastaisi.

-- No, tunnetteko hänet?

-- Herra Jumala! Se oli, sanon sen vieläkin kerran, pelkkä

mielikuvite, henkilö, joka liipaisi minua... Hän on kyllä tuon toisen

mittainen, ja vaaleatukkainen ja parraton...

-- Tunnetteko hänet?

Alipäällikkö tunsi ahdistusta ja hänen koko ruumiinsa vapisi

sisällisestä, äänettömästä taistelusta, mutta itsesäilytysvaisto

voitti.

-- En voi sitä varmasti väittää. Mutta yhdennäköisyys on suuri.

Nyt alkoi Cabuche kiroilla. Hän ei voinut muuta kuin lopen ikävystyä

ja suuttua sellaisista jutuista. Koska se ei ollut hän, niin

tahtoi hän lähteä tiehensä. Veri nousi hänen päähänsä, hän huitoi

nyrkeillään ja tuli niin hirmuiseksi, että täytyi kutsua santarmit

viemään hänet pois.

Mutta Denizet riemuitsi tästä rajuudesta, näistä ahdistetun

petoeläimen ponnistuksista, joka tahtoo murtautua ulos. Nyt oli hänen

vakaumuksensa järkähtämätön ja hän osoitti sen.

-- Huomasitteko hänen silmiänsä? Silmistä minä heidät tunnen! Hän on

nyt saanut tarpeeksensa ja on meidän hallussamme.

Roubaud-puolisot katsoivat jäykästi toisiinsa. Nyt oli se siis ohi,

he olivat pelastetut, koska oikeus oli saanut rikollisen käsiinsä. He

olivat edelleenkin hiukkasen hämillään ja heillä oli paha omatunto

sen osan johdosta, jota heidän oli asiainhaarain pakosta ollut pakko

näytellä. Mutta heidän ilonsa karkoitti kaikki epäillykset. He

hymyilivät Jacquesille ja odottivat keventynein mielin ja ikävöiden

raittiiseen ilmaan, että tuomari antaisi heidän kaikkien kolmen

lähteä, kun vahtimestari samassa tuli tuomaan kirjettä.

Denizet istuutui taasen nopeasti pöytänsä ääreen ja luki kirjeen

hyvin tarkkaan, unhoittaen noiden kolmen todistajan läsnäolon.

Se oli kirje ministeriöltä, se viittaus jota hänen olisi pitänyt

odottaa, ennen kun uudelleen joudutti tutkimista. Ja kirjeen

sisällys lienee vähentänyt hänen voittoriemuansa, sillä vähitellen

hänen kasvonsa jäykistyivät ja niille palasi järkähtämätön

synkkyytensä. Silmänräpäykseksi hän kohotti päätään ja vilkaisi

Roubaud-puolisoihin, kuin olisi kirje muistuttanut häntä heistä.

Heidän lyhyt ilonsa loppui nyt, he vaipuivat takaisin samaan ikävään

mielialaan ja tunsivat jälleen olevansa pulassa. Miksi oli hän nyt

niin katsellut heitä? Oliko Pariisissa löydetty tuo varomaton, kolme

riviä sisältävä kortti, jonka takia hän alati oli ollut levoton?

Séverine tunsi varsin hyvin herra Camy-Lamotten, jonka hän usein oli

tavannut presidentin luona, ja tiesi että hän oli saanut tehtäväkseen

järjestää vainajan paperit. Roubaudia kalvoi katkera katumus sen

johdosta, ettei hän ollut ajatellut lähettää vaimoansa Pariisiin

edullisille vierailuille ja ainakin hankkimaan varmuutta ylisihteerin

suojeluksesta siltä varalta, että yhtiön johtokunta ikävystyisi

noihin pahoihin huhuihin ja erottaisi hänet virastaan. He eivät

kääntäneet silmiänsä tuomarista ja tunsivat molemmat levottomuutensa

kasvavan sikäli kuin näkivät hänen käyvän synkemmäksi. Häntä näkyi

vaivaavan tuo kirje, joka sotki sekaisin koko hänen menestyksellisen

päivätyönsä.

Vihdoin laski Denizet kirjeen pois ja oli hetkisen ajatuksiinsa

vaipuneena, tuijottaen Roubaud-puolisoihin ja Jacquesiin. Sitten hän

tyytyi kohtaloonsa ja puhui ääneensä itsekseen:

-- No niin, saammehan nähdä, asia täytyy ottaa vielä kerran

käsiteltäväksi... Saatte lähteä.

Mutta kun heidän kaikkien kolmen piti lähteä, ei hän voinut vastustaa

haluansa saada varmuutta, luoda valoa siihen tärkeään kohtaan, joka

turmeli hänen uuden järjestelmänsä, vaikkakin häntä kehoitettiin

olemaan tekemättä mitään enempää ilman edelläkäypää yhteistä

neuvottelua.

-- Ei, te voitte jäädä vielä silmänräpäykseksi, sanoi hän

Jacquesille, minulla on vielä kysymys tehtävänä teille.

Roubaud-puolisot odottivat käytävässä. Ovet olivat avoinna, mutta

he eivät voineet lähteä tiehensä, jokin pidätti heitä, ahdistus sen

johdosta, mitä tuomarin huoneessa tapahtui, fyysillinen mahdottomuus

mennä pois ennen kun olivat saaneet kuulla Jacques'ilta, mitä

häneltä vielä oli kysytty. He seisoivat liikkumattomina samassa

paikassa, vaikka jalkansa olivat lopen väsyneet. Vihdoin vaipuivat he

äänettöminä vieretysten samalle penkille, jossa aikaisemmin olivat

tuntikausia odottaneet.

Kun veturinkuljettaja jälleen tuli näkyviin, nousi Roubaud sangen

vaivaloisesti seisoalleen.

-- Me odotimme teitä, saadaksemme seuraa ratapihalle... No?

Mutta Jacques käänsi tuskastuneena päänsä poispäin, ikään kuin olisi

hän tahtonut välttää Séverinen katsetta, joka oli häneen kiinnitetty.

-- Hän ei nyt tiedä enempää kuin ennenkään, hän vain sekoittaa asian.

Nyt kysyi hän minulta, eikö murhaajia ollut kaksi. Ja kun minä

Havressa olin puhunut mustasta kasasta, joka makasi ukon jalkojen

päällä painamassa, niin kysyi hän minulta siitä... Hän näyttää olevan

sitä mieltä, että se vain oli matkahuopa. Hän noudatti sen ja minun

täytyi lausua siitä mielipiteeni... Niin, Herra Jumala, ehkä se

olikin matkahuopa.

Roubaud-puolisot vapisivat. Oltiin heidän jäljillänsä, ja tämä

nuoren miehen lausuma sana voisi syöstä heidät perikatoon. Hän

tiesi varmasti, miten asianlaita oli, ja lopultakin hän saataisiin

lörpöttelemään siitä.

Vaitiollen kulkivat he pois oikeuspalatsista, rouva Roubaudin

kävellessä molempien herrojen välissä.

Heidän saavuttuaan kadulle, virkkoi alipäällikkö:

-- Sepä totta, toveri, vaimoni täytyy matkustaa päiväksi Pariisiin

asioita toimittamaan. Tekisitte sangen kauniisti, jos pitäisitte

hänestä huolta siinä tapauksessa, että hän jotakin apua tarvitsee.