III.

Seuraavana päivänä, joka oli sunnuntai, oli kello lyönyt viisi

Havren kaikissa torneissa, kun Roubaud tuli alas junasillalle,

ryhtyäkseen virkatoimitukseen. Oli vielä pimeä, mutta merituulen

voima oli kasvanut ja se alkoi loitontaa pilviä, jotka ryhmittyivät

kukkuloiden yläpuolelle Sainte-Adressesta Tourvillen linnoitukseen

asti. Satamansuusta länteenpäin alkoi päivä valjeta ja tähdet häipyä

taivaalta. Pengermällä yhä paloivat kaasuliekit kalpeavaloisina

kosteassa aamukylmässä. Ensimmäistä Montivilliersiin menevää junaa

parhaillaan pantiin kuntoon erään alipäällikön johdolla joka

oli yöpalveluksessa. Odotussalin ovia ei vielä oltu avattu ja

asemalaiturit olivat tyhjinä, kun kankeaksi paleltunut asema jälleen

heräsi.

Tullessaan ulos odotussalien yläpuolella sijaitsevasta asunnostaan,

Roubaud kohtasi rahastonhoitajan vaimon, rouva Lebleun, joka

seisoi hiljaa yhteisessä käytävässä, jonka varrella virkamiesten

asunnot sijaitsivat. Hän oli useamman viikon ajan noussut öisin

vakoilemaan konttoristia, neiti Guichonia, jonka hän epäili olevan

lemmensuhteissa asemapäällikön, herra Dabadien, kanssa. Mutta

sittenkään ei hän ollut saanut ilmi mitään, ei niin hiventäkään. Nyt

tuli hänelle kova kiire huoneisiinsa, mutta hän oli niinä kolmena

sekuntina, mitkä Roubaud tarvitsi avatakseen ja sulkeakseen ovensa,

suureksi ihmeekseen ehtinyt huomata, että kaunis Séverine rouva,

jolla muuten oli tapana maata ja kiskotella aina yhdeksään saakka,

jo oli ylhäällä ja istui ruokasalissa, puettuna, suittuna ja kengät

jalassa.

Niinpä herättikin hän heti miehensä, Lebleun, ilmoittaakseen tästä

merkillisestä seikasta. Edellisenä iltana eivät Lebleun puolisot

olleet tahtoneet mennä makuulle, ennen kun pikajuna oli tullut

Pariisista viittä yli yksitoista, koska he paloivat uteliaisuudesta

saada tietää, mitenkä juttu aliprefektin kanssa oli päättynyt. Mutta

he eivät olleet voineet huomata mitään Roubaudista, jonka ulkomuoto

oli sama kuin tavallisesti, ja he olivat turhaan kuunnelleet aina

puoliyöhön saakka, kuulematta mitään naapureiltaan, jotka luultavasti

olivat heti vaipuneet sikeään uneen. Mutta kaiketikaan ei tulos ollut

hyvä, sillä muuten ei Séverine olisi noussut niin varhain. Kun

rahastonhoitaja kysyi miltä hän oli näyttänyt, niin hänen vaimonsa

koetti häntä kuvailla: hän oli ollut hyvin kalpea ja tuijottanut

jäykästi suurilla, loistavilla, mustan tukan alta näkyvillä

sinisilmillänsä; hän ei ollut tehnyt pienintäkään liikettä ja oli

näyttänyt unissakävijältä. Päivemmällä kyllä saataisiin tietää,

mitenkä asian laita oikeastaan oli.

Alhaalla junasillalla Roubaud kohtasi toverinsa Moulinin, joka

oli ollut yöpalveluksessa, ja ryhtyi nyt toimeen, mutta tämä

käveli muutamia minuutteja hänen kanssansa, jutteli ja ilmoitti

hänelle monenmoista hyvää, mikä oli eilisestä lähtien tapahtunut:

muutamat irtolaiset oli yllätetty, kun he olivat koettaneet

hiipiä vartijahuoneeseen, kolme asemamiestä oli saanut nuhteita

tottelemattomuudesta; eräs kytkye oli rikkunut Montvilliersiin

menevää junaa pantaessa kuntoon.

Roubaud kuunteli häntä ääneti ja tyyneenä ja oli ainoastaan

hiukan kalpea, mikä luultavasti johtui siitä, että hän oli vielä

vähän väsynyt, minkä seikan silmiä ympäröivät siniset renkaatkin

ilmaisivat: Kun hänen toverinsa oli herennyt juttelemasta, näytti

kuitenkin siltä, kuin olisi hän tahtonut tehdä hänelle erään

kysymyksen, kuin olisi hän odottanut saavansa kuulla muistakin

tapahtumista. Mutta kun mitään muuta ei kuulunut, painoi hän päänsä

alas ja katseli hetkisen maahan.

Kävellessään asemalaiturilla oli hän saapunut sen avonaisen hallin

toiseen päähän, jonka oikealla puolella oli talli niitä vaunuja

varten, jotka olivat tulleet edellisenä iltana ja joiden oli määrä

seurata seuraavan päivän junia. Hän kohotti päätänsä ja kiinnitti

katseensa erääseen ensi luokan vaunuun, Numeroltaan 293, johon muuan

kaasuliekki loi liehuvaa valoansa, kun Moulin huudahti:

-- Ah, minä unhoitin...

Puna kohosi Roubaudin kalpeille kasvoille, eikä hän voinut olla

hiukan säpsähtämättä.

-- Minä unhoitin sen, toisti Moulin. Tätä vaunua ei saa lähettää

menemään; älkää ottako sitä pikajunaan neljäkymmentä yli kuusi nyt

aamulla.

Syntyi lyhyt vaitiolo, mutta Roubaud kysyi äänellä, joka kuulosti

aivan luonnolliselta:

-- Minkä vuoksi?

-- Yksi vaunu on tilattu tämän iltaisesta pikajunasta, eikä ole

varmaa, että toinen sellainen saapuu päivän kuluessa.

Roubaud katseli häntä edelleenkin lujin katsein ja vastasi:

-- Niinpä niinkin.

Mutta hän tuli ajatelleeksi jotakin muuta ja joutui äkisti pois

suunniltaan inhosta.

-- Onpa oikein inhottavaa, kuinka he laiminlyövät puhdistamisen!

Vaunu näyttää siltä kuin ei sitä olisi puhdistettu kahdeksaan päivään.

-- Niin, vastasi Moulin, kun jokin juna saapuu yhdentoista jälkeen,

ei miehiä uskalleta laskea sinne riepuinensa. Se saa riittää, että

he kulkevat vaunujen läpi. Tässä muuanna iltana he unhoittivat erään

matkustajan, joka nukkui penkillä, eikä herännyt ennen kun seuraavana

aamuna.

Haukotusta pidättäen sanoi hän nyt menevänsä makuulle. Mutta

ollessaan jo menossa, palasi hän kovasti uteliaana.

-- No, teidän ja aliprefektin välinen asia on kai nyt lopussa?

-- On, on, minä olen hyvin tyytyväinen matkaani.

-- Sepä hyvä... Ja muistakaa nyt kaikin mokomin, ett'ei 293 saa

lähteä.

Jäätyänsä yksin asemalaiturille, Roubaud hitaasti palasi odottavan,

Montvilliersiin lähtevän junan luokse. Odotussalien ovet oli nyt

avattu ja harvalukuiset matkustajat alkoivat saapua: muutamia

metsästäjiä koirineen, pari kolme pikkukauppiasta perheineen, jotka

aikoivat sunnuntaina nauttia vapaudestansa, y.m. Sitten kun tämä

päivän ensimäinen juna oli lähtenyt, ei ollut aikaa hukattavana,

vaan täytyi hänen viipymättä pitää huolta siitä, että Roueniin

ja Pariisiin menevä sekajuna viisi ja neljäkymmentäviisi pantiin

kuntoon. Näin varhain aamulla ei asemamiehistö ollut täysilukuinen,

minkä vuoksi virantoimituksessa olevan alipäällikön täytyi toimittaa

ja ajatella varsin erilaisia asioita. Valvottuaan kunkin vaunun

ottamista vaunutallista ja työntämistä eteenpäin, minkä junasillalla

olevat miehet tekivät, täytyi hänen pikimmältään pistäytyä

silmäämässä pilettien myyntiä ja matkatavaroiden leimaamista.

Muutamien sotamiesten ja erään virkamiehen välillä syntyi riita,

jota hänen täytyi välittää. Puolen tunnin ajan täytyi hänen nyt,

jääkylmälle viimalle alttiina ja noiden viluisten, vielä tuskin

heränneiden, pimeyden, tyrkkäysten ja tungoksen takia pahatuulisten

matkustajain ympäröimänä, tehdä työtä kahden puolesta, ollenkaan

ajattelematta itseänsä.

Sitten kun asema sekajunan lähdettyä oli tyhjentynyt, läksi hän

kiireesti vaihteen luo, tullakseen vakuutetuksi siitä, että siellä

kaikki oli kunnossa, sillä juuri nyt tuli suoraan Pariisista eräs

toinen juna, joka oli myöhästynyt. Hän riensi takaisin, valvoakseen

matkustajien vaunuista astumista ja odotti kunnes he olivat

jättäneet pilettinsä ja sijoittuneet hotelliomnibuksiin, jotka tässä

tilaisuudessa odottivat pengermällä, ainoastaan yksinkertaisen aidan

erottamina radasta. Ja vasta nyt, kun ratapiha taas oli tullut

autioksi ja äänettömäksi, saattoi hän hengähtää.

Kello löi kuusi. Roubaud kulki hitaasti ulos tuosta katoksella

varustetusta hallista. Sen edustalla, vapaassa ilmassa, nosti hän

päänsä pystyyn ja veti henkeänsä, nähdessään että päivä vihdoinkin

alkoi koittaa. Satamansuusta puhaltava tuuli oli täydellisesti

karkoittanut usvat ja aamu oli kirkas ja kaunis. Hän saattoi nähdä

rannikon Ingouvillestä pohjoiseen aina hautausmaalla oleviin puihin

saakka sinipunervana viiruna kuvautuvan vaalenevalle taivaalle.

Kääntyen sitten etelään ja itään hän huomasi meren yläpuolella

viimeiset tähteet kevyistä, valkoisista pilvistä, jotka purjehtivat

hitaasti eteenpäin kuin laivasto, samaan aikaan kun koko itä Seinen

suunnattoman suun yläpuolella alkoi hehkua kohta nousevan auringon

kultaamana.

Konemaisesti hän riisui kullalla kirjaellun hattunsa, jäähdyttääksen

otsansa aamun viileässä ilmassa. Kun hän näki tämän niin tutun

näköpiirin ja tuon laajan asema-alueen, joka oli suuri kuin

kokonainen kaupunki, tullessa vasemmalla kädellä, sitten veturitallin

ja oikealla tavaratoimiston, näkyi se rauhoittavan häntä ja

palauttavan hänet alituisen samanlaisen päivätyön rauhaan. Muurin

yläpuolella Rue Charles-Laffetten puolella savusivat tehtaiden

savupiiput ja näkyivät nuo tavattomat hiilivarastot pitkin Vaubanin

laivaveistämöä. Toisista laivaveistämöistä kuului jo hälinää.

Tavarajunien vihellykset, tuulen sinne kuljettamien aaltojen pauhina

ja suolaisuus, käänsivät hänen ajatuksensa päivän juhlaan, laivaan,

joka laskettaisiin vesille, ja väentungokseen, mikä silloin syntyisi.

Kun Roubaud palasi avonaiseen halliin, tapasi hän miehistön panemassa

kuntoon pikajunaa 6,40, ja kun hän luuli heidän aikovan työntää

esille 293:n, katosi raittiin aamun antama tyyneys kokonaan ja hän

ärjäsi vihastuneena:

-- Älkää hitossa ottako sitä vaunua! Antakaa sen olla paikoillaan;

sitä ei käytetä ennenkun illalla.

Esimies selitti, että vaunua oli työnnetty ainoastaan, jotta

saataisiin toinen, takana ollut, esille. Mutta hillittömässä

suuttumuksessaan hän ei kuullut, mitä mies sanoi.

-- Kirotut pölkkypäät, onhan teille sanottu, että ette saa koskea

siihen.

Kun hän vihdoinkin käsitti mistä oli kysymys, pysyi hän kuitenkin

raivostuneena ja alkoi moittia tuota epämukavaa ratapihaa, jossa ei

voitu edes vaunua kääntää. Asema, joka oli linjan vanhimpia, oli

todellakin liian pieni, eikä se vanhoine puisine vaunutalleineen,

puusta ja sinkistä rakennettuine pieniruutuisine junasiltoineen, sekä

autioine ja synkkine rakennuksineen, joissa oli halkeamia kaikkialla,

ollut kylliksi arvokas Havrelle.

-- Se on hävytöntä, enkä minä voi käsittää miksi ei yhtiö, aikoja

sitten ole hajotuttanut sitä maan tasalle.

Miehet katselivat häntä ihmetellen, kuullessaan hänen, joka muuten

piti kurista niin tarkkaa lukua, puhuvan noin vapaasti. Hän huomasi

sen ja vaikeni äkisti sekä jatkoi äänetönnä ja jäykkänä työn

valvomista. Tuolle matalalle otsalle ilmaantui tyytymättömyyden

ryppy, kun taas hänen pyöreiltä tummanpunaisilta kasvoiltaan näkyi

tahdonlujuus.

Tämän jälkeen sai Roubaud takaisin koko kylmäverisyytensä. Hän

piti sangen tarkkaa huolta pikajunasta ja tarkasti pienimmätkin

yksityiskohdat. Vaunujen yhteenkytkemiset, mitkä hän katsoi

taitamattomasti tehdyiksi, täytyi tehdä uudestaan, hänen

valvonnallaan. Eräs rouva molempine tyttärineen, jotka seurustelivat

hänen vaimonsa kanssa, pyysivät hänen apuaan, saadakseen paikat

naistenvaunussa. Ennen kun hän sitten antoi lähtömerkin, tarkasti

hän vieläkin oliko juna asianmukaisessa kunnossa; seurasi hän sitä

kauvan sellaisen miehen valvovalla katseella, jonka pieninkin

tarkkaamattomuus voi maksaa ihmishenkiä.

Kohta sen jälkeen täytyi hänen kulkea radan poikki vastaanottamaan

Rouenista tulevaa junaa joka juuri nyt saapui asemalle. Tässä oli

muuan postivirkamies, jonka kanssa hänen oli tapana joka päivä

keskustella. Tuona muuten niin tarkoin virantoimitukseen käytettävänä

aamuna oli Roubaudilla nyt lyhyt lepoaika, lähes neljännestunti,

jonka kuluessa hän saattoi levätä, milloin ei mikään välittömästi

vaatinut hänen virantoimitustaan. Ja tänä aamuna kuten tavallista

pyöräytti hän paperossin ja jutteli sangen iloisesti.

Oli tullut valoisampaa ja kaasulyhdyt oli vastikään sammutettu

junasillalta. Katossa olevat ruudut olivat niin pienet ja kurjat,

että harmaa auer vallitsi siellä vielä mutta ulkopuolella,

suurella taivaslaella, jota kohden halli avautui, leimusivat jo

auringonsäteet. Koko taivaanranta purppuroitui. Ja tämän kauniin

talviaamun puhtaassa ilmassa näkyivät kaikki esineet selvästi ja

tarkasti.

Kello kahdeksalta aamulla oli asemapäälliköllä, herra Dabadiella,

tapana tulla alas vastaanottamaan alipäällikkönsä tiedonannot.

Dabadie oli kaunis, hyvin ruskeahiveinen mies, jolla oli hyvä

ryhti: hänen esiintymistavassaan oli jotakin, mikä muistuttaa

suuresta kauppiaasta, joka kokonaan antautuu asioimistehtäviinsä.

Hän ei suurestikaan harrastanut matkustajaliikennettä, vaan

harjoitti etenkin laivaveistämöliikettä, tuota suunnatonta

välikauppaliikennettä, ja oli alituisissa tekemisissä Havren ja koko

maailman korkeamman kauppamaailman kanssa.

Tänään oli hän myöhästynyt ja Roubaud oli jo kaksi kertaa avannut

hänen huoneensa oven tapaamatta häntä siellä, ja posti oli pöydällä

avaamattomana. Roubaudin katse lankesi sattumalta kirjeiden välissä

olevaan sähkösanomaan. Kuin lumouksen pidättämänä hän ei lähtenyt

ovelta ja kääntyi tietämättään ympäri, salaa vilkaisten pöydälle.

Herra Dabadie tuli vihdoinkin kymmenen minuuttia yli kahdeksan.

Roubaud istuutui, mutta ei sanonut mitään, antaakseen hänelle

tilaisuutta avata sähkösanoman. Mutta hänen päällikkönsä ei pitänyt

kiirettä ja tahtoi olla hyväntahtoinen alaisellensa, jota hän piti

suuressa arvossa.

-- Kävikö kaikki hyvin Pariisissa?

-- Kyllä, kiitos.

Hän oli vihdoinkin avannut sähkösanoman, mutta ei lukenut sitä

ja hymyilee edelleen ystävällisesti toiselle, jonka ääni oli

muuttunut hillitymmäksi, kun hän ankarasti koetti estää leukaansa

hermostuneesti vavahtamasta.

-- Me olemme hyvin onnelliset, kun saamme pitää teidät täällä.

-- Ja minä olen sangen tyytyväinen, saadessani jäädä tänne.

Dabadie ryhtyi nyt lukemaan sähkösanomaa ja Roubaud, jonka kasvoille

hiki hiljalleen kohosi, katseli häntä. Mutta hän ei osoittanut

merkkiäkään Roubaudin odottamasta mielenliikutuksesta; hän luki

sähkösanoman tyynesti ja heitti sen sitten pöydälle: luultavasti

koski se jotakin vähäpätöistä virka-asiaa. Ja sen jälkeen ryhtyi

hän viipymättä avaamaan postia, samalla kun hänen alipäällikkönsä,

kuten tavallisesti, joka aamu, suullisesti ilmoitti, mitä yöllä ja

aamulla oli tapahtunut. Mutta tänä aamuna oli Roubaud epävarma ja

hänen täytyi muistutella, ennen kun muisti mitä hänen virkaveljensä

oli kertonut vartijahuoneessa tavatuista irtolaisista. Heidän

vielä vaihdettuaan muutamia sanoja, antoi Roubaudin esimies

hänelle merkin poistua, kun hänen molemmat laivaveistämö- ja

tavaraliikenne-apulaisensa astuivat sisään, myös antaakseen

selontekonsa. Heillä oli mukanansa yöllä tullut sähkösanoma, jonka

eräs virkamies vastikään asemalaiturilla oli heille antanut.

-- Saatte mennä, virkkoi Dabadie, nähdessään Roubaudin pysähtyvän

oven luo.

Mutta tämä jäi seisomaan ja tuijotti suurilla, pyöreillä silmillään,

ja meni pois vasta sitten kun sähkösanoma samalla välinpitämättömällä

eleellä oli viskattu pöydälle. Hän kuljeskeli sen jälkeen hetkisen

junasillalla, epäröivänä ja hämmentyneenä. Kello oli nyt viisi

minuuttia yli puoli yhdeksän, eikä hänellä nyt ollut mitään junaa

ennen kun sekajuna yhdeksän ja viisikymmentä. Tavallisesti käytti hän

tämän väliajan kiertääkseen kertaalleen aseman ympäri. Hän käveli

muutamia minuutteja, oikein tarkoin tietämättä mihin hänen jalkansa

häntä kuljettivat. Mutta kun hän sitten katsahti ylös ja huomasi

jälleen olevansa 293:n luona, kääntyi hän kiivaasti ympäri ja läksi

veturitallia kohden, vaikk'ei hänellä ollut mitään tekemistä sillä

taholla.

Aurinko oli nyt ylhäällä taivaanrannalla ja kultaista tomua satoi

kalpeaan ilmaan. Mutta hän ei enään nauttinut kauniista aamusta, vaan

kiiruhti askeleitaan ja näytti siltä kuin olisi hänellä ollut paljon

tekemistä, koettaen haihduttaa odotuksensa tuskastuttavaisuutta.

Aivan odottamatta pysäytti hänet ääni:

-- Hyvää päivää, herra Roubaud! Tapasitteko vaimoani?

Se oli lämmittäjä Pecqueux, iso, laiha, neljänkymmenenkolmen vuotias

velikulta, jonka kasvot olivat kuumuuden ja savun palvaamat. Hänen

harmaat silmänsä tuon matalan otsan alapuolella ja hänen suuri

ulkoneva suunsa osoittivat juoppolallun alituista naurua.

-- Vai niin, tekö se olette? vastasi Roubaud ja pysähtyi ihmeissään.

Ah, sepä totta, minä unhoitin veturille tapahtuneen onnettomuuden...

Ja te lähdette taas tänä iltana. Onhan se kylläkin hupaista, kun saa

kahdenkymmenen neljän tunnin loman.

-- Niin, se on kyllä hupaista, toisti toinen, joka oli ollut

hiprakassa edellisestä illasta saakka.

Hän oli kotoisin eräästä Rouenin lähellä olevasta kylästä ja

oli varsin nuorena tullut yhtiön palvelukseen konetyömieheksi.

Mutta täytettyään kolmekymmentä vuotta, oli hän kyllästynyt

työpajaan ja tahtonut ruveta lämmittäjäksi, yletäkseen sitten

veturinkuljettajaksi. Hän nai silloin Victorien, joka oli kotoisin

samasta kylästä kuin hän. Mutta vuodet kuluivat ja hän pysyi

lämmittäjänä, eikä voisi huonon käytöksensä ja ryhtinsä vuoksi

milloinkaan päästä veturinkuljettajaksi; hän joi ja laukkasi tyttöjen

perässä. Monesti olisi hänet erotettu toimestaan, ellei presidentti

Graudmorin olisi suojellut häntä ja ellei olisi totuttu hänen

paheisiinsa, jotka annettiin anteeksi. Hänen hyvän mielenlaatunsa

ja vanhana työmiehenä omaamansa kokemuksen takia. Hänen takiansa

tarvitsi olla levoton ainoastaan milloin hän tuli humalaan, sillä

silloin muuttui hän todelliseksi eläimeksi, joka saattoi tehdä jonkin

pahan kepposen.

-- No, tapasitteko te vaimoni? kysyi hän uudelleen ja nauraa virnotti.

-- Tietysti tapasimme me hänet, vastasi Roubaud. Vieläpä söimmekin

teidän kodissanne! Teillä on oivallinen vaimo, Pecqueux, ja te teette

hyvin rumasti ollessanne hänelle uskoton.

Hän virnisteli vieläkin pahemmin.

-- Ah, mitenkä niin voidaan sanoa! Hänhän itse tahtoo, että minä

huvittelen.

Se oli kylläkin totta. Victoire, joka oli häntä kaksi vuotta vanhempi

ja oli tullut tavattoman paksuksi niin että hänen oli vaikea liikkua,

pisti hänen taskuunsa muutamia sadan soun kappaleita, jotta hän

voisi huvitella kodin ulkopuolella. Vaimo ei milloinkaan ollut kovin

pannut pahaksensa hänen uskottomuuttaan ja alituisia hairahduksiansa,

jotka olivat hänelle luonnollisena tarpeena. Nyt oli hänen elämänsä

järjestyksessä; hänellä oli kaksi vaimoa, yksi kumpaisessakin päässä

rataa, nimittäin vaimonsa Victoire Pariisissa ja toinen Havressa

siksi ajaksi, minkä hän oleskeli siellä kahden junan välillä.

Victoire, joka oli hyvin säästäväinen ja itse eli sangen itarasti,

tiesi kaikki tyynni ja kohteli häntä varsin äidillisesti ja toisti

kernaasti, ett'ei hän tahtonut, että miehen tarvitsisi hävetä tuon

toisen takia. Joka kerta kun Pecqueux läksi matkaan tarkasteli hän

hänen alusvaatteensakin ja varoi tarkoin, ett'ei tuo toinen voisi

syyttää häntä siitä, ett'ei hän pidä miestään siistinä.

-- Olkoonpa niinkin, vastasi Roubaud, mutta te ette missään

tapauksessa te siinä kauniisti. Minun vaimoni on hyvin kiintynyt

imettäjäänsä ja on toruva teitä.

Mutta hän vaikeni nähdessään vaunuvajasta, jonka luona he olivat,

tulevan pitkän, kuivan naisen, Philomène Sauvagnatin, joka oli

veturitallin päällikön sisar ja jo vuosikauden ollut Pequeuxin

vara vaimona Havressa. Molemmat olivat jutustelleet vajassa, kun

Pecqueux oli tullut ulos tervehtimään alipäällikköä. Hän näytti vielä

nuorelta, huolimatta kolmestakymmenestä kahdesta ikävuodestaan; hän

oli pitkä ja kulmikas, matalarintainen, kiihkeän intohimoinen ja

pitkine päineen ja hehkuvine silmineen hän muistutti laihaa tammaa.

Häntä syytettiin juopottelemisesta, ja sitä pientä rakennusta, jossa

hänen veljensä asui veturitallin läheisyydessä, piti hän hyvin

siivottomassa kunnossa.

Veljellä, joka oli itsepintainen auvergnelainen ja vaati ankaraa

järjestystä, ollen suuresti esimiestensä suosiossa, oli ollut sangen

suuria ikävyyksiä hänen takiansa, olipa hänet uhattu erottaakin.

Joskin nyt Philomènea suvaittiin hänen takiansa, niin oli se

ainoastaan sukurakkaus, joka vaikutti, että hän piti sisarensa

luonaan, mikä ei kuitenkaan estänyt häntä, milloin yllätti hänet

hänen rakkaus seikkailuissaan, antamasta hänelle niin kovaa

selkäsaunaa, että hän jäi puolikuoliaana makaamaan lattialle. Hän

ja Pecqueux viihtyivät hyvin yhdessä: viimeksimainitun voimakkaissa

käsivarsissa oli hän vihdoinkin saanut intohimonsa tyydytetyksi

ja Pecqueux oli kyllästynyt tavattoman lihavaan vaimoonsa ja oli

onnellinen saatuaan käsiinsä toisen, joka oli laiha, ja lausui usein

piloillaan, että nyt ei hänen enään tarvinnut etsiä muilta tahoilta.

Mutta Séverine oli katsonut velvollisuudekseen Victoiren takia rikkoa

välinsä Philomènen kanssa, jota hän jo ennenkin oli luontaisen

ylpeytensä vuoksi karttanut ja lakannut tervehtimästä.

-- Vai niin, hyvästi siis, Pecqueux, virkkoi Philomène hävyttömällä

äänellä. Minä menen tieheni, koska herra Roubaud aikoo läksyttää

sinua vaimonsa puolesta.

Pecqueux nauroi suopeasti.

-- Jää tänne, hän laskee vain leikkiä.

-- Ei, ei! Minä menen viemään rouva Lebleulle pari tuoretta munaa,

jotka olen hänelle luvannut!

Hän oli tarkoituksella lausunut tämän nimen koska tunsi

rahastonhoitajan vaimon ja alipäällikön rouvan välisen äänettömän

vihamielisyyden, ja oli olevinaan hyvää pataa ensinmainitun kanssa,

kiusoittaakseen jälkimmäistä. Mutta hän jäi kuitenkin paikoilleen,

äkisti innostuneena, kun kuuli lämmittäjän kysyvän aliprefekti-asiaa.

-- Se kai järjestettiin niin, että voitte olla tyytyväinen, herra

Roubaud?

-- Niin, minä olen sangen tyytyväinen.

Pecqueux vilkutti ilkipintaisesti silmää.

-- Niinpä kaiketi, ei teidän tarvinnut levoton ollakaan, sillä niin

se käy, kun on herrojen sukua... Te ymmärrätte, mitä tarkoitan. Minun

vaimoni on myös hänelle paljossa kiitollisuuden velassa.

Roubaud keskeytti tämän vihjauksen presidentti Grandmoriniin ja kysyi

kiivaasti:

-- Ettekö lähde ennen kun illalla?

-- En, Lison on silloin valmis, ja veivitanko on juuri pantu

paikoilleen. Minä odotan veturinkuljettajaani, joka on ollut ulkona

hengittämässä raitista ilmaa. Ettekö tunne häntä? Hän on Jacques

Lantier, hän on teidän kotiseudultanne syntyisin.

Roubaud seisoi hetkisen hajamielisenä ja vastaamatta; mutta havahtui

sitten taas äkisti:

-- Häh? Veturinkuljettaja Jacques Lantier? Niin, tietysti tunnen

hänet, s.o. me tervehdimme toisiamme kun satumme yhteen. Hän on minua

nuorempi, enkä minä milloinkaan tavannut häntä Plassansissa, vasta

täällä me olemme kohdanneet toisemme... Viime syksynä toimitti hän

vaimolleni erään asian hänen serkkujensa luona Dieppessä... Hänen

sanotaan olevan kelpomies.

Hän puhui ummet ja lammet ja enimmäkseen sattuman kaupalla. Äkisti

läksi hän pois, sanoen:

-- Hyvästi, Pecqueux... Minä pistäyn katsomassa tälläkin taholla.

Nyt vasta meni Philomène tiehensä pitkillä hevosenaskeleillaan,

kun taas Pecqueux jäi paikoilleen kädet taskussa ja naureskeli

tyytyväisenä sen johdosta, ett'ei hänellä ollut mitään tekemistä

tällaisena hupaisena aamuna, mutta ihmetteli sitä, että alipäällikkö

tuli niin pian takaisin, ainoastaan kertaalleen käveltyänsä

vajan ympäri. Se ei ollut pitkä katsastusmatka. Mitä olikaan hän

vakoilemassa?

Kun Roubaud palasi junasillalle, löi kello yhdeksän. Hän käveli

sen toiseen päähän saakka lähellä rahtitavaratoimistoa ja katseli

ympärillensä, näyttämättä löytävän etsittäväänsä, ja palasi sitten

samoilla kärsimättömillä askelilla. Hän tarkasteli toimistoa toisensa

jälkeen. Tähän aikaan oli asema tavallisesti äänetön ja autio; ja

hän käveli silloin yksinään, nähtävästi yhä hermostuneempana tästä

tyyneydestä, ikäänkuin olisi uhkaavan hirmukohtauksen odotus tuntunut

hänestä niin kiduttavalta, että hän lopulta olisi innokkaasti

toivonut sen tuloa. Hänen kylmäverisyytensä oli lopussa, eikä hän

voinut pysyä hiljaa ja kääntää katsettaan asemakellosta. Nyt oli

kello yhdeksän, nyt viisi minuuttia yli. Tavallisesti meni hän

asuntoonsa aamiaista syömään vasta kello kymmeneltä, sitten kun

9,50:n juna oli lähtenyt. Mutta nyt meni hän aivan äkisti kotiin,

ajatellen Séverineä, joka varmaankin myös odotti.

Hänen ollessaan käytävässä, avasi rouva Lebleu oven Philomènelle,

joka läheisenä naapurina oli tullut hatuttomin päin ja kaksi munaa

kädessänsä. He pysähtyivät ja hänen täytyi mennä asuntoonsa heidän

vielä seisoessaan paikallansa ja katsoa töllöttäessään häneen.

Hänellä oli avain taskussansa ja koetti nopeasti avata, mutta

kuitenkin onnistui heidän nähdä Séverine, joka istui tuolilla

ruokasalissa, toimettomana, kalpeana ja liikkumattomana. Ja rouva

Lebleu veti Philomènen huoneeseensa ja kertoi oven suljettuansa, että

hän oli nähnyt hänet tuollaisena jo aamulla. Aliprefektin juttu oli

varmaankin päättynyt surullisesti. Mutta sitäpä ei uskonut Philomène,

joka selitti juuri tulleensa sen vuoksi, että hänellä oli uutisia

kerrottavana, ja hän toisti mitä vast'ikään oli kuullut alipäällikön

itsensä kertovan. Silloin rupesivat he arvailemaan. Siten kävi

aina, kun he kohtasivat toisensa, että he joutuivat loppumattomaan

sananvaihtoon.

-- Voisinpa vannoa, kultaseni, että he ovat saaneet aika tavalla

takkiinsa...

-- Olisikin toden totta oikein hyvä, jos voisimme päästä heistä.

Tuohon yhä katkerampaan vihamielisyyteen Lebleun ja Roubaudin

perheiden välillä oli aivan yksinkertaisesti syynä asuntokysymys.

Koko ensimmäistä kerrosta odotussalien yläpuolella käytettiin

virkamiehistön asuntoina ja välikäytävä, keltaiseksi maalattu

ja ylhäältä valaistu, jakoi kerroksen kahteen osaan ruskeaksi

maalattuine ovineen oikealla ja vasemmalla pitkin käytävää. Se

eroitus oli kuitenkin olemassa, että oikealla olevien asumusten

akkunat olivat lähtöpihalle päin, jonne oli istutettu vanhoja jalavia

ja jonka yli oli hurmaava näköala Ingouvillen rannikolle, kun taas

vasemmanpuoliset asumukset mataloine, kaarevine akkunoinensa olivat

suorastaan junasillan puolella, jonka korkea sinkkikatto likaisine

ruutuineen kaihti näköalan. Ne, jotka saivat katsella tuota vilkasta

elämää ratapihalla, viheriöitä puita ja laajoja ketoja, eivät juuri

voineet parempaa toivoakaan, jota vastoin noilla toisilla, joiden

asumuksissa vallitsi alituinen hämärä, niin että taivas näytti kuin

vankilaan suljetulta, oli kuolettavan ikävää.

Etupuolella asuivat asemapäällikkö, ja alipäällikkö Moulin sekä

Lebleun väki, takapuolella Roubaudin perhe ja kirjanpitäjä, neiti

Guichon, jotapaitsi kolme huonetta oli varattu matkatarkastajoille.

Nyt oli yleisesti tunnettu asia, että molemmat alipäälliköt aina

olivat asuneet vieretysten. Se, että Lebleu oli päässyt sinne,

riippui Roubaudin edeltäjän osoittamasta kohteliaisuudesta, tämä

kun oli lapseton leskimies sekä tahtoi osoittaa rouva Lebleulle

ystävällisyyttä ja sen vuoksi luovutti asuntonsa heille. Mutta eikö

sen olisi jälleen pitänyt joutua Roubaudin väelle, ja oliko oikein

ajaa heidät takapuolelle, koska heillä oli oikeus asua etupuolella?

Niin kauvan kun nuo molemmat perheet olivat eläneet hyvässä

sovussa, oli Séverine peräytynyt naapurirouvansa tieltä, joka oli

häntä kaksikymmentä vuotta vanhempi ja sitäpaitsi kivulloinen ja

niin lihava, että aina oli hengästyksissään. Sota oli julistettu

vasta sitten, kun Philomène oli ärsyttänyt heitä molempia häijyllä

juorumisellaan ja lörpöttelemisellään.

-- Ne ovat sellaisia ihmisiä, virkkoi Philomène, -- että he kyllä ovat

olleet valmiit käyttämään hyväkseen Pariisin-matkaansa koettaakseen

saada teidät karkoitetuiksi huoneistanne... Minulle on sanottu heidän

kirjoittaneen pitkän kirjeen tirehtöörille ja vaatineen oikeuksiansa.

Rouva Lebleu joutui suunniltaan suuttumuksesta.

-- Sellaisia roistoja!... Olen varma siitä että he koettavat saada

neiti Guichonin puolellensa; hän on tuskin tervehtinytkään minua

viimeisten neljäntoista päivän kuluessa... Sekin on oikein soma

juttu. Mutta minä pidän häntä silmällä.

Hän alensi ääntänsä kertoakseen, että neiti Guichon joka yö kävi

tervehtimässä asemapäällikköä, jonka ovi oli vastapäätä hänen

oveansa. Dabadie oli leskimies ja hänellä oli suuri tytär, joka yhä

oli eräässä kasvatuskoulussa, ja juuri hän oli lähettänyt sinne

neiti Guichonin, joka oli kalpea, valkoverinen, noin kolmenkymmenen

vuotias nainen, hiljainen ja pieni ja notkea kuin käärme. Hän

oli varmaankin aikaisemmin ollut opettajattarena tai jonakin

sellaisena. Oli mahdotonta saada hänestä selkoa, sillä hän hiipi niin

äänettömästi sisään pienimmistäkin raoista. Mutta jos neiti Guichon

oli asemapäällikön rakastajatar, oli hänellä määräävä vaikutusvalta,

ja voitokasta olisi omistaa hänen salaisuutensa ja siten pitää häntä

vallassaan.

-- Minä kyllä lopultakin saan siitä selvän, jatkoi rouva Lebleu. En

tahdo antaa syödä itseäni... Me olemme tässä ja tähän me jäämmekin.

Kaikki kunnolliset ihmiset pitävät meidän puoltamme, eikö totta,

ystävä kultaseni?

Koko asema seurasi todellakin intohimoisesti tätä sotaa kahdesta

asumuksesta. Erittäinkin koski se niitä, jotka asuivat käytävän

varrella. Toinen alipäällikkö, Moulin, oli milt'ei ainoa, joka ei

siitä välittänyt. Hän oli varsin tyytyväinen siihen, että itse sai

asua etupuolella ja oli naimisissa pienen, kainon ja hennon rouvan

kanssa, joka ei koskaan näyttäytynyt ja joka synnytti hänelle lapsen

joka kahdentenakymmenentenä kuukautena.

-- Mutta vaikkakin he, sanoi Philomène lopuksi, istuvat epävakavasti,

eivät he sittenkään maahan putoa tällä kertaa... Olkaa varuillanne,

sillä he tuntevat sellaisia ihmisiä, joilla on pitkät käsivarret.

Hän antoi nyt molemmat munat, joita hän koko ajan oli pitänyt

kädessään: hän oli samana aamuna ottanut ne kanoilta.

Lebleun eukko kiitteli innokkaasti.

-- Sepä nyt oli oikein kiltisti tehty! Te hemmoittelemalla vallan

pilaatte minut... Pistäytykää toki täällä vähän useammin juttelemassa

hetkinen. Kuten tiedätte, istuu mieheni koko päivän rahastonsa

ääressä, ja minä istun tänne teljettynä. Enhän jaloiltani koskaan

pääse ulos ja minulla on niin ikävää. Mitenkähän minun kävisikään,

jos nuo roistot riistäisivät minulta näköalani?

Kun hän sitten seurasi vierastansa ovelle ja oli avaamaisillansa sen,

pani hän sormen suulleen ja sanoi:

-- Hiljaa! Kuunnelkaamme!

Molemmat seisoivat kokonaista viisi minuuttia käytävässä

liikkumattomina, tekemättä ainoatakaan elettä ja hengitystään

pidättäen. He kumartuivat eteenpäin ja heristivät korviansa Roubaudin

ruokasalia kohden. Mutta mitään ääntä ei sieltä kuulunut, siellä

vallitsi kuolon hiljaisuus. Peljäten yllättämistä erosivat he vihdoin

ja nyökkäsivät viimeisen kerran jäähyväisiä toisillensa, sanomatta

sanaakaan. Toinen tepsutteli pois varpaisillaan ja toinen sulki oven

niin hiljaa, ett'ei avaimen kiertämistä lukossa kuulunut.

Kaksikymmentä minuuttia yli yhdeksän oli Roubaud jälleen

junasillalla. Hän valvoi siellä sekajunan 9,50 kokoonpanoa, ja

kaikista tahdonponnistuksistaan huolimatta liikehti hän vielä

enemmän, polki jalkaa ja kääntyi yhtämittaa ympäri tarkastellakseen

asemalaituria päästä toiseen. Mutta mitään ei tapahtunut ja hänen

kätensä vapisivat.

Mutta aivan odottamattomasti, kun hän vielä katseli taaksensa

ja katseillaan nuuski ratapihaa, kuuli hän lähellänsä erään

sähkölennätinvirkamiehen hengästyneenä kysyvän:

-- Tietääkö herra Roubaud, missä asemapäällikkö ja poliisikomisarius

ovat... Minulla on heille sähkösanomia ja olen etsinyt heitä jo

kymmenen minuuttia...

Roubaud kääntyi ympäri, koko ruumis niin jäykkänä, ett'ei ainoakaan

lihas hänen kasvoissaan liikahtanut. Hän tuijotti noihin molempiin

sähkösanomiin. Virkamiehen mielenliikutus osoitti hänelle varmasti,

että hirmukohtaus vihdoinkin oli käsissä.

-- Herra Dabadie meni tästä ohi aivan äsken, vastasi hän tyynesti.

Ei milloinkaan ollut hän tuntenut olevansa niin kylmäverinen, niin

selvä-ajatuksinen ja valmis puolustukseen. Nyt oli hän aivan varma

itsestään.

-- Kas, tuossa hän tulee.

Asemapäällikkö palasi todellakin rahtitavaratoimistosta. Silmättyään

sähkösanomaa, tämä huudahti:

-- Linjalla on tapahtunut murha... Tässä on sähkösanoma Rouenin

asemapäälliköltä.

-- Mitä sitten? kysyi Roubaud; miehistön keskuudessako tapahtunut

murha?

-- Ei, ei, murhattu on eräs matkustaja, vaunussa. Ruumis on heitetty

ulos melkein Malaunay-tunnelin päässä, pylvään n:o 153 kohdalla.

Ja murhattu on yksi meidän johtokuntamme jäsenistä, presidentti

Grandmorin.

Alipäällikkö huudahti nyt vuorostaan:

-- Presidentti! Voi, kuinka murheelliseksi tuleekaan vaimoni!

Hänen huudahduksensa oli niin aiheutettu, niin vaikeroiva, että herra

Dabadie silmänräpäykseksi kiinnitti huomionsa siihen.

-- Niin, se on totta, te tunsitte hänet. Hän oli todellakin kelpo

mies.

Sitten tuli hän ajatelleeksi toista sähkösanomaa, joka oli osoitettu

poliisikomisariukselle, ja lausui:

-- Se on kaiketi tutkintotuomarilta ja koskee varmaankin jotakin

mahdollisuutta. Kello on vasta viisikolmatta minuuttia yli yhdeksän,

ja silloin ei herra Cauche luonnollisesti vielä ole tullut... Menkäät

heti Kauppakahvilaan Cours Napoléonin varrella. Hän on varmaan siellä.

Herra Cauche tuli viiden minuutin kuluttua, erään asemamiehen

käytyä häntä katsomassa. Hän oli entinen upseeri ja piti tointansa

peräytymispaikkana, eikä milloinkaan ilmaantunut asemalle ennen

kymmentä, kuljeskeli silloin siellä hetkisen ja palasi sitten

kahvilaan. Tämä murhanäytelmä, joka oli häirinnyt häntä kesken

piquét-peliä, hämmästytti häntä ensin, koska muuten ei juuri

kovinkaan tärkeitä asioita kulkenut hänen kättensä kautta. Mutta

sähkösanoma oli Rouenin tutkintotuomarilta, ja sen tuleminen

kaksitoista tuntia ruumiin löytämisen jälkeen riippui siitä, että

tämä tuomari ensiksi oli sähköttänyt Pariisin asemapäällikölle,

saadakseen tietoja murhatun matkallelähdöstä. Saatuaan tietoonsa

junan ja vaunun numerot, oli hän ainoastaan lähettänyt

poliisikomisariukselle käskyn toimittaa tarkastus vaunussa n:o 293,

jos se vielä oli Havressa. Herra pahastui sen johdosta, että häntä

oli suotta häiritty, katosi heti ja sen sijalle tuli tapahtumaan

tavattoman vakavuuden mukaan sovellettu tärkeys.

Tullen äkkiä levottomaksi ja peljäten, ett'ei olisikaan tilaisuudessa

ryhtyä tutkimaan, huudahti hän:

-- Ei suinkaan vaunu ole täällä, se on kai lähtenyt tänä aamuna.

Roubaud, joka näytti hyvin tyyneltä, lohdutti häntä kuitenkin:

-- Ei, anteeksi... Täksi illaksi on tilattu yksi vaunu ja se on

tuossa vapaana.

Hän kulki edellä ja komisarius ja asemapäällikkö tulivat hänen

perässään. Uutinen näkyi sillä välin levinneen, sillä asemamiehet

hiipivät töistään ja tulivat jälestä ja toimistojen ovilla

näyttäytyivät virkamiehet, jotka vihdoin tulivat lähemmäksi, toinen

toisensa perästä. Pian muodostivat he väkijoukon.

Vaunun luo saavuttua lausui herra Dabadie ääneensä tämän mietelmän:

-- Siellä oli tarkastus eilen illalla. Jos silloin olisi joitakin

jälkiä huomattu, olisi siitä annettu tieto.

-- Saammepa nähdä, vastasi herra Cauche.

Hän avasi oven ja astui vaunuun, mutta hairahtui ja kirosi melkein

samassa silmänräpäyksessä huudahtaen:

-- Lempo soikoon! Täällähän näyttää siltä kuin olisi sika tapettu!

Läsnäolijain läpi kulki heikko väristys ja he ojensivat päänsä

eteenpäin, ja herra Dabadie, joka oli etumaisten joukossa, tahtoi

myös nähdä ja nousi rappusille, sillä aikaa kun hänen takanansa

Roubaud ja muut kurottivat kaulaansa.

Vaunussa ei näkynyt mitään epäjärjestystä; akkunat olivat suljetut

ja kaikki näytti olevan oikealla paikallaan. Inhoittava löyhkä

vain tunki ulos avoimesta ovesta, ja keskellä muuatta pielusta oli

hyytyneen veren muodostama lätäkkö, ja tämä lätäkkö oli niin syvä ja

niin leveä, että siitä oli, juuri kuin lähteestä, puro juossut alas

matolle. Hyytynyttä verta oli roiskunut sinne tänne veralle, mutta

muuten ei siellä ollut mitään, ainoastaan tätä luontoa kääntävää

verta.

Herra Dabadie raivostui.

-- Missä ovat ne miehet, jotka tarkastivat vaunun eilen illalla?

Nämä, jotka sattumalta olivat saapuvilla, sammalsivat

anteeksipyyntöjänsä.

Oli ollut pimeä, eivätkä he olleet voineet nähdä mitään; he olivat

käsin koetelleet kaikkialta ja voivat vannoa, ett'eivät he illalla

olleet mitään tunteneet.

Herra Cauche seisoi vaunussa ja teki muistiinpanoja selontekoansa

varten. Hän huusi Roubaudia, jonka kanssa hän mielellään

seurusteli ja jonka seurassa hänellä oli tapana polttaa paperossia

asemalaiturilla, milloin he olivat joutilaina.

-- Tulkaa tänne, herra Roubaud, ja auttakaa minua.

Ja kun alipäällikkö oli kavunnut matolla olevan veren yli, välttäen

siihen astumista, sanoi hän hänelle:

-- Katsohan toisen pieluksen alle, onko sinne jäänyt mitään.

Roubaud kohotti pielusta ja etsi varovasti uteliain silmin.

-- Siellä ei ole mitään.

Mutta hän huomasi selkänojan rypytetyssä kankaassa pilkun ja osoitti

sitä komisariukselle.

Eikö se ollut sormenjättämä verijälki? Ei, se se ei ollut, ja vihdoin

tultiin yksimielisiksi siitä, että se oli likaa.

Kaikki muutkin tulivat nyt lähemmäksi, voidakseen paremmin seurata

tutkimusta ja saada vihiä rikoksesta, ja tungeksivat asemapäällikön

takana, joka hienotunteisesti oli jäänyt rappusille.

Äkisti tuli hän ajatelleeksi erästä seikkaa.

-- Olihan herra Roubaud mukana junassa, virkkoi hän. Palasittehan te

pikajunalla eilisiltana... Te voisitte ehkä antaa meille muutamia

tietoja?

-- Niin, se on totta, huudahti komisarius. Huomasitteko jotakin?

Roubaud oli vaiti kolme, neljä sekuntia. Hän oli näet kumartunut

tutkimaan mattoa. Mutta hän nousi pystyyn melkein heti ja vastasi

luonnollisella, vaikka nyt hiukan karkealla äänellä:

-- Niin, kernaasti kerron mitä tiedän... Vaimoni oli mukanani. Jos

se, mitä sanon, pannaan selontekoon, näkisin kuitenkin mieluummin,

että hän saisi tulla tänne, jotta saan vertailla muistojani siihen,

mitä hän voi muistaa.

Cauche herra piti tätä varsin järkevänä ja Pecqueux, joka juuri oli

tullut sinne, tarjoutui hakemaan rouva Roubaudia. Hän saapasteli

tiehensä pitkin askelin ja hetkisen odotus syntyi. Philomène, joka

oli juossut sinne lämmittäjän seurassa, katsoi hänen jälkeensä

suuttuneena siltä, että hän oli ottanut tuon asian toimittaakseen.

Mutta nähdessään rouva Lebleun, joka riensi sinne niin nopeasti kuin

ajettuneilta jaloiltansa pääsi, syöksyi hän häntä vastaan ja auttoi

häntä. He ojensivat kätensä taivasta kohden ja kirkuivat, kovasti

liikutettuina siitä, että noin inhoittava rikos oli tehty.

Vaikka vielä ei mitään tiedetty, oli jo liikkeellä suuri joukko

erilaisia kertomuksia asian kulusta kaikkien näiden ihmisten

keskuudessa, joiden ällistys näkyi heidän liikkeistään ja

kasvoistaan; Philomène, jonka ääni voitti kaikki muut, vakuutti

kunniasanallansa, vaikk'ei hän ollut sitä keltään kuullut, että

rouva Roubaud oli nähnyt murhaajan. Vasta kun Pecqueux palasi hänen

kerallansa, tuli hiljaista.

-- Tuolla hän tulee! mutisi rouva Lebleu. Voisiko uskoa, että hän,

joka koettaa olla vallan prinsessan näköinen, on mennyt naimisiin

alipäällikön kanssa! Tuskin oli vielä päivä valjennut tänä aamuna,

kun hän jo oli noin suittu ja kureliiviin puettu, kuin olisi aikeessa

lähteä vieraisille.

Séverine tuli lyhyin, säännöllisin askelin. Hänen oli kuljettava

hyvän matkaa asemalaiturilla kaikkien näkyvissä, mutta hän pysyi

lujana, painoi vain nenäliinan silmilleen syvässä surussaan, joka

juuri oli kohdannut häntä hänen saadessaan tiedon murhatun nimestä.

Puettuna mustaan, hyvin komeaan villahameeseen, näytti hän jo

kantavan surupukua suojelijansa kuoleman johdosta. Hänen paksu, tumma

tukkansa loisti auringonvalossa, kun hän ei edes ollut, kylmästä

huolimatta, kuluttanut aikaa pannakseen jotakin päähänsä. Hän näytti

nyt oikein liikuttavalta lempeine sinisilmineen, jotka katselivat

niin tuskaisesti ja olivat täynnä kyyneliä.

-- Niin, niin, hänellä on kyllä syytä itkuun, sanoi Philomène

puoliääneen. Nyt kun heidän huolenpitäjänsä on tapettu, on heidän

laitansa niin ja näin.

Kun Séverine saapui kaikkien näiden ihmisten keskelle avonaisen

vaununoven luo, astuivat herrat Cauche ja Roubaud ulos vaunusta ja

viimemainittu alkoi heti kertoa mitä tiesi.

-- Emmekö me, rakkaani, eilen aamulla, heti Pariisiin saavuttuamme,

menneet vieraisille presidentti Grandmorinin luo? Kello taisi olla

neljännestä yli yhdentoista?

Hän katseli vaimoansa ja tämä toisti oppivaisesti:

-- Niin, se tapahtui neljännestä yli yhdentoista.

Mutta hänen katseensa olivat tällä välin osuneet veren tahraamaan

pielukseen, hän sai suonenvetokohtauksen ja syvät nyyhkytykset

tunkeutuivat esiin hänen rinnastaan. Tämä liikutti asemapäällikköä,

joka innokkaasti astui väliin.

-- Ellei rouva Roubaud voi sietää tätä näkyä ... ja me ymmärrämme

vallan hyvin teidän tuskanne ... niin...

-- Ainoastaan pari sanaa, keskeytti komisarius. Sitten viemme rouva

Roubaudin takaisin kotiin.

Roubaudille tuli kiire jatkaa.

-- Juteltuamme useista asioista, lausui presidentti Grandmorin

aikovansa seuraavana aamuna matkustaa sisarensa luo Doinvilleen...

Minä näen hänet vielä istumassa kirjoituspöytänsä ääressä. Minä

istuin tässä ja vaimoni tuossa... Eikö hän sanonut, ystäväni,

aikovansa matkustaa seuraavana aamuna?

-- Sanoi, seuraavana aamuna.

Herra Cauche, joka edelleen nopeasti teki lyijykänällä

muistiinpanoja, kohotti nyt päätään.

-- Kuinka, seuraavana aamuna? Mutta matkustihan hän illalla!

-- Odottakaahan! vastasi Roubaud. Saadessaan kuulla, että me aijoimme

palata samana iltana, juolahti hänen mieleensä tuuma tulla meidän

seurassamme pikajunalla, jos vaimoni seuraisi häntä Doinvilleen ja

viettäisi siellä muutamia päiviä hänen sisarensa luona, kuten hän on

ennenkin tehnyt. Mutta vaimollani oli paljon puuhaa täällä kotona ja

hän vastasi sen vuoksi kieltävästi... Teithän niin?

-- Kyllä, sen tein.

-- Hän oli hyvin ystävällinen ... ja minun asiaani kiintynyt ja

seurasi meitä aina työhuoneensa ovelle... Eikö niin?

-- Niin, ovelle saakka.

-- Illalla me matkustimme... Ennen kun me asetuimme paikoillemme

vaunuun, keskustelin minä asemapäällikön, herra Vandorpen kanssa,

enkä silloin huomannut niin mitään. Olin luullut olevamme kahden, ja

sen vuoksi oli mielestäni varsin ikävää, että siellä istui nurkassa

muuan nainen, jota en ollut huomannut, ja vieläkin ikävämpää,

kun kaksihenkilöinen perhe sitten astui vaunuun viimeisessä

silmänräpäyksessä. Roueniin saakka ei tapahtunut mitään erikoista,

enkä minä nähnyt mitään... Senpä vuoksi hiukan hämmästyimmekin

Rouenissa, jossa olimme astuneet ulos vaunusta vähän liikutellaksemme

jalkojamme, kun saimme nähdä presidentti Grandmorinin seisovan erään

vaunun ovella kolmen, neljän vaunun päässä meidän vaunustamme. "Herra

presidentti matkusti siis! Ei meillä ollut aavistustakaan siitä, että

olimme samassa junassa kuin herra presidentti..." Hän kertoi silloin

saaneensa sähkösanoman... Juna vihelsi ja me kiiruhdimme vaunuumme,

jossa emme tavanneet ketään, koska kaikki meidän vaunutoverimme

olivat jääneet Roueniin, mistä seikasta me tietysti emme olleet

pahoillamme... Ja siinä onkin kaikki, ystäväni?

-- Niin, siinä on kaikki.

Niin yksinkertainen kuin tämä kertomus olikin, oli se kuitenkin

tehnyt voimakkaan vaikutuksen kuulijoihin. Kaikki seisoivat suu

ammollaan ja koettivat ymmärtää. Komisarius taukosi kirjoittamasta ja

ilmaisi yleistä hämmästystä kysymällä:

-- Oletteko aivan varma siitä, ettei vaunussa ollut ketään

presidentti Grandmorinin seurassa?

-- Olen, aivan varma.

Väristys kulki ihmisten läpi. Tämä salaperäisyys pelotti heitä ja

jokainen tunsi kylmiä väreitä selkäpiissään. Jos hän olisi ollut

yksinänsä vaunussa, kuka oli silloin voinut murhata hänet ja heittää

ruumiin ulos kolmen lieun päässä siitä, ennen kun juna oli uudelleen

pysähtynyt?

Philomènen ilkeä ääni katkaisi vaitiolon.

-- Sepä vasta on naurettavaa.

Roubaud, joka tunsi hänen tuimasti katsovan itseensä, katsoi takaisin

häneen ja hänen leukansa nytkähti, kuin olisi hän tahtonut sanoa,

että hänkin piti sitä koomillisena. Hän huomasi Philomènen lähellä

Pecqueuxin ja rouva Lebleun, jotka samoin pudistivat päätään.

Kaikkien silmät olivat häneen suunnattuina, odotettiin jotakin

enempää, häneltä etsittiin jotakin unhoittunutta erityisseikkaa,

joka voisi kokonaisuutta valaista. Näissä polttavissa, uteliaissa

katseissa ei ollut mitään syytöstä, mutta hän luuli kuitenkin niistä

huomaavansa epämääräistä epäluuloa, sellaista epäluuloa, joka

toisinaan muuttaa vähimmänkin poikkeusseikan varmuudeksi.

-- Se on hyvin omituista, mutisi herra Cauche.

-- On, tosiaankin, vahvisteli herra Dabadie.

Silloin päätti Roubaud puhua.

-- Minä olen myös sangen varma siitä, että pikajunalla, joka

pysähtymättä kulkee Rouenista Barentiniin, oli säännön määräämä

nopeutensa, enkä minä huomannut mitään tavallisuudesta poikkeavaa...

Täten voin väittää sitäkin suuremmalla syyllä, kun minä, koska olimme

kahden, vedin akkunan alas polttaakseni paperossin; ja minä katsahdin

silloin tällöin ulos ja saatoin kuulla kaikki junasta lähtevät äänet,

Barentinissa minä tunsin seuraajani asemapäällikön virassa, herra

Bessièren, huusin häntä ja me vaihdoimme pari sanaa hänen seisoessaan

astuimella ja puristaessaan kättäni. Vai kuinka, rakkaani, voidaanhan

kysyä herra Bessièreltä ja hän on sanova samoin.

Séverine, edelleenkin kalpeana, liikkumattomana ja hienot kasvonsa

suruun vaipuneina, vahvisti vieläkin kerran miehensä selityksen.

-- Niin, sen on hän tekevä.

Tämän jälkeen oli aivan mahdotonta kohdistaa epäluuloa Roubaudiin,

jos kerran he Rouenissa olivat palanneet vaunuunsa ja Barentinissa

tervehtineet tuttavaa. Se epäluulon varjo, minkä Roubaud oli luullut

pilkistävän heidän silmistään, oli poissa ja yleinen hämminki

lisääntyi. Murha sai yhä salaperäisemmän leiman.

-- Oletteko aivan varma siitä, kysyi komisarius, ett'ei kukaan olisi

voinut Rouenissa astua vaunuun sen jälkeen kun te olitte jättäneet

presidentti Grandmorinin?

Roubaud ei nähtävästi ollut edeltäkäsin arvannut tätä kysymystä,

sillä ensi kerran tunsi hän olevansa hämillään, eikä hänellä

etukäteen ollut vastausta valmiina. Hän katsoi epäröiden vaimoonsa.

-- En, sitä en luule... Ovet suljettiin ja tuuli kävi ja me ehdimme

töin tuskin takaisin vaunuumme... Ja tuo vaunu oli tilattu, joten

luulen, ett'ei kukaan olisi voinut nousta siihen...

Mutta hänen vaimonsa silmät kävivät niin peloittavan suuriksi, että

hän pelkäsi olleensa liian suorasukainen.

-- Mutta muuten en voi niin varmaan tietää. Niin, onhan mahdollista,

että joku nousi vaunuun... Siinä tuupiskeltiin kovasti.

Mitä kauemmin hän puhui, sitä selvemmäksi muuttui jälleen hänen

äänensä ja koko tämä juttu, jonka hän tekaisi, kuulosti hyvin

uskottavalta.

-- Havren juhlallisuuksien vuoksi oli väkeä suunnaton joukko. Meidän

oli pakko puolustaa vaunuamme toisen, vieläpä kolmannen luokan

matkustajilta... Sitäpaitsi on asema hyvin huonosti valaistu, ei

nähnyt mitään ja lähtövilinässä oli semmoinenkin tungos ja kirkuna...

Niin, on siis varsin mahdollista, että joku, joka ei tietänyt mistä

voisi saada paikan tai tahtoi käyttää tungosta hyväksensä, on viime

hetkellä tunkeutunut vaunuun.

Hän keskeytti puheensa ja kääntyi vaimoonsa.

-- Siten se on varmaankin käynyt, vai miten sinä luulet, ystäväni?

Lopen uupuneena ja nenäliina silmien edessä toisti Séverine:

-- Kyllä, siten on tapahtunut.

Nyt oli asia saatu päätökseen, ja mitään sanomatta vaihtoivat

poliisikomisarius ja asemapäällikkö keskinäistä ymmärtämistä

osoittavan katseen. Ympärillä seisojat alkoivat liikkua; he tunsivat

ruumiissaan, että tutkinto oli lopussa, ja tunsivat sangen suurta

tarvetta tehdä omia selityksiään ja muistutuksiaan: kullakin oli

jotakin erikoista kerrottavana ja arvelu toisensa perästä lähti

kiertämään.

Kaikki virantoimitus asemalla oli hetkeksi seisahtunut ja koko

henkilökunta oli kokoontunut siihen, kokonaan syventyneenä murhaan,

ja yleinen hämmästys syntyi, kun saatiin nähdä 9,38-junan saapuvan

asemalle. Riennettiin pois, vaunujen ovet avattiin ja matkustajia

alkoi tulvia ulos. Mutta melkein kaikki uteliaammat olivat kuitenkin

jääneet komisariuksen luo, joka turhantarkkuudessansa viimeisen

kerran tutki tuota veren tahraamaa vaunua.

Pecqueux, joka jutteli ja elehti rouva Lebleun ja Philomènen kanssa,

äkkäsi silloin veturinkuljettajansa, Jacques Lantierin, joka

vast'ikään oli tullut junasta ja seisoi nyt hiljaa, etäältä katsellen

väkijoukkoa. Hän viittasi häntä kiivaasti luokseen, mutta Jacques ei

liikahtanut paikaltaan. Vihdoin tuli hän kuitenkin aivan hiljakseen.

-- Mistä on kysymys? kysyi hän lämmittäjältään.

Hän tiesi vallan hyvin mitä se oli ja kuunteli vain hajamielisenä

uutista murhasta ja mitä siitä otaksuttiin. Hän tunsi olevansa

hämmästynyt ja omituisen liikutettu sen johdosta, että osui keskelle

tutkimusta ja näki jälleen tämän vaunun, joka nopeasti kiitäen

oli vilahtanut hänen ohitsensa pimeässä. Hän ojensi kaulaansa ja

katseli pieluksella olevaa hyytynyttä verta. Hänen silmiensä edessä

oli jälleen murhanäytelmä ja ennen kaikkea ruumis, joka kaula

poikkileikattuna makasi pitkällänsä radan vieressä.

Kun hän sitten käänsi silmänsä poispäin, äkkäsi hän Roubaud-puolisot,

Pecqueuxin edelleen kertoessa hänelle, miten nämä olivat asiaan

sekaantuneet, heidän lähdöstään Pariisista samalla junalla kuin

murhattu, viimeisistä sanoista, mitkä he Rouenissa olivat vaihtaneet.

Hän tunsi Roubaudin, he tervehtivät toisiansa väliin kädestä,

sittenkun hän oli ruvennut palvelemaan pikajunassa. Roubaudin

vaimon oli hän nähnyt silloin tällöin, mutta sairaaloisessa

pelossa oli hän karttanut häntä kuten kaikkia muitakin naisia.

Mutta tässä silmänräpäyksessä, kun Séverine seisoi siinä itkien,

kalpeana ja peljästynyt ilme lempeissä sinisilmissään tuon mustan,

suuren hiuskasan alla, pisti hän hänen silmiinsä. Hän ei kääntänyt

katsettansa hänestä ja oli kuin poissa kaikesta siitä mitä tapahtui.

Hän kysyi itseltänsä ällistyneenä miksi Roubaudit ja hän olivat

siellä, mitenkä tapaukset olivat voineet tämän vaunun luona viedä

yhteen heidät, jotka olivat palanneet Pariisista edellisenä iltana,

ja hänet, joka aivan vastikään tuli Barentinista.

-- Niin, minä tiedän, sanoi hän ääneensä ja keskeytti lämmittäjän

puheen. Minä olin sattumalta tunnelin päässä eilen illalla ja luulen

nähneeni jotakin, juuri kun juna kulki ohi!

Nyt syntyi kova hälinä ja kaikki kokoontuivat hänen ympärillensä. Hän

itse vapisi ensiksi, hämillään ja ällistyneenä sen johdosta, mitä oli

sanonut. Miksi oli hän puhunut, olihan hän kerrassaan päättänyt olla

vaiti? Ja kuitenkin olivat sanat hänen tietämättään hiipineet hänen

huulillensa, kun hän seisoi vaipuneena tämän naisen katselemiseen.

Séverine tempasi nenäliinan pois ja tuijotti häneen kyyneleisillä

silmillään, jotka olivat käyneet vieläkin suuremmiksi.

Mutta komisarius lähestyi nopeasti.

-- Mitä olette nähnyt?

Ja Jacques, jossa Séverinen katse liikkumattomana lepäsi, kertoi

mitä hän oli nähnyt: valaistun vaunun, joka täyttä vauhtia kiiti ohi

pimeässä, ja kahden miehen ohivilahtavat kasvot, toinen kaadettuna

maahan ja toinen puukko kädessä. Roubaud seisoi vaimonsa vieressä ja

kuunteli, katsellen häntä suurin, vilkkain silmin.

-- Voisitteko tuntea murhaajan? kysyi komisarius.

-- En, sitä en usko.

-- Oliko hän puettuna takkiin vai puseroon?

-- En voi väittää mitään. Ajatelkaahan, juna, joka kulki ainakin

kahdeksankymmenen kilometrin nopeudella.

Séverine, joka oli kadottanut koko tahdonvoimansa, vaihtoi nyt

katsetta Roubaudin kanssa, jolla oli tarpeeksi voimaa sanoaksensa:

-- Niin, siihenpä tarvittaisiin todellakin oikein hyvät silmät.

-- Se on joka tapauksessa tärkeä todistus. Tutkintatuomari kyllä on

auttava teitä pääsemään selville kaikesta tästä. Minä pyydän herrojen

Roubaudin ja Lantierin täydellisiä nimiä haastetta varten.

Nyt se oli lopussa, ja uteliaat hajaantuivat vähitellen ja työ

asemalla pääsi taas täyteen vauhtiin. Vallankin Roubaudille tuli

kova kiire junan 9,50 takia, jossa matkustajat jo alkoivat asettua

paikoilleen. Hän oli lyönyt Jacquesille kättä, voimakkaammin kuin

tavallisesti; ja tämä, joka oli jäänyt yksinään Séverinen kanssa

rouva Lebleun, Pecqueuxin ja Philomènen taakse, jotka kuiskaillen

menivät pois, luuli olevansa velvollinen saattamaan hänet junasiltaa

pitkin aina virkamiesten asuntoihin johtavien rappujen luo. Hän ei

saanut sanotuksi mitään, mutta pysyi kuitenkin hänen läheisyydessään

kuin olisi vast'ikään liitto solmittu heidän välillään. Nyt oli

tullut kauniimpi ilma, aurinko oli karkoittanut aamun kaikki usvat

ja kohousi säteillen sinertävän kirkkaalle taivaalle, ja merituuli,

jonka voima virran mukana kasvoi, toi sinne raikasta suloisuutta.

Heidän vihdoin erotessaan, kohtasi hän uudelleen Séverinen suuret

silmät, joiden peljästynyt, anovan lempeä katse niin syvästi oli

häntä liikuttanut.

Nyt kuului kevyt vihellys. Roubaud näet antoi lähtömerkin. Veturi

vastasi pitkällä, pitkäveteisellä vihellyksellä, ja 9,50-juna lähti

liikkeelle, lisäsi sitten nopeuttaan ja katosi etäisyyteen auringon

kultaisessa kimmellyksessä.