II.

Asuinrakennus Croix-de-Maufrasin luona on viistoon puutarhasta,

jonka läpi kulkee rautatie, ja niin lähellä rataa, että se tärisee,

kun juna kulkee ohitse. Ken kerrankaan, vaikka nopeastikin, on

matkustanut sen ohi, hän ei sitä unhoita, vaan tuntee sen jälleen

hyvin, vaikk'ei tiedäkään siitä mitään sen lähemmin, se kun tuossa

on suljettuna ja hyljättynä harmaine akkunaluukkuineen, joista

länsituulet ovat värin vieneet. Ja tämä hyljätyntila lisää vielä

hiljaisuutta, mikä vallitsee tässä etäisessä kolkassa, jossa ei

lieuen matkalla näe ainoatakaan ihmisolentoa. Ainoa, mikä siellä

on, on portinvartijan tupa sen tien varrella, joka kulkee radan yli

Doinvilleen, mikä sijaitsee viiden kilometrin päässä sieltä.

Nyt kysymyksessä olevana iltana tuli eräs matkustaja, joka

Barentinissä oli astunut pois Havren junasta, kulkien pitkin askelin

Croix-de-Maufrasiin viepää polkua.

Portinvartijan puutarhassa oli nuori tyttö ottamassa vettä kaivosta.

Hän oli kahdeksantoista vuotias, kookas, vaaleva ja voimakas,

voimakaspiirteisine suineen, suurine vihertävine silmineen, sekä

mataline otsineen, joka näkyi tuon tuuhean, raskaan tukan alta.

Kaunis ei hän ollut, hänellä oli tukevat lonkat ja käsivarret olivat

jykevät kuin pojalla. Huomatessaan vaeltajan, kun tämä tuli polkua

pitkin, laski hän sangon maahan ja juoksi aidassa olevan veräjän luo.

-- Kas vaan, Jacques!

Mies nosti päänsä pystyyn. Hän oli äskettäin täyttänyt

kaksikymmentäkuusi vuotta ja oli myöskin pitkä ja suuri ja

pulskannäköinen pyöreine, säännöllisine kasvoineen, joita pilasi

ainoastaan liian voimakkaat leukapielet. Hänellä oli tuuhea, kihara

tukka ja viikset, jotka olivat niin paksut ja tummat, että ihon

kalpeus sitäkin selvempänä esiintyi. Hienoine hipiöineen ja puhtaaksi

ajettuine kasvoineen olisi häntä voinut luulla herrasmieheksi,

ellei muualla olisi ollut häviämättömiä merkkejä hänen ammatistaan,

nimittäin noita keltaisia rasvapilkkuja käsissä, jotka kuitenkin

olivat pysyneet pieninä ja pehmeinä.

-- Hyvää iltaa, Flore, vastasi hän.

Mutta kiille sammui hänen suurista mustista, melkein

kultapilkkuisista silmistään, niiden yli ikäänkuin vetäytyi punertava

kalvo. Hän loi katseensa maahan ja käänsi silmänsä poispäin, äkisti

hämillään, milt'ei pahoinvoipana. Ja koko ruumiineen vetäytyi hän

vaistomaisesti takaperin. Tyttö, joka seisoi siinä liikkumattomana

ja katseet häneen kiinnitettynä, oli huomannut tämän tahattoman

vapistuksen, jota mies koetti hillitä. Se kohtasi viimeksi mainittua

joka kerta, kun hän tuli lähelle naista. Se näytti saattavan tytön

vakavaksi ja synkäksi. Kun mies hämilläänoloaan salatakseen kysyi,

oliko tytön äiti kotona, vastasi hän ainoastaan nyökäyttämällä

päätään ja meni pois tieltä, jotta mies voisi kävellä häneen

koskettamatta, ja palasi sanaakaan sanomatta suorana ja ylpeänä

kaivolle.

Jacques kulki reippain askelin tuon kapean puutarhan läpi taloon.

Täällä tapasi hän keskellä ensimäistä huonetta, joka oli suuri

keittiö, missä syötiin ja oleskeltiin, täti Phasien, joksi hän

lapsuudestaan saakka oli häntä nimittänyt, yksinään istumassa pöydän

ääressä suurella vitsatuolilla, jalat käärittyinä vanhaan saaliin.

Hän oli hänen isänsä serkku ja omalta nimeltään Lantier sekä oli

ollut hänen kumminaan. Kun hänen vanhempansa olivat karanneet

Pariisiin, oli Phasie ottanut huostaansa häntä, joka silloin oli

kuuden vuoden ikäinen ja jätetty Plasfansiin, jossa hän myöhemmin

kävi teknillistä koulua. Hän oli Phasie tädille hyvin kiitollinen ja

sanoi saavansa kiittää tätä siitä, että hänestä oli tullut ihminen.

Kun hän kaksi vuotta palveltuaan oli päässyt ensi luokan koneen

kuljettajaksi Länsiradan yhtiöön, oli hän tavannut äitikumminsa, joka

oli mennyt uusiin naimisiin erään ratavartijan kanssa, jonka nimi oli

Misard, ja ensimäisessä avioliitossaan saamiensa kahden tytön kanssa

joutunut asumaan tähän syrjäiseen soppeen Croix-de-Maufrasin luo.

Vaikka tuskin oli neljänkymmenen viiden ikäinen, oli Phasie täti,

joka ennen oli ollut niin hyvinvoivan näköinen, pitkä ja pulska, nyt

laiha ja keltainen ja hänellä oli alituisen vilunpuistatuksia; hän

näytti nyt kuudenkymmenen vuoden ikäiseltä.

Hän päästi ilohuudon.

-- Mitä, sinäkö se olet, Jacques!... Suuri poika-kultaseni! Olipa se

oikea yllätys!

Hän suuteli vaimoa poskille ja kertoi, että hän aivan odottamatta oli

saanut lomaa kahdeksi päiväksi. Hänen veturistaan, Lisonista, oli

tänä aamuna Havreen saavuttaessa katkennut muuan veivitanko, ja kun

korjausta ei voitu toimittaa vähemmässä ajassa kuin vuorokaudessa,

oli hänen ryhdyttävä toimeensa vasta seuraavana iltana pikajunassa

kuusi ja neljäkymmentä. Hän oli silloin saanut tulla tervehtimään

Phasieta, ja lupasi olla täällä yötä sekä palata Barentinista vasta

aamujunalla seitsemän ja kaksikymmentä kuusi. Hän puristeli Phasien

laihtuneita käsiä omissaan ja kertoi, kuinka levottomaksi hän oli

tullut tädin viime kirjeen johdosta.

-- Niin, niin, poikani, tämä ei enään vetele. Teitpä kiltisti

arvatessasi, että minä kernaasti tahdoin sinua tavata. Mutta minä

tiesin sinulla olevan paljon työtä, enkä uskaltanut pyytää sinua

tulemaan. Mutta nyt sinä siis olet täällä ja minulla on sydämelläni

niin paljon, niin paljon, mitä tahtoisin sanoa sinulle.

Hän vaikeni ja katsoi peljästyneenä ulos akkunasta. Oli vielä

siksi valoisaa, että hän saattoi nähdä miehensä, Misardin, radan

toisella puolella, missä hän oleskeli tuollaisessa lautasuojuksessa,

jonkalaisia oli joka viidennen tai kuudennen kilometrin kohdalla.

Liikenneturvallisuuden suojaamista varten olivat nämä vahtituvat

sähkölennätinyhteydessä toistensa kanssa. Vaimon ja Floren pitäessä

huolta ylikäytävän luona olevasta veräjästä, oli Misardista tehty

ratavartija.

Häntä pöyristi ja hän alensi ääntään, juuri kuin voisi mies muuten

kuulla, mitä hän sanoi.

-- Luulen, että hän antaa minulle myrkkyä.

Jacques säpsähti saadessaan tämän hämmästyttävän luottamuksen,

ja silmät, jotka hän käänsi akkunaan päin, saivat uudelleen tuon

omituisen hämmästyneen ilmeen; niiden yli vetäytyi jälleen sama

kevyt, punertava kalvo.

-- Joutavia, täti Phasie, sinä vaan mielessäsi kuvittelet sellaista,

mutisi hän. Hänhän näyttää niin siivolta ja heikolta.

Havreen menevä juna oli juuri kulkenut ohi, ja Jacques piti silloin

varansa, tarkastellakseen Misardia kun tämä oli ulkona vahtituvasta

ja nosti punaisen ilmoitusmerkin. Hän oli pieni ja heikko

varreltansa, kärsimyksen uurtamine kasvoineen ja ohuine, vaaleine

hiuksineen ja partoineen. Hän näytti harvasanaiselta, vaatimattomalta

ja kärsivälliseltä sekä hyvin myöntyväiseltä ja kohteliaalta

esimiestensä edessä. Hän meni sitten taas vahtitupaansa, pannakseen

muistiin ajan, jolloin juna oli kulkenut ohi, ja painakseen

sähkönappeihin, ilmoittaakseen lähinnä edelliselle vartijalle, että

rata oli selvä, ja jälkimäiselle, että juna oli tulossa.

-- Voi, sinä et tunne häntä, alkoi Phasie täti uudelleen. Minä sanon

sen sinulle, hän syöttää minulla jotakin iljettävää. Minä kun olin

niin voimakas, että olisin voinut syödä hänet suuhuni, ja nyt tuo

kurja raukka lopen tuhoaa minut.

Melkein kuumesairaana äänettömästä katkeruudestaan ja pelostaan,

tunsi hän ihastuvansa, tavatessaan vihdoinkin jonkun, joka tahtoi

häntä kuulla, ja hän kevensi nyt sydäntänsä. Mitä olikaan hän

ajatellut, mennessään uusiin naimisiin tuollaisen kavalan olennon

kanssa, joka ei omistanut rakkautta niin rahtuakaan, hän, joka

oli viisi vuotta vanhempi, ja jolla oli kaksi tyttöä, toinen jo

kuusivuotias ja toinen kahdeksan vuoden ikäinen? Siitä oli kohta

kulunut kymmenen vuotta kun hän oli tehnyt tuon tyhmyyden, eikä

tuntiakaan ollut kulunut, ilman että hän oli saanut sitä katua. Sehän

oli kurjuudessa elämistä, täydellistä karkoitusta tähän jääkylmään

loukkoon, jossa häntä yhtämittaa paleli, niin että hän värisi, ja

jossa hänellä oli kuolettavan ikävää, ei ainoatakaan puhetoveria, ei

edes naapurivaimoa. Mies oli entinen ratakiskojen panija ja ansaitsi

nyt kaksitoista sataa frangia ratavartijana, vaimo oli saanut alun

pitäen viisikymmentä frangia veräjästä, jota nykyisin hoiti Flore, ja

siinä eli koko heidän nykyinen ja tulevainen elämänsä, ilman toivoa

paremmasta, mutta sillä varmuudella, että saisivat elää ja kuolla

tässä pesässä tuhannen lieuen päässä muista ihmisistä.

Hän ei puhunut siitä lohdutuksesta, mikä hänellä oli ollut, ennen

kun tuli kipeäksi, silloin kun mies työskenteli soranajossa ja hän

yksin tytärtensä kanssa hoiti veräjää. Hänellä oli näet silloin

koko linjalla Rouenista Havreen sellainen maine kauneudestaan, että

rata-insinöörit sivumennen aina kävivät hänen luonaan, vieläpä

kilpailivat hänen suosiostaan. Mies ei häirinnyt ketään, hän oli

mukautuvainen kaikkia kohtaan, hiipi ovista sisään, meni ja tuli

mitään näkemättä. Mutta näistä huvituksista oli tullut loppu, ja hän

istui nyt siinä viikkoja ja kuukausia samalla tuolilla ja samassa

yksinäisyydessä, ja tunsi tunti tunnilta riutuvansa yhä enemmän.

-- Minä sanon sinulle, toisti hän lopuksi, että hän väjyy henkeäni,

ja niin pieni kuin onkin, tulee hän tekemään minusta lopun.

Kiivas soitto sai hänet jälleen näyttämään levottomalta. Se

oli lähinnä edellinen ratavartija, joka ilmoitti Misardille,

että Pariisiin menevä juna lähestyi ja akkunan edessä olevan

merkinantolaitoksen viisari osoitti suuntaa. Hän vaiensi soiton ja

meni ulos, antaakseen kahdella torventörähdyksellä merkin junalle.

Flore sulki veräjän ja näytti merkkiä nahkakoteloon pistetyllä

lipulla. Juna, joka vielä oli käänteen peitossa, kuului lähenevän yhä

lujemmin kohisten. Kovasti täristen se kulki ohi salaman kaltaisella

nopeudella, uhaten tuolla voimakkaalla ilmanvedolla pyyhkäistä

matalan tuvan mukaansa. Flore oli jo palannut vihannestensa luo, kun

taas Misard oli asettanut pysähdysmerkin ohimenneen junan jälkeen ja

otti punaisen merkin pois vastakkaiselta puolelta. Uusi soitto, josta

seurasi toisen viisarin nouseminen, ilmoitti näet, että juna, joka

oli ollut siinä viisi minuuttia sitten, nyt oli kulkenut seuraavan

vartijan ohi. Hän astui jälleen sisälle, antoi tiedon lähimmille

vartijoille, merkitsi ohikulun muistiin ja istuutui odottamaan muita

junia. Alati teki hän samaa työtä kahdentoista tunnin ajan, ja

hän eli siinä ja söi siinä, lukematta riviäkään sanomalehdestä ja

ainoankaan ajatuksen näyttämättä mahtuvan hänen kokoonpainuneeseen

kalloonsa.

Jacques, jolla ennen oli ollut tapana laskea äitikumminsa kanssa

leikkiä tämän valloituksista rata-insinöörien keskuudessa, ei voinut

olla hymyilemättä ja kysyi:

-- Kentiesi on hän mustasukkainen?

Matta Phasie kohautti sääliväisesti olkapäitänsä ja hymy näkyi

väkistenkin hänen raukeista silmäparoistaan.

-- Poikani, mitä sinä puhut? Hänkö mustasukkainen! Hän ei milloinkaan

välittänyt siitä, kun se ei maksanut hänelle mitään.

Uudelleen väristen jatkoi hän:

-- Ei, ei, siitä hän ei paljoa välittänyt. Hän välittää ainoastaan

rahoista... Se häntä ärsyttää, näetkös, kun minä en tahdo antaa

hänelle niitä tuhatta frangia, jotka perin isältäni viime vuonna.

Hän uhkasi silloin, että se koituisi minulle onnettomuudeksi ja minä

sairastuin... Enkä minä ole ollut terveenä siitä saakka, niin, juuri

siitä ajasta saakka.

Jacques ymmärsi nyt, ja kun hän luuli, että Phasie sairaudessaan

katseli kaikkea pahalta puolelta, koetti hän jälleen puhua hänelle

järkeä. Mutta eukko pudisti vaan päätään, hänellä oli omat

ajatuksensa. Vihdoin virkkoi hän:

-- No, silloinpa lienee, jos tahdotte saada siitä lopun,

yksinkertaisin keino se, että annatte hänelle rahat.

Phasie nousi tavattomalla voimanponnistuksella ylös ja huusi

raivokkaasti:

-- Minun tuhannen frangiani, ei ikimaailmassa! Mieluummin kuolen...

Nepä ovatkin koko hyvässä kätkössä, tiedä se! Tupa voidaan kääntää

ylösalaisin ja minä väitän, ett'ei niitä sittenkään löydetä... Tuo

konna on kyllä koettanut! Olen kuullut hänen öisin koputtelevan

seiniin. Hae vaan, hae! Minä maltan mieleni pelkästään siitä huvista,

että näen hänen saavan pitkän nenän... Saa nähdä kuka ensiksi

antautuu, hänkö vai minä. Minä olen epäluuloinen enkä syö mitään,

mihin hän saattaa päästä käsiksi. Ja jos minä kuolla kupsahdan, niin

ei hän sittenkään saa minun tuhatta frangiani, vaikka minun täytyisi

viedä ne mukanani hautaan.

Hän vaipui jälleen tuolille, väsyneenä ja uuden torventörähdyksen

värisyttämänä. Se oli Misard, joka kynnykseltään antoi merkin Havreen

menevästä junasta. Huolimatta itsepintaisesta päätöksestään olla

jättämättä miehelleen perintöä, tunsi Phasie häntä kohtaan salaista,

alati kasvavaa pelkoa, jättiläisen pelkoa itikkaa kohtaan, minkä

se tuntee itseään syövän. Ilmoitettu juna, joka oli kahdentoista

ja neljänkymmenen viiden sekajuna Pariisista, tuli kumeasti

vyöryen etäällä. Se kuului tulevan ulos tunnelista ja korskuvan

vielä kovemmin avoimella kentällä. Sitten kulki se ohi kumisten ja

raskaasti, kuin vastustamaton hirmumyrsky.

Jacques, joka oli kurkistanut ylös akkunaan ja nähnyt pienten,

neliskulmaisten vaununakkunain, joista näkyi matkustajien kasvoja,

kulkevan ohitse, tahtoi hälventää Phasien synkät ajatukset ja sanot

leikillisesti:

-- Kummi valittaa sitä, ett'ei hän milloinkaan näe edes kissaakaan

tässä luolassa... Mutta onhan tuossa ihmisiä!

Phasie joutui hämilleen eikä aluksi ymmärtänyt mitä hän tarkoitti:

-- Ihmisiä, missä sitten?... Niin kyllä, sellaisia, jotka matkustavat

ohitse. Niistä ei mitään iloa heru. En tunne heitä enkä saa jutella

heidän kanssaan.

Jacques nauroi yhä.

-- Tunnettehan minut, minun näette usein menevän ohitse.

-- Niin, sinut kyllä tunnen, tiedän koska sinun junasi tulee ja

katselen sinua veturissasi. Mutta sinä vain kiidät ohi. Eilen sinä

viittosit minulle kädelläsi, mutta minä en voinut edes vastata... Ei,

ei, sillä tavalla ei ihmisiä tavata.

Jacques nyökkäsi jälleen ilmoittaakseen olevansa samaa mieltä kuin

hän. Hän oli hetkisen istunut katsellen Florea, joka avasi veräjän

suunnattomia kivimöhkäleitä kuljettaville vaunuille. Tie ei kulkenut

pitemmälle kuin Bécourtin kivilouhimoon saakka, minkä vuoksi veräjä

öisin oli tavallisesti suljettuna munalukolla, ja varsin harvoin

tapahtui, että Floren täytyi nousta sitä avaamaan. Nähdessään hänen

tuttavallisesti juttelevan ajomiehen, pienen, tumman nuorukaisen

kanssa, huudahti hän:

-- Onko Cabuche sairaana, koska hänen serkkunsa Louis ajaa hänen

hevosiansa?... Näkeekö kummi usein Cabucheparkaa?

Phasie ei vastannut, vaan nosti kätensä ylös ja huokasi raskaasti.

Viime syksynä oli tapahtunut jotakin, joka ei suinkaan ollut omiansa

virkistämään häntä. Hänen nuorin tyttärensä, Louisette, joka

palveli kamarineitsyenä presidentin sisaren, rouva Bonnehonin luona

Doinvillessä, oli eräänä iltana puoliksi mieletönnä ja rääkättynä

paennut hyvän ystävänsä Cabuchen luo, hänen keskellä metsää

sijaitsevaan asuntoonsa, ja kuollut siellä. Liikkeellä oli ollut

huhu, joka syytti presidentti Grandmorinia väkivallan yrityksestä

häntä vastaan, mutta siitä ei uskallettu ääneen puhua. Äiti kyllä

tiesi mitä hänen oli uskottava, mutta hän ei mielellään tahtonut

puhua siitä aineesta. Hän sanoi kuitenkin lopuksi:

-- Ei, hän ei enään tule tänne, hänestä tulee oikea susi... Louisette

raukka, hän oli niin soma ja kiltti ja herttainen. Hän piti oikein

paljon minusta, ja hän olisi hoitanut minua, kun taas Flore, herra

Jumala ei silti, että minä häntä moittisin, mutta varmaankaan ei hän

aina ole tolkussaan; kaiken täytyy käydä hänen päänsä mukaan, ja hän

on niin ylpeä ja kiivas luonnostaan ja pitkiin aikoihin ei häntä

näekään... Kaikki on niin surullista, niin surullista.

Jacques katseli edelleenkin kivivaunuja, jotka nyt olivat saapuneet

radalle. Mutta pyörät tarttuivat ratakiskoihin ja ajajan täytyi

läimäyttää ruoskallaan, ja Florekin kirkui yllyttääkseen hevosia.

-- Lempo soikoon, sanoi Jacques, nytpä ei juna saisi tulla... siitäpä

tulisi aika munakokkeli!

-- Ei ole vaaraa, vastasi Phasie täti. Flore voi kyllä monasti olla

omituinen mutta hän ymmärtää tehtävänsä ja pitää silmänsä avoinna...

Meillä ei, Jumalan kiitos, ole nyt viiteen vuoteen tapahtunut

ainoatakaan onnettomuudentapausta. Kerran ennen ajoi juna erään

miehen yli. Mutta meillä on ollut tekemistä ainoastaan yhden lehmän

kanssa, vaikka juna oli joutumaisillaan pois kiskoilta. Eläinraukan

ruumis löydettiin täältä ja pää tuolta tunnelin läheltä... Kun Flore

on täällä, voin kyllin nukkua levollisesti.

Vaunut olivat nyt päässeet yli ja pyörät kuuluivat etäällä tärisevän

noissa syvissä raitioissa. Silloin palasi Phasie ainaiseen huoleensa,

muiden samoinkuin omaankin terveyteensä.

-- No, entäs sinä, oletko sinä nyt oikein terve? Muistathan

sairautesi tuolla kotona, sen, jota ei lääkäri ymmärtänyt.

Jacquesin katseeseen palasi sama levoton, epämääräinen ilme.

-- Niin, kiitos kummi, minä voin sangen hyvin.

-- Todellakin! Onko se kokonaan poissa, tuo kolotus korvien

takana, joka kulki läpi aivojen, ja nuo ankarat kuumekohtaukset ja

synkkämielisyys, joka pakoitti sinut eläimen tavoin piiloutumaan

johonkin loukkoon?

Mitä kauvemmin hän jatkoi tätä puhettaan, sitä levottomammaksi tuli

Jacques ja hän tunsi vihdoin voivansa niin pahoin, että keskeytti

eukon puheen varsin kiivaasti.

-- Minä vakuutan voivani sangen hyvin. Ei minua enään vaivaa mikään.

-- Sitä parempi, poikaseni!... Ei se minua terveeksi tekisi, jos sinä

olisit kipeä. Ja terveenä oleminen kuuluu sinun ijällesi. Voi, ei ole

olemassa mitään niin hyvää kuin terveys... Teitpä oikein kiltisti

tullessasi minua katsomaan nyt, kun olisit voinut huvitella jossakin

muussa paikassa. Syöthän meidän luonamme ja maata voit sinä ylhäällä

ullakolla, Floren huoneen vieressä.

Taas keskeytti hänet torventörähdys. Nyt oli aivan pimeä ja he

saattoivat akkunan lävitse vain hyvin epäselvästi eroittaa Misardin,

joka keskusteli jonkun toisen miehen kanssa. Kello oli vastikään

lyönyt kuusi ja yövartija päästi Misardin kotiin. Nyt vihdoinkin

pääsi hän vapaaksi, oleskeltuaan kaksitoista tuntia tässä vajassa,

jonka ainoana sisustuksena oli pieni pöytä konelaa'an alta, tuoli ja

kamiini, joka levitti sellaista kuumuutta, että hänen melkein alati

täytyi pitää ovea avoinna.

-- No, nyt tulee hän sisään, mutisi Phasie täti ja rupesi uudelleen

pelkäämään.

Ilmoitettu juna, joka oli hyvin raskas ja hyvin pitkä, lähestyi yhä

äänekkäämmin puhkuen. Jacquesin täytyi kumartua eteenpäin, jotta

sairas kuulisi hänen sanansa. Häntä liikutti se viheliäinen tila

missä hän jälleen huomasi Phasien olevan, ja tahtoi koettaa lohduttaa

häntä.

-- Kuulkaapa, kummi, jos hän nyt todellakin hautoo pahoja ajatuksia,

niin saataisiin hänet kentiesi luopumaan niistä, jos hän tietäisi

minun puuttuvan asiaan... Paras olisi, että uskoisitte tuhannen

frangianne minulle.

-- Tuhannen frangiani! huudahti eukko mieli kuohahtaen, sinulle annan

niitä yhtä vähän kuin hänellekään!... Mieluummin kuolen, sen sanon

minä sinulle.

Junia tuli ja toisia meni. Kuinka paljon väkeä! Vieläkin loppumaton

ihmisjono sekä kaikki nämä vierivät vaunut, sähisevät veturit,

suhisevat sähkölennätinlangat ja kellonsoitot! Oli kuin olisi suuri

ruumis, jättiläismäinen olento, maannut poikittain maassa, pää

Pariisissa ja selkänikamat pitkin linjaa sekä jäsenet ojennettuina

sivuradoille, jalat ja kädet Havressa ja muissa loppukohdissa. Ja

juna kiiti koneellisesti ja voitosta varmana kohti tulevaisuutta

matemaattisella tarkkuudella, ja anteeksiantamattoman tietämätönnä

siitä, mitä sen kumpaisellekin puolelle jäi jälelle ihmisestä,

salattuna, mutta aina elävänä: ikuisesta intohimosta ja ikuisesta

rikoksesta.

Flore tuli ensiksi sisälle. Hän sytytti varjostimettoman

fotogeenilampun ja kattoi pöydän. He eivät vaihtaneet sanaakaan,

tyttö tuskin vilkaisi Jacquesiin, joka seisoi akkunan luona selin

häneen. Liedellä oli kaalikeittoa kiehumassa. Hän kaatoi sitä

lautasille, kun Misard vuorostansa tuli sisään. Hän ei ollenkaan

näyttänyt hämmästyvän kohdatessaan Jacquesin. Kentiesi oli hän nähnyt

hänen tulevan, ainakaan ei hän tehnyt hänelle mitään uteliaita

kysymyksiä. Kädenpuristus, pari lyhyttä sanaa oli kaikki. Jacques

sai kenenkään kehoittamatta toistaa kertomuksen katkenneesta

veivitangosta ja päätöksestään käydä äitikummiansa tervehtimässä ja

olla yötä siellä.

Misard vain hiljaa pudisti päätään, kuin olisi se hänen mielestään

ollut aivan oikein tehty, ja sitten he istuutuivat ja alkoivat

kiirehtimättä syödä, aluksi vaitiollen. Phasie, joka aamusta

saakka ei ollut kääntänyt katsettaan padasta, jossa kaalisoppa oli

kiehumassa, nautti yhden lautasellisen. Mutta kun hänen miehensä

nousi antamaan hänelle rautavettä, minkä Flore oli unhoittanut,

nimittäin vesipulloa, jossa oli rautanauloja, ei hän siihen koskenut.

Vähäpätöisenä ja hintelänä ja kuivasti yskiskellen ei mies ollut

huomaavinaankaan niitä tuskallisia katseita, joilla vaimo seurasi

hänen pienimpiäkin liikkeitään. Kun Phasie pyysi suolaa, jota ei

ollut pöydällä, sanoi mies, että hänen pitäisi varoa syömästä niin

paljon suolaa, sillä se juuri teki hänet sairaaksi, mutta sen

sanottuaan hän nousi ylös ja toi hyppysellisen suolaa lusikalla,

jonka Phasie vastaanotti epäluulotta, sillä suola puhdistaa kaiken,

sanoi hän. Sitten ruvettiin puhumaan tavallisen leudosta ilmasta,

jota oli kestänyt muutamia päiviä, ja junan kiskoilta syöksymisestä,

mikä oli tapahtunut Marommessa. Jacques tuli lopuksi siihen uskoon,

että hänen äitikumminsa näki aaveita kirkkaalla päivällä, sillä hän

ei voinut nähdä mitään epäilyttävää tuossa avuliaassa peukaloisessa,

jonka silmät näyttivät niin viattomilta. Ruokapöydässä istuttiin

toista tuntia. Kahdesti oli Flore mennyt hetkiseksi ulos torvella

annetun merkinannon johdosta... Lasit tärisivät pöydällä junien

kulkiessa ohi, mutta siihen ei kukaan kiinnittänyt huomiotansa.

Uusi merkinanto kuului taas, mutta tällä kertaa ei Flore, joka sitä

ennen oli korjannut ruo'at pöydältä, palannut. Hän oli jättänyt

äitinsä ja molemmat miehet, joiden edessä pöydällä oli pullo

hedelmäviinaa; ja he istuivat siinä vielä puoli tuntia. Silloin otti

Misard, joka viime hetkenä oli luonut vaanivan katseen erääseen

huoneen nurkkaan, hattunsa ja meni ulos, sanottuaan vaatimattomasti

ja yksikantaan hyvää yötä. Hän näet varkain kalasteli läheisissä

puroissa, joissa oli aika ankeriaita, eikä hän milloinkaan mennyt

levolle, sitä ennen kokematta reivejänsä.

Hänen ulosmentyänsä katseli Phasie kummipoikaansa.

-- No, uskotko nyt? Näitkö, miten hän katseellaan nuuski tuota

nurkkaa?... Hän on tullut siihen uskoon, että minä olen kätkenyt

roponi voiruukun taakse... Oh, minä tunnen hänet, olen varma siitä,

että tänä yönä hän siirtää ruukun syrjään etsiäkseen niitä.

Hiki alkoi taas valua hänestä ja hänen koko ruumiinsa tärisi.

-- Näetkö nyt tulee se taas! Hän on antanut minulle myrkkyä, minulla

on sellainen katkera maku suussani, kuin jos olisin niellyt vanhoja

rahoja. Jumala tietäköön, ett'en ole vastannottanut mitään häneltä.

Yhtä hyvin voisin samalla hypätä järveen... Tänä iltana en jaksa

enempää; on parasta, että menen makaamaan. Hyvästi siis, poikani, kun

sinä lähdet huomen aamulla seitsemän ja kaksikymmentäkuusi, on se

minulle aivan liian varhaista. Tulethan sinä takaisin. Toivokaamme,

että minä silloin vielä olen elossa.

Jacques sai auttaa häntä menemään huoneeseensa, jossa hän laskeutui

levolle ja nukkui lopen uupuneena. Jäätyään yksin ei hän oikein

tietänyt, menisikö hänkin nukkumaan heiniin, jotka odottivat häntä

ullakolla. Mutta kello oli kymmentä minuuttia vailla kahdeksan, niin

että aikaa oli vielä kyllin; ja hän meni myös ulos, jättäen lampun

palamaan tuohon yksinäiseen, uinuvaan tupaan, jota tuon tuostakin

tärisytteli ankarasti puhkuva juna.

Kun Jacques tuli ulos, ihmetytti häntä se, että ilma oli niin leuto.

Varmaankin tulisi lisää sadetta. Maidonkarvainen, ruumiin muotoinen

pilvi oli levinnyt taivaalle, ja täysikuu, joka oli piilossa sen

takana, valaisi koko taivaankantta punertavalla heijastuksella.

Hän saattoi sen vuoksi tässä vienossa valossa, joka loisti yhtä

rauhaisasti kuin yölamppu, selvästi eroittaa ympärillä olevat kentät

sekä kukkuloiden ja puiden tummat ääriviivat. Hän kulki kertaalleen

läpi tuon pienen kyökkikasvitarhan ja ajatteli sitten lähteä

Doinvilleen päin, koska sinne johtava tie ei ollut niin mäkinen.

Mutta kun hän näki tuon yksinäisen talon, joka oli viistossa

rautatien toisella puolella, veti se häntä puoleensa, ja hän meni

sen vuoksi radan yli. Hän tunsi talon varsin hyvin, koska hän näki

sen jokaisella matkallaan -- se tavallansa kummittelikin hänelle,

kun hänellä oli epämääräinen tunne, että se merkitsi jotakin hänen

elämällensä. Aluksi tunsi hän joka kerta juurikuin pelkoa, ett'ei

hän tapaisi sitä paikoillansa, ja voi sen jälkeen melkein pahoin,

kun sai nähdä sen olevan paikoillaan. Hän ei tietänyt talosta muuta,

kuin että sen omistaja oli presidentti Grandmorin, ja tänä iltana

tunsi hän vastustamatonta halua ohjata kulkunsa sinne, mahdollisesti

saadakseen enempi tietoja.

Hän jäi pitkäksi aikaa seisomaan aitauksen editse kulkevalle tielle.

Sitten hän astui muutamia askeleita taaksepäin, kiskotteli ja koetti

perehtyä paikkaan. Kulkiessaan puutarhan poikki oli rautatie jättänyt

rapun eteen ainoastaan kapean pihamaan, jota muurit ympäröivät, kun

taas talon takapuolella oli sangen suuri alue, jota vain hila-aita

ympäröi. Talo teki autiossa ja hyljätyssä tilassaan utuisen yön

punaisessa kajastuksessa sanomattoman synkän vaikutuksen, ja hän oli

juuri vapisten poistumaisillansa, kun huomasi aukon hila-aidassa.

Hän ajatteli silloin, että olisi pelkurimaista jättää käyttämättä

tilaisuutta ja meni sen vuoksi aukosta sisään. Hänen sydämensä sykki,

ja kulkiessaan erään rappeutuneen kasvihuoneen ohitse hän pysähtyi

äkisti, nähdessään tumman varjon, joka istui kokoonkyyristyneenä

ovella.

-- Kuinka, sinäkö se olet? huudahti hän hämmästyneenä, tuntiessaan

Floren. Mitä sinä täällä teet?

Tyttö oli myös säpsähtänyt hämmästyksestä, mutta vastasi sitten

tyynesti:

-- Näethän, että otan muutamia köysiä... He ovat jättäneet tänne

joukon köysiä, jotka mätänevät täällä hyödyttämättä ketään. Mutta

minä tarvitsen aina sellaisia, ja sen vuoksi olen niitä noutamassa.

Vahva sirppi kädessä hän maassa seisoen suori päät ja leikkasi solmut

poikki, milloin ei työ muuten tahtonut luistaa.

-- Eikö siis omistaja enään milloinkaan tule tänne? kysyi Jacques.

Tyttö rupesi nauramaan.

-- Oh, tuon jutun jälkeen, mikä presidentillä oli Louisetten kanssa,

ei ole pelkoa, että hän pistää nenäänsä tänne. Minä voin huoleti

ottaa köydet. --

Jacques oli hetkisen vaiti, hämillään siitä, että oli herättänyt

eloon muiston tästä traagillisesta seikkailusta.

-- Ja sinä uskot mitä Louisette kertoo, uskot, että hän tahtoi paolla

pelastautua presidentin kynsistä, ja että tämä silloin teki hänelle

pahaa?

Tyttö herkesi nauramasta ja huusi kiivastuneena:

-- Louisette ei koskaan valehdellut, eikä Cabuche liioin. Hän on

ystäväni.

-- Kentiesi on hän nyt sinun rakastajasi?

-- Hänkö? Oh, enhän minä mikään lutka liene... Ei, hän on ystäväni.

Minulla ei ole rakastajaa, enkä haluakaan sellaista.

Hän kohotti voimakasta päätään, jonka vaalea hiusjoukko ulettui

kauvas otsalle; ja koko hänen voimakas, notkea olentonsa ilmaisi

lujaa, lannistumatonta tahdonvoimaa. Hänestä oli jo syntynyt tarina

paikkakunnalla. Hänestä ja hänen ihmeellisistä pelastumisistaan

kerrottiin joukko juttuja: yhdellä tempauksella oli hän vetänyt

syrjään tavaravaunun, joka oli tulevan junan tiellä; hän oli

pysäyttänyt rautatievaunun, joka yksinään kiiti Barentinin vierrettä

alas, ja samoin hurjistuneen härän, joka syöksyi pikajunaa vastaan.

Tämä voimanosoitus herätti hämmästystä ja teki hänet miehille

mieluiseksi, sitäkin enemmän, kun aluksi luultiin häntä olevan helppo

lähestyä; hän näet kuljeskeli kedoilla kohta kun pääsi vapaaksi,

ja etsi syrjäisiä kolkkia, joihin saattoi jäädä lepäämään hiljaa

ja ylös avaruuteen tuijottaen. Mutta ensimmäiset, jotka uskalsivat

lähteä liikkeelle, eivät mielineet toista kertaa yrittää. Hän kylpi

mielellään useita tunteja eräässä läheisessä purossa, ja muutamat

hänen ikäisensä pojat olivat huvitelleet katselemalla häntä, mutta

viitsimättä edes vetää paitaa ylleen, oli hän tarttunut erääseen

ja antanut hänelle sellaisen löylyn, ett'ei kukaan sen jälkeen

vaaninut häntä. Vihdoin oli hän joutunut väleihin erään vaihdemiehen

kanssa, joka oli Dieppen sivuradalta, tunnelin toisesta päästä.

Hän, jonka nimi oli Ozil, hyvin siivo, kolmannellakymmenellä

ikävuodella oleva nuorimies, jota hän kerran näytti rohkaisseen,

oli eräänä iltana luulotellut saavansa tahtonsa perille, mutta

vähältä piti, ett'ei tyttö kepiniskulla lyönyt häntä kuoliaaksi.

Hänellä oli neitseellisyytensä tallella, hän oli äkäinen ja halveksi

kaikkia, jotka miehen nimeä kantoivat, mikä saattoi ihmiset lopulta

vakuutetuiksi siitä, ett'ei hän ollut oikein tolkussaan.

Kuullessaan hänen selittävän, ett'ei hän halua rakastajaa, jatkoi

Jacques leikinlaskuansa hänen kanssaan.

-- No, eikö siis tulekaan mitään häistäsi Ozilin kanssa? Olen kuullut

sanottavan, että sinä joka päivä mennä huristat hänen luokseen

tunnelin läpi.

Tyttö kohautti olkapäitänsä.

-- Pah! Minun hääni... Minä pidän tunnelista. Minua huvittaa laukata

puolen kolmatta kilometriä pimeässä ja ajatella junan voivan ajaa

ylitseni, ellen pidä silmiäni avoinna. Kuulisitpa, kuinka juna puhkuu

tuolla sisällä... Ozil suututti minut. Hän ei ole se oikea.

-- Sinä siis haluat jonkun toisen sulhasen?

-- Sitä en tiedä... Oh, en, enpä suinkaan.

Hän tunsi olevansa hieman hämillään ja oli taas tarttunut köysiinsä,

mutta ei tahtonut saada erästä solmua auki ja purskahti nauruun.

Sitten kysyi hän ylös katsomatta, juuri kuin olisi edelleen ollut

hyvinkin kiintynyt työhönsä:

-- No, entäs sinä, eikö sinulla ole morsianta?

Nyt muuttui Jacques vuorostaan totiseksi. Hänen katseensa kääntyivät

poispäin ja harhailivat ylt'ympäri pimeässä. Hän vastasi lyhyesti:

-- Ei.

-- Minulle on sanottu, jatkoi Flore, että sinä inhoat naisia. Emme me

ole eilispäivän tuttuja, etkä sinä ole koskaan sanonut minulle mitään

ystävällisiä sanoja. Mistä se riippuu?

Kun Jacques ei vastannut, tuli hän päästäneeksi solmun ja

katsahtaneeksi häneen.

-- Oletko edelleenkin rakastunut vain veturiisi? Tiedät kai, että

siitä lasketaan leikkiä. Sanotaan, että sinä alati hankaat ja

kiillotat sitä, ikäänkuin et voisi muita hyväillä. Voinhan sanoa sen

sinulle, koska kerran olen ystäväsi.

Nyt silmäsi Jacqueskin ylös ja katseli häntä tuossa kelmeässä

valossa. Hän muisti hänet pienenä; jo silloin oli hän kiivas ja

itsepäinen, mutta hänessä oli herännyt hurja intohimo häneen ja

hän heittäytyi hänen kaulaansa, kun hän tuli. Sitten oli hän usein

kadottanut hänet näkyvistään, mutta vaikka hän joka kerta, kun he

tapasivat toisensa, oli tullut isommaksi, vastaanotti hän hänet

samalla tapaa ja saattoi hänet yhä enemmän hämilleen suurten,

kirkkaiden silmiensä hehkulla. Nyt oli hän täysikasvuinen nainen,

komea ja tavoittelemisen arvoinen, ja aivan varmaan rakasti hän

häntä vielä vanhalla lapsuuden rakkaudellansa. Jacquesin sydän

alkoi sykkiä nopeammin, hän tunsi äkisti, että tyttö odotti juuri

häntä. Veri nousi hänen päähänsä ja samalla tunsi hän tulevansa yhä

enemmän hämilleen ja levottomaksi. Ensin pälkähti hänen päähänsä

paeta tiehensä. Joka kerta, kun hän mieli jotakin naista, joutui hän

järjiltänsä, kaikki näytti hänestä punaiselta.

-- Miksi seisot noin? alotti Flore jälleen. Istuudu.

Hän empi uudelleen. Mutta hänen polvensa notkahtivat äkisti

väsymyksestä ja haluten vielä kerran kiusata rakkautta, vaipui hän

tytön viereen köysikasalle. Hänen kurkkunsa oli kuiva, eikä hän enään

puhunut. Nyt Flore, joka muuten oli niin ylpeä ja harvapuheinen,

alkoi lörpötellä rentomielisesti ja ajattelemattomasti, niin että

olisi voinut läkähtyä.

-- Näetkös, äiti teki tyhmästi mennessään Misardin kanssa naimisiin.

Siitä hänen tulee käymään hullusti... Mutta minä en siitä välitä,

sillä minulla on tarpeeksi omistakin asioistani. Ja muuten sanoo äiti

aina, että minun pitää mennä maata, kun tahdon siihen sekaantua. Hän

saa itse selvittää sen asian. Minä pysyttelein ulkosalla ja ajattelen

mitä tuonempana tulee... Minä kyllä näin sinut aamulla veturissasi.

Istuin pensastossa. Mutta sinä et milloinkaan kurkista... Minä kerron

sinulle mitä ajattelen, mutta en vielä, vaan myöhemmin, jahka meistä

tulee oikein hyvät ystävykset.

Flore oli pudottanut sirpin ja yhä vaiti ollen tarttui Jacques

hänen molempiin käsiinsä, jotka hän ihastuneena salli hänen ottaa.

Mutta kun hän vei ne polttaville huulillensa, peljästyi Flore.

Hänen sotainen mielensä heräsi ja nousi tätä miehen ensimmäistä

lähestymistä vastaan.

-- Ei, ei, anna minun olla, minä en tahdo. Ole nyt rauhallisesti

ja hiljaa, niin me juttelemme... Miehet ajattelevat ainoastaan

tuollaista! Oh, jos minä puhuisin sinulle mitä Louisette kertoi

minulle samana päivänä kun hän kuoli Cabuchen luona... Minä tiesin

sen muuten presidentistä, sillä näinpä vasta kauniita asioita silloin

kun hän oli täällä nuorten tyttöjen kanssa... Yhtä heistä ei kukaan

epäile, erästä, jonka hän sitten toimitti miehelään.

Jacques ei kuunnellut mitä hän sanoi: hän syleili häntä rajusti

ja suuteli intohimoisesti. Hiljainen huuto, pikemmin syvä, lempeä

valitus, jossa piili tunnustus kauvan salatusta hellyydestä, pääsi

tytöltä. Mutta vaistomaisesti hän kuitenkin rimpuili vastaan. Hän

halusi kuulua Jacquesille ja taisteli kuitenkin vastaan, tuntien

tarvetta tulla voitetuksi ja vallatuksi. Hameenmiehusta repeytyi auki

ja hänen vankka, maidonkarvainen, taistelun jälkeen yhä uhkuvampi

povensa tuli näkyviin. Hän vaipui maahan, tunnustaen tulleensa

voitetuksi.

Mutta läähättäen Jacques hillitsi itseänsä, katseli Florea

omistamatta häntä. Hänet näytti vallanneen jonkinlainen raivo, hän

tuijotti hurjasti ympärilleen, etsien asetta, kiveä tai jotakin

muuta, millä tappaisi tytön. Hän huomasi sirpin, joka välkkyi

köysien keskellä, sieppasi sen käteensä ja olisi pistänyt sen tähän

paljaaseen valkoiseen rintaan. Mutta kova vilunpöyry kulki hänen

läpitsensä ja sai hänet selkiämään, hän heitti sen pois ja pakeni

säikähtyneenä, kun taas Flore, joka loi katseensa alas, luuli hänen

halveksivan häntä sen vuoksi, että hän oli tehnyt vastarintaa.

Jacques pakeni ulos synkkään yöhön, syöksyi polkua pitkin mäelle

ja sitten alas kapeaan alhoon. Pikkukivet, joihin hän potkaisi,

peljästyttivät häntä ja hän juoksi vasemmalle pensastoon, teki sitten

kierroksen, palasi jälleen oikealle ja nousi aukealle ylänkölle. Hän

asteli nopeasti alas ja syöksyi päin rautatien vartta kulkevaa aitaa:

juna tuli jymisten ja savua syösten; aluksi hän ei peljästyksissään

käsittänyt mitä se oli. Oh, sehän oli sama keskeytymätön ihmisvirta,

hänen maatessaan siinä kuolintuskassansa. Hän läksi jälleen

liikkeelle, kiipesi ylös ja sitten taas alas toiselle puolelle. Nyt

syöksyi hän kaikkea vastaan radalla, joka milloin kulki siltoja

pitkin kuilujen yli, milloin täytettyjen kohtien yli, jotka sulkivat

näköpiirin jättiläismäisillä suluilla. Tämä autio, epätasainen seutu

muistutti ääretöntä sokkeloa, jossa häntä huumauksensa ajoi takaa

viljelemättömien ketojen lohduttomassa synkkyydessä. Pitkät hetket

oli hän kiipeilyt ja kuljeskellut yltympäri jyrkänteillä, kun hän

näki edessään tunnelin mustan, syvän kidan. Ylöspäin menevä juna

syöksyi siitä sisään ulvoen ja sähisten ja jätti jälkeensä, sitten

kun se maan nielemänä oli kadonnut, maan pitkäksi aikaa kovasti

tärisemään.

Jacqaes kaatui radan äyräälle, hänen jalkansa eivät enään

kannattaneet ja hän puhkesi suonenvedon tapaisiin nyyhkytyksiin,

kellien vatsallansa ja kasvot ruohoon painettuina. Herra Jumala,

oliko siis tuo inhoittava sairaus, josta hän oli luullut

parantuneensa, palannut takaisin? Hän oli tahtonut tappaa hänet!

Naisen tappaminen, naisen tappaminen: se oli soinut hänen korvissansa

lapsuudesta saakka sitä voimakkaammin mitä kuumeisemmaksi ja

huumaavammaksi hänen himonsa oli tullut. Samoin kuin muut miehenikään

tultuansa uneksivat naisen omistamisesta, joutui hän pois suunniltaan

ajatellessaan naisen tappamista. Hän ei voinut itseltään kieltää,

että hän, nähdessään tytön valkoisen, lämpöisen poven, oli tarttunut

sirppiin, pistääkseen sen hänen ruumiiseensa. Eikä se tapahtunut

siksi, että hän oli tehnyt vastarintaa, ei, se oli nautinnon vuoksi,

sen vuoksi, että hän olisi tuntenut iloa siitä ja koska hän tunsi

sellaista halua sen tekemiseen, että ellei hän olisi tarrautunut

kiinni ruohoon, olisi hän nyt rientänyt takaisin sinne ottaakseen

hänet hengiltä. Ja, Herra Jumala, kuitenkin oli se Flore, jonka

hän oli nähnyt kasvavan, tämä hurja lapsi, jonka syvää rakkautta

häntä kohtaan hän vast'ikään oli tuntenut. Hän väänteli käsiänsä ja

tunki ne maahan, mitä epätoivoisinten nyyhkytysten ja korahdusten

raastelemana.

Hän koetti saada takaisin tyyneytensä ja nähdä selvästi. Mikä olikaan

oikeastaan eroituksena hänen ja muiden välillä? Hän oli tehnyt

itsellensä sen kysymyksen jo usein Plassansissa, ollessansa nuori.

Hänen äitinsä, Gervaise, oli tosin ollut sangen nuori saadessaan

hänet, ainoastaan puolen kuudettatoista vuoden ikäinen; mutta hän oli

hänen toinen lapsensa ja hän oli tuskin täyttänyt neljätoista vuotta,

saadessaan esikoisensa, Clauden. Mutta ei kumpaisellakaan hänen

veljistään, ei Claudella eikä Etiennellä, joka syntyi myöhemmin,

näkynyt olleen mitään haittaa siitä, että heillä oli ollut äiti, joka

vielä oli lapsi, ja isänä sellainen poika, kuin kaunis Lantier, jonka

häijyys maksoi Gervaisille niin monta kyyneltä.

Ehkäpä sentään hänen veljensäkin kantoivat kärsimyksiänsä, joista

eivät tahtoneet puhua. Eritotenkin vanhin, jota vaivasi niin hurja

himo olla maalari, että häntä nimitettiin puolihulluksi neroksi.

Perheessä ei paljon ollut luonteen vakaisuutta, ja monessa heistä oli

jotakin vaillinaista.

Toisin hetkin hän varsin hyvin tunsi tämän perinnöllisen puutteen;

ei silti, että hänellä olisi ollut heikko terveys, sillä ainoastaan

noiden taudinpuuskien aiheuttama levottomuus ja häpeä oli ennen

häntä laihduttanut. Mutta hän saattoi aivan äkisti kadottaa

tasapainon; hänessä oli kuin halkeamia, kuin aukkoja, joiden kautta

hänen oma itsensä pakeni pois, suuren savupilven ympäröimänä, joka

rumensi kaiken. Hän ei enään ollut oma herransa, vaan lihaksiensa,

sisällään raivoavan villipedon orja. Hän ei kuitenkaan koskaan

juonut, kieltäytyi ottamasta pientä konjakkilasiakaan, sillä hän oli

huomannut, että pieninkin alkohoolipisara riisti häneltä järjen.

Ja hän kuvitteli mielessään, että hän sai kärsiä muiden takia --

esi-isiensä takia, jotka olivat juoneet, juoppouteen vajonneiden

sukupolvien takia, joilta hän oli perinnyt turmeltuneen veren,

hitaasti riuduttavan myrkyn, villiytymisen, joka saattoi hänet susien

kaltaiseksi, jotka metsässä vaanivat naisia ja repivät ne kappaleiksi.

Jacques nousi kyynärpäähänsä nojaten ylös ja tuijotti ajatuksiin

vaipuneena mustaan tunnelin aukkoon; ja uusi nyyhkytys kulki hänen

ruumiinsa läpitse, kupeilta ylös niskaan, hän kaatui jälleen ja vieri

maassa tuskasta kirkuen.

Hän oli tahtonut tappaa hänet! Hän tunsi jälleen tuota vihlovaa,

ilkeätä tunnetta. Tuntui siltä, kuin olisi sirppi tunkeutunut hänen

omaan ruumiiseensa.

Miten hän miettikään, ei hän voinut saada takaisin levollisuuttansa:

Hän oli tahtonut tappaa hänet ja hän olisi ehdottomasti sen tehnyt,

jos tyttö nyt olisi ollut siinä paljain rinnoin.

Hän muisti varsin hyvin tuskin olleensa kuusitoista vuotias, kun

hänet ensi kerran oli vallannut tämä tauti eräänä iltana, kun hän

leikki tytön kanssa, joka oli hänelle sukua ja kahta vuotta nuorempi

kuin hän; tyttö oli langennut ja silloin oli hän syöksynyt hänen

kimppuunsa. Seuraavana vuonna oli hän, sen hän muisti: hionut

veitsen, jonka aikoi pistää erään pienen vaalean tytön kaulaan, tämä

kun joka aamu kulki hänen ovensa ohitse. Sitten seurasi kaikkien

niiden kamala rivi, jotka olivat ärsyttäneet hänen kuohahtavaa

murhanhimoansa: naisia, joiden ohi hän oli kulkenut kadulla tai

jotka hän sattumalta oli saanut naapureiksensa. Varsinkin yksi,

nuori, vastanaitu rouva, joka istui hänen lähellänsä teaatterissa ja

nauroi ääneensä; hänen oli täytynyt paeta teaatterista kesken erästä

näytöstä, jott'ei olisi heittäytynyt hänen kimppuunsa ja pistänyt

häntä kuoliaaksi.

Ei hän tuntenut heitä, ja mistä se siis johtui, että hänet valtasi

sellainen raivo heitä vastaan? Sillä joka kerta oli se kuin

hillitöntä, sokeata raivoa, kuin sammuttamatonta janoa kostaa hyvin

vanhoja loukkauksia, joita hän ei edes oikein muistanut! Tuliko

se siis kaukaa, jostakin pahasta, minkä naiset olivat tehneet

hänen rodullensa, vihankaunasta, miehestä toiseen kulkeneesta,

ensimmäisestä uskottomuudesta luolien syvyydessä? Ja noiden

kohtausten sattuessa, tunsi hän ikäänkuin pakkoa taistella,

valloittaa ja, kukistaa naisen, häpeällistä tarvetta kaataa hänet

kuoliaana maahan kuin jonkin otuksen, jonka on ainiaaksi temmannut

luokseen. Hänen päätään särki että se olisi voinut haljeta hänen

koettaessaan etsiä vastausta tähän, hän tiesi liian vähän, luuli hän,

hänen aivonsa tylstyivät siitä tuskasta, jota hän tunsi ollessaan

pakoitettu tekoihin, joihin nähden hänen tahdollaan ei ollut mitään

merkitystä, ja joiden syytä hän ei voinut ymmärtää.

Uudelleen kulki juna ohitse, ja ukkosen tavoin joka jylisee ja

sitten häipyy avaruuteen, hautautui se tunneliin, ja Jacques nousi

seisoallensa, pidätti kyyneleitäntä ja koetti näyttää viattomalta,

ikään kuin olisi tämä tuntematon, välinpitämätön ihmisjoukko

voinut kuulla hänen äänensä. Miten usein olikaan hän tuollaisen

taudinpuuskan ohimentyä säpsähtänyt kuin rikoksellinen pienimmänkin

äänen kuullessansa. Hän tunsi olevansa levollinen ja onnellinen

ainoastaan silloin kun hän, erossa kaikista ihmisistä, oleskeli

veturissansa. Kun se tärisevillä pyörillään vei häntä salaman

nopeudella eteenpäin, kun hän käsi nopeudenjärjestimen päällä

kokonaan syventyi radan ja merkinantojen tähystelemiseen, oli hän

ajatuksista vapaa ja hengitti täysin keuhkoin tuota raitista,

puhdasta ilmaa, joka myrskytuulen tavoin aina lehahti häntä vastaan.

Siksi oli hän niin kiintynyt veturiinsa, se oli kuin rakastajatar,

jonka luona hän saavutti ainoastaan rauhaa ja onnellisuutta.

Teknillisen koulun käytyänsä oli hän terävästä älystään huolimatta

valinnut veturinkuljettajan ammatin juuri sen yksinäisyyden ja

huumautumisen takia, jossa hän siinä saattoi olla. Hän ei muuten

ollut kunnianhimoinen, ja kun hän neljässä vuodessa oli ylentynyt

ensimmäiseksi veturinkuljettajaksi ja jo ansaitsi 2,800 frangia,

joka hiili- ja öljysäästöjen kanssa nousi 4,000 frangiin, ei hän

kohottanut toiveitansa ja haaveitansa sen korkeammalle. Hän näki

kolmas- ja neljäsluokkaisten toveriensa eli konetyömiesten, jotka

yhtiö otti oppilaiksi ja opetti ammattiinsa, melkein kaikkien

menevän naimisiin vähäpätöisten työläisnaisten kanssa, joita ei

nähnyt koskaan muulloin kuin junien lähtiessä, jolloin he tulivat

tuomaan ruokakorejansa. Kunniahimoiset toverit, eritotenkin jos

olivat käyneet teknillisen koulun, viivyttivät naimistaan kunnes

pääsivät varikonpäälliköiksi toivoen saavansa vaimon jostakin

porvariperheestä, hattua käyttävän naisen.

Hän pelkäsi naisia, ja mitä olikaan hänellä heidän kanssaan

tekemistä? Milloinkaan ei hän menisi naimisiin; hänellä ei ollut

muuta tulevaisuutta kuin yksinänsä, rauhatta ja levotta, kiitää

veturillansa edestakaisin. Kaikki hänen esimiehensä pitivätkin

häntä erinomaisena veturinkuljettajana, joka ei juonut, ja jolla ei

ollut mitään selkkauksia naisten kanssa. Syrjäiset toverit tekivät

pilkkaa hänen liikanaisen siivosta elämästänsä, ja toiset tunsivat

salaista levottomuutta, kun hän kalmankalpein kasvoin ja värittömin

katsein vaipui äänettömään synkkämielisyyteen. Miten olikaan hän aina

vapaana ollessansa munkin tavoin sulkeutunut pieneen huoneeseensa Rue

Cardinetin varrelle, josta saattoi nähdä Batignollesin varikon, mihin

hänen veturinsa kuului.

Jacques yritti nousta ylös. Mitä oli hänellä täällä ruohostossa

tekemistä tänä leutona, sumuisena talviyönä? Kedot olivat yhä pimeään

verhoutuneina, ainoastaan taivas oli valoisa; tuo hieno usva oli kuin

himmeäksi hiotusta lasista tehty suunnaton kupu, jota valaisi sen

taakse piiloutuneen kuun vaaleankeltainen heijastus; ja tuo tumma

näköpiiri lepäsi kuoleman kaltaisessa rauhassa. Kello lienee tulossa

kymmenen ja silloinpa olisi parasta palata kotiin ja mennä nukkumaan.

Mutta veltostuneessa tilassaan hän näki palaavansa Misardin asuntoon,

nousevansa ullakon rappusia ylös ja heittäytyvänsä pitkälleen

heiniin Floren huoneen viereen. Hänet erottaisi tytöstä ainoastaan

yksinkertainen puuseinä ja hän kuulisi hänen hengityksensä, ja kun

Flore ei milloinkaan lukinnut oveansa, voisi hän muitta mutkitta

mennä hänen luokseen.

Ja jälleen valtasi hänet ankara väristys ja mielessään kuvitellen

Florea makaamassa vuoteellansa vaipui hän ankarasti nyyhkyttäen

takaisin maahan. Voi, hän oli tahtonut tappaa hänet!

Hän oli tukehtumaisillansa kuoliaaksi ajatellessaan, että jos hän

nyt menisi kotiin, syöksyisi hän sisään ja tappaisi hänet hänen

vuoteeseensa. Mitä se teki, ett'ei hänellä ollut mitään asetta; hän

tunsi, että petoeläimen vaisto ja halu kostaa vanhoja vääryyksiä

pakoittaisi hänet vastoin tahtoansa työntämään oven auki ja

kuristamaan hänet.

Ei, ei! mieluummin kuljeskelisi hän yön kedolla, eikä palaisi sinne!

Hän syöksyi ylös ja pakeni uudelleen.

Puolen tunnin ajan kiiti hän edestakaisin kedolla, kuin olisivat

häntä kannustaneet kaikkien kauhujen irtipäästetyt kahlekoirat. Mäkiä

ylös ja alas ahtaisiin alhoihin. Perätysten tapasi hän pari puroa:

hän kahlasi niiden yli ja kastui vyötäisiinsä saakka. Pensaikko, joka

sulki häneltä tien, saattoi hänet raivoon. Hänen ainoana ajatuksenaan

oli päästä yhä kauvemmaksi, paeta itseänsä, tuota toista, villipetoa,

jonka hän tunsi sisällänsä raivoavan. Mutta se rupesi pääsemään

hänestä voitolle, se riensi yhtä nopeasti. Seitsemän kuukautta sitten

luuli hän saaneensa sen karkoitetuksi ja oli uudelleen alkanut tuntea

itsensä toiseksi ihmiseksi. Ja nyt täytyi hänen alottaa uudestaan,

täytyi taistella itsensä kanssa, jott'ei heittäytyisi ensimmäisen

naisen kimppuun, minkä sattumalta tapaisi.

Syvä hiljaisuus ja avara yksinäisyys rauhoittivat häntä kuitenkin

hiukan, ja hän vaipui unelmoimaan hiljaisesta ja yksinäisestä

elämästä, sellaisesta kuin esim. tässä autiossa seudussa, missä hän

voisi kulkea kulkemistansa, tapaamatta ainoatakaan ihmistä.

Hän lienee tietämättään kääntynyt ympäri, sillä hän saapui nyt

radalle toiselta puolelta, kuljettuaan suuren puoliympyrän

pensaskasvuisten kukkulain joukossa tunnelin yläpuolella. Hän

kääntyi ympäri harmissansa ja peljäten taas kohtaavansa ihmisiä.

Koettaessaan sitten kiertää erään kukkulan taitse, kulki hän harhaan,

eikä tuntenut itseänsä ennen kun rautatien säleaidan luona, juuri

siinä, missä rata tuli ulos tunnelista ja lähellä niittyä, jolla

hän vast'ikään oli vaikeroinut. Siinä seisoi hän nyt voitettuna,

kun aluksi heikko, mutta sitten sekunnin kuluttua kasvava kohina

maan sisuksista tulevasta junasta naulitsi hänet paikalleen. Se

oli Havreen menevä pikajuna, joka oli lähtenyt Pariisista kuusi ja

kolmekymmentä, ja joka kulki tästä ohitse yhdeksän ja kaksikymmentä

viisi, se oli sama juna, jota hän tavallisesti kuljetti joka toinen

päivä.

Jacques näki aluksi tunnelin mustan kidan käyvän valoisaksi kuin

uuninsuu, kun puut syttyvät tuleen. Nyt tuli veturi kovasti jyristen

ja sen suuresta, ympyriäisestä silmästä, etupuolella olevasta

lyhdystä, lankesi häikäisevä valo yli kentän ja pitkin raiteita

syttyi pitkä kaksoisrivi tulenliekkejä. Mutta tuo kaikki vaikutti

salamankaltaisen ilmiön tavoin: vaunut tulivat heti jäljestä

voimakkaasti valaistuine akkunoineen ja täyteen ahdettuine vaunuineen

ja kiitivät ohi niin huimaavalla vauhdilla, että silmä oli epävarma

siitä, mitä se todellisuudessa oli saanut nähdä.

Mutta vaikka tuota kaikkea ei kestänyt enempää kuin neljäsosa

sekuntia, huomasi kuitenkin Jacques varsin hyvin erään valaistun

vaununakkunan lävitse, kuinka muuan mies oli kaatanut toisen kumoon

ja pisti häntä puukolla kurkkuun, jolla aikaa musta ainejoukkio,

kentiesi joku kolmas henkilö, mutta mahdollisesti myöskin joitakuita

alasromahtaneita matkakapineita, makasi raskaasti murhatun

suonenvedon tapaisesti koukistuneiden jalkojen päällä. Juna oli

kadonnut Croix-de-Maufrasiin päin ja siitä näkyi pimeässä ainoastaan

kolme takana olevaa lyhtyä, punainen kolmikas.

Kuin kiinninaulattuna paikalleen seurasi nuori mies katseellansa

junaa, jyrinän häipyessä seudun syvään rauhaan. Olikohan hän nähnyt

oikein? Hän oli epävarma eikä voinut enään väittää todelliseksi

tätä näkyä, joka oli tullut ja mennyt kuin salama. Ei ainoakaan

kasvojenpiirre tämän murhanäytelmän molemmista näyttelijöistä elänyt

hänen mielessään. Tuo musta esine oli varmaankin matkahuopa, joka oli

pudonnut uhrin päälle. Aluksi oli hän kuitenkin luullut eroittavansa

hienot, kalpeat kasvot paksun, hajallaan olevan hiuskasan alta. Mutta

tuo kaikki meni sekaisin ja haihtui kuin unessa. Silmänräpäyksen

näyttäytyivät vielä samat, mutta katosivat sitten ainiaaksi.

Varmaankin oli se pelkkää mielikuvitusta. Ja kaikki tämä jähmetytti

häntä ja näytti hänestä niin tavattoman omituiselta, että hän lopulta

uskoi sen olleen harhanäyn, minkä hänen vast'ikään kärsimänsä hirveä

taudinpuuska oli synnyttänyt.

Jacques kuljeskeli vielä lähes tunnin vaipuneena sekanaisiin

unelmiinsa. Hän oli aivan masentunut; ja kuumetta oli seurannut

kova sisällinen kylmyys. Vastoin aikomustansa palasi hän vihdoin

Croix-de-Maufraniin päin. Saavuttuaan takaisin Misardin tuvalle,

sanoi hän itsekseen, ei hän menisi sisälle, vaan nukkuisi tuvan

toisen päädyn luona olevassa vähäisessä vajassa. Mutta valoviiru

tunkeutui esiin oven alta ja hän työnsi koneenomaisesti oven auki,

mutta kynnyksellä pidätti hänet odottamaton näky, joka hänelle

silloin näyttäytyi.

Misard oli siirtänyt voiruukun nurkkaan ja ryömi nyt pitkin

permantoa, lampun valossa tunnustellen seinää kevyillä koputuksilla.

Kuullessaan kolinaa ovelta, nousi hän ylös, mutta ei näyttänyt

vähintäkään hämmästyneeltä ja sanoi, kuin olisi se ollut luonnollisin

asia maailmassa:

-- Tulitikut ovat pudonneet permannolle.

Ja asetettuaan voiruukun paikoillensa, lisäsi hän:

-- Olen ollut noutamassa lyhtyäni, sillä minä huomasin äsken

paluumatkalla ollessani, että radalla makaa joku... Otaksuttavasti on

se joku kuollut.

Jacques, joka aluksi oli joutunut hämilleen ajatellessaan Misardin

etsivän Phasie tädin rahoja ja siten saanut epäilyksensä eukon

väitteiden suhteen muuttumaan varmuudeksi, tuli niin liikutetuksi

tästä ruumiin löytämistä koskevasta uutisesta, että unhoitti sen

toisen murhenäytelmän, jota näyteltiin tässä yksinäisessä tuvassa.

Kohtaus vaunussa, pikainen kuvaelma miehestä, joka murhasi toisen,

esiintyi jälleen salaman nopeudella.

-- Mies radalla! Missä sitten? kysyi hän ja kalpeni.

Misard oli juuri kertomaisillaan, että hän oli reivillä saanut

kaksi ankeriaista ja että hänellä oli ollut kova kiire tulla kotiin

pannakseen ne piiloon. Mutta eihän hänen tarvinnut ottaa tuollaista

poikaa uskoaksensa. Hän teki sen vuoksi epämääräisen eleen ja vastasi

ainoastaan:

-- Se on tuolla päin -- taitaa olla viidensadan metrin päässä.

Saadanhan katsoa.

Samassa silmänräpäyksessä Jacques kuuli jotakin mätkähtävän

yläpuolellansa ja säpsähti peljästyksestä.

-- Ei se mitään ole, sanoi ukko, Flore siellä vaan liikuskelee.

Ja Jacques kuuli nyt todellakin, kuinka tyttö laski molemmat paljaat

jalkansa lattialle. Hän oli varmaankin odottanut Jacquesia ja raotti

nyt ovea kuunnellaksensa.

-- Minä tulen mukananne, sanoi Jacques. Oletteko varma siitä, että

hän on kuollut.

-- Olen, siltä se näytti. Mutta saadaanhan katsoa tarkemmin lyhdyn

valossa.

-- No, mitä te siitä arvelette? Se on kai tapaturma?

-- Se on mahdollista. Se on kentiesi joku iloinen sielu, jonka yli on

ajettu, taikka joku matkustaja, joka on hypännyt pois junasta.

Jacques vapisi.

-- Kiiruhtakaa! Kiiruhtakaa!

Ei milloinkaan ollut häntä vallannut noin kuumeinen kiihko ottaa

selko jostakin asiasta. Sillä välin kun Misard, ilmaisematta mitään

mielenliikutusta, valaisi rataa lyhdyllä, oli hän suutuksissaan

hänen hitautensa johdosta ja juoksi edellä, juuri kuin olisi häntä

kannustanut ruumiillinen himo, sama sisällinen tuli, joka kohtaamisen

hetkellä jouduttaa rakastuneiden askeleita. Hän pelkäsi sitä, mikä

häntä odotti ja kiiti kuitenkin sinne, jännittäen kaikki lihaksensa.

Perille päästyään, kun hän oli syöksymäisillään alaspäin kulkevan

radan lähellä olevaa mustaa kasaa vastaan, jäi hän siihen seisomaan

kuin kiinninaulattuna ja vapisi kiireestä kantapäähän saakka. Ja

tuskastuneena siitä, ett'ei voinut nähdä mitään selvästi, alkoi hän

kiroilla tuota toista, joka oli niin hidasliikkeinen ja jolla oli

vielä neljättäkymmentä askelta kuljettavana.

-- Mutta, Jumalan tähden, tulkaa nyt jo!

Jos hän olisi hengissä, voitaisiin häntä auttaa.

Misard tulla kuhnusteli hiljakseen eteenpäin. Lyhdyllä valaistuaan

ruumista sanoi hän:

-- Joutavia! Hän on saanut kylliksensä.

Kuolleen oli varmaankin vaunu työntänyt kumoon ja oli hän langennut

kasvoillensa maahan korkeitansa puolen metrin päähän radasta.

Päästä näkyi ainoastaan sileä, valkoinen hiuskiehkura. Jalat olivat

harallaan ja oikea käsivarsi oli kuin irtireväistynä, kun taas vasen

oli rinnan alle taivutettuna. Hän oli hyvässä puvussa ja hänen yllään

oli suuri, sinisestä verasta tehty päällystakki, upeat jalkineet

ja hienot alusvaatteet. Ruumiissa ei näkynyt mitään ruhjevammoja,

mutta kaulasta oli juossut runsaasti verta, joka oli tahrannut

paidanrintamuksen.

-- Se on hieno herra, joka on saanut kaikki mitä hän tarvitsee,

virkkoi Misard tyynesti, tutkittuaan ruumista ääneti muutamia

sekunteja.

Hän kääntyi sitten Jacquesiin, joka seisoi siinä töllöttäen ja

liikkumatonna.

-- Häneen ei saa koskea; se on kielletty... Jääkää tänne vartioimaan

siksi aikaa, kun minä menen ilmoittamaan asiasta Barentinin

asemapäällikölle.

Hän nosti lyhdyn ylös ja katsoi erästä ratapylvästä.

-- Se on aivan pylvään n:o 153 luona.

Hän asetti lyhdyn maahan ruumiin viereen ja läksi sitten hitaasti

matkaansa.

Jacques, joka nyt oli yksinänsä, ei liikahtanut paikaltaan ja

tuijotti yhä tähän liikkumattomaan, kokoonlyyhistyneeseen kasaan,

joka muuttui hyvin epäselvän näköiseksi tuossa maasta lähtevässä

epämääräisessä valossa. Se levottomuus, joka oli jouduttanut hänen

askeleitansa, ja se kamala vetovoima, joka pidätti häntä tuossa,

kohdistui tähän terävään, koko hänen olemuksestaan esiinsukeltavaan

ajatukseen: hän, tuo toinen mies, jonka hän oli luullut näkevänsä

veitsi kädessä, hän oli uskaltanut! Hän oli toteuttanut

toivomuksensa, hän oli tappanut! Oi, kunpa ei hänkään olisi pelkuri,

vaan vihdoinkin tyydyttäisi haluansa, pistäisi puukolla sen sijaan,

kymmenen vuotta kiusaantuu samasta himosta!

Hän tunsi kiihkeästi halveksivansa itseään ja ihailevan tuota toista

ja tunsi varsinkin tarvetta katsella sitä, sammumatonta janoa

katsella kyllikseen tätä ihmisriepua, tätä rikottua nukkea, joksi

puukonpisto oli muuttanut ihmisen. Tuo toinen oli suorittanut sen,

josta hän uneksi!

Jos hän tappaisi, näyttäisi se tuollaiselta maassa. Hänen sydämensä

tykytti, niin että se oli halkeamaisillaan, hänen murhanhimoansa

ärsytti yhä enemmän tämän traagillisen kuoleman näkeminen. Hän astui

askeleen eteenpäin ja tuli vielä lähemmäksi, kuin hermosairas lapsi,

joka kauhuun tutustuu. Niin, hänkin uskaltaisi, kun hänen vuoronsa

tulisi!

Mutta hänen takaansa kuuluva jyrinä pakoitti hänet nyt hyppäämään

syrjään. Sieltä tuli juna, ja hän oli ollut niin vaipunut

ajatuksiinsa, ett'ei edes ollut kuullut sitä, ja se oli ollut

ajamaisillaan hänen ylitsensä. Vasta veturin aikaansaama hirveä

ilmanveto oli varoittanut häntä. Juna kulki ohitse kuin myrskytuuli,

pauhaten, savuten ja liekiten. Tässäkin junassa oli paljon väkeä

ja matkustajia tulvi edelleenkin Havreen seuraavan päivän juhlan

johdosta. Muuan lapsi painoi nenäänsä ruutua vastaan ja tirkisteli

pimeälle kentälle, mieskasvoja vilahteli ohitse, kun taas eräs nuori

nainen veti ruudun alas ja heitti ulos paperin, jossa oli voi- ja

sokeripilkkuja. Juna oli jo etäällä, välittämättä tästä ruumiista,

johon se oli melkein hipaissut pyörillänsä. Ja ruumis makasi tuossa

edelleenkin kasvoillansa lyhdystä lähtevässä himmeässä valossa ja yön

kolkossa rauhassa.

Silloin sai Jacques halun katsoa haavaa yksin ollessansa. Mutta

ajatus, että se kentiesi näkyisi, jos hän olisi koskettanut päätä,

saattoi hänet levottomaksi ja ehkäisi häntä. Hän oli laskenut, että

Misard tuskin voisi palata asemapäällikön seurassa ennen kuin kolmen

neljännestunnin kuluttua: Ja hän antoi minuuttien kulua ja ajatteli,

että Misardkin, joka oli niin hidas ja tyyni, uskalsi ja mitä

levollisimman näköisenä otti ihmisiä hengiltä myrkyllä. Tappaminen

oli siis hyvin helppoa? Kaikki ihmiset tappoivat.

Hän meni nyt lähemmäksi. Ajatus katsoa haavaa kiihdytti häntä niin,

että koko hänen ruumistansa poltti. Siinä olisi jotakin nähtävää,

kuinka se oli tapahtunut ja mitä oli vuotanut, ja katsella tuota

punaista läpeä. Jos hän laskisi pään tarkoin takaisin, niin ei kukaan

sitä huomaisi. Mutta hänen epäröimisensä takana piilohtelihe toinen

pelko, jota hän ei edes tunnustanut itselleenkään, nimittäin itse

verta kohtaan. Aina ja kaikkialla heräsi hänessä pelko samaan aikaan

kuin himokin. Neljännestunti oli hänen vielä oltava yksinään ja hän

oli juuri päättänyt sen tehdä, kun hänet peljästytti sivultapäin

kuuluva hiljainen töminä.

Flore seisoi siinä ja tuijotti kuten hänkin. Hän oli aina utelias

näkemään onnettomuudentapauksia. Jos saatiin tietää, että juna oli

murskannut eläimen taikka ajanut ihmisen yli, voitiin olla varmoja

siitä, että hän heti lähtisi sinne. Hän oli jälleen pukeutunut

ja tahtoi nähdä kuolleen. Luotuaan ensimäisen silmäyksen, ei hän

ollenkaan epäröinnyt. Hän kumartui alas, otti lyhdyn toiseen käteensä

ja tarttui toisella päähän, kääntäen sen ylöspäin.

-- Ole varuillasi, se on kiellettyä, mutisi Jacques.

Mutta tyttö kohautti olkapäitänsä ja valaisi lyhdyllä päätä; se oli

ukonpää, jossa oli suuri nenä ja avoimet suuret siniset silmät.

Leuvan alla ammotti ruma haava, puhki kurkun pistetyn syvän kolon

suulla, kuin olisi haavaa nirhattu puukolla. Rintamuksen koko

oikea puoli oli veren tahraama. Vasemmalla puolella päällystakin

napinreijässä oli komentajan ruusuke, joka näytti verihyydepilkulta.

Florelta pääsi hiljainen hämmästyksen huuto.

-- Ah, kas ukkoa!

Jacques, joka oli kumartunut eteenpäin kuten hänkin, tuli nyt

paremmin nähdäkseen lähemmäksi ja sattui silloin hiuksillaan

hipaisemaan hänen hiuksiansa. Hän aukoi suutansa niin innokkaasti,

että oli tukehtumaisillaan. Tietämättään toisteli hän:

-- Ukko... Ukko...

-- Niin, ukko Grandmorin -- presidentti.

Vielä hetkisen tarkasteli Flore noita kalpeita kasvoja vääristyneine

suineen ja suurine, peljästyneine silmineen. Sitten laski hän pään,

johon jo oli tullut kuolon jäykkyys, alas raiteelle, jolloin haava

meni umpeen.

-- Nyt on tyttöjen narrailemisesta tullut loppu, jatkoi hän

hiljemmin. Se on tapahtunut jonkin sellaisen asian vuoksi... Oi,

Louisette raukkani! Se on vallan oikein tuolle sialle!

Syntyi pitkä vaitiolo. Flore asetti lyhdyn paikoilleen ja odotti,

varkain katsellen Jacquesia, joka ruumiin toisella puolella seisoi

liikkumattomana ja aivan menehtyneenä siitä, mitä vast'ikään oli

nähnyt. Kello oli nyt otaksuttavasti vähää vaille yksitoista. Häntä

hävetti se, mikä ennen oli tapahtunut heidän välillään ja sen vuoksi

oli hänen vaikea katkaista hiljaisuutta. Mutta nyt kului ääniä.

Tulossa oli isä asemapäällikön kera ja kun Flore ei tahtonut, että

hänet nähtäisiin, päätti hän tehdä Jacquesille kysymyksen:

-- Etkö makaa tänä yönä meidän luonamme?

Mies vapisi ja silmänräpäyksen näytti häntä liikuttavan sisällinen

taistelu. Sitten vastasi hän epätoivoisella ponnistuksella:

-- En, en.

Tyttö ei tehnyt mitään elettä, mutta tavassa, millä hänen voimakkaat

käsivartensa riippuivat alas, oli niin paljon surua.

Ikäänkuin pyytääkseen anteeksi ennen tekemäänsä vastarintaa, kysyi

hän silloin hyvin myöntyväisesti:

-- Et siis enään palaa meidän luoksemme, en siis enää saa sinua nähdä?

-- Et, et.

Äänet lähenivät ja koettamatta puristaa Jacquesin kättä, koska

tämä näytti tahallansa antavan ruumiin eroittaa heitä, ja edes

lausumatta miehelle jäähyväisiä lapsuudenaikuisella tuttavallisella,

toverillisella tavallaan, meni hän nyt tiehensä ja katosi pimeään,

korisevin ja raskain hengähdyksin, kuin olisi hän tukahuttanut

nyyhkytyksiä.

Asemapäällikkö tuli nyt sinne Misardin ja kahden asemamiehen

seurassa. Hänkin todisti, että se aivan oikein oli presidentti

Grandmorin, jonka hän tunsi, koska tämä astui junasta hänen

asemallaan joka kerta kun hän kävi sisarensa, rouva Bonnehonin luona

Doinvillessä. Ruumis sai jäädä paikoilleen, ja hän peitti sen vain

viitalla, jonka toinen miehistä oli tuonut mukanansa. Eräs virkamies

oli Barentinissa astunut yhdentoista junaan ilmoittaakseen asiasta

Rouenin keisarilliselle prokuraattorille. Mutta tätä ei voitaisi

odottaa saapuvaksi ennen kello viittä tai kuutta aamulla, jolloin hän

toisi mukanansa sekä tutkintotuomarin ja tuomio-istuimen sihteerin

että lääkärin. Sen jälkeen asemapäällikkö antoi käskyn, että miehet

yöllä vuorottelisivat, niin että toinen aina seisoisi lyhty kädessä

ruumista vartioimassa.

Jacques viipyi siellä kotvasen, ennen kun saattoi lähteä etsimään

itsellen yösijaa jostakin Barentinin aseman lähellä sijaitsevasta

vajasta, josta hän palaisi Havreen vasta kahtakymmentä yli seitsemän.

Mutta sitten tuli hän ajatelleeksi odotettua tutkintotuomaria ja

kävi levottomaksi, juurikuin olisi ollut osallinen rikokseen.

Kertoisiko hän mitä oli luullut nähneensä pikajunan kulkiessa

ohi...? Ensin päätti hän puhua, koska hänellä oikeastaan ei ollut

mitään pelättävänä. Muuten, eihän hän saattanut olla epätietoinen

velvollisuudestansa. Mutta sitten hän kysyi itseltänsä, mitä se

hyödyttäisi; eihän hän voisi esittää ainoatakaan ratkaisevaa

todistusta tai uskaltaisi väittää mitään varmaa murhaajasta. Olisi

tyhmyyttä sekaantua siihen ja hän tuhlaisi vaan aikaa ja hankkisi

itselleen mielenliikutuksia hyödyttämättä sillä ketään. Ei, ei, hän

ei sanoisi mitään!

Hän läksi vihdoin pois, mutta kääntyi kahdesti ympäri ja katseli

sitä tummaa kohopaikkaa, minkä ruumis muodosti maahan keltaisessa

lyhtyvalossa. Ankarampi kylmyys valahti nyt usvaiselta taivaalta alas

lohduttomaan erämaahan ja laihoihin mäkiin. Toisia junia oli kulkenut

ohi, niiden joukossa hyvin pitkä Pariisin menevä. Taipumattomasti

kuljetti niitä niiden koneellinen voima toisiaan vastaan ja ne

kiitivät etäistä päämääräänsä, tulevaisuutta kohden, huomaamatta,

että ne olivat koskettamaisillaan tämän miehen puoliksi irtileikattua

päätä, tämän miehen, jonka toinen mies oli murhannut.